Ajan tasalla?

 Vakilukijalle on varmasti käynyt selväksi, että lukemismakuni on aika häiriintynyt. Se painottuu menneeseen maailmaan tuhanteen kertaan tallatuille teille. Uutuuksien tutkimusmatkoille en usein uskaltaudu.

Uutuuksien kohdalla tarvitsen esilukijoita, luotettavia suosittelijoita. Siihen virkaan olen muutaman luottokriitikon ja  tuttavan lisäksi hyväksynyt muutamia  blogikavereita. Heidän kokemuksiaan kuuntelen tarkalla korvalla.

Tällä tavalla yritän pysyä edes kohtuullisesti ajan tasalla. On siinä kyllä rimpuilun maku pelistä putoamista vastaan.

Joitakin poikkeuksia tähän kuitenkin on. Muutama nykykirjailija on vakiinnuttanut asemansa. Heidän uusille teoksilleen en kaipaa suosittelijoita – luen ne ilmankin. Tällaisia luottokirjailijoita ovat mm. Pirkko Saisio, Kjell Westö, Ulla-Lena Lundberg, Tommi Kinnunen ja Rosa Liksom. Meri Valkama on vahvasti tyrkyllä esikoisteoksensa perusteella. Lyriikan puolelta nimiä löytyy lisää. Ulkomailta saisin kerätyksi pidemmän listan.

Toinen poikkeus ovat tutut kirjailijat - tai "kirjailijat". Sellaisia on kertynyt varsin iso joukko – entinen ammattini altisti taiteilijatuttavuuksiin. Kun saan kutsun kirjan julkaisemistilaisuuteen tai omistuskirjoituksella varustetun uutuuden, ei sitä voi jättää lukematta. Siitä pitää osata keskustella, kun seuraavan kerran tavataan. Joskus tällaiset ovat rasittavia velvollisuuksia. Viihdetaiteilijana ansioitunut tuttava ei välttämättä ole fiktiokirjailijana aivan mestaritasoa.

Nyt on se aika vuodesta, jolloin uutuudet ovat minulla lukuvuorossa.  Menossa ovat kuvissa näkyvät teokset.

 

Kjell & Mårten Westön Vuodet oli herkullinen lukukokemus. Veljekset kirjoittavat vuorotellen muistikuviaan vuosien varrelta - koulumuistoja, nuoren miehen kohelluksia, varhaisia tyttöjuttuja, interreil-reissuja, kirjailijan uran käynnistymisvaiheita, aikuistumista. Vaikka veljekset ovat toistakymmentä vuotta minua nuorempia, tunnistan muistikuvissa paljon omien vaiheideni kanssa samankaltaisuutta. Ihan kuin minä … tuon minäkin tunsin ... tuollakin kävin.

Kjell Westön uusi romaani kertoo sota-ajan tunnelmista Helsingissä. Mitä sota tekee ihmiselle, elämälle, rakkaudelle. Kirjailijan aiempiin teoksiin verrattuna tässä on tummemmat sävyt.

Vastoin tapojani nämä kirjat eivät ole käsissäni alkukielellä ruotsiksi. Joskus näinkin pääsee tapahtumaan.

Mårten Westön Kihlman-tutkielma Om hopplöshetens möjligheter  on vielä aloittamatta. Se on jonottanut hyllyssä jo pidempään. Nyt sen aika tulee osana Westö-teemaa.  Nyt vielä tutkin, onko minulta jäänyt lukematta jotain veljesten varhaisemmasta tuotannosta.

Lagom

 

Tämänpäiväisessä Hufvudstadsbladetissa joku suomenkielinen on valinnut ruotsinkieliseksi suosikkisanakseen "lagom". Siihen sisältyy hänen mielestään kokonainen elämänideologia.

Pidän valintaa osuvana ja ymmärrän ajatuksen.   

Toinen suomenkielinen valitsi sanan "junigryningen". Hän kertoi löytäneensä sen jostakin Bo Carpelanin runosta. Kolmannen valinta oli "bamse", neljännen "fredagsmys". Ymmärrettäviä valintoja nuokin.  

Vietin tänään Svenska dagenia poikkeamalla Sanomatalon alakerrassa järjestetyssä tilaisuudessa, jossa kuultiin ruotsinkielistä räppiä. Helsingin Sanomat sai toimittaja Saska Saarikosken aloitteesta alkusyksystä loistoidean nostaa ruotsin kielen arvostusta antamalla lehdessä tilaa ruotsin kielelle ja kulttuurille Ruotsalaisuuden päivän tienoilla. Tästä saisi tulla perinne.  

Viime vuosina on päästetty irti ikävä poliittinen kiihkoilu kaksikielisyyttä vastaan. Muodollisesti se keskittyy ruotsinkielen opetukseen koulussa, mutta taustalla häämöttää kyllä eräiden piirien pahantahtoisuus koko kielivähemmistöämme vastaan.   

Minulla on sisäsuomessa lapsuutensa viettäneeksi ollut poikkeuksellisen paljon ruotsinkielisiä kontakteja sekä työssä että vapaa-aikana. Isoäitini oli Pohjanmaan ruotsinkielinen ja häneltä opin jonkin verran kieltä jo pienenä. Nuorena olen asunut muutaman vuoden Tukholmassa. Äidinkielen tasolla ruotsin taitoni ei ole mutta aika hyvä kuitenkin.  

On hämmästyttävää, miten paljon huippulaatuista kirjallisuutta pieni kielivähemmistömme tuottaa. Minun suuriin suosikkeihini kuuluvat mm. Kjell Westö, Monica Fagerholm, Ulla-Lena Lundberg, Claes Andersson, Lars Sund, Bo Carpelan, Christer Kihlman, Tove Jansson, Henrik Tikkanen, Märta Tikkanen, Elmer Diktonius, Edit Södergran, vanhemmista mestareista nyt puhumattakaan. Muut taiteet sitten vielä kirjallisuuden lisäksi.   

Keskiverto suomenkielinen osaa huonosti ruotsia. Englanti jyrää muut kieliopinnot alleen. Ruotsin kieltä ei edes kuule kovin usein, ja suuri osa suomenruotsalaisista on kaksikielisiä ja he vaihtavat kieltä heti kohdatessaan suomenkielisen. Ei tule tilanteita, joissa joutuisi treenaamaan taitoaan. Siksi taito ei kehity.  

Huonolle ruotsin kielen taidolle on suomalaisilla ikivanhat perinteet. Katsokaa vaikka kuvaa. Se on kirjasta Lasten Aarre-Aitta. Lähde on Kanteletar, runo 233. Tätä kohtaa Topelius lainasi Välskärin kertomuksissa. Ei kovin hääviä kieltä mutta yritys ihan hyvä, lagom.

 

 

 

 

Tavallisesta poikkeavaa

 

Sairauslomalla yritin lukea kirjaa, mutta siitä ei tullut mitään. Pettymys ei johtunut kirjasta vaan kipeästä kädestä. 

Kjell Westön uusi kirja "Hägring 38" (suom. Kangastus 38) aiheutti odotuksia nautinnollisesta lukukokemuksesta, sillä mielestäni Westö on viime vuosien kotimaisen nykykirjallisuuden kärkinimi. "Isän nimeen", "Missä kuljimme kerran" ja "Älä käy yöhön yksin" on vahva kokonaisuus, kirjallisuutta minun mieleeni. Nyt oli luvassa lisää. 

Mutta ei onnistunut. En saanut pidetyksi kirjaa käsissäni, sillä oikea käsi oli poissa pelistä. Minulla on vanha mukava laiskanlinna, jossa luen. Siinä on korkeahkot kädensijat, joilla kirjaa pitelevät kädet lepäävät mukavasti. Mutta nyt oikea käsi ei kivutta suostunut nousemaan kädensijalle. Yritin pidellä kirjaa pelkästään vasemmalla kädellä, mutta siitä ei tullut mitään. Varsinkin sivun kääntäminen osoittautui yhdellä kädellä mahdottomaksi. 

Pistin kirjan pois viiden luetun sivun jälkeen. Avasin sen sijaan television, joka sijaitsee laiskanlinnan edessä. Sen katseluun ei tarvita käsiä eikä kädensijoja. Kaukosäädin toimii yhdellä kädellä. 

Päivät katselin klassikkoelokuvia dvd:ltä. Iltaisin katselin televisiosta tulevia elokuvia.  

Televisiosta tuli yllättävän hyviä elokuvia, sellaisia kuten Anthony Minghellan "Murto ja varkaus", Sam Mendesin "Revolutionary Road", Pedro Almodovarin "Särkyneet syleilyt" ja Micael Haneken "Valkoinen nauha". 

Se ei tietenkään ole yllätys, että Yle-Teema lähettää laatuelokuvia, mutta hämmästyin suuresti, että Minghella ja Mendes tulivat kaupallisilta kanavilta (Fox, Ava). Eikö siellä tiedetty, että nämä ovat tasokkaita ohjaajia, joiden elokuvissa ei ole takaa-ajoja eikä supersankareita?  

Riittävän hyvä elokuva näköjään kestää nippa nappa varttitunnin välein toistuvat kaupalliset tiedotteet pesujauheista ja ryppyrasvoista, mutta kesken tunteellisen kohtauksen kuvan päälle ilmestyvät puffit kanavan seuraavasta ohjelmasta ovat rikollisia. Aivan sama kuin Ateneumissa pistettäisiin Ruokolahden eukkojen otsaan tarralappu Jokereiden seuraavasta ottelusta.  

Nyt oikea käsi on jo sen verran kunnossa, että pysyisin Westön lukemaan laiskanlinnassani, mutta nyt en ehdi. Lukunautinto siirtyy myöhemmäksi. 

*   *   *  

Kuvassa on vielä lisää vasen-oikea-ongelmaan liittyvää aineistoa. Postikortti kuvaa Tornion - Haaparannan rajan järjestelyä joskus ennen syyskuuta 1967. Paikka tuli minulle tutuksi, kun muutamana kesänä istuin auton takapenkillä perheen kesälomamatkalla. Pelotti suorastaan, muistaako isä olla joka hetki riittävän valppaana, ettei vahingossa aja Ruotsissa niin kuin on Suomessa tottunut.