tiistai 25. joulukuuta 2018

Yksi nenä, kolme vikaa

Ei tunnu komealta katsoa nyt peiliin. Ei vaan voi olla katsomatta, kun tässä Nikolainkaupungin hotellissa on niin isot peilit (kaupunki tunnetaan nykyisin paremmin nimellä Vaasa).

Nenässä on naarmu. Lisäksi siinä samassa nenässä on finni.

Naarmu tuli, kun leikin aamulla pienen kissanpoikasen kanssa. Pehmeän tassun kätköissä vaani salakavala kynsi. Finni tuli, kun riehaannuin maistelemaan lahjaksi saatuja suklaakonvehteja jo monta päivää ennen aattoa. Suklaasta tulee aina näppylöitä. Pitäisi jo uskoa.

Aina kun nenä on huomion kohteena, tulee väistämättä mieleen Nikolai Gogol. Hän on kaikkien aikojen merkittävin nenäkirjailija. Yhden klassikkokertomuksen pääaihe - ellei peräti päähenkilö - on nenä. On vaikea löytää toista kirjailijaa, joka olisi enemmän ja mehevämmin kuvannut nenään liittyviä aiheita, kuten hajuja, aivastuksia, kuorsauksen ja niistämisen ääniä ym.


Oli Gogolilla aikamoinen nenä itselläänkin. Siitä varmaankin kiinnostus aiheeseen on käynnistynyt. Kuvista näkee, että nenä oli pitkä ja teräväkärkinen. Vaikea arvailla, tuntuiko komealta katsella kuvaansa peilistä.

Gogol väitti pystyvänsä koskettamaan alahuulella nenänsä kärkeä. Minä en pystyisi. Pottunokka (lajiketta Siikli) ei sellaiseen taivu. Pitäisi olla vähintäänkin lajiketta Puikula tai vielä mieluummin Rosamunda. Olisihan se tietysti komeaa esitellä sellaista taitoa. Voisi diivailla samalla tyylillä kuin eräs tuttu musiikinopettaja, joka polleana esittelee notkeuttaan, kun onnistuu koskettamaan isovarpaalla nenäänsä.

Nenä on Gogolin mukaan miehen vartalon toiseksi groteskein kohta. Oli hänen nenänsä huomion kohteena silloinkin, kun lääkärit olivat hoitaneet hänen luulotautiaan laittamalla pulleita iilimatoja sieraimiin. 

Kaiken huipuksi lääkärit olivat Pariisissa 1841 havainneet, että hänen mahalaukkunsa oli ylösalaisin. Anatomian puutteellisen osaamisen vuoksi en ryhdy arvioimaan tämän merkitystä,  mutta kyllä Gogol kirjoitti paljon myös vatsan tuntemuksista. Vatsa oli hänen kertomustensa kaunotar, nenä niiden sankari, kertoo Gogolista monografian kirjoittanut Vladimir Nabokov. - Kuolema tuli sitten kovin aikaisin, 43-vuotiaana. Kuolinsyy oli aivojen akuutti anemia. Mestarikirjailija osoitti vielä tässäkin mestaruutensa. Voiko lyyrisempää kuolinsyytä olla kuin tällainen alliteraatio?

Ai niin, mikä on se otsikon lupaama kolmas vika (siis minun, Dessun, nenässä, ei Gogolin)?

Se sama nenä on nyt kaiken kamaluuden huipennukseksi tukossa. Ei se ole vilustumista, arvelen sen syyksi tämän hotellihuoneen kokolattiamattoa.

Nuhasuihke tekisi nyt hyvää mutta kirkollisten juhlapyhien vuoksi Vaasan apteekit eivät ole näinä päivinä auki. Pitää vain kestää ja nukkua suu auki ja olla kiitollinen, ettei Gogol ole täällä kuuntelemassa. 

Hyvä puoli nenävaivoissa on, että venäläisperäisen folkloren mukaan nenän kutiaminen ennustaa tulossa olevia hyviä uutisia kun taas näppylä nenässä merkitsee, että juomingit ovat tulossa. Nähtäväksi jää, vielä ei ole tällaisia näköpiirissä. Paikallinen yökerhokin oli suljettu.

tiistai 18. joulukuuta 2018

Viikunanlehteä etsimässä


Minun kai pitäisi olla kiitollinen facebookille ja muille somesysteemeille siitä, että ne ovat niin sensuurihenkisiä, että karsivat pois tuhmat kuvat. Ilman sitä olisi nimittäin suuri vaara, että holtiton ja vastuuttomasti käyttäytyvä entinen sihteerini neiti B. laittaisi erään hieman arkaluonteisen valokuvan kaikkien nähtäväksi.

Siinä valokuvassa on kolme miestä, yhtenä minä. Se on sillä tavalla tuhma kuva, että olemme saunomisen jäähdyttelytauolla nousemassa järvestä, eikä sellaisessa tilanteessa ole tapana olla pukeutunut. Ja sihteeri pirulainen oli piilossa puskan takana ja nappasi kuvan.

Olen kirjoittanut kuvan ottamiseen johtaneesta tilanteesta aikaisemmin, joten en toista sitä. Sen voi käydä lukemassa    täältä...

Se kuva on nimittäin taas ilmestynyt postikortin näköisenä entisen työpaikkani kahvihuoneen ilmoitustaululle. Miksipä ei siis facebookiinkin!  Teksti siinä kortissa on kuin mistäkin kansainväliseltä jet set -bailuista: Hot life in Lake Langelma.

Olen tullut ymmärtämään, että facebook on tullut yliherkäksi paljaalle pinnalle, joten se kai on pelastanut minut joutumasta julkisuuteen. Eräs kaveri kertoi, että hänen varsin viaton uintikuvansa oli poistettu. Itse olen ihmetellyt, että blogger ei ole mitenkään reagoinut ainoaan tahallisen provosoivaan nakukuvan sisältävään tekstiini, tähän . Lukijoita tälle kirjoitukselle on kyllä riittänyt. Tämä on lukijamäärällä mitattuna kaikkien aikojen tilastossani kakkosena. Google löytää tämän, kun hoksaa laittaa muutaman suositun hakusanan.

Väittävät, että sensuurin kynsiin joutuu nykyisin ilman kuvaakin, jos teksti sisältää viitteitä eräisiin intiimeihin puuhiin. Olisikohan noin? Minulla on yksi tällainenkin teksti, tämä, mutta ei ole sensuurista tullut havaintoja. Sen sijaan lukijoilta on tullut epätavallisen paljon myönteisiä kommentteja.

Kuvaksi en laita sitä noloa kuvaa, ymmärrettävistä syistä. Sen sijaan laitan varoitukseksi ja ohjeeksi ymmärtämättömille lukijoille, miten pitää menetellä, jos aikoo pistää paljasta pintaa näyttävän kuvan esiin.
(alkuperäinen kuva: William Ressam: The Oreeds - 1902)





maanantai 10. joulukuuta 2018

Luomisen tuskaa


Kun kirjoittaa runoa, alussa kangertelee pahasti mutta vähitellen notkistuu, toivottavasti. Nyt olen vasta ideaa etsimässä. Ei tämä ihan vapaaehtoista luomisen intoa ole. Tämä on tilaustyö.

Entisen työpaikkani pitkäaikainen vahtimestari jää eläkkeelle, ja hänelle järjestetään läksiäisjuhla. Yhtenä ohjelmanumerona olisi laulu, jonka sanat käsittelevät hänen persoonaansa ja työnsä sattumuksia leikkimielisessä sävyssä. Sävelmän pitäisi olla kaikille tuttu, jotta kuoroesitys onnistuisi vähäisellä harjoittelulla.

Olenhan minä näitä ennenkin tehnyt. Aina ne kääntyvät minun tehtäväkseni, milloin mitenkin onnistuen. Hankalinta on päättää, mikä olisi sopiva tuttu laulu, jolle alan vääntää uusia sanoja, travestiaa. Helposti ajautuu kaikkein tutuimpaan ja turvallisimpaan, kuten Rosvo-Roopeen tai Siniseen ja valkoiseen tai Kalliolle kukkulaan. Kun minä itse jäin eläkkeelle, sävelmä oli Rentun ruusu.

50-lukulaisen modernismin suurena ihailijana valitsisin tietysti mieluummin vapaan mitan, mutta nyt tarvitaan  sidottu mitta ja loppusoinnut, joissa vanha laulu ohjaa tiukasti menoa. Professori Unto Kupiaisen Runousopista aikanaan omaksumani näkemyksen mukaan hyväksi loppusoinnuksi ei kelpaa mikä tahansa helskyttely. Kunnon loppusointupari pitäisi muodostaa eri sanaluokista / sijamuodoista / moduksista / tempuksista.

Luomisen tuskan virikkeeksi löysin arkistostani todellisen taitajan ohjeen. Pakinoitsija Olli (Väinö Nuorteva) ohjaa loppusoinnuttelua tekstissään Sekaheittoloppusoinnuttelua. Sanomalehti, jossa tämä julkaistiin, on epäilemättä hänen vakiofooruminsa Uusi Suomi, mutta julkaisuajankohdasta en löydä tietoa. Jotain suuntaa antavaa viitettä voi kyllä saada tekstin sisällön muutamasta yksityiskohdasta. (Nykylukijalle jää kyllä myös epäselviä kohtia: Mossadek?)

Runon tekniselle osalle olisi siis onnistumisen edellytyksiä, kunhan nyt ensin löytyisivät lähtökohdat: mikä laulu? mitkä hupaisat sattumukset vuosien varrelta?). Onneksi on vielä puolitoista kuukautta luomiskautta käytettävissä.





perjantai 7. joulukuuta 2018

Hassu hattu päähän


Olin juhlissa. En kuitenkaan onneksi niissä juhlissa, jonka kättelyjonosta lähetettiin tuntikausia suoraa televisiolähetystä.

Sen verran arvokkaat nämäkin juhlat olivat, että piti pukeutua kravattiin ja prässihousuihin. Sellainen tuntuu nykyisin vaivalloiselta. Siksi livahdin pois heti kun luonteva tilaisuus tuli. En kuitenkaan niin aikaisin, että olisin joutunut kohtaamaan sitä pelottavaa sakkia, jota nykyisin parveilee joka itsenäisyyspäivänä Töölöntorilla marssille lähdössä.

Kotona katsoin tallennusta niistä kättelyjonojuhlista. Se on aina yhtä viihdyttävä ohjelma. Kyllä näki, että sielläkin moni kärsi tukalasta pukeutumisesta.

Pikkuisen näyttää kuitenkin juhlan luonne muuttuvan kerta kerralta ylipönäkästä rennompaan suuntaan. Ei vielä  karnevaalimeiningiksi, mutta hitaasti hivuttamalla siihen suuntaan. Näyttäisi, että erityisesti luovien alojen nuorilla miesvierailla on rohkeutta epäsovinnaisiin ulkonäköratkaisuihin. Se on yllättävän pienestä kiinni.

Edellisenä viikonloppunakin olin juhlissa. Tilaisuuden luonne oli minulle vieras, joten kysyin (eräältä blogin lukijoille hyvin tutulta naishenkilöltä) pukeutumisohjetta. Sain ohjeen, että kiillota kenkäsi, pese paitasi ja kampaa naamasi.

Näin tein, ja hyvä tuli. Ei tarvittu naamiaisasua, vaikka olin vähän pelännyt. Olisi minulla siihenkin ollut valmius, sillä olen säilyttänyt naamiaisia varten muutamia varusteita. Villinlännen hattu, hapsuliivi, tekoviikset, leveä vyö ja revolverikotelo ja pyssy. Sillä varustuksella olen vuosikymmenien mittaan muutamat naamiaiset selvittänyt.

Jotenkin käy kateeksi naisten pukeutuminen juhlaan. Siinä on variaation mahdollisuuksia ja jopa leikkisälle kokeilulle sijaa. Miesten normipukeutumiselle ei ole vaihtoehtoja. Ei tarvita kuin hassu hattu päähän, ja kaikki on pilalla.

Kuva:  Jack Lemmon elokuvassa Poikamiesboksi  (The Apartment, ohja. Billy Wilder 1960)




sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Minä hurja


"Sinä kun olet tuollainen hurja - - ", aloitti rouva S., kun olimme päässeet perille, ja jatkoi: "- - haluat varmaan  kokeilla". Vilkaisin rouvaa tuikealla katseella, että mitä vihjailee. Hurja? Minäkö? Mutta aivan vilpittömältä ehdotukselta se näytti.

En varsinaisesti tunne olevani minkään sortin hurja, mutta ehkä tuttu rouva on saanut toisenlaisen käsityksen. Mutta niin hurjaksi en ryhdy, että tuollaista kokeilisin. Valehtelin, että ehkä joku toinen kerta sitten, nyt on vähän selkävaivoja. Vaikka tiesin tasan tarkkaan, että ikäpäivänä en suostu hänen tarkoittamaansa kokeiluun. Ehdottomasti en suostu, vaikka olen maksanut.

Rouva ei onneksi ruvennut sen enempää ehdottelemaan vaan uskoi kerrasta. Riitti kun ensin vähän taputtelin poskea ja silitin tukkaa ja sitten vain katselin, kun rouva itse ratsasti.

Hieno hevonen se oli. Minä olin lainannut rouvalle 6000 euroa, koska ostamisella oli kiire. Hän maksaa lainan takaisin heti kun veronpalautus tulee. Minun piti kuitenkin lähteä nurmijärveläiselle tallille katsomaan, millaisen hienon kaupan olin rahoittanut. Mutta ratsastamaan en rupea, vaikka minulle olisi nyt kiitoksena tarjolla ilmaiset ratsastusvuorot ihan milloin tahansa.

Jos ratsastaminen olisi tuollaista turvallista ja tyylikästä kuin kuvassa (Martins Aldemir: Homem a cava - 1922), siinä voisi olla houkutteleva mahdollisuus minullekin. Mutta ei se tuollaista ole. Rouva ratsastakoon vain itse kahden tyttärensä kanssa.

Minä melkein pelkään hevosia. Olen vakuuttunut, että jos nousisin hevosen selkään, siinä kävisi niin kuin elokuvien rodeoissa. Rouva yritti vähän toppuutella epäluulojani ja sanoi, että rodeoissa ei ole hevonen vaan härkä. Mutta minä olen vakuuttunut, että kyllä hevonen osaa käyttäytyä niin kuin rodeon härkä, jos minä selkään nousen. Ja on niissä minun muistini mukaan hevosiakin. 

Niin hurja en ole.





maanantai 26. marraskuuta 2018

Helppoa ja hauskaa


Tuli poikien kanssa puheeksi, että yhteistoimintaa pitäisi tehostaa. Kovin harvoin nykyisin enää kohtaamme, edellisestäkin jo vuoden verran. Ettei opiskeluajoilta tutun veljeskunnan perinne ihan kokonaan katoaisi, kun vapaa-aikaa meillä eläkeläispapparaisilla on riittämiin.

Mitä siis tehdä? Liukkonen kertoi innostuneensa karaokesta ja suositteli sitä. Voisimme istua iltaa krouvissa ja lauleskella siinä sivussa.

Minä en innostunut. Minulta ei laulu suju. Vain kerran olen väkivallan uhan alaisena joutunut karaokeen, kun sihteerini pikkujoulussa niin päätti. Se oli kamalaa. Lauloimme (tai minä pikemminkin puhuin) "Tahdon olla sulle hyvin hellä". Sihteeri kehtasi vielä tökätä minua vatsakumpareen kohdalle pitkäkyntisellä sormellaan aina siinä kohdassa kun laulettiin "sun vartalosi on niin uskomaton". Minä en tökännyt häntä mihinkään kohtaan.

Laitinenkin oli vastaan. Häneltä kyllä laulu sujuisi, mutta hänen on syytä pysyä kokonaan poissa kapakoista. Niiden aika meni jo. Hän ehdotti, että alkaisimme käydä keilaamassa. Terveellistä ja rattoisaa! Keilahallikin olisi sopivasti ihan nurkilla, Ruusulankadulla. Lopuksi voisimme mennä kahvilaan turisemaan.

Minä ja Liukkonen emme innostuneet. Ei sitä osaa, kurssit pitäisi ensin käydä. Eikä taitaisi olla terveellistä Liukkosen kipeälle polvellekaan.

Minä keksin, että olisiko uimassa käynti mitään. Uimahalleja on joka puolella ja samalla pääsisi saunaankin. Eikä edes kipeä polvi pahaa tykkäisi. Kahvila liittyisi helposti siihenkin.

Minulla oli oma etu taka-ajatuksena. Jos jotain urheilua osaan hyvin, niin se on uinti. Nuorena suoritin maisterintutkinnon. Helsinkiin muutettuani olin jonkin aikaa mukana opiskelijoiden omalaatuisessa uimaseurueessa nimeltä H.E.P.U.L I. Se kokoontui kerran viikossa Pirkkolan uimahallissa. Nimi oli urheiluseuroille tyypilliseen tapaan lyhenne:  Helsingin Esoteerinen PikaUimariLIitto. Pika ei tarkoittanut uintivauhtia eikä esoteerinen henkimaailman hommia vaan sitä että lopetimme uinnin aika pikaisesti siirtyäksemme saunan kautta läheiseen Pirjon krouviin puhumaan henkeviä.

Uinti-idea olisi Liukkoselle ehkä kelvannut mutta Laitiselle ei. Kävi ilmi, että hän ei osaa ollenkaan uida eikä missään nimessä suostu menemään veteen ennen kuin osaa. Ei auttanut, vaikka lupasin opettaa hyvin hienotunteisesti ongelman tiedostaen.

Ikuisena kehitysoptimistina lähetin kuitenkin hänelle sähköpostitse harjoitusmateriaalia. Jospa hän kotona kaikessa rauhassa kokeillessaan huomaisi, kuinka helppoa ja hauskaa tämä olisi.





maanantai 19. marraskuuta 2018

Kissa kiitoksilla


Kävin Kannelmäen kauppakeskuksessa. En edes kotiin ehtinyt, kun puhelin piippasi. Siellä pyydettiin arvioimaan, kuinka hyvin käyntini kauppakeskuksen Prismassa onnistui. Sama tapahtui äskettäin Vaasan keskustassa sijaitsevassa Rewell Center -kauppakeskuksessa.

Mistä hemmetistä ne tietävät, että olen käynyt? Mistä hemmetistä ne osaavat lähettää kyselyn puhelimeeni? Tämän täytyy olla sitä televalvontaa, jolle eduskunnassa ollaan juuri nyt rohmuamassa lisää valtuuksia. Missä tahansa kuljenkin, jokin näkee joka hetki sijaintini.

Ilmiö oli tuttu jo 50-luvun kansakoulussa. "Minne käynkin maailmassa", siellä opittiin veisaamaan. Joku näkee askeleeni, mutta ei se silloin vielä tainnut Google olla.

Samansisältöisen kyselyn lähetti myös käyttämäni hammaslääkärifirma. Sen vielä ymmärrän, sillä olen käynyt saman hammaslääkärin luona kaksi kertaa vuodessa jo 20 vuotta. Olen siis kanta-asiakas ja heillä on tietoni, sähköpostiosoite ja puhelinnumero. Mutta Kannelmäen ja Vaasan ostoshelveteillä ei ole.

Mitä sellaiseen kyselyyn vastaisin? Kehujako kerjäävät? En vastannut kyselyihin, mutta kaikenlaisia mietin. Moittisinko rumaa ympäristöä ja kolkkoa rakennusta? Pitkiä kassajonoja? Asiakaspalvelun puutetta, kun en meinannut löytää mustekasetteja printteriini?

Tuttua hammaslääkäritätiä en kehtaa moittia, vaikka hinta nousee samasta toimenpiteestä joka kerta ja on jo yli kolminkertaistunut 20 vuodessa. Enkä siitä, että toimenpiteen lopussa hän hosuu hammaslangan kanssa. Jos lanka ei heti mahdu rakoon, hän hyppää seuraavaan. Aikojen alussa hän ei hosunut.

Kehujen antaminen on vaikeaa, vaikkakin hyödyllistä. Kouluajoilta muistan erityisen hyvällä erästä opettajaa, joka jaksoi kirjoittaa myönteistä palautetta aineen perään. Se innosti yrittämään entistäkin parempaa.

Olen yrittänyt oppia antamaan kiitosta silloin kun aihetta on. Parhaiten se on onnistunut eräissä etnisissä ravintoloissa, joissa henkilökunta on helposti kohdattavissa.

Itse sain yllättäviä kehuja entisen ammattini onnistumisesta, kun julkisuudesta tuttu henkilö mainitsi haastattelussa eräistä vanhoista kokemuksistaan. Tiedon tästä sain häneltä facebook-linkistä. Koskaan en ole mihinkään viestiin pistänyt niin pitkää riviä peukkuja ja muita myönteisiä merkkejä. Hyvin kissa kiitoksilla elää.



maanantai 12. marraskuuta 2018

Vanhan toistoa


Kävin äskettäin pikakäynnillä Jyväskylässä, lapsuuteni ja nuoruuteni maisemissa. Väitetään, että matkustaminen virkistää. En virkistynyt.

Toiset väittävät, että reissussa rähjääntyy. En nyt osaa sanoa, rähjäännyinkö, mutta mukava oli kotiin tulla. Onneksi pääsin kaverin autossa matkat molempiin suuntiin. Jos itse ajaa, siinä vasta väsyykin, kun pitää olla herpaantumatta tarkkaavainen. Sellainen ei ole ihmiselle luontaista, minulle varsinkaan.

Olimme menossa juhlaan, joten piti ottaa pyhäpuku mukaan. Puhekin piti valmistella. Edellisen kerran sama juhla samalla porukalla pidettiin viisi vuotta sitten. Nyt päätettiin merkitä kalenteriin, että sama juhla samalla porukalla ja samassa paikassa pidetään taas viiden vuoden kuluttua. Tätä sanotaan perinteiden kunnioittamiseksi.

Juhlan jälkeen mentiin kolmen porukalla kapakkaan, siihen samaan kuin viisi vuotta sitten, ja kymmenen vuotta sitten ja vieläkin aikaisemmin. Siitä ei huomattu päättää, mihin kapakkaan menemme viiden vuoden kuluttua. Tätä sanotaan impulsiivisuudeksi.



Kapakassa muisteltiin kouluaikaisia kepposia ja leuhkittiin tyttöjutuilla. Niillä leuhkittiin edellisilläkin kerroilla. Totesimme, että aika hyvin pärjäilimme aikoinaan niissä puuhissa. Siinä sivussa tiedettiin tyttöjen ja muidenkin myöhemmistä vaiheista kaikenlaista.

Myöhään meni, sillä kapakasta jatkoimme yömyssyille. Matkalla pysähdyimme vanhan koulurakennuksen edessä muistelemaan, että tuossa sitä ja tuossa tätä. Siinä puuhassa aina mieli herkistyy.

Aamulla piti olla kohtuuttoman aikaisin hyvässä vireessä, sillä jo klo 13 oli vuorossa teatteriesitys, vanha kunnon hippimusikaali Hair Kaupunginteatterissa. Aihe oli aivan sopiva meille, jotka elimme näppyläisimmän nuoruutemme hippiaikaan. Sukupolvi oli kylläkin vaihtunut. Kaveri oli saanut minulle ilmaisen lipun, sillä hänen jälkikasvunsa esiintyi musikaalissa.

Hairin olen nähnyt vaikka kuinka monta kertaa. Ylittämätön oli ensimmäinen, Tampereen pop-teatterin esitys 1969. Sen näin kahdesti, ja voi sanoa, että se kuuluu elämäni muistettavimpiin teatterikokemuksiin vieläkin. Myöhempinä vuosina olen nähnyt Hairin Tukholmassa, Amsterdamissa, Helsingissä, Oslossa, Lahdessa, olisikohan vielä muitakin. Ja Milos Formanin keskinkertaisen jenkkiläinen elokuva.

Musiikki miellyttää aina, niin nyt Jyväskylässäkin. Mutta esityksenä tämä maistui hieman väljähtyneeltä. Pitäisi tulla hippiajan renessanssi, uusine Vietnameineen. Nyt siitä puuttui ajankohtaisuuden maku, vaikka yritystä oli.

Ei edes ruoka innostanut. Mennen tullen syötiin ison bensa-asemaketjun baarissa lautasellinen lisäaineita, niin kuin aina matkalla. Pari viikkoa on jo matkasta kulunut, ja vasta nyt alan olla taas kotiutunut helsinkiläiseen normaalinuokkumiseen.


maanantai 5. marraskuuta 2018

Mukavat ja epämukavat


Juhlissa eräs naispuolinen vieras katseli minua ja sanoi että olen laihtunut. Se tuntui mukavalta.

Vielä mukavammalta se olisi tuntunut, jos havainto olisi pitänyt paikkansa. Ei se pitänyt. Ainakaan kylpyhuoneen vaaka ei ole sellaista havainnut. En tietenkään sanonut tätä ääneen. Viaton ilme naamalla valehtelin venytellen: - Noo...ehkä pikkuisen.

Kesällä Jyväskylässä katselin vanhoja valokuvia lukioaikaisen ystävättären kanssa. Yhdessä valokuvassa olimme uima-asuissa rannalla. - Olet sinä tuossa hoikka poika, hän sanoi.

Se ei tuntunut mukavalta. Implisiittisesti se sisälsi ajatuksen, että enää en ole hoikka poika. En tietenkään sanonut siihen mitään. Paha siihen oli ruveta vastaan vänkäämään.

Naisten ulkonäön kommentointi on perinteisesti kuulunut jokamiehen oikeuksiin, ja silloin siinä on seksualisointi mukana. Miehet ovat päässeet vähemmällä. Näissä edellä kuvatuissa tapauksissakaan ei ollut seksualisoinnista häivääkään. Ne olivat ikään kuin julkisesti näkyvissä olevan faktan ääneen toteamista, sellaisena aivan korrekteja. Eivät epäystävällisiä tai häiriköiviä.

Olen nähnyt häirintääkin. Aikanaan jouduin nolona myöntämään, että en oma-aloitteisesti esimiehenä osannut hoitaa työpaikallani ilmennyttä seksuaalista häirikköä järjestykseen. Hän meni jotenkin vitsin varjolla alituisiin härskeihin kommentteihin ja kontaktiyrityksiin. Vasta kun naisten lähetystö tuli pyytämään, ymmärsin komentaa touhulle stopin. Uskon ja toivon, että #metoo havahduttaa nykyajan hoksaamattomat.

Erityisen vaikea oli takavuosina eräs iäkäs sukulaissetä, vanhapoika, joka ilmestyi kaikkiin suvun juhliin ja alkoi veitikkamaisesti likistellä, kouria ja arvioida nuoria naisia mukamas kosioaikeissa. Keskenkasvuiset tytötkin kelpasivat. Minäkin jouduin etukäteen varoittelemaan omaa viisitoistavuotiastani, mutta siitä huolimatta ukko pääsi arvioimaan nuoren neidon vartaloa.

Näitä setiä riittää, niin Hollywoodissa kuin kotimaan  kamarallakin. 



torstai 1. marraskuuta 2018

Herkkua monenlaista


Olen luullut, että nykyisin kaikki opiskelevat peruskoulussa kotitaloutta ja oppivat laittamaan ruokaa. Siis myös pojat. Minun kouluaikanani se oli vähän huonoa.

Olen ilmeisesti erehtynyt. Nuori sukulaispoika valmistui keväällä ylioppilaaksi ja pääsi Helsinkiin opiskelemaan. Vanhemmat vuokrasivat hänelle yksiön, ja nuori mies muutti pois kotoa.

Jotain meni kuitenkin vinoon. Tämä paljastui, kun hän kävi ensimmäisen kerran kotonaan. Nuorimies oli lihonut parissa kuukaudessa silmiinpistävän paljon.

Syitä selviteltiin, ja kävi ilmi, että ruokailutottumukset olivat omituiset. Lounas kyllä meni normien mukaan oppilaitoksen ruokalassa, mutta kotiateriat koostuivat leivästä, leikkeleistä, tilauspitsasta ja erilaisista chipseistä ja naksuista ja mitä niitä on. Jälkiruokana jäätelö ja juomana luultavasti olut. Ilmeisesti asunnon moderni sähköhella oli jäänyt kokonaan käyttämättä, vaikka tarpeelliset astiat oli hankittu. - Ei osannut käyttää. kuului selitys.

Tätä minulle päiviteltiin, kun olin puhelimitse yhteydessä pojan vanhempiin. Aihe sai minut muistelemaan omaa aloitustani. Se tapahtui 1970 Tukholmassa opiskelijakampuksen pienessä yksiössä.

Ei sekään hääviä ollut, mutta opin kyllä käyttämään hellaa. Minulla oli keittokirja. Ruokalistani oli aika yksipuolinen eikä kovin terveellinen, mutta sellaisesta ei siihen aikaan taidettu pitää niin tarkkaa lukua. Kirja on tallella vieläkin, tosin ei käytössä. 

Tässähän ne tärkeimmät ja parhaimmat - poikamiehen meininkiä.

(Ruokareseptejä kirjasta Mieleni minun tekevi)


Aika pian tilanne parani, kun kuvioon astui muuan nuori naispuolinen henkilö, joka otti ruokahuollon ohjat käsiinsä. Kotiruokailun taso parani merkittävästi.

Myöhemmin muutin Helsinkiin ja asuin kymmenhenkisessä opiskelijakollektiivissa, johon kuului kokkiopiskelija. Hänen johdollaan ruokatalous oli melkein laaturavintolan tasoa, vahvasti kasvispainotteinen. Siinä sivussa minäkin opin paljon. Taidot ovat tallella, vain laiskuus tahtoo nykyisin olla esteenä taitojen toteutumiselle.


lauantai 27. lokakuuta 2018

" - - kai hiukkasen horjuen"


Laskin kraanasta kolme tyhjää siideripulloa täyteen vettä. Ruuvasin korkit kiinni ja pistin pullot jääkaappiin.

Huomenna on juhlat. Tulee vieraita. Valmistelen tarjoilua. Tulee sinne jääkaappiin parempiakin juomia, viiniä, olutta, oikeaa siideriä. Vesipullot ovat hämäys.

Uskallan tässä kertoa hämäyksestä, sillä tiedän, että kukaan juhlavieraista ei lue tätä blogia. He eivät edes tiedä, että pidän blogia. Kukaan tuttavistani ei lue eikä tiedä, kahta poikkeusta lukuun ottamatta.

Nyt tunnustan olennaisen. Ne vesipullosiiderit minä juon itse. Vieraat eivät huomaa hämäystä, sillä värillisessä lasissa juoma näyttää oikealta.

Älkää nyt luulko minun ryhtyneen raitistelijaksi. Siitä ei ole kysymys. Olen vain huono kestämään alkoholia. Kolme annosta kestän hyvin, neljännestä alan väsähtää, viides vie jo melko varmasti unten maille.

Se ei käy, että illan isäntä nuupahtaa liian aikaisin. Vieraat tulevat seitsemältä, ensin kahvitellaan ja sitten aletaan nostella maljoja. Jos lasissani olisi oikeaa siideriä, olisin nukkumiskunnossa jo ennen keskiyötä. Juhlat ovat siinä vaiheessa parhaimmillaan. Ainakin kolmeen menee, ehkä neljäänkin, ennen kuin vieraat lähtevät. Minä aion olla kiittelemässä käynnistä.

Vesijuoma on vuosikymmeniä käyttämäni kikka selvitä pitkästä illanvietosta. Se on viisasta tehdä salaa, sillä julkisena se veisi turhaan huomiota ja jotenkin oudosti häiritsisi muiden tunnelmaa. Juon vettä tyytyväisenä pitkälle yöhön, ehkä yhden paikkeilla otan ensimmäisen oikean.

Alkoholi vaikuttaa kummallisen eri tavalla ihmisiin. Eräs huomisista vieraista vaipuu aina haikeaan melankoliaan ja lempeään itsesääliin, toinen (blogin lukijoille tuttu ex-sihteeri) virkistyy entisestäänkin ja virittelee tanssia ja akrobaattitemppuja. Kesäjuhlissa Längelmävedellä hän jopa yrittää opettaa muille käsillä kävelyä. Sisätiloissa Töölöntorilla sellainen ei oikein käy päinsä.

Onneksi kukaan tuttavapiirissä ei ole koskaan aiheuttanut ongelmia. Äskettäin kuolleesta kirjailijasta sanottiin muistokirjoituksessa, että selvin päin hauska mies mutta humalassa ei. Tiedä sitten, onko korrektia tuollaista mainita nekrologissa.

Lapsuuteni Jyväskylässä ilmiö tuli turhankin tutuksi, sillä naapurustossa asui eräs ilmiön parhaimmista mannekiineista, Pessisen ukko. Hänestä kirjoitin ja varsinkin piirsin kuvan blogissani joitakin vuosia sitten (täällä), kun satuin olemaan tavallistakin äksymmällä tuulella sairastuttuani suu- ja sorkkatautiin. Äkäisenä on syytä olla useinkin, mutta se on terapeuttisinta selvin päin.

Juhlat ovat kaksiosaiset erään merkkipäivän kunniaksi. Viikon kuluttua on uudet vieraat mutta samat vesipullot.

(Kuva: Serlachius-museo-Mänttä / viinikellari)




maanantai 22. lokakuuta 2018

Bakteerikammo


Junassa kaikilla tuntui olevan yskä tai nuha. Vain minulla ei.

Voiko sellaisesta selvitä ilman tartuntaa? Yhtä kröhäämistä ja räkäkurlua koko vaunu täynnä. Ravintolavaunussa oli parempaa, mutta ei sinne voinut tuntikausiksi linnoittautua kahvin ja sämpylän kanssa. Vaunusta toiseen kulkiessa joutui koskettamaan monenlaista kahvaa ja ovenavausnappulaa. Niissä vasta suuri tartuntavaara uhkasikin. Samoin vessan kahvoissa ja nappuloissa. Ei edes käsien pesusta tullut apua, sillä vettä tuli liian pienenä norona.

Minulla on ilmeistä taipumusta bakteerikammoon. Tutut vähän naureskelevat, kun pesen kädet heidän mielestään kovin usein ja aina melkein kyynärpäitä myöten. Tapa tuli käyttöön vuosia sitten sairaalassa, kun kävin usein tervehtimässä potilaana ollutta sukulaista ja oli jokin epidemia. Hoitajat opastivat minut käyttämään joka kerta sisään mennessäni ovenpielessä ollutta pesuvekotinta.

Nyt kotona on pelko päällä ja tarkkailen kurkun tuntemuksia. Vielä ei tunnu mitään. Lääkelaatikossa on  Panadolia ja nuhasuihketta ja Apteekkarin kurkkupastilleja. Kohta alkaa varmaankin taas kausi-influenssarokotus. Sinne menen taas heti kun mahdollista, mutta tähän akuuttiin huoleen se ei ehdi.

Monelta taholta olen kuullut järkyttävän väitteen, että yskänlääkkeet ovat turhia, samoin kuuma rommitoti. Kaikelta hyvältä ja luotetulta yritetään viedä maine ja kunnia! On se niin surullista. Rommitotia olen käyttänyt vuosikymmenet, hunajalla maustettuna. Hyvin on toiminut, ainakin hetken. Lapsuudessa oli käytössä oikein hyvänmakuinen yskänlääke, joka todella auttoi, muistaakseni. Se oli niin hyvää, että sitä käytiin salaa ottamassa, vaikka pullo oli yläkaapissa piilossa.



sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Menneiden haikailu


Menneisyys seuraa mukana kuin laahus, siitä ei pääse irti. Toisaalta ei ole syytä päästäkään, jos menneisyys on muistamisen arvoinen.

Välillä on suorastaan pakko myöntää, että peruutuspeiliin on mukavampi katsoa kuin tulevaisuuteen. Vaarana on kuitenkin juuttuminen muistoihin, jos nykyhetki jumittaa. Ihanteellista olisi nähdä, että tympeä nykyhetki on vain pieni taukopaikka vanhojen hyvien aikojen ja loistavan tulevaisuuden rajakohdassa.

Pidän kirjoista, jotka kertovat menneisyydestä, varsinkin tutusta menneisyydestä. Paljon harvemmin olen innostunut tulevaisuuden kuvauksista, tieteiskertomuksista, utopioista, dystopioista.

Viimeksi kirjoitin, että viime päivinä pääharrastukseni on ollut ikkunasta katselu ja menneiden haikailu. On ollut erinomaiset sisäilykelit. Menneiden haikailu on saanut aineksia kahdesta kirjasta, joita olen lukenut rinnakkain. (Pekka Tarkka: Onnen Pekka  /  Annina Holmberg: Tahto ja hohto - Ritva Holmbergin taiteilijantie).



Menneiden haikailu syntyy siitä, että molemmat kirjat kertovat tutuista asioista, kirjoista, kirjallisuuden tutkimisesta, kulttuurijournalismista sekä näytelmistä ja teatterista. Tunnen useimmat kirjat ja teatteriesitykset, jotka mainitaan. Taustat ovat tuttuja, tapahtumapaikat, kadut, kapakat ja muut ovat tuttuja, monet henkilötkin. Uutta tietoa tulee lähinnä yksityiskohdissa, kuten ristiriitatilanteissa ja yksityisasioissa, juoruissa. Niitä kohtia lukee uteliaisuudesta, tirkistelynhalusta.

Tänään tuli lisää haikailtavaa. Yle lähetti pitkän dokumentin (Mika Kaurismäki) Ryhmäteatterin 50-vuotisesta historiasta (löytyy Yle-Areenasta). Sekin on minulle hyvin tuttua, alusta asti. Olen ollut vakiokatsoja vuosikymmenet. Tuttuja näytelmiä, tuttuja esityksiä. Pete Q oli yksi tämän joukon maineikkaimmista tuotannoista. (siitäkin on ohjelma Areenassa). Jäi vahvasti mieleen. Sen julistekin on pysynyt tallella teatterijulistekokoelmassani. 

Tällainen vyörytys herättää kysymyksen, ovatko kultaiset kulttuurivuodet lopullisesti ohi. Minä koin ne, ikäpolvestani moni koki. Onko nykyhetkikin vanhaa hyvää aikaa, kun sitä joskus tulevaisuudessa muistellaan?



keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Vanha ja viisas


Osallistuin kutsuttuna kokoukseen, jossa suunniteltiin entisen työpaikkani historiikin kakkososaa. Ykkönen on kohta valmis. Sen toimitustyö oli minun vastuullani viime talvena. Sain sen hädin tuskin määräajassa valmiiksi.

Aikomukseni oli vältellä uuden työn ottamista harmikseni. Kun puhelinsoitto loppukesästä tuli, suhtauduin torjuvasti kutsuun. Olisi minulla mukavampaakin puuhaa kuin selata loputonta määrää vanhoja mappeja ja vuosikertomuksia.

Nuori osastopäällikkö kuitenkin osasi asiansa. Hän lirkutteli korvaani imartelua, kuinka minua parempaa asiantuntemusta ja osaamista ei talosta löydy.

Imartelun kyllä tunnistaa mutta silti se oudosti hivelee. Teki mieli sanoa kuin miss Moneypenny agentti 007:lle: - Imartelusi ei johda mihinkään mutta älä silti lopeta sitä. Maltoin kuitenkin mieleni enkä sanonut.

Yksi kauneusvirhe osastopäälliköttären sanoissa oli. Hän sanoi "vanha ja viisas".

Viisas toki on kohdallaan, mutta mikä vanha minä olen? Jos en nyt varsinaisesti enää nuori ja notkea, niin nuorekas kuitenkin. Ainakin omasta mielestäni.

Mietin, millaisella pukeutumisella ilmentäisin kokouksessa nuorekkuutta. Laitanko bändipaidan? Niitä olisi kaapissa monta, viimeksi Wigwamin konsertista viime viikolla ostettu. Ei nyt sentään, ei liian nuorekas. Päädyin Suomen dekkariseuran T-paitaan pikkutakin alla. Rinnassa on pieni logo, jossa on komisario Palmu Joel Rinteen hahmossa. Se on nuorekas niin kuin kuvalliset T-paidat aina mutta ei räikeä.

Vanhenemisen vaikutelmaa on vältettävä muutenkin. Tämä oli hyvä herätys. Viime päivinä pääharrastukseni ovat olleet ikkunasta katselu ja menneiden haikailu, mutta sitä vaikutelmaa on kaikin konstein vältettävä.

Ja kyllä, tämä vanha ja viisas selaa alkavan talven mittaan taas vanhoja mappeja ja vuosikertomuksia ja kirjoittaa niiden pohjalta pitkän tekstin.

(Sarjakuva Pulliainen / Akseli Halonen 1890 - 1952)


lauantai 6. lokakuuta 2018

In medias res


Otsikossa oleva kirjoittamisen tyyliopillinen termi tuli tutuksi jo oppikoulun alaluokilla. Äidinkielen lehtori Erkki V. paukutti sen päähän, ja siellä se on pysynyt. Ainekirjoituksen aloituksesta piti jättää pois kaikki kiertelyt ja kaartelut ja korulauseet. Mene suoraan asiaan! In medias res!

Nykyisin tuo taito tuntuu olevan hallinnassa monellakin taholla. Minulla on tuoretta havaintomateriaalia.

Itselläni se on vaikeaa. Nytkin joudun antamaan taustaa havainnolle. Havainnot liittyvät blogini lukijoihin. Seuraan lukijatilastoja ja liikenteen lähteitä. Äskettäin listaan ilmestyi tuttujen lähteiden sekaan jotain uutta ja outoa. Heti kiinnostuin ja katsoin, mistä uusien lukijoiden virta on peräisin.

Klikkaus johti minut sivustolle nimeltä Flirtticlubi. Ihan outo paikka. Pitihän sinne mennä katsomaan, mistä on kyse.

No jopas! Aloitussivulla oli vähäpukeisia naisia. Ovatko vähäpukeiset nuoret naiset löytäneet blogini? Hieman epätodennäköinen joukko. Rekisteröityä piti, jotta pääsi aloitussivua pidemmälle. Rekisteröintikysymyksiä ei kuitenkaan voinut pitää kovin turhantarkkoina. Riitti etunimi, hiusten väri, pituus, syntymävuosi, maakunta. Annoin melko oikeat tiedot, syntymävuotta vähän kaunistelin. Olisi sinne voinut valokuvankin laittaa, mutta sen jätin pois.

Siellä oli edelleen vähäpukeisia naisia, mutta mitään linkkiä blogiini ei osunut silmään. Luovuin etsimisestä.

Seuraavana aamuna odotti yllätys. Töölöntorin blogin sähköpostiin oli tullut parisataa kirjettä. Kaikki vähäpukeisilta naisilta, jokaiselta kirje ja kuva. Jokainen halusi tutustua herraan nimeltä Roope 1951. Tai en minä kaikkea jaksanut lukea, mutta siltä näytti.

Nyt kirjeitä on jo toista tuhatta ja virta jatkuu. Ohessa näyte, kasvot photoshoppaisin varmuuden vuoksi piiloon, ettei tule tietosuojaongelmia. Tämä on aivan tolkutonta. Yhteenkään kirjeeseen en ole vastannut enkä vastaa.

Blogiini tulee edelleen lukijoita siitä osoitteesta. Teen siksi tässä selväksi, että en etsi seuraa. Etsin syytä, millainen linkki sieltä on blogiini. Esiintyykö ehkä joku herrashenkilö Töölöntorin blogin kirjoittajana? Osaisiko / haluaisiko uusista vieraista vastata?

Entä miten se In medias res tähän liittyy?

Saamani kirjeet toteuttavat harvinaisen osaavasti suoraan asiaan -ohjetta. Kirjeet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Heti ensi rivillä kirjoittajat onnistuvat ilmaisemaan asiansa fokuksen. Käy yksiselitteisen havainnollisesti ilmi, millaisiin toimenpiteisiin kirjoittaja aikoo kanssani ryhtyä heti kun paikalle saavun. Ei kiertelyä, kaartelua tai korulauseita.

Kyllä lehtori Vasamakin osaisi arvostaa näin hyvin hallinnassa olevaa kirjoitustekniikkaa.



keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen


Syksy on tuonut mukanaan suotuisat sisäilykelit, käyttääkseni filosofi S. Albert Kivisen osuvaa sanontaa. Olen ottanut tyytyväisenä käyttöön tämän mahdollisuuden.

Ikkunasta katson ulos torille. Ei siellä paljon ihmisiä ole. Kaupassa sentään pitää käydä mutta muulla ei ole väliä.

Näen naishenkilön juoksevan bussipysäkkiä kohti kauppakassi kädessään. Onkohan juokseminen tarpeellista? Kohta tulisi uusi bussi ja pysäkillä on katos ja katoksessa penkki. Itse edustan näkemystä, että ihmisen ei pitäisi juosta julkisesti muiden nähden 21 täytettyään. Siinähän menettää kaiken arvokkuutensa.

Mutta kaikelle on vastavoima. Sen nimi on neiti B. Kuten joka vuosi tähän aikaan, olen painostuksen kohteena. Tai ehkä lobbaus poliittisesti korrektimpi termi, sellainen ajatuspajassa suunniteltu. Entinen sihteerini yllyttää minua mukaan kurssille, jonka hän itse pitää. Siellä opeteltaisiin itsepuolustustaitoja. Hän itse on mestaritasoa itämaisissa taistelulajeissa. 

Koskaan en ole suostunut enkä suostu nytkään. Sieluni silmin näen, millaisin ottein neiti B. minua kohtelisi jos opettajan auktoriteetilla saisi kiinni tarttua. 

Toisaalta tuntuisi houkuttelevalta osata itse muutama temppu siltä varalta, jos joskus joku hörhö käy kimppuun. Nopea lonkkataklaus ja niskaveivi, ja siinähän ryökäle lentäisi. 

Mutta ei, ei sittenkään. Tällainen on vierasta minulle. Sitä ehdotusta vielä harkitsen, että minulle hankittaisiin "kävelyvekotin". Sille on kyllä nimikin, mutta olen unohtanut. Sillä kävellään polkimilla ihan normaalin näköisesti ja käsillä pidetään kiinni heiluvista kahvoista. Se voisi olla hyvä, olen käynyt esittelyssä. Samalla voisi vaikka katsoa elokuvaa.

Ja onhan tietysti uinti. Se on ainoa urheilulaji, jonka osaamisesta minulla on virallinen todistus. Suoritin lapsena uimamaisterin tutkinnon. Koko kesän lähes joka yö uin Längelmävedessä. Pitkät kellumistuokiot kaukana järvenselällä yön pimeydessä ovat suurta nautintoa. Uimahalleja sen sijaan olen vieroksunut. Mutta ehkä niihin tottuisi jos oikein yrittäisi.


perjantai 28. syyskuuta 2018

Ei tietoa


Ei kaikkea voi tietää. Välillä vaan pitää teeskennellä, että fiksuksi luultaisiin.

Viime aikoina näin on käynyt muutamaankin kertaan, mutta ei edes teeskentely auttanut. Fiksuuden vaikutelma on jäänyt saavuttamatta.

Ensin olin katsomassa kaverin uutta autoa. Vähän matkaa pääsin kyydissäkin. Myöhemmin kahvihuoneessa mainitsin tästä. Joku kysyi auton merkkiä. En minä tiennyt. En tullut katsoneeksi. Ei se ollut Kuplafolkkari, rättisitikka tai tipparellu. Ne olisin kyllä pannut merkille. Varmaankin myös Saab ysikuutosen ja Anglian ja muutaman muun, jotka tunnist
an. Ja Visan ja Yariksen, joilla ajan itse. Mutta muut? Ei mitään havaintoa. Kaikki saman näköisiä.

Värin kyllä olin pannut merkille, se oli sininen. Mutta tämän arvioin olevan epäolennainen tieto, joten jätin mainitsematta.

Hiukan olin huomaavinani, että kahvipöydän miehet loivat merkitseviä silmäyksiä. Että kyydissä istui mutta ei tunnistanut merkkiä! Heh!

Iltajuhlassa keskusteltiin viineistä. Monenlaisia makuja mainittiin: notkea, tamminen, viipyilevä, hento... Hienolta maistuvia nimiä myös mainittiin. Minä pysyin hiljaa. Aivan vieras maailma, johon minulla ei ole sanoja.

Kyläpaikassa ehdotettiin, että ennen kotiin lähtöä keräisin korillisen sieniä mukaani. Aivan lähellä oli hyvä sienipaikka, jossa kasvaa herkkuja. Sienten nimiä mainittiin ja suunta osoitettiin. Mutta ei, minä valitin kipeää polvea. Oikea syy oli se, että en tunne sieniä, en vaan kehdannut sanoa. Keräisin luultavasti myrkyllisiä.

Syön kyllä mielelläni muiden keräämiä ja valmistamia sieniä, mutta omaa keräämistä kohtaan minulla on kammo. Se tuli jo lapsena, kun isoäiti varoitteli, että ruokasieni ja myrkkysieni voivat olla aivan samannäköisiä. Sienikirjatkaan eivät ole rohkaisseet minua keräämään mitään. Kauniita ja hauskan näköisiä mutta pelottavia.





sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Tottelevaista väkeä


Entinen kollegani rouva R. muisteli tapausta lapsuusvuosiltaan:

Vanhemmat olivat poissa, hän oli yhdeksänvuotiaan isosiskonsa kanssa kotona. Odottivat illalla televisiosta tulevaa elokuvaa, jolla oli jännittävä nimi "Noita palaa elämään". Varmaankin hauska lastenelokuva. Mutta tuli yllätys, kun kuuluttaja-Teija ilmoitti, että se on lapsilta kielletty.

Mikä pettymys! Vai voisiko sittenkin... Vanhemmathan ovat poissa ja viipyvät myöhään.

Pikaisen neuvottelun tulos oli, että ei voi katsoa. Luultavasti käry kävisi. Ehkä ne siellä Pasilassa näkevät, kenellä on televisio auki ja kertovat vanhemmille. Pettyneenä televisio suljettiin.

Myöhempinä vuosina rouva R. on korjannut vahingon katsomalla Noidan moneen kertaan. Niin aikoi tehdä nytkin, kun elokuva tuli taas Ylen vanhojen Suomi-filmien sarjassa keskiviikkona.

Katsoin minäkin, vaikka muistin, että elokuva on varsin kehno kummitustarina. Mutta katsoin sillä silmällä, mikä tuon teki 60-luvulla lapsilta kielletyksi. Nyt kielloista ei mainittu mitään.

No, olihan siinä yritetty aavemaista tunnelmaa. Pitkin suota juoksenneltiin ulvoen ja käsiä heilutellen. Alaston nainen nousi haudasta, tosin hunnun läpi kuvattuna että mitään ei näkynyt. Kuolaavia miehiä kyllä riitti. Tunnelma oli pahaenteinen. Tämän vuoksi kai viranomainen oli määrännyt ikärajan. Ja sitä toteltiin.

(Mirja Mane elokuvassa Noita palaa elämään - Roland af Hällström 1952)


Pahempaa tottelevaisuutta saimme seurata televisiosta heti seuraavana päivänä suorana lähetyksenä. Se olisi ollut syytä kieltää kaiken ikäisiltä.

Jostain uskontojen tunkkaisimmista loukoista kaivettua ajattelua edustava ulkoministeri on edustanut maailmalla minun kotimaatani aatettaan julistaen. Nyt piti saada tuki touhulle.

Ja tukihan löytyi, kun löytyi tarpeeksi tottelevaista väkeä.

Arvopuolueeksi ja sivistyspuolueeksi itsensä nimittänyt puolue jätti arvot ja sivistykset pariksi tunniksi vähemmälle huomiolle, kun piti turvata terveysalan bisneskavereille pääsy isoihin rahoihin. Siinä naisten oikeudet ovat tietysti vähäinen sivuseikka, kun ulkoministeriä ja hänen porukkaansa piti silittää myötäkarvaan, etteivät loukkaannu. Voihan sitä taas myöhemmin olla moderni ja vapaamielinen nuorten koulutettujen kaupunkilaisnaisten puolue. Varmemmaksi vakuudeksi sallittiin muutaman hieman oireilla siihen suuntaan jo nyt

Muut sen sijaan tekivät niin kuin käskettiin. Sammuttivat itsenäisen ajattelun, kun kerran korkealta käskettiin. Monesta taisi tuntua vaikealta - ei toki kaikista.

Tätä alastonta totuutta ei huntu peitä niin kuin elokuvassa. Läpi näkyy ja rumalta näyttää, oikein rumalta. Että se siitä poliitikkojen yleisestä arvostuksesta, kun kohta taas ihmettelevät, miksi sitä ei ole. Sata tottelevaista pilasi koko porukan maineen.


keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Merkkikieli


Nuori ystävä lähetti minulle äskettäin facebookissa onnitteluviestin, jonka perässä oli rivi merkkejä: 

Vasta jälkeenpäin kiinnitin merkkeihin huomiota ja yritin tulkita niiden sisältämää viestiä. Jotakinhan ne tarkoittavat, eivät ne mitään ornamenttikoristeita ole.

En osaa niitä verbalisoida. Siinä on seassa kuvioita jotka näyttävät pieniltä värikkäiltä käsikranaateilta elleivät peräti jalkaväkimiinoilta. Mutta en usko, että nuori ystävätär mistään räjäyttämisaikeista antaa vihjeitä. Jotakin perin ystävällistä uskon niiden viestivän.

Jostain syystä minä olen ilmeisen pysyvästi jumissa kaikenlaisten merkkien kanssa. Tekstiin pistän luontevasti kysymysmerkin, kaksoispisteen ja lainausmerkit. Ajatusviiva ja puolipiste kelpaavat myös - joskin säästeliäästi käytettynä.

Huutomerkin kanssa on jo vaikeampaa. Mielestäni se pitäisi varata teinityttöjen käyttöön fanikirjeissä. Oikein suuressa fanituksessa niitä voi tulla pitkä rivi virkkeen loppuun. Minä sen sijaan olen huutomerkin käytössä erittäin pidättyväinen. Minähän en koskaan huuda. Mieluummin tarvitsisin kuiskausmerkin.

Mutta kaikki nämä hymiöt ja emojit ja sen sellaiset. Joka kerta kun tipautan sellaisen tekstiini, tunnen teeskenteleväni nuorekasta. Vähän sama kuin ottaisin lävistyskorun huuleen ja alkaisin ajaa skeittilaudalla.



maanantai 17. syyskuuta 2018

Voisinko mitenkään unohtaa?


Toimittaja X kutsui päivälliselle. Lupasi tarjota.

Kosmokseen mentiin, mihinkäpä muuallekaan. Siellä aina ennenkin istuttiin, ellei sitten Bulevardiassa, Centussa, Sikalassa, Vanhan kellarissa, Kaivopihassa tai Elitessä. Joskus myös Messeniuksessa tai Risu-Hokissa. Niistä ajoista on kauan.

Kosmoksessa kuuluisi syödä paistetut silakat, mutta siitä olen joutunut luopumaan, kun on kihti varpaassa. Hyvä korvike on toinen klassikko, Sylvesterinleipä. Se on pysynyt suosiossa vuosikymmenet. Kalle Holmbergkin muistelmissaan mainitsee, että se valittiin aina. Sylve
sterinleivässä on kyllä mätiä, joka muistaakseni on kihdille altistavaa sekin, mutta sen voi siirtää syrjään.

Olin ihan öönä, kun seuralaiseni illan loppupuolella kysyi nöyrän oloisena, voisinko unohtaa sen yhden jutun.

Minkä jutun? kysyin ihmetellen. Mieleeni ei noussut, että välillämme olisi mitään erityisempiä skismoja, jotka pitäisi unohtaa pois häiritsemästä.

- No sen, sen, siellä -- siellä - - .

Mieleen alkoi nousta asioita jostain kaukaa, vuodelta yksi tai kaksi. Nyt kun puheeksi tuli, aloin muistaa jotakin unohtunutta. Oli eräs tapahtumasarja Tampereella Tillikassa ja sen illan jatkoilla. Vierestä näin, minulla ei ollut osuutta asiaan. Nolo kokemus varmaan, mutta sattuuhan sitä lipsahduksia nuorille naisillekin, ei pelkästään miehille. Ei sen kummempaa.

Mutta en ole aavistanut, että tällainen muinainen asia on vaivannut seuralaistani vuosikymmenet. Vielä nyt, eläkeiässä, on pelko, että minä - ainoa jäljellä oleva silminnäkijä -  paljastaisin tietoni huonolla hetkellä väärässä seurassa.

Luottamus ns. armeliaasen unohtamiseen ei tainnut olla vahva.  Vakuutin, että en olisi muistanut koko tapausta, ellei hän olisi sitä ottanut puheeksi. Se taisi kyllä olla huono vakuuttelu.
Vanhojen asioiden muistaminen ei ole ongelmatonta. Äskettäin Jyväskylässä vanhan luokkani luokkakokouksessa ovella istui pyörätuolissa vanha luokanvalvojani, lähes satavuotias. Kätellessä hän heti sanoi nimeni. Sanoin, että lehtorilla on hyvä muisti, kun heti tunsi.

- Voisinko mitenkään unohtaa, hän vastasi.

Jäin miettimään hänen sanojensa tulkinnan mahdollisuuksia. Niitä on kaksi, hyvä ja huono.


(Anselm Hollo: Vaikein / Sateiden välillä 1956)



lauantai 15. syyskuuta 2018

Kyllä sellaisen muistaa


Kai siitä pitäisi huolestuakin, mutta en kuitenkaan. Vanhenemisen merkki, sanoo joku. Voi olla. Melankolikolle ominaista romanttista höpsötystä, sanoo toinen. Siinäkin voi olla pikkuisen perää.

Nostalgiaa. Kaipuuta muistojen maisemiin. Kadonneen ajan metsästystä.

Se ilmenee vaikkapa siten, että valitsen mieluummin vanhan kunnon klassikkoelokuvan, jonka olen nähnyt moneen kertaan ja tiedän hyväksi. Ostan mieluummin lipun Wigwamin konserttiin kuin johonkin uuteen ja tuntemattomaan. Tai kierrän joka kerta Tukholmassa käydessäni vähän oikotietä pidemmän kierroksen päästäkseni pysähtymään siihen paikkaan, jossa kerran kauan sitten tapahtui eräs äärettömän tärkeä kohtaaminen.

Vähän kuin pyhiinvaelluksia.

Tänä kesänäkin näitä taas tuli. Tässä yksi:

1960-luvun leikekirjastani löytyy oheinen ilmoitus. Se pisti liikkeelle, vaikka matka Jyväskylästä oli toistasataa kilometriä. Pääsin kaverin kyydissä, itse olin reilusti alaikäinen.



Rantalava, sähkökitara soi haikeasti lämpimässä kevätyössä. Buffetista Jaffaa.

Ja sitten osuu viereen eräs Katri. Juteltiin  rannalla, tanssittiinkin, loppuillasta käveltiin käsi kädessä. Lähtiessä pikkuisen pussattiinkin. Se oli minulle ensimmäinen kerta.

Kyllä sellaisen muistaa.

Tänä kesänä ajoin oikotietä pidemmän kierroksen päästäkseni pysähtymään siihen paikkaan, jossa tapahtui näin äärettömän tärkeä kohtaaminen.

Rantalava oli paikallaan ja kaikki ennallaan. Vain Adventures ja Katri puuttuivat.





torstai 13. syyskuuta 2018

Ryhdyin tarvittaviin toimenpiteisiin


Kun on kesä ja siitä huolimatta väitän ryhtyneeni tarvittaviin toimenpiteisiin, se tarkoittaa selkokielellä vain yhtä asiaa -  sitä, ettei enää ole kesä. Tapoihini ei nimittäin kuulu ryhtyä toimenpiteisiin silloin, kun kesä on käynnissä.

Ei varsinkaan tänä kesänä. Sää ei ollut suotuisa toimenpiteille. Siirsin suunnitteilla olleet toimenpiteet suoritettavaksi ensi kesänä. Sopii toivoa, että sää on silloin suotuisampi ja minä entistäkin vetreämpi.

*   *    * 
Jos nyt ihan rehellisiä ollaan - ja minähän usein olen! - niin yksi isomittainen toimenpideprojeksti minulla kyllä tälle kesälle oli. Olin jo etukäteen päättänyt lopultakin opetella heittämään tikkaa.

Tavoite oli yllättää kaikki rapujuhlan perinteisessä tikkakisassa. Siinä olen aina jäänyt viimeiseksi ja tulos on yltänyt suunnilleen kymmenen pisteen paikkeille, jos siihenkään. Se on käynyt kunniantunnolle. Nyt kaiken piti olla toisin. Olin harjoitellut paljon.

Kun siis entisen työpaikkani väkeä ja muutama naapuri kokoontui rapujuhlille, minulla oli tappamisen meininki, kuten urheilijoilla suurkisoissa kuuluukin. Saunomisen jäähdyttelytauoilla pidetty kisa on aina ollut yhden ylivoimaa. Kukaan ei ole koskaan voittanut entistä sihteeriäni neiti B:tä.

Minä ällistytin kaikki. Ensimmäisellä lämmittelykierroksella 26, toisella 22 ja ratkaisevalla kolmannella peräti 29. Mutta lyhyeksi jäi iloni. Neiti B. nakkasi tuosta vaan 39.

Mietteliääksi pisti, vaikka tulin sentään toiseksi. Fuskaako hän jollain viekkaankierolla tavalla? Käyttääkö dopingia? Minulla ei riitä usko, että minä ikimaailmassa yltäisin tuollaiseen tulokseen, vaikka kuinka harjoittelisin. Täytyy tuumailla, onko mahdollista keksiä jotain kepulikonstia?

                               (Kuva: Asmo Alho / Teksti: Mika Waltari Kieku ja Kaiku / Kotiliesi)

Ennakkomerkit kesän loppumisesta olivat jo pari viikkoa selvästi havaittavissa. Pimeys alkoi haitata iltapuuhia. Niityn kukat kävivät vähiin. Lintujen laulu vaikeni. Kaurapellon väri kävi kellertäväksi.

Kun sanomalehden sääennuste vielä muutti lähipäivien väriä punaisesta keltaiseksi, asia kävi selväksi. On tullut aika poistua Längelmäveden rannalta takaisin Töölöntorille. Johan täällä oli oltukin toistasataa päivää.

Ne otsikossa mainitut tarpeelliset toimenpiteet olivat seuraavat:

Jääkaappi sulatettava / Puucee tyhjennettävä / ulkokalusteet kannettava katon alle / mukaan tulevat tavarat kerättävä ja pakattava laukkuihin / kaapit tyhjennettävä hiirille kelvollisesta / varastosta kerättävä mukaan pyykkipussit ym. - niitä on paljon, kun vieraita on taas kulkenut kaiken kesää. / johdot irrotettava, ikkunat suljettava, lattiat laastava / laukut ja nyssykät pakattava pieneen Yarikseen / ovet lukittava ja avaimet piilotettava.

Haikein hetki on aina se, kun taittelen kasaan lepotuolin, jossa olen kaiken kesää istunut suuren puun alla varjossa lukemassa. Ennen taittamista siinä pitää istua vielä viimeisen kerran pieni hetki ja yrittää tavoittaa elämys, joka pysyisi muistissa ja olisi tavoitettavissa vielä talven synkeimpinäkin hetkinä.

Vihoviimeinen toimenpide on lykätä kottikärryt aitan terassille katon alle ja kääntää ne aisoista nojalleen seinää vasten kumipyörä eteen pystyyn. Tämä jää aina viimeiseksi siksi, että kottikärryjä tarvitsen loppuun asti painavien tavaroiden lykkäämiseen auton luokse. 60 vuotta vanhat kottikärryt ovat edelleen hyödylliset.

Sitten ajo Helsinkiin. Reitti Orivesi - Kangasala - Pälkäne - Hattula - Hämeenlinna. Siellä kahvitauko rumalla aakkosten alkupäätä nimenä käyttävällä bensa-asemalla. Sitten kolmostietä Helsinkiin. Kun Pasilan TV-linkkitorni ilmestyy näkyviin Haagan kohdalla, tuntuu kuin kesää ei olisi ollutkaan. Ja illalla Helsinki juhlistaa paluutani kunnon ukkosella, joka pimeässä illassa tuntuu ilotulitukselta.


sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Perinteitä noudattaen


Blogin pitkäaikaisille lukijoille ei ole yllätys, että aion taas poistua Töölöntorin kotikunnailta kesän ajaksi. Näin olen aina tehnyt. Perinteitä en riko nytkään.

Oikeastaan minun olisi jo pitänyt poistua, sillä sää on kaiketi ollut kelvollinen. Näin olen ikkunasta ulos katsellessani havainnut. Mutta kun on ollut muuta puuhaa, siistiä sisätyötä.

Nyt muu puuha on valmistunut. Ikkunasta ulos katsoessani havaitsin, että sää on edelleen kelvollinen. Siispä poistun paikkakunnalta. Jos käy niin kuin aikomus on, en palaa ennen kuin syksyllä, vähän ennen kuin lumi peittää Töölöntorin ja Längelmävesi jäätyy.

Sinne uppoudun toiseen kuplaani pohjoiselle Pirkanmaalle. Lepotuoli aurinkoisina päivinä aamupäiväksi vaahteran varjoon, iltapäiväksi terijoensalavan varjoon. Pilvisinä päivinä laiturille. Sateisina päivinä tupaan. Kirja käteen. Illalla (tai paremminkin yöllä) sauna ja uinti. Vieraita tulee ja menee. Taidenäyttelyitä, kesätapahtumia, teatteria, kyläjuhlia. Kävelyä rantatiellä, seisoskelua puron ylittävällä sillalla, soutelua, tallustelua ja tuumailua, pientä hyötypuuhailua, kuten liiteritöitä, ruohonleikkuuta, kukkapenkin ja yrttimaan hoitoa. Nippu dvd-elokuvia mukana siltä varalta, että yöt ovat liian kylmiä ulkona oleiluun: Bergmania, Felliniä, Hitchcockia...

Tämän kesän erikoisuus on maalata vanha satavuotias mökki. Siihen tarvitaan punamultaa. Keitän sen itse vanhassa muuripadassa. Olen saman tehnyt jo kaksi kertaa ennenkin, suunnilleen 20 vuoden välein. Hyvä tuli. Nyt taas. Liitteenä resepti.



Lupasivat televisiossa hyvää hyttyskesää, suorastaan erinomaista. Ei huono ollut viime kesäkään, kuten kuvasta näkyy, mutta nyt on siis tulossa vielä parempi. Toinen mukava eläinystävä on sisilisko. Niitä on vanhassa kivimuurissa vaikka kuinka paljon. Lukeminen lepotuolissa vaahteran alla kivimuurin vieressä häiriintyy usein sisiliskojen touhuja tarkkaillessa.



Ruisrääkkää ei viime kesänä pellosta kuulunut. Toivottavasti nyt on palannut. Räkättirastaita kuului ja näkyi. Kettu juoksee usein pihan poikki, jäniksiä samoin. Kurkia asuu lähirannalla, joutsenia toisella. Kyykäärmeitä eksyy pihanurmikolle aina silloin tällöin, ei joka kesä. Paikalliset kertoivat, että karhu oli nähty lähiseudun riistakamerassa. Linnunpönttöjä minulla on kolmisenkymmentä, monenlaista kokoa. Kirjosieppo pesii melkein joka kesä saunan tuuletusluukkuun. Kaloja näkee laiturilta kirkkaassa vedessä, pikkusinttejä mutta myös haukia. Lepakoita lentelee suurin joukoin, vesilepakot järven pintaa hipoen ja pohjanlepakot taivaalla. Niillä on pesiä mökin ja saunan ullakoilla. Olen ripustanut puuhun myös ohjeiden mukaisesti rakennetun lepakkopöntön. Sielläkin on asukkaita.

Olen kaikki nämä vuodet pistänyt julmasti blogin kesäksi kiinni. Nyt en ole enää ihan yhtä varma. Viime kesänä tuli hetkiä, jolloin olin vähän aikeissa kirjoittaa jotain kesälläkin. En kuitenkaan tehnyt niin. Katsotaan nyt, rikonko perinteen. Varsinkin toinen blogini "Kenkä väärässä jalassa" (linkki vieressä oikealla) saattaa olla käyttökelpoinen kokeilufoorumi.

Äskettäinen kirjoitukseni facebookista herätti muutamassa lukijassa innostuksen pyytää päästä Dessun kaveriksi. Nyt on kuitenkin niin, että Dessun faceebook ei ole käytössä. Perustin sen aikoinaan toiveikkaana, mutta kävi niin, että kavereita ei ilmaantunut kuin kuusi. Kavereiden laatu oli kyllä tasokas mutta määrä niin vähäinen, että intoni katosi. Ehkä joskus uusi yritys, mutta ei nyt. Siksi en ole hyväksynyt uusia kaveritarjokkaita. Tulkoon siis tässä kerrotuksi heille, että asiassa ei ole mitään henkilökohtaista torjuntaa. Oma yksityinen facebook-sivuni on eri asia. Se toimii, mutta siellä kaverit ovat oikeita tuttaviani. Pääsevät sinne kurkistamaan myös muut, jos tietävät nimeni.

Kiitän lukijoita mielenkiinnosta ja toivotan hyvää kesää. Koettakaahan pärjäillä.