Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tuumailua. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tuumailua. Näytä kaikki tekstit

tiistai 20. helmikuuta 2024

Aivomato

 

”Kateus on arvostuksen ylin muoto.”

Jostain sitaattikirjasta tämänkin löysin ja kirjoitin muistiin. Siitä tuli koko päiväksi aivomato, jota ei saanut häädettyä päästä pois. Noinko se oikeasti on? Vai onko tuo ilkeämielistä viisastelua? Löytykö esimerkkejä omasta kokemuspiiristä?


Taitaa löytyä.

Teiniteatterivuosieni parhaasta kaverista tuli valtakunnallinen teatterijulkkis. – Taisi siitä iskeä ripaus kateutta, sillä minullakin oli ollut harkinnassa pyrkiminen teatterikouluun.

Toisesta lukiovuosieni kaverista tuli ensin huippupoliitikko ja myöhemmin korkean tason virkamies. – Taisi siitäkin iskeä ripaus kateutta, vaikka itselläni ei koskaan ollut aikeita suuntautua sellaisiin.

Kolmas lukioaikainen kaverini voitti valtakunnallisen esikoiskirjailijakilpailun. – Taisi siinäkin iskeä ripaus kateutta, sillä niihin aikoihin itsekin kirjoittelin tosissani.

  *   *   *

 Entä alussa esitetyn mietelauseen kääntöpuoli. Pitääkö tämäkin paikkansa vai onko ilkeämielistä viisastelua? Aivomato ahertamaan!

 Vahingonilo on sitä kaikkein vilpittömintä iloa.

Tuon poliitikko-virkamieskaverini ura ei ollut loppuun asti menestyksekäs. Tuli mokailuja ja ikävää julkisuutta. – Taisi siitä iskeä ripaus vahingoniloa, sillä kaveri oli menestysvuosiensa huumassa ylpistynyt niin, että oli hylännyt meidät nuoruudenkaverinsa. Siitäs sai, leuhkimus!

(Kuva: Seitsemän kuolemansyntiä / Kirkko ja kaupunki)

 

perjantai 10. marraskuuta 2023

Naurattavaa


"Onnea, iloa - oi!" 1

Rupesin lukemaan kirjaa nimeltä Suomen parhaat vitsit 2010. Saamani tiedon mukaan vitseistä tulee iloiseksi – parhaimmillaan niistä alkaa suorastaan nauraa ääneen. Ilo ja nauru ovat onnellisuuden tuntomerkkejä.

Olen kysynyt aikaisemminkin: tunteeko joku henkilön, jolla on huono huumorintaju? (siis joka itse myöntää tämän!) Kysymykseeni ei tullut yhtään myönteistä vastausta.

Minä myönnän. Minua ei naurata mikään, paitsi kutittaminen. Vitsejä en muista koskaan kertoneeni. Luonne on totinen murjottaja.

Nyt siihen on luvassa muutos, jos vitsikirja tepsii. Luulisi tepsivän – siinä on 342 sivua. Epäröintiä aiheuttaa kirjan ikä. Ovatko vitsit 13 vuodessa jotenkin vanhentuneet, mädäntyneet, ruostuneet, hapantuneet? Pitäisikö olla uutta ja tuoretta tavaraa?

---

Seuraavana päivänä:

Nyt olen lukenut nelisenkymmentä sivua ja lisäksi selaillut sieltä täältä. Kyllä taitaa kesken jäädä. Ei ole huumorintajuttomuuteni parantunut.

Tätä kyllä sietää ihan hyvin muutaman sivun, mutta sitten alkaa tympiä. Meno on yllätyksetöntä, luovuus puuttuu. Vitsin ensimmäisen rivin jälkeen arvaa loput.

Aihepiirit ovat suppeat: seksi, viina, rasismi, politiikka, julkisuuden henkilöt. Ymmärrän kyllä, että huumorin yksi ikiaikaisista ideoista on sorkkia ns. tabuaiheita, joten en siitä närkästy.  Mutta onko vitsi lajityyppinä täysin uusiutumaton? - Ja tämä kirja pysyy tabujen sorkkimisessa maltillisena – törkeyksiä ei osunut silmään.

Kun nyt olen alkuun päässyt, täytyy jatkaa samaa teemaa. Kuvassa moni-ilmeisen kirjahyllyni kätköistä löytyneitä välineitä huumorintajun parantamiseksi.

[jatkuu myöhemmin]



torstai 3. elokuuta 2023

Boheemi poroporvari

Kaverilla oli vähän ihmetystä äänessään: ”Sinustahan on tullut boheemi.”

Niin on tainnut tulla.

Tällaista kesää en ole viettänyt puoleen vuosisataan. En muuttanut maalle niin kuin aina ennen.

Boheemi tarkoittaa kaverini ajatusmallissa vastakohtaa poroporvarillisuudelle. Poroporvarillisuus taas tarkoittaa elämäntapaa, jossa kaikki tehdään niin kuin aina ennenkin on tehty. Muutoksia ja yllätyksiä on syytä varoa.

Viimeksi vietin koko kesän kaupungissa 1974, silloin kaupunki oli Tukholma. Siitä eteenpäin kesäkotini oli Längelmäveden rannalla Pirkanmaalla, kunnes neljä vuotta sitten muutin Kymenlaaksoon. Viime syksynä pistin mökin myyntiin.

Tarkoitus oli asua tämä kesä vuokramökissä. Sellainen löytyi Päijät-Hämeen ja Savon rajamailta. Tulin kuitenkin katumapäälle ja sain puretuksi vuokrasopimuksen.

Kesä Helsingissä on tuntunut hyvältä. Kaupunki on kovin toisenlainen kuin mihin olen tottunut. Kauhean vilkas. Olen yrittänyt osallistua monenlaisiin tapahtumiin. Vähän vieraaksi olen itseni yllättäen tuntenut, ikään kuin ensikertalaiseksi kotikaupungissani.


Voi olla, että luovun maalle muuttamisita lopullisesti. En vielä lupaa. Tätä täytyy miettiä talven yli. Että tuleeko kaipuu päästä kuuntelemaan yölintujen laulua, lukemaan omenapuun alle, lämmittämään rantasaunaa, uimaan, soutelemaan… (kuva: Banksy)

Olenko riittävän boheemi, pysyvästi? Vai saako sisäinen poroporvarini vallan kertakokeilun jälkeen.

Kirjallisuudestakin voi löytää osviittaa sisäisten tuntemusten tunnistamiseen.

”Sillä pohjattomammin kuin mitään muuta minä vihaan, inhoan ja kiroan tätä tyytyväisyyttä, tätä hyvinvointia ja mukavuutta, tätä poroporvarien hellimää optimismia, tätä keskinkertaisen, kaavamaisen, normaalin ihmisen säädyllistä, sävyisää elämää.” (Harry Haller kirjassa Arosusi, Hermann Hesse 1927)

”Olen pohjimmiltani vain pikkuinen porvarisrouva, liikaherkkä ja pullollaan ennakkoluuloja, elän kolossani tietämättömänä maailman menosta.” (Odette kirjassa Kadonnutta aikaa etsimässä, Marcel Proust 1908 – 22)


 

 

sunnuntai 2. huhtikuuta 2023

Helppo valinta

 

                                                    (Kuva: Norman Rockwell)

Äänestin ennakkoon. En siis voi enää katua valintaani. Enpä kuitenkaan usko tulevani katumapäälle.

Muistelen, että olen tällä vuosituhannella äänestänyt kolmea eri puoluetta. Edellisen vuosituhannen puolelta siihen taitaa tulla kaksi lisää.

Koskaan en ole ollut minkään puolueen jäsen enkä ehdokas valeissa. Lukio- ja opiskeluvuosien radikaalisuus on vuosien myötä laimentunut.

Ehdokas löytyi helposti, hän on puolituttu. Minkäänlaista vaalikonetta en ole koskaan suostunut käyttämään. En myöskään katsonut vaaliväittelyitä. On jotenkin irvokasta, kun jotkut iltapäivälehtien erikoistoimittajat antavat puheenjohtajille pisteitä suorituksista. Yksi oli topakka, toinen pirtsakka, arvosanoiksi 8+ ja 6-. Tällaisin perusteinko jotkut päätöksensä tekevät?

Minun katsannossani puolueet antavat näyttönsä vuosien mittaan, eivät missään viime hetken väittelyssä. Prinsiippini on, että ehdokkaani pitäisi olla mahdollisimman monelta henkilökohtaisilta ominaisuudeltaan erilainen kuin minä. Arvomaailman osalta hän ei kuitenkaan saa olla isosti erilainen kuin minä.

Haluan, että ehdokkaani tekee Suomen, joka on avoin, moniarvoinen, ihmisarvoja kunnioittava - myös vähemmistöjen ihmisoikeuksia. Se ei ole kovien arvojen ja ennakkoluulojen Suomi, jota ohjaa loputon taloudellisen kasvun tavoittelu ja kasvava eriarvoisuus.

Minä kuulun etuoikeutettujen luokkaan. Minä pärjään kyllä – siltä osin on ihan sama, kuka maata johtaa. Olen valkoihoinen kantasuomalainen, korkeasti koulutettu, hyvätuloinen, isovatsainen, pikkuisen lihaakin syövä, heteroseksuaali mies. Talous on kunnossa, velkaa ei ole, eläke on hyvä, päivääkään en ole ollut työttömänä. Minua ei kukaan syrji.

En äänestä omaa veroprosenttia alentaakseni. Äänestän sellaisten ihmisten hyväksi, joiden arki ei ole yhtä helppo kuin minun. Niiden ihmisten, jotka tarvitsevat rahaa ruokaan ja kotiin, hoitoa, lääkkeitä, tukipalveluja, koulutusta. He eivät kaipaa leikkauksia tai indeksijäädytyksiä.

Ihanne-ehdokkaani on nainen. Heissä on tulevaisuus. Henkilökohtaisista ominaisuuksista arvostan tasokasta koulutusta ja koeteltua esiintymistaitoa. Taide- ja kulttuurialojen tuntemus on tärkeää. Erilaiset vähemmistöpiirteet eivät ole ollenkaan haitaksi – nuorikin saa olla. Sellaisilla ehdokkailla on yleensä tuoreita näkökulmia nykyajan kipukohtiin. Aina ei löydy sopivaa naista, kuten viime presidentinvaaleissa. Silloin muut ominaisuudet painottuvat.

Nyt löytyi nuori nainen mutta tällä kerralla ei erityisen vähemmistöläinen. Taidealan tohtoritutkinto painottui vahvasti. Henkilökohtainen kosketus ammatin kautta vaikutti myös. Kun puoluekantakin oli sopiva, valinta oli helppo.

 

keskiviikko 25. tammikuuta 2023

Hällä väliä

On kahdenlaisia ihmisiä:

1    Niitä, jotka saavat asiat valmiiksi.

2

Minä yritän kuulua tuohon jälkimmäiseen, mutta helppoa se ei ole. Kun on työuransa tehnyt ammatissa, jossa pikkutarkkuus on työn keskeinen sisältö, eläkkeellä pitäisi pystyä hellittämään.

Väliäkö sillä, ovatko pilkut aina paikallaan.

Kehityskulku uuteen asenteeseen on edennyt valikoivasti. Kirjojen ja papereiden järjestys hyllyissä ja mapeissa ei ole vieläkään joustanut. Etsittävä kirja tai puuttuva paperi löytyy kyllä nopeasti.

Sen sijaan pölynimurin käyttöä on ollut helppo harventaa ja ikkunoiden peseminen sai jäädä ensi kesään. Sisäinen hutilukseni sallii, että sukat jäävät sängyn alle odottamaan pesukonetta tai pestyt paidat ja kalsarit odottavat kaappiin viskaamista tuolilla. Siitä ne on helpompi löytää käyttöön.

Pedanttisuus ammatissa oli hyve mutta siviilipuolella se taitaa olla pahe, ainakin välillä. Sen liioittelusta on hyvä varjella itseään. Koville se ottaa. Jos se ei luontevasti toteudu, hutilukseksi pitää ryhtyä taahallaan. Tekstiin saa jäädä kieli- ja näppäilyvirheitä. Väliäkö jollakin pilkulla tai yhdyssanalla! Maltti kuitenkin pitää säilyttää, ettei mene maine.

Ei kai mikään ole niin nokonuukaa, etteikö vähän voi hutiloida. Kymmenen minuuttia voi  myöhästyä sovitusta tapaamisesta. Yhden ostoksen voi unohtaa kaupassa käydessään. Yhdellä päivällä voi ylittää deadlinen. Laskun voi maksaa yhden päivän myöhässä. Kerran lopetin tipattoman tammikuun viisi minuuttia ennen määräaikaa. Kerran mietittiin kaverin kanssa,  pistäisimmekö paidat juoponnappiin, mutta sitä ei kantti kestänyt. Ehkä ensi kerralla eripariset sukat.

 

maanantai 14. marraskuuta 2022

Menneisyys

                                                                            (Aleksandra Stedman)

Ikääntyminen ei aina ole mukavaa. Se aiheuttaa harmeja, välillä paniikiakin.

Nuorena jätin sanomalehdestä kolme osastoa lukematta: urheilusivut, pörssikurssit ja kuolinilmoitukset. Nykyisin vain kaksi.

Tiedä sitten, onko kuolinilmoitusten lukeminen viisasta ja terveellistä. Yhä useammin siellä on ikäisiäni ja nuorempiakin. Ja välillä tuttujakin, kuten tänään.

Kuinka voikin sattua, että samassa lehdessä peräti kaksi tuttua, peräkkäisillä sivuilla. Ikäisiäni nuoruuden ystäviä, muistikuvia kaukaa menneisyydestä, toinen lukiovuosilta, toinen opiskeluajoilta. Sen jälkeen kontakteja ei ole ollut. Muutama valokuva jäljellä. Toisessa ilmoituksessa oli muistovärssy, joka tuli tutuksi jo silloin.

Toisella oli mainio kissa, josta on myös valokuva. Toinen soitti pianoa ja halusi kuljeskella metsäpoluilla. Bileissä kuljettiin. Tärkeä äänilevy oli The Creamin Disraeli Gears. Levy on minulla yhä tallella.

Katsoin valokuvat, kuuntelin Creamin. Kadonneita muistikuvia palasi.

Menneisyys palasi. Ei tuntunut hyvälle tiedostaa, että se on niin lopullisesti kadonnutta menneisyyttä.


 

tiistai 17. toukokuuta 2022

Selitykset puuttuvat

1)  Miksi kaupan lyhin kassajono alkaa heti jumittaa, kun menen siihen? Kun siirryn viereiseen jonoon, sekin alkaa jumittaa mutta se edellinen jono lähtee pikavauhtia etenemään.

2) Miksi aina on vastatuuli, kun ajan polkupyörällä?

3) Miksi voileipä tipahtaa lattialle aina voideltu puoli alaspäin.

4) Mistä alakerran insinööri Tarmo Y. tietää rynnätä hissiin juuri silloin, kun minä olen sinne huomaamattomasti livahtanut?

5) Mistä sähkösopimuksen puhelinmyyjä tietää, milloin olen suihkussa?

6) Miksi pahat asiat tapahtuvat aina peräkkäin mutta hyvät harvakseltaan?


 

maanantai 7. helmikuuta 2022

V-sana

Nuori apulaiseni on välillä vähän harkitsematon. Kun hän otti puhelimitse vastaan kauppatilaustani, hän käytti ohimennen rumaa v-alkuista sanaa.

Sellainen kielenkäyttö tuottaa kuulijalle pahan mielen. Tätä en tietenkään sanonut ääneen vaan pidin harmistuksen sisälläni ja olin niin kuin en olisi kuullut rumaa sanaa.

Hän siis sanoi käyvänsä kaupassa hoitamassa ostokset kahdelle muullekin vanhukselle.

Siis minäkö olen hänen mielestään vanhus? Omasta mielestäni olen pikemminkin melko nuori.

Loukkausta ehkä voi armollisessa katsannossa loiventaa puhujan oma ikä ja sen tuoma näkökulma. Hän on hädin tuskin kaksikymppinen. Olen tainnut joskus sanoa häntä keskenkasvuiseksi. Se oli silloin kun kysyin, onko hänellä ikää riittävästi siiderin ostamiseen.

Vanhus? Ikääntynyt?  Ikäihminen? Seniori? Eläkeläinen? Miten sen nyt sitten ilmaisisi? Itse olen näissä kirjoituksissa käyttänyt ilmaisua varttuneessa iässä.

Kaunistelevia kiertoilmaisuja, eufemismeja, en oikein keksi. Onhan sanalla toki myönteisiäkin merkitysyhteyksiä: vanha kettu, vanha mestari, vanhempi konstaapeli / lehtori, vanhakaupunki. Vanhus ja meri? Olisiko Hemingwayn The Old Man and the Sea voinut saada suomennoksen Ikäihminen ja meri /Seniorikansalainen ja meri / Varttuneessa iässä oleva mies ja meri?

Radiossa oli ohjelma nimeltä Entisten nuorten sävellahja. Se oli aika hyvä oivallus.

Jotkut nuoret osaavat puhutella. Juuri ennen pandemiaa kävin Aleksi 13:ssa ostamassa mustat farkut. Vahvameikkinen myyjätyttö kihersi nää sopii sulle tosi makeesti. Siinä entinen nuori tunsi itsensä nykyiseksi nuoreksi.


 

 

lauantai 22. tammikuuta 2022

Ilkeys on ilomme

Tapasin loppukesällä sattumalta loviisalaisessa marketissa tuttavan menneiltä ajoilta. En olisi tuntenut mutta hän tunsi. Ensin ajattelin taas kerran, miten on mahdollista, että kaikki muut vanhenevat mutta minä en.

Työn kautta aikoinaan hieman tutuksi tullut, ei sen enempää. Nuorempana jonkin sortin taidemaalari, sen muistin. Ensin kysäisin kepeän jutustelun sävyssä, että sinultako kasvomaskit loppuneet, haluatko, minulla on ylimääräisiä.

Ei tullut kepeää jutustelua, tuli saarna.

                                              (Kuva: Marc Chagall)

Henkimaailmaa, propagandaa, eliitin keksimää huijausta, enkeleitä. Ei ole mitään koronaa, ei tarvita maskeja, ei rokotuksia. Pitkän monologin sain kuulla siinä marketin kalatiskin ääressä. Jotain pientä yritin vängätä vastaan, mutta tajusin heti, että se on hyödytöntä. Varma tieto oli hänellä hallinnassa

Paljon on puhuttu ja kirjoitettu, miten rokotekriittinen olisi viisasta kohdata. Riidan aikaansaaminen ei ole hyödyllistä, pitäisi löytää sävy, joka vaikuttaa muutoksen suuntaan. Pilkkaaminen ja tyhmäksi leimaaminen ei johda parempaan.

Mistä ihmisen "tiedon" varmuus tulee?

Auktoriteeteilta varmaankin. Onhan minulla itsellänikin varma "tieto", että rokotukset kannattaa ottaa, vaikka oikeasti en ymmärrä virusopista mitään. Olen vain katsonut, että tiede on tässä ainoa auktoriteetti antamaan oikeat tiedot, ei mikään uskonto, aate tai guru.

Tiedostan kyllä, että tavallinen ihminen on heikoilla erilaisten aatteiden ja vaikuttajien ristipaineessa. Ei minulla itsellänikään ollut mutkaton tie nuorena niiden seassa.

Ikä antaa armollisuutta, näin väitetään. Pitäisikö uskoa. Nuorena rupesin helpommin vänkäämään näkemyksistä - olin kai aika hyvä siinä. Nyt marketissa en ruvennut, vaikka luulen, että olisin edelleen aika hyvä. Mihinkäpä se poleeminen ilkeys miehestä katoaisi, jos tarvetta tulee. Ilkeys on ilomme, ainakin joskus. Myönnän.

Mutta kyllä kovin pelottava aatesotku ympärillämme velloo ja kasvaa ja hakee valtaan pääsyä - ihan eräiden suurvaltajohtajienkin ohjaamana. Kaltaiseni pessimisti aavistelee, että tässä käy vielä huonosti - enkä tällä tarkoita nyt pelkkää pandemian torjuntaa. Niin kuin vanha kunnon Bertolt Brecht sanoi: "Hyvä propagandisti tekee kaatopaikastakin retkeilykohteen."


 

 

torstai 13. tammikuuta 2022

Kaikki peruttu

Ei tulekaan tapaamista Lindan ja Andrean kanssa Kosmoksessa. Emme menekään katsomaan Runaria ja Kyllikkiä Kom-teatteriin. Ei olekaan tapaamista vanhojen koulukavereiden kanssa Jyväskylässä. Ei tulekaan tutun kuoron konserttia Balderin salissa. Ei tulekaan kapakkailtaa Urmaksen kanssa, vaikka ehdin jo ostaa hänen uuden kirjansa omistuskirjoitusta varten. Ei tule vieläkään synttärikutsuja täällä Töölöntorin kulmalla.

Vähänkös tämmöiset minua haittaa!  Pikkupuutteita kaikki, voin olla ilmankin. Korvaavaa puuhaa riittää kyllä.

Toista on nuorilla.

Tässä jää kokonaiselta ikäluokalta kokonaan väliin lukioajan ja opiskelun sosiaalinen puoli, kaverisuhteet, ihastumiset, pariutumiset. Ne äärimmäisen tärkeät vaiheet, joita ei saa samassa sävyssä korvatuksi. Ne joita minä itsekin vielä näin varttuneessa iässä kaiholla muistelen.

Tässä on syntymässä kokonainen pikkulasten ikäluokka, joka ei ole kokenut elämää ilman ympärillä vellovaa tautia. Joka on ehkä vain kuullut tarinoita, että joskus on ollut aika, jolloin kukaan ei käyttänyt maskia.

Nuorilla on tietysti vielä toivoa paremman ajan tulosta. Meillä senioreilla tässä on isompi ongelma, kun aktiivivuosia on jäljellä vain rajallinen määrä. Jääkö tässä ollenkaan tilaa paremmalle ajalle? Vai pysyykö kuntokävely puistoissa ja rannoilla tärkeimpänä kodin ulkopuolisena elämänsisältönä loppuun asti?

                                              (Kuva: Marianne von Werefkin)
 

torstai 16. joulukuuta 2021

Ratkaisevaa on näkökulma

Tove Janssonin kirjoja pitäisi lukea useammin.

Erityisen hyödyllistä Muumien lukeminen olisi tärkeilyyn ja itsetehostukseen taipuvaisille setämiehille, siis sellaisille kuin minä ja muutama muu. Saisimme lempeää tukea taipumuksellemme. Saisimme rohkeutta olla itsemme näköisiä.

Laiskuus, mukavuudenhalu, epäkäytännöllisyys...  Ominaisuuksia, joita kuuluisi piilotella. Mutta eiväthän Muumitkaan piilottele.

"Näyttää paljon siistimmältä,
kun tiskit ovat piilossa sängyn alla seuraavaan sateeseen asti."

Jo koulussa opimme periaatteen. Velvollisuudet ensin. Tehtävät pitää aloittaa vaikeimmasta. Ensin pitää syödä kaikki perunat, vasta sitten saa kastiketta. Ensin työ, sitten lepo.

Muumifilosofiassa järjestys on toisenlainen.

"Muumitalossa oli aamiaiseksi pannukakku,  suuri, keltainen pannukakku vaapukkahillon kera.  Sitä paitsi oli eilistä puuroa, mutta koska kukaan ei sitä halunnut, se päätettiin säästää huomiseksi."

Kuten reaalimaailmassa, Muumeillakin voi joissakin yksityiskohdissa olla pientä pulmaa naisväen ja miesten välillä. Hieman epäselväksi jää, kumpi lopuksi jää voimaan.

"Äiti oli sanonut, ettei hän uskonut huonon elämän olevan edes hauskaa,
mutta isä ei ollut siitä niinkään varma."

Epäkäytännöllisyys voi kyllä olla harmillista, mutta kaikkeen tottuu iän myötä.  Ratkaisu löytyy usein kyvystä delegoida vaikeat työt taitavammille ja ahkerammille. Muistathan lopuksi kehua, että sinähän taitava olet. Siitä jää vaivan palkaksi hyvä mieli.

Kaiken voi nähdä toisin. Ratkaisevaa on näkökulma. Sen kun oppisi!


 

 

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Hyttystä tykillä

Laajalti tunnettu huhu väittää, että minä, Dessu, olen kaikenlaisten kieltojen, rajoitusten ja esteiden suuri ystävä. Vahvistan huhun paikkansapitävyyden, taiteen sensuuria lukuun ottamatta.

Minä suorastaan keräilen erilaisia kieltoja. Minulla on tietokoneellani ja kirjahyllyissäni vuosien kuluessa eri lähteistä kertynyt mittava määrä erilaisia kieltoja sanoin ja kuvin. Pienen näytteen kokoelmastani liitän tämän kirjoituksen perään.

Mielelläni myös kieltoja noudatan, varsinkin jos ne ovat asiallisia. Siksi minulle oli harmillinen pettymys, että hallituksen esitys koronataudin rajoittamiseksi ei tunnetusta syystä toteutunut. Mielestäni se olisi ollut kovasti tarpeellinen.

Hyttystä ei ole "oikeasuhtaista" ampua tykillä, väitettiin. Minusta olisi parempi ampua hyttystä kuin hyttyslaumaa, suorastaan valtavaa parvea. Sitä jäämme nyt odottamaan ja sitten vasta ammumme. Nyt ei osattu katsoa maailmalle. Joissakin maissa on ammuttu hyttystä siinä vaiheessa kun se on ollut hyttynen ja toisissa maissa siinä vaiheessa kun se on ollut valtava parvi. Ero näkyy ikävissä tilastoissa.

Vuosi sitten säikähdys tuotti perusoikeuksien valvojilta järkipäätöksen. Se antoi Suomelle luvan ampua tykillä hyttysen, ja se oli parasta mitä koko pandemian aikana Suomelle on tapahtunut. Saimme paremman kesän ja syksyn kuin muu Eurooppa. Sama olisi saanut toistua nyt.

Juridiikan kiemurat siis estävät viisaimman tavan hoitaa kriisi. Perustuslakivaliokunta teki vaarallisen päätöksen. Viisaampaa olisi tehdä nyt vaikkapa liian tiukat rajoitukset. Äkkiä ne saisi puretuksi, jos tilanne sallii.

Suomalaiset noudattavat vapaaehtoisesti viisaita suosituksia, väitetään. En usko. Suomessa on suoranainen kansanhuvi olla noudattamatta. Minunkin yläkerrassani on juuri tällä hetkellä, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä klo 2 varsin äänekkään nuorisobileet.

"Tarkasti kohdennetut, tarkkarajaiset toimet", sellaisia nyt pitäisi hallituksen tehdä.

Siinä ollaan kyllä mahdottoman urakan ääressä. Loputon määrä erilaisia tapauksia pitäisi saada verbalisoiduksi lakikielisesti, niin että kiusamielisinkin oppositiolainen "ymmärtäisi" yksiselitteisesti, mikä on kiellettyä ja mikä sallittua. Kokeilkaapa muokata vaikka alla mainituista kielloista "tarkkarajaisia" säädöksiä.

 





torstai 2. huhtikuuta 2020

Pelkkää harmia


Kahvi kylmää, pulla kuivaa. On elämä mennyt surkeaksi.

En ymmärrä, mikä kahvinkeittimelle on tullut. Se ei lämmitä kahvia tarpeeksi. Kädenlämpöinen on moneen paikkaan hyvä ja suositeltava, mutta ei kahviin.

Mutta toisaalta - on siinäkin puolensa, kun tarkemmin ajattelee. Kuumaa kahvia pitää aluksi aika hetki jäähdytellä, puhallella ja lusikalla sekoitella, ettei suu pala. Varsinkin ylähuulen keskiosa on vaarassa. Eikö sittenkin ole yksi ja sama, kumpi toteutuu. Kahvi, joka ei alun pitäenkään ole ollut kuuma vai kuumasta viileämmäksi jäähdytetty kahvi.

Kuivaan pullaan on kai pakko tottua. Juniorisarja ehtii käydä kaupassa korkeintaan kaksi kertaa viikossa, ja siinä ajassa kaikki pullat kuivuvat. Ihan sama vaikka söisi Marie-keksejä. Ne ovat minulle jotain käsittämätöntä. Miksi joku ostaa umpikuivia jauhotiivistelmiä? Eivät maistu millekään, mauttomia. Ei niistä tule kuin pahalle päälle.

Suomalaiseen julkisen tarjoilun ikiaikaiseen perinteeseen kuuluu kyllä kuiva pulla. Kuvassa yksi kokemus viime kesältä erään museon kahvilasta pohjoisella Pirkanmaalta. Jätän paikan nimen hienotunteisuussyistä mainitsematta, sillä se ei ollut muinaisia leivonnaisia esittelevä museo vaan siellä oli aivan muuta kiinnostavaa katsottavaa. Ettei menisi mitättömän pullan takia museon maine.



Eilinen aamupuuro oli kyllä mikrossa lämmitettynä tavanomaisen kuumaa ja pakastemustikat kylmiä. Mutta ei hyvin mennyt sekään. Ensin luulin, että mustikoiden seassa oli hiekanjyvä. Mutta kohta alkoi selvitä, että hampaasta oli irronnut pieni siru vanhaa paikkaa.

Sellainen harmittaa vaikka vaurio onkin vähäinen. Ei oikeastaan haittaa yhtään. Nyt jäin miettimään, pitäisikö lähettää hammaslääkärille viesti ja kysyä, voiko vaurion korjaamisen jättää myöhemmäksi, viruskriisin jälkeiseen aikaan, ettei nyt tarvitsisi moisen takia lähteä Kannelmäkeen.

Sähkövehkeiden kauppaan en nyt lähde ostamaan uutta kahvinkeitintä. Tyydyn toistaiseksi siihen kädenlämpöiseen kahviin. Pullaa en enempää juniorin kauppalistaan kirjoita. Keksejä en ala syömään, sillä niistä minua on varoiteltu:  älä syö transrasvaa. Kuva näyttää, mihin tänään siirryin. Kelpaa kahvi näinkin.


keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Neuvottelutaidon ylistys



Kun on työurallaan käynyt läpi tuhansia kokouksia ja neuvotteluja, voi ilman leuhkimista väittää tajuavansa jotain niiden dynamiikasta. Useimmiten kokous on kaikille läsnä oleville yhdentekevä. Tavoitteita ei ole, kunhan istutaan ja jaaritellaan. Pöytäkirja kirjoitetaan, ja tavoite on saavutettu. Palkka virtaa, ja se on pääasia.

Joskus harvoin on toisin. Kokouksella on oikeasti merkitystä. Pitäisi päästä sopimukseen. Sellainen on vaikeaa.

Hallitus on tänään istunut kokouksessa ja päässyt sopimukseen. Näin ainakin uutisissa kerrottiin. Tiedotustilaisuudessa kerrottiin päätöksistä. Vähäiseksi se jäi. Enemmän siinä oli painoa hallituksen itsekehulla. On oltu tehokkaita, on neuvoteltu, on noudatettu suunnitelmaa, on pysytty aikataulussa, on päästy ratkaisuihin. Kaikkeen liittyi jos, jos ja jos...

Tuli vaikutelma, että ehkä sopimus ei olekaan todellinen, jos kaikki se "jos jos jos" ei toteudukaan toivotulla tavalla. Se "jos" neuvotellaan nyt ihan toisaalla, Hakaniemessä ja Eteläranta kympissä.

Neuvottelutaidosta on julkaistu melkoinen määrä oppikirjoja. Ohjeita on myös kokoustekniikkaan. Vaikeissa neuvotteluissa osapuolet päätyvät yleensä erilaisiin kokousmanipulaatioihin ja taustajunttauksiin. Minullakin on niistä henkilökohtaista kokemusta ja osaamista nuoruusvuosilta. Se oli hauskaa.

Muistui mieleen aikuisiän kokousosaamisen paras ohje. Vaikka se on kuvassa sijoitettu kirkolliseen ympäristöön, se on yleispätevä maallistuneessakin menossa. Ei tekninen vaan enemmänkin filosofinen ohje. Suosittelen sinne Hakaniemeen ja Etelärantaan.




torstai 19. helmikuuta 2015

Kaksi erilaista



On kaksi erilaista tapaa katsoa ja nähdä.

Ensimmäinen tapa on nähdä syvälle.

Toinen tapa on nähdä nurkan taakse.

Ensimmäinen tapa on jokseenkin täysin naisten hallinnassa. Mitä enemmän elämänkokemusta, syvemmälle näkee. Vanhat naiset ovat aivan suvereeneja. Katse näkee syvälle ihmiseen, hänen laatuunsa, hänen mieleensä, hänen sieluunsa. Ja oivaltaa siitä paljon.

Toinen tapa näkee keinoja, konsteja, taktiikoita, strategioita, mahdollisuuksia. Ne ovat enimmäkseen miesten hallinnassa. Niillä pärjätään hallinnossa, politiikassa, talouselämässä, juridiikassa, sodassa.  Tai sitten ei pärjätä, koska konstit ja ideologiat ovat aina samat, vuosisadasta toiseen. Taktikointi, kilpailu, voittaminen, valta, voima, kunnia, rautaa rajalle. - Tämä on edelleen maailman valtavirta.

Ensimmäinen tapa sen sijaan etsii kaiken aikaa uutta, kertakäyttöistä. Taitoaan voi kehittää. Oivalluksen herkkyyttä saa taiteista, musiikista, kuvataiteista, teatterista, elokuvasta, kirjallisuudesta, varsinkin runoudesta. - Tähän pitäisi päästä.

Näin luulen. En tiedä.