Täynnä yllätyksiä

 

Voiko olla mielenkiintoisempaa tekstiä kuin päiväkirja? Varsinkin jos se on minun itseni vuosikymmeniä sitten kirjoittama päiväkirja. Sellainen näyttää olevan täynnä yllätyksiä.

Olen edennyt uudenvuodenpäivään 1978.  On kuulkaa käänteitä, draamaa, mutkikkaita juonenkulkuja, paljastuksia, aatteita, juonikkaita aikeita. Paikoin tulee epäily, olenko oikeasti tällaisessa ollut mukana. Vai olenko kirjoittanut fiktiota.

Luen innostuksen vallassa kuvausta sekasortoisesta poikamieselämästä kapakkakäynteineen ja tyttöjuttuineen, opiskelusta, luetuista kirjoista, katsotuista elokuvista, päivän uutistapahtumista, politiikasta. On elämä ja meininki ollut virkeää. Ei uskoisi, että minusta on ollut sellaiseen.

Päiväkirjani ovat 80-luvun loppuun mustekynällä kirjoitettuja. Sen jälkeen digi vei mennessään. Kirjoissa riittäisi luettavaa koko talveksi.

Päiväkirjojen perusolemus on yltiösubjektiivisuus. Niissä on joka sivu täynnä minä minä -juttua. Ne ovat häpeilemättömiä. Niitä ei kehtaisi muille näyttää.

Oscar Wilde taisi kaivata suurempaa objektiivisuutta päiväkirjoihin, kun hän lausui: "Kaikkien tulisi pitää jonkun toisen päiväkirjaa".

Unohtuneita muistoja palaa. Ällistelin uudenvuodentekstissäni ihmisen muuttuvaisuutta. Olin sattumalta tavannut luokkatoverini, jonka muistin kouluajoilta kovin vastahankaisena tyyppinä. Hän ei suostunut koskaan ottamaan lakkia pois päästään, ei edes ruokailussa. Jumppatunneilla urheilukentällä hän suostui juoksemaan rataa ympäri ainoastaan myötäpäivään. Ja nyt tämä opettajien mieliharmi oli valmistunut reserviupseerikoulusta! Ja minä, tottelevainen ja kuuliainen koululainen, olin juuri valmistunut siviilipalveluksesta.

Näissä teksteissä olisi aineksia isoonkin romaaniin tai draamaan ja komediaan, ettei peräti autofiktioon.

Ihan kuin minä

Kun viettää vapaaehtoista karanteenielämää jo kymmenettä kuukautta, alkaa välillä kaivata vaihtelua. Kuten vaikkapa kapakkailtaa kavereiden kanssa tai ihan oikeaa käyntiä teatterissa, museossa tai elokuvissa. Tai junamatkaa Pohjanmaan pääkaupunkiin. Kaikki sellaiset loppuivat maaliskuussa.

Yökerhoista ei niin ole väliä, eikä urheilukilpailusta. Edelleenkin pärjään ilman.

Ikkunasta ulos katselun rinnalla on kyllä monenlaista mukavaa oheispuuhastelua. Runsaat kirjahyllyni tarjoavat vaikka kuinka paljon lukemista odottavia kirjoja ja katsomista odottavia dvd-elokuvia. Niiden rinnalle olen löytänyt melkoisen määrän laadukkaita sarjafilmejä. Kaikki nämä Aika on meidän, Tyttö joka huusi sutta, Kesä 85, Rakasta mua ja monet muut ovat olleet oikein miellyttävää katsottavaa. Nyt alkamassa ovat Atlantic Crossing, Sisäilmaa ja Lyijykynätehtaan tyttö. Aloitusjaksot ovat oikein lupaavia niissäkin. Onneksi meillä on YLE, ettei joudu katsomaan mainoskanavien hömppää.

Olen yrittänyt etsiä kirjallisuudesta teoksia, joiden sisältö sointuisi yhteen tällaisen ainutlaatuisen kokemuksen ja mielentilan kanssa, joka syntyy, kun joutuu elämään pitkään pysähtyneessä tilassa, jossa ikkunasta ulos katselu on paras ja ainoa linkki reaaliseen ulkomaailmaan.

Sellaista kirjaa on ollut vaikea löytää. Nämä karanteeniklassikot, kuten Boccaccion Decamerone ja Camus´n Rutto, eivät tällaista hiljaisen pysähtyneisyyden kokemusta kuvaa.

Lopulta oikea kirja löytyi, yllättäen omasta kirjahyllystä, tosin vähän syrjäisemmästä sijainnista, alahyllyltä nojatuolin takaa.

Se on tietenkin "Lehmän päiväkirja" (Ur en kos dagbok / Beppe Wolgers & Olof Landstöm - 1973).

Siinä se on! Ihan kuin minä olisin omia tuntemuksiani - soveltuvin osin - kuvannut.

Aika haipakkaa

 

Kun alkuvuodesta jäin puolieläkkeelle, joku kokeneempi varoitteli, että nyt ne kiireet sitten vasta alkavatkin. Taisi olla oikeassa.   

Olen mennyt aika haipakkaa ympäri kaupunkia viime aikoina, kohokohtina kolme teatterikäyntiä. Alan ymmärtää, että ei sen näin pitäisi mennä, tässä on urakoinnin ja suorittamisen makua. Maltti pitäisi eläkeläisenäkin säilyttää.  

Vaikeaa se kuitenkin on, sillä tarjolla on niin paljon. Laatuakaan en voi moittia, sillä kaikki kolme esitystä ansaitsevat kehut. Kaksi raikasta yhteiskunnallista satiiria Ryhmäteatterissa (Ylihuomenna hän tulee, ohj. Linda Wallgren ja Eduskunta II, ohj. Susanna Kuparinen). Osaava ajankohtaissatiiri on pitkään ollut kadoksissa. Viimeksi se kukoisti Lilla Teaternin kultakaudella, silloin kabareen muodossa. Nyt se on palannut, entistäkin ilkeämpänä ja osuvampana.  

Kolmas teatterikokemukseni oli paras kaikista - ja paras teatterielämys pitkään aikaan. Svenska Teaternin musikaali Kristina från Duvemåla. Tätä tasoa Suomessa ei usein kohtaa. Abba-miehet Benny Andersson ja Björn Ulvaeus ovat tehneet huippuluokan musikaalin ja suomenruotsalainen esitys on poikkeuksellisen vaikuttava. Tuli sellainen tunnelma, että tämä pitäisi nähdä vielä toisenkin kerran. Kevätkauden liput ovat juuri tulleet myyntiin.  

Kun viime keväänä ostin liput Kristinaan, päätin lukea uudestaan Vilhelm Mobergin teossarjan Maastamuuttajat, johon esitys pohjautuu. Olen ne joskus nuorena lukenut mutta elämyksen uusinta olisi ollut hyödyllinen. Lukematta jäi. Kesällä kirjat olivat kyllä mukana mökillä, mutta koko ajan oli olevinaan muuta kiirettä.  

Eivätkä teatterielämykset tähän lopu. Alkavalla viikolla minulla on lipun tiistaina ja keskiviikkona kahteen kotimaiseen uutuusnäytelmään. KOM-teatteri esittää Markus Nummen kirjoittaman ja Pekka Milonoffin ohjaaman näytelmän Karkkipäivä. Melkeinpä naapurissani sijaitseva Q-teatteri esittää Antti Hietalan kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Tulipunainen hevonen.

 

Ensi viikolla kiireet helpottavat, sillä alkaa työprojekti. 

 

 

 

Harva meistä on rautaa

Takana leppoisa viikko maaseudun rauhassa Längelmäveden rannalla. 

Ensimmäinen päivä meni seisoskellessa ja katsellessa. Ei heti pidä rynnätä töiden kimppuun. Pitää tuumailla, tutkiskella, suunnitella. Illalla saunaan.  

Toinenkin päivä meinasi mennä seisoskellessa, mutta sitten kuitenkin panin töpinäksi. Vuoden kiertokulussa uusi kesä alkaa siitä, että poistaa näkyvistä edellisen kesän jäänteet. Se tarkoittaa pihamaalla lojuvien lehtien ja risujen korjaamista. Tontillani on paljon lehtipuita, koivua, vaahteraa, tammea, salavaa, haapaa, leppää, omenapuita. Siivottavaa on paljon.  

Olen liian laiska haravoimaan niin suurta pinta-alaa. Ruohonleikkuri, joka puhaltaa imemänsä silpun keräyskoteloon, on helpompi tapa. Mutta ruohonleikkuri ei suostunut heräämään talviunestaan. Vaikka kuinka tempaisin narusta, se ei käynnistynyt.  

Siispä työkalut esiin ja korjaamaan vikaa. En minä oikeasti sellaista osaa, mutta toivoa voi, että sattumalta onnistuisi. Muistista nousi muuan hiljattain näkemäni filmi, jossa naisvirkailija korjasi konttorin oikuttelevan automaatin suuntaamalla napakan potkun vehkeen kylkeen. Se vaikutti rutiinitoimenpiteeltä ja tepsi heti. En minä kuitenkaan potkaissut leikkuria, sen sijaan vääntelin ruuveja, joita oli monta.  

Jotenkin lipsahti. Pikkusormi osui johonkin terävään. Tuli haava, verta valui. Onneksi tuvasta löytyi viimekesäisiä laastareita. Korjaustyö keskeytyi. Illalla naapurin isäntä poikkesi. Kun valitin oikullista ruohonleikkuria, hän kokeili. Ensimmäisellä tempauksella se käynnistyi. Olin siis osannut korjata koneen! Sitten lämmitimme saunan.  

Seuraavana päivänä päätin korjata kuistin repsottavan rännin. Tikapuiden asettelu oli hankalaa, sillä siinä on jyrkkä penger. Kun olin kiivennyt kaksi askelmaa, tikapuut lähtivät kallistumaan ja jouduin hyppäämään maahan.  

Alastulo ei onnistunut aivan ihanteiden mukaisesti, telemark jäi hieman vajaaksi. Pyörähdin kyljelläni pengertä alas. Laastarilla paikkasin nilkan ja kämmenen ruttuun mennyttä ihoa.  

Seuraavana päivänä pilkoin klapeja. Nyt lukija taatusti ennakoi, että iskin kirveellä polveeni. En iskenyt. Käänsin myös kasvimaata. En katkonut lapiolla varpaitani. Siivosin myös mökkiä, sillä hiiret olivat taas juhlineet. En saanut siitäkään vammoja.  

Mutta ristiselkä on nyt niin kipeä, että hyvä jos pääsen sängystä ylös. Reisilihakset ovat yhtä arat kuin lukiovuosina, kun jumppamaikka oli pistänyt pojille rangaistukseksi sata kyykkyhyppyä. Hartioita ja niskaa särkee niin, että kerrankin tunsin tyytyväisyyttä siitä, että suuri osa paluumatkasta Helsinkiin sujuu moottoritietä pitkin. Ei nimittäin tarvitse paljon pyöritellä auton rattia.  

*   *   *   

Lähtiessä poikkesin naapurissa sopimassa muutamista korjaustöistä. Siellä yhdeksääkymppiä lähestyvä vanhaisäntä esitteli liiteriä. Hän oli pilkkonut ison liiterin kattoa myöten täyteen koivuklapeja. Tuvassa minulle näytettiin naapuripitäjän paikallislehteä. Siellä oli kuva ja juttu 86-vuotiaasta sukulaismiehestä, joka oli osallistunut voimistelukisaan ja heittänyt voltin eteen ja taakse.  

*   *   *    

Huomenna lähden työmatkalle Tallinnaan - jos sängystä ylös pääsen. Aamulla pitää vielä muistaa vaihtaa laastarit käsiin. Sihteerini neiti B. on luvannut kantaa puolestani matkalaukkuni laivaan. (Kuvassa se kirves, jolla en lyönyt polveeni)

Valtatie 66

Valtatie 66 on varmaankin Amerikan tunnetuin tie. Se kulkee mantereen poikki Chigagosta Kaliforniaan, ja sitä pitkin ovat ajaneet vaikka ketkä, minäkin. Minun ajoni tosin oli lyhyt pätkä Kalifornian päässä, ja siitä on aikaa jo yli neljännesvuosisata. Mutta silti, voin leuhkia.  

John Steinbeckin kirjassa Vihan hedelmät (The Grapes of Wrath 1939) ja kirjan pohjalta tehdyssä John Fordin elokuvassa tie on keskeisessä osassa. Sitä pitkin matkaa kurja joukko ihmisiä kohti lännen oletettua kultamaata. Musiikissa tiestä ovat laulaneet mm. Nat King Cole, Chuck Berry, Manhattan Transfer ja Rolling Stones. Aku Ankkakin on ajanut sitä pitkin, kuten kuvasta näkyy. Tiehen liittyy myös vanha TV-sarja.  

Harvempi sen sijaan tietää, että Suomessakin on samanniminen tie, ja vielä harvempi on ajanut sitä pitkin. Nimitys "Valtatie" on hieman liioitteleva, parempi nimi on "Kantatie" Tärkein on kuitenkin numero, ja se on 66.  

Mistä mihin tie kulkee, sen näyttää oheinen Maanmittaushallituksen kartta. Tätä tietä pitkin minä ajoin eilen kuskatessani inva-autolla pyörätuolimummoa hautajaisiin. (ks. tarkemmin edellinen postaukseni tässä heti alapuolella).  

Tien alkupää Orivedeltä Ruovedelle ja Virroille asti on minulle hyvin tuttu, sillä kesäkotini on kohtalaisen lähellä. Loppupupää sen sijaan on oudompi.  

Monenlaista nähtävyyttä tien varrella sijaitsee, mutta talvi ei ole niille suosiollista aikaa. On maineikas Maitolaiturimuseo, Topeliuksen suosima kestikievari, Runebergin lähde, Gallen-Kallelan korpiateljee, Kautun kanava, Visuveden kanava ja kääntösilta, Torisevan rotkojärvet ja monta muuta. Mihinkään emme voineet poiketa. Ainoa "nähtävyys", johon olisimme paluumatkalla voineet poiketa on erään lööpeistä tutun veljeksen kyläkauppa, mutta sinne minä en suostu poikkeamaan.  

Tästä tiestä ei ole kovin paljon kuuluisia teoksia, kuten amerikkalaisesta kaimastaan. Jotain kuitenkin. Vuonna 1975 Jussi Raittinen levytti kappaleen "Tehkää uus / valtatie kuuskytkuus". Siinä Jussi kulkee koko matkan Orivedeltä Lapualle saakka ja valittaa tien kuntoa.  

Uutta ei ole tehty, tie on aivan entisillä sijoillaan, mutta ehkä sitä on korjailtu. Ei se mitenkään erityisen huonokuntoinen ole. Jussin kappalettä en muista kuulleeni vuosikymmeniin, joten piti vilkaista, löytyykö se netin aarrearkusta. Löytyy, tosin ei se kaikkein alkuperäisin versio.  Täältä   sen voi ilokseen kuunnella.   

Matkustavaisille lukijoille voin suositella ajelua tällä tiellä, mutta mieluummin kesällä. 

Hei hulinaa!

Dessua viedään nyt juhlasta juhlaan - onneksi ei linnasta linnaan. On meitä onneksi muitakin, joita viedään myös, joten en ole yksin huomion keskipisteessä.

Välillä tuntuu, että olisi ollut viisasta mennä viikoksi piiloon vaikkapa konttorimme takahuoneessa sijaitsevan torkkusohvan taakse. Eivät ne sieltä huomaisi etsiä. Eikö se ollut peräti Descartes, joka mietti, että hyvin elää se, joka onnistuu pysymään piilossa. Sopisi tällaiselle melankolikolle. 

Mitä minä tässä nyt juhlimaan, kun en ole vielä jäämässä kokonaiselle eläkkeelle, vain puolikkaalle. Mutta samaan aikaan tapahtuu useita henkilövaihdoksia. Yksi jää kokonaan pois, kaksi vaihtaa työpaikkaa ja sisäisiä vakanssimuutoksia tapahtuu useita. Työyhteisö hajoaa.

Itse asiassa minun kohdallani ei mikään heti muutu. Alan tehdä projektitöitä, ja ensimmäinen projektini alkaa heti seuraavalla viikolla. Se työllistää minut pari kolme viikkoa jokseenkin kokopäiväisesti. Uudenlaista joutilaisuutta pääsen ensimmäisen kerran maistamaan vasta kuukauden lopulla. Kesästä on kyllä tulossa melkein täysin joutilas. 

Bloginpitoa en nyt edes yritä ainakaan viikkoon. Ei ole rauhaa istua miettimään.

Kirjoita joulukortti

Kävin perinteellisellä tervehdyskäynnillä vanhainkodissa iäkkään sukulaiseni luona. Muori huitelee jo yhdeksääkymppiä ja lujaa menee. Uutena harrastuksena oli alkanut discotanssi. Sujuu kuulemma hyvin pyörätuolissa istuenkin.

Perinteinen tuliaiseni oli pullo konjakkia. Edellinen, elokuussa aloitettu pullo, olikin jo vähissä. Kulutus on lusikallinen päivässä, juhlapäivinä kaksi. Oikein hurjissa juhlissa, kuten nimipäivänä, menee kolme tai neljäkin lusikallista, tosin naapurihuoneen mummelin suosiollisella avustuksella. Tavallisina päivinä ryypiskely tapahtuu yksin.

Huono kuulo muoria vaivaa. Radiolla hän ei tee mitään, televisiossa on onneksi tekstitys. Puhelimesta hän luopui jo vuosia sitten, sillä keskustelusta ei apuvälineidenkään avulla tullut mitään. Uusi harmillinen asia oli käden vapina. Siksi hän minut kutsuikin näin hyvissä ajoin ennen joulua, sillä hän tarvitsi apua joulukorttien kirjoittamiseen.

Ensin kirjoitettiin kortti kaikille saman käytävän asukkaille ja hoitajille. Kortteja ei kuitenkaan käydä itse tiputtamassa vastaanottajan postiluukusta vaan niihin liimataan postimerkki ja ne kierrätetään Itellan kautta.

Sitten kirjoitettiin kortti kaikille muille tuttaville, meille jotka olemme käyneet tervehtimässä. Minullekin. Ei meitä monta ollut.

Sitten alkoi mielenkiintoinen vaihe. Muori kaivoi esiin muistikirjansa, joka oli täynnä osoitteita. Heti näki, että kirja oli vanha. Nimet ja osoitteet oli kirjoitettu mustekynällä. Käsialat olivat kauniita, osin lapsekkaita. Tuttavia ja ystäviä vuosien varrelta, nuoruudesta. Näille lähetetään myös joulukortti, niin kuin muori kertoi joka joulu itse tehneensä, ennen kuin käteen tuli vapina.

Ihmettelin vähän, onko hän varma, että osoitteet ovat ajan tasalla, jos kontaktia ei ole jopa vuosikymmeniin ollut. 

Ei huolta! Mihin ihmiset kotoaan muuttaisivat. Jos joku olisi sattunut muuttamaan, kyllä postinkantaja tietää ja osaa viedä kortin perille.

Sain kuulla monta kertomusta muistikirjan nimistä. Yksi oli rippikoulussa tutuksi tullut ja sittemmin Saarijärvellä kätilönä toiminut. Toinen tuli tutuksi konttoriopistossa heti sodan jälkeen. Yksi oli Voltin asemapäällikön rouva, joka tuli tutuksi kirkkokuoropäivillä 50-luvulla. Yksi oli huonetoveri matkustajakodissa jollakin matkalla. Yhden kanssa muori riiusteli ja kulki tansseissa joskus kauan sitten. Yksi oli Karjalan evakoita, oikein iloinen ja mukava ihminen. Yksi oli sotasokean kanssa naimisiin mennyt luokkatoveri, joka muutti Joutsenoon. Yksi poliisin rouva jäi yksi lapsilauman kanssa, kun hulttiomainen mies löysi nuoremman. Ja niin edelleen. Nimiä oli kolmisenkymmentä.

Kaikille näille siis kirjoitin nyt joulukortin.

Osoitteeksi merkittiin se, mikä muistikirjasta löytyi. Postinumeroita ei ollut, katujen nimiä ja numeroita ei kaikissa ollut, sen sijaan oli kaikenlaisia kantopiirejä ja talojen ja kiinteistöjen nimiä.

Laskin mielessäni, että kukaan muistikirjan henkilöistä ei voi olla alle 85-vuotias. Monet ovat yli 100-vuotiaita. Rippikoulukaveri, joka on ollut Saarijärvellä kätilönä, on jäänyt eläkkeelle viimeistään 80-luvulla. Voltissa eivät junat ole vuosiin pysähtyneet, joten tuskin siellä on enää asemapäällikköäkään, saati sitten liki 100-vuotiasta. Kortin osoite on kuitenkin Asemapäällikkö ja rouva XX, Voltti, as.  

Muori valitsi tarkkaan, millainen joulukortti kenellekin lähetetään. Hienonsorttisille ihmisille oli hyvä olla kimaltelevaa. Uskonnolliselle pistettiin enkeleitä, kuten sille kirkkokuororouvalle. Muori myös liimasi itse postimerkit. Minä lupasin viedä kortit punaisessa kuoressa postilaatikkoon.

Nyt minulla on läjä joulukortteja postiin pistettäväksi. Postinumerot löytäisin listasta mutta en kadun nimiä enkä numeroita. Enkä varsinkaan sitä, asuvatko henkilöt niissä ositteissa, onko naisihmisillä ehkä eri sukunimi kuin nuorena enkä edes sitä, onko kukaan edes hengissä.

Minulla on myös moraalinen ongelma. Olisiko iso synti ja petos, jos jättäisin röyhkeän omavaltaisesti muistikirjan kortit lähettämättä. Enkä kertoisi lähettäjälle mitään.

Elämä pelkkää juhlaa

Joku viisas kirjoitti joskus, että aika on luonnon keino estää kaikkea tapahtumasta yhtä aikaa. Taisi olla näsäviisas.

Määritelmän totuusarvo tuli empiirisesti testatuksi viimeksi kuluneen viikon aikana. Määritelmä osoittautui virheelliseksi. Aikaahan olisi vaikka kuinka paljon - miksi siis kaikki juhlat järjestetään peräkkäisinä päivinä? Siis kaikki sellaiset juhlat, joihin minä joudun menemään.

Ensin oli ystävän tohtorinväitös ja siihen liittyvä karonkka. Sitten Vuoronvarausviraston pikkujoulu sidosryhmille. Sitten tuttavaperheen nuoren neidin ylioppilasjuhla ja samana iltana kaverin 60-vuotisjuhla. Sitten itsenäisyyspäivän juhla ja vielä jatkot.

Maljoja nosteltiin kaiken aikaa. Joka paikassa oli tarjolla kuohujuomaa ja boolia, useimmissa myös väkevämpiä. Mutta minä kun en ole erityisemmin kuohujuomien ja makeiden sekoitusten ystävä, enkä varsinkaan väkevien. Kiusallisen huomion välttämiseksi ei niistä kuitenkaan voi sosiaalisessa tilanteessa kieltäytyä. Minun mielijuomani olisi olut, mieluiten nautittuna saunan jäähdyttelytauolla kesäkotini laiturilla Längelmäveden rannalla. Olut kelpaa myös hyvässä kaveriseurassa ravintola Elitessä tai Kosmoksessa.

Ruokapuoli kaikissa kemuissa oli vähän niin ja näin. Oli monenlaista naposteltavaa pikkupalaa, täytekakkua, tuulihattua ja piirakkaa, joissakin jopa salaattia. Näin pitkässä putkessa ne kuitenkin tuntuivat riittämättömiltä. Kahtena yönä kotiin palatessa piti hakea hätäapua nakkikioskilta.

Onneksi oli tarpeeksi valkoisia paitoja ja tumma pukukin jotenkuten mahtui. Frakki oli säilynyt kunnossa pukupussissa, vaikka edellisestä käytöstä oli kolme vuotta. Nyt paidat ovat menossa pesuun ja pukupussi pitää pakata odottamaan, tulisiko sen sisällölle joskus taas käyttöä.

Nyt ei ole juhlia tiedossa. On aika yrittää kuntoutua kohmelosta. Vuorokausirytmi on tavallistakin sekaisemmassa tilassa. Se on saatava kuntoon. Eliteen tai Kosmokseen en poikkea. Ruokalassa valitsen kasvispainotteista ruokaa. Käyn pitkillä iltakävelyillä. En notku yökausia netissä.

Herkuttelemaan

Töölöntorin palvelutaso romahti, kun Nybergin Herkku taannoin lopetti toimintansa. Torikauppakin on vuosien varrella käynyt niukaksi. Jäljellä on vain Alepa.

Nurkan takana Töölöntorinkadulla on kyllä yhden sortin herkkukauppa, mutta sen valikoima rajoittuu kahvi- ja teelaatuihin ja suklaaseen. Hyvä niinkin, olen niiden kaikkien ystävä. Muilta osin kotitorini laitojen kaupallinen tarjonta koostuu nuottikaupasta, silmälasikaupasta, viinakaupasta, pankista ja kahdesta ravintolasta. Ja nakkikioskista.

Jos herkkuruokia kaipaa, on lähdettävä kauppahalliin, joita on Hakaniemessä ja Etelärannassa. Jälkimmäinen sattuu olemaan aika lähellä työpaikkaani, joten sinne tulee usein poiketuksi. Takavuosina halli oli myös kotikulmillani Tunturikadulla sekä Hietalahden torilla, mutta ne on suljettu. Lehtitieto väittää, että Hietalahden avaamista suunnitellaan taas, sillä nykymuodossaan antiikkikauppana se ei ole kovin hyvin menestynyt.

Sitten on tietysti Stockmannin herkku. Siellä poikkesin tänään, sillä olen hankkimassa aineksia suunnitteilla oleviin pieniin pitoihin.

Stockmannin herkku on aika epäterveellinen paikka. Siellä nimittäin menettää helposti mielenrauhansa.

Niin kävi minulle tänään. Jotenkin unohdin, miksi menin sinne. Kiertelin ja katselin ja keräsin koriin kaikenlaista kiinnostavaa. Vasta kotona huomasin harmikseni, että ostokseni eivät mitenkään liity suunnittelemiini kekkereihin. Ymmärsin ostaneeni itselleni maisteltavaa, en muille tarjottavaa.

Maistelin. Kyllä siitä mielenrauha palautui. Ainakin sen verran, että päätin mennä huomenna uudestaan, mutta tällä kertaa ostoslistan kanssa.

Maistellessa kirjoitin sen listan ja sijoitin sen valmiiksi olkalaukkuni pikkutaskuun.

Kuvassa oleva ostoslista ei ole se. Hyödyllinen tuollainen lista silti olisi. Tosin näppäryydestään huolimatta se taitaa sisältötarjontansa osalta olla vähän suppea Stockmannin herkkuun menijälle. Ehkä Alepaan menijälle sopiva, kun Elantoja ei enää ole. (kuva klikkautuu lukukelpoiseen kokoon)

Tekniikka sekaisin

Dessun kotitietokone meni tänään sekaisin kuin suomalaisten keihäsmiesten heittotekniikka.

Onneksi on Bitti-Pekka, Vuoronvarausviraston käyttömestari, joka osaa hoitaa tuollaiset taudit. Hänet uskaltaa jopa pyytää kotikäynnille, jos on hyvää pataa hänen kanssaan. Minä olen. Salaisen tupakkahuoneen veljeskunnan arvo tuli taas todistetuksi. Verkostoituminen kannattaa.

Pekka räpläsi konetta tunnin ja sai sen sisuskalut järjestykseen. Uhkasi kyllä ensin viedä koneen mukanaan kotiinsa saamaan vierihoitoa, mutta luopui sitten, kun löysin laatikostani läjän alkuperäisiä asennuslevyjä.

Muutakin korjattavaa olisi huushollissani ollut, mutta en niistä kehdannut mestarille mainita. Kahvinkeittimeni on ruvennut pitämään pahaa ääntä. Plörötys kuuluu varmaan naapuriin asti.

Vessan huuhtelusysteemi on epäkunnossa. Vettä ei tule, vaikka kuinka painikkeista painaa. Se on sellainen uudenaikainen systeemi, vesi on seinälaatoituksen takana piilossa. Näkyvissä on vain kaksi vierekkäistä painiketta, isompi ja pienempi. Huoltomies on kyllä käynyt ja tilannut varaosia. Siihen asti huuhtelu pitää hoitaa ämpärillä.

Hissi on vähän väliä seisahtunut kerrosten väliin. Onneksi en ole ollut kyydissä, en tiedä onko kukaan muukaan. Pitää käyttää portaita. Viidennessä kerroksessa asuvalle Dessulle alamäki on helppo mutta ylämäki kiukuttaa.

Lehdestä olen lukenut, että Helsingin metrosta katoavat kuljettajat, kunhan Espoon rata valmistuu. On kuulemma Siemens suunnittelemassa mullistavan hienoa tekniikkaa. Väittävät, että tulee säästöä, kun ei tarvitse kuskeille maksaa palkkaa.

Nyt ovat päälliköt liikennevirastossa riitaantuneet asiasta. Ei taida tullakaan säästöä, kun tarvitaan paljon uusia huoltomiehiä ja turvallisuusvalvojia. Uusiin junanvaunuihin ei tehdä edes kuskille ohjaamoa, sillä juna liikkuu automaattisesti. Nyt päätöstä kritisoidaan  julkisuudessa. Pitäisikin tehdä ohjaamo siltä varalta, että tekniikka tai turvallisuus pettää ja pitäisi saada juna liikkeelle manuaalisesti. Mutta sellainen varasysteemi kävisi kovin kalliiksi.

Onneksi on sentään yksi kohde, jossa voimme luottaa, että tekniikka ei koskaan petä. Ei käy niin kuin Dessun tietokoneelle, vessalle, hissille, kahvinkeittimelle tai tulevaisuuden metrolle.

Siis mikä? No, kaikkihan sen toki tietävät.

Lukematon määrä lobbareita on vuosikaudet kiertänyt vakuuttamassa meille kaikille ja varsinkin päättäjille, että mikään ainutkaan yksikään vähäisinkään ensimmäinenkään kohta ei voi mennä vituralleen uudessa ydinvoimalassa ja jäteluolassa. Ne toimivat mallikelpoisesti sen 200000 vuotta minkä pitääkin. 

Siitä me kaikki olemme suuresti kiitollisia.

* * * 

Kuvassa on jatkoa eiliselle urheilupatsas-aiheelle. Samalla se on myös havainnollinen esimerkki alkulauseessa mainitusta keihäänheiton onnettomasta nykytilanteesta. Kuvasta paljastuva tekniikkavirhe on hälyttävä. Oikeakätinen heittäjätär käyttää siinä väärää tukijalkaa. Oikeakätisen heittäjän tukijalka pitäisi olla vasen. Ristiaskeleetkin näyttävät matalilta. Virhe lyhentää heittoa metrikaupalla.

Patsas: Yrjö Liipola Tellervo (eli Diana 1928). Sijainti: Kolmikulma eli Diana-puisto Helsingissä Erottajankadun, Korkeavuorenkadun, Uudenmaankadun, Yrjönkadun ja Iso-Robertinkadun väliin jäävä puistikko.

Vähäpätöisellä asialla

Juuri kun Dessu kääntyi Snellmaninkadulta Senaatintorille, alkoi sataa. Ei mikään pieni ripsottelu vaan kunnon ryöppy. Eikä minulla tietenkään ollut laukussa sateenvarjoa - aamulla töihin lähtiessä oli näyttänyt poutaiselta.

Mitä mies tekee tällaisella hädän hetkellä? 

Dessu arvioi pikaisesti nopeimman reitin suojaan. Tuomiokirkon portaat ovat liian pitkät ja jyrkät. Ei sinne. Tuskinpa kirkko on edes auki. Sitä paitsi suojelun hakeminen kirkosta näin maalliseen hätään taitaisi olla väärinkäyttöä, kun en edes kuulu kirkkoon enkä siis maksa veroa.

Lähin rakennus olisi vasemmalla takanani. Valtioneuvoston palatsi. Mutta siellä on taatusti vastassa vartija ja tiukka turvatarkastus. Käännyttäisivät minut takaisin sateeseen. Pitäisi olla etukäteen sovittu aika tapaamiseen ministerin kanssa. Ei onnistu, epäilisivät vielä terroristiksi kun olen tällainen partainen rantarosvon näköinen.

Entä paluu takaisin työpaikalle Vuoronvarausvirastoon? Sinne kestäisi ehkä neljä minuuttia, korkeintaan viisi. Se on liikaa. Korttelin päässä takanani olisi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjasto. Tuttu paikka, siellä istuin paljon opiskeluvuosina. Mutta nyt sekin on liian kaukana, ainakin kaksi tai kolme minuuttia. Molemmissa vaihtoehdoissa ehtisin kastua liikaa.

Samoin liian kaukana on torin alalaidalla oleva Kiseleffin basaari. Kastuisin läpimäräksi laukatessani torin yli.

Suoraan edessä on yliopiston vanhan puolen pääovelle johtava portaikko. Sinne! Hyvin tuttu paikka, olen siellä istunut varmaan tuhat tuntia luennoilla ja seminaareissa.

Keisarin patsaan kohdalla huomaan kiirehtimisen tarpeettomaksi, sillä olen jo läpimärkä. Eivät vaatteet tästä märemmiksi voi tulla. Minne kiiruhdat, matkamies maan? Voin siis yhtä hyvin pysähtyä näppäämään kuvan tästä suomalaisen sivistyshistorian ehkä tärkeimmästä portaikosta. Ketkä kaikki kansakunnan suurmiehet ja -naiset ovatkaan tästä ovesta astuneet oppia ja sivistystä hankkimaan. Ehkä moni heistäkin sateesta märkinä.

Tästä ovesta on sukupolvien ajan astuttu juhlasaliin nauttimaan säveltaiteesta tai kuulemaan korkeatasoisia ja arvokkaita esitelmiä. Siitä on astuttu saliin noutamaan akateemisia tutkintotodistuksia ja siitä on astuttu ulos tuoreina maistereina tai tohtoreina.

Näin arvokkaalle paikalle minä olen nyt rientämässä näin vähäpätöisessä asiassa.

Mieleen nousee myös tähän portaikkoon liittyvä runo.

Väinö Kirstinän runo Rector Magnificus (Puhetta - 1963) on ensimmäisiä suomalaisia kuvarunoja. Se liittyy täsmälleen tähän portaikkoon.

Runossa Helsingin yliopiston roomalaisen kirjallisuuden professori Edwin Linkomies (1894 - 1963), ´kunnianarvoisa rehtori´, astuu alas yliopiston portaita Senaatintorille ja käy läheisellä Kauppatorilla ostamassa suuren hauen ja palaa sitten takaisin ja nousee lopuksi yliopiston portaita ylös.

Runo on paitsi teksti, myös kuva. Siinä näkyvät yliopiston laskeutuvat portaat, Tuomiokirkon yhdeksää näyttävä kello, rehtorin ylväs hahmo, ryhdikkäät ja suorat askeleet, hauen leukaluiden irvistys ja lopussa yliopiston nousevat portaat.


Kuvissa, jotka saa klikkaamalla suuremmiksi, 1) Yliopiston portaat 2) Väinö Kirstinän runo ja 3) Edwin Linkomiehen hautamuistomerkki Hietaniemen hautausmaalla.

Epätarkkaa informaatiota

Dessulla kävi vieras. Tuli käymään lapsuudesta asti tuttu mies, jota en kovin usein ole tavannut. Hän on polliisi savonmualta ja kova juttelemaan. Mainioita juttuja sain taas kerran kuulla, kun Elitessä iltaa istuimme. Tässä niistä yksi, tapaus viime kesän hellepäiviltä (en yritä tässä mukailla savon murretta, jota puhe sisälsi):

"Lähdin koiran kanssa iltalenkille pururadalle. Metsässä koira alkoi murahdella.


Pensaikosta kömpi polulle ukko, Savi-Leku, hyvä tuttu.Varmaan sadat kerrat olen Lekun maijan kyytiin taluttanut ja putkaan pahnoille yöksi pistänyt. Leku on viinamäen miehiä, ollut jo vuosikymmeniä, harmiton heppuli mutta poliisille ainainen vaiva. Viinarahansa Leku tienasi soittelemalla hanuria milloin missäkin kadunkulmassa.


Leku tervehti kohteliaasti vanhaa tuttavaansa. Olemuksesta näki, että Leku oli juuri herännyt. Kamppeet olivat roskaiset - tirsat oli selvästikin otettu siellä metsässä.


- Anteeks herra konstaapel, sattuiskos herra konstaapel tietämään paljonkos kello on.
- Se on kahdeksan.


Leku kiitteli kohteliaasti tiedosta ja lähti menemään kaupungin suuntaan. Ehdimme koiran kanssa ottaa muutaman askeleen ennen kuin takaa kuului Lekun ääni.


- Anteeks herra konstaapel että vielä vaivaan, jäi epäselväksi, onko aamukaheksan vai iltakaheksan.

* * *
Kun pääsimme Elitestä kotiin, alkoi tapahtua. Olen seurannut television Maestro-sarjaa, jossa amatöörejä yritetään opettaa kapellimestareiksi. Kiinnostustani on lisännyt se, että yksi kilpailijoista on hyvä tuttavani.

Kesken kapellimestarikilpailua alkoi omituinen piipitys, joka peitti ohjelman äänen. Sitten kuvaruudussa alkoi virrata hälytysteksti, että Kuopiossa ihmisiä pyydetään pysymään sisätiloissa, sillä kaupungilla liikkuu pyssymies.

Samanlainen hätäinformaatio tuli vuosi pari sitten kesken jonkin laatuelokuvan, jota olin tallentamassa DVD-levylle. Silloin varoitettiin karhusta, joka liikkui asutuksen keskellä, en muista missä kaupungissa. Tallennukseni meni pilalle.

Hälytykset ovat tietysti tarpeen, mutta vain siellä, missä uhka on päällä. Töölöntorilla ei ollut pyssymiehestä eikä karhusta vaaraa. Luulisi, että nykytekniikalla olisi mahdollista suunnata informaatio sinne, missä vaara on todellinen.
Tällä tavalla koko mahan suunnattuna tapahtumaan tulee turhaa dramatiikkaa, vähän kuin amerikkalaisissa poliisisarjoissa, joissa piipaa-autoja ja välkkyvaloja tarvitaan tolkuton määrä jokaisen näpistelijän kiinniottamisessa.

Amerikassa vaara on tietysti aina suuri, koska vapaa aselaki antaa jokaiselle oikeuden kantaa taskussaan asetta. Kyllä Suomessakin vielä jonakin päivänä voi ostaa käsiaseita R-kioskista, jos pyssymiesten järjestöjen ja eräiden poliitikkojen tahto saadaan toteutumaan. Sitten tv-hälytyksiä ja vilkkuvaloautoja riittää joka paikassa, Töölöntorillakin.

* * *
Savolainen poliisikaverini sai hälytyksen kuultuaan äkkinäisen impulssin lähteä yöjunalla kotiseudulleen, vaikka tarkoitus oli matkustaa vasta huomenna.

Kuvassa on ainoa ase, jota Dessu itse osaa käyttää. Ei vaadi vilkkuvia valoja. Voi tehdä itse.

Hiljaisuus ympärilläni

Dessu vietti viikon kesäkodissaan Längelmäveden rannalla. Lomaa se ei ollut vaan työtä - rankkaakin työtä, sillä kirjoittamalla nyt mahdollisimman valmiiksi erilaiset tilauksessa olevat tekstit ansaitsen itselleni lisää vapaapäiviä kesäkuukausiksi.

Valmista ja melkein valmista tulikin. Olen tyytyväinen suoritukseeni. Motivaatio ylityöhön on vahva, kun siitä koituva hyöty on näin suora. Samalla tavalla olen ansainnut vapaat kesäkuukaudet jo toistakymmentä vuotta, joten kokemusta on. Muutaman päivän kuluttua tarkoitus on mennä jatkamaan ylityöurakkaa.

Työtilani maalla on vanha saunakamari. Siinä on pieni sininen pöytä. Sillä pöydällä ja tuolilla olen kirjoittanut paljon, aina opiskeluaikojeni gradusta alkaen. Vieressä on vanha heteka, sekin siniseksi maalattu. Siihen voi heittäytyä pitkäkseen inspiraatiota etsimään. Oven takana on sauna. Löylyyn poikkeaminen on myös oivallinen inspiraation tuottaja. Paras on kuitenkin istuskelu laiturin penkillä laineita katsellen ja lintuja kuunnellen.

Tähän aikaan vuodesta lintujen laulua riittää. Olen aika huono tunnistamaan lajeja äänestä, mutta väliäkö sillä. Täyden hiljaisuuden katkaiseva linnunlaulu on luonnon tarjoamista nautinnoista suurimpia.

Saunakamarini pienestä ikkunasta avautuu näkymä pellolle. Siinä kasvatetaan kauraa. Vielä ei oraita näy, on vain kumpuileva, niskavuorelainen maisema, Hämeessä kun ollaan. Sellaista maisemaa on hyvä tuijottaa ajatuksissaan. Se on parempi kuin kaupunkimaisemani, joka avautuu Töölöntorille.

Ajoin kaupunkiin sunnuntaina alkuillasta. Myöhemmin lähdin käymään työpaikallani Kruununhaassa. Kotiin päin kävellessäni kaupungin tunnelma oli ihmeellinen. Kaupunki oli nimittäin tyhjä. Senaatintorilla oli muutama turisti, varmaankin japanilaisia, valokuvaamassa kirkkoa. Muuten ei ketään. Aleksanterinkatu oli tyhjä. Kolmen sedän patsaan aukio oli tyhjä. Mannerheimintiellä sentään meni raitiovaunu ja muutama auto.

Jokainen suomalainen olisi osannut sanoa syyn, miksi kaupunki oli tyhjä sunnuntaina 15. toukokuuta illalla kymmenen paikkeilla. Japanilaiset turistit tuskin tiesivät - taisivat saada kiistattoman vahvistuksen ennakkokäsitykselleen eksoottisesta maasta ja sen omalaatuisesta kansasta.

Yritin Forumin kohdalla tarkkailla lintuja. Sen katolla nimittäin pesii kolme huuhkajanpoikasta. Niistä on kirjoitettu lehdissä paljon. En kuitenkaan saanut havaintoa. Ne ovat jo lentokykyisiä. 

Töölöntoria lähestyessäni poikkesin kantaravintolaani Eliteen. Sielläkin oli epätavallisen hiljaista, vaikka se ei mikään melupaikka olekaan. Syyhiljaisuuteen oli varmaankin se, että Elitessä ei ole jättikokoista screeniä.

Ihanan hiljaista kaikkialla, maalla ja kaupungissa.
[jatkuu]

Ei meinaa mahtua

Dessun touhuissa on talven mittaan kasvanut näkyviin kaoottinen perusvire, kuten joku lukijakin on huomauttanut. Sen siitä saa kun suostuu ilman itsekritiikkiä milloin mihinkin houkutukseen.

Tulin suostuneeksi vuoden alusta äitiyslomasijaiseksi Vuoronvarausviraston ulkomaankontakteista vastaavalle toimistopäällikölle. Suostumiseen vaikutti se, että olen aikaisemmin hoitanut hommaa vuosikaudet ja osaan sen ja kontaktiverkosto on tallella.

Suostuessani en kuitenkaan osannut arvata, kuinka paljon se juoksuttaa. Ei olisi pitänyt suostua. Alituinen reissaaminen pitkin Eurooppaa ei sovi näin melankoliselle miehelle. 

Nytkin vapun alla tuli pienellä varoitusajalla lähtö Tallinnaan. Se on tietysti rasituksista vähäisimpiä, kun ei tarvitse edes lentokoneeseen nousta. Tallinnassa tapasin vanhoja tuttavia, joiden kanssa oli hauska istua iltaa ja kokeilla, vieläkö pärjään viron kielellä. Olen sitä nuorena jonkin verran opiskellut. Kankeaa oli.

Dessu tunnustautuu romanttiseksi sieluksi ja monarkian leppymättömäksi ihailijaksi. Niinpä ei ole ihme, että hääkuume iski kesken Tallinnan-reissun ja järjestin itseni television ääreen, kun lähetys Lontoosta alkoi. Kaunista oli, kyynelhelmet valuivat pitkin Dessun parransänkisiä poskia sitä onnea ja hurmiota seuratessa. Kuningatarkin oli pirteä ja keltainen kuin kanarialintu.

Mieleen palasi muisto, että Williamin isän ja äidin häitä seurasin aikanaan myös työmatkalla. Istuin silloin hotellin valuuttabaarissa suuren neuvostomaan osavaltiossa, josta käytettiin silloin nimeä Gruusia, kaupungissa nimeltä Tbilisi. Williamin äidin hautajaissaattoa seurasin työmatkalla amsterdamilaisessa hotellissa. 

Yhdessä kohdassa vihkimisseremoniaa Dessulle palasi vielä yksi henkilökohtainen muisto, tosin vain parin vuoden takaa. Olin silloin menossa Jyväskylään vanhan luokkani luokkatapaamiseen. Kutsukirjeessä toivottiin, että laitamme luokkasormuksen sormeen. Dessukin yritti tehdä niin, mutta laittamatta jäi.

Tämä vilahti mieleen sillä hetkellä, kun televisiossa Lontoon ylkämies alkoi pujottaa sormusta morsionsa nimettömään. Eipä meinannut mahtua, niin kuin ei luokkasormus Dessun sormeen. Oliko Kate lihonut? Dessun sormi oli. Vai oliko Kirkossa kuuma ja Katen verenpaine pullistanut sormea. Onneksi William on käytännön mies eikä hätääntynyt vaan osasi pikkuhiljaisella nytkytyksellä ruuvata sormuksen luiskahtamaan nivelen yli paikalleen. Kuvitelkaapa, mikä vaikutus juhlatunnelmaan olisi ollut, jos hän ei olisi onnistunut. Dessun luokkakokouksessa asiasta ei ollut haittaa, mutta Lontoon kuninkaallisissa häissä olisi varmaankin koko juhlayleisö puhjennut itkuun ja monarkian kannatus romahtanut. 

Häiden lisäksi Dessu ei kaivannut muuta vappuhumua. Minulla ei ollut ilmapalloa, serpentiiniä, ylioppilaslakkia, tippaleipää eikä simaa. Ei edes vappuviuhkaa. Töölöntorilla yksi puolue piti kokousta, mutta pistin ikkunan kiinni enkä kuullut meuhkaamista. 

Kuvassa se sormusongelma (kaapattu television lähetyksestä). Klikkaamalla kuva suurenee.

Pöljä mies I

Otsikko ei tarkoita ketään vaaleissa valittua eikä edes valitsematta jäänyttä. Se tarkoittaa Dessua itseään.

On se kumma että iso mies ei opi. Vuodesta toiseen Dessun himo kasvaa pidättelemättömäksi näin keväällä. Hän ei malta odottaa kesän alkamista kesään asti vaan yrittää aloittaa sen silloin kun kesää ei vielä ole.

Ei ollut kesää vielä Längelmäveden kesäkodissa, niin kuin kuvittelin. Tai oli, mutta vain ulkona auringon puolella iltapäivisin. Ei varjon puolella eikä etenkään yöllä sisällä pirtissä.

Toki sekin jotain on, että sain istua aurinkotuolissani shortsit jalassa pellon laidassa iltapäivän auringossa. Tuolin patja oli kylläkin kärsinyt hiirivahingoista talven aikana. Kankaan rei´istä valui jotain pehmusterouhetta ulos. Lumipenkkoja oli vielä läheisissä ojissa ja varjopaikoissa. Mutta yöllä vanhassa hirsituvassa oli kylmää vaikka kuinka peittoja kasasin. Sähköpatteri ei kylmillään talven viettänyttä asumusta äkkiä saanut riittävän lämpimäksi. Sauna oli ensimmäisenä yönä pelastus. Vein patjan ja peitteet ylimmälle lauteelle ja nukuin siinä. Mutta laude on epämukavan kapea ja lyhyt. 

Saunomisen nautintokin jäi vajaaksi, sillä uiminen rajoittui polvien alapuoliseen vartalonosaan. Saunakaljan nauttimisessa sen sijaan ei ollut vaikeuksia.

Asuintilojen siivous oli ainoa aikaansaannokseni. Pihassa keräilin risuja ja haravoin lehtiä. Niitä riittää, sillä pihamaa on koivujen ja vaahteroiden ja pihlajien ympäröimä. Yrttimaitten muokkaukseen en vielä päässyt. Valmista kompostia on hyvin runsaasti odottamassa, mutta se jäi vielä odottamaan. Liian aikaista oli arvioida talven vahinkoja. Omenapuut ja maittavimmat pensaat olen yrittänyt suojata kanaverkoin ja suojuksin, mutta se ei takaa mitään. Myyrien tuhoja ei voi estää, siitä on kokemusta. 

Näkyviä vaurioitakin oli. Vanha koivu oli katkennut ja kaatunut pihatien yli ja särkenyt aitaa. Lähistöllä asuva kaverini Tarmo Y oli kuitenkin havainnut vahingon ja käynyt sahaamassa puun pois edestä niin että pääsin ajamaan pihaan. Katolta pudonnut lumi oli repinyt liiterin vesirännin irti. Liiterissä reunimmainen klapupino oli kaatunut. Yksi linnunpöntöistä, tuo kuvassa näkyvä, kiikkui vinossa, sillä toisen puolen ripustusnaula oli irronnut. Nämä vauriot tulivat jo korjatuksi. 

Hyödyllistä pikkupuuhaa sain siis tehdyksi, mutta asumisen epämukavuus jäi päällimmäiseksi. Nuorena tuollainen ei haitannut mutta näin pöljän miehen iässä mukavuusodotus on suurempi. Tähän samaan tyssää myös muutama muu kiinnostava asia. Voisinko vielä lähteä liftausreissulle Eurooppaan teltta mukanani? Voisinko vielä lähteä jollekin musiikkifestarille teltta asumuksenani, kuten 1970 legendaarisille ensimmäisille Ruisrock-juhlille? Voisinko vielä lähteä Urjalan kirjallisuuspäiville asumaan suuressa seurassa koulun luokan lattialla, kuten joskus? 

Pistää mietteliääksi. Tämä on kai sitä elämäntavan porvarillistumista.
[jatkuu]

Pahalla päällä

Dessu on pahalla päällä. Olen ollut jo reilun viikon ja samaa jatkuu alkavalla viikollakin, ehkä sitä seuraavallakin. Joka tapauksessa ainakin vaalien yli. Vapuksi uskoakseni helpottaa.

Tämä alkoi vilustumisesta. Siitä tuli paha. Se ei ole ohi vieläkään, aina vaan yskittää. Lopullisesti elämä meni vituralleen, kun liukastuin kauppaan mennessäni ja nilkka muljahti. Sitä piti mennä näyttämään lääkärille. Onneksi Töölön tapaturma-asema on vain muutaman korttelinkulman takana.

Nilkka oli nyrjähtänyt, paranee itsekseen, näin lääkäri totesi. Siitä asti olen klenkannut. Paljon en ole edes yrittänyt liikkua. Liukastumisessa kävi lisäksi niin, että jotenkin onnistuin puraisemaan huuleni rikki, ja se turposi.

Kaveri, joka kävi kylässä, kehtasi epäillä, että minuun on tarttunut suu- ja sorkkatauti, kun molemmissa mainituissa paikoissa on vikaa. Meinasin potkaista, mutta ymmärsin, että kipeällä jalalla se ei ole viisasta. Ehkä potkaisen sitten kun olen parantunut.

Maanantaina palaan työhön, mutta harmikseni en voi kävellä työmatkaa, vaikka lopultakin kadut olisivat sulaneet kuntoon talven liukkaudesta. 

Sairausloma osui harvinaisen haitalliseen kohtaan. Kaikki meni sekaisin, matka Berliiniin siirtyi tuonnemmaksi, aikataulut pettivät, tehtäviä jäi rästiin. Tämän vaikutukset säteilevät viikkojen päähän.

Elokuvia tuli katsotuksi ja musiikkia kuunnelluksi, niitä 50- ja 60-luvuilta tärkeitä, kuten edellisessä kirjoitin. Hyllyistä löytyi mainittujen Cramin, Moody Bluesin, Bandin, Wigwamin lisäksi sellaisia unohtuneita aarteita kuin Colosseun, Blood Sweat &Tears, Chigago, Spencer Davis Group, Trafic, Argent, Crosby & Nash & Stills, Frank Zappa & Mothers, Jefferson Airplane, Jimi Hendrix Experience. Tällaisista nimistä pääosa on kai nykyihmiselle tuntemattomia, mutta olen tullut ymmärtämään, että blogin lukijoissa taitaa olla joitakin, joille tällaiset ovat tuttuja, sukupolvijuttu, kuten minulle.

Elokuvapuolella tuli katsotuksi varmaankin puolet Hitchcockin tuotannosta, mainittujen kultakauden tuotantojen lisäksi mm. Linnut, Marnie, Frenzy, Vaarallinen romanssi, Väärä mies, Kauriin merkeissä, 39 askelta, Rebecca, Notorius, Minä tunnustan, Täydellinen rikos, Varkaitten paratiisi.

Kokemuksesta voin suositella kaikille flunssataudin sänkyyn kaatamille mielennostatukseksi tällaista nostalgiamatkaa. Ei pidä yrittää liikaa, pitää tyytyä takuuvarmaan ja ennen koettuun. Silloin terapia toimii. Pieniä poikkeamia Hitchcocin ulkopuolellekin tein. Ne olivat Easy Rider ja Midnight Cowboy. Hyvin toimivat nekin. Riski sisältyi jälkimmäiseen, sillä tiedostin, että sen päähenkilö (Dustin Hoffman) kärsii minuakin pahemmasta suu- ja sorkkataudista, mutta en siitä kuitenkaan ahdistunut, vaikka ei hänelle hyvin käynyt.

Kirjoitushommat on syytä jättää flunssan ajaksi syrjään. Blogiin saattaa singahtaa turhan tylyjä juttuja ja kommentteja ja niiden kirjoittajia tulee herjatuksi liikaa. - Kiukuttelun vaara ei ole ohi vieläkään, sillä kuten alkuriveillä arvelin, pysyn pahalla päällä vielä toista viikkoa.

Kuvan kiukuttelija en ole minä vaan Pessisen ukko. Hän asui lapsuudenkotini lähellä ja oli usein rähjäpäällä. Piirsin hänestä tämän kuvan vihkooni vuonna 1957.

Sama uudestaan

"Dessutom siirtyy huomenna, perjantaina, yhdessä sihteerinsä kanssa Vuoronvarausliiton edustuskämpälle Raaseporin rannikolle valmistelemaan lauantaina alkavaa suunnittelu- ja kehitysseminaaria. Sinne on tulossa arvovieraita.


Seminaarin aiheena on vuoronvarausjärjestelmien muutospaineet. Perinteinen Suomessa käytetty pohjoismainen linjaus, joka pohjautuu alueelliseen tasa-arvoon ja korostuneeseen yksilöiden oikeudenmukaisen kohteluun, on viime aikoina poliittisin perustein joutunut kritiikin kohteeksi. Tilalle tarjotaan anglosaksisissa maissa yleisempää linjausta, jossa kaupallistaloudelliset näkökohdat saavat suurempaa painoarvoa.


Dessutom ja sihteeri valmistelevat seminaarin onnistumista. Asiakirjat ja asiantuntijoiden lausunnot jaetaan valmiiksi pöydille, esitystekniikka varmistetaan ja Power point -systeemit laitetaan käyttövalmiiksi, ruokahuollon palveluntuottajan valmius tarkastetaan ja huoneiden kunto kontrolloidaan.


Illalla esitarkastukseemme joutuvat myös saunan lämpötila ja juomien aromi. "

* * *

Tuntuiko yllä oleva teksti tutulta? Dessun blogin vanhat lukijat saattavat kokea lukeneensa tämän aikaisemminkin. He ovat oikeassa. Tämä on vanhan toistoa . Laiskuuteen taipuvaisena henkilönä Dessu on sitä mieltä, että vanhan kierrättäminen on paikallaan muussakin kuin vanhojen tavaroiden kierrätyskeskuksessa. Vuodessa mikään ei ole muuttunut. Tarkemmin sanoen mikään ei ole muuttunut kahdeksassa vuodessa, sillä seminaari ja sen valmistelut ovat toistuneet samanlaisena niin kauan.

Kovasti toivon, etteivät seminaarin vaikutukset kaikilta osin ole samat kuin viime vuonna .

Iloisia tyttöjä

Dessu matkusti metrolla Kampista Herttoniemeen. 

Menin istumaan vaunun päätypenkille. Vastapäätä istui kaksi teinityttöä, ehkä suunnilleen 13-vuotiaita. Heille tuli yhtäkkinen naurupurskahdus heti kun Dessu oli istahtanut. 

Hämmentyy sellaisesta itsetuntoinenkin mies. Onko minussa jotain hassua? Piti sipaista poskea ja leukaa, että kiikkuuko parrassa jotakin, vaikkapa spagettia, jota juuri olin syönyt. Piti vilkaista vaatteita, että olenko ehkä lähtenyt pyjamassa liikkeelle. Piti vaivihkaa kokeilla, onko vetoketju kiinni. Kengätkin näyttivät olevan jalassa, en siis ollut lähtenyt paljain jaloin tai sukkasillaan liikenteeseen. Naurunkikatus jatkui.

En löytänyt itsessäni vikaa, mutta kieltämättä tällainen Dessu saattaa sen ikäisen neidin silmin olla hieman originelli ilmestys. Kiherrys ja purskahdukset jatkuivat. Tuli ilmeisiä pidättely-yrityksiä, mutta sitten jommaltakummalta purskahti taas ja kikatus jatkui entistä hillittömämpänä. Hakaniemen kohdalla se näytti jo hysteeriseltä. Neidit olivat pudota penkiltä ja kiemurtelivat kiinni toisissaan. Pidättely oli jo mahdotonta. Sörnäisten asemalla he yhtäkkiä rynnistivät ulos junasta. Ei se varmaankaan heidän määräasemansa ollut, oli vaan yksinkertaisesti pakko päästä siitä pois.

Jälkikuvana tuli muistuma kouluvuosilta. Luokassa tapahtui samankaltaista. Oli muutama tirskutyttö, joilta tilanne luisui hallinnasta. Yleensä vielä hyvin kiusallisella hetkellä, äkäisen opettajan tunnilla. Kerran niin tapahtui kesken aamuhartauden. Seisoimme riveissä juhlasalissa ja uskonnonopettaja saarnasi ja silloin se alkoi. Kuului äärimmilleen pidätelty purskahdus ja siitä käynnistyvä hallitsematon naurunkäkätys, joka tarttui vierellä seisoviin, ja heti oli arvokkaaksi tarkoitettu tilaisuus pilalla. Luokanvalvoja sai hepulin ja määräsi melkein koko luokan jälki-istuntoon. Kuten arvata saattaa, jälki-istunto meni pilalle täsmälleen samasta syystä. Jälki-istunnon valvoja osasi kuitenkin reagoida viisaasti: hän vaihtoi istumaan koko joukon taakse, näkymättömiin, eikä puuttunut mitenkään. Joku vähemmän viisas pedagogi olisi määrännyt lisää jälki-istontoja.

Eräs Dessun tuttavatar on kertonut joutuneensa noloihin tilanteisiin tirskutaipumuksensa kanssa. Hän oli nuorena kuulunut Radion Nuorisokuoroon. Kerran hän oli toisen tytön kanssa saanut tirskukohtauksen kesken harjoituksen. Kuoron johtajana oli Heinz Hofmann, jota kuulemma pidettiin tiukkana ja ilmeisesti pelottavanakin miehenä. Häiriöstä syntyi melkoinen meteli, mutta lopulta johtaja oli voipuneena joutunut luovuttamaan.

Maailmassa on siis teinityttöjen hallitsemia ilmiöitä, joille mikään maallinen mahti tai auktoriteetti ei mahda mitään, ei Hofmann, ei pappi, ei Dessu, tuskin edes Kekkonen. Hyvä niin, ei maailmassa iloa ja hilpeyttä liikaa ole.

Saunomista ja tanssimista

Jatkoa vielä eiliseen ja toissapäiväiseen teemaan - siis suomalaisuuden olemuksesta ja vieraista vaikutteista kuten postmodernismista.

Sauna on melkein kuin hiihto, yhtä suomalainen. Dessu kävisi mielellään saunassa useamminkin jos voisi. Kaupunki on kuitenkin ongelmallinen paikka. Taloyhtiössäni ei ole saunaa, ja kaupungin kellarihin joissakin taloyhtiöissä rakennetut saunat ovat likimain kelvottomia nautinnon kannalta. Uimahalleissa joskus käyn - Yrjönkadulla, Topeliuksenkadulla, Pirkkolassa. Eivät niidenkään saunat mitään mainittavia ole.

Niinpä ainoaksi kunnon saunanautinnokseni jää Längelmäveden kesäkotini rantasauna. Se on erinomainen, mutta käytössä se on vain kesäkuukaudet, suunnilleen vapusta syyskuulle. Muina aikoina olen ilman, poikkeuksena kutsut kyläilemään maalla asuvien kavereiden luokse.

Tällaisia kutsuja osui useampikin hiihtolomaviikolleni, joten juuri nyt en kärsi mainittavasta puutostilasta. Talvinen saunominen ei tosin aivan yllä kesäisen rantasaunan tasolle. Lumihangessa vilvoittelu on sinänsä nautinnollinen mutta lyhytkestoinen hetki, eikä tuoretta vihtaakaan ole. Parasta on saunominen lempeässä kesäyössä, pitkä viivyttelevä jäähdyttely, istuskelu rantalaiturilla, puhumattomuus, hiljaisuuden kuuntelu. Sitä minä tarkoitan meditaatiolla, suunnilleen samassa merkityksessä kuin toissapäivänä kirjoitin hiihtelystä metsässä.

Luulen, että Persu-puolueellinen etsii juuri tällaista kokemusta julistaessaan ohjelmassaan suomalaiskansallisia arvoja ja vastustaessaan postmodernismia. OK, tässä olemme samaa mieltä, juuri muussa emme sitten olekaan.

* * * 
Käsittämättömäksi kansallinen elämä ja peruskokemus on monessa kohdassa päässyt menemään. Yksi sellainen on löylykilpailu, sellainen, jossa viime kesänä Heinolassa tapahtui onnettomuus. Mitä helevettiä semmoisella touhulla on tekemistä saunakulttuurin kanssa? Se on silkkaa bisnestä. Uudensorttinen kärsimysnäytelmä. Yleisö nauttii kun yhdet kärsivät. Postmodernia saunomista?

Mutta en tarkoita pelkkää saunomista. Dessu on ensi viikonloppuna lähdössä Lahteen kaverinsa kutsumana. Saunomistakin on luvassa, mutta reissun päätarkoitus on käydä teatterissa. Lahdessa sijaitsee ikiaikainen suosikkiteatterini Vanha Juko. Nyt olemme menossa katsomaan Raija-Sinikka Rantalan ohjaamaa ”Ampuuhan ne hevosiakin”. 

Se on puistattava tarina Amerikan 1930-luvun lamavuosilta. Kirjailija on Horace McCoy. Aihe sopii täydellisesti nykyajan talouskriisien maailmaan, Suomeen siinä kuin Yhdysvaltoihinkin. Näytelmässä ei saunota kilpaa vaan tanssitaan kilpaa, ja julkisuutta haetaan alistumalla rääkkäykseen. Rahaa, palkintoa haetaan äärimmäisin keinoin, hyväksikäyttöä on monella tasolla. Ihmisarvosta ei niin väliä, kunhan julkisuutta ja sen myötä rahaa on saatavissa, mutta vain voittajalle. Tanssipareja pudotetaan välillä pois. Näytelmässä on siis käynnissä maratontanssit, ja laman ja työttömyyden uhrit hakevat tähteyttä, glamouria riittää, suosikki-iskelmät soivat, katsoja kokee mielihyvää. Vuorokausikaupalla kestävän tanssirääkin lopussa tolpillaan on enää yksi pari, muut ovat uupuneet tai heidät on hylätty. Sekaan tulee hilpeitä mainoskatkoja.

Dessu on aikaisemmin nähnyt tämän näytelmän kerran 80-luvulla, ja sen perusteella kuvailin yllä esityksen sisältöä. Silloin sen nimi oli Maratontannsit. Teatteri oli KOM ja paikka Vallilan näyttämö Hämeentien ja Mäkelänkadun kulmassa. Jäi pysyvästi muistiin.

Löytyisikö mitään yhteyttä muutamiin nyky-television ohjelmiin? Löytyisikö mitään yhteyttä nyky-yhteiskuntaan?

Postmoderni maailma ja Suomi? Ei suomalaisuuden pitäisi tällaiselta näyttää.

Kuvassa me tulemme saunasta ulos jäähdyttelemään. Klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi. Jos olet häveliäs, älä klikkaa.

Eeva ja omena, osa 3

Dessu on nyt käynyt siellä lääkärillä. Ei ollut mukavaa.

Kummallisesti siinä lääkärin katsastuskonttorissa menettää viimeisetkin rippeet arvovallastaan. Dessutom on tottunut työssään, että hänellä on auktoriteettia, häntä kuunnellaan, häneltä kysytään neuvoa, hän neuvoo, päättää, käskee, joskus jopa moittii. Mutta Eeva-lääkärin edessä alushoususillaan hän tuntee itsensä täydeksi reppanaksi, joka ei mihinkään kykene eikä osaa tehdä mitään oikein. Täysi tohelo. Tauluista Dessu on nähnyt samanlaisia tunnelmia viimeisellä tuomiolla rimpuilevilla syntisillä. Olisikohan missään muualla?

Silti Eeva-tohtori on ihan ystävällinen ja asiallinen ihminen.

Olin salaa mielessäni toivonut, että Eeva-tohtori riemastuisi tiedosta, että olen huhtikuun jälkeen laihtunut yhden kokonaisen kilon, ehkä aavistuksen verran ylikin. Että Eeva onnittelisi hyvin hoidetusta laihdutusprojektista ja sanoisi, että nytpä kaikki on kunnossa. Mutta ei onnitellut, ei sanonut. Sanoi vaan: ”Jaaa-ha.” Ja katsoi jotenkin vinosti ja raapi pitkään niskaansa. Ja alkoi kysellä aika intiimejä. Teki mieli pikkuisen valehdella, ja valehtelinkin, yhdessä kohdassa.

Mikään ei tunnu lääkäreille riittävän. Ainoa kehu tuli siitä, että tupakka on pysynyt poissa suusta jo kymmenen vuotta.

¤ ¤ ¤ 

Nyt sitten jatketaan laihduttamista, lenkkeillään, syödään omenia (jos haluan mieluummin appelsiineja, mandariineja, päärynöitä, niin hyvin sopii), jätetään sokeri vähemmälle, jäätelö kokonaan pois, olut vähemmälle, lisätään kasviksia, kalaa. Tavoitteeksi asetettiin, että keväällä seuraavassa katsastuksessa paino on alentunut viisi kiloa nykyisestä. Verenpainelääkkeen syöntiä jatketaan mutta kolesterolia vielä tarkkaillaan.

Eeva käskee, Dessu tottelee - ainakin yrittää totella. Ajatus tulevaisuudesta Sumo-painijana ei ole kiehtova. Lehdistä luen hyviä niksejä, jotka ”takuulla tehoavat”. Pitäisiköhän perehtyä tarkemmin? Kuvassa on perinnetietoa, se on 60 vuoden takaa. Vaikuttaa lupaavalta. Täytyy käydä apteekissa kysymässä.