tiistai 8. helmikuuta 2011

Epämiehekästä

Kesänaapurini Tarmo Y.  Längelmävedeltä kävi messureissulla Helsingissä ja poikkesi ohimennen Töölöntorin nurkalla. Toi tuliaisiksi kimpaleen hirvenlihaa. Itse väitti kaataneensa syksyn jahdeissa.

Joskus vuosia sitten Tarmo kyseli, eikö Dessu haluaisi liittyä hirviseurueeseen. En halunnut. Syykin tuli sanotuksi: minulla ei ole pyssyä eikä edes lupaa. Tarmo sanoi, että ei hän pyssyhommiin minua kysykään vaan kulkemaan mukana metsässä, katselemaan, auttamaan vaikkapa kahvinuotion hoitamisessa, nauttimaan syksyisen luonnon tunnelmasta.

En innostunut, mutta syytä en Tarmolle kehdannut sanoa. Kaikkein perimmäisin ja noloin syy on, että minusta ei olisi edes katselemaan hirvien tappamista. Minusta ne ovat niin söpöjä.

Tiedän, tiedän. Hirviä on paljon ja niitä pitää vähentää. Ei siinä mitään, hyväksyn sen ja olen allekirjoittanut Tarmon metsästysseurueelle lupalapun, että saavat metsästää minunkin maillani, jos hirvi sinne juoksee. Ja juokseehan se, olen usein nähnyt hirven kesäkotini pellon reunalla.

Mutta minä, sentimentaalinen hölmö, en pysty olemaan mukana metsästyspaikalla. Varmaankin yrittäisin jollakin konstilla varoitella hirviä vaarasta. ”Unohtaisin” vaikkapa kännykän pirisemään, että ymmärtäisivät juosta pois.

En tällaiselle helläsieluisuudelle osaa oikein järkiperusteita esittää. Pystyn laittamaan madon koukkuun ja onkiman kalan - olen jopa opettanut tämän taidon tyttärentyttärelleni Sofialle. Pystyn käyttämään häikäilemättä jopa niin järeää asetta kuin kärpäslätkää.

Ei se ole kiinni edes herttaisesta ulkonäöstä, mikä yleensä tarkoittaa eläimen karvaisuutta. Pystyn virittämään hiirenloukun kesäkotini kellariin. Olen pikkupoikana jopa surmannut ritsalla räkättirastaista naapurin mansikkamaalta - vieläpä ansaintatarkoituksessa, sillä hän maksoi markan jokaisesta vainajasta.

Mutta suunnilleen siihen se sitten loppuukin. Muutama kesä sitten Tarmon kissa teki pennut minun torppani tallin vintille. Tarmo lupasi hoitaa niiden lopetuksen kunhan ehtii. Minulla heräsi epäily, että osaakohan Tarmo tehdä sen laupiaalla tavalla - puhui jostakin seinään heittämisestä. Minä keräsin pennut koriin ja vein heidät paikkakunnan eläinlääkärin piikitettäviksi. Ei ollut edes halpaa.

Tarmo ihmetteli, mihin pennut ovat kadonneet. En kehdannut tunnustaa.

En kuitenkaan osaa tuntea noloutta, vaikka minulta tällainen maskuliininen tappajanvaisto puuttuukin. Ja kyllä siitä hirvenlihasta tulee herkullinen keitto. Ei sen syömisessä mitään ongelmaa ole.

3 kommenttia:

Sari kirjoitti...

Ei ole mitään noloa myöntää ettet voi nähdä kuinka hirvi pääsee hengestään. Päinvastoin, minusta olisi hyvä kun ihmiset uskaltaisivat enemmän kertoa "pehmeistä" puolistaan.
Minä tykkään kalastaa mutta ainoastaan jos minun ei tarvitse laittaa matoa koukkuun, ottaa kalaa koukusta ja perata kala. Olen kokeillut parikin kertaa ja joka kerta olen itkenyt. En halua satuttaa matoa tai kalaa. Silti syön mielelläni kalaa, hirveä jne jne en vaan halua nähdä niitä ensin elävänä ja sitten lautasellani....
Minun piti ihan hakea nenäliina, kun luin miten olit toiminut kissanpentujen kanssa. Kyynelkanaviin tuli "roska" :) Vaikka en pidä kissoista niin silti ne ovat eläviä olentoja. Kun olin n 10 v ja kävin kylässä ex-Jugoslaviassa sukulaisten luona, sinne oli juuri syntynyt kissoja. Perheen äiti otti pennut, laittoi ne kattilaan ja täytti vedellä. Minun loma meni pilalle kun itkin yhdessä kissaemon kanssa. Pitäisi tulla laki, kuka kissan hankkii ja päästää sen ulos, niin kissan pitää olla leikattu ettei tule lisää pentuja. Oli sitten kyse neiti tai herra kissasta.

Ja kysymykseesi, olinko Auroran kentällä. Joo en ollut, ihan stadionilla puupenkillä istuin :) Ja vieressäni istui "vääräuskoinen" mies ja me juttelimme paljon ottelun aikana, jääkiekosta totta kai :) Toivottelimme vielä toisillemme hyvät illan jatkot. Huh, toivottavasti se ei ollut mikään salakoodi treffeista Aurorankentälle... Saan päivittäin ratkoa nyrkkitappeluita, en kylläkään jääkiekon vuoksi vaan siitä kummalla lelu oli ensin. Eiköhän siinä ole tarpeeksi nyrkin heiluttelua yhdelle :)

Kari Rydman kirjoitti...

Minusta metsästys on vastenmielinen harrastus. Jos harventaa pitää, käytettäköön siihen ammattiryhmää, ei puolihumalaisia tappamisesta innostuneita harrastajia. Itse asiassa luulen, että moni innokas eläintentappaja mielellään näkisi kohteenaan ihmisen. Tällaisia mielipiteitä on vain kovin vaikea sanoa ääneen, katkeaa välit tai vielä pahempaakin...

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä teko, kuten kalliilla eläinlääkärillä kissanpentujen kanssa käynti, palaa hymyn tavoin takaisin jossain muodossa.!
En minä tapaa narrata! Katselin 'vilusta väristen' ihmisten käyskentelyä T-paidoissaan sunnuntaina ikkunani takaa. Eilen tarkistin allakasta, että on helmikuu ja palelin vielä enemmän, kun näin Zürichin katukahviloissa istuskelijat.
Tänään kuhisivat viinin viljelijät viljelmillään työn touhussa auringon paistaessa. Lunta ei näy, mutta toki aamulla aikaisin kuura on läsnä. Kaunista talvimyssyä en kehtaa laittaa päivällä päähäni ! - Esikot kukkivat ulkona. Talvi tulee usein uudelleen.
'Sivummalta seuraaja'



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...