Erityisempi urheilumies

Kreikkalainen filosofi Pythagoras ei tainnut olla erityisempi urheilumies. Sen verran ilkeästi hän irvaili aikansa urheilusta innostunutta kulttuuria.

Esimerkkinä hän käytti Stadionin kisoja, joihin hänen mukaansa osallistui kolmensorttista väkeä. 1) kunnianhimon täyttämät kilpailijat 2) hyötymistarkoituksessa itsensä ja tavaransa paikalle tunkevat liikemiehet  3) muutama filosofi, jotka ihmetellen seuraavat kevytmielistä touhua.

Ei ole Töölöntorin blogistikaan erityisempi urheilumies, vaikka lähellä Helsingin Olympiastadionia asuukin. Urheiluruudun alkaessa minulla on yleensä tapana katsoa, mitä Facebookista löytyy. Mutta happamasta asenteesta huolimatta päätin katsoa televisiosta  Pariisin olympiakisojen avajaiset.

Jos nyt ihan totta puhutaan – ja minähän usein puhun – olen viime aikoina hieman lieventänyt happamaa asennettani. Katsoin hiljattain televisiosta yhden jalkapallo-ottelun loppuosan ja toisena päivänä naisten aitajuoksukilpailun.

En osannut kuvitellakaan, että urheiluun liittyvä juhla voi olla näin kulttuuritietoinen kuin Pariisissa. Nelituntinen ohjelma olisi saanut olla pidempikin upeaa taideviittausten virtaa katsellessa.

Kyllä ranskalaiset osaavat, ja kyllä heillä taidetta ja historiaa riittää. Ihastelevia kommentteja on kuulunut joka puolelta. Kritiikkiä on kuultu ainoastaan Kremlin ja Suomen hallituksen taholta. Ranskalaiset eivät kunnioittaneet konservatiiveja. Oli wokea ja seksuaalivähemmistöjä ja drag-meininkiä.

No mutta! Eivätkö konservatiivit tunne enää historiaa? Ranskalaiset nyt vaan ovat vähän semmoisia. Siellähän on puuhattu ihmisoikeuksia, tasa-arvoa ja muuta woke-hömpötystä jo vuodesta 1789.  

                                                 (kuvakaappaus Youtube)

Suurin meteli nousi Leonardon Viimeinen ehtoollinen -maalauksen ja kristinuskon pilkaksi luullusta performanssista. Miten ihmeessä konservatiivipoliitikot luulevat kristinuskon liittyvän olympialaisten syntyhistoriaan?  Ymmärtämättä jäi, että siinä kuvattiin olympolaisten jumalien ilottelevia pitoja, siis niiden jumaluuksien, joiden palvonnasta Kreikassa olympialaiset saivat alkunsa. – Ovat tainneet tämän laidan poliitikot nukkua kulttuurihistorian oppitunneilla? 

                                    (Jan van Bijlert: Olympos-vuoren jumalten pidot, 1600- )

Koskaan ei ole hyvin. 1936 Berliinin olympialaisen avajaisissa sen ajan ryhdikkäät poliitikot närkästyivät siitä, että paikalla nähtiin tummaihoisia, nyt sitä, että nähtiin seksuaalivähemmistöjä.

Mutta minä jatkan vielä. Katsoin jo ohjelmalistasta tiedon, milloin Pariisissa heitetään keihästä.

Tulet katumaan

 

Lempikirjailijoihini kuuluva Mark Twain tiedetään viekkaaksi mieheksi. Häneltä piruilu sujui niin ettei hölmömpi huomannutkaan, että juuri häntä tässä tarkoitetaan.

Mark Twain kirjoitti:

”Kahdenkymmenen vuoden päästä tulet katumaan niitä asioita, joita et tehnyt, etkä niitä, joita teit. Purjehdi siis kauas kotisatamasta, tunne tuuli purjeissa. Löydä. Unelmoi. Keksi.”   // Twenty years from now you will be more disappointed by the things you didn't do than by the ones you did. So throw off the bowlines. Sail away from the safe harbor. Catch the trade winds in your sails. Explore. Dream. Discover.

                                                                 (Kuva: Haresh Durgani)

Välillä hän kyllä taisi kirjoittaa ihan vakavaa asiaakin. Kun oikein tarkasti tätä nyt mietin, muuttaisin vuosien määrän. Kahdenkymmenen tilalle pistäisin viisikymmentä.

Huomattavasti vakavampi Jane Austen ymmärsi ongelman:

”Ja joskus olen pitänyt tunteeni omana tietonani, koska en löytänyt kieltä, jolla kuvailla niitä.”  //  And sometimes I have kept my feelings to myself, because I could find no language to describe them in.  (Ylpeys ja ennakkoluulo / Pride and Prejudice)

 

Vielä on aikaa

 

”Aika on universumin keino estää kaikkea tapahtumasta yhtä aikaa,”

Suunnilleen noin meni koulun filosofian tunnilla sanottu sitaatti joskus 1960-luvun lopuilla. Sitaatin alkuperä ei jäänyt muistiin.

Mietelause antoi jollekin minua viisaammalle virikkeen jatkokehittelyille. ”Lukujärjestys on koulun keino estää opettamasta kaikkea yhtä aikaa.”

Mielenkiintoista tuo filosofia – sitä pitäisi lukea lisää.

Ensi vuoden kalenteri tuli postissa. Sinne merkitsin heti kaikki sovitut menot ja tapahtumat. Aikaa on vähän, menoja paljon. Kalenteri on Dessun keino estää, ettei joka paikkaan tarvitse mennä yhtä aikaa.

Mutta kyllä tuli paljon merkintöjä, parissa kohdassa melkein yhtä aikaa.  Miten tuon kaiken ehtii / jaksaa / viitsii? On merkkipäiviä, tapahtumia, lääkärintarkastuksia, hammaslääkäreitä, fysioterapeutteja, tapaamisia, kokouksia.

Ja sitten on aivan erityisen paljon kutsuja, joiden päivämäärän voin itse valita. Minulla kun sattuu olemaan erityisen paljon facebook-kavereita ja tuttavia taiteiden alalta, muusikkoja, näyttelijöitä, ohjaajia, kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja muita. Näyttää, että suunnilleen kaikilla on tulossa esityksiä, joihin minäkin olen saanut kutsun.

Suuri osa esityksistä on kiinnostavia, mutta on joukossa sellaisiakin, joihin en tunne erityisempää kutsumusta lähteä. Onko olemassa keinoa selvitä kiusallisesta tilanteesta? Pitäisi keksiä uskottavan tuntuinen tekosyy, miksi aika oli niin tiukoilla, että en ”ehtinyt” tulla, vaikka esityskertoja oli vaikka kuinka paljon.

 

Kävin katsomassa

Kokeilin, kuinka selkä kestää vähän pidemmän kävelyn. Kohtuullisen hyvin meni – ei kuitenkaan vielä ihan entiseen malliin. Liikkeelle pistävä voima oli tietysti kirjallisuus - mikäpä muukaan.

Kesällä valmistui Helsingin uusin muraali osoitteessa Maria Jotunin tie 6 (Pohjois-Haagassa). Aiheena on tietysti kadulle nimensä antanut kirjailija itse. Tekijä on nimeltään Maaria Jokimies.

Kuvassa Jotuni on nuorempi kuin vakiintuneissa valokuvissa. Värikäs kokonaisuus luo kirjailijaan iloisuutta. Pidän kuvasta, otan siitä paljon kuvia.

Ympäristössään kuva on aika hallitseva, hieman räikeäkin. Tuo osa Pohjois-Haagaa on yksitoikkoista 70-lukulaista elementtirakentamista. Muilta osin kaupunginosa on viihtyisää ja kaunista 50-luvun rakennusperinnettä.

 

Vieressä on kolmen muun kirjailijan nimikkokatu: Maiju Lassilan tie, Teuvo Pakkalan tie ja Pietari Hannikaisen tie sekä Runar Schildtin puisto. Lisäksi Pentti Saarikoski asui monta vuotta Maria Jotunin tiellä 70-luvulla.

Lähellä on myös näyttämötaiteeseen liittyviä nimikkokatuja: Ida Aalbergin tie, Aino Acktén tie, Ida Ekmanin tie, Addolf Lindforsin tie ja Aku Korhosen tie sekä Pastori Jussilaisen tie.

Jään odottamaan, että näidenkin katujen taloyhtiöt huomaavat tilaisuuden lisätä alueen kiinnostavuutta seuraamalla Maria Jotunin tien esimerkkiä. Kaupunginosalla olisi ainekset kehittyä suorastan taiteilijamuraalien keskittymäksi.

Huomaan, että Jotunia olisi syytä lukea. Viime kerrasta on kauan. Huomaan myös, että hyllyssäni on vain kaksi Jotunin kirjaa. Se on kummallisen vähän näin tärkrältä kirjailijalta.

Olen kirjoittanut Jotunista ennenkin. Aiheena oli silloin hänen kirjansa Huojuva talo aiheuttama skandaali. Se kuvasi todellisten tunnistettavien henkilöiden yksityiselämää. Kirjoituksessani on kuva talosta, jossa se kaikki kamala tapahtui. Kirjoitus löytyy  täältä (click).

 

 

Sairaalahavaintoja 6: Silmät

Käsky kuului, että sängystä pitää nousta kävelemään mahdollisimman usein. Siinä vatsan leikkaushaavat paranevat.

Kävelinhän minä. Mutta matkanteko oli aika pitkäveteistä. Oli yksi käytävä, askelmitalla 35 metriä päästä päähän. Siinä edestakaisin veivaaminen alkoi äkkiä tympiä. Valkoisenharmaat seinät, ovia vieri vieressä. Potilashuoneita, kaksi vessaa, kaksi suihkuhuonetta, toimenpidehuone, elvytyshuone, varastoja, hoitajien lasiseinäinen toimisto, hissit. Käytävällä muutama tyhjä sänky, rollaattoreita, tippatelineitä, jätesäkkejä.

Minun silmäni sellaisesta yksitoikkoisuudesta turtuivat.

Missä värit? Olen saanut käsityksen, että tiedekin on havainnut taiteella ja esteettisesti virikkeellisellä ympäristöllä olevan terveyttä edistävä vaikutus. Jo
yksi taulu käytävän varrella olisi lisännyt viihtyisyyttä ja motivoinut liikkeelle lähtemistä.

Yksi väriläiskä sentään oli silmieni iloksi.

Sängyn ympärille vedettävän verhon hillittömän vihreä väri poikkesi rajusti aneemisesta ympäristöstä. Jäin vain miettimään, onko verho hankittu Käärijän euroviisuestetiikan aiheuttaman hurmion innoittamana.

On siellä muutakin

Ensin lentolippu Oslosta Helsinkiin, sitten junalla Helsingistä Seinäjoelle, lopuksi bussilla Seinäjoelta Teuvalle. 

 

Tällaisesta matkasuunnitelmasta kirjoittaa norjalainen kirjailija Linn Ullman uudessa kirjassaan Flicka, 1983  (Tyttö, 1983 suom. Jonna Joskitt-Pöyry - 2023). Matka ei toteutunut – tuli korona – mutta jo pelkkä aikomus herättää suomalaisessa lukijassa kummastusta. Mitä hemmettiä tämä maailmankuulujen vanhempien tytär aikoo tehdä Teuvalla? Pienessä takapajuisessa maalaiskirkonkylässä keskellä Etelä-Pohjanmaan lakeuksia. Vanhaa keihäänheiton olympiavoittajaako hän on sinne menossa tapaamaan? Ei kai Teuvalla muuta merkittävää ole?

On siellä muutakin!

Minua Ullmannin suunnitelma ei kummastuta, sillä minäkin olen tehnyt matkan Teuvalle. Matkustusvälineeni tosin oli Toyota Yaris ja matkareitti Helsingistä eteni kesäkotini Längelmäveden kautta Seinäjoelle ja Teuvalle. Matka tapahtui kaksi vuotta ennen koronaa (2018).

Sama syy meidät molemmat matkaan saattoi.

Syy oli Teuvan kirkon alttaritaulu. Sen on maalannut taiteilija nimeltä Tove Jansson.

Taiteilijan nimi taitaa olla monille tuttu muista yhteyksistä kuin kirkkotaiteesta. Siinäpä se kiinnostuksen ydin on. Pitää välttämättä päästä näkemään maailmankuulun kirjailijan ja Muumi-taiteilijan työn tulos oudolla alalla.

Teuvan vanha kirkko oli palanut 1950. Uuden kirkon arkkitehti Elsi Borg halusi alttaritaulun maalariksi naisen ja päätyi kutsumaan tuntemattoman 37-vuotiaan Tove Janssonin. Tove oli riemuissaan tarjouksesta, sillä palkkio auttoi häntä maksamaan Helsingin torniateljeensa velkaa.

Tove luonnosteli maalausta Helsingissä ja maalasi sen suoraan kirkon seinään touko-kesäkuussa 1953. Maalauksen aihe oli Matteuksen evankeliumin kertomus viidestä viisaasta ja viidestä tyhmästä neitsyestä. Teoksen vaakamallisuus herätti ihmettelyä, sillä yleensä alttaritaulut olivat pystysuuntaisia.

Toven hahmo huomattiin kylällä, sillä hän kuljeskeli maalitahraisessa työasussaan ja poltteli holkissa Työmies-nimistä tupakkaa. Hän ei juuri antautunut puheisiin kyläläisten kanssa. Iltaisin ja öisin hän kirjoitti Vaarallinen juhannus -nimistä kirjaansa. Uuden kirkon avajaisjuhlan jälkeen hän ei koskaan enää palannut Teuvalle.

Ullmannilla ei ollut Suomen-matkaansa muita syitä kuin Toven taulu Teuvalla. Minun täytyy tunnustaa, että minulla oli toinenkin syy lähteä Pohjanmaalle. Kävin Vaasassa tapaamassa iäkästä sukulaista, kuten joka kesä siihen aikaan. Ja sitten keksin vielä kolmannen syyn. Poikkesin katsomassa koko Suomen kansaa järkyttänyttä nähtävyyttä, joka sattui matkan varrelle. Siitä  (ja muista reissuistani merkittäville paikoille) kirjoitin täällä (click).

Ulkonäköpaineita

Muutama tuttava vuosien takaa oli löytänyt Facebookissa kuvan, jossa minä olen paikalla pienessä seurueessa. Päivittelivät kommenteissa, että Dessu se ei ole muuttunut yhtään. Että ihmeen nuorekkaana on pysynyt, vaikka näin paljon on vuosia vierinyt.

                                                     (Kuva: Jan Olis 1670)

Hädin tuskin tunnistin päivittelijöiden nimet. Muistikirja kuitenkin auttoi. Löysin nimet listasta. Päivittelijät olivat 19-vuotiaita, kun olin viimeistä vuotta 2001 työn merkeissä tekemisissä heidän kanssaan.

En malttanut olla tekoärtyneesti kommentoimatta kommentteja. Ettenkö muka yhtään muuttunut? Masentava väite. Eivätkö he todellakaan huomaa lisääntynyttä harmaan parran charmia?

No, huomasivathan he lopulta tämän, kun tarkemmin kuvaa katsoivat. Vähän epäselvä kuva, hämärä juhlatila, väkeä ympärillä. Mutta muilta osin mies pysynyt yhtä komeana kuin ennenkin.

Se oli kauniisti sanottu. Yritin itse katsoa kuvaa sillä silmällä. Meneekö tämä niin kuin vanha viekastelija Mark Twain sanoi: - Se että tuttavasi alkavat imarrella sinua nuorekkaaksi ulkonäöltäsi, on varma merkki siitä, että ikääntyminen näkyy.

Kuvassa minä taisin kyllä olla aika samanlainen ulkoisesti kuin silloin 22 vuotta sitten. Tukka pitkänpuoleinen, eikä se ole harventunut. Pyöreäpokaiset rillit. Mustat farkut, maripaita ja saman firman olkalaukku. Musta t-paita, jonka rinnassa kirjallinen kuva.

Suunnilleen näinhän minä olin silloin kauan sitten – sitäkö tarkoittivat muuttumattomuudella? Kertyneet kilot eivät kuvassa näy, sillä osaan poseerata kilot piiloon. Huolirypytkään eivät näy. Hymykuopat ovat kyllä piilossa parran seassa, mutta en minä juuri koskaan hymyile.

Tulevia valokuvia ja tapaamisia jäin fundeeraamaan. Valmistaakohan mikään firma irtofinnejä meitä varten, jotka haluaisimme näyttää entistäkin nuorekkaammilta?

 

Ei hyvä

Kaiket päivät - tai pikemminkin kaiket yöt, kun minusta on kysymys - menevät erilaisten kuvaruutujen ääressä. Tämä on ollut kasvava trendi koko koronavuoden ajan. Myönnän, ei hyvä trendi!

Tästä melkeinpä addiktioksi muuttuneesta puuhasta olisi vähitellen rimpuiltava irti, ettei kesä menisi samaan putkeen. Hetkittäin nousee mieleen ihmettely, miten oli mahdollista pärjätä kokonaan ilman kuvaruutuja silloin kun olin nuori. Ensimmäinen televisio kotiini hankittiin, kun olin 11. Ennen sitä ei ollut minkäänlaista kuvaruutua. En silti muistele lapsuuttani ankeana aikana. Outoa nykynäkökulmasta.

Kun aamulla herään - tai puoliltapäivin, kuten jotkut aamuvarhaistani kutsuvat - ensimmäiseksi katson, onko tullut tekstiviestejä ja sähköposteja. Sitten kahvin kera alan lukea sanomalehtiä, nekin nykyisin tabletilta, vaikka HS ja Hbl tulevat myös paperipostina. Siitä sitten sopivassa järjestyksessä Facebook, blogit, Twitter ja muut sanomalehdet. Jossain välissä lounas aiheuttaa katkon. Sitten sama kierros uudestaan. Sitten joku klassikkoelokuva dvd:ltä tai Areenasta, vaihtoehtona sarjafilmejä.

Kaikkeen väsyy, iltapäivätorkut kuuluvat kuvioon. Kahvi-välipalan jälkeen illan hämärtyessä vuorossa on tunnin kävelykierros tai puolen tunnin kuntopyörä. Sen päälle kirjan lukemista, ihan paperilta pääosin. Näistä kahdesta olen sentään kohtalaisen tiukasti onnistunut pitämään kiinni, suurta tahdonvoimaa osoittaen.

Iltauutisista en luovu. Sen jälkeen elokuvia, sarjoja ja somea vaihtelevassa järjestyksessä. Erilaisia striimauksia sekä näyttely- ja museokäyntejä olen onnistunut seuraamaan pitkin maailmaa.

Kovin kummissani ja harmissani olen siitä, että kaikesta näppäimistön ääressä viettämästäni ajasta huolimatta oma tekstin tuottamiseni on jäänyt vähäiseksi. Blogitekstejä on syntynyt harvakseltaan. Faceen en ole lähettänyt juuri mitään koko talvena. Ehkä kesällä taas vilkastuu, kuten ennenkin. Twitteriin en ole koskaan lähettänyt mitään, lukenut vain - ja siitä voisin ensimmäisenä luopua kokonaan.

Nykynuoriso näyttää olevan koko ajan somettamassa. Nyt tietysti voisin ajatella, että minun runsas kuvaruutuelämäni on merkki nuorekkaasta mielenlaadusta. Mutta ei se taida ihan niin mennä.

 

Jostain somesta eteeni putkahti oheinen kuva. Siinä some-nuorisoa on minulle hyvin tutussa paikassa. Tuolla kuvassa näkyvällä penkillä olen itse istunut hyvin pitkään keväällä 1985. Silloin ei ollut kännyköitä. Siksi katsoin  edessä olevaa taulua. Istuin siinä pitkään, pari tuntia varmaan. Siksi en ehtinyt eteenpäin enkä ehtinyt nähdä muita tauluja, sillä museo meni kiinni.

Museo on Amsterdamin Rijksmuseum ja taulu Rembrandtin Yövartio (1642).

Se oli jotenkin niin tyrmäävän vaikuttava maalaus, että en sen lumosta päässyt eteenpäin. Olin etukäteen lukenut siitä paljon. Amsterdam tuli minulle nuorena hyvin tutuksi kaupungiksi, ja olen kyllä myöhemmin päässyt kiertämään Rijksmuseumin muutkin salit. Se on valtava museo, kuten samalla reissulla ottamastani kuvasta näkyy.

Noilla kuvan koululaisilla ei taida jäädä kovinkaan syvää muistijälkeä tästä maailmanluokan taideteoksesta - toisin kuin minulla. Luojan kiitos ettei siihen aikaan ollut mitään kiinnostavia kuvaruutuja estämässä eläytymistä.

 

Toivoa täynnä

Torstaina menen rokotukseen. Tuntuu kuin se olisi ensiaskel uuteen elämään. Torstai on toivoa täynnä.

Voisi tietysti sanoa, että se on ensiaskel paluuseen vanhaan elämään, siihen vanhaan normaaliin. Mutta jotenkin olen taipuvainen ajattelemaan, että tulevaisuus on jotenkin enemmän kuin paluu entiseen.

Tiedän toki, että ei torstaina heti mikään muutu. Mutta sen jälkeen voi elättää realistista toivetta, että ehkä jo kesällä elämä on toisenlaista. Ei silti, ei kotona nököttäminen minulle mitenkään vaikeaa ole ollut. Kaikki pelaa. Kirjoja, elokuvia ja sarjafilmejä on riittänyt, ruokalähetykset kannetaan ovelle. Talous on kunnossa, terveydessä ei ole ollut ongelmia. Monella tavalla olen ollut kriisin keskelläkin etuoikeutettu.

Nobel-kirjailija John Steinbeck sanoi tunnelman onnistuneesti kirjansa nimessä, Torstai on toivoa täynnä. Tai itse asiassa sen sanoi suomentaja Jouko Linturi, joka onnistui saamaan kirjan nimeen lennokkaan allitteraation. Steinbeckin oma nimi kirjalleen oli latteampi, Sweet Thursday (1954). Ruotsinkielinenkään käännös (Carl Sundell) ei sen kummemmin revitellyt, kuten kuvasta näkyy.

Mitä olen eniten kaivannut vuoden kestäneen vapaaehtoisen karanteenin aikana? 

Vastaus on yksiselitteinen: taidetta.

Näyttelyitä, museoita, teatteria, konsertteja, elokuvia, tapahtumia. Yhdessäkään en ole yli vuoteen käynyt, ja sen huomaa syvällä sisimmässään. Tietokoneen ruudulta on kaikenlaista poikkeusajan korviketta tullut katsotuksi, mutta ei se korvaa aitoa.

Ehkä tässä kesällä taas vauhtiin pääsee. Toivoa täynnä! Ongelman laadun ilmaisee hyvin Leena Krohn ennen pandemiaa ilmestyneessä kirjassaan "Kadotus".

 

Pätevä syy

Tänä talvena minulla on kerrankin pätevä syy sille, miksi en ole lähtenyt hiihtämään. Monena aikaisempana talvena olen joutunut keksimään asialle tekosyyn, kuten että minulla poloisella on liian kiire / puutteelliset välineet / oirehtiva flunssa. Muuten kyllä olisin lähtenyt...

Nyt ei ole lunta. Katsokaa vaikka tuoretta kuvaa Töölöntorista. Hiihdäpä siinä! Tätä epäluuloisinkaan minut tunteva ilkimys ei voi kiistää. Sää pelastaa minut paljastumasta laiskuriksi.

Edellä kuvattu tosikertomus kuvastaa minussa harvoin ilmenevää Pollyanna-periaatetta, jossa pyritään löytämään ikävästäkin asiasta positiivisia puolia. Se ikävä puoli on nimeltään ilmastonmuutos.

En ollenkaan ihmettele nuorisossa kasvavaa ilmastoahdistusta. Kun siihen liittyy monenlaista pelottavaa muutosta, kuten hyönteisten ja pörriäisten katoaminen, myrskyt ja tulvat ja metsäpalot ja muut, ahdistukselle on aihetta. Kun tähän vielä liittyy kasvavan poliittisen äärioikeiston julmistelu asioiden korjaamista vastaan, peli tuntuu menetetyltä, paitsi että nuorisossa näyttää taas nousevan tervettä aktivismia.

Tänä yönä myrskyää. Tämänkertainen rajuilma on nimeltään Dennis-myrsky. Edellisestä ei ole viikkoakaan. On helmikuun puoliväli. Ulos ei voi mennä. Onneksi kävin eilen kaupassa, vaikka eilenkin satoi. Kastuin vain kohtuullisesti, sillä ruokakauppa on aivan kulman takana ja juomakauppa melkein vieressä. Autoa en tarvitse, eikä sitä minulla olisikaan, sillä se on ollut jo pitkään talviteloilla Vantaalla kaverin tallissa.

Kun ulos ei ole voinut mennä edes kävelemään, olen pysynyt visusti sisällä. Päivän lukunautinto on ollut sykähdyttävän feministinen sarjakuva-albumi nimeltä Einsteinin vaimo (Liv Strömquist / Sammakko 2018). Erityisen sykähdyttävä siinä on sarja nimeltä Maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät. Siinä saavat uudenlaista näkökulmaa sellaisen merkkimiehet kuin Albert Einstein, Pablo Picasso, Karl Marx, Edvard Munch, Percy Bysshe Shelley ja muutama muu.

Näytteenä oleva sivu on tästä viimeksi mainitusta järkyttävästä poikaystävästä, Shelleystä, kuuluisasta englantilaisesta runoilijasta. Ennakoivaa Pollyanna-asennetta toivoen odotan huomiseksikin sadepäivää, jotta minulla olisi pätevä syy pysyä sisällä ja lukea saman tekijän sarjakuva-albumi nimeltä Prinssi Charlesin tunne.

Huomenna parempaa?

En päässytkään lähtemään. Bussit olivat lakossa. Kävellen matka oli liian pitkä. Oma auto on jo talviunilla.

Niinpä kävelin vain meren rantaan ja istuin rantakivelle. Samalla kivellä olen istunut ennenkin. Onkohan pessimistinen oraakkeli Paavo Haavikko on myös istunut siinä, kun hän kirjoitti sanat "Kaikki on surullista"?

Siltä siinä nytkin tuntui, kun katseli merelle. Kaikki oli harmaata, kylmää, elotonta. Ei voinut edes uskoa, että aavan meren tuolla puolen voisi olla mitään harmaata kummempaa.

                                                 (Kuva:  Edvard Munch:  Melankolia -1896)

Ei siinä kauan voinut istua. Tuli kylmä - nautinnollisesta syystunnelmastakaan ei ole enää mitään tallella. Löytyisikö mitään lohdutusta?

Löytyi:  kotona makaronilaatikkoa ja musiikkia.  (avaa linkki)

                                          (Kuva:  Albert Bertelsen:  Valsedrømme - 1921)

Sävy sama - miksipä sitä muuttamaan.

https://www.youtube.com/watch?v=tYIYIVG64C4   

Ärtyneitä ajatuksia

Minulla on tunnetusti huono sietokyky. Kaikenlaisesta jaksan ärsyyntyä. Valitan ja natkutan milloin mistäkin. Se kuuleman mukaan ärsyttää monia tuttavia. Samoin joitakin blogin lukijoita, jotka toivoisivat saavansa lukea blogeista mielen ylennystä ja piristystä.

Olen talven mittaan sattuneesta syystä tullut katsoneeksi poikkeuksellisen paljon televisiota (ja näkemästäni muistiinpanoja kirjoittaen). Siis sellaisiakin ohjelmia, joita en ole ennen katsonut, kuten viihdettä, realitysarjoja ja urheilua. On se kummaa touhua.

Kyllä on maailma muuttunut. Menneinä vuosikymmeninä urheilu-uutisissa kerrottiin menestyksistä ja voitoista. Nyt uutiskynnyksen ylittävät voittojen ja menestysten puuttumiset. Joka jumalan ilta olen saanut  pääuutislähetyksen urheiluosuudessa kuulla haastateltavan hiihtäjää joka oli hidas, hyppyrimäkimiestä jonka hyppy jäi lyhyeksi, jääkiekkoilijaa joka ei osunut maaliin, pallonheittäjää joka ei osunut koriin ja varsinkin ampumahiihtäjää joka ampui ohi. Olin luullut, että tällaiset surulliset tapaukset jätetään vaille valtakunnallista uutishuomiota, mutta nyt ne olivatkin pääuutisia. Ja joka kuvassa sukset ja muut mainokset on tarkasti käännetty kameraa kohti. Kummallista.

Mainoksille olen tullut entistäkin allergisemmaksi. Jos ohjelma katkeaa 10 minuutin välein mainostauolle, se ylittää sietokyvyn. Viimeksi näin kävi Syke-nimiselle sarjalle. Ylen tekemänä se oli kelvollista draamaa, mutta nyt mainoskanavalla puolen tunnin pätkä katkaistiin kahdesti. Kuka sellaista sietää?

Tulee kummallisia ohjelmia. Huutokaupassa vängätään päivittäin nojatuolien tms. hinnasta. Tuurin kyläkauppias järjestää naiselleen syntymäpäiväyllätystä. Paritusohjelmassa ryypätään viinaa ja riisutaan vaatteet. Toisessa paritusohjelmassa luvataan "siskolle säpinää". Kolmannessa paritusohjelmassa käydään vieraissa ja "Tiinalla ja Henkalla on synkannut ensihetkestä lähtien". Katsookohan tällaista kukan muu kuin minä? Ja minäkään en katso katkolla tulevia mainoksia.

Onneksi on Yle, vaikka kyllä sekin kummallisia ohjelmia välillä tuottaa. Mutta myös ansiokkaita, varsinkin dokumentteja. Laatuelokuvia ei enää muualta tule.

Takavuosina jopa mainoskanavilta tuli joskus harvoin jostain kummallisesta syystä laatuelokuva, jopa sellaisia kuin Hitchcock, Fellini, Taviani tai Bunuel. Mutta oli aivan sietämätöntä, että sellainen taideteos katkaistiin vähän väliä mainoksilla. Miten sellainen barbaariteko sallittiin laatuelokuvalle? Sallisitteko samanlaisen kohtelun myös muille taideteoksille? Kyllä markkinamiehet siihenkin tietysti valmiina olisivat.

Ei pääse irti

Aina näihin kummallisiin ajatuksiin törmää, vaikka kuinka yrittää välttää. Pitäisi törmätä vain sellaisiin, joiden idean ymmärtää heti ensi vilkaisulla.

Kun törmää, ei pääse irti. Jää askarruttamaan.

Martti Luther kirjoitti, että lääketiede ja lääke tekevät ihmisen sairaaksi. Vaikutus on samankaltainen kuin siinä, että teologia tekee ihmisen syntiseksi.

Tuon kyllä ymmärrän. On empiiristä kokemusta ilmiöstä. Juuri tuon vuoksi lopetin vuosikymmeniä sitten  Lääkäri vastaa lukijoiden kysymyksiin  -palstojen lukemisen. Lapsena luin, ja kaikki taudit tarttuivat heti. Rippikouluaikaan myös syntisyys vaivasi. Niinpä erosin kirkosta.

Näin taudit paranivat ja synnit kaikkosivat. Eläminen kävi auvoisemmaksi.

Mutta inha Luther ei lopettanut tähän vaan jatkoi kolmanteen tieteenalaan: "Matematiikka tekee ihmisen surulliseksi."

Mitä hemmettiä tämä tarkoittaa? Empiirinen kokemus puuttuu, kun olen huononpuoleinen matematiikassa. En ymmärrä.

Toisaalta voi siinä olla perää. Tunnen läheisesti kaksi matemaatikkoa, sellaisia alansa mestareita. Ja kyllä: molempien luonteessa on aikamoinen annos melankoliaa, surumielisyyttä.

Mutta mikä yhteys tällä on tieteenalaan? Luulen, että surumielisyys olisi heissä ilman matematiikkaakin.

Kuvassa Leonardon Pyhä ehtoollinen kultaisesti leikattuna.