Ellei joku satu tietämään

 

• -  Ellei joku satu tietämään, mitä eläkkeelle pääseminen tarkoittaa, niin kerrottakoon asia: Kun ihminen elää tarpeeksi vanhaksi, hän saa kaikessa rauhassa tehdä juuri mitä haluaa.

• -  Elämä ei ole rauhallista, Nuuskamuikkunen sanoi ihastuneena. - En tiennyt mitään, mutta oletin kaikenlaista enkä tehnyt kerrassaan mitään vanhasta tottumuksesta. Olin hyvin onnellinen.

• ”Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeää ja arvokasta ja ikiomaa. Sitten saavat pakkaset ja pimeys ja myrskyt tulla minkä ehtivät.”

• Hemulin ympärillä kaikki elivät säännötöntä ja joutilasta elämäänsä, katsoi hän minne tahansa, aina hän huomasi jotain kuntoon pantava, ja hän uurasti itsensä miltei hengiltä saadakseen muut ymmärtämään miten näiden pitäisi järjestää asiansa. Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa. Olipa kerran rouva, joka rakasti tavaroitaan. Hänellä ei ollut lapsia ilonaan tai harminaan, hänen ei tarvinnut tehdä työtä tai valmistaa ruokaa, hän ei välittänyt siitä, mitä ihmiset ajattelivat hänestä, eikä pelännyt mitään. Ja hän oli kadottanut leikkimielensä. Toisin sanoen, hänellä oli ikävä.

• Riippumatolla ei ole sijaa velvollisuudentuntoisessa elämässä.

• Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen lämpöiselle kuonolleen ja suli. Hän tavoitti niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, Hän katsoi ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvojaan kohti.  Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä ja kevyinä kuin untuvat.
  -  Näinkö se käykin, mietti Muumipeikko. Ja minä kun luulin, että lumi kasvaa alhaalta ylöspäin.

• Kukaan ei tullut kyselemään, kuinka hän voi,  eikä sitten alkanut puhua muista asioista, antamatta hänelle aikaa pohtia, voiko hän hyvin vai huonosti.

• Näyttää paljon siistimmältä,
  kun tiskit ovat piilossa sängyn alla seuraavaan sateeseen asti.

• Muumitalossa oli aamiaiseksi pannukakku, suuri, keltainen pannukakku vaapukkahillon kera.  Sitä paitsi oli eilistä puuroa, mutta koska kukaan ei sitä halunnut, se päätettiin säästää huomiseksi.

• Hän ei ollut siivonnut juuri ollenkaan, sillä näin kaukana ei juuri ollut tomua, eikä siivoamista pidä aatteena liioitella.

• Välistä täytyy olla vihoissaan, jok'ikisellä on oikeus suuttua. Mutta Muumipappa on vihoissaan väärällä tavalla. - Hän ei puhalla mitään ulos, hän vetää kaiken sisään.- Hän ei osaa suuttua, sanoi Pikku Myy - Se hänessä on vikana.

• -  Usko minua, mikään ei ole niin vaarallista kuin sisällä istuminen, sanoi Hemuli.
  -  Niinkö? sanoi Muumipeikko.
  -  Niin. Silloin saa helposti kaikenlaisia aatteita.

• Sinä vaikutat kamalan viisaalta sen takia ettet koskaan sano mitään.  (Hemuli Nuuskamuikkuselle)

• -  Kuuluisuushan on ikävintä mitä on, Juksu sanoi. - Aluksi se on ehkä hauskaa, mutta sitten se tuntuu aivan tavalliselta ja lopulta sitä voi pahoin. Aivan kuin karusellissä ajaminen.

 

Fritsu

Sanalla ´fritsu´ on kaksi merkitystä: postimerkki, ja sitten se toinen, tärkeämpi. Molempia nuorena kerättiin, mutta iän myötä ne ovat jääneet.

Nyt en puhu postimerkeistä vaan siitä tärkeämmästä. Merkkejä nekin olivat, mutta niitä liimailtiin kaulalle. Murrosiässä niitä ei voinut näyttää vanhemmille vaan kotona kaula yritettiin peittää liinalla. Kaveriporukoissa liina otettiin pois. Todistusaineisto piti saada näkyviin!

Murrosikä (ja vähän ylikin) oli kivuliasta kamppailua ujouden ja pätemisen tarpeen rajoilla. Omakohtaiset muistot tulevat mieleen, kun lukee nykypolven nuorten miesten vaikeuksista, jotka ovat johtaneet konservatiivisten asenteiden ja uskonnollisuuden trendinomaiseen lisääntymiseen.

Tuntuu kummalliselta. Ei se noin mennyt minun aikanani.

                                          (Kuva:  Malcolm Liepke: Ujous)

Tytön pyytäminen tanssiin oli kyllä ujolle nuorelle miehelle korkean kynnyksen takana, mutta kun pientä rohkaisua huomasi saavansa, niin kyllä se siitä. Sitten ei ollut pitkä matka niihin ensimmäisiin fritsuihinkaan. (Joskus kauan sitten kirjoitinkin täällä varhaisia muistoja aiheesta: (KLIK)  

Mutta mitä ihmettä nykyisille nuorille miehille on tapahtunut. Tulee vaikutelma, että moni on suorastaan traumatisoitunut. Incel-alakulttuuri on nimi ilmiölle, joka ei ole uusi mutta joka nyt on noussut poliittiseksi kohun aiheeksi. Sillä näyttää olevan rumia vaikutuksia yhteiskunnan kiristyneessä ilmapiirissä.

Ja korservatiivis-uskonnollinen ideologia on kyllä aika toivoton suunta etsiä apua.

Ei onnistu

Keskustelu suomalaisten omituisesta onnellisuudesta ei ota laantuakseen. Minäkin siihen tulin osallistuneeksi, vaikka ei minulla mitään erityisempää sanottavaa ollut. Kunhan yritin antaa fiksun vaikutelman.

Pilapiirtäjä Ville Ranta (Iltalehti) löysi ilmiöstä jotain olennaista. Minä yritin kamerani kanssa vangita talteen saman tilanteen tämänaamuisessa takatalven lumimyrskyssä.

Valmista kuvaa tarkastellessani huomaan, että kuvassani on virhe. Valokuvan bussipysäkillä on katos ja katoksen seinillä kaupallisia tiedotteita, piirroksessa ei. 

Tämä taitaa olla onnellisuuden kannalta tärkeää. Herkkänahkaiset kaupunkilaiset katoksessaan eivät altistu luonnon ja vuodenaikojen vaihtelulle. Nahka ei karaistu, vaatteet eivät kastu, aistimukset jäävät vajaiksi ja onnellisuutta antava tunnetila puutteelliseksi, sillä kontrasti kesähelteisen bussipysäkin kanssa jää katoksen vuoksi aistimatta. Epävarmempaa on, lisäävätkö kaupallisista tiedotteista saatavat ostoideat onnellisuutta.

Onnellisuuden odotukselle ei pidä asettaa liikaa vaatimuksia (Kamala luonto / HS / Vehniäinen & Lappalainen).. Muinaisilla kiinalaisilla näyttäisi olevan erilainen kulttuuri tässäkin. Ykköskohdan vielä ymmärrän mutta noista muista en oikein osaa sanoa.

Terveyskirjasto Duodecim siteeraa tutkimusta, jossa on outoja kohtia. ” - - osaavat nauttia elämän nautinnoista” /  ” - - on selviytymiskykyä elämän kriiseissä ja tragedioissa” /  ” ovat optimistisia tulevaisuuden suhteen”. 

Varmaankin onnellisuus lisääntyy niillä, joille mainitut asiat ovat mahdollisia. Aika suuri osa ihmisistä kuitenkin rajautuu ulos onnellisuudesta jo syntymästään saakka, kun ei ole eikä tule elämän nautintoja eivätkä kriisit ja tragediatkaan jakaudu tasapuolisesti. Tutkimus voisi huomauttaa, että onnellisten ihmisten määrää voisi lisätä poliittisilla päätöksillä. Nykymenolla se ei onnistu.

  

Aivomato

 

”Kateus on arvostuksen ylin muoto.”

Jostain sitaattikirjasta tämänkin löysin ja kirjoitin muistiin. Siitä tuli koko päiväksi aivomato, jota ei saanut häädettyä päästä pois. Noinko se oikeasti on? Vai onko tuo ilkeämielistä viisastelua? Löytykö esimerkkejä omasta kokemuspiiristä?

Taitaa löytyä.

Teiniteatterivuosieni parhaasta kaverista tuli valtakunnallinen teatterijulkkis. – Taisi siitä iskeä ripaus kateutta, sillä minullakin oli ollut harkinnassa pyrkiminen teatterikouluun.

Toisesta lukiovuosieni kaverista tuli ensin huippupoliitikko ja myöhemmin korkean tason virkamies. – Taisi siitäkin iskeä ripaus kateutta, vaikka itselläni ei koskaan ollut aikeita suuntautua sellaisiin.

Kolmas lukioaikainen kaverini voitti valtakunnallisen esikoiskirjailijakilpailun. – Taisi siinäkin iskeä ripaus kateutta, sillä niihin aikoihin itsekin kirjoittelin tosissani.

  *   *   *

 Entä alussa esitetyn mietelauseen kääntöpuoli. Pitääkö tämäkin paikkansa vai onko ilkeämielistä viisastelua? Aivomato ahertamaan!

 Vahingonilo on sitä kaikkein vilpittömintä iloa.

Tuon poliitikko-virkamieskaverini ura ei ollut loppuun asti menestyksekäs. Tuli mokailuja ja ikävää julkisuutta. – Taisi siitä iskeä ripaus vahingoniloa, sillä kaveri oli menestysvuosiensa huumassa ylpistynyt niin, että oli hylännyt meidät nuoruudenkaverinsa. Siitäs sai, leuhkimus!

(Kuva: Seitsemän kuolemansyntiä / Kirkko ja kaupunki)

 

Naurattavaa

"Onnea, iloa - oi!" 1

Rupesin lukemaan kirjaa nimeltä Suomen parhaat vitsit 2010. Saamani tiedon mukaan vitseistä tulee iloiseksi – parhaimmillaan niistä alkaa suorastaan nauraa ääneen. Ilo ja nauru ovat onnellisuuden tuntomerkkejä.

Olen kysynyt aikaisemminkin: tunteeko joku henkilön, jolla on huono huumorintaju? (siis joka itse myöntää tämän!) Kysymykseeni ei tullut yhtään myönteistä vastausta.

Minä myönnän. Minua ei naurata mikään, paitsi kutittaminen. Vitsejä en muista koskaan kertoneeni. Luonne on totinen murjottaja.

Nyt siihen on luvassa muutos, jos vitsikirja tepsii. Luulisi tepsivän – siinä on 342 sivua. Epäröintiä aiheuttaa kirjan ikä. Ovatko vitsit 13 vuodessa jotenkin vanhentuneet, mädäntyneet, ruostuneet, hapantuneet? Pitäisikö olla uutta ja tuoretta tavaraa?

---

Seuraavana päivänä:

Nyt olen lukenut nelisenkymmentä sivua ja lisäksi selaillut sieltä täältä. Kyllä taitaa kesken jäädä. Ei ole huumorintajuttomuuteni parantunut.

Tätä kyllä sietää ihan hyvin muutaman sivun, mutta sitten alkaa tympiä. Meno on yllätyksetöntä, luovuus puuttuu. Vitsin ensimmäisen rivin jälkeen arvaa loput.

Aihepiirit ovat suppeat: seksi, viina, rasismi, politiikka, julkisuuden henkilöt. Ymmärrän kyllä, että huumorin yksi ikiaikaisista ideoista on sorkkia ns. tabuaiheita, joten en siitä närkästy.  Mutta onko vitsi lajityyppinä täysin uusiutumaton? - Ja tämä kirja pysyy tabujen sorkkimisessa maltillisena – törkeyksiä ei osunut silmään.

Kun nyt olen alkuun päässyt, täytyy jatkaa samaa teemaa. Kuvassa moni-ilmeisen kirjahyllyni kätköistä löytyneitä välineitä huumorintajun parantamiseksi.

[jatkuu myöhemmin]

Boheemi poroporvari

Kaverilla oli vähän ihmetystä äänessään: ”Sinustahan on tullut boheemi.”

Niin on tainnut tulla.

Tällaista kesää en ole viettänyt puoleen vuosisataan. En muuttanut maalle niin kuin aina ennen.

Boheemi tarkoittaa kaverini ajatusmallissa vastakohtaa poroporvarillisuudelle. Poroporvarillisuus taas tarkoittaa elämäntapaa, jossa kaikki tehdään niin kuin aina ennenkin on tehty. Muutoksia ja yllätyksiä on syytä varoa.

Viimeksi vietin koko kesän kaupungissa 1974, silloin kaupunki oli Tukholma. Siitä eteenpäin kesäkotini oli Längelmäveden rannalla Pirkanmaalla, kunnes neljä vuotta sitten muutin Kymenlaaksoon. Viime syksynä pistin mökin myyntiin.

Tarkoitus oli asua tämä kesä vuokramökissä. Sellainen löytyi Päijät-Hämeen ja Savon rajamailta. Tulin kuitenkin katumapäälle ja sain puretuksi vuokrasopimuksen.

Kesä Helsingissä on tuntunut hyvältä. Kaupunki on kovin toisenlainen kuin mihin olen tottunut. Kauhean vilkas. Olen yrittänyt osallistua monenlaisiin tapahtumiin. Vähän vieraaksi olen itseni yllättäen tuntenut, ikään kuin ensikertalaiseksi kotikaupungissani.

Voi olla, että luovun maalle muuttamisita lopullisesti. En vielä lupaa. Tätä täytyy miettiä talven yli. Että tuleeko kaipuu päästä kuuntelemaan yölintujen laulua, lukemaan omenapuun alle, lämmittämään rantasaunaa, uimaan, soutelemaan… (kuva: Banksy)

Olenko riittävän boheemi, pysyvästi? Vai saako sisäinen poroporvarini vallan kertakokeilun jälkeen.

Kirjallisuudestakin voi löytää osviittaa sisäisten tuntemusten tunnistamiseen.

”Sillä pohjattomammin kuin mitään muuta minä vihaan, inhoan ja kiroan tätä tyytyväisyyttä, tätä hyvinvointia ja mukavuutta, tätä poroporvarien hellimää optimismia, tätä keskinkertaisen, kaavamaisen, normaalin ihmisen säädyllistä, sävyisää elämää.” (Harry Haller kirjassa Arosusi, Hermann Hesse 1927)

”Olen pohjimmiltani vain pikkuinen porvarisrouva, liikaherkkä ja pullollaan ennakkoluuloja, elän kolossani tietämättömänä maailman menosta.” (Odette kirjassa Kadonnutta aikaa etsimässä, Marcel Proust 1908 – 22)

 

 

Helppo valinta

 

                                                    (Kuva: Norman Rockwell)

Äänestin ennakkoon. En siis voi enää katua valintaani. Enpä kuitenkaan usko tulevani katumapäälle.

Muistelen, että olen tällä vuosituhannella äänestänyt kolmea eri puoluetta. Edellisen vuosituhannen puolelta siihen taitaa tulla kaksi lisää.

Koskaan en ole ollut minkään puolueen jäsen enkä ehdokas valeissa. Lukio- ja opiskeluvuosien radikaalisuus on vuosien myötä laimentunut.

Ehdokas löytyi helposti, hän on puolituttu. Minkäänlaista vaalikonetta en ole koskaan suostunut käyttämään. En myöskään katsonut vaaliväittelyitä. On jotenkin irvokasta, kun jotkut iltapäivälehtien erikoistoimittajat antavat puheenjohtajille pisteitä suorituksista. Yksi oli topakka, toinen pirtsakka, arvosanoiksi 8+ ja 6-. Tällaisin perusteinko jotkut päätöksensä tekevät?

Minun katsannossani puolueet antavat näyttönsä vuosien mittaan, eivät missään viime hetken väittelyssä. Prinsiippini on, että ehdokkaani pitäisi olla mahdollisimman monelta henkilökohtaisilta ominaisuudeltaan erilainen kuin minä. Arvomaailman osalta hän ei kuitenkaan saa olla isosti erilainen kuin minä.

Haluan, että ehdokkaani tekee Suomen, joka on avoin, moniarvoinen, ihmisarvoja kunnioittava - myös vähemmistöjen ihmisoikeuksia. Se ei ole kovien arvojen ja ennakkoluulojen Suomi, jota ohjaa loputon taloudellisen kasvun tavoittelu ja kasvava eriarvoisuus.

Minä kuulun etuoikeutettujen luokkaan. Minä pärjään kyllä – siltä osin on ihan sama, kuka maata johtaa. Olen valkoihoinen kantasuomalainen, korkeasti koulutettu, hyvätuloinen, isovatsainen, pikkuisen lihaakin syövä, heteroseksuaali mies. Talous on kunnossa, velkaa ei ole, eläke on hyvä, päivääkään en ole ollut työttömänä. Minua ei kukaan syrji.

En äänestä omaa veroprosenttia alentaakseni. Äänestän sellaisten ihmisten hyväksi, joiden arki ei ole yhtä helppo kuin minun. Niiden ihmisten, jotka tarvitsevat rahaa ruokaan ja kotiin, hoitoa, lääkkeitä, tukipalveluja, koulutusta. He eivät kaipaa leikkauksia tai indeksijäädytyksiä.

Ihanne-ehdokkaani on nainen. Heissä on tulevaisuus. Henkilökohtaisista ominaisuuksista arvostan tasokasta koulutusta ja koeteltua esiintymistaitoa. Taide- ja kulttuurialojen tuntemus on tärkeää. Erilaiset vähemmistöpiirteet eivät ole ollenkaan haitaksi – nuorikin saa olla. Sellaisilla ehdokkailla on yleensä tuoreita näkökulmia nykyajan kipukohtiin. Aina ei löydy sopivaa naista, kuten viime presidentinvaaleissa. Silloin muut ominaisuudet painottuvat.

Nyt löytyi nuori nainen mutta tällä kerralla ei erityisen vähemmistöläinen. Taidealan tohtoritutkinto painottui vahvasti. Henkilökohtainen kosketus ammatin kautta vaikutti myös. Kun puoluekantakin oli sopiva, valinta oli helppo.

 

Hällä väliä

On kahdenlaisia ihmisiä:

1    Niitä, jotka saavat asiat valmiiksi.

2

Minä yritän kuulua tuohon jälkimmäiseen, mutta helppoa se ei ole. Kun on työuransa tehnyt ammatissa, jossa pikkutarkkuus on työn keskeinen sisältö, eläkkeellä pitäisi pystyä hellittämään.

Väliäkö sillä, ovatko pilkut aina paikallaan.

Kehityskulku uuteen asenteeseen on edennyt valikoivasti. Kirjojen ja papereiden järjestys hyllyissä ja mapeissa ei ole vieläkään joustanut. Etsittävä kirja tai puuttuva paperi löytyy kyllä nopeasti.

Sen sijaan pölynimurin käyttöä on ollut helppo harventaa ja ikkunoiden peseminen sai jäädä ensi kesään. Sisäinen hutilukseni sallii, että sukat jäävät sängyn alle odottamaan pesukonetta tai pestyt paidat ja kalsarit odottavat kaappiin viskaamista tuolilla. Siitä ne on helpompi löytää käyttöön.

Pedanttisuus ammatissa oli hyve mutta siviilipuolella se taitaa olla pahe, ainakin välillä. Sen liioittelusta on hyvä varjella itseään. Koville se ottaa. Jos se ei luontevasti toteudu, hutilukseksi pitää ryhtyä taahallaan. Tekstiin saa jäädä kieli- ja näppäilyvirheitä. Väliäkö jollakin pilkulla tai yhdyssanalla! Maltti kuitenkin pitää säilyttää, ettei mene maine.

Ei kai mikään ole niin nokonuukaa, etteikö vähän voi hutiloida. Kymmenen minuuttia voi  myöhästyä sovitusta tapaamisesta. Yhden ostoksen voi unohtaa kaupassa käydessään. Yhdellä päivällä voi ylittää deadlinen. Laskun voi maksaa yhden päivän myöhässä. Kerran lopetin tipattoman tammikuun viisi minuuttia ennen määräaikaa. Kerran mietittiin kaverin kanssa,  pistäisimmekö paidat juoponnappiin, mutta sitä ei kantti kestänyt. Ehkä ensi kerralla eripariset sukat.

 

Menneisyys

                                                                            (Aleksandra Stedman)

Ikääntyminen ei aina ole mukavaa. Se aiheuttaa harmeja, välillä paniikiakin.

Nuorena jätin sanomalehdestä kolme osastoa lukematta: urheilusivut, pörssikurssit ja kuolinilmoitukset. Nykyisin vain kaksi.

Tiedä sitten, onko kuolinilmoitusten lukeminen viisasta ja terveellistä. Yhä useammin siellä on ikäisiäni ja nuorempiakin. Ja välillä tuttujakin, kuten tänään.

Kuinka voikin sattua, että samassa lehdessä peräti kaksi tuttua, peräkkäisillä sivuilla. Ikäisiäni nuoruuden ystäviä, muistikuvia kaukaa menneisyydestä, toinen lukiovuosilta, toinen opiskeluajoilta. Sen jälkeen kontakteja ei ole ollut. Muutama valokuva jäljellä. Toisessa ilmoituksessa oli muistovärssy, joka tuli tutuksi jo silloin.

Toisella oli mainio kissa, josta on myös valokuva. Toinen soitti pianoa ja halusi kuljeskella metsäpoluilla. Bileissä kuljettiin. Tärkeä äänilevy oli The Creamin Disraeli Gears. Levy on minulla yhä tallella.

Katsoin valokuvat, kuuntelin Creamin. Kadonneita muistikuvia palasi.

Menneisyys palasi. Ei tuntunut hyvälle tiedostaa, että se on niin lopullisesti kadonnutta menneisyyttä.

 

Selitykset puuttuvat

1)  Miksi kaupan lyhin kassajono alkaa heti jumittaa, kun menen siihen? Kun siirryn viereiseen jonoon, sekin alkaa jumittaa mutta se edellinen jono lähtee pikavauhtia etenemään.

2) Miksi aina on vastatuuli, kun ajan polkupyörällä?

3) Miksi voileipä tipahtaa lattialle aina voideltu puoli alaspäin.

4) Mistä alakerran insinööri Tarmo Y. tietää rynnätä hissiin juuri silloin, kun minä olen sinne huomaamattomasti livahtanut?

5) Mistä sähkösopimuksen puhelinmyyjä tietää, milloin olen suihkussa?

6) Miksi pahat asiat tapahtuvat aina peräkkäin mutta hyvät harvakseltaan?

 

V-sana

Nuori apulaiseni on välillä vähän harkitsematon. Kun hän otti puhelimitse vastaan kauppatilaustani, hän käytti ohimennen rumaa v-alkuista sanaa.

Sellainen kielenkäyttö tuottaa kuulijalle pahan mielen. Tätä en tietenkään sanonut ääneen vaan pidin harmistuksen sisälläni ja olin niin kuin en olisi kuullut rumaa sanaa.

Hän siis sanoi käyvänsä kaupassa hoitamassa ostokset kahdelle muullekin vanhukselle.

Siis minäkö olen hänen mielestään vanhus? Omasta mielestäni olen pikemminkin melko nuori.

Loukkausta ehkä voi armollisessa katsannossa loiventaa puhujan oma ikä ja sen tuoma näkökulma. Hän on hädin tuskin kaksikymppinen. Olen tainnut joskus sanoa häntä keskenkasvuiseksi. Se oli silloin kun kysyin, onko hänellä ikää riittävästi siiderin ostamiseen.

Vanhus? Ikääntynyt?  Ikäihminen? Seniori? Eläkeläinen? Miten sen nyt sitten ilmaisisi? Itse olen näissä kirjoituksissa käyttänyt ilmaisua varttuneessa iässä.

Kaunistelevia kiertoilmaisuja, eufemismeja, en oikein keksi. Onhan sanalla toki myönteisiäkin merkitysyhteyksiä: vanha kettu, vanha mestari, vanhempi konstaapeli / lehtori, vanhakaupunki. Vanhus ja meri? Olisiko Hemingwayn The Old Man and the Sea voinut saada suomennoksen Ikäihminen ja meri /Seniorikansalainen ja meri / Varttuneessa iässä oleva mies ja meri?

Radiossa oli ohjelma nimeltä Entisten nuorten sävellahja. Se oli aika hyvä oivallus.

Jotkut nuoret osaavat puhutella. Juuri ennen pandemiaa kävin Aleksi 13:ssa ostamassa mustat farkut. Vahvameikkinen myyjätyttö kihersi nää sopii sulle tosi makeesti. Siinä entinen nuori tunsi itsensä nykyiseksi nuoreksi.

 

 

Ilkeys on ilomme

Tapasin loppukesällä sattumalta loviisalaisessa marketissa tuttavan menneiltä ajoilta. En olisi tuntenut mutta hän tunsi. Ensin ajattelin taas kerran, miten on mahdollista, että kaikki muut vanhenevat mutta minä en.

Työn kautta aikoinaan hieman tutuksi tullut, ei sen enempää. Nuorempana jonkin sortin taidemaalari, sen muistin. Ensin kysäisin kepeän jutustelun sävyssä, että sinultako kasvomaskit loppuneet, haluatko, minulla on ylimääräisiä.

Ei tullut kepeää jutustelua, tuli saarna.

                                              (Kuva: Marc Chagall)

Henkimaailmaa, propagandaa, eliitin keksimää huijausta, enkeleitä. Ei ole mitään koronaa, ei tarvita maskeja, ei rokotuksia. Pitkän monologin sain kuulla siinä marketin kalatiskin ääressä. Jotain pientä yritin vängätä vastaan, mutta tajusin heti, että se on hyödytöntä. Varma tieto oli hänellä hallinnassa

Paljon on puhuttu ja kirjoitettu, miten rokotekriittinen olisi viisasta kohdata. Riidan aikaansaaminen ei ole hyödyllistä, pitäisi löytää sävy, joka vaikuttaa muutoksen suuntaan. Pilkkaaminen ja tyhmäksi leimaaminen ei johda parempaan.

Mistä ihmisen "tiedon" varmuus tulee?

Auktoriteeteilta varmaankin. Onhan minulla itsellänikin varma "tieto", että rokotukset kannattaa ottaa, vaikka oikeasti en ymmärrä virusopista mitään. Olen vain katsonut, että tiede on tässä ainoa auktoriteetti antamaan oikeat tiedot, ei mikään uskonto, aate tai guru.

Tiedostan kyllä, että tavallinen ihminen on heikoilla erilaisten aatteiden ja vaikuttajien ristipaineessa. Ei minulla itsellänikään ollut mutkaton tie nuorena niiden seassa.

Ikä antaa armollisuutta, näin väitetään. Pitäisikö uskoa. Nuorena rupesin helpommin vänkäämään näkemyksistä - olin kai aika hyvä siinä. Nyt marketissa en ruvennut, vaikka luulen, että olisin edelleen aika hyvä. Mihinkäpä se poleeminen ilkeys miehestä katoaisi, jos tarvetta tulee. Ilkeys on ilomme, ainakin joskus. Myönnän.

Mutta kyllä kovin pelottava aatesotku ympärillämme velloo ja kasvaa ja hakee valtaan pääsyä - ihan eräiden suurvaltajohtajienkin ohjaamana. Kaltaiseni pessimisti aavistelee, että tässä käy vielä huonosti - enkä tällä tarkoita nyt pelkkää pandemian torjuntaa. Niin kuin vanha kunnon Bertolt Brecht sanoi: "Hyvä propagandisti tekee kaatopaikastakin retkeilykohteen."

 

 

Kaikki peruttu

Ei tulekaan tapaamista Lindan ja Andrean kanssa Kosmoksessa. Emme menekään katsomaan Runaria ja Kyllikkiä Kom-teatteriin. Ei olekaan tapaamista vanhojen koulukavereiden kanssa Jyväskylässä. Ei tulekaan tutun kuoron konserttia Balderin salissa. Ei tulekaan kapakkailtaa Urmaksen kanssa, vaikka ehdin jo ostaa hänen uuden kirjansa omistuskirjoitusta varten. Ei tule vieläkään synttärikutsuja täällä Töölöntorin kulmalla.

Vähänkös tämmöiset minua haittaa!  Pikkupuutteita kaikki, voin olla ilmankin. Korvaavaa puuhaa riittää kyllä.

Toista on nuorilla.

Tässä jää kokonaiselta ikäluokalta kokonaan väliin lukioajan ja opiskelun sosiaalinen puoli, kaverisuhteet, ihastumiset, pariutumiset. Ne äärimmäisen tärkeät vaiheet, joita ei saa samassa sävyssä korvatuksi. Ne joita minä itsekin vielä näin varttuneessa iässä kaiholla muistelen.

Tässä on syntymässä kokonainen pikkulasten ikäluokka, joka ei ole kokenut elämää ilman ympärillä vellovaa tautia. Joka on ehkä vain kuullut tarinoita, että joskus on ollut aika, jolloin kukaan ei käyttänyt maskia.

Nuorilla on tietysti vielä toivoa paremman ajan tulosta. Meillä senioreilla tässä on isompi ongelma, kun aktiivivuosia on jäljellä vain rajallinen määrä. Jääkö tässä ollenkaan tilaa paremmalle ajalle? Vai pysyykö kuntokävely puistoissa ja rannoilla tärkeimpänä kodin ulkopuolisena elämänsisältönä loppuun asti?

                                              (Kuva: Marianne von Werefkin)
 

Ratkaisevaa on näkökulma

Tove Janssonin kirjoja pitäisi lukea useammin.

Erityisen hyödyllistä Muumien lukeminen olisi tärkeilyyn ja itsetehostukseen taipuvaisille setämiehille, siis sellaisille kuin minä ja muutama muu. Saisimme lempeää tukea taipumuksellemme. Saisimme rohkeutta olla itsemme näköisiä.

Laiskuus, mukavuudenhalu, epäkäytännöllisyys...  Ominaisuuksia, joita kuuluisi piilotella. Mutta eiväthän Muumitkaan piilottele.

"Näyttää paljon siistimmältä,
kun tiskit ovat piilossa sängyn alla seuraavaan sateeseen asti."

Jo koulussa opimme periaatteen. Velvollisuudet ensin. Tehtävät pitää aloittaa vaikeimmasta. Ensin pitää syödä kaikki perunat, vasta sitten saa kastiketta. Ensin työ, sitten lepo.

Muumifilosofiassa järjestys on toisenlainen.

"Muumitalossa oli aamiaiseksi pannukakku,  suuri, keltainen pannukakku vaapukkahillon kera.  Sitä paitsi oli eilistä puuroa, mutta koska kukaan ei sitä halunnut, se päätettiin säästää huomiseksi."

Kuten reaalimaailmassa, Muumeillakin voi joissakin yksityiskohdissa olla pientä pulmaa naisväen ja miesten välillä. Hieman epäselväksi jää, kumpi lopuksi jää voimaan.

"Äiti oli sanonut, ettei hän uskonut huonon elämän olevan edes hauskaa,
mutta isä ei ollut siitä niinkään varma."

Epäkäytännöllisyys voi kyllä olla harmillista, mutta kaikkeen tottuu iän myötä.  Ratkaisu löytyy usein kyvystä delegoida vaikeat työt taitavammille ja ahkerammille. Muistathan lopuksi kehua, että sinähän taitava olet. Siitä jää vaivan palkaksi hyvä mieli.

Kaiken voi nähdä toisin. Ratkaisevaa on näkökulma. Sen kun oppisi!