torstai 31. joulukuuta 2009

Olen fossiili

Arvostettu City-lehti julkaisee vuosikymmenen viimeisessä numerossaan (24/2009) laajan tutkimuspohjan, jonka avulla lukija voi selvittää kokemuksiaan aikakauden tärkeissä ilmiöissä.

2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen on kohta ohi - tätä kirjoittaessani on juuri vuosikymmenen viimeinen vuorokausi alkanut. Dessutomillakin on siis koittanut aika testata itsensä ja arvioida, kuinka hyvin hän on pysynyt mukana ajan riennossa.

City-lehti tarjoaa tähän 60 kysymystä. Vastausvaihtoehtoina on kyllä tai ei, onko kokemus tuttu. Mielenkiintoista. Ennen testiä Dessutom arvioi olevansa erittäin hyvin ajan tasalla ja saavansa testistä korkeat pisteet.

1. Keskustellut Sinkkuelämää-sarjasta? En, enkä edes nähnyt sarjaa.

2. Tilannut ravintolassa sampanjaa? Lasketaankohan tavallinen kuohuviini. Luultavasti ei.

3. Hankkinut intiimilävistyksen? En helvetissä, sinne ei kosketa.

4. Ladannut laittomasti musiikkia tai elokuvia netistä? No, olen kokeillut että voin sanoa osaavani. Yksi piste.

5. Löytänyt seurustelukumppanin netistä? En edes etsinyt.

6. Käynyt PPMMP:n keikalla? Keitä nämä ovat?

7. Ostanut Cheap Monday -farkut? En tiedä, en viitsi mennä tutkimaan. Ostin pari vuotta sitten farkut jostakin halpakaupasta.

8. Luopunut lentomatkasta ympäristösyistä? Juu, matkustan mieluummin junalla. Kaksi pistettä.

9. Ostanut merkkilaukkupiraatin? 10. Juonut Fisun? 11. Omistamut Nokian osakkeita? 12. Ollut akateeminen työtön? 13. Leikannut Victoria Beckham -polkan? 14. Tehnyt itse sushia? 15. Vaihtanut lumilautailun lasketteluun? 16. Joutunut YT-neuvotteluihin? 17. Hakenut Tosi-TV-ohjelmiin? 18. Käyttänyt leggingsejä? Kaikkiin ei

19. Ostanut dildon? Kyllä. Eräälle tutulle lahjaksi. Pyynnöstä. Kolme pistettä.

20. Juossut maratonin? En. Vain kävellyt, usein Keskuspuistossa Maunulan majalle ja takaisin.

21. Syönyt juustoa jonka rasvaprosentti on 5? Kyllä, Polaria. Ei erityisempää herkkua. Neljä pistettä.

22. Kirjoittanut blogia? Viisi pistettä.

23. Ostanut iPhonen? 24. Aloittanut joogan? 25. Mennyt naimisiin ja eronnut 2 vuodessa? 26. Käyttänyt langatonta nettiä? 27. Juhlinut vip-tilassa? 28. Pelannut Sims-peliä? 29. Tehnyt pätkätöitä? 30. Mitannut hiilijalanjäljen? 31. Käynyt Madonnan keikalla? 32. Ollut Trainer´s housen koulutuksessa? 33. Ostanut Vuittonin laukun? Kaikki ei.

34. Käyttänyt Visa Electronia? Sitähän minä. Kuusi pistettä.

35. Juhlinut homoravintolassa? Kyllä. Kerran porukan mukana DTM:ssa. Seitsemän pistettä.

36. Ostanut nuuskaa? 37. Lopettanut päivälehden tilaamisen? 38. Lentänyt halpalentoyhtiöllä? 39. Syönyt Michelin-tähtiravintolassa? 40. Ilmiantanut julkkiksen Seiskalle? 41. Ostanut matkan netistä? 42. Jonottanut H&M:n vaatteita? 43. Äänestänyt Perussuomalaisia? Kaikki ei. Yksi jyrkästi ei.

44. Osallistunut hyväntekeväisyystyöhön? Kyllä, usein. Kahdeksan pistettä.

45. Nähnyt Borat-elokuvan? Kyllä, yhden. Yhdeksän pistettä.

46. Käyttämyt terveysvaikutteista ravintoa? Kymmenen pistettä

47. Tehnyt Facebook-profiilin? 48. Selannut nettiä kännykällä? 49. Käyttänyt design-huumeita? 50. Sijoittanut kehittyvien markkinoiden osakkeisiin? 51. Ostanut yli 300 euron kengät? 52. Käynyt burleskiesityksessä? 53. Ostanut DVD-boksin? 54. Ostanut pelikonsolin? 55. Käyttänyt väärin
kipulääkkeitä? 56. Jakanut oman videon netissä? 57. Katsonut Big Brotheria? Kaikkiin ei.

58. Lukenut Da Vinci -koodin? Kyllä. Yksitoista pistettä.

59. Vaihtanut luomuruokaravintoon? Kyllä. Kaksitoista pistettä.

60. Googlannut? Kyllä. Kolmetoista pistettä. Siihen testi loppui.
- - -
Tällainenko olen nuorekkaan City-lehden mielestä? 13 / 60 pistettä. Hädin tuskin ylitän alimman tason, jossa minua luonnehditaan: ”Hei, kysely on vain täysi-ikäisille!”

Kysymykset olivat johdonmukaisesti lehden linjan mukaisia. Yhden uuden kysymyksen ehdotan lisättäväksi testiin:

61. Siirryitkö kannattamaan Kokoomuksen Uutta Iloista Ulkopolitiikkaa?
(pistesaaliini ei valitettavasti lisääntyisi uudestakaan kysymyksestä)

keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Rättisitikka



Rättisitikka

”Nostalgia on muistin laupiasta likiarvoisuutta”, sanoi kirjailija Riku Korhonen jossakin äskettäin. Voi se olla niinkin, mutta toivottavasti ei aina.

Elokuvassa ”Yö kuuluu rakkaudelle” (Louis Malle 1958) ajeltiin vähän väliä Rättisitikalla. François Truffaut´n ”400 kepposessa” (1959) Pariisin kadunvarsilla niitä seisoi joka kahvilan edessä. Jean-Luc Godardin ”Viimeiseen hengenvetoon” -elokuvassa (1960) niitä näytti jo olevan Pariisi täynnä.

Kaikki nämä elokuvat on äskettäin esitetty televisiossa, ja ”400 kepposta” näyttää tulevan taas pikapuoliin.

Rättisitikka eli 2CV on Dessutomin muistin laupiaan likiarvoisuuden mukaan autojen mestariteos. Nostalgiani harminpaikka sijaitsee siinä kohdassa elämääni, jolloin tätä autojen taideteosta ei enää valmistettu.

Rättäri oli Dessun ensimmäinen auto. Ostin käytetyn ”sätkän” lukioaikojeni kesälomatienasteilla heti ajokortin saatuani 18-vuotiaana. Sillä oli tyylikästä kurvata niiaillen lyseon pihaan.

Vallitsee kovin virheellinen käsitys, että nuoret neidot suosivat rajuja menopelejä ja niiden kuskeja. Ainakaan oman kokemukseni mukaan Jyväskylässä ”apinakiikku” ja sen kuski ei lukiolaistyttöjen suosiossa hävinnyt Datsuneille ja muille, joiden tehot riittivät vinguttamaan renkaita asfalttiin ja esittämään nelipyöräliukuja - tai ainakin niiden yrityksiä.

Erityisesti taide- ja runotytöt nousivat mielellään sätkän heijaavaan syliin, vaikka se ei sudi eivätkä renkaat käryä. Lähipaikkakunnan varuskunnan everstin tytär kuitenkin joutui kuulemaan isänsä pilkallisia kommentteja, kun isä oli yösydännä luurannut verhonraosta ja nähnyt, millaisella kulkupelillä tytär tuotiin kotiovelle.

Myönnetään - Sitikasta ei ole hyökkäysvaunuksi.

Etuovet aukesivat väärään suuntaan, vaihde oli kuin kävelykepin koukku, lasinpyyhkimien huiskinta tuntui nopeutuvan vauhdin kiihtyessä, alamäessä vauhti nousi lähelle satasta. Autoilun historian mukavimmat istuimet.

Millään muulla henkilöautolla ei olisi onnistunut isojen tavaroiden kuljetus. Kokemusta on: muuttokuorma Pasilasta Punavuoreen kulki. Katto rullalle ja takaluukku pois tieltä - ja massiivikaappi ja kirjoituspöytä kyytiin.

Tällaisilla mestariteoksilla Dessu ajeli pitkään ja kiersi monet kokoontumiset ja festivaalit. Yhteishenki oli osa kulttuuria. Kohdatessa oudotkin tutustuivat ja maantiellä vastaantulevalle vilkutettiin.

Rättisitikka hahmottuu näin jälkikäteen osaksi ranskalaisen elokuvan uuden aallon luomaa henkistä maisemaa ja eurooppalaista nuorisokulttuuria.

Toinen vähän samanlainen oli Tipparellu.

tiistai 29. joulukuuta 2009

Kuin Jules ja Jim

Lehdessä kerrottiin, että Vantaalla nuoret miehet olivat tapelleet naisesta kuin kollikissat maaliskuisessa yössä.

Kilpakosintaa esiintyi itse kullakin nuoruudessaan. Se on nuorten miesten laji, kun testosteroni jyllää, rahaa ei ole mutta koko ajan panettaa. Siinä ei kaverille soisi siivuakaan siitä, mikä itselle olisi ehkä saatavilla. Tuntemattomalle vielä vähemmän.

Mutta tappelu?

Eikö parempaa keinoa löydy? Siinä täytyy nuorella uroksella olla sielussaan jättiläiskokoinen alemmuuskompleksi. Pelko siitä, että jää ilman iloa, pysyvästi, lopullisesti.

Naiset tunnetusti valitsevat kumppaaninsa tarkoin, ainakin useimmat. Fyysinen voimakkuus on vain yksi ominaisuuksista. Vain pieni osa naisista asettaa sen ainoaksi valintakriteeriksi, toisin kuin metsolintujen soidinmenoissa.

Voiko joku nainen olla otettu siitä, että hän on tappelun voittosaalis?

Ei kai? Naisethan ovat kehittyneempiä ja kypsempiä olentoja kuin miehet. Aivan erityisesti tämä pätee nuoruusvuosina, mutta myös iän karttuessa. Tämän Dessutomkin myöntää avoimesti ja vailla vilppiä, sillä hänellä on elämänkokemusta. Ja tämä pätee myös häneen itseensä, vaikka hän onkin omasta mielestään sellainen (harvinainen?) mies, joka on kasvanut aikuiseksi ja jättänyt murrosiän kauas taakseen.

Mieleen nousee alan suurin mestariteos elokuvan maailmasta, Françoise Truffaut´n Jules ja Jim. Siinä kaksi nuorta miestä kosiskelee samaa naista, jota esittää unohtumattomasti Jeanne Moreau. Ja molemmat saavat suosiota, fiksuja kun ovat.

Niin sen pitäisi mennä. Vähän siihen tapaan se meni nuorena Dessutomilla itselläänkin.

Hippikesänä 1970 hän lähti interrailille Eurooppaan ja tapasi junassa Ihanan Neidin Kotkasta. Muutama viikko reissattiin yhdessä. Erityisesti muistiin jäi telttailuviikko Dam-aukiolla Amsterdamissa.

Syksyllä kotona molempia odotti lukion viimeinen vuosi ja ylioppilaskokeet. Ihanalla Neidillä oli vakikumppani Kotkassa, niitä kuuluisia Kotkan poikii. Seuraavana syksynä Ihana neiti ja Dessu muuttivat Helsinkiin opiskelemaan yliopistossa. Tutuksi tuli myös Kotkan poika.

Monen monta kertaa kaikki kolme tapasivat. Istuttiin viini-iltoja, saunottiin, käytiin leffoissa, luettiin, opiskeltiin. Ihanan neidin suosio vaihteli, Dessu kyllä tunsi olevansa useammin etusijalla, oli pari vuotta kihloissakin Neidin kanssa.

Lopputulos oli, että kumpikaan ei saanut Ihanaa Neitiä omakseen. Hän katosi muutaman vuoden jälkeen  ruotsalaisen taiteilijan perään, eikä hänestä ole sen jälkeen kuultu.

Mutta Dessun ja Kotkan pojan kaveruus on säilynyt. On yhteisiä muistoja.

maanantai 28. joulukuuta 2009

Kootut harmit

Oletteko koskaan tumpeloineet kiireellisessä tilanteessa? Dessutom on.

Tämä aihe tuli mieleen, kun tänään aloin keittää aamukahvia. Heräämishetkellä tajusin, että nyt taidan jäädä ilman aamukahvia, sillä olin myöhästymässä sovitusta tapaamisesta. Päätin kuitenkin yrittää. Suihkussa käynnin ja pukeutumisen voin hosua sillä aikaa kun kahvi tippuu suodattimeen.

Ensin suodatinpussia ei meinannut saada hyppysiinsä kotelosta - tuli useampi kerralla. Liiat piti tunkea takaisin - menivät ruttuun. Sitten ei meinannut saada sen yhden pussin laitoja levälleen. Ja lopuksi kahvipurkki lipsahti kyljelleen ja poroja roiskahti pitkin pöytää ja lattiaa.

Suihkussa käynti sentään onnistui mutta kuivaaminen ilmeisesti jäi puutteelliseksi. Pitkin aamupäivää tuli epämiellyttäviä aistimuksia, että toinen sukka ja kalsarit perspuolelta olivat kosteat.

Muita pahoja - aikaisemmasta kokemuksesta:

Muovipussit. Tiedättehän ne rullalla olevat pussit, joita kaupoissa on vihannesten ja hedelmien keräämiseen. Miten ne saa auki? Laidat on liimattu yhteen. Samoin rullalla olevat bio-roskapussit.

Sanomalehden sivut. Erityisesti isosivuinen Helsingin Sanomat on vaikea selällään sohvalla lehteä lukevalle. Ei meinaa onnistua, vaikka peukaloa nuolaisisi, kun yrittää kääntää yhden sivun, esim. televisiosivun pois sarjakuvasivun edestä, ja samalla pitää lehti koossa. Pitää nousta ylös, asettaa lehti alustalle ja sitten taittaa sivu sarantaitosta tukien ja kahta kättä käyttäen.

Tarrat. Ne eivät meinaa irrota taustastaan. Esim. postimerkit. Kynnellä ei meinaa saada nostetuksi kulmaa sen verran, että saisi sormiotteen. Kun aikansa rassaa, kulma menee ryppyyn.

Pakettien repäisyliuskat. Kun avaan uutta pakettia avaamisohjetta noudattaen, voin olla varma, että repäisyliuska pettää ja paketti repeää väärin. Muovipaketeissa, esim. tupakka-askeissa ja CD-levyjen suojamuoveissa ei löydy sitä pientä nauhan nipukkaa, josta voi vetää kuoren auki.

Ruuvit ja mutterit. Kumpaan suuntaan pitäisi vääntää? Jokseenkin varma voin olla, että väännän väärään suuntaan ja ruuvi menee entistäkin kireämmälle, ja sen jälkeen sitä ei enää avaa pirukaan. (Tästä yksityiskohdasta on lähiaikoina tulossa laajempi analyyttinen esitys tähän blogiin)

Kolikkokukkaro. Kun kassalla kopeloin kukkarosta kymmensenttistä, joita tiedän siellä olevan useita, ei sellaista taatusti löydy. Harmillisimmillaan onnistun tiputtamaan kourallisen kolikoita lattialle, ja ne pyörivät kaikki pienestä raosta kassapöydän alle. Ja jono takana kasvaa.

Mitä muita?

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Casablancan lumo


Jos joku niin Casablanca ansaitsee nimityksen ”elämää suurempi elokuva”. Tänään se tuli taas televisiosta. Taas se piti katsoa, taas se teki vaikutusen aivan samoin kuin joskus kauan sitten ensimmäisellä kerralla.

Kylmät väreet hivelevät selän ohellä aivojen mielihyväkeskusta aivan kuin eroottinen kosketus, kun Ingrid Bergman astuu ensimmäistä kertaa Rickin kapakkaan. Teho perustuu - jo Aristotelen Runousopissaan korostamaan seikkaan - siihen, että katsoja tietää enemmän kuin kohtauksen henkilöt.

Katsoja tietää, tai ainakin aavistaa, että tulossa on kohtaaminen, jossa on paljon vanhaa latausta. Kohtaus etenee vähitellen hivuttamalla. Siinä käytetään samaa hitaan etenemisen nautiskelua kuin kuopiolaisen jääkiekkojoukkueen lentävässä lauseessa ”älä laakase, naatitaan!”.

Ensin tulee musiikki, kaikkien sentimentaalisten laulujen isoäiti, As Time go by. Siinä tuoksuu neworleansilainen karkeakurkkuinen musta jazz, melankolisen itsesäälinen whiskyhumala hämyisessä tupakansavuisessa kellariklubissa. Siinä tuoksuu kadotettu onni, jonka soisi palaavan.

Sitten tulee lähestyminen mutta ei vielä havaintoa siitä, kuka lähestyy.

Sitten tulee tunnistava katse.

Ingrid Bergman, Ruotsin toiseksi suurin lahja maailman elokuvakulttuurille, on osassaan loistava. Ainakin jokainen mieskatsoja osaa eläytyä Humphrey Bogartin menetyksen tuskaan ja uuden mahdollisuuden epäröintiin. Takautuma Pariisissa koettuun lyhyeen onneen on näyttelijätaidon mestarinäytteitä.

Yhteinen ajelu Pariisissa avoautossa Ingridin tukka hulmuten tekee pienin elein suuren vaikutuksen. Lähikuvan ilmeissä näkyy nuoren rakastumisen onni ja tulevaisuudentoivo. Muuta ei tarvita. Katsojalla on mihin samastua.

Yleensä yrmeä Bogart onnistui kerrakin näyttämään onnelliselta. Hän hymyilee ja on täynnä valoisuutta kuin murrosikäinen poika palattuaan ensikuhertelultaan ja saatuaan luvan tulla toistekin.

Mutta paha maailma jyrisee taustalla ja lähestyy. Katsojalla on siinäkin mihin samastua. Toisin näillä kahdella erityisen paha maailma, pahempi kuin useimmilla samastujilla. Se erottaa rakastavaiset. Tämäkin useimmille katsojille tuttu kokemus omasta menneisyydestä.

Sitten uusi kohtaaminen Casablancassa. Maailma on tullut hulluksi, ja menneet rakkaussurut ovat siinä myllytyksessä sivuseikka. Tai eivät kuitenkaan. Lataus on jäljellä.

Maailma on täynnä petosta, kieroilua, poliittista juonittelua ja väkivallan pelkoa. Vain kyynisellä asenteella voi selvitä. Vain viekkaimmat pärjäävät. Miten sellaisessa maailmassa voisi luottaa edes entiseen rakastettuun, joka hänkin petti keskellä kauneimpia odotuksia silloin kerran siellä Pariisissa.

Casablancan mestarillisuus syntyy erityisesti siitä, että siinä liittyvät yhteen yksilökeskeinen rakkausjuoni ja uhkaava historiallinen tositilanne. Ja samassa kapakassa istuvat sekä hyvä että paha, varstarintamies ja natsit. Ja jokunen epätoivoisesti puolueetonkin.

Ja lopun kuolematon repliikki: ”Luulenpa, että tämä on kauniin ystävyyden alku, Louis.” Siinä miesten välinen luotettava kaveruus - olkoonkin viekkaiden pelien pohjustama - nousee epäluotettavien ja hämmentävien naissuhteiden tilalle.

Katsokaa vain ympärillenne, nykyhetkessäkin.
- - - 
Tervehdin uutta lukijaa, Päiviä. Toivottavasti viihdyt. Huomaan, että olemme vanhoja tuttuja.

lauantai 26. joulukuuta 2009

Uuni ja Wallander

Dessutom alkoi lukea kahta joululahjakirjaa rinnakkain.

Tällainen kummastuttaa joitakin, mutta minulle tapa on luonteva ja usein käytetty. Rinnakkain luettavat teokset pitää kuitenkin valita niin, että jos toinen on vaativa, toinen on helppolukuinen.

Joskus systeemiin voi liittyä kolmaskin kirja. Sen pitää olla lyriikkaa tai aforistiikkaa. Silloin sivut eivät käänny tiheään. Yksikin rivi saattaa riittää pitkään tuumailuun.

Tämänkertaiset kirjani ovat Antti Hyvyn Uuni (vaikea) ja Henning Mankellin Rauhaton mies (helppo). Lyriikkaa ei tällä kerralla päässyt mukaan.

Molempien kirjailijoiden tuotanto on tuttua jo vuosien takaa, joten siis tiesin mihin ryhdyn ja kaksoisvalinta oli harkittu teko. Kun Hyryn hitaaseen etenemiseen väsyy, siirtyminen Wallanderin hyvään vetoon virkistää, parhaimmillaan jopa niin paljon, että Uunin lukeminen voi kohta taas jatkua.

Kirjailijoiden vanha maine tuntuu pätevän näihin uusiinkin kirjoihin - tosin vaikutelma perustuu tässä vaiheessa vasta pieneen pätkään kirjan alusta. Hyry eteni 30 sivua, Wallander 57 sivua.

Hyryn osalta sivumäärä on varsin hyvä saavutus yhden reilun tunnin kestoisen istunnon saavutukseksi. Wallanderia olisi voinut lukea pidempäänkin, vaikkapa koko kirja kerralla loppuun yötä myöten, mutta esteeksi tuli sovittu vierailu.

Vielä ei ole aika sanoa mitään arvosteluun vivahtavaakaan. Dessutom on siinä periaatteellinen eikä suostu tekemään niin kuin esim. kunnioitettu pääministerimme, jolla on kyky arvostella teatteriesitys sitä näkemättä (tunnettu esimerkki Smedsin Tuntematon sotilas).

Hyryn lukemisesta eräs asiaa ymmärtävä tuttava sanoi Dessutomille, että lukeminen helpottuu, jos lukijalla on omaa kokemusta muuraamisesta ja laastin tekemisestä. Voi olla. Dessutomilta tämä kokemus puuttuu. Muutaman kerran on tullut myllättyä apumiehenä betonia, mutta muuraamiseen en ole koskenut.

Toiston ja ahkeran työponnistelun estetiikka on tuttua Hyryn tuotannosta. Ei se aina vedä. Jossain kohdassa se voi muuttua yksitoikkoisuudeksi, kun tiilien muuraamista selostetaan yksi kerrallaan.

Sen sijaan Mankellin keskeiseksi nouseva teema on Dessutomille hyvinkin tuttua ja itse koettua. Tällä tarkoitan, että olen vanhentunut samoille rajoille kuin komisario Wallander. Eikä minullakaan mukavalta tunnu.

perjantai 25. joulukuuta 2009

Ei ihan kelpaa

Joulu on Dessutomille vaikeahko kokemus. Toinen samanlainen on pääsiäinen.

Dessutom ei ole erityisemmin uskonnollinen. Rippikoulun olen käynyt mutta sittemmin eronnut kirkosta. Katson kyllä televisiosta joulurauhan julistuksen Suomen Turusta Brinkkalan talon parvekkeelta, mutta siihen kristillinen meno sitten jääkin.

Jouluyö on nyt kirjoitushetkellä menossa, ja on aika myöhä. Tällainen ostoryntäilyn ja turhanpäiväisten lahjaostosten sävyttämä hiljentyminen tuntuu vieraalta. En panisi hanttiin, jos tässä olisi aito hiljentyminen, mutta kun tämä on aito amerikkalaistyylinen kulutusjuhla siinä kuin halloween tai ystävänpäivä, niin ei kelpaa. Mieluisampi yö on juhannusyö, samoin taiteiden yö.

Monenlaista harmia tulee aina jouluaattona vastaan. Yksi niistä on liikennelaitoksen toiminnan loppuminen iltapäivällä. Taksifirmoille se on tietenkin mieluinen asia. Siinäkin uskonto muuttuu bisnekseksi.

Dessutom joutui myös käyttämään taksia, mikä on suhteellisen harvinaista. Töölöntorille on hyvät yhteydet. Raitiovaunut tuovat kotiin myöhäisenkin kulkijan, mutta eivät jouluaattona. Liian myöhään liikkeellä oleva kulkija yleensä kävelee Töölöntorille vaikka mistä, mutta ei näin liukkaalla kuin tänään. Dessutom otti mittariauton lähtiessään kyläpaikasta Kapteeninkadulta.

Joulun ruokalistaan ei meillä kuulu lipeäkalaa eikä kidutettua sikaa. Kalkkunaa tai muuta lintua sen olla pitää, vaikka ovatkin vaivalloisia paistaa ja viipaloida. Ja sillit, Dessutomin suurimmat suuhun pantavat nautinnot.

”Vuorovetten prinssi” oli neloskanavalta hyvä oivallus jouluyön elokuvaksi. Sen katsoin mieluusti taas kerran. Melodraama ja love story parhaasta päästä. Naispääosassa Barbra Streisand on niitä rooleja, joita katson aika miehisellä katseella. Siinä on karismaa.

Dessutom ei siis jouluna kumarra erityisen syvään Betlehemin suuntaan, vaikka Raamatun tarina onkin kirjallisesti vaikuttava. Syvemmän kumarruksen suuntaan esim. Olympos-vuoren suuntaan. Siellä on sentään viriilimpää meininkiä.

torstai 24. joulukuuta 2009

Ovidius antaa ohjeet

Dessutom käytti aatonaaton marketeissa ryntäilyyn säädetyn ajan hyödyllisemmin lueskelemalla vanhaa suosikkiaan Ovidiusta. Siitä on aina saatavissa sekä huvia että oppia.

Roomalainen Ovidius (43 eKr. - 18 jKr.) oli aikakautensa urbaani modernisti ja uuden ajan lapsi. Hän oli suuren maailmanvallan pääkaupunkilainen, entiset kankeat jumalat hylännyt nautiskelija, joka kuului keisari Augustuksen lähipiiriin - sen saman, jolta kävi muista yhteyksistä tunnetuksi tullut käsky.

Pääteoksessaan Ars amatoria (Rakastamisen taito) kirjailija ensin esittelee kotikaupunkinsa vastineet Töölöntorille eli paikat, joilla voi tavata kauniita tyttöjä. Sitten hän esittelee kokeilemiaan keinoja, joilla tyttöjä voi valloittaa.

Erityisesti hän tähdentää, että ohjeet ovat käyttökelpoisia vain kevytmielistä rakkautta tavoiteltaessa. Avioliittoon joutuminen on tässä katsannossa pahin mahdollinen onnettomuus.

Mutta rakkauden ammattilainenkaan ei ole tavoitteena. Ihannetapaus on tyttö, joka on ”culta” ja ”docta”, hienostunut ja oppinut.

”Nihil novi sub sole” (ei mitään uutta auringon alla). Ajanlaskumme alussa - samoin kuin nykypäivänä - kaikkinainen sovinismi aiheutti joissakin porukoissa porua. Ja toisissa porukoissa innostusta (eivätkä kummatkaan porukat olleet viranomaisia, paitsi ehkä jälkimmäiset porukat virantoimituksen ulkopuolella).

Kirjailijan henkilökohtaisesta menestyksestä oppiensa soveltamisessa ei ole tarkempia tietoja. Amatööripohjalta Dessutom itsekään ei rohkene esittää tästä asiasta arvioita, vaikka kirjan ihailija onkin.

Tässä näytteeksi hyödyllisiä ohjeita nuorille herroille kahden tuhannen vuoden takaa.

Tytön valinta

Ensiksi on sinun, joka nyt vasta aloittelet uraasi lemmensoturina, pyrittävä ottamaan selville, ketä haluat rakastaa. Sen jälkeen on vaivanasi saada mieluisa tyttö suostumaan ja kolmanneksi saada rakkaus kestämään. Siinä tavoitteeni: tämän matkan tulevat vaununi kulkemaan, tässä määränpää, joka niiden vauhtiin päästyään tulee tavoittaa.


Niin kauan kun olet vapaa ja voit kulkea ohjakset irrallaan, voit valita kenelle sanot: "Vain sinä miellytät minua." Ei hän putoa syliisi kuulaan ilman halki—itse sinun on etsittävä tyttö, joka miellyttää silmiäsi. Metsästäjä tietää, mihin virittää verkkonsa hirvien pään menoksi, samoin sen, missä laaksoissa raivoisat metsäsiat majailevat. Linnustaja tuntee pensaikot, koukun riiputtaja tietää vedet, joissa kalaa liikkuu runsaasti.

Opettele siis sinä, joka etsit rakkauden kohdetta, ensiksi tuntemaan paikat, joissa oleskelee tyttöjä suurin joukoin. En käske etsijän lähteä purjehtimaan, eivätkä pitkät matkat suinkaan ole tarpeen sopivan lemmityn löytämiseksi. Perseus nouti Andromedansa auringon polttamasta Intiasta ja Paris ryösti Helenansa Kreikasta, mutta Roomassa on tarjolla niin paljon viehkeitä tyttöjä, ettet voi olla sanomatta:

"Täällähän ovat maailman kaikki kaunottaret!" - Yhtä paljon kuin meressä vilisee kaloja, lehvistössä lennähtelee lintuja ja taivaalla tuikkii tähtiä, yhtä paljon on Roomassa nuoria kaunokaisia. Sanalla sanoen: Venus asuu edelleen poikansa Aeneaan kaupungissa.


Jos sinua viehättää vasta nupullaan oleva nuortea neito, silmiisi varmasti osuukin koskematon impi; jos haluat jo hiukan varttuneempaa, on tarjolla tuhansia sinulle mieleisiä ja ainoa pulmasi on miten valita oikein. Tai ehkäpä sinua miellyttää joku kypsyneempi ja kokeneempi? Heitä — usko minua — on myös runsain joukoin. - -


Havainto ohimennen: onkohan levy-yhtio Love Records saanut nerokkaan tulkinnanvaraiseen logoonsa vaikutteita tämän kirjan kuvituksesta?


Toimivan suomennoksen laati vanha veijari Seppo Heikinheimo. Mehevät kuvat piirsi R Westrén-Doll. (Weilin & Göös 1965)




keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Älä kehu suomalaista liikaa

Viime päivinä on tullut paljon palautetta, kuten joulun alle kuuluukin. Se on perua kouluajoilta. Joulutodistuksessa annettiin kuulua, miten syyslukukausi oli sujunut. Yleensä huonosti. Pinkomisen aika tuli vasta toukokuussa.

Se riitti, kun ehdoista selvittiin ja arvosanaksi todistukseen tuli viisi. Tuli vapaa kesäloma.
Suomalainen on tottunut, että palautteen ainoa tarkoitus on luetella korjaamista vaativat suoritukset ja haukkua suurta korjaamista vaativat suoritukset. Jos jokin asia on mennyt hyvin, sitä ei tarvitse mainita.

Parasta mitä pomolta voi kuulla on hartioiden kohotus, käsien levitys, naaman leukavenytys ja lausunto ”ihan jees”.

Dessutomilla oli 80-luvun lopulla tilaisuus osallistua Yhdysvalloissa näyttämö- ja puheilmaisun koulutukseen. Mieleen jäi erityisesti kuuluisa naispuolinen pedagogi, jonka erityisala oli äänenmuodostus.

Meitä oli viitisentoista oppilasta, jotka piirissä seisten rakensimme hänen johdollaan tervettä, kuuluvaa ja puhdasta tekniikkaa äänen muodostumiselle. Yksi kerrallaan olimme vuorossa tekemään harjoitukset, jotka hän ns. antoi eteen. Harjoittelukerta oli aina parituntinen, ja se alkoi perusteellisella äänenavauksella.

Temperamenttia piti löytyä. Iso ääni, laajat eleet, suuret tunteet. Jotain perin epäsuomalaista. Niin myös palaute. 

Ei tarvinnut hääppöinen urahdus kuulua Dessutominkaan kurkusta, kun se oli heti ”wonderful” tai jotain muuta ylistävää. Välillä häivähti tunne, että tässäpä taitaa seistä maailmanluokan äänitaiteilija. Useammin tuli kuitenkin epäusko.

Dessutom ystävystyi tämän viehättävän daamin kanssa myös oppituntien ulkopuolella. Iltaa istuttaessa hän kyseli kiinnostuneena Suomesta ja suomalaisuudesta, sillä hänen työlistallaan oli puheilmaisun kansainvälinen kurssi parin vuoden kuluttua suomalaisen pikkukaupungin kesän kulttuuripäivillä.

Dessutom yritti pohdiskella ja selittää suomalaista mentaliteettia. Pätkä Kalevalaakin tuli opetetuksi. Yhtenä luonteenpiirteenä yritin selittää, että suomalainen on luonteeltaan vaatimaton ja välttää ylisanoja. Esimerkkinä mainitsin tämän wonderful-kokemukseni.

Parin vuoden kuluttua hän tuli Suomeen pitämään kesäkurssiaan. Dessutom ei päässyt osallistumaan mutta tapasi hänet ohimennen.

Kurssilla oli opiskelijoita monesta Euroopan maasta. Jälkeenpäin tapasin yhden kurssilla olleen suomalaisisen näyttelijättären. Kysyin vaikutelmia.
- Hieno kurssi muuten, mutta opettaja ei tainnut arvostaa meitä suomalaisia. Harjoituksissa hän kehui ja ylisti kaikkien muiden kansallisuuksien opiskelijat. Mutta vaikka me suomalaiset teimme mitä, opettaja ei sanonut mitään. 
Häivähdys syyllisyyttä.

tiistai 22. joulukuuta 2009

Joulukuusivarkaat

Kotikatsomossa esitetty mainio ”Joulukuusivarkaat” kaivoi Dessutomin muistojen leikepöydästä esiin tapahtuman 1960-luvun alusta. Rikoksen poluilla olen ollut itsekin, ja huonosti meinasi käydä.

Isäukko kantoi pitkään kaunaa työnantajaansa kohtaan jostain kärsimästään vääryydestä, josta alakouluikäisellä Dessulla ei ollut tarkempaa tietoa.

Kaunaa ei tietenkään sopinut ilmaista työnantajalle itselleen - se olisi voinut vaarantaa työpaikan. Kosto piti hoitaa huomaamatta. Koston muodoksi isä oli keksinyt joulukuusen varastamisen työnantajan firman pääkonttorin nurkalta.

Siinä oli puutarhurin hoitamaa puistoa, ja varastettavaksi katsottu kuusi oli parimetrinen ja kaikin puolin mallikelpoisen muotoinen.

Paikalle ei kuitenkaan voinut mennä tietä pitkin, sillä siihen näkyi lähitaloista. Mutta konttorin takana oli laaja metsä. Sitä kautta pääsisi hiipimään huomaamatta.

Isä otti seitsemänvuotiaan Dessun mukaan apumieheksi auttamaan kuusen raahaamisessa. Pulkka ja narua otettiin mukaan. Hämärän lähestyessä lähdettiin autolla ja ajettiin sivutielle, siitä rämmittiin umpihangessa kilometrin verran metsän läpi konttorin taakse. Lunta oli paljon. Perille päästiin hikisinä ja hengästyneinä.

Pimeä oli tullut mutta sahaaminen onnistui hetkessä. Kuusi sidottiin pulkkaan ja lähdettiin vetämään taskulampun valossa metsän läpi.

Sitten Dessulle sattui vahinko.

Kumisaapas juuttui paksussa hangessa johonkin koloon ja jalka karkasi saappaasta. Meni muutama askel ennen kuin pieni Dessu uskalsi pysäyttää etenemisen ja sanoa isälle, mitä oli tapahtunut. Isä saattoi olla kiivas mies.

Saapasta käännyttiin etsimään. Taskulampun pienessä valossa sitä ei kuitenkaan löytynyt paksun hangen piiloista. Matkaa jouduttiin jatkamaan ilman saapasta.

Kuusi saatiin kotiin toinen jalka villasukassa. Äidiltä ei herunut ymmärrystä operaatiolle, sillä kuusen arvo oli mitätön verrattuna uusiin saappaisiin. Hyviä kuusia olisi toki löytynyt kotinurkiltakin.

Ongelma kärjistyi, kun isä tuli ymmärtämään, että äiti oli kirjoittanut saappaan sisävarteen omistajan nimen. Koulussahan ne voisivat sekaantua.

Uhkakuva oli, että työnantaja lähtee seuraamaan lumessa olevia jälkiä ja löytää saappaan, ja siinä on nimi. Se olisi katastrofi - mikään ei pelastaisi.

Seuraavana päivänä ja talven mittaan monenakin päivänä hämärän hetkillä isä ja poika menivät takaisin metsään etsimään pudonnutta saapasta. Ja vielä keväälläkin, kun lumet sulivat.

Saapasta ei koskaan löytynyt. Ilmeisesti ei työnantajakaan löytänyt, sillä katastrofia ei kuulunut.

Isän kosto siis onnistui. Ja joulukuusi oli hieno (kuva rajattu niin että henkilöt eivät näy).
- - - 
Mitäpä muisteltavaa on 50 vuoden kuluttua niillä, jotka nyt ostavat kuusensa tuosta Dessutomin ikkunan alla aukeavalta Töölöntorilta. Hinta näyttää olevan jopa 60 € .

maanantai 21. joulukuuta 2009

Taide ja viihde - osa 2

(jatkoa eilisestä)

On vahinko, että koulu ei ole huolinut opetussuunnitelmaansa elokuvakasvatusta. Musiikki, kirjallisuus ja kuvataide siellä ovat. Nykynuori menettää koko taidelajin, sillä siihen kaupallisuus iskee kaikkein tehokkaimmin. Elokuvankin klassikot olisi hyvä oppia tuntemaan.
Kaikista taiteista juuri elokuvan klassikot olisivat helpoimmin koettavissa. Chaplin, Eisenstein, Hitchcock, Fellini, Kurosawa, Truffaut, Ford, Bergman, Bunuel, Tati, Welles ja monet muut ovat kohta kadonnutta kulttuurihistoriaa, jos nuoremmat sukupolvet eivät löydä niitä popcornin seasta. Kotimaisista ainakin Kassila, Niskanen, Jarva ja Kaurismäki kuuluisivat samalle listalle.
Aikanaan kulttuurin häpeätahraksi luokiteltiin rillumarei-genre. Helismaan ja kumppaneiden tekeleet olivat taiteen näkökulmasta sietämättömän kehnoja. Myöhempi aikakausi on (lähinnä Peter von Baghin ansiosta)  alkanut katsoa niitä toisestakin näkökulmasta: kuvana suomalaista sodanjälkeistä mielenmaisemaa.
Dessutom hyväksyy muutoksen ja katsoo Rovaniemen markkinat ja Lentävän kalakukon ja muut tarkalla silmällä ja näkee niissä kuvan, jonka ymmärtäminen ja tunnistaminen on osa suomalaisuutta. Rillumarein liepeiltä löytyi lastenkulttuurikin ennen televisiota ja Pikku-Kakkosta. Kokonainen sukupolvi meistä suurista ikäluokista sai lastenohjelmansa Pekka ja Pätkä -elokuvista.

Koulu on ymmärtääkseni parhaiten onnistunut musiikin ”ylhäisen” ja ”alhaisen” hyväksymisessä. Dessutomin omana kouluaikana musiikkitunnit täyttyivät virsistä, maakuntalauluista ja isänmaallisista hymistyksistä. Nyt ohjelmaan näyttävät kuuluvan kaikki osa-alueet klassisesta musiikista rokkiin. Siitä kehut peruskoululle ja lukiolle - tosin tuntimäärä on nolostuttavan pieni.
Kuiskaaja siteeraa amerikkalaista Las Vegasin yliopistpn professoria Dave Hicleyta: ”Populaarikulttuuri muistuttaa meitä siitä, että on olemassa meille kaikille yhteisiä asioita ja että olemme yleisesti ottaen OK. Korkeakulttuuri muistuttaa meitä siitä, että olemme yksin, emme erityisen hyveellisiä ja että meidän on pakko kuolla.”

On tässä pikkuisen perää, mutta vähän turhan kategorisesti ilmaistuna. Ydinasia on mielestäni siinä, että merkittävän teoksen äärellä lukija / katsoja huomaa, että tässähän puhutaan minusta / minun maailmastani.

Jos ei puhuta, se on sitten viihdettä. Ja sekin voi joskus olla ihan tasokasta ja hyödyllistä.

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Taide ja viihde - osa 1

Lievästi ärsyyntyneenä luin ystäväni ”Kuiskaajan” jutun populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin sekoittumisesta. Niitä on vertailtu aina, eikä asia sen valmiimmaksi tule.

Dessutom pitää itseään kulttuurin kymmenottelijana, jolle kelpaa lähes kaikki (kunhan kansantanhuilta vältyn). Kaikesta en jaksa innostua ja kaikessa on hyvää ja huonoa, mutta se on eri asia.

Lajiluokitukset kuulukoot urheiluun, ei kulttuuriin. On selvä ero siinä, että yksi hyppää pituutta ja toinen kolmiloikkaa. Mutta erottelepa yhtä yksiselitteisesti, että Agatha Christie kirjoitti rikosromaanin mutta Dostojevski ei.

Ei ole kauan siitä, kun kirjallisuudessa mestarikaartiin laskettiin vain suuret klassikot, kuten Shakespeare ja  Goethe. Mestareita molemmat, Dessutomkin sen myöntää. Mielipide perustuu perehtyneisyyteen.

Jos joku ei näitä koskaan elämässään ota lukuohjelmaansa, on täysin ymmärrettävää mutta valitettavaa. Eivät aavistakaan mitä menettävät. Mutta ihmisillä on erilaiset taustat. Yksilön valinnat ja hylkäykset kasvavat sieltä.

Dekkarit ja viihde luokiteltiin aiemmin hyljeksittävään kastiin.
Huomattava osa dekkareista on Dessutominkin mielestä sellaista, että niihin ei kannata aikaansa tuhlata. Mutta eivät kaikki. Osa ansaitsisi kunniapaikan. Dessutom sijoittaa arvopaikalle esim. Simenonin, Joensuun ja Mankellin. Ja viimeisimpänä jopa Stieg Larssonin.

Vaikeuksia luokittelussa näyttää tulevan erityisesti silloin, kun teoksella on kaupallista menestystä. Puritaanisessta katsannossa ilmeisesti myyntimenestys ja taiteellinen taso sulkevat toisensa pois.

Elokuva ”uudempana” lajina on usein luokiteltu alemmaksi taiteeksi. Nykyelokuvan valtavirta on Dessutominkin mielestä menossa huonoon suuntaan. Siinä on paljon silkkaa roskaa, ja popcorn näyttää välillä olevan tärkeämpi kuin itse elokuva.

Mutta elokuvallakin on klassikkonsa. Dessutom oli sopivassa iässä, kun lukiolaisten elokuvakerhot kukoistivat. Niissä oli laatutarjonta. Myöhemmin olen istunut ahkerasti elokuva-arkistossa. Uusi tekniikka tarjoaa mahdollisuuden nauttia elokuvista kokona, ja tämä on nykyisin minulla runsaassa käytössä.

Tätä kirjoittaessani olen sivusilmällä seurannut Teemalta tulevaa Charles Vidorin ohjaamaa elokuvaa Gilda (1946). Muutaman kerran kirjoitus on keskeytynyt, vaikka elokuva on läpituttu. Kulttuurintuntemuksessa on pakollisia kohtia pysähtyä. Yksi sellainen on, kun Rita Hayworth laulaa ”Put the Blame on Mame”. ”Siitä maailma ei ole vieläkään toipunut.”
(jatkuu huomenna)

lauantai 19. joulukuuta 2009

Seksilelut Citymarkettiin

Citymarket aikoo ruveta myymään seksileluja, kerrottiin lehdessä.

Dessutom ei paheksu eikä pistä myymälää boikottiin. Saattaapa jopa joskus pistäytyä ostoksilla.

Mutta Dessutom ihmettelee, onko tämä nykypäivänä todellakin sen tason asia, että siitä on tarpeen tehdä uutinen. Eikö tässä yritetä tehdä tyhjästä sensaatiota? Eroaako tämä jotenkin ratkaisevasti sensaation suuntaan siitä, että esim. monenkarvaiset painotuotteet ovat olleet kaikissa kaupoissa myynnissä iät ajat?

Tasokkaiden lelujen pitäisi kuulua jokaisen terveysvaikutteisten tuotteiden myymälän perusvalikoimaan. Mutta eipä ole Eloriihessä tai Ruskovillassa näkynyt.

Dessu muistaa elävästi näppyläisimmästä nuoduudestaan ensikosketuksensa seksialan tuotteiden kauppaan kotikaupungissaan Jyväskylässä. Tipulan lukiossa oli tulossa teinikunnan konventti, ja Dessulla oli herännyt sellainen etiäinen, että juhlan jälkeen jatkoilla saattaisi löytyä käyttöä tuotteelle nimeltä kondomi.

Vuosi taisi olla 1969. Siihen aikaan kondomeja ei ollut valintamyymälöiden hyllyissä. (Tässä kohdassa hiemaan epäröin - muistanko väärin?). Joka tapauksessa Aren kulman lähellä oli kemikaliokauppa, johon menin ostosta toimittamaan. Asian arkaluonteisuuden vuoksi kyttäsin kaupan nurkalla hetkeä, jolloin kaupassa ei ollut muita asiakkaita.

Myyjänä oli rehevä täti, jonka ulkomuodon nyt vuosia jälkeenpäin muistan Fellinin elokuvan bordelliemännän kaltaisena. Täti kaivoi tiskin alta laatikoistaan Sultan-askin. Katse oli hyytävä. Katse mittaili, että jokos tuollainen nulikka…

Sellaisen katseen omistajalta olisi ollut syytä vaatia aseenkantolupa, niin tappava katseen osuma oli.

Noloutta olisi kyllä ollut syytä kokea myös illan myöhemmistä tapahtumista, mutta silloin nuori kolli ei vielä sitä ymmärtänyt. Kun suomalaisen pikkukaupungin nuorimies 60-luvulla oli saanut alkeistason seksikoulutuksensa koulussa välitunneilla kiertäneistä ruotsalaisista pornolehdistä, ei reaalimaailmassa toteutunutta alan osaamista voi pitää kovin laadukkaana.

Dessutom ei tiedä mutta epäilee, että nykypäivän nulikoilla taidot ja asenteet eivät ole yhtään sen kummoisemmat, vaikka ovatkin saaneet valita kondominsa huomaamattomasti valintamyymälän hyllyiltä ja oppineet perusasiat Internetin sivuilta.

Elämän julmia paradokseja on, että kun miehellä oppi alkaa olla syvällisesti sisäistetty, kyky alkaa hiipua. Sitä vaivaa Citymarketin uudet myyntituotteet saattavat ehkä hieman lääkitä.

perjantai 18. joulukuuta 2009

Joululaulujen rappio

Kaikki on nykyisin huonompaa kuin Kekkosen aikaan. Joululaulutkin.

Mitä tämä tämmöinen nykyhilpeily on olevinaan: "Hupsis pupsis pimpeli pompeli."

Silloin ennen oli sentään "Tip tap tip tap" ja "Rati riti ralla".

Rilluttelureissu Eliteen




Dessutom saa tuon tuostakin iltahämärissä luovan idean. Poikkeaisinko Eliteen. Näin  tänäänkin.

Takki päälle. Töölöntorilta Runeberginkatua alamäkeen. Jo panttilainaamon kohdalla piti nostaa talvitakin huppu suojaksi, sillä jopa Töölöön on tunkeutunut hytävää arktista ilmamassaa. Ja hiuksetkin olisivat ilman huppua kastuneet lumipyryssä.

Mehiläisen kulmassa Dessutom tuli vähän katumapäälle. -Voisihan Eliten jättää tänään väliin. Viimeksi poikkesin tiistaina. Ja huomenna luultavasti poikkean kuten usein perjantaisin.

Presidentti Relanderin muistomerkki oli lumen kehystämä. Eliten valo pilkisti kauempaa, mutta Dessutom ei antanut houkutukselle ylivaltaa vaan kääntyi vasemmalle Hesperiankadulle. -Mukava iltakävely, kerrankin lunta - oikeaa pakkaslunta, ei liukasta.

Hesperiankatua kohti Töölönlahtea. Ahtisaaren talon ohi Mannerheimintien kulmaan. Hiljaista on, ei paljon liikennettä. Manskun raitiovaunu kulkee meluisasti, ilman sitä olisi jopa hiljaista. Risto Rytin patsas näyttää leikkipuiston kiipeilytelineeltä lumivaipassaan. Herttaista. Vastapäiseen puistoon asti en viitsi mennä.

Käännyn vasemmalle stadionin suuntaan. Muistan taas, että 30-luvulla, kun rakenteilla olevalle urheiluareenalle mietittiin nimeä, vahvoilla oli ehdotus ”kilpola”. Sepä olisi vekkulia: ”Helsingin Olympiakilpola”.

Kadun varrella vasemmalla puolella on ranskalaisvaikutteinen ravintola Lyon. Sen kohdalla tulee aina nälkä. En kuitenkaan anna mielihalulle sijaa - sinne mennään vain juhlallisemmissa tilanteissa, ei iltakävelyllä.

Runeberginkadun kulmassa muistuu mieleen Silverbar. Kamala paikka. Diskojytää pahimmillaan. Kävin kerran ja poistuin puolessa tunnissa. Alakerran pankki ryöstettiin viime vuonna kahdesti muutaman päivän välein. Rosvot saatiin muistaakseni kiinni.

Käännös Runeberginkadulle loivaan ylämäkeen kohti Töölöntoria. Lyonin aiheuttama nälkä muistuu uudestaan mieleen, kun näkyviin tulee Mamma Rosa. Sen muistaa Jäätteenmäestä. Töölöntorin nakkikioski (”pienoislihalieriömyymiö”). Ostan sen tavallisen ja paljon sipulia väliin.

Sitten Runeberginkatua alamäkeen. Mehiläisen kulmassa Dessutom tulee vähän katumapäälle. Voisihan Eliten jättää tänään väliin. Viimeksi poikkesin tiistaina. Ja huomenna luultavasti poikkean kuten usein perjantaisin.

Relanderin muistomerkki on lumen kehystämä. Eliten valo pilkistää kauempaa.

Lenkkeillessä tulee jano. Dessutom ylittää Hesperiankadut ja astuu sisään Eliteen.

torstai 17. joulukuuta 2009

Bob Dylan: Menipä vaikeaksi



Dessutom tympääntyi taas heti radion joululauluihin. Ne on kuultu liian monta kertaa.

Hän marssi levykauppaan, sillä vanhalta mestarilta ilmeistyi joululevy. Odotus oli epäluuloista, etten sanoisi pahaenteistä.

Kyseessä on Bob Dylanin joululevy Christmas in the Heart. Yhdistelmässä Bob Dylan + perinteiset joululaulut on jotain perinpohjaisen yhteensopimatonta.

Vaihtoehto 1: 

Kertakuuntelun jälkeen jää ihmettelemään, että mikähän tämän idea on. Samanlaista kaupallisuutta kuin keneltä tahansa Amerikan 1950-luvun keskitason viihdeartistilta. Paitsi ääni: Dylanin lauluäänessä ei ole koskaan ollut hunajaa - ei nytkään. Siinä on aina annos räkättirastasta.


Onkohan vanhan Zimmermannin luomiskyky lopussa? Onko kapina kaikonnut? Miksi nämä samat värssyt taas veivataan?

Dessutom on kyllä ollut Dylan-fani (enimmäkseen - poikkeuskohtiakin on), mutta vanhalla sympatialla ei loputtomasti elä, jos naamalle heitetään tällaista. Otto Talvio (HS) sanoi osuvasti kritiikissään: ”Kuolemattomat jumalat eivät tee joululevyjä eivätkä pyöri verkkareissa bongaamassa toisten rocktähtien taloja.”


Purkaako Dylan myyttiään? Eikö hän halua enää olla sukupolvensa tulkki? No, kieltämättä hän osaa edelleen yllättää.


Vaihtoehto 2: 

Toisen kuuntelun jälkeen levyltä nousee esiin kelvollistakin, esim. polkanrenkutus Must be Santa. Aika vetävä, ei herttaisen tuikkiva. Tätä ei joudu kuuntelemaan tavaratalojen jouluruuhkassa.


Onkohan niin, että Bob-setä on päättänyt tehdä taas vastoin odotuksia. Hänen ei tarvitse enää pitää yllä mitään roolia. Voihan sitä kerrankin ruveta vaikkapa lapselliseksi.


Oscar Rossi (HBL) sanoi osuvasti kritiikissään: ”Gillar man både julen och Bob Dylan torde skivan vara en vinnare. Fixar man inte julen - eller om man eventuellt råkar vara ett allvarsamt Dylanfan - kan man ha svårt ded detta.”


Siinä se on. Dessutom on enemmän Dylanin kuin joulun ystävä. Siksi tämä on vaikeaa kuunneltavaa.



keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Kari: Jeesus joulukadulla

Visavuoren museo järjesti yleisöäänestyksen Karin kaikkien aikojen merkittävimmästä pilapiirroksesta. Kilpailun voitti "Jeesus joulukadulla eli kuokkavieras syntymäpäiväkesteissä" (1954).

Kari (oik. Kari Suomalainen 1920 - 1999) oli voimiensa päivinä huippulahjakas pilapiirtäjä - omaa luokkaansa Suomessa. Helsingin Sanomat julkaisi kuvia kakkossivullaan vuosikymmeniä. Erityisesti poliittisia puolueita ja presidenttejä - varsinkin Kekkosta - irvailevat kuvat olivat riemastuttavia.

Kari liittyi valitettavasti siihen pitkään jonoon suomalaisia mestareita, jotka eivät ymmärtäneet lopettaa, kun luomiskyky hiipui. Loppuvaiheen työt olivat jonkinlaisia katkeruuden ja ennakkoluulojen näytteitä, eivät enää huumoria. Helsingin Sanomat joutui sulkemaan sivunsa vanhan mestarin uusilta tuotoksilta, kun aiheet juuttuivat kaunaisiin rotunäkemyksiin. Joku niistä kuvista tuli äänestyksessä kakkoseksi. Totta kai, onhan sillä suunnalla junttamiehiä joka äänestykseen.

Voittanut työ edustaa Karin vakavaa puolta - siinä on sanomaa, jota ei voi kiistää eikä pitää tänäkään päivänä yli puolen vuosisadan jälkeen vanhentuneena.

Dessutomilla vilahti ohimennen mieleen tämä piirros, kun hän tänään puoliltapäivin käveli Aleksanterinkatua, juuri Karin piirroksen näköisellä kohdalla. Ei siellä Jeesusta näkynyt, mutta muistuma siihen suuntaan oli ilmeinen.

Citykäytävän aukolta muutama askel Keskuskadulle päin oli jalkakäytävällä pakkasessa vanhempi nainen jalkakäytävällä polvillaan pahvimuki edessään.

Ei sinne kuppiin kukaan mitään antanut. Ei Dessutomkaan. Oli kiire päästä pakkasesta Stockmannille lahjoja ostamaan.

tiistai 15. joulukuuta 2009

PAPPI MITRO

Dessutom ei voi pidätellä huvittunutta hymähtelyä seuratessaan loputonta jatkokertomusta kirkkokuntien yrityksistä pilata arvostustaan.

Dessutomille on yksi ja sama, ovatko kyseessä ortsut, lutskut tai jotkut muut. Papinkaapujen värit vähän vaihtelevat, seremoniat sujuvat vähän eri nuotilla ja juhlamenojen koreografia vähän vaihtelee, mutta muuten viesti on aika lailla yhtä ja samaa.

Asia ei siis kuulu Dessutomille sen enempää kuin maalliselle Hallinto-oikeudelle, sillä kummallakaan näistä instansseista ei ole jäsenyyteen perustuvaa sananvaltaa minkään kirkkokunnan sisäisissä asioissa.

Mutta sanonpa silti.

Oma kirkkokunta hyljeksii pappi Mitroa, koska tämä on lähtenyt mukaan politiikkaan. Ja julkisuusmylly hänen ympärillään näyttää aika lupsakkaalta.

Nyt hallinto-oikeus on antanut päätöksen: siitä vaan, antaa palaa, sen kun hyljeksitte, ei kuulu muille.

Se on oikea päätös. Ei kuulukaan.

Silti ihmetellä voi.

Että Suomen papeista juuri tämä veijari. Dessutom tietäisi monta muuta pappia, jotka joutaisivat toimintakieltoon. Piispoista nyt puhumattakaan.



VIRGINIE & EDELFELT

”Tuossa ovat silmät, joiden liekki lävistää hämyn; terävät ja hirveät tähtäimet, jotka tunnen niiden pelottavasta ilkikurisuudesta. Ne vetävät luo ja ahmivat varomattoman tarkastelijan katseen.” (Charles Baudelaire, suom. Väinö Kirstinä & Eila Kostamo)

Heidi Köngäksen ohjaama Virginie miellytti. Se oli onnistunut tulkinta Anna Kortelaisen kirjasta ”Virginie - Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina” (2002). Köngäs tekee harvoin mutta hyvää.


Teos on herkullinen yhdistelmä arvoitusdekkaria, taidehistoriallista tutkimusta, matkakertomusta ja kulttuuriesseetä. Lisäksi se avaa näkymän pariisilaisen taiteilijayhteisön elämään.

Kohteena on 1800-luvun lopun nuori eroottisesti säkenöivä kaunotar, jonka identiteettiä suomalainen tutkija yrittää etsiä Pariisissa ja ympäri Eurooppaa niukkojen vihjeiden johdattamana. Tyttö oli Pariisissa työskennelleen Edelfeltin mallina useissa maalauksissa, ja hänellä oli intohimoinen mutta lyhytkestoinen suhde taiteilijan kanssa.

Johtolangat eivät vie etsijää perille. Kuka on tämä arvoituksellinen kaunotar, jota Edelfelt niin aistikkaasti kuvasi?

Lopussa avautuu kuitenkin uusi ratkaisun mahdollisuus - teos jää ikään kuin kaipaamaan jatkoa. Vihjeen ydin on kutkuttavalla tavalla Charles Baudelairin Pahan kukkia -runokokoelman kuuluisa mystinen muusa, Musta Venus, jollainen on taustalla näkyvissä myös Edelfeltin viimeisessä Virginiestä maalaamassa taulussa.




maanantai 14. joulukuuta 2009

LIKAINEN PELI PALJASTUI

Dessutom luki lehdestä, että kaksi suurinta kauppaketjua ja monet isot ruokatuottajat ovat mukana vehkeilemässä uusia ydinvoimaloita Suomeen.

Sepä perhanaa.

Dessutom on asioinut pääasiassa vihreän bonuskortin kauppaketjussa. Firma on markkinoinut itseään vastuullisena ja elintarvikkeiden eettistä taustaa arvostavana.

Putiikissa onkin ollut tarjolla reilun kaupan tuotteita ja jossain määrin lähellä tuotettuja elintarvikkeita. Lisäksi konserni on kouluttanut ja rekrytoinut huomattavan paljon maahanmuuttajia. Tällaista Dessutom on arvostanut.

Toisaalta olo on ollut nolo siitä, että on tullut juututuksi bonuskortin vetämänä tällaiseen jättiläiseen. Se on pois pieniltä kauppayrittäjiltä, joita sentään Töölössäkin on muutama tallella, ja ilmeisen huonosti niillä menee. Aivan erityisen kohtalokas vaikutus suurilla ketjuilla on ollut maaseudulla, jossa kirkonkylän marketit ovat tappaneet kyläkaupat. Näin Dessutomin kesäkodin lähistölläkin.

Ydinvoimauutinen oli pläjäytys vasten kasvoja. Nyt sitoutuminen täytyy miettiä uusiksi. Sellaiseen omantunnon ohitusleikkaukseen Dessutom ei suostu, että tukisi euroillaan kiertokautta ydinvoiman lisärakentamista.

Dessutom ei luota pätkän vertaa insinöörien tyrkkyvakaumuksiin turvallisuudesta. Taustalla piileskelee maksettujen lobbareiden brändätty peli kulutuksen maksimoimiseksi. Siinä kaikkinainen mittasuhteiden taju on vaipumassa ehdottaman oikeassa olemisen suohon.

Nyt tarvitaan kansalaisliike, joka nostaa metelin.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

NIMI TUNTUU TUTULTA

Kaveri Oulusta täytti 50. Vaimo on häneltä jo vuosia sitten karannut, lapset ovat aikuisia. Asuu yksin pienessä yksiössään.

Soitin onnittelupuhelun.

- Pidätkö isotkin juhlat? Tuleeko paljon vieraita?
- Isot on juhlat. Kuusi vierasta. Kaikkien nimi Sinebrychoff
.

 

BB:n PALJAS PEPPU





On elokuvia, joista muistiin on jäänyt vain yksi kohtaus. Yle-Teemalta tuli äsken yksi sellainen: Jean-Luc Godardin ohjaama ”Keskipäivän aave” (Le mépris - 1963). (Esitetty myös nimellä ”Sen täytyi tapahtua”.

Alussa Brigitte Bardot makoilee alastomana sängyllä vatsallaan ja juttelee joutavia Michel Piccolin kanssa. Mitään muuta siinä kohtauksessa ei tapahdu.

Se kuva jäi pysyvästi nuoren Dessutomin mieleen, kun hän näki elokuvan elokuvakerhojen kulta-aikana joskus lukioikäisenä. Muilta osin elokuva oli helposti unohdettava eli Godardille tyypillisesti moderni eli asetelmallinen ja poseeraava. Filmihulluille jäi lisäksi muistiin, että siinä esiintyi omana itsenään saksalainen mestariohjaaja Fritz Lang.

Hieman samantapainen muistiin pysyvästi jäävä kuva on elokuvan ”…ja Jumala loi naisen” alussa (Vadim: Et Dieu…crea la femme - 1956). Siinä Curd Jürgens löytää Bardot´n vaatteettomana lakanapyykkinarun takaa.

Brigitte Bardot´n vaikutus nuoren pojan elämään oli 60-luvulla voimakas Suomessakin. Ulkonäkö oli tyrmäävän seksikäs. Amerikassa Marilyn Monroe oli vaikuttava myös, mutta BB oli luonnollisempi, eurooppalaisempi; hänessä oli annos tavallista keskenkasvuista naapurintyttöä vailla irstautta. Sellaisen saattaisi tavata ihan oikeastikin.

Bardot´hon liittyy Dessutomin kehityshistoriassa yksi suorastaan eksistentialistisesti käänteentekevä kokemus. Isoveljelläni oli 60-luvun puolivälissä kirjeenvaihtotovereita. Kirjepaperilehtion kansikuvana oli BB, kiiltopaperinen A4-kokoinen värikuva. Pörheä iso tukka, mutrusuu, suuret silmät ja suuri kaula-aukko, hyvin suuri.

Siihen aikaan Dessutom (eikä varmaan kukaan muukaan) ei tiennyt sovinistisesta katseesta mitään, joten tämä annettakoon anteeksi.

Dessutom muistaa noin 13-vuotiaana usein yksin huoneessaan katselleensa tätä kirjelehtiön kiiltävää kuvaa. Niihin asti naissukupuoli oli koostunut monenlaisista äideistä, mummoista, tädeistä, rouvista, akoista ja likoista. Nyt BB antoi oivalluksen, että on niissä vielä jotain muutakin…

 

lauantai 12. joulukuuta 2009

KIIHKOILUA YLEä VASTAAN

Lautakasan jälkipyykistä on kasvanut mahdoton pöhinä, erityisesti nettikeskusteluissa. Laudan tikku pisti myös Dessutomin sormeen.

Mistä kumpuaa kaikki tämä YLE-viha?

Dessutom näkee asian niin, että YLEä vastaan on käynnissä kahden rintaman sota. Toista käy kaupallinen media, jolla menee huonosti. Tämä on aivan ymmärrettävää markkinatalouden vallitessa. Kun keinot loppuu, kampitus alkaa. Kaikki, mikä vahingoittaa toista, on itselle eduksi.

Toista sotaa keskustelupalstoilla käy kiihkeä YLE-vastustajien joukko. He uhkaavat taas kerran ehdottomasti kieltäyä lupamaksuista.

Kritiikki on armotonta. YLE lähettää "pelkkää" kulttuuria / oopperaa / suomenruotsalaista / taidetta / tiedettä / dokumenttia / sinfoniaa / murtomaahiihtoa / talouslamaa / kaurismäkeä / vanhusten ongelmia / suomifilmiä / uusintaa / hienostelua ynnä muuta vasemmistopropagandaa, ja kaikkea tätä veronmaksajien varoilla. Lisäksi siellä on aggressioita herättävä toimitusjohtaja, joskin hyvännäköinen muija.

Kritiikki lauhtuisi vasta jos YLE lähettäisi formulaa / actionia / väkivaltaa / rockia / bigbrotheria / beachibiletystä / pornoa / NHL:ää / tosi-tv:tä / music-tv:tä / kauhua / scifiä / kokoomusta / kruisailua ja uutisissa olisi loppukevennys ja toimitusjohtaja potkittu ulos. Muija voisi jäädä.

Ei tämä meuhkaaminen ole pääministerin puolesta vaan YLEä vastaan. (Ohjelma)poliittiset kostajat ovat liikkeellä.

- - -

Dessutom itse ilmoittaa arvostavansa YLEä. Erityisen arvostavan onnittelun hän lähettää YLE-Teeman kanavapäällikölle Ulla Martikainen-Florathille Suomen kuvalehden journalistipalkinnosta.

perjantai 11. joulukuuta 2009

KUOLLEIDEN RUNOILIJOIDEN SEURA

Alkuepäily: kestääköhän 20 vuotta vanha menestysfilmi uusintakatselun pitkän tauon jälkeen.

Epäilyn perustelu: Päätähti Robin Williams on myöhempinä vuosinaan tähdittänyt usein kelvottomia tekeleitä. Katsoja Dessutomilla on kehittynyt jonkinasteista tympääntymistä naamataulun metkannäköiseen virneeseen.

Toisaalta mielikuva vuosien takaa on säilynyt myönteisenä, erityisesti pateettinen loppukohtaus. Ja ohjaaja Peter Weir on tehnyt useita laatutöitä.

Elokuvan teemaksi, eräänlaiseksi "opetukseksi", on muodostunut latinankielinen lentävä lause "Carpe diem" ("Tartu hetkeen" / "poimi päivä"). Se on lainaus Horatiuksen oodeista ("Dom loquimur, fugerit invida aetas: carpe diem quam minimum credula postero")

- - -

Katselukokemus DVD:ltä vahvisti myönteistä mielikuvaa - kyllä tämä ihan kohtuullisesti on kestänyt aikaa.

Tarina on vahva, siihen menestys perustuu. Ollaan uusien aikojen ja uusien vapauksien aikakauden aattotilassa, vuodessa 1959. Tulee traaginen yhteentörmäys vanhan ja arvokkaan ja uuden ja boheemin välillä. Aktivistina toimii poikien vanhoillisen sisäoppilaitoksen uusi persoonallinen kirjallisuudenopettaja (Williams), joka inspiroi / manipuloi oppilaansa luovaan vapauteen. Katastrofihan sellaisesta tietysti seuraa - erityisesti Yhdysvalloissa.

Tunteisiin vetoavassa loppukohtauksessa kertaalleen nujerretut pojat rohkaistuvat uhanalaisessa tilanteessa ilmaisemaan kiitoksensa potkut saaneelle "kapteenilleen" (viittaus Walt Whitmanin runoon Abraham Lincolnille:)

Walt Whitman 1888:
O Captain! My Captain! our fearful trip is done; / The ship has weather'd every rack, the prize we sought is won; / The port is near, the bells I hear, the people all exulting, / While follow eyes the steady keel, the vessel grim and daring: / But O heart! heart! heart! / O the bleeding drops of red, / Where on the deck my Captain lies, / Fallen cold and dead.

(Peter Weir: Dead Poet´s Society, USA 1989)

TUNTEMATON SOTILAS - OUTO

Edvin Laineen ohjaama elokuva Tuntematon sotilas kuuluu itsenäisyyspäivän viralliseen liturgiaan kuin uskontunnustus kirkonmenoihin. Se näyttää nykyisin olevan isänmaallisen asenteen korkein ilmentymä taideteosten joukossa.

Aikoihinpa on eletty. Kun Väinö Linnan kirja ilmestyi (1954), se manattiin sotilaallis-isänmaallisissa piireissä alimpan tuonelaan. Mitä ylemmäs sotilashierarkioissa siirryttiin, sitä kriittisemmiksi ja vieroksuvammiksi kannanilmaisut kävivät.

Huomattavan paljon Linnan vastustajia löytyi aktiiviupseereista ja heitä lähellä olevista piireistä, ja vastustajien päälinnakkeita oli reserviupseerien lehti. Suurista päivälehdistä täystyrmäyksen kirjalle esitti mm. Helsingin Sanomat (kirjallisuuskriitikko Toini Havu).

Linnan kirjan vastustajat väittivät kiivaasti, että teos antaa väärän kuvan suomalaisesta sotilaasta sodassa, ennen kaikkea yleistämällä purnaus- ja uppiniskaisuustapauksia.

Myrkyllistä kritiikkiä tuli mm. seuraavista syistä:
että Linnalla ei ollut harmainta aavistusta sotilaspsykologiasta / että Linnalla ei ollut käsitystä siitä vastuun taakasta, joka lepäsi päällystön harteilla / että Linna oli omaksunut yksioikoisen ja epäoikeutetun kielteisen asenteen puolustussotaamme / että Linna ei ollut oivaltanut tapahtumien taustaa ja historiallista yhteyttä.

Vastustajien seurakunta oli ehkä vähälukuinen mutta sitäkin hartaampi. Sanoma oli: älä usko kaikkea mikä on totta!

- - -

Suuri lukeva kansa kyllä riemastui. Tästä tuli suomalainen kirjojen kirja.
Linnan loistavasta romaanista Edvin Laine onnistui tekemään varsin keskinkertaisen elokuvan. Suuri osa Linnan kirjan eetoksesta katosi, kun pääpaino siirtyi taitavien näyttelijäsuoritusten myötä lystikkäisiin henkilökuviin. Niistä on sinänsä osuvasti tullut suomalaisten kansanluonnetyyppien ikoneita ja lentävien lauseiden ja letkautusten aarreaitta.

Että juuri tästä teoksesta on tullut hurraa-isänmaallisuuden ylevin ikoni. . . Eihän siinä niin pitänyt käydä. Kyllä ne tässä nyt jotenkin erehtyvät.

Lähteet: Yrjö Varpio: Väinö Linna elämä (WSOY 2006) / N.-B. Stormbom: Väinö Linna - kirjailijan tie (WSOY 1963)

torstai 10. joulukuuta 2009

MENIN TAIDENÄYTTELYYN

Dessutom kävi taidenäyttelyssä.

Kaikki on katoavaista, paitsi taide (joidenkin mielestä myös tavara). Ns. sielu siinä virkistyy mutta vastapainoksi jalat väsyvät. "Reiet rupes ramppaamaan", kuten comebackin tehnyt  hiihtomestari luonnehti huonosti mennyttä kilpailuaan urheiluruudussa.

Tungosta riitti, eikä voinut pysähtyä vaipumaan syviin kokemuksiin, niin kuin suuren taiteen edessä kuuluisi.

Dessutom on kuitenkin kokenut vieras taidenäyttelyissä ja siksi pikkuisen viekas. Hän ei lähde ison virran viemänä ryntäilemään salista toiseen vaan kiertää mieluummin takaisin saman salin aloituspisteeseen ja katsoo sen kuvat uudestaan. Ja sama vielä kolmannenkin kerran.

Tällä tavalla ei tietenkään ehdi nähdä koko näyttelyä. Mutta Dessutom tietää tulevansa uudestaan - ja tarpeen mukaan montakin kertaa uudestaan. Ja kerran hän on käynyt tässä näyttelyssä jo aikaisemmin.

Aikaahan Dessutomilla on - työajalla tällaiset hoidetaan.

Ateneumin näyttely jatkuu vielä muutaman päivän vuodenvaihteen yli. Harvinaista herkkua syrjäisessä Suomessa. Taiteilijan nimi on

Pablo Diego José Francisco de Paula Juan Nepomuceno
María de los Remedios Cipriano Santísima Trinidad Ruiz y Picasso.

Runoerotiikkaa 20-luvulta

Saxophon

Kaulaltas pölyä puuterin
hengitän suin ja sieraimin
kuuletko kuin tän´ yönä soi
Alaska, Bombay ja Billy Boy!

Yllättävä ja aiemmin minulle tuntematon sitaatti runoilijalta, jolle oli tyypillistä aivan toisenlainen sielunmaisema. Talvisodan runoilijaksi häntä on tituleerattu, muita määritteitä ovat olleet "eetikko", "synkeä", "koruton".

Siis kuka? Vastaus: Yrjö Jylhä (1903 - 1956)

Sitaatti on vuodelta 1929 ja se julkaistiin Ylioppilaslehdessä. Nuorena miehenä Jylhä siis onnistui tavoittamaan sensuaalista erotiikkaa kuvatessaan jazz-musiikin luomaa uutta aikaa ja mondeenia hurmiota. Täyttä Tulenkantajuutta!

(Löytö on peräisin HS:ssa ilmestyneestä prof. Jyrki Nummen arvostelusta, jonka aiheena on vasta ilmestynyt Jylhän elämäkerta. Vesa Karosen ja Panu Rajalan kirja sijoittuu Dessutomin joululahjatoiveiden listan kärkipäähän.)

VAADIMME LISÄÄ JONOJA

Jono oli kuin terveyskeskuksen rokotukseen. Järjestyshäiriöiltä ja etuilulta nyt kuitenkin ilmeisesti vältyttiin - olihan virkavaltaa paikalla.

Luulisi käyvän voimille kätellä parituhatta vierasta. Presidentti kuitenkin näytti taas kerran koko kansalle sosiaalisen lahjakkuutensa. Ilme pysyi aurinkoisena ja spontaaneilta näyttävät tuttavallisen innostuksen leimahdukset katkaisvat yksitoikkoisen virran tuon tuostakin.

Ylen lähetyksellä oli taas kaksi miljoonaa katsojaa, Dessutom yksi heistä. Kättelyjono ohjelmaformaattina pysyy Suomen suosituimpana televisio-ohjelmana vuosikymmenestä toiseen. Voisiko sitä myydä suomalaisen tuotekehittelyn helmenä ulkomaisille tv-yhtiöille?

Ylen Mikael Jungnerille vihje: komenna firmasi uusimaan näitä jonokättelyjä. Arkisostanne varmasti löytyy kättelyjonoja ainakin jostakin 1960-luvulta asti. Ehkä yli 40 kättelyjonoa.

Niistä riittäisi uusintoja kerran viikossa melkein vuodeksi. Siinä Maikkari, Nelonen ja muut kilpailijat olisivat hätää kärsimässä, kun Yle vetäisi puoli kansakuntaa kanavalleen katsomaan kättelyjonoa vaikkapa joka sunnuntai parhaaseen katseluaikaan.

VELTTO VIRTASEN KRAVATTI



Helsingin Sanomissa julkaistiin maanantaina (7.12.) kuva kansanedustaja Veltto Virtasesta (persu) linnan juhlissa. Kuvatekstissä kerrottiin, että päässä oli renessanssibaretti ja kravatissa jäänsärkijän kuva.

Ilta-Sanomissa sen sijaan väitettiin, että solmiossa oli sukellusveneen kuva.

Mitäs pirua tällainen tiedonvälitys on? Eivätkö Erkon konsernin toimittajat erota merenkulkuvälineitä toisistaan?

Dessutom esittää valistuneen arvauksen ristiriitaisen tiedon perusteista, vaikka ei ole kyseistä kaulankoristetta nähnytkään.

Beatles julkaisi 1968 animaatiofilmin Yellow Submarine. Nimikappaleen lauloi Ringo. Sanat ja sävel Lennon - McCartney. Kertosäe kuului:

"We all live in yellow submarine, yellow submarine..."
Suomennoksen teki Juha Vainio ja "lauloi" Simo Salminen:

"Kaikki joukolla jäätä särkemään, jäätä särkemään..."

Laululyriikan vieraskieliset tekstit on yleensä totuttu "suomalaistamaan". Esimerkiksi samojen tekijöiden toisessa teoksessa englanniksi mennään paikkaan nimeltä Penny Lane, suomeksi Rööperiin.
Suomessä sukellusveneet olivat kiellettyjä rauhansopimuksen määräyksestä. Jäänsärkijät olivat tuttuja - erityisesti jokatalvisista lakoistaan. Vainiolta hyvä suomalaistamisidea.

Kuvia ei kuitenkaan suomalaistettu. Eiköhän siis Velton kravatissa ollut Beatlesien filmistä peräisin oleva sukellusvene.


DESSU RYHTYI LAISKAKSI


”On kahdenlaista työtä:

Ensimmäisessä siirretään aineen paikkaa muuhun aineeseen nähden. Toisessa käsketään muita ensimmäisen tyypin työhön.

Ensimmäinen työn muoto on epämukavaa ja huonosti palkattua, toinen mukavaa ja hyvin palkattua.”

Luokituksen teki brittifilosofi Bertrand Russell. Se on oikeansuuntainen mutta epätarkka. Nykyaikana kolmaskin luokka, jossa ”aineen” kohdalle kuuluvat tieto, taito, ajatukset, ideat, arvot, osaaminen (tai monissa tapauksissa niiden puute).

Dessutom itse luulee kuuluvansa tällaiseen kolmosryhmään, sillä hänen työnsä mielenkiintonsa kohdistuu aineettomiin asioihin. Ne ovat yleensä enemmän rempallaan kuin kuin nuo Russellin tarkoittamat perinteiset ”aineet”, joissa työ on luonteeltaan ojankaivuuta, tavaran kuskaamista tms.

Nykyisin usein vastaan tulee täysi bullshit bingo, käyttääkseni amerikkalaisperäisen sosiologian näppärää terminologiaa.

Hoidapa siinä sitten työsi, kun sinulla on iso pala Siperiaa sielussa. Kenellä on oikeus riistää ihmiseltä kasassa pitävä elämänvalhe, niin kuin Ibsenin Villisorsassa.

Kolme vuotta sitten kesällä Dessu huomasi, että kansallisrunoilija nro II:n luonnehdinta osuu itseen:

”Painaa niska kyyryssä - - niin paljon ku lähtee.” (Juice Leskinen)

Siitä alkoi joutilaisuuden ylistys.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...