Näytetään tekstit, joissa on tunniste Viren Lasse. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Viren Lasse. Näytä kaikki tekstit

tiistai 22. tammikuuta 2013

Outoja taideteoksia 2



 

[jatkoa eiliseltä, virikkeenä Ilkka Malmbergin Lauantaiessee HS 19.1.13]  


Moitiskelin tylsiksi Eduskuntatalon edessä seisovia (ja yhtä istuvaa) presidenttipatsaita. Tämä ei tarkoita, että olisin näköispatsaiden vastustaja. On niissä vaikuttaviakin - etten sanoisi karismaattisia: Runeberg Esplanadilla ja Aleksis Kivi Rautatientorilla. Eino Leino ei niinkään. En osaa selittää, mihin sympatiani ja antipatiani perustuvat. Tunteista tässä on kyse.  
Parhailta kuitenkin maistuvat muutamat harvalukuiset onnistuneet muistomerkit, jotka eivät yritäkään olla mallinsa näköisiä. Sellainen on Sibelius-monumentti (Eila Hiltunen). Sen vieressä ja alla seisoessa tuntuu kuin Finlandia alkaisi soida. Viereen lisätty kasvoreliefi tuntuu tarpeettomalta.   

Harvoin patsaat kuitenkaan onnistuvat niin että tuntuisi hyvältä. Pitkästä aikaa ensimmäinen, joka minusta tuntui hyvältä ensi katsomalla, oli viime kesänä paljastettu "Laulupuut" (Reijo Hukkanen), josta kirjoitin aiemmin  . Sitä pidän onnistuneena ja arvokkaaseen paikkaansa integroituvana (Eduskuntatalon edustalla, Musiikkitalon ja Kiasman välissä).  

Taiteilijan taidosta on paljon kiinni. Stadionin edessä Paavo Nurmi on hieno,  Lasse Viren lähinnä nolo. Molemmat juoksijatähdet ovat kuitenkin näköispatsaita.  

Sana "taide" on vaikea ja välillä harhaan johtava, erityisesti modernin kuvataiteen yhteydessä. Sana on samaa juurta kuin "taito", "taitava", "taidokas". Tämä aiheuttaa odotuksia, jotka eivät toteudu. Pitäisi keksiä jokin muu sana tarkoittamaan töitä, joissa ei ole lainkaan kyse tekijän taitavuudesta siinä merkityksessä kuin klassinen kuvataide tarkoittaa.  

Olen seurannut paljon nykykuvataidetta, varsinkin Kiasmassa ja Mäntän kuvataideviikoilla. Ristiriitaisia mietteitä ne herättävät.  Malmberg irvii esseessään esimerkkinä yhtä näkemäänsä, jota ei sanonut ymmärtäneensä: "Muistan Kiasman radioista tehdyn tornin, jota kiiteltiin kovasti. Kaikki radiot kailottivat eri aaltopituuksilta. Se kuvasi maailman moniäänisyyttä.  - Jaha."  

Minä muistan saman radiotornin. Minusta se oli hauska. Se jäi mieleen ja on pysynyt siellä. Elämykset pysyvät, turhanpäiväiset unohtuvat. Ei siinä mitään "ymmärtämisen" aineksia ollut eikä kaivattu.   

Välillä eteen tulee hienoja elämyksiä ja oivalluksia, välillä tökeröitä yritelmiä, jotka eivät olisi ansainneet näkyvyyttä. Minulle jälkimmäisestä on esimerkki Mäntän näyttelystä muutama vuosi sitten. Näyttelytilana toimivan vanhan tehdashallin lattialle oli kipattu valtava keko styroksinpalasia. Se oli siinä, nimilappu vieressä.  

Se ei minuun kolahtanut eikä tullut kuin harmistumisen tunne, että pilkkana pidetään. Ehkä joku muu koki myönteisempää. Taitoa tämän "taideteoksen" teko ei ollut tekijältä vaatinut, joten nimi taidenäyttely oli  sen osalta harhaanjohtava. Vitsailtiin siinä keon vieressä rehvakkaasti, että taideteos on täydellinen sellaisena kuin taiteilija on sen luonut, mitään yksityiskohtaa siinä ei voi muuttaa. Piruuksissamme muutimme kuitenkin: käänsimme yhden styroksinpalan eri asentoon. Pilasimmeko teoksen?  

Tässä juuri on nykytaiteen ongelma. Kaikenlaiset pilkkakirveet ovat aina liikkeellä paljastamassa turhuuksia, joista apurahataiteilijat kuuluvat pahimpiin. Populismille löytyy aineksia, välillä ihan aitojakin.  

Kuvissa mieleen jäänyttä nykytaidetta Mäntästä. Nimiä ja tekijöitä en muista, paitsi että alempi on uusi ehdotus betoniporsaaksi. Se vakiintunut ruotsalaismalli kaipaakin jo kilpailijaa.

[jatkuu]

 

 

maanantai 26. syyskuuta 2011

Muistomerkit

Kotikaupunginosassani Helsingin Töölössä sijaitsee paljon merkkihenkilöiden patsaita ja muistomerkkejä, kuten viime vaalien alla blogissani "Postmodernia"  kirjoitin.
Patsaita on muitakin kuin entisiä presidenttejä. Yksi omituisimmista esittää Lasse Vireniä, 70-luvun suurta juoksijatähteä (kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi). Kun katson patsasta, en löydä siitä mitään ”suuruutta”, se on kuin mikä tahansa rimppakinttuinen heppu, joka on pinkaissut lenkille. Toisaalta: pelättävää postmodernismia se ei vähimmässäkään määrin edusta!

Patsas sijaitsee Töölön poliisiaseman & juoppoputkan edustalla puiden varjostamalla ja sateen liejuttamalla paikalla. Sijainti on omituinen, moni ei sinne löydä, sillä patsasta ei helposti huomaa. Sijaintipaikkaa on varmaankin perusteltu sillä, että näköetäisyydellä sijaitsee Olympiastadion. Lähellä autojen parkkikentän laidalla sijaitsee myös toisen suurjuoksijan - Paavo Nurmen - patsas.

* * * 
Äskettäisellä Münchenin matkallani tein muutakin kuin maistelin mestareiden makkaroita . Matkan yksi kohokohta - ikään kuin pakanan suorittama pyhiinvaellus - oli käynti suomalaisen juoksu-urheilun pyhääkin pyhemmällä paikalla, Münchenin olympiastadionilla, sillä paikalla, jossa Lasse Viren kaatui mutta nousi.


Kummallista, ettei Suomen urheiluliitto tai Olympiakomitea tai mikään muukaan asianosainen ole ollut aktiivinen, jotta tapahtumapaikalle takasuoran alkupuolelle juoksuradan reunaan olisi saatu edes muistolaatta. Patsas siihen olisi ehkä vähän vaikea sijoittaa, sillä se häiritsisi kentän käyttöä eikä rähmällään oleva urheilijapatsas olisi ehkä kovin sankarillisen näköinen. Mutta muistolaatta, mielellään kultainen. ”Tällä paikalla suomalainen kestävyysjuoksija L.V. kaatui mutta nousi ja voitti 10 km:n juoksun kultamitalin maailmanennätysajalla…”

Sellainen tarvittaisiin muistuttamaan jälkipolvia, että siinä kohdassa on saanut alkunsa yksi suomalaisen sankaruuden suurista kertomuksista. Ilman kaatumista se ei olisi läheskään yhtä suuri kertomus. Siitä tuli suurin kertomus sitten Hannes Kolehmaisen ”Juoksi Suomen maailmankartalle…” Ja toistaiseksi viimeisin suuri kertomus, ainakin myönteisessä merkityksessä esitetyistä.

Toisessa kuvassa Münchenin olympiastadionin edustalla sijaitseva voittajien kunnialista. Se ei kuitenkaan kerro mitään SIITÄ tapauksesta.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Kotiin kuningaskunnasta

Dessutom on palannut kotiin Töölöntorille vierailtuaan viisi yötä Ruotsin kuningaskunnassa.

Dessutom viihtyy hyvin kuningaskunnan pääkaupungissa, jonka hän tuntee hyvin jo vuosikymmenien takaa. Se oli joskus nuoruusvuosina hänen kotikaupunkinsa. Ystäviä on jäljellä ja yösija tarjolla useammassakin osoitteessa.

Aivan erityisen suosikkikohde on Södermalmin kaupunginosa. Se on boheemin ja vaihtoehtokulttuurin pesäpaikka, vähän sama kuin Punavuori ja Kallio Helsingissä, mutta rennompi ja kansainvälisempi. Dessutomilla oli ilo asua Mosebacke torgin laidalla vastapäätä Södra Teaternia. Siitä on vain lyhyt matka paikalle, jolta August Strindberg tähysteli lintuperspektiivista kotikaupunkiaan ”Punaisen huoneen” alkusivuilla. Sama perusnäköala siitä on vieläkin, vaikka kaupungin profiili on muuttunut.

Dessutom kuljeskeli päivisin taas kerran nostalgisissa tunnelmissa pitkin kaupunkia. Siellä ja täällä on paikkoja, joihin liittyy muistoja, usein romanttisia mutta myös joitakin ikäviä. Yksi ikävistä oli Södermalmin lounaislaidalla Tantolundenin puistossa sijaitseva kesäkahvila. Siellä Dessutom uurasti riistopalkalla pitkää päivää kesällä 1972. Ammattinimikkeenä oli tarjoilija & tiskinkerääjä. Elämäni kamalin työ. Muistista nousee suorastaan aggressiivisia aikomuksia. Teki mieli potkaista muutamaakin hienostotätiä, joiden jahkailevia paakelssitilauksia piti kohteliaasti seisoa odottamassa, kun samalla hetkellä oli halu rynnätä henkilökunnan taukotilaan katsomaan televisiota. Siellä olisi nähnyt kuvaa Münchenin olympiakisojen kestävyysjuoksuista.

No, mitäpä pienistä. Vuoropäällikkö kertoi kyllä myöhemmin tulokset. Hän muisti voittajan nimenkin, kun se oli ihan täyttä ruotsin kieltä. Mainitsi vielä, että yksi juoksijoista, olisiko ollut se voittaja, kaatua mätkähti mahalleen kesken juoksun.

¤
Nyt kuningaskunnan pääkaupungissa näkee, että tulossa on prinsessahäät. Se ei näy pelkästään naistenlehdissä, se elää jo ilmapiirissä. Prinsessat ovat muotia, on luvassa suuri julkisuus ja paljon arvovieraita. Vallalla on konservatiivisuustrendi: kirkkohäät, prinsessapuvut, ydinperhe, kohta varmaan myös vauvauutiset.

Kai rationaalinen Ruotsi tarvitsee kuningashuoneensa. Maa on kaikessa muussa malliesimerkki järkiperäisyydestä, joka on monin tavoin menemässä yli kohtuuden. Kohta siellä varmaan tulee pakko pitää turvakypärä päässä kotonakin. Kaikki, mistä keskiverto kansalainen pitää, on joko vaarallista, moraalitonta tai epäterveellistä, ja siksi laissa kiellettyä. Sellaisen vastapainoksi kansalle tarjotaan prinsessaunelmia, ja kansa on tyytyväinen.

Dessutom sattui olemaan Tukholmassa myös sinä päivänä syyskuussa 1973, kun vanha kuningas kuoli ja nuori Carl Gustaf Folke Hubertus Bernadotte otti linnan parvekkeella vastaan kansan eläköön-huudot uutena kuninkaana.

Dessutomille jäi tilaisuudesta muistikuvaksi, että tunnelma oli vaisu, innostumaton, tulevaisuudesta huolestunut. Monarkia ei ollut vahvoilla eikä nuori Kalle Kustaa ollut vakuuttava vanhan arvokkaan Gustaf VI Adolfin jälkeen. Kalle Kustaan osaaminen oli vakuuttavaa vain Stureplanin hienoissa yökerhoissa. Poliittiset virtauksetkaan eivät silloin suosineet epädemokraattiseksi koettua monarkiaa.

Nyt on toisin. Kuningas ja hovi näyttävät olevan osa itsetuntoista ruotsalaista identiteettiä. Kalle Kustaa ja varsinkin Silvia ovat onnistuneet saavuttamaan arvostuksen. Britanniassa on syytä olla kateellisia.

Dessutom ei aio kuitenkaan matkustaa häiden aikaan Tukholmaan vaan pysyy kesäkodissaan Längelmäveden rannoilla. Joku roti sentään.