Pitkästä aikaa

Entinen sihteerini neiti B on vuosien poissaolon jälkeen palannut maailmalta hetkeksi kotiinsa Kapteeninkadulle. Minä tietysti menin heti tervehdyskäynnille.

Nimi ja titteli ovat kyllä harhaanjohtavia. Hän ei enää sihteeri eikä neiti. Hän on tohtorintutkintoa valmisteleva jatko-opiskelija Yhdysvalloissa ja Hollannissa. Neiti-nimitys vanheni, kun uudistettu laki rekisteröidyistä parisuhteista antoi luvan muuttaa siviilisäätyä. B-kirjain on kyllä ennallaan.

Käytän tässä silti vanhoja nimityksiä, jotta blogin vanhat lukijat tunnistaisivat, kenestä on kysymys (muistan kyllä, että eräs blogin pitkäaikainen lukija on poikkeuksellisen innostunut neiti B:n ihailija). Neiti B oli blogin alkuvuosina usein mainittu henkilö. Nimi näkyy jopa tämän sivun oikeaan laidan aihetunnisteiden listassa (Neiti B sihteeri 82).

Neiti B tuli lepolomalle Suomeen. Välttääkseen pakolliset sukulaiskierrokset  hän ei ilmoitellut tulostaan. Muistot takavuosien sukukyläilyistä jättivät traumoja. Kaikkialla oli tarjolla kidutettua sikaa ja myrkytettyä kalaa ja rosollia ja lanttulaatikkoa, joten päällimmäisin muisto suomalaisista jouluista oli nälkiintyminen. Hampurilaisbaaritkaan eivät olleet auki.

Neiti B oli leipomispuuhissa, kun menin. Joululimppuja oli tekeillä, mutta jollakin erityisreseptillä. Sain lämpimäiskappaleen, ja hyvää oli, poikkeuksellisen hyvää. En päässyt kunnolla käsitykseen reseptistä; täytyy kysellä myöhemmin. Taikinajuureen se jotenkin uudella tavalla liittyi.

Tapaaminen oli lyhyt. Uusinta tulossa paremmalla ajalla vuodenvaihteen jälkeen. 

Olen onnistuneesti välttänyt joutumisen tavarataloihin ja marketteihin ja myyjäisiin väentungoksen virtojen viemänä. Poikkeus oli perinteinen pistäytyminen Vanhan ylioppilastalon myyjäisiin. Ostin villasukat ja kaksi purkkia Ruoveden sinappia. Samat ostokset kuin aina ennenkin.

Joulukirjallisuuden viehättävin teos hyllyssäni on Viktor Rydbergin Tomten (1881). Siinä tonttu kulkee yöllä kartanolla, kohtaa lehmiä ja lampaita ja pohtii ihmiselämän arvoitusta.

Laulunakin tutussa pitkässä runossa revontulet loimuavat ja on pakkasyö.”Puissa on lunta valkeanaan / ja kattojen päällä on lunta. / Kuu käy ääneti kulkuaan, / mutta tonttu ei vaan saa unta.” - Täällä Helsingissä ei nyt ole pakkasta eikä lunta. Enkä minäkään saa unta (ennen kuin klo neljä).

Pistän loppuun vierekkäin viimeisten säkeistöjen sanat alkuperäisenä (Viktor Rydberg) ja suomennoksena (Valter Juva). Kuvituksen on tehnyt Martta Wendelin.

 

Pikkuvappu

 

Vietettiin pienellä porukalla Pikkuvappua. Se on vuoden kiertokulun odotetuin perinnejuhla seurapiirissämme. Siksi kirjoitan sen nimen vastoin ohjeita isolla alkukirjaimella.

Valitettavasti juhla ei vieläkään toteutunut kaikilta osin periteitä kunnioittaen. Juhla oli koronavuodet pakollisella tauolla, nyt juhlapaikka ja päähenkilö puuttuivat.

Juhlapaikka oli vuosikaudet yksityisasunto Kapteeninkadulla Ullanlinnan kaupunginosassa. Itseoikeutettu juhlamestari oli  korkeasti kunnioitettu ex-sihteeri neiti B., josta on ollut paljon puhetta ja porua tämän blogin alkuvuosina (ks.  oikean laidan linkkilistasta ”Tällaisia Dessu on tuumaillut” kohtaa Neiti B sihteeri (80)).

Nyt päähenkilö kuitenkin huitelee edelleen ympäri maailmaa – erityisesti Yhdysvalloissa ja Hollannissa – tohtorintutkintoaan tekemässä, joten kovin vajaalla joukkueella jouduimme perinnejuhlaa korvaamaan.

Juhlapaikaksi valikoitui ravintola Risuhokki Meilahdessa, joka sijaitsee kävelymatkan päässä täältä Töölöntorilta. On sillä uudempikin nimi Meiccu, mutta se on niin tyylitön ja kunniakkaan perinteensä unohtava, että hylkään sen.  (Tämä ravintola on viime aikoina ollut paljon julkisuudessa arvokkaan sisustuksensa – mm. Paavo Tynellin suunnittelemien lamppujen - vuoksi. Niiden myynnin Museovirasto kielsi.) Ravintolan osoite on se kuuluista Kuusitie kuusi / Sexvägen sex).

Juhlajoukkueemme on ottanut tavaksi kokoontua silloin tällöin muulloinkin kuin Pikkuvapun aikaan ja ilman päähenkilöä. Vakikokoonpano on suorastaan pyrkinyt muokkaamaan itsestään instituution, jolla on nimi ja toimintasuunnitelma.

Nimiehdotuksia on useita: jämäjoukkue, viisastelijoiden kerho, kelmien kerho. Yksimielisyyteen ei vielä ole päästy, riitelyä, junttausta ja kuppikuntia on ilmennyt. Toimintasuunnitelma on lyhyt: takerrumme vähäpätöisiin sivuseikkoihin.

Vähäpätöisiin sivuseikkoihin takertuminen etenee käytännössä kysymyksin, joita esitämme kokouksissa toisillemme. Malli on vähän kuin Hesarin entinen Kysy Kirstiltä / Torsti tietää –palsta.

Nyt valmisteltuja kysymyksiä tuli kaksi. Minä kielitieteen edustajana kysyin, miten pitäisi menetellä ravintolamme tyylittömän nimen taivutuksessa. Kaikki tietävät, että astevaihtelu koskee k-kirjainta mutta ei c-kirjainta. Istummeko siis ravintola Meiccussa vai Meicussa?

Joukkueen fyysikko pisti pahan. Minä selvitin lukion fysiikan arvosanalla 6, enkä ollenkaan muista kaavaa tai sääntöä oheisen kuvan esittämään ongelmaan. Tätä nyt mietin kerhon seuraavaan kokoukseen asti. Osaisiko joko blogin lukijoista antaa vähän vinkkiä? Meneeekö se näin kuin kuva näyttää? (alustava arvaukseni on, että kyllä se näin menee).

 

Jotain pysyvää?

Mikään täällä maan päällä ei ole pysyvää. ”Meri, taivas ja maa /
kaikki kaik'  katoaa…” synkisteli Eino Leinokin runossaan Virta venhettä vie.

Nyt on katoamassa Tupperware. Sen jos minkä olisi luullut pysyvän keskuudessamme ikuisesti.

Minulla on Tupperwareen erityissuhde. Olen nimittäin käynyt Tupperware-kutsuilla. Harva mies on.

Se oli elämys. Jäi pysyväismuistiin. Olen kokemuksellani usein leuhkinut. Jostain syystä naisia kokemukseni tuntuu huvittavan. Miehet eivät oikein tunnu tajuavan.

Oli kesä 1980-luvun puolivälissä. Olin viettämässä lomaa kesäkodissani pohjoisella Pirkanmaalla. Onnistuin saamaan kutsukortin tutussa maalaistalossa pidettävään tilaisuuteen. Siellä oli tupa täynnä emäntiä, minä ainoa mies ja selvästi joukon nuorin, suunnilleen 35-vuotias. Jotenkin tuntui, että emännät vierastivat oloani, että mitäs tuo täällä tekee.

Kahvia juotiin, monensorttista pullaa ja pikkuleipiä oli tarjolla. Kaikkia maistoin. Puhe pysyi yllättävän tiukasti koko illan kokemuksissa purkeista ja kannuista, mitä nyt välillä reseptejä vaihdettiin.

 

                                          (Hilmanpäivät / ohj. Matti Kassila 1954)

Kauppa kävi ilmeisen hyvin. Lisää kahvia keitettiin. Lisää pullaa ja pikkuleipiä maistettiin. Minäkin taisin jonkinlaisen purkin ostaa. Johonkin se on matkan varrella kadonnut, en ainakaan tunnista sitä huushollin nykyisestä astiakaapista.

Onkohan käynyt niin, että kahvikekkereillä käytävä kaupustelu on bisnesmuotona mennyt muodista, vai miksi Tupperware on nyt ajautumassa konkurssiin? En usko.

Ehkä tuote on vain menettänyt vetovoimansa, sillä olen nähnyt toisenlaisten tuotteiden menestyvän saman liikeidean menetelmällä. Niitä tilaisuuksia järjesti ex-sihteeri neiti B.

Tilaisuuden nimi oli Pikkuwappu. Kahvia ja pikkuleipiä ei tarjottu, tilalla oli hieman villimpiä tuotteita. Se oli vuoden kiertokulun tärkeimpiä juhlia. Naisille suunnattuja tuotteita niissäkin esiteltiin, meidät harvalukuiset mukaan kutsutut miehet suljettiin toiseen huoneeseen juhlajuomia nauttimaan siksi ajaksi, kun tuote-esittely suljettujen ovien takana oli käynnissä.

Neljä Pikkuwappua peräkkäin on nyt jäänyt juhlimatta. Ensin korona esti, nyt neiti B. on Yhdysvalloissa viimeistelemässä tohtorin-tutkintoaan. Hän on kyllä luvannut, ettei tämä perinnejuhla ole iäksi kadonnut.

Toivoton tapaus

Neiti B. soitti. Entinen sihteerini on siis palannut. Hän on ollut puoli vuotta kaukomailla opiskelemassa.

Entinen tehokkuus ja optimismi on tallella. Kaikki kääntyy kohta hyväksi. Kyllä, perinteistä pikkuvappua pääsemme kahden vuoden tauon jälkeen taas viettämään. Lähtisinkö joku päivä hampurilaiselle hänen kanssaan? Kesällä pääsen taas hänen moottoripyöränsä kyytiin.

Entä mitä minulle kuuluu?

Ei paljon mitään. Nuokkuvaa hiljaiseloa parempia aikoja odotellessa. Ei minuunkaan ole tauti iskenyt. Mitään erityisempää ei ole tekeillä, ei edes tilattua kirjoitusprojektia. Lueskelen, katselen elokuvia ja sarjafilmejä, notkun somessa. Ikkunasta ulos katselua, kävelyretkiä puistoissa ja rannoilla. Mitäpä sitä eläkeläinen muuta.

                                          (Kuva:  Fred Gardner - 1932)

Sitten se taas tulli. Nuhtelu. Niin kuin aina.

Kyllä pitäisi. Ei hyvä. Ei riitä. Pitäisi mennä, tulla, touhuta, käydä, viedä, tuoda, hakea, poiketa, lähteä. Ja varsinkin osallistua. Vierivä kivi ei sammaloidu.

Kerrankin hoksasin terävän repliikin: Mitä vikaa sammaleessa? Mitä vikaa sammaleisessa kivessä?

Siihen hän ei keksinyt muuta kuin "Toivoton tapaus".

Hiisi vieköön

Tiedättekö, arvoisat blogin lukijat, mikä merkkipäivä on tänään lauantaina 28. maaliskuuta?

Kysymykselläni en tarkoita kansainvälistä Earth Houria, jota tänään myös vietetään, sillä se ei ole merkkipäivä, vaan pelkkä tunti tänä iltana klo 20.30 - 21.30.

Oikea vastaus:  tänään on hiisien päivä. Tiesitkö? Sitä täällä meillä tänään illalla juhlitaan.

Tunnetusta syystä kaikki yleiset tilaisuudet on peruttu. Erityisen surulliseksi minut tekee se, että jopa Pikkuvappu on jouduttu poistamaan listalta.

Pikkuvappu on perinnejuhla siinä missä pikkujoulu. Juhlamenojen managerina on iät ajat toiminut entinen sihteerini neiti B., mutta nyt hän vastuuntuntoisena kansalaisen ilmoitti, että ei onnistu. - Voihan virus, hän noitui hienolle naiselle soveliaan kielenkäytön rajoja hipoen.

Jotain piti hädässä keksiä tilalle, jotta kohokohtaa tähän synkkään aikaan saataisiin. Idea oli minun. Päätimme kolmeen pekkaan juhlistaa valtakunnallista Hiisien päivää.

"Kolmeen pekkaan" on kyllä huonosti tilaisuutta kuvaava idiomi, sillä minua lukuun ottamatta molemmat osallistujat ovat naisia. Mikähän voisi olla sukupuolineutraali ilmaisu tällaiselle? Pitäisi keksiä.

Pikkuvappu on ollut riehakas tapahtuma - parhaimmillaan jopa villi. Päihdyttäviä juomia on nautittu ja  herkkupaloja naposteltu. Naisia niissäkin on aina ollut enemmistö, meitä ukkoja yleensä vain kaksi, minä ja Heiskanen. Naiset ovat jossain vaiheessa iltaa vetäytyneet suljettujen ovien taakse erinäisten outojen välineiden tuote-esittelyyn, vähän kuin Tupperware-tilaisuuteen. Siinä kohdassa me ukot olemme kahteen pekkaan ilman kontrollia päässeet herkkupöydän ääreen.

Nyt tuote-esittelyä ei ole. Tarjoilu on kuitenkin samansuuntaista. Hiisien päivän taustasta ja sisällöstä liitän tähän linkin . Suosittelen, mielenkiintoista!

Kuvassa itse Hiisi Hugo Simbergin esittämänä (1899)

Kesän riemuja

Oikeastaan täytyy myöntää, että onhan se imartelevaa, kun kutsutaan mukaan.

Ensimmäisenä kevään merkkinä olen vuosikaudet tottunut pitämään sitä, että valtuuskunta eli ex-sihteerini neiti B. tulee kysymään, lähtisinkö mukaan. Nyt se tapahtui tammikuun viimeisenä. Osasin vähän odottaakin. Nyt voin siis julistaa kevään alkaneeksi, kun tämä vuodenaikojen kiertokulkuun liittyvä kiinnekohta on saavutettu.

Sama kutsu on esitetty ennenkin varmaan toistakymmentä kertaa. Koskaan en ole suostunut. En ole uskaltanut, mutta täytyy myöntää, että monta kertaa on mieli tehnyt suostua.

Kyse on entisen työpaikkani moottoripyöräkerhon kesäretkestä milloin mihinkin kolkkaan Eurooppaa. Kerhossa on neljä  vakijäsentä ja lisäksi muutamia satunnaisia. Nyt suuntana olisi Skotlanti ja kesto kolmisen viikkoa kesä-heinäkuun vaihteessa. Samalla suunnalla he olivat toissa kesänäkin, ja niin hienoa oli, että nyt mennään uudestaan, tosin vähän eri puolelle.

Ja minä mahtuisin mukaan. Mieli tekisi, mutta kyllä minä tiedän jo vastauksen. En kuitenkaan kertonut sitä vaan lupasin harkita.

Ongelma on siinä, että en osaa ajaa moottoripyörää enkä usko oppivanikaan. Pyörän saisin lainaksi tai voisin vuokrata, omistaa ei tarvitsisi. Kerran vuosia sitten ehdotin, että minä voisin tulla mukaan, jos saisin ajaa autolla motoristijoukon kannoilla, mutta ehdotus ei kelvannut.

Olen koko aikuisikäni ajanut autoa, ja mopokin on tullut tutuksi, mutta vahvatehoisella moottoripyörällä kokemus on jäänyt vähäiseksi. Selviäisinkö pitkistä päivävaelluksista? Neiti B. sanoo, että selviäisin helposti. Mutta häneen ei voi koskaan luottaa, hän puhuu välillä pötyä ihan kiusallaan. Toisaalta on siinä ryhmässä kaksi minun ikäluokkani jäsentä, jotka olivat vielä kaksi vuotta sitten yhtä kokemattomia kuin minä nyt.

On siinä sekin ongelma, että minua ei ollenkaan viehätä ajatus teltassa asumisesta. Mukavuudenhalu on voittanut. Nuorena liftasin monena kesänä pitkin Eurooppaa teltta rinkassa, samoin kävin monilla rock-festareilla. Viimeksi yövyin teltassa kesällä 1981, kun ajoin Helsingistä Jyväskylään ja takaisin polkupyörällä. Mutta siihen se loppui. Suostuisinko aloittamaan taas? Ajatus kauhistuttaa. Tosin joissakin kaupunkikohteissa on tavoitteena viipyä useita päiviä, jos löytyy riittävän iso airbnb-asunto.

Joka kesä rapujuhlien aikaan neiti B. ajaa pyörällään Längelmäveden kesäkotiini ja yrittää opettaa minua. En ole oppinut. Vakiintuneisiin kauhukokemuksiin kuuluu istua neidin kyydissä hirmuista vauhtia Längelmäeltä Oriveden ohi ABC-Oritupa -bensa-asemalle kahville ja munkkipossulle. Kyydissä istuminen on kammottava kokemus, mutta näyttelen miehekkäästi, ettei tunnu missään.

Jostain syystä moottoripyöräily mielletään kai miesten hommaksi. On kai jonkinlainen muoti, että varttuneessa iässä olevat hienot herrat ja johtajat, tällaiset kuin minä, innostuvat ostamaan kalliita pyöriä ja lähtevät reissuun. Neiti B. on naureskellut, kuinka hänenkin taitojaan aikoinaan epäiltiin, mutta pilkka hiljeni, kun hän pääsi näyttämään rehvakkaalle kolliporukalle temppujaan. Siksi hän partnerinsa kanssa on itseoikeutettu johtaja tälle muilta osin vanhemmista miehistä koostuvalle retkikunnalle. Hän kun on se, jolta homma sujuu parhaiten.

Viikunanlehteä etsimässä

Minun kai pitäisi olla kiitollinen facebookille ja muille somesysteemeille siitä, että ne ovat niin sensuurihenkisiä, että karsivat pois tuhmat kuvat. Ilman sitä olisi nimittäin suuri vaara, että holtiton ja vastuuttomasti käyttäytyvä entinen sihteerini neiti B. laittaisi erään hieman arkaluonteisen valokuvan kaikkien nähtäväksi.

Siinä valokuvassa on kolme miestä, yhtenä minä. Se on sillä tavalla tuhma kuva, että olemme saunomisen jäähdyttelytauolla nousemassa järvestä, eikä sellaisessa tilanteessa ole tapana olla pukeutunut. Ja sihteeri pirulainen oli piilossa puskan takana ja nappasi kuvan.

Olen kirjoittanut kuvan ottamiseen johtaneesta tilanteesta aikaisemmin, joten en toista sitä. Sen voi käydä lukemassa    täältä...

Se kuva on nimittäin taas ilmestynyt postikortin näköisenä entisen työpaikkani kahvihuoneen ilmoitustaululle. Miksipä ei siis facebookiinkin!  Teksti siinä kortissa on kuin mistäkin kansainväliseltä jet set -bailuista: Hot life in Lake Langelma.

Olen tullut ymmärtämään, että facebook on tullut yliherkäksi paljaalle pinnalle, joten se kai on pelastanut minut joutumasta julkisuuteen. Eräs kaveri kertoi, että hänen varsin viaton uintikuvansa oli poistettu. Itse olen ihmetellyt, että blogger ei ole mitenkään reagoinut ainoaan tahallisen provosoivaan nakukuvan sisältävään tekstiini, tähän . Lukijoita tälle kirjoitukselle on kyllä riittänyt. Tämä on lukijamäärällä mitattuna kaikkien aikojen tilastossani kakkosena. Google löytää tämän, kun hoksaa laittaa muutaman suositun hakusanan.

Väittävät, että sensuurin kynsiin joutuu nykyisin ilman kuvaakin, jos teksti sisältää viitteitä eräisiin intiimeihin puuhiin. Olisikohan noin? Minulla on yksi tällainenkin teksti, tämä, mutta ei ole sensuurista tullut havaintoja. Sen sijaan lukijoilta on tullut epätavallisen paljon myönteisiä kommentteja.

Kuvaksi en laita sitä noloa kuvaa, ymmärrettävistä syistä. Sen sijaan laitan varoitukseksi ja ohjeeksi ymmärtämättömille lukijoille, miten pitää menetellä, jos aikoo pistää paljasta pintaa näyttävän kuvan esiin.

(alkuperäinen kuva: William Ressam: The Oreeds - 1902)

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen

Syksy on tuonut mukanaan suotuisat sisäilykelit, käyttääkseni filosofi S. Albert Kivisen osuvaa sanontaa. Olen ottanut tyytyväisenä käyttöön tämän mahdollisuuden.

Ikkunasta katson ulos torille. Ei siellä paljon ihmisiä ole. Kaupassa sentään pitää käydä mutta muulla ei ole väliä.

Näen naishenkilön juoksevan bussipysäkkiä kohti kauppakassi kädessään. Onkohan juokseminen tarpeellista? Kohta tulisi uusi bussi ja pysäkillä on katos ja katoksessa penkki. Itse edustan näkemystä, että ihmisen ei pitäisi juosta julkisesti muiden nähden 21 täytettyään. Siinähän menettää kaiken arvokkuutensa.

Mutta kaikelle on vastavoima. Sen nimi on neiti B. Kuten joka vuosi tähän aikaan, olen painostuksen kohteena. Tai ehkä lobbaus poliittisesti korrektimpi termi, sellainen ajatuspajassa suunniteltu. Entinen sihteerini yllyttää minua mukaan kurssille, jonka hän itse pitää. Siellä opeteltaisiin itsepuolustustaitoja. Hän itse on mestaritasoa itämaisissa taistelulajeissa. 

Koskaan en ole suostunut enkä suostu nytkään. Sieluni silmin näen, millaisin ottein neiti B. minua kohtelisi jos opettajan auktoriteetilla saisi kiinni tarttua. 

Toisaalta tuntuisi houkuttelevalta osata itse muutama temppu siltä varalta, jos joskus joku hörhö käy kimppuun. Nopea lonkkataklaus ja niskaveivi, ja siinähän ryökäle lentäisi. 

Mutta ei, ei sittenkään. Tällainen on vierasta minulle. Sitä ehdotusta vielä harkitsen, että minulle hankittaisiin "kävelyvekotin". Sille on kyllä nimikin, mutta olen unohtanut. Sillä kävellään polkimilla ihan normaalin näköisesti ja käsillä pidetään kiinni heiluvista kahvoista. Se voisi olla hyvä, olen käynyt esittelyssä. Samalla voisi vaikka katsoa elokuvaa.

Ja onhan tietysti uinti. Se on ainoa urheilulaji, jonka osaamisesta minulla on virallinen todistus. Suoritin lapsena uimamaisterin tutkinnon. Koko kesän lähes joka yö uin Längelmävedessä. Pitkät kellumistuokiot kaukana järvenselällä yön pimeydessä ovat suurta nautintoa. Uimahalleja sen sijaan olen vieroksunut. Mutta ehkä niihin tottuisi jos oikein yrittäisi.

Onneton voittaja

Meitä oli viiden hengen lottoporukka. Jokainen täytti kuponkiin yhden ruudun, ja voitteko uskoa, heti oli onni suosiollinen. Voitto tuli!

Tarkemmassa tutkimuksessa kävi ilmi, että voittorivi oli minun täyttämäni. Muut eivät pärjänneet. Jopa entinen sihteerini neiti B. jäi ilman, vaikka hän yleensä aina voittaa kaikki pelit ja kilpailut. Kerrankin sain aihetta vinoilla heikosta suorituksesta, kun hänellä oli vain kaksi oikein.

Minulla sentään oli neljä oikein. Sillä voitti tasan 10 euroa. Harvoin pelaan, ehkä kerran vuodessa, ja heti kävi säkä.

Neiti B. todellakin on vakituinen voittaja, oli laji melkein mikä tahansa. Längelmäveden kesäkotini kesäkisoissa kukaan ei ole koskaan voittanut häntä tikanheitossa eikä myöskään petankissa tai mölkyssä. Korttipelit sököstä mustaanpekkaan ja räsypokkaan hän myös voittaa aina. Luulen, että jollain viekkaalla tavalla hän fuskaa.

Vain kuulantyönnössä hän ei pärjää muutamille riskille äijille. Se on hieman yllättävää, sillä hänellä on vahva urheilutausta akrobaattina ja itämaisten taistelulajien osaajana.

Äskettäin aprillipäivän perinnejuhlassa pidettiin mittauskilpailu. Lattiaan piirrettiin viiva, ja kilpailijoiden piti ilman mittanauhoja piirtää toinen viiva täsmälleen 10 metrin päähän. Lähimmäksi osunut voittaisi konjakkipullon.

Minä olin aika luottavainen, että kyllä osaan ottaa metrin mittaisia askelia. Kahteen kertaan harpoin askeleet ja piirsin viivan. Seuraavaksi neiti B. köpötteli korkokengissään hassun näköisesti samassa puuhassa. Ei sellaisilla kengillä tietenkään voinut metrin mittaisia harppauksia tehdä. Hän piirsi viivansa noin puolen metrin päähän minun viivastani. Muiden viivat hajaantuivat noin parin metrin alueelle.

Arvaatte varmaan, kuinka kävi?

Minun viivani oli puolisen metriä liian kaukana. Neiti B:n korkokenkämittaus osui viiden sentin päähän oikeasta. Sinne meni konjakkipullo.

Kuvassa ne neiti B:n korkokengät. Kuvasta tuli harmillisen hämärä, kun jouduin nappaamaan sen nopeasti salaa olkapään takaa aika hämärässä.

Korjaus myöhemmin: Se palkinto ei ollutkaan konjakkipullo vaan viskipullo. Pahoittelen virhettä, tunnen huonosti näitä juomia. - Pullo on kuulemma jo juotu ja laatu todettu hyväksi.

Huithapeli ja hepsankeikka

Istuin iltaa hienossa ravintolassa entisen sihteerini neiti B:n kanssa. Niin hienossa, että piti pukea pyhäpuku.

Nyt on pakko myöntää, että olen vanhaan kangistunut. En osaa ottaa käyttöön muutoksia, joita on tapahtunut mainitun henkilön uralla ja yksityiselämässä. Hän ei ole enää kenenkään sihteeri vaan osastopäällikkö eikä hän ole enää neiti. B-kirjain on kyllä entisensä. Jatkan itsepäisesti entisin epiteetein hänestä puhumista. Uuteen on vaikea tottua tässä iässä.

Uuden asemansa vuoksi hän jopa maksoi ravintolalaskun firman luottokortilla.

Nyt kun oleen suostunut ottamaan vaivakseni firman historiikin toimittamisen pyöreitä vuosikymmenjuhlia varten, neiti B. on minun esinaiseni, jolle raportoin työn edistymisestä. Toivottavasti hän ei käy ylpeäksi.

Ylpeäksi käymisestä on pieniä huolestuttavia oireita. Hän nimittäin käytti minusta julkisesti tuota otsikon sanaa: "Näyttää Dessusta tulleen eläkkeellä aikamoinen huithapeli."

Tällä hän viittasi myöhästymiseeni aamupalaverista. Myöhästyin 55 minuuttia. En viitsinyt selostaa, että teko oli tahallinen. Minä tiedän nuo aamupalaverit. En nykyisin herää niin aikaisin, että ehtisin mihinkään klo yhdeksäksi. Viisi minuuttia riitti oikein hyvin raportin antamiseen.

Suomen kieleen on tarttunut on noita h-kirjaimella alkavia ilmeikkäitä haukkumasanoja:  huithapeli, hanttapuli, hunsvotti, hampuusi, hamppari, heittiö, hulttio, hempukka. . .

Ravintolasta lähtiessä hän kysyi, huomasinko, että naapuripöytien herraseurueista luotiin meihin arvioivia katseita.

Huomasin toki. Oikein polleana paistattelin katseiden kohteena. "Katselivat vaan kateellisena, että on siinä äijällä käynyt flaksi, kun tuollaisen hepsankeikan on pyydystänyt" 

Neiti B. ei näyttänyt ollenkaan loukkaantuvan käyttämästäni sanasta. Olin ajatellut, että sana olisi pieni kosto siitä huithapelista. Päin vastoin, hän vaikutti ilahtuneelta. Kadulla hän vihelteli "Ranskalaisia korkoja" ennen kuin nousi taksiin.

(Kuva: Joseph Engelhardt)

(Lisätty 14. huhtikuuta 2018: Tälle sivulle on tullut jälkeenpäin huomattavan suuri määrä lukijoita, ilmeisesti jostakin linkistä Facebookissa. En ole onnistunut selvittämään, mistä tällainen kiinnostus on peräisin. Viitsisikö joku uusista lukijoista pistää kommenttiosastoon (tai privaattisähköpostiini) viestin ja kertoa, mistä lähteestä "Huithapeli ja hepsankeikka" on tällaisen huomion kohteeksi päässyt. KIITOS! )

Houkutuksille altis

Kuten hyvin tiedetään, mies osaa helposti kieltäytyä kaikesta muusta paitsi houkutuksista.

Tämän ovat joutuneet myöntämään lukemattomat kirjallisuudesta tutut miehet, Sinuhesta Rhett Butleriin ja kirkkoisä Augustinuksesta Niskavuoren Aarneen. Tämä näyttää pätevän myös minuun, valitettavasti.

Tuli nainen, nuori, hoikka, notkea. Oli korkokengät ja lyhyt hame. Kysyi, lähtisinkö mukaan.

Lähdinhän minä, valitettavasti. Kyllä kaduttaa.

Suostuin kaikkeen mitä ehdotettiin. Nyt olen kiikissä. Tehtyä ei enää saa tekemättömäksi. Pistin nimen paperiin.

Erheeni vaikuttaa myös Töölöntorin blogin lukijoihin. He eivät saa kirjoituksiani luettavakseen entisessä tahdissa. Ei blogi varmaankaan kokonaan lopu mutta ilmestyy lähikuukausina harvemmin kuin ennen. En ehdi kirjoittaa.

Blogin sijaan kirjoitan muuta. Siihen minut houkuteltiin. Saan kirjoitusta varten takaisin entisen työhuoneeni Vuoronvarausviraston arkiston vieressä. Ainakin pari kolme kuukautta siihen menee.

Niille blogin lukijoille, jotka ovat addiktoituneet juttuihini, tarjoan pientä ensiapua ja helpotusta. Jos siis Dessun blogin puuttuminen aiheuttaa sinulle kouristuksia, ahdistumista, tykytystä, paniikkia tai muita vakavia terveydellisiä haittoja, minulta on alkanut ilmestyä pienimuotoinen uudentyyppinen blogi, jossa irrottelen vähemmin sanoin mutta samalla tyylillä. Se on vielä pikkuisen vaiheessa, mutta ohjaan kyllä kiinnostuneet oikeaan osoitteeseen.

Tällaista haittaa ne naiset aiheuttavat kun kiinni nappaavat. (Kuva: Marjut Alatalo: Hei komistus)

Nuori ja notkea?

Paras urheilusaavutukseni on kansakoulun hiihtokilpailusta voitettu alpakkalusikka. Se on kyllä tallella, mutta en löydä sitä nyt. Aikomus oli valokuvata se tämän kirjoituksen kuvaksi.

En jaksa muistaa, millaisesta kilpailusta palkinto tuli. Lusikka luultavasti jaettiin kaikille osallistujille, sillä kärkipäähän en ole voinut sijoittua.

Siihen lusikkaan urheilumenestykseni sitten loppui. Kuulun sukupolveen, jonka koulu onnistuneesti lannisti kammottavilla liikuntatunneilla. Toinen samanlainen oppiaine oli musiikki. Muut aineet kyllä sujuivat.

Aikuisiällä urheilulajikseni on valikoitunut kaupunkikävely. Sen tuloksia blogin lukijat ovat saaneet nähtäväkseen runsain mitoin. Niitä löytyy, kun avaa tästä oikeasta laidasta alempaa kohdan "Kävelykierros Helsingissä".

Varsinaista kilpaurheiluakin on tullut harrastetuksi kesäkodissani Längelmäveden rannalla saunan jäähdyttelytauoilla naapurin äijien kanssa. Lajeina ovat olleet kuulantyöntö ja keihäänheitto. Dopingtestejä ei onneksi ole järjestetty.

Houkutuksia lajivalinnan laajentamiseen on kyllä ollut. Ex-sihteerini neiti B. viekoitteli minua mukaan kursseilleen opettelemaan itämaisia itsepuolustuslajeja, joissa hän on mestari. Myös viekoittelijana hän on mestari, mutta tässä hän kohtasi parempansa. Olen nähnyt hänen näytöksiään. Tulin vakuuttuneeksi, että siinä touhussa revähtää jokainen lihas ja nivel.

Katsoin televisiosta ohjelman Urheilu-Suomi 100 ykkösosan. Mestareiden harjoitusrääkki oli järkyttävää katsottavaa. Vammoja, kipua, uupumusta, hulluuden rajoille ajautumista, epäonnistumisia, itkua. Katkenneita kinttuja, mustia silmiä naisilla, ruhjeita, verta valuvia haavoja, tajuttomuuteen vaipumisia.

Luin myös Helsingin Sanomien marraskuun kuukausiliitteestä Perhesiteitä-sarjasta kahden veljeksen treenausmeiningeistä. Ei voinut kuin ihmetellä.

Kävin äskettäin erään koulun myyjäisissä. Aina kun joutuu koulun jumppasaliin, menneisyyden traumat aktivoituvat. Ei näkynyt rekkitelineitä, köysiä tai renkaita, mutta luultavasti ne jossain piilossa kyttäävät innostuneen jumppamaikan tunnin alkamista. Jossain komerossa odottavat erilaiset pukit, arkut ja patjat hyppääjiä, jotka minun tavallani eivät pääse yli ja joutuvat yhä uudestaan porukan silmien edessä nöyryytetyksi.

Oli siellä salin reunalla puolapuutkin. Se oli inhimillisempi teline. Selkä kiinni telineeseen ja ote ylimmästä puolasta. Jalkojen nosto eteen suorakulmaan. Siinä 10 sekuntia ja sitten alas. Siinä minäkin pärjäsin.

Jos olisin ollut yksin myyjäisissä, olisin kokeillut, olenko vielä nuori ja notkea.

Ei onnistunut

Menin pitkästä aikaa käymään entisellä työpaikallani. Tarkoitus oli tietysti tavata vanhoja työkavereita, mutta lisäksi salaisena taka-ajatuksena oli kopioida 200 kpl erästä paperia firman monistuskoneella. Tietysti huomaamatta ja ilmaiseksi. Muistin kyllä koodinumeron, jolla kone sen tekee.

Kun siirtyy eläkkeelle, sulkeutuvat samalla monet yleishyödylliset kanavat, joita on tullut tavaksi käyttää. Firman laskuun monistaminen on yksi. Muita ovat mm. kopiopaperinippujen, kynien ja muun hyödyllisen tavaran vieminen kotiin. Minulla on tällä tavalla hankittuna kotona kirjoituspöydän laatikossa kotelolliset hiilipaperia, monistusvahapaperia ja piirtoheitinkalvoja. Ei sitä tiedä, vaikka joskus vielä niitä tarvitsisin. Samoin on lyijykyniä ja niille muutama teroituskone. On myös paketti kuulakärkikyniä. Niissä lukee sponsorin nimi: Radiolinja.

Mutta nyt ei homma sujunut. Firmaan oli hankittu uusi kopiokone, eikä vanha koodini sille kelvannut. Tai sitten en osannut toimia manuaalin mukaisesti. Kone ei inahtanutkaan vaikka kuinka näppäilin. Mieleen kohosi hiljainen kirous:  kyllä entiset koneet sentään olivat humaanimpia. Jos ne eivät toimineet, se oli vain ruttuun mennyt paperi rattaissa. Sen kun repi pois, taas toimi.

Tapasin tietysti myös entisen sihteerini neiti B:n, joka nyt on myös entinen neiti. Uusi sukupuolineutraali avioliittolaki mahdollisti muutoksen.

Kuulumisia kyseltiin. Sanoin, että olen tainnut kesän aikana laihtua, kun maalta kotiin palattuani vyö tuntui niin löysältä. Entinen neiti  tuttuun tyyliinsä kuitenkin heti särki illuusioni:  "Tai sitten vyö on kesän mittaan venynyt."

Hän ehdotti, että tulisin mukaan hänen kurssilleen. Siellä opetellaan potkunyrkkeilyä. Laihtuisin varmasti.

En luvannut. Sen sijaan perinteinen istunto hampurilaisbaarissa toteutunee pikapuoliin. Hän kyllä tarjoaa, kunhan minä maksan.

Me ituhipit

Aprillipäivän juhlaa vietettiin jälleen perinteisiä menoja noudattaen arvovaltaisen kutsuvierasjoukon läsnä ollessa. Juhlamenoja johti totuttuun tapaan ex-sihteerini neiti B.

Tarjoilu oli hyvää ja monipuolista. Kuten aina, se oli emännän itsensä valmistamaa ja tietysti vegetaarista ja puhe feminististä.

Ei meistä kukaan kai totaalivegetaristi ole, ei edes neiti B. itse, sillä hän syö kyllä joskus hampurilaisen. Minä olen nuorena ollut melko vegetaarinen parin vuoden ajan. Nykyisinkin olen lievästi kallellaan siihen suuntaan mutta varsinkin kala kyllä maittaa. Feminismin kannattajaksi kyllä lukeudun. Olen kielitieteellisiä alan kurssejakin käynyt.

Jossain vaiheessa iltaa naisväki vetäytyi suljettujen ovien taakse omiin tuote-esittelyihinsä. Ei se Tupperwarea ollut vaan jotakin naisten tavaroita. Me kolme miestä jäimme keskenämme nautiskelemaan terveellisiä tehosekoittimen tuottamia juomia. Parempiakin juomia kyllä tiedän.

Kasvisruoka pysyi keskustelun aiheena loppuillasta. Esiin tuotiin aika mykistävä lista tunnettuja vegetaristeja eli ituhippejä. Siteeraan listaa tähän. Tietojen paikkansapitävyyttä en ole tutkinut, mutta ei minulla ole aihetta sitä epäilläkään. (Huomaan, että Wikipediasta löytyy paljon pidemmät listat hakusanalla "Luettelo tunnetuista kasvissyöjistä".

Buddha, Konfutse, Pythagoras, Platon, Aristoteles, Leonardo da Vinci, Vincent van Gogh, Thomas Edison, Benjamin Franklin, Immanuel Kant, Isaac Newton, Jean-Jacques Rousseuau, Mathama Gandhi, Charles Darwin, Adolf Hitler, Albert Einstein, Ilja Repin, Antonio Gaudi, Leo Tolstoi, George Bernard Shaw, Mark Twain, Franz Kafka, Isaac Bashevis Singer, Rainer Maria Rilke, Albert Schweitzer, Yehudi Menuhin, John Lennon, Paul McCartney, Bruce Sprinsteen, Clint Eastwood, Paavo Nurmi, Carl Lewis, Bill Clinton, Bob Dylan.

Tilaisuuden päätyttyä Kapteeninkadulta oli vain pieni pyrähdys (minulla ontuen, kun on tuo varvas!) ravintola Sea Horseen eli "Sikalaan" nauttimaan tuopillinen vielä parempaa juomaa.

Häävalssi soi

Harvoin on aihetta kunnon juhlille. Minä en ole aikoihin päässyt vieraaksi mihinkään isoon perhejuhlaan. Viime kesänä oli kyllä kutsu lähisukuun kuuluviin häihin, mutta sattui voittamaton este.

Yhdet ristiäiset sentään olen kokenut viime vuosina, mutta siitäkin on jo kohta kolme vuotta. Kirjoitinkin siitä täällä , sillä tilaisuuteen liittyi kirkon taholta iso ongelma. Painavia kommenttejakin tuli useilta vakiokommentaattoreilta.

Nyt on toisin. Tiedossa on kolmet häät kevään ja kesän mittaan.

Pato on auennut. Syynä on äsken voimaan tullut uusi avioliittolaki, joka lopettaa yhden monista syvään juurtuneista epätasa-arvon ilmentymistä. Tosin kirkolla on vielä tämänkin kanssa ongelma, kuinkas muuten.

Mutta kirkon toiminnassa on havaittavissa pieniä mutta oireellisia häivähdyksiä tervehtymisen suuntaan. Ehkä näihin häihinkin löytyy samanlainen järjestely kuin edellä mainittuun lapsen kastamiseen.

Ensiksi häitään viettää tuttavapiiriini pitkään kuulunut miespari. Viikkoa myöhemmin juhlitaan lähisukuuni kuuluvan naisparin onnea. Keskikesällä sitten entisen sihteerini neiti B:n epiteetti muuttuu rouvaksi.

Kaikki kolme ovat vakiintuneita pareja, jotka varmaankin olisivat astuneet avioon jo aikoja sitten, jos laki olisi ollut kaikille sama.

Erityisen mielenkiintoinen on seurata neiti B:n tapausta. Hän on tunnetusti kiivas miespappeuden vastustaja. Hän on julistanut, ettei jalallaan suostu kirkkoon astumaan niin kauan kuin miespappeus sallitaan. Nyt hän on kuitenkin jalomielisesti luvannut tehdä poikkeuksen, jos - - .

Olisikohan aikakausi ihan oikeasti muuttumassa? Suvussani on kyllä ollut yksi "sillä tavalla" pariksi epäilty naiskaksikko, nyt jo vuosia sitten manalle mennyt. Teeskentelyä se on heiltä vaatinut. Nyt on toisaalta hyviä merkkejä, kuten tämä Suomen uusi laki. Toisaalta maailmalta kuuluu paljon huolestuttavia merkkejä uskonnollis-arvokonservatiivisen asenteen paluusta. Sen päästessä valtaan kaikki tällainen uusi kaunis katoaisi.

Mutta nyt on ilon aika:

Hääpäivä koitti, kunnahatkin riemuitsivat
meille kaunis on maa.
Ken rakkaansa häävalssin pyörteisiin johtaa
hän onnensa saa.
Jää onni meille, ainaiseksi vierahaksi
päivän kimmellys jää.
On maa meille autereinen niin,
polkumme vie tähtösiin.

Vähän sinnepäin

Joulun alla kävi siivousfirman nuori neiti Zinah tekemässä suursiivouksen. Työstä sovittaessa kielsin häntä koskemasta kirjahyllyihini. Kaiken muun sai siivota.

Epäilin tietysti, että kirjani menevät sekaisin, jos ne ottaa hyllystä pois. Mutta Zinah oli eri mieltä. - Ei tule hyvä, jää pöly, hän selitti. Hän oli sitä mieltä, että ei kannata siivota ollenkaan, jos kirjoja ja niiden takana olevia hyllytasoja ei pyyhitä kostealla.

En voinut muuta kuin suostua. Pahaa kyllä pelkäsin. Kirjoja ja hyllyjä on paljon. Viidestä huoneesta vain makuuhuone on kirjahyllytön. Zinah jäi tyhjään taloon tekemään työtään. Illalla oli siis odotettavissa iso kirjojen järjestelyurakka.

Mitä vielä! Illalla kaikki oli aivan tip top. Kaikki oli kiiltävää ja raikasta. Vaikka etsimällä etsin väärään aakkosjärjestykseen eksyneitä kirjoja, en löytänyt ensimmäistäkään. Kaikki oli kuin itse järjestämääni. Eikä pölyä missään.

Kehuin Zinahin maasta taivaisiin hänen esimiehelleen ja varasin hänet samaan urakkaan myös vuoden kuluttua. Tällaisesta kannattaa maksaa.

Minua on työpaikalla aina vähän naureskeltu turhan pedanttina luonteena. Minulla pysyivät paperit järjestyksessä ja pyydetty paperi löytyi heti mappien valtamerestä. En koskaan ollut myöhässä mistään. Tilatut työt valmistuivat sovitussa aikataulussa.

Onneksi työtehtäviini ei kuulunut minkäänlaista siivousta. Siinä en olisi pärjännyt. Pölyä olisi löytynyt.

Entinen sihteerini neiti B. kyllä yritti opastaa minua pois huonoista tavoistani. Hänen mielestään turha pedanttisuus vain uuvuttaa. Pitää osata tehdä hommat myös vähän sinnepäin. Niin pääsee helpommalla.

Yritin oppia noudattamaan viisaan sihteerini neuvoja. Hän itse oli malliesimerkki vähän sinnepäin tekemisen taidosta, ja silti kaikki tarpeellinen oli aina riittävässä kunnossa. Tämä siis koski työtehtäviä, ulkonäköasioissa - sellaisissa kuin silmäripset, huulipunat, kynsilakat - hän kyllä oli perfektionisti.

Jotain opinkin, tosin kovin myöhäisessä vaiheessa. Opin, ettei mappien järjestyksellä ole niin väliä. Voi heittää vaikka roskiin turhan näköisiä mappeja. Opin, ettei kokouksissa ole tarpeen antaa kaikkia pyydettyjä puheenvuoroja. Pääasia, että saan päätöksen nopeasti nuijituksi pöytään. Opin, että kravatti voi jäädä pois monista muodollisista tilaisuuksista. Pääasia, että saadaan vieraat viihtymään.

Opin, että neiti B:tä kannattaa kuunnella monessa tilanteessa ja unohtaa ohjesääntö.

Kirjahyllyni siivouksesta hän sanoi, että onko se järjestys todellakin niin tarkkaa.

Tätä pitää vielä miettiä.

Viimeinen ilta

Istuttiin iltaa Kosmoksessa. Tunnelma oli apea.

Professori yritti nostaa mielialaa puhumalla valtiosäännöstä. Siitä voisi ehkä olla apua. Hän itse oli toiveikas.

Ei se meitä muita oikein vakuuttanut.  Valtiosäännöt voidaan unohtaa kun sille päälle satutaan. Viraston Suuri Päällikkö näki yhtymäkohtia 1930-luvun tapahtumiin. Minä kerroin, mitä kirjailija Stefan Zweig kirjoitti teoksessaan "Eilispäivän maailma - erään eurooppalaisen muistelmia" (Die Welt von Gestern - Erinnerungen eines Europäers -  1942). Neiti B. pysyi epätavallisen vaisuna.

Vaikka ilta eteni, vaisu tunnelma säilyi. Tuntui vahvasti, että menossa oli viimeinen ilta ennen kuin - -

Mistä motivaatio?

Siivosin vaatekaappeja. Siis siivosin kunnolla, en pelkästään viikannut paremmin. Keräsin rikkinäiset tai pieniksi käyneet paidat nippuun ja vein roskiin. Seuraavana samaa toimenpidettä odottavat takit ja housut.

Nyt valistunut lukija tietenkin epäilee, että olen vinksahtanut KonMari-ideologiaan (asiaa tuntemattomille huomautan, että tuossa ei ole kirjoitusvirhettä, siis sanan keskellä on nM, ei mm). Mutta en ole haksahtanut, vaikka hieman jouduinkin aiheeseen perehtymään. Motivaatio löytyi ihan itsestään.

Liikunnan lisäämisen motivaatio on hankalampi. Tällaiselle peruslaiskalle ja aika kankealle miehelle sellaiset lajit kuin telinevoimistelu, seiväshyppy tai skeittilautailu tuntuvat vaikeilta. Sumopainiin saattaisi olla luontaisia lahjoja, mutta siihen tarvittaisiin kaksi. Painiminen yksin on teknisesti hankalaa. Sen lajin esteettisyydessä on myös toivomisen varaa, mikä on tärkeä näkökohta tällaiselle kaltaiselleni kaunosielulle.

Kävely tuntuu luontevimmalta urheilulajilta. Siinä on tyyliä.

Pari vuotta sitten kävelymotivaatio eräästä syystä voimistui huomattavasti. Sillä oli vaikutustakin, kymmenkunta kiloa elopainoa siirtyi tuntemattomiin svääreihin. Motivaatio jäi kuitenkin yhden syksyn ja alkutalven pituiseksi. Paino ei kuitenkaan ole palannut entiseen.

Kysyin kerran sihteeriltäni neiti B:ltä, suostuisiko hän opettamaan minua kävelemään käsilläni.  Häneltä se sujuu yhtä luontevasti kuin kävely jaloilla. Olen nähnyt. Hän kuitenkin vastusti ajatusta. Ei sovi minun tyyliini. Voisi lisäksi nitkahtaa jokin nivel sijoiltaan. Hän suositteli sen sijaan, että tulisin mukaan hänen pitämälleen kurssille, jossa harjoitellaan jotain itämaisia itsepuolustuslajeja. - En ole mennyt.

Nyt yritän löytää itsestäni motivaation ruveta opiskelemaan uutta kieltä, ranskaa.

Näyttää ilmeiseltä, että lähden loppukeväästä pariksi viikoksi Pariisiin. Minun ikiaikainen harmitukseni on ollut, etten tullut nuorena opiskelleeksi ranskaa. Sen osaamisesta olisi ollut hyötyä työssäni. Ruotsi, englanti ja saksa ovat riittäneet, viro oli hyvässä yrityksessä mutta käytännön harjoittelun puute on kadottanut taidon.

Pariisin-matka olisi syy kielen pikaopiskeluun. Viidessä kuukaudessa ehtisi aika pitkälle. Katsotaan nyt, antaako vaatekaapin onnistunut tyhjennys motivaatiota myös kielen opetteluun.

"Nuori, kauniskin - - "

Olen viime aikoina kaivellut menneitä. Ei kai pitäisi, siitä vakavasti varoitellaan. Joka menneitä muistelee, sitä - - -.

On siinä ollut mukavatkin puolensa. Harvoin olen löytänyt yhtä kiinnostavaa lukemista kuin omat päiväkirjani ja kalenterini noin neljänkymmenen vuoden takaa. Olenpa minä ollut aika veitikka. Oikein hiveli itsetuntoa.

Pitäisi oikeastaan antaa ne luettavaksi ex-sihteerilleni neiti B:lle, joka aina jaksaa huomautella  pysähtyneisyydestäni. Hänen mielestään suhtaudun nurjamieleisesti kaikkeen uuteen ja kivaan. En edes suostu opettelemaan skeittilautailua, vaikka hän itse ryhtyisi valmentajakseni.

Päiväkirjoista neiti saisi ehkä uutta näkökulmaa, että on sitä sentään joskus oltu aika vitaalisia.

Valokuviakin kaivelin kenkälaatikoista ja skannasin. Lähes 200 löytyi. Kaiken tämän tein esitystäni varten. Yleisönä oli joukko ihmisiä, jotka olivat koolla ensimmäistä kertaa noin kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen.

Paljon oli muuttunut siitä kun kuvat otettiin. Niin heissä kuin minussa.

Minä en epäonnistu valokuvissa koskaan. Osaan kuulemma poseerata, näin väittää neiti B, jonka mielestä olen aina kuvissa komeampi kuin luonnossa.

Niinpä uusia valokuvia katsoessani kiinnitän huomiota siihen, näytänkö kuvissa nuoremmalta ja laihemmalta vai vanhemmalta ja lihavammalta kuin mikä on nykyinen mielikuva omasta olomuodostani. Toiveena on havainto, että ehkä en sittenkään ole muiden silmissä niin vanhan ja syrjäytyneen näköinen kuin luulen.

Tässä mielessä neljänkymmenen vuoden takaiset valokuvat lisäsivät ahdistusta. Kun katsojat näkivät screeniltä minut ennen ja screenin viereltä minut nyt, vertailu ei ollut minulle eduksi.

Tosin samaa voi sanoa niistä siellä katsomon puolella.

(Kuvassa minä silloin nuorempana, Aiheeseen sopiva kirjoituksen otsikko on sitaatti J. L. Runebergiltä, suom. Paavo Cajander)

Riehaannun ajattelemaan

Minulla on projekti käynnissä. Mahtava meininki meneillään, kuten runoilija asian ilmaisee.

Projekti on kirjoittamista. Sitä olen toki tehnyt koko ikäni, mutta nyt on tavallisuudesta poikkeava tilanne. Aika kiireellinen, harmikseni. En juuri muuta ehdi. Sentään lounaalla Elitessä, kun se on lähellä.

Aamukiire on minulle erityisen vastenmielinen asia. Jos jostakin niin kiireestä olen kärsinyt koko työurani. Aamut pitäisi voida käyttää hyödyllisemmin kuin hosumiseen. Pitäisi voida herätä hitaasti, ottaa vielä torkut, toisetkin torkut, venytellä, viivytellä, valua hitaasti unesta valveille, mietiskellä, unelmoida, haaveilla, fantasioida vaikkapa eroottisia ajatuksia. Työpäivästä tulisi tehokas.

Kirjoittamisenkin pitäisi olla hidasta, mietiskelevää. Olen kyllä joskus opetellut kymmensormijärjestelmän, mutta en useinkaan käytä sitä. Siitä tulee heti ikävä kiireen tunnelma. Hidas, mietiskelevä kirjoittaminen sujuu nautiskellen kahdella tai kolmella sormella. Sihteerit, sellaiset tehopakkaukset kuin neiti B. kirjoittavat kymmenellä.

Jos oikein kunnolla riehaannun ajattelemaan, saan tekstistä tiiviimpää. Mutta se ei ole kannattavaa, jos palkka maksetaan sivumäärän mukaan. Asiantuntijateksteissä usein näin tehdään. Kannattaisi siis lörpötellä joutavia, olla monisanainen, venyttää yksinkertaista sanottavaa, suosia toistoa. Minä kuitenkin viekkaana miehenä asetin vaatimukseksi urakkapalkan, joten voin rauhallisin mielin kirjoittaa tiiviin ja laadukkaan promemorian.

Olen siis pitkän tauon jälkeen palannut entiselle työpaikalleni tämän projektin ajaksi. Siellä on ikiaikainen houkutus tallella. Sen nimi on Tupakkahuone. Vaikka en enää itse poltakaan, sinne on silti hauska mennä tuttujen juttuja kuuntelemaan. Erityisen kiinnostavia ovat juorut. Niiden erikoismestari on palkanlaskija, rouva N. Hän on selvillä kaikesta kiinnostavasta, erityisesti niistä joista pappi käyttäisi nimitystä "haureus". Pappeja siellä ei kuitenkaan ole, vain yksi entinen suntio. Hän vain kuuntelee, ei kommentoi. Se on viisas asenne. Kaikessa on hyvä olla vähäsanainen, niin puheessa kuin kirjoituksessa.