Kuva vai sana?

Kuva ensin, kirja sitten. Nyt minulla on taas se aika.

Kuvalla tarkoitan tässä elokuvaa ja televisiota. Kun katselu lähtee vauhtiin, siitä ei ihan heti tule loppua. Mikäpä siinä, antaa mennä vaan.

Minulla ei ole yhtään kaupallista suoratoistokanavaa käytössäni, vaikka niilläkin näyttäisi olevan kiinnostavaa tarjontaa. Yle Areena on toistaiseksi riittänyt. Rakasta mua, Kolmekymppiset, Rahti, Koston kierre, Sisäilmaa, The Fall, Tyttö joka huusi sutta, Puukkoa selkään, Yhden yön juttu, Pembrokenshiren murhat, Lumienkelit, Murhat maalaistalossa, Life - elämässä eksyneet, Ohuella langalla, Pala sydämestä jne. Varsin kelvollista draamaa enimmäkseen. Näiden seurassa on kesä ja alkusyksy mennyt mukavasti.

Ja sitten elokuvat. Capote, Pianisti, Kärpästen herra, Lastentarhanopettaja, Uhrilampaat, Pitsinnyplääjä, Stefan Zweig - jäähyväiset Euroopalle, Blow out, You will meet a tall dark stranger, Aurinko sisälläni, Kuoleman jälkeen, Rivien välissä jne. Melkein kaikki Yleltä. Erinomaista tasoa, paljon. Eipä siis ihme, että parin poliittisen puolueen taholta tulee tiukkaa vaatimusta Ylen rahoituksen kiristämiseksi. Miksi veromaksajienpitää kustantaa tällaista?

Ja sitten vielä erityisen painokkaasti mainittava Hitchcock, joka on pitkästä aikaa palannut televisioon. Ikiaikainen ykköskastin suosikkini. Takaikkuna ja Vertigo. Kuvissa niiden ydinkohtia. Ensi viikolla Psyko.

Näissä on jokin salaperäinen vetovoima, joka ei tunnu vähenevän uusien katsomiskertojen myötä. Kuluneet vuoden eivät ole vieneet  näiltä voimaa. Olisi näitä enemmänkin - ehkä joskus myöhemmin. Minulla ne ovat kyllä kaikki myös DVD:nä hyllyssä.

Entä sitten se alkulauseessa mainitsemani loppuosa, kirja? Se näkyy alla olevassa kuvassa. Pitäähän tärkeään kokemukseen perehtyä myös kirjallisuuden kautta. Toinen ikiaikainen suosikkini, mestariohjaaja Franqois Truffaut istui aikoinaan viikon haastattelemassa Hitchcockia ja kirjoitti siltä pohjalta poikkeuksellisen antoisan kirjan.

 

 

Sama uudestaan

Elokuvataiteessa on tullut tavalliseksi tehdä vanhoista klassikoista uusintaversioita. Joskus se tuottaa onnistuneen lopputuloksen, usein ei.

Olen nähnyt kaksi tällaista uusintaversiota viime aikoina. Molempien rikosdraamojen vanhaa versiota pidän mestariklassikkona, mutta se uudempikaan ihan kelvoton ole.

 

1.  Vanha: Kuuma aurinko (Plein soleil), ohj. René Clément 1960) pääosassa Alain Delon

Uudempi:  Lahjakas herra Ripley (The Talented Mr. Ripley) ohj. Anthony Minghella 1999, pääosassa Matt Damon.

2.  Vanha: Täydellinen rikos (Dial M for Murder), ohj. Alfred Hitchcock 1954, pääosissa Ray Milland ja Grace Kelly.

Uudempi:  Täyellinen murha (A Perfect Murder), ohj. Andrew Davis 1998, pääosissa Michael Douglas ja Gwyneth Paltrow.

Tällaisia pareja löytyisi vaikka kuinka paljon, Seitsemästä veljeksestä alkaen. Tai enemmänkin kuin pareja, kun ottaa vanhojen filmien lisäksi laskuihin mukaan television ja teatterin filmiversiot (Jouko Turkka ja Kalle Holmberg). Jälkimmäisen Turun kaupunginteatterin ohjauksen dvd-levyllä ostin juuri Ylen kaupasta.

Olen vahvasti sillä kannalla, että isoista klassikoista on toivottavaa saada uusia versioita. Tarvitaan uuden sukupolven näkökulmaa. Mielellään oikein kunnolla häiritsemään sopusointuista yhteisymmärrystä. Pelkkä kunnianosoitus suurelle esikuvalle ei aina ole riittävä.

Tuntemattomasta sotilaasta on taas tekeillä elokuva. Se on jo kolmas. Edvin Laineen alkuperäinen on tietysti saavuttanut täysin määräävän aseman. Romaanin henkilöiden olemus on piirtynyt kansakunnan kollektiiviseen muistiin tämän elokuvan näyttelijöiden mukaan. Rauni Mollbergin uudempi versio ei onnistunut menemään edelle, vaikka onkin elokuvana monella tavalla ansiokkaampi.

Laineen Tuntematon sotilas esitetään joka itsenäisyyspäivä televisiossa. Vieläpä keskellä iltapäivää, vaikka siinä tupakoidaan, mikä on ohjelmasäännöstön mukaan kiellettyä. Ehkä tuleva Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas ei sorru tällaiseen paheksuttavaan toimintaan. Jos lisäksi kiroilua vähennettäisiin, siitä voisi tulla uusi tervehenkinen itsenäisyysiltapäivien ilo.

Jäin miettimään, tapahtuuko muissa taiteissa samankaltaista uusien versioiden esiin tuloa. Ostin lipun Lapualaisooppera 50 vuotta -esitykseen. Vanha ylioppilastalo oli tapahtumapaikka silloin ja on taas. Jännittävä nähdä, saavatko tutut nuoret tekijät aiheesta irti enemmänkin kuin kunnianosoituksen suurelle esikuvalle.

Musiikissa vanhat klassikot saavat tietenkin yhä uusia tulkintoja, sekä konserteissa että tallenteissa. Mutta kuvataiteissa että kirjallisuudessa taitaa olla vaikea nähdä näin suoria uusintoja. Aiheet tietysti toistuvat, arkkityyppiset myytit ja tarut ovat ikuisia.

Mutta kuvataidetta ja kirjallisuutta yhdistämällä taitaa löytyä uusia näkökulmia. Kuva: Kiasma / Tottelemattomuuskoulu / Jani Leinonen.

Nainen vastapäisessä ikkunassa

Jos moraali antaisi periksi, voisin kiikaroida, mitä nainen vastapäisessä ikkunassa puuhaa.

Toisaalta moraalista rappeutumista estää se tosiseikka, että minulla ei ole kiikaria.

Omistan kyllä kiikarin, mutta olen vienyt sen vuosia sitten kesäkotiini Längelmäveden rannalle. Siellä käytän sitä lintujen tarkkailuun. Salakatselua sekin on, mutta siitä en tunne erityisempää moraalista ongelmaa, vaikka välillä saattaa nähdä hyvinkin intiimiä lintupuuhastelua. Se on kai tämä ihmisrodun ylemmyys linturotuihin verrattuna, joka antaa luvan tungettelevaisuuteen?

Mutta tämä vastapäisen ikkunan nainen on jäänyt kiikaroimatta. Melkein joka ilta keskiyön paikkeilla hän ilmestyy ikkunan eteen ja aloittaa touhun. Se on joko jumppaamista tai tanssimista. Hyppimistä, pyörähtelyä, taivuttelua. Ikkuna on sen verran kaukana kadun toisella puolella, että en näe tarkasti, mutta aavistelen, että pukeutuminen ei ole kovin runsasta. Ehkä jonkinlainen jumppatrikoo.

Tätä on jatkunut kauan, monta vuotta. Muistelen kirjoittaneeni tästä joskus ennenkin. En löydä sitä kirjoitusta nyt. En tunne henkilöä, en tunnistaisi häntä, jos hän tulisi kadulla vastaan.

Kameran objektiivi voisi olla hyödyllinen, mutta sellaista ei minun Lumiassani ole, vaikka kuvasta niin voisi päätellä. Kuva on kuitenkin Alfred Hitchcockin elokuvasta Takaikkuna (Rear Window - 1954). Se kuvaa samanlaista tilannetta. Siinäkin mies katsoo vastapäisiä ikkunoita. Mutta hänellä on kamerassa objektiivi.

Hänkin näkee naisen ikkunassa jumppaamassa. Mutta hän näkee muutakin, toisessa ikkunassa. Paljon kiinnostavampaa. Minä en näe mitään kiinnostavampaa. Muut ikkunat ovat pimeänä.

Illuusio ja itsepetos

 

Tekee hyvää nähdä hyvä elokuva. Ei haittaa, vaikka sen olisi nähnyt monta kertaa aikaisemminkin. Mestariteoksesta löytyy aina uusia piirteitä.  

Ei sellaisia elokuvia kovin monta ole. Tänään tuli Teema-kanavan sunnuntaiklassikoissa yksi, Alfred Hitchcockin Vertigo - punainen kyynel. Sen katson aina mielelläni uudestaan. Tietenkin se pitäisi nähdä isolla valkokankaalla pimeässä teatterissa, mutta sellaista ylellisyyttä meille ei enää suoda kuin joskus harvoin Elokuva-arkistossa. Televisio on siedettävä korvike.  

Vertigo valittiin hiljattain kriitikkoäänestyksessä maailman kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Se syrjäytti vuosikymmeniä ykköspaikkaa pitäneen Orson Wellesin ohjaaman Citizen Kane -elokuvan. Ilahduin tuloksesta. Wellesin elokuva on kyllä mestariteos, mutta minulle Vertigo on miellyttävämpi katsomiskokemus. Mielelläni nostaisin myös Hitchcockin "Takaikkunan" listan kärkeen. Muutama Chaplinin melodraama sinne kuuluu myös.  

Vertigo on jotenkin hullu teos. Juoni on jokseenkin epäuskottava, mutta ei se haittaa. Elämähän tunnetusti sattuu olemaan jokseenkin epäuskottavaa. Kaikkihan me tunnemme syvällisen henkilökohtaisesti itsepetoksen ja illuusion, emmekö vain? Niistä tämä elokuva kertoo - meistä absurdeista sankareista.  

Sankari tarrautuu unelmaan, siitä syntyy fantasioita, todellisuus erotisoituu ja muuttuu pakkomielteeksi. Sankari alkaa käyttäytyä kuin mielipuoli.   

Miehestä tämä elokuva kertoo enemmän kuin naisesta. Länsimainen sivistynyt mies uskoo voivansa määrätä kaikesta, jopa musertaa naisen tahdon ja muuttaa romanttisen fiktionsa todellisuudeksi. Sillä voimalla kuollutkin voidaan herättää henkiin ja aloittaa alusta. Ei se oikeasti taida niin mennä, kuvittelemme vain.  

Kuvassa Vertigon käännekohta.

 

 

 

Katso ulos ikkunastasi

Salpausselän hiihtokilpailut jäivät vaille Dessutomin huomiota. Ilman Pekka Tiilikaista selostajakopissa kisat ovat muuttuneet yhdentekeväksi markkinatempaukseksi. Paatos puuttuu, jännitystä ei synny.

Pyhäpäivän ratoksi valitsin hyllystä toisen vanhan mestarin, vähän Tiilikaisen oloisen miehen, joka ei koskaan petä. Jännitys pysyy vaikka lopputulos on tiedossa.

Alfred Hitchcock ja Takaikkuna.

Se on merkillisen kiehtova elokuva, vaikka siinä ei juuri muuta tehdä kuin katsellaan ulos ikkunasta.

Mutta siellä ulkona on paljon katseltavaa. Vastapäisen kerrostalon monenkirjavat asukkaat tulevat tutuiksi kiikarilla tähystelevälle James Stewartille, tirkistelijälle, joka ei pysty liikkumaan. Yhden ikkunan takana näyttäisi tapahtuvan rikos, murha.

Talon osoite on 125 Ninth Street West, New York. Se on Greenwich Villagessa, taiteilijoiden ja boheemien suosimassa kaupunginosassa. Katua ei tosin näy kuin vilahdukselta pieni pätkä talojen välistä.

Dessutom, joka mielellään kiertelee kaupunkeja merkkiteosten jälkiä etsien, löysi taannoin New Yorkissa käydessään tämän(kin) osoitteen, tietäen hyvin, että elokuva on lavastettu. Mutta taas yhdellä ”pyhällä” paikalla tuli käydyksi.

Elokuvan roistoa esittää Raymond Burr, näyttelijä, joka tuli jokaiselle 60-lukulaiselle televisiosta tutuksi rooleistaan Perry Mason ja Ironside. Takaikkunassa hän murhaa vaimonsa ja hävittää ruumiin ja vie tämän tavarat pois asunnosta. Vain käsilaukku jää.

Sankarittarena on suuri tähti Grace Kelly. Hän osallistuu voyerismiin ja käy siinä sivussa urbaania soidinmenoa James Stewartin kanssa. Häneltä tulee naisellisen logiikan loisto-oivallus, joka varmistaa rikoksen tapahtumisen: ”Nainen ei koskaan lähtisi minnekään ilman käsilaukkuaan. Hänet on siis murhattu.”

¤

Hitchcockin elokuviin on helppo eläytyä. Linnut-elokuvan jälkeen teatterista ulos tullessani muistan vaistomaisesti vilkaisseeni taivaalle. Muutama varis puiston puussa aiheutti ajatuksen, että linnut näyttävät kerääntyvän… Takaikkunan jälkeen katson ulos ikkunastani.

Kello on nyt yli keskiyön, kuten aina blogia kirjoittaessani. Töölöntorille näen, kun hieman vinosti kurkotan. Siellä ei ole vilkasta, pari seisoskelijaa kioskin vieressä. Joku - taisi olla Matti Kurjensaari - kirjoitti, että Töölöntori on pariisilaisin kaikista Helsingin toreista. Mielleyhtymä on ymmärrettävä. Kurjensaari asui jossakin näistä torin laidan taloista, en tiedä tarkasti missä. Korkealla kuitenkin, sillä hän kirjoitti katsovansa ikkunastaan Töölönlahden vastapäisellä rannalla Hakaniemessä sijaitsevaa Työväentaloa. Minun viidennen kerroksen ikkunoistani ei sinne asti ole näkymää.

Kiinnostavampaa on vastapäisessä talossa, jonka ikkunat ovat arviolta 30 metrin päässä. Siellä on valo joka yö samoissa kolmessa ikkunassa, siihen olen tottunut.

Viidennestä kerroksesta katson hieman alaviistoon. Yhdessä ikkunassa on verhot edessä, en näe mitä sisällä on tekeillä. Varjot vain liikkuvat. Toisesta ikkunasta näen vanhemman pariskunnan. He katselevat aina öisin televisiota, sen tunnistan huoneen valosävystä, vaikka televisiota en näe. Tämän pariskunnan näen päiväsaikaan usein kadulla.

Kolmannesta ikkunasta olen eniten kiinnostunut. Siellä nuorehko naishenkilö tekee joka yö jotain, mitä en tunnista. Hänellä näyttäisi olevan kuulokkeet korvillaan, ja hän liikehtii, vähän kuin jumppaa, vähän kuin tanssia. Verhoja ei ole, ikkuna on raollaan. Vaatetus on niukkaa, välillä hyvinkin niukkaa. Estottomasti hän liikehtii ikkunan edessä.

Hänen täytyy nähdä minut, jos sattuu vilkaisemaan ulos. En usko, että minun talossani kovin monessa ikkunassa on valo yhden jälkeen yöllä. Mietin, mitähän hän ajattelee minun tekevän. Istun syrjittäin ikkunan edessä, kirjoituspöytäni ei ulos näy. Ajattelee kai, että siinähän äijä istuu tiirailemassa. - Tätä naista en ole koskaan tunnistanut kadulla. Ehkä hän ei tule ulos.

Murhaamista tai muuta rikospuuhaa en ikkunastani havaitse. Mutta ei minulla ole kiikariakaan.

Elokuvia kaikille

Dessutom oli noin 15-vuotias syttyessään elokuvien lumoon. Samoihin aikoihin innostus syttyi myös kirjallisuuteen ja rock-musiikkiin. Filmi- ja kirjallisuushullu hän on vieläkin, rock on hiipunut ja musiikkikiinnostus siirtynyt kohti klassista.

Elokuvainnostuksen alku oli 60-luvun loppupuolen elokuvakerhossa, joka kokosi Jyväskylän teini-ikäisiä ja opiskelijoita salit täyteen. Toiminta oli vilkasta ja tarjonta korkeatasoista - näin jälkeenpäin tarjontaa voisi luonnehtia jopa huipputasoiseksi, sillä melkoinen määrä elokuvataiteen klassikoiksi osoittautuneita teoksia tuli nähdyksi.

Sama jatkui, kun Dessutom muutti Helsinkiin opiskelemaan. Löytyi Elokuva-arkisto, joka toimi Savoy-teatterissa ja myöhemmin Korkeavuorenkadulla, siinä missä nykyisin on Kom-teatteri. Oli kaupallistakin tarjontaa. Bio-Biossa, siinä missä nykyisin on ravintola Virgin Oil, esitettiin lauantaisin iltapäivällä toivesarjana merkkielokuvia. Sali oli aina täynnä.

Tällä(kin) alalla on tapahtunut kulttuurin murros huonompaan, suorastaan romahdus. Enää ei ole elokuvakerhoja, ei suosikkisarjoja. Klassikkoelokuvia ei enää näe valkokankaalla. Ylen Teema-kanava on hyvä korvike, mutta katselua televisiosta ei voi verrata siihen yhteisölliseen kokemukseen, kun ihmiset kokoontuvat pimeään saliin valkokankaan eteen. Elokuvakerhoissa kokoonnuttiin vielä elokuvan loputtua keskustelemaan koetusta ja jatkettiin usein pienemmissä porukoissa, monesti ihan kahden kesken…

Nykyisin elokuvateatterit ovat enemmänkin nuorison pop corn -paikkoja, joissa taustalla esitetään jotain kaupallista bulkkituotetta.

Dessutom luki äskettäin Virke-lehdestä Peter von Baghin haastattelun, jossa aiheena oli nuorison elokuvallinen yleissivistys. Se näyttää huonolta. Kouluissa elokuvakasvatus ei elä, eikä tarjontaa ole missään.
Elokuvahistorian professori von Baghia pyydettiin haastattelussa laatimaan viisikohtainen lista elokuvista, jotka hän näyttäisi 15-vuotiaille nuorille. Tässä tulos:

1. Risto Jarva: Jäniksen vuosi (”ekologisen näkökulman takia - liikuttava ja kaunis elokuva Suomen luonnosta, kuvaus luonnon ja teknistyvän yhteiskunnan taistelusta, kertomus yksilön vapaudesta”).
2. Carol Reed: Kolmas mies (”herättää mielikuvan siitä, miten sota pirstoo ihmiset”).
3. Jacques Demy: Cherbourgin sateenvarjot (”laulu rakastamisen vaikeudesta. Taivaassa päätetty liitto menee pieleen elämän olosuhteiden takia. Kiinnostava myös siksi, että se on kokonaan laulettu musikaali”).
4. Federico Fellini: La strada (”valtavaa, myytin tasolle ulottuvaa runollisuutta ja voimaa, kaunis satu kolmesta kiertävästä esiintyjästä”)
5. Stanley Kubrick: Tohtori Outolempi (”terävyytensä säilyttänyt, hauska elokuva vakavasta aiheesta, atomipommin uhasta”).

Dessutom pitää Petterin listaa onnistuneena. Siinä on elokuvahistoriallisen näkökulman lisäksi pedagoginen näkökulma, joka ottaa huomioon yleisön kehitystason, kaksi sukupuolta, kotitaustoista johtuvat monimutkaiset soveliaisuusnäkökohdat ym.)

Dessutom jäi miettimään, miten hän jatkaisi listaa. Tässä miettimisen tulos ilman perusteluja.

1. Charles Chaplin: Diktaattori
2. Alfred Hitchcock: Takaikkuna
3. Robert Mulligan: Kuin surmaisi satakielen
4. Arthur Penn: Armottomat
5. Jean Renoir: Suuri illusio
6. Jaques Tati: Enoni on toista maata
7. Franqois Truffaut: 400 kepposta
8. Billy Wilder: Piukat paikat
9. Fred Zinnemann: Sheriffi
10. Milos Forman: Yksi lensi yli käenpesän

Taide ja viihde - osa 2

(jatkoa eilisestä)

On vahinko, että koulu ei ole huolinut opetussuunnitelmaansa elokuvakasvatusta. Musiikki, kirjallisuus ja kuvataide siellä ovat. Nykynuori menettää koko taidelajin, sillä siihen kaupallisuus iskee kaikkein tehokkaimmin. Elokuvankin klassikot olisi hyvä oppia tuntemaan.

Kaikista taiteista juuri elokuvan klassikot olisivat helpoimmin koettavissa. Chaplin, Eisenstein, Hitchcock, Fellini, Kurosawa, Truffaut, Ford, Bergman, Bunuel, Tati, Welles ja monet muut ovat kohta kadonnutta kulttuurihistoriaa, jos nuoremmat sukupolvet eivät löydä niitä popcornin seasta. Kotimaisista ainakin Kassila, Niskanen, Jarva ja Kaurismäki kuuluisivat samalle listalle.

Aikanaan kulttuurin häpeätahraksi luokiteltiin rillumarei-genre. Helismaan ja kumppaneiden tekeleet olivat taiteen näkökulmasta sietämättömän kehnoja. Myöhempi aikakausi on (lähinnä Peter von Baghin ansiosta)  alkanut katsoa niitä toisestakin näkökulmasta: kuvana suomalaista sodanjälkeistä mielenmaisemaa.
Dessutom hyväksyy muutoksen ja katsoo Rovaniemen markkinat ja Lentävän kalakukon ja muut tarkalla silmällä ja näkee niissä kuvan, jonka ymmärtäminen ja tunnistaminen on osa suomalaisuutta. Rillumarein liepeiltä löytyi lastenkulttuurikin ennen televisiota ja Pikku-Kakkosta. Kokonainen sukupolvi meistä suurista ikäluokista sai lastenohjelmansa Pekka ja Pätkä -elokuvista.

Koulu on ymmärtääkseni parhaiten onnistunut musiikin ”ylhäisen” ja ”alhaisen” hyväksymisessä. Dessutomin omana kouluaikana musiikkitunnit täyttyivät virsistä, maakuntalauluista ja isänmaallisista hymistyksistä. Nyt ohjelmaan näyttävät kuuluvan kaikki osa-alueet klassisesta musiikista rokkiin. Siitä kehut peruskoululle ja lukiolle - tosin tuntimäärä on nolostuttavan pieni.
Kuiskaaja siteeraa amerikkalaista Las Vegasin yliopistpn professoria Dave Hicleyta: ”Populaarikulttuuri muistuttaa meitä siitä, että on olemassa meille kaikille yhteisiä asioita ja että olemme yleisesti ottaen OK. Korkeakulttuuri muistuttaa meitä siitä, että olemme yksin, emme erityisen hyveellisiä ja että meidän on pakko kuolla.”

On tässä pikkuisen perää, mutta vähän turhan kategorisesti ilmaistuna. Ydinasia on mielestäni siinä, että merkittävän teoksen äärellä lukija / katsoja huomaa, että tässähän puhutaan minusta / minun maailmastani.

Jos ei puhuta, se on sitten viihdettä. Ja sekin voi joskus olla ihan tasokasta ja hyödyllistä.