Huonot hoksottimet

Olen vuosikymmeniä asunut samassa talossa. Se on aivan tavallinen kerrostalo, jossa ei ole mitään kummallisia yksityiskohtia eikä silmiinpistäviä arkkitehtonisia oivalluksia.

Koko kaupunginosa on tyyliltään hyvin yhtenäinen. Vain muutamat uudet rakennukset – kuten kuvassa torin laidalla uusi koulu / kulttuurikeskus -  hieman erottuvat kaupunginosan yhtenäisestä tyylistä.

Kun sitten outojen kaupunkien kuvia katselee, huomaa, että kaikkialla ei ole yhtä yllätyksetöntä. Mutta kun on huonot hoksottimet, ei yrittämälläkään ymmärrä kaikkien yksityiskohtien tarkoitusta.

Vai onko niillä tarkoitusta ollenkaan? Koristeitako lienevät? 

Mielenmaisema

Tuttu sana vuosikymmenten takaa kiinnitti huomion. Naapuri pyysi minua palauttamaan kirjan lainastoon, ei kirjastoon. Hän itse ei ehdi, kun tuli kiireellinen matka.

Lainastoksi sitä kansakoulun kellarikerroksessa sijainnutta huonetta 60-kuvulla kutsuttiin. Sieltä kävin lainaamassa Viisikoita, Tarzaneita, Punavöitä, Pertsaa ja Kilua, Jules Verneä ja muuta.

Lupasin palauttaa. Tuossa muutaman sadan metrin päässä Topeliuksenkatua pitkin sattuu sijaitsemaan Töölön lainasto.

Kun minä saan oudon kirjan käteeni, en tietenkään malta olla lukematta sitä. Varsinkin jos kirjailijan nimi on tuttu. Tämän kirjoittajan tiesin – hän on se tytär, joka kirjoitti elämäkerrat kuuluisista vanhemmistaan, Ritva ja Kalle Holmbergistä. Nyt hän on kirjoittanut romaanin.

Romaani kertoo neljän helsinkiläisen alakouluikäisen tytön elämänvaiheista teini-ikään ja aikuisuuteen asti, 1970-luvun alusta nykyaikaan. Kerronnan pintataso on peittelemättömän nostalgista, mutta syvemmällä on paljon tummia sävyjä.

Kerronta onnistuu luomaan tarkkanäköistä ajankuvaa, mikä miellyttää samat aikakaudet itsekin elänyttä lukijaa. Elämä ei kuitenkaan suju aina valoisia reittejä pitkin. Pikkutyttöjen optimistiset haaveet musertuvat, teini-ikäiset kohtaavat aikuisten miesten siivotonta käyttäytymistä ja nuoret naiset uupuvat paineiden alla.

Harvoin olen enää tässä iässä lukenut kirjaa, jota ei malta laskea kädestään. Tämän kirjan syytä oli, että jopa TV:n Iltauutiset kerran lipsahtivat ohi. Viihdettä? – Kyllä, mutta ei halpahintaista viihdettä. Romantiikkaa? – Kyllä, mutta ei ollenkaan sokerista.

Jotenkin jäi elämään ajatus, että tämän kirjan puberteetti-ikäisten tyttöjen kuvaukset olisi ollut hyvä lukea silloin, kun itse olin samassa iässä. Olisi ehkä hyödyllisellä tavalla avautunut ymmärrys itsensä ikäisten tyttöjen mielenmaisemaan. Ainakin minä olin sellaisesta silloin totaalisen pihalla.

Annina Holmberg ei tämän jälkeen ole minulle enää pelkkä kuuluisista vanhemmistaan kirjoittanut tytär vaan valovoimainen romaanikirjailija, jonka tuotantoa aion seurata. Jatkoa onkin luvassa. Annabel Lee on sarjan ensimmäinen osa, jonka tarina painottuu yhteen neljästä päähenkilöstä. Kolme muuta tyttöä saavat myöhemmin oman kirjansa.

Ja huonostihan kirjan palauttamisen kanssa tietysti kävi. Kirja oli myöhässä, kun luin sitä kolme päivää. Sakko tuli, ja sen kai joutuu maksamaan alkuperäinen lainaaja. Olisin minä sen maksanut, mutta Töölön lainaston palautuskoneella en osannut.

 

Missä olin kun - - (osa 5)

 

[jatkuu]

- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia - muistin virkistäjinä vanhat kalenterit ja päiväkirjat

1. tammikuuta 1989 klo 00.00   (38 vuotta)     Paikka: Kotona nukkumassa

Tyttövauva tuli taloon alkukesällä -88. Vanhempien elämä muuttui perinpohjaisesti. 

 

Nuorenparin elämää oli kestänyt monta vuotta. Paljon oli ehtinyt tapahtua. Molempien opiskeluvuodet olivat takana ja työurat hyvässä kehitysvaiheessa. Vapaa-aika oli vilkasta: oli menoa, seuraelämää, tapahtumia, konsertteja, teatteria, elokuvaa, juhlimista. Jaksaminen ei ollut ongelma, ja opiskeluvuosien kireä budjetti oli poistunut säännöllisten kuukausitulojen myötä. Isänperintönä saatu sata vuotta vanha ränsistynyt torppa pohjoisella Pirkanmaalla oli kesänviettojen keskipiste, jossa vieraita riitti.

Kesä 1988 oli tarkoitus viettää kesäkodissa totuttuun tapaan, sillä vauva oli luvassa vasta syksyllä. Toisin kuitenkin kävi. Vauva tuli yllättäen jo kesän alussa. Siinä tuli kiire, sillä valmistelut olivat pahasti kesken.

Rattaat löytyivät tuttavien kautta Ruskeasannasta, kehto työpaikan esihenkilöttäreltä – molemmat jo omistajilleen tarpeettomaksi käyneinä. Pinnasänky ja hoitopöytä piti ostaa uutena kaupasta.

Edellisen vuoden aikana olimme käyneet läpi vaadittavan byrokratian. Oli psykologin haastattelu, oli kotiolojen katselmus, oli terveystarkastus, oli Pelastakaa lapset  -r.y.:n ohjeistustilaisuus. Ja sitten yhtäkkiä tuli soitto, että nyt Matti ja Maija –kodissa Haagassa olisi teille sopiva pienokainen. Tulkaapa tutustumaan.

Molemmissa kuvissa olemme lähdössä ensimmäistä kertaa kotiin Matti ja Maija –kodista. Sää oli melko hyvä, joten koko matka Töölöön asti kuljettiin jalan. Kuvia matkalla otettiin paljon, sillä tiedostettiin, että tässä ja nyt on elämän käännekohta ja siitä pitää jäädä muistoja. 

Kesäkotiin piti kuitenkin kohta muuttaa, sillä Helsingin-koti oli luvattu kahdeksi kuukaudeksi Tšekkoslovakiasta Suomeen muuttavalle perheelle ensiasunnoksi. Sitä ei voinut perua. Sen sijaan suuri osa maalle kutsutuista vierailuista piti perua. Vain vauvan isovanhemmat pääsivät sinä kesänä tutustumaan uuteen perheenjäseneen.

Se kesä ja syksy olivat rankkoja – se täytyy myöntää. Vauvan nukkumisrytmi ei meinannut asettua lähellekään toivottua. Minä jatkoin syksyllä työssä, äiti jäi hoitovapaalle siihen asti, kun vauva täytti kaksi vuotta. Järjestely ei ollut tasa-arvon näkökulmasta hyvä, mutta käytännön syyt painoivat enemmän.

Vuodenvaihteeseen mennessä ongelmat helpottuivat. Vuoden vaihtuessa saimme nukkua keskiyön hetken. Ilotulituksen pamahduksetkaan eivät herättäneet.

Vuoden 1989 ensimmäisenä päivänä me tuoreet vanhemmat pääsimme ensimmäistä kertaa yhdessä muutamaksi tunniksi ulos, sillä vauvan mommo ja mufa olivat tulleet Helsinkiin ja lupasivat hoitaa vauvaa iltapäivän ja illan.

Vapaa-aika tuntui ruhtinaalliselta. Kävimme lounaalla kiinalaisessa ravintolassa ja sen jälkeen katsoimme Aki Kaurismäen uuden elokuvan ”Ariel”.

[Sarja päättyy. Olisi näitä entisten vuodenvaihteiden muistoja enemmänkin. Ehkä joskus myöhemmin palaan asiaan.]

 

Valoisa

Kävi vieraita. Vanha koulukaveri rouvansa kanssa ensikäynnillä Töölöntorilla. Emme ole paljon pitäneet yhteyttä. Facebook-kavereita kuitenkin, ja rouva on siellä hyvin aktiivinen.

Kehuin rouvan fb-päivityksiä. Niissä on outoa valoisuutta tällaiseen maailmanaikaan. Iloa ja kehumista virtaa joka suuntaan: on lämpöisiä muistoja omasta lapsuudesta, on löytynyt hyviä kirjoja ja elokuvia, on tavattu hyviä ystäviä, on ihanat lastenlapset.

Ja ihan tuorettakin iloa: on tehty onnistunut etelänmatka, on koettu hieno teatteriesitys, on kuultu vaikuttava papin puhe, on löydetty jännittävä etninen ravintola, on pidetty hauska juhla.

Kaikki olisi hyvin, mutta mutta… Politiikka, sota Ukrainassa, Putin, Trump. Gazan kansanmurha. Suomen hallituksen vihamielinen asenne kaikkein heikoimpiin. Meihin hyväosaisiin sen sijaan ei osu mikään säästö tai leikkaus, vaikka varaa kyllä olisi.

Mutta kyllä tämä politiikan kurjuuskin kohta taas hyväksi muuttuu. Kohta saadaan rauha, kohta pidetään uudet vaalit, joissa saadaan uudet, viisaammat vallanpitäjät.

*

Sanoin, että tällainen positiivisuus ja valoisuus on eksoottista luettavaa minun sorttiselleni pessimistille, joka on tasaisesti pahalla päällä aina.

Sain ohjeita. Valoisuus kasvaisi minuun joulumielen myötä. Menisin kirkkoon kuuntelemaan kauneimpia joululauluja. Ripustaisin värikkäitä jouluvaloketjuja parvekkeelle. Hankkisin joulukuusen ja koristelisin kauniisti.

En kehdannut sanoa, että valoketjua en missään tapauksessa suostu hankkimaan. Joulukuusikin jäi vuosia sitten pois, kun lapsi muutti omilleen ja kissa kuoli. Kissa ja joulukuusi olivat kyllä riemullinen pari. Kissalla oli krooninen vimma kiivetä kuuseen, ja kun tarpeeksi korkealle pääsi, niin kaatuihan se. – Siinä tuli vähitellen sellainen viisaus, että mitä sitä turhaan nostamaan, antaa kuusen olla nurin vaan, kun kissa sen kuitenkin kohta taas kaataa.

Ja onhan huusholliin jo nyt laitettu näkyviin joulumieltä: saliin pöytäliina ja keittiöön ikkunaverho. (blogin vanhat lukijat ehkä muistavat, millainen kirjojen väärinkäyttö noiden verhojen ripustamiseen on aina liittynyt  klik )

 

Kipeät

Kesästä tulikin erilainen. Minusta tuli osapäiväinen sairaanhoitaja. Mikäpä siinä, ei minulla muitakaan kiireellisiä menoja ollut. Eikä matka ollut pitkä, nopeasti pääsin paikalle, kun kutsu kävi.

Vuosia jatkuneet vatsavaivat muuttuivat kivuliaiksi kouristeluiksi. Nukkuminen ei onnistunut, uupumus, ahdistus, masennus. Alkoholi hetkeksi helpotti kouristuksia yön yksinäisyydessä, mutta syöminen ei onnistunut ollenkaan. Hento nainen laihtui entisestään. Kierre paheni.

112-soitto tarvittiin kolme kertaa, ja ambulanssi vei potilaan päivystykseen. Kyytiin en päässyt mutta äkkiä minä reilun kilometrin ambulanssin perässä kävelin pitkin öistä Topeliuksenkatua Meilahteen.

Taksilla mentiin Meilahden päivystykseen neljä kertaa. Kaikki nämäkin öisin. Ei siinä mitään, minähän olen öisin pirteimmilläni, valmis soittamaan, taluttamaan, menemään mukaan, istumaan tukena odotushuoneessa.

Lisäksi oli useita käyntejä terveyskeskuksen päivystyksessä, laboratoriossa ja yksityislääkärin vastaanotolla. Apteekissa kävin harva se päivä: aluksi Panadol, Librax, Nutridrink, myöhemmin Pegorion, Beetasalpaaja, Triptyl, Opamox… Ruokakaupasta enimmäkseen jugurttia, mustikoita ja banaaneja.

Siitä olin yllättynyt, että Suomen suurimman sairaalan yöpäivystyksessä ei ole lääkäri paikalla.  Tämä tuli koetuksi kahteen kertaan. Molemmilla kerroilla tulimme taksilla  ilmoittautumaan klo kolmen paikkeilla. Lääkärin luvattiin tulevan klo kuuden jälkeen, mutta silloin tulikin siivooja. Lääkäri saapui puoli kahdeksan. – Kyllä on hallitus hyvin onnistunut projektissaan julkisen terveydenhoidon alas ajamiseksi. Millaista onkaan Suomen syrjäseuduilla, kun pääkaupungin ytimessä sijaitsevassa jättiläissairaalassakin on tällaista.

Siinä meitä istui joukko sairaita ja saattajia isossa odotushuoneessa tuijottelemassa seiniä. Onneksi joku oli ymmärtänyt ilahduttaa meitä. Seinälle oli ripustettu monistelappu, jossa oli runo (kuva). Taide kuuluu kipeillekin.

Paranemisprosessi on kesken. Seuraavaksi vatsaultraääni ja psykiatri. 

 

Yhä useammin

Yhä useammin käy niin, että blogin kirjoittaminen siirtyy myöhemmäksi, kun edelle kiilaa muuta puuhaa – tärkeämmältä tuntuvaa. Kun tärkeämmältä tuntuvaa puuhaa on jatkunut useamman päivän, blogitekstin hienolta tuntunut idea ei enää tunnukaan hienolta.

Pitkän linjan blogisti tuntee mieliharmia, jos menee kokonainen viikko, ettei synny yhtään tekstiä. Tulee houkutus huitaista ohimennen edes jonkinlainen teksti, vaikka hieno idea puuttuisikin.

Tekosyitä on helppo keksiä mutta vaikeampi hyväksyä. Yksi kuitenkin minulle kelpaa: hyvä kirja.

Kun löytyy vetävä kirja, kirjoittaminen saa väistyä. Niin kuin nyt on tehnyt.

Kirjailija on taas vanha tuttu Merete Mazzarella. Tuttu jo 1970-luvun alkupuolen Tukholmasta, kun yliopiston kirjallisuustieteen laitoksen ilmoitustaululta löytyi ilmoitus oudon nimisen nuoren naisen luennosta suomalaisesta nykykirjallisuudesta. Pitihän sitä mennä kuuntelemaan.

Myöhemmin hänestä tuli Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden professori. Hän asuu tässä Töölöntorin lähellä ja häntä näkee näillä kaduilla ja kuppiloissa. Nyt hän on taas kirjoittanut kirjan, joka vei ajan ja tilan kaikelta muulta pääsiäispuuhailultani. Kun kirjan alku näyttää tällaiselta, ei sen lukemista voi viivytellä.

Sitten lipsahti

Itsepäinen.

Sana tarkoittaa minua itseäni. Myönnän, en paljon kuuntele ohjeita tai varoituksia. Tai ei ainakaan tottele niitä. Jo äiti sanoi niin, ja pisti minut opettelemaan runon  Oravasatu. Sen sitten esitin kansakoulun Henkisissä kilpailuissa ja tulin toiseksi runonlausuntasarjassa. Siitä minulla on haalistunut kunniakirja tallella..

ORAVASATU (Hilja Haahti)

Olipa pikkuinen oravanpoika, / kotona Kuuselassa. / Pitkät sen korvat ja pörröinen häntä / pystyssä keikkumassa.  / Osasi hyppiä puusta puuhun, / kuoria käpyjen siementä suuhun. / Oksilla mukana siskot ja veikot / leikissä vilkkahassa.

Olipa vieressä Metsolan Otson / koti ja valtakunta.  / Kammion seinänä kaatunut honka, / kattona kerros lunta. / Lumessa reikä, pyöreä juuri,  / oravanpojalle ihme on suuri. / ”Tuostapa kurkistan ikkunasta / Metsolan Otson unta.”

Huuteli huolekas oravaäiti: / ”Vaara on reijän suulla!” / Eipä se tahtonut tuhma lapsi / äidin neuvoja kuulla.  / ”Empähän pelkää, katsahdan kerran, / viivähdän muutaman hetkisen verran. / Kohta jo hyppelen äitini luona  / kotona oksapuulla.”

Rapsahti hanki, ja havahti Otso, / ravisti peittojansa. / Kirposi katto, ja kohosi kämmen / äkkiä piilostansa.  / Olipa kämmen se suuren läntä, / mahtuipa siihen pörröinen häntä. / Sieppasi Otso ja pallona metsään / lennätti vierahansa.

Siinä nyt pikkuinen oravanpoika  / lumessa itkien rämpi.  / Vaivalla pääsi Kuuselan pirttiin, / häveten sänkyyn kämpi. / ”Toiste en katsele karhun tupaa, / toiste en lähde ilman lupaa.  / Minä oon pikkuinen oravanpoika, / äiti on tietävämpi.” 

Nytkin sain varoituksia, mutta mitäpä minä niistä. Ajattelin, että kyllä minä tuosta vaarasta selviän. Käyn ravintolassa syömässä ja paluumatkalla ruokakaupassa. Liukasta on, mutta matka ei ole pitkä, muutamia kymmeniä metrejä. Kävelen varovaisin askelin. En pistä piikkirenksuja kenkiin, kun ei niillä voi mennä sisälle ravintolaan ja kauppaan.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Noin 20 metriä pääsin ja sitten lipsahti. Siinä olin persuksillani lätäkössä.

Vähin vaurioin selvisin. Vain pehmustetulla tuolilla voin istua. Uusien farkkujen takamuksessa on ruhje.  Kämmenen reunassa on naarmuja. Kaupassa ja ravintolassa käynti jäi. Onneksi pakastimesta löytyi tötsällinen thai-ruokaa.

Kyllä nyt suostun uskomaan, että ulos ei pidä mennä ennen kuin jäät ovat lähteneet. Viisas pääsee vähemmällä.

 

En kadu

Kirjahyllyt – loputon ilo ja ongelma.

Iloa ei tarvitse perustella, mutta mikä on se ongelma?

Minulla ongelma on siinä, että hyllyt ovat tupaten täynnä, mutta lisää kirjoja tulee ja niille pitäisi löytyä tilaa. Uusille hyllyille ei missään huoneessa ole tilaa, ellen sitten luovu olohuoneen tauluista tai keittiön kaapeista.

Voisikohan uusille kirjoille raivata tilaa niin että luopuisi joistakin vanhoista kirjoista?

Olisiko sellainen luopuminen perusteltavissa jotenkin? Olisiko pätevä syy esim. se, että tietää satavarmasti, että tuota kirjaa en enää ikinä lue? Entä jos siihen kirjaan liittyy rakkaita muistoja lapsuudesta?

Entä miten luopuminen käytännössä tapahtuisi? Divariin? Roskiin? Kirpputorille? Kirjaston kierrätyshyllylle? Kierrätyskeskuksen? Emmauksen myymälään?

Parikymmentä vuotta sitten onnistui vielä sellainen, että kysyin vanhusten palvelutalosta, huolisivatko kirjastoonsa 24-osaisen tietosanakirjan. Ilomielin ottivat vastaan, sillä talon asukkaat eivät olleet vielä isommin innostuneet internetistä. – Ei taitaisi tuokaan enää onnistua.

Äskettäin minulle tapahtui kummia. Kirjahyllyyni raivautui äkkiarvaamatta parikymmentä senttiä tyhjää tilaa. Tuttavaperhe oli kylässä ja heidän vähän toisellakymmenellä oleva tyttärensä huomasi hyllyssä kiinnostavaa luettavaa. Pyysi niitä lainaksi.

Minä lupasin, että saat ne omaksi. Tuollainen impulsiivisuus ei ole minulle tyypillistä. Ihmettelin jälkeenpäin, mistä tuollainen riehaantuminen tuli.

En kadu. Pääsivät hyvään kotiin.

Viisikoilla on tunnearvoa, mutta luettavaksi ne eivät enää kelvannet. Ne olivat lapsuuden kesälomien lukemista. Siitä harvinaisia, että ne kelpasivat niin tytöille kuin pojillekin.

Kai ne jonkinlaisia vanhanaikaisia ikivihreitä ovat, sillä uusiakin painoksia on otettu. Sisarukset Leo, Dick ja Anne lähtevät Lontoosta viettämään lomaa maalle serkkunsa Paulan luo. Paula on raisu poikatyttö ja haluaa itsestään käytettävän nimeä Pauli. Viides jäsen on Tim-koira.

Viisikko joutuu aina sattumalta seikkailuihin milloin minkäkinlaisten rosvojen kanssa. Nokkeluudellaan he aina selviytyvät. Nälkäisenä he eivät seikkaile. Poikkeuksellisen  herkullisia eväitä syödään joka käänteessä.

Viisikkoja on nykynäkökulmasta perustellusti moitittu snobistisista ja rasistisista asenteista ja pölyttyneiden sukupuoliroolien vahvistamisesta. Englannissa uusia painoksia onkin näiltä osin tietojeni mukaan editoitu. Jopa nimiä on ikävien mielleyhtymien välttämiseksi muutettu. Dickistä on tullut Rick.

Tarkemmin Viisikon herkullisiin eväisiin voisi tutustua uuden reseptikirjan Five Go Feasting (2018) avulla. Sitä minulla ei kuitenkaan ole. Ehkä se pitäisi hankkia, koska nyt hyllyssä olisi tilaakin.

Topeliuksenkadun toisessa päässä

 

Tavallisesti kävelen Töölön kirjastoon ja käännyn siitä takaisin. Tänään ei kuitenkaan ollut enää liukasta ja jatkoin Topeliuksenkadun toiseen päähän asti.

Siellä on tämä talo, Tullinpuomi. Sen kohdalla tulee välillä tarve pysähtyä ja hakea katseella eräs ikkuna. Sen löytäminen vaatii vähän kerrosten laskemista. Sivusuunnassa ei tarvitse laskea, sillä se on laitimmainen.

 

Mitään muuta ei ole enää jäljellä kuin se ikkuna. Poissa on sen asukas, poissa kattokerroksen ravintola, poissa elokuvateatteri Sininen kuu, poissa rautakauppa, poissa jäätelöbaari siellä vähän kauempana.

Tallella on muistoja. Tukholmankatu siitä edestä Seurasaaren suuntaan. Ravintola Risu-Hokki Kuusitiellä - tosin uudella nimellä Meiccu mutta vanhalla sisustuksella. Lääkärikadun aurinkoiset kalliot. Ja muutama poikkeuksellisen tärkeä kirja kodin kirjahyllyssä.

(Runot:  Satu Koskimies:  Villiviinitie, Tullinpuomi / Sanasato 2015.

Kirjan kansikuvana Tove Janssonin lasille tekemä maalaus Tullinpuomi vuodelta 1941. Maalaus oli osa lasiovea hississä, joka vei Ravintola Tullinpuomiin, joka sijaitsi yhdeksännessä eli kattokerroksessa. Lasiovi ja Tove Janssonin maalaus ovat sittemmin tuhoutuneet.)

 

 

Kaikki pois?

Kaikki on jäänyt pois. Sitä se riskiryhmäläisen vapaaehtoinen karanteeni teettää.

Ei se mitenkään pahalta silti tunnu, tällaisella kotihiirellä. Aamulla herätessä sitä aivan erityisesti arvostaa, kun muistaa, että tänään(kään) ei tarvitse lähteä mihinkään. Lähtemisistä sai aivan kyllikseen virkavuosina.

Kävelyllä sentään käyn kerran päivässä, mutta suunta on vaihtunut. Keskustan sijaan on tullut keskuspuisto. Siellä ei ole kapakoita, museoita tai teattereita. Sellaisessa en ole käynyt maaliskuun jälkeen. Joukkoliikennettä en ole käyttänyt, tavarataloissa tai marketeissa en ole käynyt. Kaupassa sentään joudun käymään pari kertaa viikossa hakemassa tuoretavarat - tietysti maski naamalla. Kaiken muun ruokatavaran saan nettikaupasta ovelle kuljetettuna. Nuori apulaiseni hakee pyydettäessä kaiken muun tarpeellisen, eikä sitä ole paljon.

Harmillisin kohta tässä uudessa normaalissa tuli esiin kesällä maalla. Uuden kesäkotini lähiseudulla olisi ollut paljon nähtäviä kulttuurikohteita, mutta niitäkin välttelin. Muutama sentään tuli käydyksi, lähialueen Ruotsinpyhtään ruukki ja Kotkassa Langinkoski. Jälkimmäinen oli kyllä tuttu vuosikymmenten takaa, kuten Kotka muutoinkin. Kuljin siellä 70-luvun alkuvuosina ahkerasti riiustelupuuhissa.

Kahdet hautajaiset jäivät väliin, kun en ollut riittävän läheinen saadakseni kutsun. Yksissä häissä sentään olin paikalla ja pidin puheenkin. Riskirajoilla tunsin olevani, kun maskin riisuin puheen ja valokuvauksen ajaksi. Kukaan ei onneksi sairastunut.

Riskirajoilla tunsin olevani myös parturissa. Kesällä tukka ja parta aina kasvavat suunnilleen samoihin mittoihin kuin Väinämöisellä ( - - parta on eessä polven päällä). Helsinkiin palattua piti mennä parturiin, kun oma trimmeri on kyvytön niin mittavaan tehtävään. Parturineiti määräsi heti maskin pois. Sanoi, ettei parran ajo onnistu muutoin. Uskoin ja tottelin mutta kiivaasti torjuin, kun hän ehdotti, että kaikki pois.

Kaikkea EI oteta pois. Se on täysin sopimaton ajatus. Olen perehtynyt tutkimukseen, jonka mukaan parta lisää luotettavuuden vaikutelmaa, parantaa arvovaltaa ja on jopa puoleensa vetävä naisten katsannossa (lähde: Journal of Evolutionary Biology 2016:  The Masculinity paradox: Facial Masculinity and beardedness interact to determine women´s ratings of men´s facial attractiveness). Tutkimuksen mukaan sänkiparta voittaa kokoparran. Ajeltu leuka ei pärjännyt ollenkaan vertailussa.

Tämän mukaan määräsin parturineidin toimimaan.

 

                                                      (Herbert Brennan: Kiss of Cinderella - 1925)

Kuuluuko hyvää?

- Mitä kuuluu? kyseli vieras, kun astui sisään Hiisien päivän juhlaan. Niin tietysti kuuluukin kysyä.

Amerikassa tällaiseen small talk -keskustelun avaukseen kuuluu vastata tavanomaisin vastausfraasein. Suomessa on pikkuisen isommat odotukset. On oletusta siihen suuntaan, että kertoisi oikeasti kuulumisiaan. Ainakin pääkodat.

                                                 (Kamala luonto HS 12112019)

Ehkä noin tarkkoihin analyyseihin kuulumisistaan ei välttämättä tarvitse mennä, mutta jotain kuitenkin. Tällaisina poikkeusaikoina kysymykseen vastaaminen herätti vieraan kanssa suorastaan periaatteellisen keskustelun. Mitä tässä nyt ihan oikeasti kuuluu?

Ei nyt erityisen hyviä kuulumisia, yleisellä tasolla. Ei tässä mitään hätää ole, yksityisellä tasolla. Kumpaa olisi syytä korostaa enemmän?

Valtakunta ja maailma on sekaisin, mikään ei toimi. Tällaista ei ole elinaikanamme ennen ollut. On mahdoton nähdä, mitä tästä tulee. Täysi romahdus, josta emme jäljellä olevana elinaikanamme toivu? Vai lyhytkestoinen häiriötila, joka loppuu kesään mennessä? Ainakin tämä on hyvä harjoitus tulevaa ilmastokatastrofia varten.

Tällaisia pohdintoja kävimme läpi, yleisellä tasolla.

Yksityisellä tasolla oli lohdullisempia tunnelmia. Virus ei ole iskenyt. Terveys on kohdallaan, mutta uudenlaisella tavalla sitä on ruvennut tarkkailemaan. Huolestuminen nousi huippulukemiin, kun toissapäivänä aivastin kaksi kertaa peräkkäin.

Sisällä olemme tiukasti pysyneet. Vieras tuli kävellen muutaman korttelin päästä kaulaliina kasvojen edessä, takin huppu pään yli ja hansikkaat käsissä. Tietysti oli pieni riski siinä, että istumme iltaa kolmistaan, mutta oireettomuus tarkistettiin hetkeä ennen puhelimitse. Ei kätelty, ei halailtu. Eikä aivasteltu!

Junioriosastot olivat jo monta päivää sitten määränneet kaikille kolmelle totaalisen ulkonaliikkumiskiellon, vaikka kaikki olemme alaikäisiä valtakunnalliseen karanteeni-ikään verrattuna. Juniorit käyvät hoitamassa kauppa-asiat ja tuovat lastin oven taakse.

Uudenmaan rajan olisin kyllä mielelläni lähiaikoina ylittänyt, mutta se nyt jää. Längelmäen kesäkodistani (siis entisestä, myydystä) olisi vielä muuttokuorma haettava ja vietävä se uuteen kesäkotiin. Molemmat ovat kielletyn rajan toisella puolella (Hämeen, Kymen). Kesälaitumelle muuttamisen aloitus taitaa olla vaarassa viivästyä.

Sairastumisen kannalta sijaitsemme kai Suomen parhaalla paikalla. Meilahden sairaala-alue sijaitsee Töölöntorilta alkavan Topeliuksenkadun toisessa päässä, kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Siellä kuulemma lääkäreitä riittää. (Kuva: Erwitt Elliott)

Että sellaista kuuluu, henkilökohtaisella tasolla, melko hyvää plus. Eipä sitten juuri muuta kuulukaan. Aika yksipuolisia nämä kuulumiset nykyään.

Hiisi vieköön

Tiedättekö, arvoisat blogin lukijat, mikä merkkipäivä on tänään lauantaina 28. maaliskuuta?

Kysymykselläni en tarkoita kansainvälistä Earth Houria, jota tänään myös vietetään, sillä se ei ole merkkipäivä, vaan pelkkä tunti tänä iltana klo 20.30 - 21.30.

Oikea vastaus:  tänään on hiisien päivä. Tiesitkö? Sitä täällä meillä tänään illalla juhlitaan.

Tunnetusta syystä kaikki yleiset tilaisuudet on peruttu. Erityisen surulliseksi minut tekee se, että jopa Pikkuvappu on jouduttu poistamaan listalta.

Pikkuvappu on perinnejuhla siinä missä pikkujoulu. Juhlamenojen managerina on iät ajat toiminut entinen sihteerini neiti B., mutta nyt hän vastuuntuntoisena kansalaisen ilmoitti, että ei onnistu. - Voihan virus, hän noitui hienolle naiselle soveliaan kielenkäytön rajoja hipoen.

Jotain piti hädässä keksiä tilalle, jotta kohokohtaa tähän synkkään aikaan saataisiin. Idea oli minun. Päätimme kolmeen pekkaan juhlistaa valtakunnallista Hiisien päivää.

"Kolmeen pekkaan" on kyllä huonosti tilaisuutta kuvaava idiomi, sillä minua lukuun ottamatta molemmat osallistujat ovat naisia. Mikähän voisi olla sukupuolineutraali ilmaisu tällaiselle? Pitäisi keksiä.

Pikkuvappu on ollut riehakas tapahtuma - parhaimmillaan jopa villi. Päihdyttäviä juomia on nautittu ja  herkkupaloja naposteltu. Naisia niissäkin on aina ollut enemmistö, meitä ukkoja yleensä vain kaksi, minä ja Heiskanen. Naiset ovat jossain vaiheessa iltaa vetäytyneet suljettujen ovien taakse erinäisten outojen välineiden tuote-esittelyyn, vähän kuin Tupperware-tilaisuuteen. Siinä kohdassa me ukot olemme kahteen pekkaan ilman kontrollia päässeet herkkupöydän ääreen.

Nyt tuote-esittelyä ei ole. Tarjoilu on kuitenkin samansuuntaista. Hiisien päivän taustasta ja sisällöstä liitän tähän linkin . Suosittelen, mielenkiintoista!

Kuvassa itse Hiisi Hugo Simbergin esittämänä (1899)

Pätevä syy

Tänä talvena minulla on kerrankin pätevä syy sille, miksi en ole lähtenyt hiihtämään. Monena aikaisempana talvena olen joutunut keksimään asialle tekosyyn, kuten että minulla poloisella on liian kiire / puutteelliset välineet / oirehtiva flunssa. Muuten kyllä olisin lähtenyt...

Nyt ei ole lunta. Katsokaa vaikka tuoretta kuvaa Töölöntorista. Hiihdäpä siinä! Tätä epäluuloisinkaan minut tunteva ilkimys ei voi kiistää. Sää pelastaa minut paljastumasta laiskuriksi.

Edellä kuvattu tosikertomus kuvastaa minussa harvoin ilmenevää Pollyanna-periaatetta, jossa pyritään löytämään ikävästäkin asiasta positiivisia puolia. Se ikävä puoli on nimeltään ilmastonmuutos.

En ollenkaan ihmettele nuorisossa kasvavaa ilmastoahdistusta. Kun siihen liittyy monenlaista pelottavaa muutosta, kuten hyönteisten ja pörriäisten katoaminen, myrskyt ja tulvat ja metsäpalot ja muut, ahdistukselle on aihetta. Kun tähän vielä liittyy kasvavan poliittisen äärioikeiston julmistelu asioiden korjaamista vastaan, peli tuntuu menetetyltä, paitsi että nuorisossa näyttää taas nousevan tervettä aktivismia.

Tänä yönä myrskyää. Tämänkertainen rajuilma on nimeltään Dennis-myrsky. Edellisestä ei ole viikkoakaan. On helmikuun puoliväli. Ulos ei voi mennä. Onneksi kävin eilen kaupassa, vaikka eilenkin satoi. Kastuin vain kohtuullisesti, sillä ruokakauppa on aivan kulman takana ja juomakauppa melkein vieressä. Autoa en tarvitse, eikä sitä minulla olisikaan, sillä se on ollut jo pitkään talviteloilla Vantaalla kaverin tallissa.

Kun ulos ei ole voinut mennä edes kävelemään, olen pysynyt visusti sisällä. Päivän lukunautinto on ollut sykähdyttävän feministinen sarjakuva-albumi nimeltä Einsteinin vaimo (Liv Strömquist / Sammakko 2018). Erityisen sykähdyttävä siinä on sarja nimeltä Maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät. Siinä saavat uudenlaista näkökulmaa sellaisen merkkimiehet kuin Albert Einstein, Pablo Picasso, Karl Marx, Edvard Munch, Percy Bysshe Shelley ja muutama muu.

Näytteenä oleva sivu on tästä viimeksi mainitusta järkyttävästä poikaystävästä, Shelleystä, kuuluisasta englantilaisesta runoilijasta. Ennakoivaa Pollyanna-asennetta toivoen odotan huomiseksikin sadepäivää, jotta minulla olisi pätevä syy pysyä sisällä ja lukea saman tekijän sarjakuva-albumi nimeltä Prinssi Charlesin tunne.

Rähmäkäpälä

Huolestuneilta kansalaisilta on jo kuulunut hätistelyä, että Dessun olisi jo korkea aika herätä kesäuniltaan. Vai onko käynyt niin, että Dessulta on jäänyt hajamieliseen tapaansa huomaamatta, että syksy on saapunut ja on sen myötä taas aika lopettaa öiset kelluntasessiot Längelmäveden armailla aalloilla.

Tarkkaan ottaen se on kyllä Roine, jossa on "armaiset aallot". Längelmävesi sen sijaan "vöin hopeisin ho-oh-telee", jos runoilija Topeliusta uskomme. Mutta virhe on vähäinen, järvet ovat lähekkäin ja ne näkee samalta "oksalta ylimmältä".

Tosiasiassa Dessu kyllä huomasi vuodenajan kierron ja saapui Töölöntorille jo muutama viikko sitten. Mutta sitten helteet palasivat ja Dessu kuuli kutsun palata helteenviettoon sinne kauas Hämeen perukoille. Ja taas kelluttiin keskellä järveä yön pimeydessä. On siellä Hämeessä niin ihanaa!

 

( Valentin Vaala: Niskavuoren naiset 1958 / Teija Sopanen, Erkki Viljos)

Kyllä Dessu jätti merkkejäkin käynnistään Helsingissä. Tosin tämä Töölöntorin blogi ei päivittynyt, sillä perinteinen tyhjän sivun ahdistus iski voimakkaana. Niin käy aina, kun kirjoittamiseen tulee tauko. Nyt tauko kesti kolmisen kuukautta. En kirjoittanut mitään, en kerrassaan mitään koko kesänä. Semmoisen jälkeen on paha päästä uuteen alkuun.

Kakkosblogiani, sitä jossa heittelen lukijoita kengällä,  sen sijaan onnistuin jatkamaan muutamalla uudella tekstillä. Ne ovat pienimuotoisia, joten sellainen onnistuu helpommin tauon jälkeenkin. Lukijatilastoista saa käsityksen, että Töölöntoria lukevat yhdet, Kengänheittelyjäni pääosin aivan toiset lukijat. Vain vähän näyttää olevan yhteisiä. Tämä on sen osoite, jos joku ei ole huomannut Kenkä väärässä jalassa -blogin olemassaoloa:   https://vaarajalka.blogspot.com/ 

Mutta on tämä kirjoittaminen todellakin käynyt kankeaksi. Näillä rähmäkäpälillä ei synny sellaista liukasta liturgiaa kuin tavallisesti, en varmaankaan onnistu edes villitsemään ihmisiä. Epätoivoon olen jo vaipumassa. Jos eivät sormet ja ajatukset tästä ala notkistua, harkitsen vakavasti muuta puuhaa iltojeni viihdytykseksi. Kuten vaikkapa ikkunasta ulos katselua.