lauantai 29. syyskuuta 2012

Vielä kerran




 

Vietin illan jäähallissa ja viihdyin.  

Nyt blogin vakituinen lukija varmasti epäilee minun menneen sekaisin. Sen verran sapekkaita kommentteja olen aiemmin esittänyt jäähallipuuhasta.  

En ollut katsomassa jääkiekkoa vaan olin Vesa-Matti Loirin konsertissa. Siksi viihdyin. 

*   *   *   
Loirin konserteissa olen käynyt aika monta kertaa ennenkin. Aikaa niistä on kyllä vierähtänyt. Edellinen kerta oli varmaankin 1980-luvulla, Vanhalla ylioppilastalolla. Jotenkin oli tullut sellainen käsitys, ettei uusia konsertteja taida enää tulla.  

Loiri on artisti, jota arvostan suuresti. Hänen tulkintansa antoivat minulle uuden näkökulman Leinon runouteen. Kun yksi pateetikko kirjoittaa runon ja toinen pateetikko tulkitsee sen laulaen, syntyy jotain tavattoman herkkää. Toisaalta ymmärrän kyllä niitäkin, jotka eivät pitäneet, sen verran omintakeisia ne olivat.  

Loiri on hämmentävän moni-ilmeinen taiteilija. Pidän melkoisena saavutuksena, että yksi ja sama mies on pystynyt olemaan yhtä aikaa huippuluoka muusikko, vakavien roolien näyttelijä ja kansallinen farssi-ikoni.  

*   *   *   
 
Konsertti oli ensisijaisesti liikuttava. Vanha mestari ja suuri ihailijakunta kohtasivat vielä kerran. Mestarin vaivaisuus näkyi - hän istui koko esityksen ajan - mutta suuri saavutus oli jo se, että konsertti ylipäätään oli mahdollista järjestää. Yleisö oli otettu. Tunnelma oli poikkeuksellisen lämmin.  

Vaikuttavimmat kappaleet olivat aloituksen Laivat puuta, miehet rautaa sekä Päivänsäde ja menninkäinen, Elegia, Albatrossi ja Nocturne. Karismaa riitti. Kylmiä väreitä kulki.

 (Kuva on elokuvasta Pojat - ohj. Mikko Niskanen 1961)

perjantai 28. syyskuuta 2012

Vanhan kaverin muistoksi



 

Kaverini kuoli. Huikailematta voi sanoa, että viina vei. Riemua riitti loppuun asti. 
Muistovärssyksi Aaro Hellaakosken Viinamäen virsi (1916)  

Rakkaat veljet Bakkuksessa,
laulu laulakaa.
Vaipassansa kukkaisessa
kutsuu viinamaa.  

Pieni mettiäinen maassa
maaten kellittää,
humalassa autuaassa,
hiljaa pöräjää.  

Sinne käykää kärsiväiset
viinamäkehen
jossa pienet mettiäiset
potkii pöristen.  

Vaipassansa kukkaisessa
kutsuu viinamaa.
Rakkaat veljet Bakkuksessa,
laulu laulakaa.

 (Kuvassa Hellaakosken hautamuistomerkki Helsingin Hietaniemessä)

 

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Hyvä ihminen



 

Viime tingassa ehdin käydä katsomassa teatteriesityksen, jonka olin jo kauan sitten merkinnyt muistilistaani. Se on monologi F. M. Dostojevskin teoksesta Idiootti.  

Oikeastaan se ei ollut teatteria "normaalissa" merkityksessä. Esityspaikkakin oli poikkeuksellinen: Inkeri Anhavan taidegalleria, joka sijaitsee Sanomatalossa. Eikä Dostojevskin laaja teos ole aivan mutkattomasti muutettavissa monologiksi.  

Erikoisuuksista huolimatta esitys oli nautittava. Näyttelijä Kaija Pakarisen suoritus oli erinomainen. Esitystä säesti J. S. Bachin sävelin viululla Teemu Kupiainen.   

Teoksen päähenkilö on ruhtinas Myškin, joka palaa Venäjälle oltuaan Sveitsissä hoidossa. Hän sairastaa kaatumatautia. Ongelma on, ettei ruhtinas hallitse käytöstapoja niin kuin seurapiireissä kuuluisi. Syntyy kolmiodraama.  

Ruhtinaan persoonallisuus on jännittävällä tavalla outo. Hän on naiivi, kokematon, viaton, hänellä ei ole tarvetta miellyttää muita. Hän ei ole riippuvainen kenenkään arvostuksesta. Hän on liian rehellinen. Hän on täydellisen hyvä ihminen.  

Joillekin tällainen henkilö on hyödyllinen, toisille haitallinen. Siitä syntyy jännite, häntä kohdellaan julmasti ja nimitellään idiootiksi. Silti hän säilyttää valoisuutensa. Hänestä voisi käyttää nimitystä Jumalan hullu. Jonkinlainen kristillinen pohdinta on tekstin ytimessä. Ruhtinas ihmettelee, miten kukaan voi kulkea puun ohi tulematta onnelliseksi sen ihanuuden näkemisestä.  

Läpeensä hyviä ihmisiä, onko heitä muitakin kuin ruhtinas Myškin? Siinäpä kristillisyyden ydin ja samalla ongelma. Niin kauan kuin ihmiset eivät pidä itseään syntisinä, niin kauan kirkon opeilla ei ole mahdollisuutta menestyä.

tiistai 25. syyskuuta 2012

Neiti B. ylösalaisin



 

Huomasin lehdestä ilahduttavan kirja-arvostelun. Monika Fagerholmilta on ilmestynyt uusi kirja. Täytyy pikimmiten käydä ostamassa. Fagerholmista on pikkuhiljaa tullut yksi suosikeistani.  

Uuden kirjan nimi on omintakeinen: "Lola uppochned" (suom. "Lola ylösalaisin" - käännös Liisa Ryömä). Onnistunut nimi on tärkeä. Joskus näin kirja-alan ammattilaisilta kerätyn listan onnistuneista kirjojen nimistä. Muistelen, että kärkipäässä olivat ainakin seuraavat: Saatana saapuu Moskovaan, Torstai on toivoa täynnä, Joutavuuksien jumala, Mennyttä miestä, Palkkapiian poika, Ruusuinen ristiinnaulitseminen, Yhden yön pysäkki, Kiveä kovempi, Ei sanonut sanaakaan. Huomiota kiinnitti, että nimessä oleva allitteraatio oli hyvin suosittu.  

Fagerholmin kirjan nimessä ei ole allitteraatiota, mutta silti pidän sitä onnistuneena. Se herätti minussa välittömästi hullunkurisen muistikuvan vuosien takaa.  

*   *   *    

Minulla oli uusi sihteeri, neiti B. Olimme kokousmatkalla Kööpenhaminassa. Neidille se oli ensimmäinen ulkomaanmatka uudessa työssään.   

Pitkän kokouspäivän päätteeksi poikkesimme iltapalalle johonkin pieneen ravintolaan. Illan pimeydessä kävelimme kohti hotelliamme. Matkan varrelle osui lasten leikkipuisto. Siinä neiti pysähtyi ja kysyi, haluanko nähdä yhden tempun.  

Neiti kiipesi aidan yli leikkipuiston puolelle, heitti takin ja kengät pois ja meni riippumaan rekkitangolle. Muutama edestakainen vauhtiheilahtelu, ja hän alkoi pyöriä kieppiä tangon ympäri (tälle tempulle olisi varmasti urheilukielinen nimi, mutta minä en tunne alaa, joten en osaa sitä mainita). Lopuksi hän tarttui polvitaipeillaan tankoon ja kieppui pää alaspäin, oikaisi sitten heilahduksen ääripisteessä kinttunsa jolloin hän irtosi tangosta ja kiepsahti jaloilleen maahan.  

Minä aidan takana katsoin hämmästyneenä säikähtäen. Se näytti melkein itsemurhameiningiltä, mutta neitiä nauratti. Kadulle palattuaan hän kiepsahti seisomaan käsillään ja käveli aikamoisen pätkän kohti hotellia ylösalaisessa asennossa. Hotellin ovella hän palasi normaalikävelyyn.  

Ihmettelin taitoa. Neiti kertoi käyvänsä sirkuskoulua ja osaavansa paljon hurjempaakin. Kysyin, miksi hän ei ollut maininnut tästä koulutuksesta työhakemuksessaan. Hän arveli, että siitä ei ehkä olisi ollut hyötyä - ehkä pikemminkin haittaa - vanhoillisen ja kunnianarvoisan Vuoronvarausviraston etsiessä sihteeriä ulkomaanosaston päällikölle. Muut ansiot tuntuivat tähdellisemmiltä mainita CV:ssä.  

Olisikohan ollut haittaa? Tiedä häntä. Mietin, eikö Virasto todellakaan ymmärrä arvostaa sellaista erikoisosaamista.   

Neiti lupasi opettaa minulle käsinkävelyä, jos haluan. Se tekisi hyvää kankeille hartioilleni. Rekkikieputusta hän ei suositellut - ainakaan heti alkuun.   

Toistaiseksi on jäänyt opettelematta käsinkävelyä. Ehkä sitten kun olen kokonaan eläkkeellä. Siitä voisi alkaa paluu nuoruuteen ja notkeuteen.  

*   *   *    

Näin ne assosiaatiot menevät, yksi kirjan nimi riittää.

 

maanantai 24. syyskuuta 2012

Väärään suuntaan



 

Kuvassa oleva ovi on yksi Suomen sivistys- ja kulttuurihistorian tärkeimmistä ovista. Nyt ovi on sulkeutumassa sivistykseltä. Syyskauden avajaiset vanhassa muistorikkaassa talossa pidettiin muutama päivä sitten viimeistä kertaa haikeissa tunnelmissa.  

Tästä ovesta on vuosikymmenien varrella kannettu sisään valtava määrä täyteen kirjoitettuja papereita. Tästä ovesta on astunut sisään valtava määrä toiveikkaita ihmisiä kuulemaan, ollaanko siellä oven takana innostuneita siitä, mitä he ovat paperille kirjoittaneet. Tällaisia toiveikkaita kirjoittajia ovat olleet mm. F. E. Sillanpää, Väinö Linna ja Mika Waltari. Hyviksi havaittiin - tunnetuin seurauksin.  

Lista ovesta kulkeneista toiveikkaista kirjoittajista olisi pitkä, hyvin pitkä.  

Oven erikoisuus on, että se avautuu kadulta sisäänpäin. Se on Suomessa harvinaista, etelän maissa ei niinkään. Moni on ensikertalainen kolkutellut ja rymistellyt ovella päästäkseen sisään. Veikko Huovinen on kertonut siirtyneensä kadun yli vastapäiseen kirkkopuistoon tarkkailemaan, miten ovesta pääsee sisään. Konsti löytyi.  

Outoon avautumissuuntaan ei helposti totu. Ensin siinä portaalla ovea kiskoessaan häkeltyy, kunnes hoksaa, että ai niin, olisihan minun pitänyt...  Pikkuisen nolona sitten työntää oven auki, vilkaisee ympärilleen, että näkikö kukaan, ja päättää lopultakin painaa asian niin visusti muistiinsa, ettei ensi kerralla enää sählää.  



Vanha itsenäinen sukupolvien yli ulottuva kustannustalo joutui joitakin vuosia sitten suuren pörssiyhtiö Sanoma-konsernin kitaan. Sanomalle kulttuuritietoisuus ei tunnetusti ole keskeinen, pörssitietoisuus on. Niinpä Sanoma möi kustannustalon Ruotsiin.  

Talo, jossa on sisäänpäin avautuva ovi, jäi kaupassa Sanomalle. Pörssiyhtiö huomasi heti, että talolla voi rahastaa. Ostajaehdokkaaksi mainittiin muuan liikemies K.K. joka on tullut tunnetuksi vaalirahoja jakaneessa Kehittyvien Maakuntien Suomesta ja maanlaajuisesta kauppaketjustaan, jonka nimi on muunnelma Stockmann-tavaratalon nimestä. Alun konsonanttiyhtymä poikki, vierasperäinen kirjain keskeltä pois ja i loppuun - siinä imagon ja kulttuurikäsityksen ainekset.  Viereisen kerrostalon hän oli jo ostanut.  

Kirjaihmiset joutuvat siirtymään Korkeavuorenkadulle. Ei uusi kotitalokaan hullumman näköinen ole. Se on vanha graniittilinna, joka on vapautunut puhelinyhtiöltä. Vain kirjalliset perinteet puuttuvat.  

Mikä ovi siis on kyseessä? 
Osoite on Bulevardi 12. Kustannustalon nimi on Werner Söderström Osakeyhtiö (WSOY)

 

 

torstai 20. syyskuuta 2012

Vanhat Suosikit



 

Olen ennenkin tällä palstalla kehunut, että vanhojen lehtien selailu on harvinaisen mieltäylentävää puuhaa. Längelmäveden rannalla sijaitsevan kesäasuntoni ullakolla ja aitassa sattuu olemaan mahtavat pinot erilaisia lehtiä menneiltä vuosikymmeniltä, joten selailtavaa minulla riittää.  

Päättyneenä kesänä selailuni kohdistui erityisesti 1960-luvun puolivälin Suosikki-lehtiin. Ne olivat minulle hyvin tuttuja ja tärkeitä lehtiä, sillä kuulun sukupolveen, joka murrosiässä syttyi pop- ja rock-musiikkiin Beatles-yhtyeen johdattamana. Siinä humussa maailma muuttui täysin eri näköiseksi kuin mitä se oli edellisten sukupolvien jäljiltä. Vaikutukset jäivät pysyviksi.  

Tänään uutisissa kerrottiin, että Suosikki-lehti on päätetty lakkauttaa.  

Ei se minua enää mitenkään kosketa, muutoin kuin nostalgiamielessä. Kosketukseni lehteen loppui parikymppisenä. Kesäkotini ullakolla lehtiä selaillessa sain kuitenkin hyvin eläväisen kosketuksen aikaan, joka kerran oli.  

Suosikin välissä oli ihailijakuvia, lakanan kokoisia. Beatles-lakana pysyi huoneeni seinällä vuosikaudet. Rollarit, Hepstars, Hollies, Yardbirds, Swinging Blue Jeans, Kinks, Renegades, Herman´s Hermits sekä Johnny ja Danny vaihtuivat useammin. Naisartisteista kelpasivat Anki ja Carola.  

Jokainen Suosikki piti saada heti. Kerran kuukaudessa ilmestymispäivänä kävelin Kirkkopuiston lehtikioskille ostamaan, kuten useimmat kaverinikin. Puheenaihetta riitti moneksi päiväksi. Erityisen kiinnostava oli edellisen kuukauden myyntilista (näytteenä lista marraskuulta 1964; kuvan saa klikkaamalla suurennetuksi lukukelpoiseksi).  

Suosikissa oli villi meininki - uusi rento elämänasenne. Jutut olivat usein silkkaa mielikuvitusta, kuten "paljastukset" kuvien kera, että Beatleseilla on salaiset tyttöystävät Suomessa. Jammun palsta antoi venkoilevia ja aika tuhmia vastauksia ja ohjeita lukijoiden kysymyksiin. Kirjeenvaihtotovereita etsivillä oli omat osastot - sivukaupalla postimerkin kokoisia mustavalkoisia valokuvia, nimiä ja osoitteita.   

Oli myös levyarvosteluosasto. Sitä piti nykyinen blogikaverini Kari Rydman. Lempeänpuoleinen kriitikko, paljon kehuvia arviointeja, vähemmän moittivia.  

*   *   *    

Aikakausi ei ollut suosiollinen Suosikin tarjoamalle nuorisotyylille. Minäkin kasvatin pitkän tukan ja ostin Beatles-bootsit. Rasvaletit huutelivat meille herjoja: "Mitäs tytöt!" Radiosta tuli aluksi vain kaksi ohjelmaa, joissa nuorisomusiikki pääsi esiin: Kaleidoskooppi ja Kahdeksan kärjessä, vähän myöhemmin alkoi myös Poppamies. Isäni sai raivokohtauksen, kun hänen yhdeksältä alkanut yöunensa häiriintyi, kun minun huoneestani kuului musiikkia. Olin kyllä aina yrittänyt vaientaa ääntä kuuntelemalla Kaleidoskooppia korva kiinni matkaradioni kyljessä sängyssäni peiton alla, mutta sitten tuli se hetki, jolloin Can´t buy me love innosti lisäämään liikaa volyymia.  

Suosikki poistuu. Se oli minun ikäluokalleni tärkeä sukupolvikokemus. Kai näillä nykyisilläkin sellaisia on.
 

 

 

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Paksu lompakko



 

Iäkäs sukulaismummo, jota käyn silloin tällöin tervehtimässä vanhainkodissa, pelkää rahojensa puolesta. Hän epäilee, että hänen nukkuessaan huoneeseen tulee joku etsimään hänen rahapiiloaan. Niinpä hänen pitää yrittää pysyä valppaana. Hän tarkastaa piilon joka päivä - välillä monta kertaa päivässä.   

Minä pidän hänet rahoissa: vien mennessäni muutaman kympin ja autan niiden piilottamisessa. Vastineeksi hän kirjoittaa minulle tilillepanokuitin, jonka vien pankin maksupalveluun. Minuun hän luottaa niin paljon, että uskaltaa näyttää tilinsä numeron.  

Kulutus on pientä: välillä ei piilokätköstä ole otettu euroakaan, välillä sieltä on otettu pieniä summia, vaikkapa kotiparturin käyntiin. Ongelma on siinä, että mummo ei aina muista, mihin tarkoitukseen rahaa on tarvittu. Silloin herää epäily, että öinen hiippailija on löytänyt vaatekaapin hyllyllä sijaitsevien alushousujen lahkeessa sijaitsevan rahakätkön ja vienyt sieltä puuttuvan summan.  

Laskuja hänelle tulee, ja niiden maksamiseen pitää kirjoittaa nimi ja tilin numero. Siinä onkin vaikea kohta. Mummon käsi vapisee sen verran, että hän ei pysty pitkää numerosarjaa pieniin ruutuihin kirjoittamaan. Siihen tarvitaan hoitajan apua. Mutta mummo ei halua paljastaa hoitajille tilinsä numeroa. Hänellä on sellainen käsitys, että jos hoitaja tietää tilin numeron, hän pystyy käyttämään tiliä kuin omaansa.   

Vakuuttelu ei auta. Mummo on lukenut lehdestä varoituksia, että tietokoneet ovat huijareita täynnä, erityisesti pankkiasioissa. Sellaisessa pelissä menettää äkkiä rahansa. Minkäänlainen nettipankki ei tule kuuloonkaan. Hän haluaa kirjoittaa nimensä laskuun, ja sitten joku hoitajista lähteköön viemään sen pankin konttoriin, ja siellä kassaneiti maksaa sen suoraan laskun lähettäjälle - ilman tietokoneita.  

Tässä asiassa minä olen joutunut turvautumaan vilppiin, sillä en minä ehdi juosta siellä joka laskua hoitamassa. Olen salaa ja luvatta antanut vanhainkodin toimiston tietoon mummon tilinnumeron. Siellä he hoitavat laskulapun maksupalveluun - eikä tehdä tästä nyt numeroo!  

*   *   *    

Huomenna aion ohi ajaessani poiketa taas mummoa moikkaamassa. Tarkistin, että lompakossani on muutama kymppi vietäväksi alushousujen lahkeeseen. Ihmettelin - taas kerran - että lompakkoni on tolkuttoman paksu.  

Kolikkolokero on niin täynnä, että sinne ei mahdu edes viisisenttinen. Täynnä se on ollut iät ajat, kolikkoja ei tule koskaan käytetyksi, ne ovat niin vaivalloisia. Eipä ihme: löydän kolikkojen seasta aika monta ruotsalaista kolikkoa. Milloinkahan kävin viimeksi Ruotsissa? Lisäksi löydän lokerosta kameran muistikortin ja kolme pientä patteria, sellaisia joita käytetään pienissä vehkeissä, led-lampuissa, kuulokojeissa ja muissa. En pysty muistamaan, mihin käyttöön olen patterit aikonut ottaa.  

Lompakossa on myös paljon kuitteja, ravintoloista, bensa-asemilta, ruokakaupoista. Ja sitten on jäsenkortteja, joita en ole koskaan käyttänyt.   

Pois kaikki turhat ja vanhentuneet.   

Huomaan, että vanhainkodin mummon vaikutus tarttunut minuun. En voi noin vain heittää kortteja roskiin. Tunnistetiedot  eivät saa jäädä näkyviin. Kortti on leikattava moneen osaan, niin että nimi ja numero katkeavat.  

Kuvassa korttisilppua. Yhdessä näkyy pätkä nimeä, toisessa pätkä numeroa, missään ei kokonaista. Ettepä, hyvät lukijat, pääse käyttämään korttejani, vaikka kuinka yrittäisitte. 
 
 

 

tiistai 18. syyskuuta 2012

Kelpaako?



 

Tuttu blogin lukija tuli kadulla vastaan ja pysäytti. Kehui ensin, moitti sitten pikkuisen. Liikaa kuulemma kiukuttelen. Hymyä saisi olla enemmän.  

Niin varmaan. Minkäpä Dessu luonteelleen voi, tällaiselle melankoliselle, joka katselee maailmaa pessimistisin silmin ja näkee vikoja. Hymy tulee harvoin ja silloinkin vain toiseen suupieleen. Nauru vain jos joku tulee ja kutittaa, mieluiten jalkapohjista.  

Sitten tuli moitteita blogin ulkoasusta. Rumat värit. Epätaiteellinen, vaikka siinä jos missä minulta voisi odottaa parempaa. Ei koskaan mitään uudistuksia.   

Ja sitten se omituinen profiilikuva, josta hädin tuskin tuttukaan minua tunnistaa! Mitä se oikeastaan esittää, mitä olen siinä tekemässä? Nyrkki pystyssä marssin ja jalka niin kuin olisin käärmettä kantapään alle polkaisemassa?  

Olisi myös toivottavaa, että ottaisin kirjahyllystäni jonkin toisen kohdan otsikon kuvaksi. Vaihtelu virkistäisi.  

*   *   *    

Dessu on kritiikille herkkä. Niinpä päätin innovoida palstaani. Sopiva hetkikin sattui - sattumalta. Laskuri näyttää, että tämä on Töölöntorin reunalta -palstan teksti numero 365. Hyvä numero uudistukselle.  

Niinpä valitsin tarjolla olevista valmiista malleista yhden ja pistin sen käyttöön. Valinta kohdistui tällaiseen vesivärimalliin, laseeraukseen. Valokuvia en ainakaan heti vaihda, ehkä myöhemmin, kunhan ehdin.  

Sen sanoin, että en ole logokuvassa käärmettä polkemassa. Kuvaa on photoshoppailtu, siitä on poistettu kaikki muu paitsi päähenkilö. Jätin / jätän arvailtavaksi.  

Nyt pelkään reaktioita. Menikö entistäkin huonommaksi?

 

 

maanantai 17. syyskuuta 2012

Shemeikat



 

Katsoin äskettäin taas kerran Aki Kaurismäen elokuvan Juha (1999). Tämä pieni helmi on hyvin korkealla arvostuslistallani.   

Kaurismäki keksi tehdä Juhani Ahon romaanista mykkäelokuvan. Idea toimii. Väkevä kolmiodraama saa ansaitsemansa toteutuksen. Se on kuvaus viattoman ja puhtaan suomalaisuuden katoamisesta. Se ei kuitenkaan kuvaa kaukaista menneisyyttä, niin kuin Ahon romaani. Se kuvaa nykyisempää aikaa.   

Juha ja hänen vaimonsa Marja ajavat sivuvaunullisella moottoripyörällä kotiin päin oltuaan markkinoilla myymässä kasvattamiaan kaaleja. Kaikki on hyvin, elämä on hallinnassa. Aurinko paistaa pariskunnalle.  

Turmeltunutta maailmaa edustava Shemeikka ajaa urheiluautolla, joka menee rikki juuri Juhan ja Marjan talon kohdalla. Ystävällinen Juha auttaa pulaan joutunutta.  

Vieraan maailman viekoitukset tulevat Shemeikan mukana. Hän iskee silmänsä Marjaan, joka mielistyy. Juha ei huomaa mitään, ennen kuin on myöhäistä. Shemeikka vie Marjan synkkään betonimaailmaan, jossa aurinko ei näy. Lopussa käy huonosti.  

*   *   *    

Näitä legendaarisia Shemeikkoja riittää, kuvio on tosielämästä tuttu.   

Moraalistakin on asiaan liittyen puhuttu. Bisneksen suurmestari Björn Wahlroos selvitti taannoin kirjassaan, että liiketoiminnan tarkoitus on tuottaa voittoa omistajille, ei miettiä moraalikysymyksiä. Senhän me kaikki olemme toki havainneet ja yrittäneet ottaa oppia, jotta paremmin elämässä menestyisimme.  

Kaupungilla maleksiessani olen havainnut ilmiöitä, joissa liikemaailma ja Shemeikka kohtaavat. 

Yksi reaalimaailman legendaarinen Shemeikka on nyt joutunut mannekiiniksi liiketoiminnalle, joka kaupallistaa Kaurismäen elokuvan asetelman.   

Kuva, joka peittää kerrostalon seinän Fredrikinkadun ja Pohjoisen Rautatiekadun kulmassa, edustaa tätä uutta elämää, sitä, joka Shemeikan mukana saapui Juhan ja Marjan idylliseen maailmaan. Olen varma, että näin innovatiivinen bisnesidea tuottaa omistajilleen valtavasti rahaa. Suurmestarin ohjeet osoittautuvat taas kerran loistaviksi. Isänmaallisuuttakaan ei ole unohdettu: Suomen lippu on osa kuvaa. Bisnes pyörii, siinä sivussa Suomi nousee lamasta!  

Mainoskuvaa katsoessa katse kiertää kerrostalon kulman taakse. Siellä näkyy Temppeliaukion kirkko. Sen seinässä ei ainakaan vielä kiiku julisteita, vaikka kirkkokin kärsii rahapulasta. Rippikouluajoiltani muistelen, että kirkolla oli jotain kielteistä sanottavaa Shemeikan toimialan asioihin. Ehkä se ei ollut tärkeää. Kirkollahan on tärkeämpääkin puuhaa, esim. miettiä, keitä rakastuneita voidaan vihkiä, keitä ei.  

(Suurenna klikkaamalla kuva, jotta näet lukea yksityiskohdatkin)
 
 

 

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Äijämeininkiä





Katsoin televisiosta elokuvan "Leppymättömät" (Unforgiven - ohj. John Huston 1959). En muista sitä ennen nähneeni.  

Päätös katsoa perustui suuriin tähtiin. Ohjaaja on yksi Hollywoodin kultakauden merkittävimmistä, samoin pääosien näyttelijät  Burt Lancaster ja Audrey Hepburn. Tällaisilta tekijöiltä voi odottaa paljon. Audrey kuuluu ikiaikaisiin suosikkeihini. Kukapa voisi vastustaa sellaisia teoksia kuin Kaunis Sabrina, Loma Roomassa, Nunnan tarina, Aamiainen Tiffanylla, Huhu, Funny Face ja Rakkautta iltapäivällä.  

Katsomispäätökseen liittyi myös epäröintiä. Westernit eivät ole koskaan olleet minulle mieleen. Miten Audrey pärjää Villissä Lännessä? Yksittäisiä poikkeuksia on, mutta genre on pysynyt minulle vieraana. En ole ymmärtänyt niihin liittyvää katsojien intoa. Villi länsi on amerikkalaista folklorea aidoimmillaan ja siitä on tehty valtava määrä kirjallisuutta, elokuvia ja sarjakuvia.  

Lajityypin katsojat ovat ymmärtääkseni valtaosin miehiä. Niinpä kai minunkin pitäisi olla innostunut, mutta kun en ole. Penseyteni syytä ja syntyä en osaa selittää. Karjapaimenet, intiaanisodat, rosvot, ryöstöt, pyssysankarit ja hirttäjäiset muut vakioainekset ovat laadultaan sen verran yksioikoisen totista meininkiä, että en jaksa innostua, sillä vivahteikkaampiakin lajityyppejä tiedän.  

Syntyipä siinä ristiriitaisia mietteitä, kun hentoinen Audrey ammuskeli isolla pyssyllä intiaaneja, latasi ja laukaisi, uudestaan ja uudestaan.  

Ei tämäkään elokuva saanut minua muuttamaan asennoitumistani lajityyppiin. Mieluummin katson Audeyta muissa rooleissa. Myös Huston on ansainnut maineensa kokonaan toisentyyppisillä teoksilla.  

*   *   *    

Tänään jaettiin pelikieltoja muutamille jääkiekkoilijoille, jotka olivat sikailleet. En osaa sanoa, olivatko riittäviä.  

Samoin kuin westerneihin, minulla on aika nurjamielinen asenne jääkiekkoon. Tai ei lajiin sinänsä, se oli ihan kelpo peli sellaisena kuin minä sen koin pikkupoikana Jyväskylän jääkentillä. Ammattilaistasolla se kuitenkin menee aivan liikaa bisnes edellä. Siitä vastenmielisyyteni.  

Olen käynyt jäähallin katsomossa tasan yhden kerran. Siitä on vuosia ja se kerta riitti. Tapahtuma oli kamala. Jäällä tapeltiin verissä päin ja humalainen katsomo mylvi kannustusta.   

Tuli vahva tunne, että tappelu oli parasta mahdollista myynninedistämistä. Seuraavien otteluiden kiinnostusarvo lisääntyi, pääsylippujen myynti kasvoi ja mainostajat riemuitsivat suurista katsojamääristä. Saman mekanismin luulen toimivan edelleen, riippumatta muutamien otteluiden pelikielloista ja muutaman sponsorin vetäytymisestä. Bisnes pyörii ja rahaa tulee.  

*   *   *    

Kuva on luvatta näpätty yksityiskohta Kalervo Palsan taulusta, joka oli kesänäyttelyssä Serlachiuksen Honkahovi-museossa Mäntässä pohjoisella Pirkanmaalla. Heijastuma taulun lasipinnassa vertautukoon erääseen toiseen heijastumaan, joka on viime päivinä herättänyt kohua. Kuvaa ei siis ole näpännyt kuvausryhmä eikä sitä ole näpätty myöskään Lumialla, vaan tavallisella taskukameralla. Heijastumassa näkyy maisema vastapäisestä valtavan kokoisesta salin ikkunasta: honkia kasvaa, niin kuin museon nimi ilmaisee. Kauempana mäenrinteen alapuolella on kaunis järvenranta.                                                                            

Mainiota kuvaa voi tarkastella suuremmassa koossa klikkaamalla sitä hiirellä.

 

 

tiistai 11. syyskuuta 2012

Kävelykierros Helsingissä 7

 

Kohde 7: Linnanmäki  

Sattuneesta syystä - jota en tässä käy tarkemmin selvittelemään - jouduin kohta maalta palattuani käymään Linnanmäellä. Se on paikka, jota inhoan. Olen joutunut monissa huvipuistoissa käymään, Tampereen Särkänniemessä, Kouvolan Tykkimäellä, Tukholman Gröna Lundissa. Sama asenne koskee kaikkia.  

Arvelen inhoni alkusyyksi harmillista tapausta Gröna Lundissa joskus 70-luvun alussa. Minulla oli nätti tyttö kierroksessa. Ensin oli käyty juomassa tuopillinen, sitten ajettiin lemmentunnelissa joutsenten selässä, sitten käytiin tuopillisella, sitten ajettiin vuoristoradassa ja sen lopussa iski pahoinvointi, molemmille.  

Minkäänlaiseen vemputtimeen tai hölskyttimeen en ole sen koommin suostunut menemään. Katson maasta, kun muut menevät. Katsominenkin tekee häijyä.  

Linnanmäelle on rakennettu uusia vekottimia, entistä hirveämpiä. Jostain käsittämättömästä syystä jotkut - erityisesti nuoret - näyttävät nauttivan niistä.  Vielä käsittämättömämpää on, että jotkut fiksut ja järkevät ihmiset - sellaiset kuin sihteerini neiti B. - pitävät hölskyttämisestä. Minä en antanut ylipuhua itseäni vaan seisoin tukevalla maankamaralla ja katselin muualle. Kamerakaan ei tullut mukaan.  

Kuvassa Linnanmäki näkyy Töölönlahden yli Finlandia-talon viereiseltä kalliolta. Kauempaa katsoen paikka näyttää ihan siedettävältä.  

*   *   *   

Kirjoitussarjani "Kävelykierroksia Helsingissä" loppuu tällä kertaa tähän. Sarja voi jatkuakin, kunhan ehdin kävellä lisää kierroksia ja jos niillä löytyy uusia aineksia.  

Kierroksillani en ole katsellut mitään vanhaa, vaikka kierrosteni varrella sijaitsee vaikka mitä historiallista. Kyse ei ole arvostuksen puutteesta.  

Kyse on siitä, että olen halunnut katsella kotikaupunkiani uusin silmin. Olin kesän pois kaupungista, kokonaista kolme kuukautta. Siinä ajassa ehtii näköjään tapahtua valtavasti. Kuvaamiani kohteita ei ollut olemassa toukokuussa, kun poistuin paikkakunnalta. Osa oli rakenteilla, mutta ei valmiina.    

En siis voi väittää, että Helsingissä elettäisiin pysähtyneisyyden aikaa. Koko ajan tapahtuu. Mukaan ottamani kohteet sijaitsevat kaiken lisäksi lähellä toisiaan aivan ydinkeskustassa, melkeinpä vierekkäin. Uusia kaupunginosiakin on tekeillä: Jätkäsaari, Kalasatama. Länsimetro on tekeillä. Niitä en nyt kuitenkaan noteeraa, sillä niistä on vaikea näpätä havainnollista valokuvaa.  

Jos minä kohtaan hyvin tuntemassani kaupungissa näin monta uutta asiaa kolmen kuukauden poissaolon jälkeen, voi vain kuvitella miten uudelta kaupunki tuntuukaan sille, joka Helsingissä harvoin. Minulle nämä ovat muistiinpanoja ensivaikutelmasta. Se unohtuu nopeasti, kun jokapäiväiseen ympäristöönsä tottuu.  

Henkilökohtaisten kokemusten ja muistojen säilyminen on kiinni siitä, miten onnistuu arkistoimaan oman menneisyytensä tärkeät dokumentit. Kirjat, valokuvat ja äänilevyt yleensä säilyvät, mutta millaisia jälkiä jää kokemuksista ja tapahtumista, joissa oli mukana.  

Suuri osa tietysti joutaa unohtuakin, ja jonkin verran saattaa olla sellaista, minkä unhoon jääminen on jopa toivottavaa. Mutta sitten on se nostalgiaa nostattava aines. Siitä ei yleensä ole jäänyt mitään muuta kuin pään sisällä kätköissä oleva aines.  

Onneksi on ihmisiä, jotka ovat tallettaneet aikakausien sisältöjä puolestamme. Niitä kutsutaan dokumenteiksi. Yhden sellaisen katsoin äsken Yle Teemalta. Tekijä oli Lasse Naukkarinen, jonka 70-vuotisjuhlaksi filmi oli valmistunut. Teoksen nimi oli "Olipa kerran utopia".   

Olipa tärkeä dokumentti, ainakin minun henkilökohtaisen elämäntaipaleeni muistojen kuvaajana. Vaikka filmi oli tekijänsä päiväkirjaa vuosikymmenten läpi, siinä oli paljon minullekin tuttua sieluntilaa ja asenneilmapiiriä 1960-luvulta eteenpäin. Tuntui, että tuossa minäkin olin mukana. 
 
 
 

 

maanantai 10. syyskuuta 2012

Kävelykierros Helsingissä 6



 

Kohde 6: Töölönlahden rakennustyömaa

Jos nouset Eduskuntatalon portaille, käännyt tulosuuntaasi ja katsot Mannerheimintien yli, edessäsi näkyy valtava rakennustyömaa. Keskeisempää paikkaa ei Suomessa ole. Pikkuisen on mielestäni väliä, mitä sellaiselle paikalle rakennetaan.  

Ympärillä sijaitsevat sellaiset arvorakennukset kuin Rautatieasema, Kansallismuseo, Aurora Karamzinin huvila, Musiikkitalo, Kiasma ja Finlandia-talo.   

Helsingin Sanomat yllätti sunnuntaina 19. elokuuta 2012 julkaisemalla laajan  kriittisen kirjoituksen aiheesta. Toimittaja Katja Marteliuksen kirjoittama artikkeli ilmaisee paljon jo otsikollaan "Kansallismaisema kävi kaupaksi  - Ja tapahtui niinä päivinä, että valtakunnan merkittävimmästä joutomaasta Töölönlahdesta tuli sijoitusyhtiöiden toimistotalohelvetti".  
 
En kovin usein kiitä Helsingin Sanomia. Nyt kiitän. Artikkeli osui tärkeään kohteeseen. Olinkin ihmetellyt, miksi mikään media ei kiinnitä huomiota tähän.  

Alue oli kauan sitten Aurora Karamzinin puutarhaa. Sitten siitä tuli ratapiha. Kun ratapihaa pienennettiin, tavaramakasiineista tuli kansalaisten suosima kirpputorien, pikkuputiikkien ja aktivistitapahtumien tyyssija. Niihin minäkin osallistuin. Kun makasiinit piti purkaa uuden Musiikkitalon tieltä, syntyi kansanliike makasiinien puolesta. Minäkin olin mukana, en Musiikkitaloa vastustaakseni vaan säilyttääkseni poikkeuksellisen innostuneen ja toimivan kansalaisyhteisön.  

Protestiaallosta välittämättä makasiinit päätettiin purkaa. Yksi seinänpätkä päätettiin lohdutukseksi säilyttää. Sitten syttyi se kuuluisa tulipalo. Nyt se seinänpätkä törröttää yksinäisenä ja tarvitsee pönkkiä pysyäkseen pystyssä.   

Tällaisen maiseman liepeille ovat nyt iskeneet isot rakennusfirmat ja pörssiyhtiöt. Niin kuin osaa arvata, tuhoa tulee.  Alkuasetelmat ovat nyt näkyvissä. Tästä Hesarin artikkeli puhuu.  

Näyttää siltä, että nousevilla uusilla rakennuksilla ei ole minkäänlaista kunnianhimoa. Ne voisivat sijaita minkä tahansa pikkukaupungin tai kirkonkylän raitin varrella. Bisnes niissä kuitenkin haisee. Materiaalit ovat kuulemma viimeisen päälle ja osoite poikkeuksellinen: Alvar Aallon katu 3. Mainos lupaa, että asunnoista on upea näkymä Finlandia-talolle. Totta, ne sijaitsevat melkeinpä vierekkäin. Hinta on melkoinen: pienin huoneisto, kolmenkymmenen neliiön kämppä maksaa 400 000 euroa.  

Kiinnostaa nähdä, kuka näitä asuntoja ostaa. Ja vielä enemmän kiinnostaisi tietää, kuka on rakennusluvat myöntänyt ja millä perusteella.  

Tulee niihin rakennuksiin myös isojen firmojen pääkonttoreita, ainakin Alma-median ja UPM Kymmenen. Rakennukset näyttävät tulevan aivan kiinni rautatieaseman laitimmaiseen raiteeseen, niin että tulevaisuuden veturimiehet eivät taida enää voida ajaa junaansa asemalle rehvakkaasti kyynärpää ulos ikkunasta. Tapahtuisi vahinko ja Aamulehti saisi taas skuupin raideliikenteen vaarallisuudesta.  

Erityisen ikävältä näyttää, että Karmazinin huvila on joutunut antamaan tilaa rakennustyömaalle. Aivan sen nurkalle on kaivettu suuaukko pysäköintiluolaan ja musiikkitalon huoltoon. Ruma.  

Kuvassa 1 on muurinpätkä, joka jätettiin Makasiineista. Kuva 2 näyttää Finlandia-talon takaseinän. Rakennustyömaa alkaa sen vierestä, parakin kulma näkyy kuvan oikeassa laidassa. Kuva 3 näyttää, millaisia arvorakennuksia on tulossa Finlandia-talon viereen. Klikkaamalla kuvia voi tarkastella lähemmin.

 






perjantai 7. syyskuuta 2012

Kävelykierros Helsingissä 5



Kohde 5: Hiljaisuuden kappeli
 

Kirjoitin kappelistahieman epäluuloisia ajatuksia jo viime talvena , kun rakennustyö oli kesken ja pressut peittivät rakennuksen. Nyt kappeli on valmistunut.  

Sijaintipaikka on keskeinen, siitä kulkevat valtavat ihmisvirrat editse joka päivä. Matkakeskus ja kaksi ostoshelvettiä sijaitsee aivan vieressä (Kampin keskus ja Forum). Kaukana eivät ole myöskään Sokos ja Stockmann. Rautatieasemalle on vain muutama sata metriä.  

Hiljentymiselle on kaupungin ydinkeskustassa itsestään selvä tarve. Eri asia on, miten se käytännössä onnistuu. Minun käydessäni ei onnistunut. Kappelin ovella oli nimittäin sellainen ihmispaljous tungeksimassa sisään, että luovuin suosiolla yrityksestä.  

Kappelin arkkitehtuuri on niin omintakeinen ja huomiota herättävä, että siitä on tullut turistinähtävyys. Miten onnistuu hiljentyminen, jos sisällä on ainainen virta katsojia, jotka eivät ole tulleet hiljentymään vaan katsomaan rakennusta. Sopii epäillä. Ainakin minä tarvitsisin hiljentymiseen suhteellisen yksinäisen olotilan. Ei onnistu ruuhkan seassa. On aavistettavissa, että ohikulkevien impulssi käydä kurkistamassa sisään ei aivan heti lopu.  

Kappeli on yhden uskontokunnan omistama ja siellä päivystää tämän uskontokunnan henkilökuntaa valmiina keskustelemaan. Uskon ja toivon, että linja ei kuitenkaan ole torjua tai yrittää käännyttää muunuskoisia tai uskonnottomia. Mikään Pántheion, kaikkien jumalien temppeli, sellaisena kuin Rooman Pantheon antiikin aikana oli, Kampin kappeli ei kuitenkaan valitettavasti ole.  

Kappelin arkkitehtuuri on silmiinpistävää, ehkä liiankin silmiinpistävää siinä ympäristössä. Kun seison keskellä Narinkka-toria ja katson kappelia, tuntumakseni tulee, että se ei oikein istu ympäristöönsä, siihen vanhan Koiton talon eteen. En silti menisi moittimaan - rakennus on oikeasti kiinnostavan näköinen, mutta ehkä sille olisi löytynyt jokin toinen sijaintipaikka, jossa se olisi saanut ympäristöstä tukea. En tosin keksi, mikä sellainen paikka voisi olla. Kiasman vieressä? Tilanne muistuttaa mielestäni Alvar Aallon suunnittelemaa Enso-Gutzeitin taloa Katajanokalla. Sekin on hieno talo mutta kertakaikkisen väärässä paikassa.  

Jännittävin minulta vielä puuttuu: en ole käynyt sisällä. Siellä vasta ratkeaa, miten rakennuksen tavoite toteutuu. Haluaisin käydä siellä niin, etten joudu osaksi turistivirtaa vaan pääsen istumaan penkille ja yrittämään "hiljentymistä", sellaista samanlaista, joka onnistuu parhaiten saunan jäähdyttelytauolla pimeässä yössä Längelmäveden kesäkotini laiturilla tai vedessä kelluessa. Ilman pappia!

 

torstai 6. syyskuuta 2012

Mitä minä huolin, veitikka nuori



 

Pitkään virkamiehenä toimineena olen tottunut säntilliseen elämäntapaan. Hetkellisille impulsseille ei juuri sijaa ole jäänyt, vaikka luonteen syväkerros olisi sellaisille hyvinkin altis.  

Ensimmäinen lievennys tähän tiukkuuteen tuli, kun virastoissa keksittiin uusi idea nimeltä etätyö. Tartuin siihen heti, sillä oivalsin siinä itselleni sopivia mahdollisuuksia.  

Etätyö mahdollisti kaksi miellyttävää muutosta. Ensinnäkin sain nukkua aamuisin pidempään, kun oli lupa tehdä kirjoitusprojekteja itse valitsemanani ajankohtana. Niitä ei enää välttämättä tarvinnut mennä tekemään konttoriin aamulla klo 9. Toiseksi pystyin järjestelemään töitäni niin, että minulla oli mahdollisuus viettää enemmän aikaa kesäkodissani. Tärkeintä oli, että tuli valmista. Sillä ei ollut väliä, missä ja milloin työni tein.  

Kun voi nukkua aamulla pidempään, siitä seuraa väistämättä mahdollisuus valvoa illalla pidempään. Tämän mahdollisuuden olen hyödyntänyt täysimääräisesti, kuten muutamat blogini lukijat ovat tekstieni ilmestymisajoista huomanneet - jopa ihmetelleet.   

Toinen lievennys tuli maaliskuussa, kun jäin / pääsin? / jouduin? eläkkeelle, tosin omasta suostumuksestani vain osa-aikaiselle. Tuntui, että nyt ei millään ole enää väliä. Luovuin kellosta ja kalenterista. En kanna sellaisia enää mukanani. Tosin hätävarana kännykässä on kello ja kalenteri sihteerilläni neiti B:llä, jonka kanssa olen tehnyt sopimuksen, että hän hälyttää hyvissä ajoin, jos minun pitää johonkin ryhtyä.   

Tällaisessa vapauden hurmoksessa olen altis jopa hetken impulsseille.  Sellainen osui kohdalle muutama päivä sitten, kun kaveri soitti ja ehdotti, että kuulepas vanha veitikka, eikös lähdettäisi Längelmävedelle kalastamaan.  

Toruin vähän ilmaisua: mikä hilskutin vanha veitikka minä hänen mielestään olen. Suhteellisen nuori veitikkahan minä vielä olen.   

Kyllä hän tiesi, etten minä osaa kalastaa, mutta soutajaksi olen kelvollinen. Metsästämään en suostu missään tapauksessa, mutta kalastaminen käy. Olen kalaruoan ystävä ja osaan laittaa kaikenlaista, kunhan joku hoitaa pyydystämisen ja perkaamisen. Pyydystämisessä olen vähän huonotaitoinen - pelkään että koukku voi huitoessa tarttua minun omaan huuleeni. Katiska sopisi paremmin, mutta sellaista minulla ei ole. Haavi on.  

Suostuin ehdotukseen ja lähdin melkeinpä saman tien, sillä mitään erityisempää estettäkään ei ollut. Johan minä ehdin Helsingissä ollakin. Kiertokävelyitäkin monta. Onhan se pikkuisen boheemia, että aamulla herätessä ei tiedä, missä illalla nukkumaan menee. 

Kalasaalis jäi vähäiseksi, mutta sitä en sure. Tärkeintä on touhu, ei tulos. Sitten vieras lähti, minä jäin. Kun ajomatka on sentään 200 kilometriä, ei sitä aivan yhden päivän takia viitsi tehdä. Sääkin oli suosiollinen. Liiterityöt etenivät. Kasvimaata käänsin. Katkoin pajukkoa. Vesi oli viilentynyt, joten pimeydessä kelluminen saunan jäähdyttelytauoilla jäi aiempaa vähäisemmäksi.  

Hiljaiseloani häiritsi suru-uutinen. Naapuritalon kymmenvuotias Aatami-kissa oli menehtynyt. Kettu oli saanut saaliiksi, Aatami oli jo huono jaloistaan, vaikka muuten oli edelleen varsinainen komistus. Aatami oli hyvä tuttu, hän kiersi harva se päivä meilläkin kyselemässä, olisiko herkkuja tarjolla. Grillimakkarapötkö oli suuri suosikkiruoka. Pyydystämänsä hiiret hän kantoi näytille. Klikkaamalla kuvaa toisenlaisella hiirellä voi kunnioittaa Aatamin muistoa.   

Onneksi Aatamilla on kylän maalaistaloissa jälkeläisiä, monessakin sukupolvessa, muutamat aivan saman värisiä ja luonteisia. Uskon, että joku heistä täyttää isänsä / isoisänsä paikan kyläkuntaa kiertävänä herkkusuuna.