Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tati. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tati. Näytä kaikki tekstit

maanantai 16. tammikuuta 2012

Helsinkiläinen käyttäytymiskoodi

Jacques Tatin elokuvat aiheuttavat minussa aina suurta mielihyvää. Niitä on tullut YLE-Teeman sunnuntaiklassikoissa ja tulee vielä lisääkin.

Tatin päähenkilö monsieur Hulot lomaili tänään rannikolla. Hulot pyrkii olemaan tavallinen huomaamaton jokamies. Hän kumartelee kohteliaasti joka puolelle, yrittää olla huomaavainen herrasmies. Kuitenkin hän saa aikaan häslinkiä, ei osaa toimia oikein, kompuroi, tunaroi ja kiinnittää itseensä kiusallista huomiota. Siis aika lailla tuttu hahmo kaikille meille, jotka olemme joskus joutuneet kiusallisen huomion kohteeksi. Harva kai on sellaiselta välttynyt.

Hulot´n hahmo on tuttu. Miehellä on takki ja hattu, liian lyhyet housunlahkeet, piippu suussa, sateenvarjo kädessä. Hän koikkelehtii pitkillä kintuillaan, nostelee hattuaan, kompastelee. Hän häkeltyy helposti ja sählää yrittäessään olla avulias. Hänessä on jotakin hyvin melankolista.

* * * 
Herra Hulot tuli mieleeni viikolla katsellessani bussissa erästä kohtausta. Bussi 43 lähti Elielinaukiolta, se oli melkein täysi ja siihen nousi kuusikymppinen mies. Helsinkiläinen bussimentaliteetti oli hänelle selvästikin vierasta.
Mies tervehti sisään astuessaan kuuluvasti. Ei sellainen täällä kuulu tapoihin. Hän kyseli kuljettajalta bussin reittiä ja maksoi isolla setelillä. Bussin nytkähtässä liikkeelle hän oli kaatua, matkalaukku toisessa kädessä ja pitkä sateenvarjo kainalossa tönäisi yhtä matkustajaa. Bussin perällä oli aina vapaa istuin, aivan minun edessäni, joten kuulin puheet tarkasti.

Hän tuli ainoan vapaan paikan kohdalle, tutki matkalippuaan ja kysyi ikkunan puolella istuvalta naiselta, onko paikka vapaa, sopiiko siihen istua. Tässä vaiheessa ympärillä istuva nuoriso alkoi jo tirskua. Tuli vaikutelma, että mies huomasi sen ja häkeltyi ja yritti olla mahdollisimman tavallinen.

Istuttuaan hän otti lakin päästään, ojensi kätensä vieressä istuvalle naiselle ja esitteli itsensä. Sellainen on jo ennenkuulumatonta helsinkiläisessä bussissa. Me ympäröivät ihmiset seurasimme tapahtumaa intensiivisesti. Mielenkiintoa lisäsi se, että oudosti käyttäytyvä ei selvästikään ollut päihtynyt eikä muutenkaan mikään sekopää. Savon suunnan murre hänen puheessaan oli havaittavissa. - Terveisiä Iisalamesta!

Ympäröivä uteliaisuus hieman laantui, kun vieressä istuva nainen osasi tulla makaan keskusteluun. Yleinen käytöskoodihan on, että liikennevälineessä kontaktia yrittävän höpinöitä ei olla kuulevinaan, tuijotetaan vaan ulos ikkunasta. Tämä nainen kuitenkin vastasi, esitteli nimensä, kiitteli terveisistä ja vastaili kysymyksiin. - Mistäs työ ootta kotosin? - Mihinkäs työ ootta menossa? - Ossaattekos työ neuvvoo - - 

Minä jäin Prisman kohdalla pois bussista. Edessäni istuvat jatkoivat matkaa ja keskustelu oli vilkasta. Hyvin epähelsinkiläistä! 

* * * 
Jotenkin vaan bussikokemuksesta juolahti Herra Hulot mieleen, vaikka analogia ei olekaan kovin hyvä. 

Suosittelen seuraavaa Hulot- elokuvaa erityisesti niille, jotka eivät Tatia tunne. Elokuvassa ”Enoni on toista maata” Hulot joutuu kohtaamaan nykyajan kotkotuksia. Sunnuntaina klo 18 YLE-Teemalta. Eurooppalaista komediaa parhaimmillaan.

torstai 11. helmikuuta 2010

Elokuvia kaikille

Dessutom oli noin 15-vuotias syttyessään elokuvien lumoon. Samoihin aikoihin innostus syttyi myös kirjallisuuteen ja rock-musiikkiin. Filmi- ja kirjallisuushullu hän on vieläkin, rock on hiipunut ja musiikkikiinnostus siirtynyt kohti klassista.

Elokuvainnostuksen alku oli 60-luvun loppupuolen elokuvakerhossa, joka kokosi Jyväskylän teini-ikäisiä ja opiskelijoita salit täyteen. Toiminta oli vilkasta ja tarjonta korkeatasoista - näin jälkeenpäin tarjontaa voisi luonnehtia jopa huipputasoiseksi, sillä melkoinen määrä elokuvataiteen klassikoiksi osoittautuneita teoksia tuli nähdyksi.

Sama jatkui, kun Dessutom muutti Helsinkiin opiskelemaan. Löytyi Elokuva-arkisto, joka toimi Savoy-teatterissa ja myöhemmin Korkeavuorenkadulla, siinä missä nykyisin on Kom-teatteri. Oli kaupallistakin tarjontaa. Bio-Biossa, siinä missä nykyisin on ravintola Virgin Oil, esitettiin lauantaisin iltapäivällä toivesarjana merkkielokuvia. Sali oli aina täynnä.

Tällä(kin) alalla on tapahtunut kulttuurin murros huonompaan, suorastaan romahdus. Enää ei ole elokuvakerhoja, ei suosikkisarjoja. Klassikkoelokuvia ei enää näe valkokankaalla. Ylen Teema-kanava on hyvä korvike, mutta katselua televisiosta ei voi verrata siihen yhteisölliseen kokemukseen, kun ihmiset kokoontuvat pimeään saliin valkokankaan eteen. Elokuvakerhoissa kokoonnuttiin vielä elokuvan loputtua keskustelemaan koetusta ja jatkettiin usein pienemmissä porukoissa, monesti ihan kahden kesken…

Nykyisin elokuvateatterit ovat enemmänkin nuorison pop corn -paikkoja, joissa taustalla esitetään jotain kaupallista bulkkituotetta.

Dessutom luki äskettäin Virke-lehdestä Peter von Baghin haastattelun, jossa aiheena oli nuorison elokuvallinen yleissivistys. Se näyttää huonolta. Kouluissa elokuvakasvatus ei elä, eikä tarjontaa ole missään.
Elokuvahistorian professori von Baghia pyydettiin haastattelussa laatimaan viisikohtainen lista elokuvista, jotka hän näyttäisi 15-vuotiaille nuorille. Tässä tulos:

1. Risto Jarva: Jäniksen vuosi (”ekologisen näkökulman takia - liikuttava ja kaunis elokuva Suomen luonnosta, kuvaus luonnon ja teknistyvän yhteiskunnan taistelusta, kertomus yksilön vapaudesta”).
2. Carol Reed: Kolmas mies (”herättää mielikuvan siitä, miten sota pirstoo ihmiset”).
3. Jacques Demy: Cherbourgin sateenvarjot (”laulu rakastamisen vaikeudesta. Taivaassa päätetty liitto menee pieleen elämän olosuhteiden takia. Kiinnostava myös siksi, että se on kokonaan laulettu musikaali”).
4. Federico Fellini: La strada (”valtavaa, myytin tasolle ulottuvaa runollisuutta ja voimaa, kaunis satu kolmesta kiertävästä esiintyjästä”)
5. Stanley Kubrick: Tohtori Outolempi (”terävyytensä säilyttänyt, hauska elokuva vakavasta aiheesta, atomipommin uhasta”).

Dessutom pitää Petterin listaa onnistuneena. Siinä on elokuvahistoriallisen näkökulman lisäksi pedagoginen näkökulma, joka ottaa huomioon yleisön kehitystason, kaksi sukupuolta, kotitaustoista johtuvat monimutkaiset soveliaisuusnäkökohdat ym.)

Dessutom jäi miettimään, miten hän jatkaisi listaa. Tässä miettimisen tulos ilman perusteluja.

1. Charles Chaplin: Diktaattori
2. Alfred Hitchcock: Takaikkuna
3. Robert Mulligan: Kuin surmaisi satakielen
4. Arthur Penn: Armottomat
5. Jean Renoir: Suuri illusio
6. Jaques Tati: Enoni on toista maata
7. Franqois Truffaut: 400 kepposta
8. Billy Wilder: Piukat paikat
9. Fred Zinnemann: Sheriffi
10. Milos Forman: Yksi lensi yli käenpesän

maanantai 21. joulukuuta 2009

Taide ja viihde - osa 2

(jatkoa eilisestä)

On vahinko, että koulu ei ole huolinut opetussuunnitelmaansa elokuvakasvatusta. Musiikki, kirjallisuus ja kuvataide siellä ovat. Nykynuori menettää koko taidelajin, sillä siihen kaupallisuus iskee kaikkein tehokkaimmin. Elokuvankin klassikot olisi hyvä oppia tuntemaan.
Kaikista taiteista juuri elokuvan klassikot olisivat helpoimmin koettavissa. Chaplin, Eisenstein, Hitchcock, Fellini, Kurosawa, Truffaut, Ford, Bergman, Bunuel, Tati, Welles ja monet muut ovat kohta kadonnutta kulttuurihistoriaa, jos nuoremmat sukupolvet eivät löydä niitä popcornin seasta. Kotimaisista ainakin Kassila, Niskanen, Jarva ja Kaurismäki kuuluisivat samalle listalle.
Aikanaan kulttuurin häpeätahraksi luokiteltiin rillumarei-genre. Helismaan ja kumppaneiden tekeleet olivat taiteen näkökulmasta sietämättömän kehnoja. Myöhempi aikakausi on (lähinnä Peter von Baghin ansiosta)  alkanut katsoa niitä toisestakin näkökulmasta: kuvana suomalaista sodanjälkeistä mielenmaisemaa.
Dessutom hyväksyy muutoksen ja katsoo Rovaniemen markkinat ja Lentävän kalakukon ja muut tarkalla silmällä ja näkee niissä kuvan, jonka ymmärtäminen ja tunnistaminen on osa suomalaisuutta. Rillumarein liepeiltä löytyi lastenkulttuurikin ennen televisiota ja Pikku-Kakkosta. Kokonainen sukupolvi meistä suurista ikäluokista sai lastenohjelmansa Pekka ja Pätkä -elokuvista.

Koulu on ymmärtääkseni parhaiten onnistunut musiikin ”ylhäisen” ja ”alhaisen” hyväksymisessä. Dessutomin omana kouluaikana musiikkitunnit täyttyivät virsistä, maakuntalauluista ja isänmaallisista hymistyksistä. Nyt ohjelmaan näyttävät kuuluvan kaikki osa-alueet klassisesta musiikista rokkiin. Siitä kehut peruskoululle ja lukiolle - tosin tuntimäärä on nolostuttavan pieni.
Kuiskaaja siteeraa amerikkalaista Las Vegasin yliopistpn professoria Dave Hicleyta: ”Populaarikulttuuri muistuttaa meitä siitä, että on olemassa meille kaikille yhteisiä asioita ja että olemme yleisesti ottaen OK. Korkeakulttuuri muistuttaa meitä siitä, että olemme yksin, emme erityisen hyveellisiä ja että meidän on pakko kuolla.”

On tässä pikkuisen perää, mutta vähän turhan kategorisesti ilmaistuna. Ydinasia on mielestäni siinä, että merkittävän teoksen äärellä lukija / katsoja huomaa, että tässähän puhutaan minusta / minun maailmastani.

Jos ei puhuta, se on sitten viihdettä. Ja sekin voi joskus olla ihan tasokasta ja hyödyllistä.