Sitten lipsahti

Itsepäinen.

Sana tarkoittaa minua itseäni. Myönnän, en paljon kuuntele ohjeita tai varoituksia. Tai ei ainakaan tottele niitä. Jo äiti sanoi niin, ja pisti minut opettelemaan runon  Oravasatu. Sen sitten esitin kansakoulun Henkisissä kilpailuissa ja tulin toiseksi runonlausuntasarjassa. Siitä minulla on haalistunut kunniakirja tallella..

ORAVASATU (Hilja Haahti)

Olipa pikkuinen oravanpoika, / kotona Kuuselassa. / Pitkät sen korvat ja pörröinen häntä / pystyssä keikkumassa.  / Osasi hyppiä puusta puuhun, / kuoria käpyjen siementä suuhun. / Oksilla mukana siskot ja veikot / leikissä vilkkahassa.

Olipa vieressä Metsolan Otson / koti ja valtakunta.  / Kammion seinänä kaatunut honka, / kattona kerros lunta. / Lumessa reikä, pyöreä juuri,  / oravanpojalle ihme on suuri. / ”Tuostapa kurkistan ikkunasta / Metsolan Otson unta.”

Huuteli huolekas oravaäiti: / ”Vaara on reijän suulla!” / Eipä se tahtonut tuhma lapsi / äidin neuvoja kuulla.  / ”Empähän pelkää, katsahdan kerran, / viivähdän muutaman hetkisen verran. / Kohta jo hyppelen äitini luona  / kotona oksapuulla.”

Rapsahti hanki, ja havahti Otso, / ravisti peittojansa. / Kirposi katto, ja kohosi kämmen / äkkiä piilostansa.  / Olipa kämmen se suuren läntä, / mahtuipa siihen pörröinen häntä. / Sieppasi Otso ja pallona metsään / lennätti vierahansa.

Siinä nyt pikkuinen oravanpoika  / lumessa itkien rämpi.  / Vaivalla pääsi Kuuselan pirttiin, / häveten sänkyyn kämpi. / ”Toiste en katsele karhun tupaa, / toiste en lähde ilman lupaa.  / Minä oon pikkuinen oravanpoika, / äiti on tietävämpi.” 

Nytkin sain varoituksia, mutta mitäpä minä niistä. Ajattelin, että kyllä minä tuosta vaarasta selviän. Käyn ravintolassa syömässä ja paluumatkalla ruokakaupassa. Liukasta on, mutta matka ei ole pitkä, muutamia kymmeniä metrejä. Kävelen varovaisin askelin. En pistä piikkirenksuja kenkiin, kun ei niillä voi mennä sisälle ravintolaan ja kauppaan.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Noin 20 metriä pääsin ja sitten lipsahti. Siinä olin persuksillani lätäkössä.

Vähin vaurioin selvisin. Vain pehmustetulla tuolilla voin istua. Uusien farkkujen takamuksessa on ruhje.  Kämmenen reunassa on naarmuja. Kaupassa ja ravintolassa käynti jäi. Onneksi pakastimesta löytyi tötsällinen thai-ruokaa.

Kyllä nyt suostun uskomaan, että ulos ei pidä mennä ennen kuin jäät ovat lähteneet. Viisas pääsee vähemmällä.

 

En kadu

Kirjahyllyt – loputon ilo ja ongelma.

Iloa ei tarvitse perustella, mutta mikä on se ongelma?

Minulla ongelma on siinä, että hyllyt ovat tupaten täynnä, mutta lisää kirjoja tulee ja niille pitäisi löytyä tilaa. Uusille hyllyille ei missään huoneessa ole tilaa, ellen sitten luovu olohuoneen tauluista tai keittiön kaapeista.

Voisikohan uusille kirjoille raivata tilaa niin että luopuisi joistakin vanhoista kirjoista?

Olisiko sellainen luopuminen perusteltavissa jotenkin? Olisiko pätevä syy esim. se, että tietää satavarmasti, että tuota kirjaa en enää ikinä lue? Entä jos siihen kirjaan liittyy rakkaita muistoja lapsuudesta?

Entä miten luopuminen käytännössä tapahtuisi? Divariin? Roskiin? Kirpputorille? Kirjaston kierrätyshyllylle? Kierrätyskeskuksen? Emmauksen myymälään?

Parikymmentä vuotta sitten onnistui vielä sellainen, että kysyin vanhusten palvelutalosta, huolisivatko kirjastoonsa 24-osaisen tietosanakirjan. Ilomielin ottivat vastaan, sillä talon asukkaat eivät olleet vielä isommin innostuneet internetistä. – Ei taitaisi tuokaan enää onnistua.

Äskettäin minulle tapahtui kummia. Kirjahyllyyni raivautui äkkiarvaamatta parikymmentä senttiä tyhjää tilaa. Tuttavaperhe oli kylässä ja heidän vähän toisellakymmenellä oleva tyttärensä huomasi hyllyssä kiinnostavaa luettavaa. Pyysi niitä lainaksi.

Minä lupasin, että saat ne omaksi. Tuollainen impulsiivisuus ei ole minulle tyypillistä. Ihmettelin jälkeenpäin, mistä tuollainen riehaantuminen tuli.

En kadu. Pääsivät hyvään kotiin.

Viisikoilla on tunnearvoa, mutta luettavaksi ne eivät enää kelvannet. Ne olivat lapsuuden kesälomien lukemista. Siitä harvinaisia, että ne kelpasivat niin tytöille kuin pojillekin.

Kai ne jonkinlaisia vanhanaikaisia ikivihreitä ovat, sillä uusiakin painoksia on otettu. Sisarukset Leo, Dick ja Anne lähtevät Lontoosta viettämään lomaa maalle serkkunsa Paulan luo. Paula on raisu poikatyttö ja haluaa itsestään käytettävän nimeä Pauli. Viides jäsen on Tim-koira.

Viisikko joutuu aina sattumalta seikkailuihin milloin minkäkinlaisten rosvojen kanssa. Nokkeluudellaan he aina selviytyvät. Nälkäisenä he eivät seikkaile. Poikkeuksellisen  herkullisia eväitä syödään joka käänteessä.

Viisikkoja on nykynäkökulmasta perustellusti moitittu snobistisista ja rasistisista asenteista ja pölyttyneiden sukupuoliroolien vahvistamisesta. Englannissa uusia painoksia onkin näiltä osin tietojeni mukaan editoitu. Jopa nimiä on ikävien mielleyhtymien välttämiseksi muutettu. Dickistä on tullut Rick.

Tarkemmin Viisikon herkullisiin eväisiin voisi tutustua uuden reseptikirjan Five Go Feasting (2018) avulla. Sitä minulla ei kuitenkaan ole. Ehkä se pitäisi hankkia, koska nyt hyllyssä olisi tilaakin.

Topeliuksenkadun toisessa päässä

 

Tavallisesti kävelen Töölön kirjastoon ja käännyn siitä takaisin. Tänään ei kuitenkaan ollut enää liukasta ja jatkoin Topeliuksenkadun toiseen päähän asti.

Siellä on tämä talo, Tullinpuomi. Sen kohdalla tulee välillä tarve pysähtyä ja hakea katseella eräs ikkuna. Sen löytäminen vaatii vähän kerrosten laskemista. Sivusuunnassa ei tarvitse laskea, sillä se on laitimmainen.

 

Mitään muuta ei ole enää jäljellä kuin se ikkuna. Poissa on sen asukas, poissa kattokerroksen ravintola, poissa elokuvateatteri Sininen kuu, poissa rautakauppa, poissa jäätelöbaari siellä vähän kauempana.

Tallella on muistoja. Tukholmankatu siitä edestä Seurasaaren suuntaan. Ravintola Risu-Hokki Kuusitiellä - tosin uudella nimellä Meiccu mutta vanhalla sisustuksella. Lääkärikadun aurinkoiset kalliot. Ja muutama poikkeuksellisen tärkeä kirja kodin kirjahyllyssä.

(Runot:  Satu Koskimies:  Villiviinitie, Tullinpuomi / Sanasato 2015.

Kirjan kansikuvana Tove Janssonin lasille tekemä maalaus Tullinpuomi vuodelta 1941. Maalaus oli osa lasiovea hississä, joka vei Ravintola Tullinpuomiin, joka sijaitsi yhdeksännessä eli kattokerroksessa. Lasiovi ja Tove Janssonin maalaus ovat sittemmin tuhoutuneet.)

 

 

Kaikki pois?

Kaikki on jäänyt pois. Sitä se riskiryhmäläisen vapaaehtoinen karanteeni teettää.

Ei se mitenkään pahalta silti tunnu, tällaisella kotihiirellä. Aamulla herätessä sitä aivan erityisesti arvostaa, kun muistaa, että tänään(kään) ei tarvitse lähteä mihinkään. Lähtemisistä sai aivan kyllikseen virkavuosina.

Kävelyllä sentään käyn kerran päivässä, mutta suunta on vaihtunut. Keskustan sijaan on tullut keskuspuisto. Siellä ei ole kapakoita, museoita tai teattereita. Sellaisessa en ole käynyt maaliskuun jälkeen. Joukkoliikennettä en ole käyttänyt, tavarataloissa tai marketeissa en ole käynyt. Kaupassa sentään joudun käymään pari kertaa viikossa hakemassa tuoretavarat - tietysti maski naamalla. Kaiken muun ruokatavaran saan nettikaupasta ovelle kuljetettuna. Nuori apulaiseni hakee pyydettäessä kaiken muun tarpeellisen, eikä sitä ole paljon.

Harmillisin kohta tässä uudessa normaalissa tuli esiin kesällä maalla. Uuden kesäkotini lähiseudulla olisi ollut paljon nähtäviä kulttuurikohteita, mutta niitäkin välttelin. Muutama sentään tuli käydyksi, lähialueen Ruotsinpyhtään ruukki ja Kotkassa Langinkoski. Jälkimmäinen oli kyllä tuttu vuosikymmenten takaa, kuten Kotka muutoinkin. Kuljin siellä 70-luvun alkuvuosina ahkerasti riiustelupuuhissa.

Kahdet hautajaiset jäivät väliin, kun en ollut riittävän läheinen saadakseni kutsun. Yksissä häissä sentään olin paikalla ja pidin puheenkin. Riskirajoilla tunsin olevani, kun maskin riisuin puheen ja valokuvauksen ajaksi. Kukaan ei onneksi sairastunut.

Riskirajoilla tunsin olevani myös parturissa. Kesällä tukka ja parta aina kasvavat suunnilleen samoihin mittoihin kuin Väinämöisellä ( - - parta on eessä polven päällä). Helsinkiin palattua piti mennä parturiin, kun oma trimmeri on kyvytön niin mittavaan tehtävään. Parturineiti määräsi heti maskin pois. Sanoi, ettei parran ajo onnistu muutoin. Uskoin ja tottelin mutta kiivaasti torjuin, kun hän ehdotti, että kaikki pois.

Kaikkea EI oteta pois. Se on täysin sopimaton ajatus. Olen perehtynyt tutkimukseen, jonka mukaan parta lisää luotettavuuden vaikutelmaa, parantaa arvovaltaa ja on jopa puoleensa vetävä naisten katsannossa (lähde: Journal of Evolutionary Biology 2016:  The Masculinity paradox: Facial Masculinity and beardedness interact to determine women´s ratings of men´s facial attractiveness). Tutkimuksen mukaan sänkiparta voittaa kokoparran. Ajeltu leuka ei pärjännyt ollenkaan vertailussa.

Tämän mukaan määräsin parturineidin toimimaan.

 

                                                      (Herbert Brennan: Kiss of Cinderella - 1925)

Kuuluuko hyvää?

- Mitä kuuluu? kyseli vieras, kun astui sisään Hiisien päivän juhlaan. Niin tietysti kuuluukin kysyä.

Amerikassa tällaiseen small talk -keskustelun avaukseen kuuluu vastata tavanomaisin vastausfraasein. Suomessa on pikkuisen isommat odotukset. On oletusta siihen suuntaan, että kertoisi oikeasti kuulumisiaan. Ainakin pääkodat.

                                                 (Kamala luonto HS 12112019)

Ehkä noin tarkkoihin analyyseihin kuulumisistaan ei välttämättä tarvitse mennä, mutta jotain kuitenkin. Tällaisina poikkeusaikoina kysymykseen vastaaminen herätti vieraan kanssa suorastaan periaatteellisen keskustelun. Mitä tässä nyt ihan oikeasti kuuluu?

Ei nyt erityisen hyviä kuulumisia, yleisellä tasolla. Ei tässä mitään hätää ole, yksityisellä tasolla. Kumpaa olisi syytä korostaa enemmän?

Valtakunta ja maailma on sekaisin, mikään ei toimi. Tällaista ei ole elinaikanamme ennen ollut. On mahdoton nähdä, mitä tästä tulee. Täysi romahdus, josta emme jäljellä olevana elinaikanamme toivu? Vai lyhytkestoinen häiriötila, joka loppuu kesään mennessä? Ainakin tämä on hyvä harjoitus tulevaa ilmastokatastrofia varten.

Tällaisia pohdintoja kävimme läpi, yleisellä tasolla.

Yksityisellä tasolla oli lohdullisempia tunnelmia. Virus ei ole iskenyt. Terveys on kohdallaan, mutta uudenlaisella tavalla sitä on ruvennut tarkkailemaan. Huolestuminen nousi huippulukemiin, kun toissapäivänä aivastin kaksi kertaa peräkkäin.

Sisällä olemme tiukasti pysyneet. Vieras tuli kävellen muutaman korttelin päästä kaulaliina kasvojen edessä, takin huppu pään yli ja hansikkaat käsissä. Tietysti oli pieni riski siinä, että istumme iltaa kolmistaan, mutta oireettomuus tarkistettiin hetkeä ennen puhelimitse. Ei kätelty, ei halailtu. Eikä aivasteltu!

Junioriosastot olivat jo monta päivää sitten määränneet kaikille kolmelle totaalisen ulkonaliikkumiskiellon, vaikka kaikki olemme alaikäisiä valtakunnalliseen karanteeni-ikään verrattuna. Juniorit käyvät hoitamassa kauppa-asiat ja tuovat lastin oven taakse.

Uudenmaan rajan olisin kyllä mielelläni lähiaikoina ylittänyt, mutta se nyt jää. Längelmäen kesäkodistani (siis entisestä, myydystä) olisi vielä muuttokuorma haettava ja vietävä se uuteen kesäkotiin. Molemmat ovat kielletyn rajan toisella puolella (Hämeen, Kymen). Kesälaitumelle muuttamisen aloitus taitaa olla vaarassa viivästyä.

Sairastumisen kannalta sijaitsemme kai Suomen parhaalla paikalla. Meilahden sairaala-alue sijaitsee Töölöntorilta alkavan Topeliuksenkadun toisessa päässä, kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Siellä kuulemma lääkäreitä riittää. (Kuva: Erwitt Elliott)

Että sellaista kuuluu, henkilökohtaisella tasolla, melko hyvää plus. Eipä sitten juuri muuta kuulukaan. Aika yksipuolisia nämä kuulumiset nykyään.

Hiisi vieköön

Tiedättekö, arvoisat blogin lukijat, mikä merkkipäivä on tänään lauantaina 28. maaliskuuta?

Kysymykselläni en tarkoita kansainvälistä Earth Houria, jota tänään myös vietetään, sillä se ei ole merkkipäivä, vaan pelkkä tunti tänä iltana klo 20.30 - 21.30.

Oikea vastaus:  tänään on hiisien päivä. Tiesitkö? Sitä täällä meillä tänään illalla juhlitaan.

Tunnetusta syystä kaikki yleiset tilaisuudet on peruttu. Erityisen surulliseksi minut tekee se, että jopa Pikkuvappu on jouduttu poistamaan listalta.

Pikkuvappu on perinnejuhla siinä missä pikkujoulu. Juhlamenojen managerina on iät ajat toiminut entinen sihteerini neiti B., mutta nyt hän vastuuntuntoisena kansalaisen ilmoitti, että ei onnistu. - Voihan virus, hän noitui hienolle naiselle soveliaan kielenkäytön rajoja hipoen.

Jotain piti hädässä keksiä tilalle, jotta kohokohtaa tähän synkkään aikaan saataisiin. Idea oli minun. Päätimme kolmeen pekkaan juhlistaa valtakunnallista Hiisien päivää.

"Kolmeen pekkaan" on kyllä huonosti tilaisuutta kuvaava idiomi, sillä minua lukuun ottamatta molemmat osallistujat ovat naisia. Mikähän voisi olla sukupuolineutraali ilmaisu tällaiselle? Pitäisi keksiä.

Pikkuvappu on ollut riehakas tapahtuma - parhaimmillaan jopa villi. Päihdyttäviä juomia on nautittu ja  herkkupaloja naposteltu. Naisia niissäkin on aina ollut enemmistö, meitä ukkoja yleensä vain kaksi, minä ja Heiskanen. Naiset ovat jossain vaiheessa iltaa vetäytyneet suljettujen ovien taakse erinäisten outojen välineiden tuote-esittelyyn, vähän kuin Tupperware-tilaisuuteen. Siinä kohdassa me ukot olemme kahteen pekkaan ilman kontrollia päässeet herkkupöydän ääreen.

Nyt tuote-esittelyä ei ole. Tarjoilu on kuitenkin samansuuntaista. Hiisien päivän taustasta ja sisällöstä liitän tähän linkin . Suosittelen, mielenkiintoista!

Kuvassa itse Hiisi Hugo Simbergin esittämänä (1899)

Pätevä syy

Tänä talvena minulla on kerrankin pätevä syy sille, miksi en ole lähtenyt hiihtämään. Monena aikaisempana talvena olen joutunut keksimään asialle tekosyyn, kuten että minulla poloisella on liian kiire / puutteelliset välineet / oirehtiva flunssa. Muuten kyllä olisin lähtenyt...

Nyt ei ole lunta. Katsokaa vaikka tuoretta kuvaa Töölöntorista. Hiihdäpä siinä! Tätä epäluuloisinkaan minut tunteva ilkimys ei voi kiistää. Sää pelastaa minut paljastumasta laiskuriksi.

Edellä kuvattu tosikertomus kuvastaa minussa harvoin ilmenevää Pollyanna-periaatetta, jossa pyritään löytämään ikävästäkin asiasta positiivisia puolia. Se ikävä puoli on nimeltään ilmastonmuutos.

En ollenkaan ihmettele nuorisossa kasvavaa ilmastoahdistusta. Kun siihen liittyy monenlaista pelottavaa muutosta, kuten hyönteisten ja pörriäisten katoaminen, myrskyt ja tulvat ja metsäpalot ja muut, ahdistukselle on aihetta. Kun tähän vielä liittyy kasvavan poliittisen äärioikeiston julmistelu asioiden korjaamista vastaan, peli tuntuu menetetyltä, paitsi että nuorisossa näyttää taas nousevan tervettä aktivismia.

Tänä yönä myrskyää. Tämänkertainen rajuilma on nimeltään Dennis-myrsky. Edellisestä ei ole viikkoakaan. On helmikuun puoliväli. Ulos ei voi mennä. Onneksi kävin eilen kaupassa, vaikka eilenkin satoi. Kastuin vain kohtuullisesti, sillä ruokakauppa on aivan kulman takana ja juomakauppa melkein vieressä. Autoa en tarvitse, eikä sitä minulla olisikaan, sillä se on ollut jo pitkään talviteloilla Vantaalla kaverin tallissa.

Kun ulos ei ole voinut mennä edes kävelemään, olen pysynyt visusti sisällä. Päivän lukunautinto on ollut sykähdyttävän feministinen sarjakuva-albumi nimeltä Einsteinin vaimo (Liv Strömquist / Sammakko 2018). Erityisen sykähdyttävä siinä on sarja nimeltä Maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät. Siinä saavat uudenlaista näkökulmaa sellaisen merkkimiehet kuin Albert Einstein, Pablo Picasso, Karl Marx, Edvard Munch, Percy Bysshe Shelley ja muutama muu.

Näytteenä oleva sivu on tästä viimeksi mainitusta järkyttävästä poikaystävästä, Shelleystä, kuuluisasta englantilaisesta runoilijasta. Ennakoivaa Pollyanna-asennetta toivoen odotan huomiseksikin sadepäivää, jotta minulla olisi pätevä syy pysyä sisällä ja lukea saman tekijän sarjakuva-albumi nimeltä Prinssi Charlesin tunne.

Rähmäkäpälä

Huolestuneilta kansalaisilta on jo kuulunut hätistelyä, että Dessun olisi jo korkea aika herätä kesäuniltaan. Vai onko käynyt niin, että Dessulta on jäänyt hajamieliseen tapaansa huomaamatta, että syksy on saapunut ja on sen myötä taas aika lopettaa öiset kelluntasessiot Längelmäveden armailla aalloilla.

Tarkkaan ottaen se on kyllä Roine, jossa on "armaiset aallot". Längelmävesi sen sijaan "vöin hopeisin ho-oh-telee", jos runoilija Topeliusta uskomme. Mutta virhe on vähäinen, järvet ovat lähekkäin ja ne näkee samalta "oksalta ylimmältä".

Tosiasiassa Dessu kyllä huomasi vuodenajan kierron ja saapui Töölöntorille jo muutama viikko sitten. Mutta sitten helteet palasivat ja Dessu kuuli kutsun palata helteenviettoon sinne kauas Hämeen perukoille. Ja taas kelluttiin keskellä järveä yön pimeydessä. On siellä Hämeessä niin ihanaa!

 

( Valentin Vaala: Niskavuoren naiset 1958 / Teija Sopanen, Erkki Viljos)

Kyllä Dessu jätti merkkejäkin käynnistään Helsingissä. Tosin tämä Töölöntorin blogi ei päivittynyt, sillä perinteinen tyhjän sivun ahdistus iski voimakkaana. Niin käy aina, kun kirjoittamiseen tulee tauko. Nyt tauko kesti kolmisen kuukautta. En kirjoittanut mitään, en kerrassaan mitään koko kesänä. Semmoisen jälkeen on paha päästä uuteen alkuun.

Kakkosblogiani, sitä jossa heittelen lukijoita kengällä,  sen sijaan onnistuin jatkamaan muutamalla uudella tekstillä. Ne ovat pienimuotoisia, joten sellainen onnistuu helpommin tauon jälkeenkin. Lukijatilastoista saa käsityksen, että Töölöntoria lukevat yhdet, Kengänheittelyjäni pääosin aivan toiset lukijat. Vain vähän näyttää olevan yhteisiä. Tämä on sen osoite, jos joku ei ole huomannut Kenkä väärässä jalassa -blogin olemassaoloa:   https://vaarajalka.blogspot.com/ 

Mutta on tämä kirjoittaminen todellakin käynyt kankeaksi. Näillä rähmäkäpälillä ei synny sellaista liukasta liturgiaa kuin tavallisesti, en varmaankaan onnistu edes villitsemään ihmisiä. Epätoivoon olen jo vaipumassa. Jos eivät sormet ja ajatukset tästä ala notkistua, harkitsen vakavasti muuta puuhaa iltojeni viihdytykseksi. Kuten vaikkapa ikkunasta ulos katselua.

Paluu normaalitilaan

Lauantaina tulee vieraita. Pitäisi ryhtyä asian vaatimiin tarmokkaisiin valmistelutoimiin, sillä jääkaapin sisältö näyttää puutteelliselta.

Ostoslista oli syytä laatia ensin. Yhdestä kaupasta kuohujuomaa ja viiniä. Toisesta kaupasta täytekakku, kolmea sorttia piirakoita, muita leivonnaisia, kolmannesta olutta, siideriä, Pommacia, kahvia, teetä, servettejä, kynttilöitä, makeisia, naksuja ja mitä niitä on. Ja monenmoista muuta.

Onneksi ei tarvitse lähteä ostoksille minnekään kehäteiden ostoshelvetteihin, sillä kauppoja on aivan kotinurkilla. Alko, leipomomyymälä ja tavallinen ruokakauppa, kaikki löytyvät Töölöntorilta. Kävelymatka alle 100 metriä. Tällaisina hetkinä osaa arvostaa sitä, että asuu kaupungissa. Itse asiassa valmistelut ovat jo alkanet: kakut ja leivonnaiset on jo etukäteen käyty tilaamassa Sandelsinkadun ranskalaistyyppisestä artesaanileipomosta.

Jospa tästä juhlan jälkeen pääsisi pikkuhiljaa palaamaan normaalitilaan, sillä talvi on taas sekoittanut systeemit. On ollut harmillisen liukasta, ja sitä arastelen, sillä parina edellisenä talvena liukastuin nurin useita kertoja. Vammoja ei onneksi tullut, mutta pelko jäi. Niinpä kävelykierrokseni ovat jääneen vähäisiksi ja vain hyvin hiekoitettuja pääkatuja kulkeviksi.

On minulla kengänpohjaan asetettavat piikkivekottimet. Ne ovat kyllä hyvät mutta epämukavat. Ei sellaisilla tule pitkälle kävelylle lähdettyä. Nyt näyttää jo paremmalta, liukkaus on poistumassa, joten toiveita uudesta alusta on viriämässä.

Pitkän tauon jälkeen on taas opeteltava alusta kävelykierrosten periaatteet. On muistettava, ettei ole tarpeen pysähtyä kahville tai selfielle joka korttelin kohdalla. On opittava huomaamaan katsomisen ja kuvaamisen arvoisia yksityiskohtia, ei niinkään isoja maisemia. Olen ehkä unohtanut entisten kävelykierrosteni aiheet näillä sivuillani. Taidanpa lukaista läpi blogin vanhat kävelykierrosjutut. Niitä näyttää olevan aika paljon, peräti 104 (löytyvät tästä oikealta puolelta alempaa kohdasta "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut"  /  Kävelykierros Helsingissä"). Ehkä siihen tulee kevään mittaan uusia lukuja.

Muutoinkin on aavisteltavissa aktivoitumista. Enää ei ole kuin pari viikkoa vuoden kiertokulun suurjuhlaan, Pikkuvappuun. Se on entisen sihteerini neiti B:n järjestämä perinnejuhla, joka aloittaa laskeutumisen kevään ja kesän suurten juhlien aikaan. Tästäkin juhlasta olen raportoinut blogissani monta kertaa.

Perinteitä noudattaen

Blogin pitkäaikaisille lukijoille ei ole yllätys, että aion taas poistua Töölöntorin kotikunnailta kesän ajaksi. Näin olen aina tehnyt. Perinteitä en riko nytkään.

Oikeastaan minun olisi jo pitänyt poistua, sillä sää on kaiketi ollut kelvollinen. Näin olen ikkunasta ulos katsellessani havainnut. Mutta kun on ollut muuta puuhaa, siistiä sisätyötä.

Nyt muu puuha on valmistunut. Ikkunasta ulos katsoessani havaitsin, että sää on edelleen kelvollinen. Siispä poistun paikkakunnalta. Jos käy niin kuin aikomus on, en palaa ennen kuin syksyllä, vähän ennen kuin lumi peittää Töölöntorin ja Längelmävesi jäätyy.

Sinne uppoudun toiseen kuplaani pohjoiselle Pirkanmaalle. Lepotuoli aurinkoisina päivinä aamupäiväksi vaahteran varjoon, iltapäiväksi terijoensalavan varjoon. Pilvisinä päivinä laiturille. Sateisina päivinä tupaan. Kirja käteen. Illalla (tai paremminkin yöllä) sauna ja uinti. Vieraita tulee ja menee. Taidenäyttelyitä, kesätapahtumia, teatteria, kyläjuhlia. Kävelyä rantatiellä, seisoskelua puron ylittävällä sillalla, soutelua, tallustelua ja tuumailua, pientä hyötypuuhailua, kuten liiteritöitä, ruohonleikkuuta, kukkapenkin ja yrttimaan hoitoa. Nippu dvd-elokuvia mukana siltä varalta, että yöt ovat liian kylmiä ulkona oleiluun: Bergmania, Felliniä, Hitchcockia...

Tämän kesän erikoisuus on maalata vanha satavuotias mökki. Siihen tarvitaan punamultaa. Keitän sen itse vanhassa muuripadassa. Olen saman tehnyt jo kaksi kertaa ennenkin, suunnilleen 20 vuoden välein. Hyvä tuli. Nyt taas. Liitteenä resepti.

Lupasivat televisiossa hyvää hyttyskesää, suorastaan erinomaista. Ei huono ollut viime kesäkään, kuten kuvasta näkyy, mutta nyt on siis tulossa vielä parempi. Toinen mukava eläinystävä on sisilisko. Niitä on vanhassa kivimuurissa vaikka kuinka paljon. Lukeminen lepotuolissa vaahteran alla kivimuurin vieressä häiriintyy usein sisiliskojen touhuja tarkkaillessa.

Ruisrääkkää ei viime kesänä pellosta kuulunut. Toivottavasti nyt on palannut. Räkättirastaita kuului ja näkyi. Kettu juoksee usein pihan poikki, jäniksiä samoin. Kurkia asuu lähirannalla, joutsenia toisella. Kyykäärmeitä eksyy pihanurmikolle aina silloin tällöin, ei joka kesä. Paikalliset kertoivat, että karhu oli nähty lähiseudun riistakamerassa. Linnunpönttöjä minulla on kolmisenkymmentä, monenlaista kokoa. Kirjosieppo pesii melkein joka kesä saunan tuuletusluukkuun. Kaloja näkee laiturilta kirkkaassa vedessä, pikkusinttejä mutta myös haukia. Lepakoita lentelee suurin joukoin, vesilepakot järven pintaa hipoen ja pohjanlepakot taivaalla. Niillä on pesiä mökin ja saunan ullakoilla. Olen ripustanut puuhun myös ohjeiden mukaisesti rakennetun lepakkopöntön. Sielläkin on asukkaita.

Olen kaikki nämä vuodet pistänyt julmasti blogin kesäksi kiinni. Nyt en ole enää ihan yhtä varma. Viime kesänä tuli hetkiä, jolloin olin vähän aikeissa kirjoittaa jotain kesälläkin. En kuitenkaan tehnyt niin. Katsotaan nyt, rikonko perinteen. Varsinkin toinen blogini "Kenkä väärässä jalassa" (linkki vieressä oikealla) saattaa olla käyttökelpoinen kokeilufoorumi.

Äskettäinen kirjoitukseni facebookista herätti muutamassa lukijassa innostuksen pyytää päästä Dessun kaveriksi. Nyt on kuitenkin niin, että Dessun faceebook ei ole käytössä. Perustin sen aikoinaan toiveikkaana, mutta kävi niin, että kavereita ei ilmaantunut kuin kuusi. Kavereiden laatu oli kyllä tasokas mutta määrä niin vähäinen, että intoni katosi. Ehkä joskus uusi yritys, mutta ei nyt. Siksi en ole hyväksynyt uusia kaveritarjokkaita. Tulkoon siis tässä kerrotuksi heille, että asiassa ei ole mitään henkilökohtaista torjuntaa. Oma yksityinen facebook-sivuni on eri asia. Se toimii, mutta siellä kaverit ovat oikeita tuttaviani. Pääsevät sinne kurkistamaan myös muut, jos tietävät nimeni.

Kiitän lukijoita mielenkiinnosta ja toivotan hyvää kesää. Koettakaahan pärjäillä.

Pehmeät ja kovat

Itsenäisyyden juhlapäivänä Töölöntorilla piti olla lapsia, pupuja ja alpakoita viettämässä perhejuhlaa. Olin aikeissa mennä katselemaan. Olisin ehkä onnistunut ottamaan muutaman hauskan valokuvan blogikirjoitusta varten.

Mutta kävi niin, että lapset, puput ja alpakat komennettiin muualle, sillä tori olikin varattu natseille, jotka olivat lähdössä marssimaan. Niitä minä en halunnut kohdata enkä kuvata. Lähdin pois.

Nyt luin tiedon, että erään poliittisen puolueen puheenjohtaja epäilee, että lapset, puput ja alpakat olivatkin salaliitto laillisen marssin estämiseksi.

Just joo. Tällaiseksi tämä on mennyt. Tulee surullinen olo. Natsit marssivat itsenäisyyspäivänä, ja poliisi suojelee. 

Mitäpä muuta poliisi voi. Ei se poliisin syytä ole, se on pahassa välikädessä. Syyt ovat syvemmällä, politiikassa. Poliisin on pakko pitää natsit ja natsien vastustajat erillään toisistaan. Muuten voisi tapahtua kamalia.

Poliisi on pyrkinyt pehmentämään otteitaan jo pitkään. Enää poliisi ei pamputa yhtä helposti kuin ennen. Hyvä niin. Kunhan lainsäätäjä vielä hoitaisi osuutensa.

Kuvassa on pehmeä poliisiauto Mäntän nykytaiteen näyttelyssä 2016. Virkkaustyön on tehnyt taiteilija Kaija Pupu. Pinta tavallista sukkavillalankaa, sisällä vaahtomuovirunko. Työ kesti kolme vuotta. Skodan ikkunoissa ja lampuissa lisäksi vähän kiiltoaineita.

Taiteilijan mukaan työ liittyy sukupuolirooleihin. Ymmärrän hyvin teokseen liittyvän feministisen perusvireen. Olen itsekin jo vuosikymmeniä sitten oikeiden äijien mieliharmiksi liittynyt feminismin kannattajaksi.

Tähän suuntaan, poliisit. Ei siellä marssilla tietoni mukaan juuri naisia ollut. Potkupallokentälle siirretyssä lasten, pupujen ja alpakoiden juhlassa oli.

Muistatko?

Pirulauta näiden kaikkien salasanojen ja tunnuslukujen kanssa!  Mielestäni olen systemaattinen ja tarkkamuistinen, mutta yhä useammin tulee tenkkapoo.

Tänään meinasi koko Töölön kirjasto mennä sekaisin, kun näppäilin lainauskoneeseen väärät numerot. Saattoi olla, että hajamielisyyden puuskassa näppäilin pankkikortin numerot. Kone alkoi piipata.

Pankkikortin tunnusluvun muistan taatusti. Mutta minulla on kahden pankin kortit, ja ongelma on siinä, että joskus tulee kaupassa hajamielisyyden puuskassa näppäiltyä sen toisen pankin kortin tunnusluku. Ja nyt jompikumpi osui kirjaston koneeseen.

Taannoin pankkikonttorissa käydessäni virkailija huomasi, että olen kirjoittanut tussilla tunnusluvun kortin taakse. Hän nuhteli minua ankarasti ja sanoi, että teko on jyrkästi kielletty. Numerosarja pitää opetella ulkoa.

Jouduin selittämään, että suuressa koiruudessani kirjoitin kortin taakse väärän tunnusluvun. Siinä ei ole yhtään oikeata numeroa. Lisäksi kirjoitin numerot epäselvästi.. Nelosen ja yhdeksikön kirjoitin viekkaasti niin, että on vaikea nähdä, kumpi on kyseessä. Ajatukseni kulki niin, että jos varas nappaa korttini, hän näppäilee automaatilla väärän tunnusluvun ja yrittää uudelleen muuttaen nelosen yhdeksiköksi ja sekin on väärä ja automaatti nielaisee korttini. Näin rahani on pelastettu.

Pankkineiti leppyi ja suorastaan kehui ja hymyili herttaisesti. Sellainen ei liene pankissa tavallista. Siellä ollaan totisia.

Mutta vielä takaisin Töölön kirjaston piippaavan koneen ääreen. Sellainen ääni on mielestäni tyylirikko kirjaston lähes sakraalisessa tunnelmassa. Kirjastosetä rynnisti apuun. Jokin siinä tökki eikä kone meinannut suostua uuteen yritykseen. Jono perässä kasvoi. Sellaisessa paikassa tuntee itsensä noloksi hölmöksi juntiksi, joka ei pärjää nykyajan mukavuuksien kanssa. Pahimmillaan saman tunteen muistan kokeneeni kerran kauan sitten, kun rättisitikkani sammui liikennevaloissa eikä suostunut käynnistymään seuraavien vihreiden aikana. Voitte uskoa, että takana tuutattiin.

Oli muinoin aika, jolloin ei tarvinnut muistaa yhtään tunnuslukua tai salasanaa. Ei edes kirjastossa. Kirjastotäti kirjoitti itse tunnuslukuni taka-aukeammalla olevaan lappuun ja löi leiman. Mahdoimme olla onnellisia, kun saimme suunnata rajallisen ulkomuistikapasiteettimme hyödyllisempiin kohteisiin, kuten virsien ja isänmaallisten laulujen sanoihin tai nimilistoihin, joiden kohteina olivat milloin Pohjanmaan joet, milloin Raamatun kaksitoista veljestä. Ne osaan ulkoa vieläkin.

Vastakohtien viehätys

Oli aikomus lähteä tänään liikkeelle. Ei onnistunut.

Kun aamulla vilkaisin ikkunasta ulos, tajusin heti pettymyksen: tuonne ei ole tänään menemistä. Satoi vaakasuoraan.

Jälkiviisaana tämä tosiasia tietysti pitää hyväksyä, sillä Ylen Uutisten Kerttu sen jo illalla ennusti. Mutta minä en ole jälkiviisas. Olen etuviisas. Päätin jo illalla, että sää on kelvollinen ja nämä tämmöiset kertut ovat erehtyväisiä. (Poikkeus on Huutosen Matti, joka on luotettavan oloinen mies. Hän osaa katsoa sääkartat niin että siihen voi luottaa. Kerttu on vielä nuori - kyllä hänkin vielä oppii kunhan kokemus karttuu. - No, tämän kerran Kerttu osui kohdalleen.)

Olen syksyn hämärän ja tihkusateen ystävä. En kaatosateen. Piti hylätä aikeet kierrellä kävellen kaupungin rantoja. Olin aikeissa edetä Seurasaareen asti.

Ulkoilu jäi siihen, että livahdin kulman ympäri kauppaan. Leipä ja leikkeleet olivat lopussa. Uskoin selviäväni lyhyestä pyrähdyksestä ilman sateenvarjoa. Niin kävikin: selvisin hengissä mutta en kuivana. Tukka oli aivan litussa kun pääsin kotiin.

Tässä taitaa olla vuoden kiertokulun äärihetki. Mustaa, pimeää, märkää. Tällaisena hetkenä lohtua löytää katselemalla kesän kuvia ja lukemalla valosta kertovia kirjoituksia, mieluisten runoja. Niin tein heti kun sain littuun painuneen tukan taas pörhistymään tyylikkääksi.

Kuvassa on kaunis runo kesän kirkkaudesta. Runoilija on ruotsalainen Nobel-voittaja vuodelta 2011.  Kuva on peräisin Mäntän Serlachius-museon näyttelystä viime kesältä.

Olenhan näköjään minä itsekin näkyvissä varjokuvana. Olen ollut kuvieni kanssa pidättyväinen. Tämä taitaa olla vasta toinen kerta, kun pistän itseni näkyviin profiilikuvan lisäksi. Moni ei tunne blogistin naamataulua, lukijoista tietääkseni vain kaksi. Hyvä niin, ette säikähdä. Kuvan hahmon vartalo näyttää oudolta. Häiriön syy on Marimekon olkalaukku, joka leventää lantiota. Tukka on kyllä tyylikkäästi.

Kaikki sekaisin

Tämä on aivan hirmuista.

Sadan päivän poissaolon aikana kaikki on mennyt sekaisin. Raitiovaunuun nouseminenkin on muuttunut pelottavaksi. Enää ei tiedä, minne matka vie. Huitsin Nevadaan, ehkä?

Pitkäaikaisessa kotikaupungissani olen tuntenut ihan oikeasti olevani kotonani, eli siis olen tiennyt ja osannut kaiken tarpeellisen. Olen tiennyt kadut ja rakennukset ja kaupunginosat. Olen osannut toimia oppaana. En ole tarvinnut navigaattoreita. Olennainen osa osaamista ovat olleet liikennevälineet, bussit, raitiovaunut, paikallisjunat.

Mutta nyt raitiovaunujen reitit ja numerot on muutettu. En enää tiedä, millä vaunulla pääsee mihinkin. Perusturvallisuus on järkkynyt.

Olen yrittänyt kartasta tutkia reitit, mutta ei niitä muista. Täytyy kai ajaa reitit läpi yksi kerrallaan.

Kaiken huippu on kolmosen loppuminen.

Olen vuosien varrella ajeluttanut melkoisen määrän vieraitani kolmosen raitiovaunulla täydet kierrokset. Siinä vieras on saanut tuntuman kaupungin kokonaisuuteen. Reitti on kulkenut läpi kaiken tarpeellisen: Hakaniemi, Kallio, Alppila, Töölö, Punavuori, Eira, Ullanlinna, Kaivopuisto, Eteläsatama, Senaatintori, Aleksanterinkatu, Rautatieasema.

Sekavalta tuo reitti on kyllä vieraalle tuntunut. Erityinen ongelmakohta oli Rautatieaseman edustan pysäkki, josta kolmosia lähti neljään eri suuntaan, niin kuin kahdeksikon muotoisen reitin risteyskohdalla aina.. Ei paljon auttanut, että kahteen suuntaan ajoi 3T ja kahteen 3B. Ei auttanut sekään, kun numeroiksi muutettiin kolmonen (vastapäivään ylälenkki) ja kakkonen (myötäpäivään ylälenkki). Alalenkit toisin päin. Ja kuskin piti muistaa molemmissa ääripäissä pysähtyä vaihtamaan vaunun numero.

Lehdessä joku huonojalkainen valitti, että Töölöntorilta ei enää pääse rautatieaseman eteen raitiovaunulla. Kohta tuli liikennelaitokselta oikaisu, että pääseepäs. Pitää vain ajaa yhdellä raitiovaunulla Stockmannin pysäkille, siirtyä siinä kiskojen yli takaisinpäin kulkevien linjojen pysäkille ja nousta siinä toiseen raitiovaunuun, joka ei ajakaan takaisin Töölöön vaan kurvaa Kaivokadun suuntaan.

Tuntuu lähinnä pilkanteolta tuollainen ohje.

Surullista on, että vain muutaman vuoden käytössä olleet kaksi design-pysäkkiä Tennispalatsin vieressä jäävät nyt turhiksi. Niiden editse ei kulje enää mikään linja.

Minusta Stefan Lindforsin suunnittelemat pysäkkikatokset ovat onnistuneita. Niitä uhkaa nyt romuttaminen. Niitä ei voi käyttää bussipysäkkeinä, sillä bussin ovi ei mahdu korkean reunan vuoksi avautumaan. Tämän päivän Hbl kertoi, että jotain ratkaisumallia vielä tutkitaan.

Lindfors on kiistelty suunnittelija, toiset arvostavat, toiset eivät. Jyrkkiäkin mielipiteitä on kuultu.  Hän on suunnitellut vaikka mitä, astioita, huonekaluja, valaisimia, vaatteita, kankaita, pulloja, dildoja. Kaikki vaikuttavat hyvin omintakeisilta. Noista viimeksi mainituista minulla on tiedossa asiantuntijalausunto. Eräs tuttavapiiriini kuuluva neiti C (nimi muutettu) kehui ja ylisti tuotetta paremmaksi kuin mikään muu.

Minä ottaisin Lindforsin katoksen vaikkapa sadekatokseksi kesäasunnolleni. Taitaisi vaan käydä kalliiksi. Voiko edes siirtää? Voisi olla mukava lukupaikka aurinkotuolissa sateella.