Ellei joku satu tietämään

 

• -  Ellei joku satu tietämään, mitä eläkkeelle pääseminen tarkoittaa, niin kerrottakoon asia: Kun ihminen elää tarpeeksi vanhaksi, hän saa kaikessa rauhassa tehdä juuri mitä haluaa.

• -  Elämä ei ole rauhallista, Nuuskamuikkunen sanoi ihastuneena. - En tiennyt mitään, mutta oletin kaikenlaista enkä tehnyt kerrassaan mitään vanhasta tottumuksesta. Olin hyvin onnellinen.

• ”Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeää ja arvokasta ja ikiomaa. Sitten saavat pakkaset ja pimeys ja myrskyt tulla minkä ehtivät.”

• Hemulin ympärillä kaikki elivät säännötöntä ja joutilasta elämäänsä, katsoi hän minne tahansa, aina hän huomasi jotain kuntoon pantava, ja hän uurasti itsensä miltei hengiltä saadakseen muut ymmärtämään miten näiden pitäisi järjestää asiansa. Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa. Olipa kerran rouva, joka rakasti tavaroitaan. Hänellä ei ollut lapsia ilonaan tai harminaan, hänen ei tarvinnut tehdä työtä tai valmistaa ruokaa, hän ei välittänyt siitä, mitä ihmiset ajattelivat hänestä, eikä pelännyt mitään. Ja hän oli kadottanut leikkimielensä. Toisin sanoen, hänellä oli ikävä.

• Riippumatolla ei ole sijaa velvollisuudentuntoisessa elämässä.

• Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen lämpöiselle kuonolleen ja suli. Hän tavoitti niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, Hän katsoi ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvojaan kohti.  Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä ja kevyinä kuin untuvat.
  -  Näinkö se käykin, mietti Muumipeikko. Ja minä kun luulin, että lumi kasvaa alhaalta ylöspäin.

• Kukaan ei tullut kyselemään, kuinka hän voi,  eikä sitten alkanut puhua muista asioista, antamatta hänelle aikaa pohtia, voiko hän hyvin vai huonosti.

• Näyttää paljon siistimmältä,
  kun tiskit ovat piilossa sängyn alla seuraavaan sateeseen asti.

• Muumitalossa oli aamiaiseksi pannukakku, suuri, keltainen pannukakku vaapukkahillon kera.  Sitä paitsi oli eilistä puuroa, mutta koska kukaan ei sitä halunnut, se päätettiin säästää huomiseksi.

• Hän ei ollut siivonnut juuri ollenkaan, sillä näin kaukana ei juuri ollut tomua, eikä siivoamista pidä aatteena liioitella.

• Välistä täytyy olla vihoissaan, jok'ikisellä on oikeus suuttua. Mutta Muumipappa on vihoissaan väärällä tavalla. - Hän ei puhalla mitään ulos, hän vetää kaiken sisään.- Hän ei osaa suuttua, sanoi Pikku Myy - Se hänessä on vikana.

• -  Usko minua, mikään ei ole niin vaarallista kuin sisällä istuminen, sanoi Hemuli.
  -  Niinkö? sanoi Muumipeikko.
  -  Niin. Silloin saa helposti kaikenlaisia aatteita.

• Sinä vaikutat kamalan viisaalta sen takia ettet koskaan sano mitään.  (Hemuli Nuuskamuikkuselle)

• -  Kuuluisuushan on ikävintä mitä on, Juksu sanoi. - Aluksi se on ehkä hauskaa, mutta sitten se tuntuu aivan tavalliselta ja lopulta sitä voi pahoin. Aivan kuin karusellissä ajaminen.

 

En mene

 

Laiskuus voittaa, mukavuudenhalu määrää. Olenko menettämässä pelin?

Kesän festarikausi on kiihkeimmillään, mutta minä en ole menossa mihinkään. Pride-kulkueessa sentään kävin. Olen kuitenkin saanut käsityksen, että ikäisiäni ihmisiä käy edelleen perinnefestareilla, kuten Ruisrockissa. Minä olin siellä historian ensimmäisissä ja toisissa juhlissa 1970 ja 1971ja Roskildessä 1973. Silloin niissä oli aitoa Woodstock-henkeä, jota kaupallisuus ei vielä ollut päässyt pilaamaan.

Nyt osallistumisen estää epämukavuus. Majoittuminen teltassa on vastenmielinen ajatus. Esiintyjät ovat tuntemattomia. Yritän miettiä, millaisia ikäisiäni ihmisiä vielä menee juhlimaan. Vanhoja mukavia hippejä varmaan? Rock, rauha, rakkaus!

En ole myöskään aikeissa matkustaa ulkomaille. On jo aika monta vuotta siitä, kun olen viimeksi matkustanut lentokoneella. Voi olla, etten koskaan enää matkustakaan, Ajatus tuntuu hyvältä. Ruotsiin, Norjaan ja Viroon varmaankin edelleen matkustelen, mutta laivalla ja junalla.

Mutta varttuneessa iässä olevaa väkeä on taas pandemian loputtua  liikkeellä pitkin maailmaa etsimässä kulttuurielämyksiä ja uusia seikkailuja. Mikähän minusta on kipinän sammuttanut? Varmaankin se, että olen nuorempana likimain joka paikassa käynyt.

Tulin järkiini

 

 Olisi ollut kirveelle töitä kesäkodissa.

Tuli viisas vieras, katsoi pinoa pitkään ja ihmetteli aikeitani. – Noin kaunis pino! Harvoin näkee. Ei pidä sitä pilata. Kauniimpi on  katsella.

Istuin minäkin pölkylle ja katselin uudella katseella. Kaunis oli. Ja liiteri puolillaan puita. Ei jää sauna lämmittämättä.

Tulin järkiini.  Menin lukemaan runoja. Diktoniuskin osaa puhua viisaasti työstä, levosta ja taiteesta.

Röhnö

Keskellä iltapäivän kauneusuniani huomasin pohtivani, että taidan olla nykyisin nahjus. Jää lähtemättä, vaikka olisi kiinnostava meno, jää tekemättä, kun pitäisi toimia, jää sanomatta, vaikka olisi kirpeää huomautettavaa.

Nahjus. Saamaton. Vetämätön. Laiska. Veltto. Mukavuudenhaluinen. Vetelä. Lorvailija. Jahkailija. Vetelehtijä. Lepsu. Röhnö.

Ennen näin ei ollut. Ammatti teki tehokkaaksi ja aikaansaavaksi, vaikka se ei mikään pöhinäekonomistien uraputkiammatti ollutkaan. Nykyisestä lyhennettyä työviikkoa koskevasta poliittisesta keskustelustakin huomaa, että pitkä työpäivä on joillekin moraalikysymys.

                                          (Mihaily Munkacsy - 1869)

Ensimmäisen kerran muistan kuulleeni itsestäni tuon suuntaisen luonnehdinnan lapsen suusta 1980-luvun alkupuolella. Viisivuotias sukulaistyttö oli vappuna yökylässä. Oli sovittu, että aamulla lähdetään ostamaan ilmapallo ja katselemaan kaupungin meininkejä. Kun minä vaan makasin sohvalla, tomera pikkutyttö tuli komentamaan: - Nouse siitä, röhnö!

Vuosisatoja on tolkutettu, että ahkera palkan saa, laiska töitään luettelee. Siinä on ns. luterilaisen työmoraalin ydinsanoma. Samoin snellmanilaisen suomalaisuusmääritelmän opettavainen ydin. Huonostihan kävi heinäsirkallekin, joka kesän vain soitteli metisellä mättähällä simakukkien seassa. Olisi kannattanut ruveta muurahaiseksi.

Satunnaisia vappuröhnöttelyjä lukuun ottamatta nahjustelu alkoi hitaasti kehittyä nykyiseen kukoistukseensa eläkkeelle pääsystä. Kai tämä on jo pysyvä osa minuutta. Pikkuisen kuitenkin piilevä luterilaisuusmoraali hetkittäin kolkuttelee, kun kaveri tai vaikkapa blogituttava kertoo ylivilkkaasta toimeliaisuudestaan.

Vaikka menneiden haikailu on yksi pääharrastuksistani, tätä on syytä kaikin keinoin välttää. Mutta vaikeaa se on.

Onkohan kukaan nahjuudesta parantunut? Kysyn vain!

 

Hällä väliä

On kahdenlaisia ihmisiä:

1    Niitä, jotka saavat asiat valmiiksi.

2

Minä yritän kuulua tuohon jälkimmäiseen, mutta helppoa se ei ole. Kun on työuransa tehnyt ammatissa, jossa pikkutarkkuus on työn keskeinen sisältö, eläkkeellä pitäisi pystyä hellittämään.

Väliäkö sillä, ovatko pilkut aina paikallaan.

Kehityskulku uuteen asenteeseen on edennyt valikoivasti. Kirjojen ja papereiden järjestys hyllyissä ja mapeissa ei ole vieläkään joustanut. Etsittävä kirja tai puuttuva paperi löytyy kyllä nopeasti.

Sen sijaan pölynimurin käyttöä on ollut helppo harventaa ja ikkunoiden peseminen sai jäädä ensi kesään. Sisäinen hutilukseni sallii, että sukat jäävät sängyn alle odottamaan pesukonetta tai pestyt paidat ja kalsarit odottavat kaappiin viskaamista tuolilla. Siitä ne on helpompi löytää käyttöön.

Pedanttisuus ammatissa oli hyve mutta siviilipuolella se taitaa olla pahe, ainakin välillä. Sen liioittelusta on hyvä varjella itseään. Koville se ottaa. Jos se ei luontevasti toteudu, hutilukseksi pitää ryhtyä taahallaan. Tekstiin saa jäädä kieli- ja näppäilyvirheitä. Väliäkö jollakin pilkulla tai yhdyssanalla! Maltti kuitenkin pitää säilyttää, ettei mene maine.

Ei kai mikään ole niin nokonuukaa, etteikö vähän voi hutiloida. Kymmenen minuuttia voi  myöhästyä sovitusta tapaamisesta. Yhden ostoksen voi unohtaa kaupassa käydessään. Yhdellä päivällä voi ylittää deadlinen. Laskun voi maksaa yhden päivän myöhässä. Kerran lopetin tipattoman tammikuun viisi minuuttia ennen määräaikaa. Kerran mietittiin kaverin kanssa,  pistäisimmekö paidat juoponnappiin, mutta sitä ei kantti kestänyt. Ehkä ensi kerralla eripariset sukat.

 

En viitsi

 

Joskus jossain tilaisuudessa kauan sitten kyseltiin, kuka on sellainen romaanihenkilö, johon voit samastua. Sellainen, joka muistuttaa sinua itseäsi.

Minä nauratin kuulijoita vastaamalla Oblomov.

Sisäinen oblomovilaisuuteni ei siihen aikaan näkynyt ulospäin. Silloin olivat menossa kiivaimmat stressivuoteni virkatyössä. Ei kai minua kukaan laiskaksi silloin päässyt epäilemään.

Eläkeläisenä olen johdonmukaisesti pyrkinyt vapauttamaan itseni moisesta säntillisyydestä. Nyt koronavuosina - varovaisuuden nimissä! -  oblomovilaisuuteni on suorastaan puhjennut kukoistukseen.

"Hän tunsi levollista iloa siitä että sai makailla omalla sohvallaan, ja oli ylpeä ettei hänen tarvinnut lähteä mihinkään esittelyyn, laatimaan asiakirjoja, vaan sai vapauden antaa väljyyden tunteilleen, mielikuvitukselleen.” (Ivan Gontšarov 1859, suom. Juhani Konkka 1959)

Koronan hieman hellitettyä on hetkittäin ruvennut tulemaan mietteitä, meneekö tämä jo liiallisuuksiin. Kyllä jonkinlaiseen uuteen aktiivisuuteen olisi hyvä päästä. Jotenkin kummallisesti vaan jumittaa edelleen.

Kesällä maalla oli sentään pihapuuhaa: puiden pilkkomista, ruohon leikkaamista, yrttien ja kukkien hoitoa, romuvarastojen tyhjentämistä. Ja tietysti perinteisiä yökävelyjä pitkin kyläteitä. Mutta kävelyyn on tullut uudenlainen harmi. Alaselkä ja lantio väsyy, välillä pitää pysähtyä oikomaan selkää nojaamalla käsillä kaiteeseen ja nostamaan jalka korokkeelle lepoasentoon. Tai istahtamaan hetkeksi tienvarren kivelle.

Perinteisille kävelykierroksilleni kaupungissa tuo ei lupaa hyvää. Kadulla ei noin vain nojailla tai istahdella.

Yritän tietysti selittää ongelman itselleni parhain päin. Että tämä ei ole laiskuutta, piilo-oblomovilaisuutta vaan ihan oikea syy olla lähtemättä.

Mutta entä jos tämä onkin vaiva, joka korjaantuisi, jos vaan lähtisin pitkille kävelykierroksille, vaikka hampaat irvessä?

Siinä tapauksessa tämä kai olisi laiskuutta, jota Mikael Agricolakin kovin ikävin uhkauksin synniksi ja kauhistukseksi kuvaa. (Ylempänä teksti niin kuin Agricola sen kirjoitti. Tämä ei kuitenkaan ole se äänneasu, jota hän tavoitteli. Alempana tottumattomille vanhan kirjasuomen lukijoille avuksi teksti niin kuin Agricola olisi kirjoituksensa ääneen lukenut.)

 

 

Vakaa aikomus

Katujen liukkaus näyttää kaikonneen. Ei siis ole enää uskottavia perusteita vältellä lähtemistä kävelylle. Nyt se on viitsimisestä kiinni.

Viitsiminen ei ole viime aikoina ollut toimintani päällimmäisiä painopisteitä - enkä tarkoita nyt pelkkiä kävelyitä. Olen ottanut ns. rennosti koko pandemian ajan. Otin kyllä rennosti jo ennen pandemiaakin, joten en uskonut, että siinä olisi ollut parantamisen varaa, mutta oli siinä.

Takavuosina olin kyllä yltiöpäisen innokas kaupunkikävelijä. Siitä on todisteita täällä blogissakin. Epäilijät vilkaiskoot tuossa vieressä oikeassa laidassa olevan listan "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut" kohtaa "Kävelykierros Helsingissä (115)". Siellä on kuvaraportteja kierroksistani, joilla löysin yhtä ja toista kiinnostavaa.

Nyt keväällä en uutta kävelykierrosten sarjaa suunnittele, sillä kohta on edessä muutto maalle kesäksi. Ehkä syksyllä sitten.

Kunto on päässyt heikentymään. Kuten aiemmin kirjoitin, yritin kuntopyöräilyä, mutta se on niin umpitylsää touhua, että se jäi vähiin. Tilalle otin keskiyön aerobicin, kuten täällä  laajemmin selostin. Se on siedettävän mukavaa. Kun olen tästä harrastuksesta muutamalle kaverille maininnut, olen kohdannut epäluuloja ja pilailuja. Ei selvästikään ole miehille mainetta parantavaa touhua.

En minä aerobiciä muiden nähden taitaisi kehdatakaan. Yksin sitä kuuluu tehdä kuvaruudun naisryhmältä  mallia ottaen, varsinkin kun pitää vaikeimmissa askelrytmeissä ja lantionvispaamisissa lintsata. Kuntosalin ryhmä tuntuisi mahdottomalta.

Katselin syksyllä kentän laidalla, kun maahanmuuttajan näköiset miehet pelasivat jalkapalloa. Se näytti mukavalta puuhalta - jos osaisi käsitellä palloa ja jaksaisi juosta tuntikausia. Tuli hetkellinen harmin häivähdys siitä, miksi en lapsena / nuorena osallistunut peleihin. Koskaan en ole tehnyt maalia minkäänlaisessa pelissä. (Maalittoman elämän itsetuntoa parantavasta vaikutuksesta kirjoitin myös aiemmin tutkielman, löytyy  täältä .

Monien mielestä ryhmässä liikkuminen ja urheileminen on iloa tuottavaa ja motivaatiota lisäävää. Voi olla. Kuvassa (netistä löytynyt, ei tekijätietoja) Sääksmäen notkupojat -niminen urheiluseura näyttää mallia. Yritin katsoa, onko siinä ketään blogista tuttua, mutta ei näyttäisi.

Kesällä minulla on vakaa aikomus parantaa kuntoa kesäkodin puutarha- ja liiteritöissä sekä perinteisillä yökävelyillä.

(Taitaa muuten blogin laskuri saavuttaa tämän kirjoituksen myötä aika ison tasaluvun. Kiitän lukijoita mielenkiinnosta!)

 

Poikittain

Uuden kesäkotini saunakamari on pieni ja sisustukseltaan tyylikkään vanhanaikainen. Valloitin sen heti työhuoneekseni. Pieni läppärille sopiva kirjoituspöytä siellä oli valmiiksi, ja sen viereen hankin kirjahyllyn. Muuta ei tarvittu, sillä kaksi tuolia ja sänky siellä oli valmiiksi.

Mutta yksi esine oli kuin väärässä seurassa. Nurkassa möllötti isokokoinen laiskanlinna, sellainen oikein amerikkalaismallinen musta hirvitys. Pyörivä ja keinuva ja pirullisen painava.

Oli vaikea ymmärtää, miksi edellinen omistaja oli sijoittanut sellaisen kummajaisen häiritsemään muilta osin tyylikkään harkittua kokonaisuutta.

Siihen paikalleen tuoli kuitenkin jäi. Ei sille päärakennuksessakaan olisi parempaa sijaa löytynyt.

Tietysti testasin, onko siinä mukava istua. Kokeilin sitä lukutuolina. Kyllä siinä hetken verran mukavasti istui ja luki. Mutta jokin sen rakenteessa aiheutti väistämättä asennon valumisen puolimakuulle, ryhdittömään lojumiseen. Asento toi mieleen 1960-luvun televisio-ohjelmista tutun Jörn Donnerin tyypillisessä asennossaan valumassa studion sohvilla tai nojatuoleissa. Vain tupakka sormien välistä minulta puuttui.

Ei sellainen pitkän päälle mukava asento ole. Paremmaksi osoittautui istua poikittain jalat polvitaipeesta käsinojan yli. Selkänojan puoleinen käsi siinä joutuu vähän hankalaan asentoon, mutta siihen auttaa, kun välillä kääntää jalat toisen puolen käsinojalle. Samalla piti kääntää lukulamppu toiselle puolelle tuolia.

Kyllä lukeminen niinkin sujui, mutta ei se mikään ihannetuoli ole. Parempiakin lukutuoleja tiedän. Kuten vaikkapa puutarhatuoli, joka oli käytössäni ulkona päiväsaikaan. Valitettavasti jouduin jättämään vanhan terijoensalavan vanhaan kesäkotiini. Uuden kesäkodin iso vanha omenapuu ei aivan kyennyt samaan hellevarjostajana.

Saunakamariin se iso ruma amerikantuoli jäi talveksi. Ensi kesänä täytyy miettiä uudestaan, haluanko vielä istua poikittain lukemassa.

Notkeus

Huoli näyttää olevan suuri. Olen itse hieman jäävi arvioimaan, onko se aiheeton.

Nuorisosarja on selvästi ottanut asiakseen tarkkailla touhujani. Epäilyn ydin näyttää olevan siinä, makailenko päivät pitkät sohvalla lukemassa tai lojun laiskanlinnassa katsomassa elokuvia. Sitä uhkakuvaa kohtaan on nyt ryhdytty tarmokkaisiin vastatoimiin.

Minulle tuotiin kuvassa näkyvät urheiluvälineet.

Ajatus on varmasti kulkenut sitä rataa, että näinä ikimuistoisina korona-aikoina en saa mitään liikuntaa, kun en uskalla lähteä ulos kämpästä. En enää edes luuhaa kaupungilla niin kuin tavallisina aikoina. En edes käy kaupassa, sillä ruokakassi tuodaan oven taakse.

Nyt siis reuhdon tällaisten outojen vehkeiden kanssa ja lisäksi vääntelen kroppaani epämukaviin asentoihin netissä mellastavan notkean näköisen naishenkilön komentojen tahdissa. Siinä touhussa kasvaa aito pelko, ettei tule mitään revähdyksiä, kramppeja tai nyrjähdyksiä.

Pelko ei ole aiheeton. Revähdyksiä voi tulla hyvin yllättävissä tilanteissa - minulla on omaa kokemusta. Nuorena opiskelijana kävin puhetekniikan ja äänenmuodostuksen kurssia. Siinä oli hyvin laajaliikkeisiä ja suurieleisiä harjoituksia, ja eikös vaan minulta keskellä klassikkorepliikkiä revähti alaselkä ja lonkka. Suuret eleet loppuivat siihen. Pari kuukautta klenkkasin hyvin kivuliain askelin. Muistan vieläkin ne mietteliääksi pysähtyneet ilmeet ja katseet, kun kaverit kysyivät, missä ihmeen touhussa minä olen noin pahasti vammautunut. Vastasin, että kävin puhetekniikan kurssin. Siinä ei tullut sitä oivaltavaa nyökkäysilmettä, että ai jaa, no ilmankos...

Tämä pelko on nyt palannut, mutta yritän pitää sen hallinnassa. Ehkä ruumiillinen kunto ja notkeus lisääntyy ihan terveellisellä tavalla. Unohtaa ei kuitenkaan sovi henkistä notkeutta. Ruumiin ja sielun on hyvä pysyä tasapainossa.

Mikäpä olisi ruumiilliselle rasitukselle parempi kaveri kuin runous. Siihen tarkoitukseen etsin aiheeseen liittyvää aineistoa. Sitä löytyi.

Näyterunoa siis lausun ruumiillisen rasituksen rinnalla. Runon jonkinasteinen ylevämielisyys ja pateettisuus on varmaankin kelvollinen osoitus henkisen notkeuden korkeasta tasosta?

Ryhdyin tarvittaviin toimenpiteisiin

Kun on kesä ja siitä huolimatta väitän ryhtyneeni tarvittaviin toimenpiteisiin, se tarkoittaa selkokielellä vain yhtä asiaa -  sitä, ettei enää ole kesä. Tapoihini ei nimittäin kuulu ryhtyä toimenpiteisiin silloin, kun kesä on käynnissä.

Ei varsinkaan tänä kesänä. Sää ei ollut suotuisa toimenpiteille. Siirsin suunnitteilla olleet toimenpiteet suoritettavaksi ensi kesänä. Sopii toivoa, että sää on silloin suotuisampi ja minä entistäkin vetreämpi.

*   *    * 

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan - ja minähän usein olen! - niin yksi isomittainen toimenpideprojeksti minulla kyllä tälle kesälle oli. Olin jo etukäteen päättänyt lopultakin opetella heittämään tikkaa.

Tavoite oli yllättää kaikki rapujuhlan perinteisessä tikkakisassa. Siinä olen aina jäänyt viimeiseksi ja tulos on yltänyt suunnilleen kymmenen pisteen paikkeille, jos siihenkään. Se on käynyt kunniantunnolle. Nyt kaiken piti olla toisin. Olin harjoitellut paljon.

Kun siis entisen työpaikkani väkeä ja muutama naapuri kokoontui rapujuhlille, minulla oli tappamisen meininki, kuten urheilijoilla suurkisoissa kuuluukin. Saunomisen jäähdyttelytauoilla pidetty kisa on aina ollut yhden ylivoimaa. Kukaan ei ole koskaan voittanut entistä sihteeriäni neiti B:tä.

Minä ällistytin kaikki. Ensimmäisellä lämmittelykierroksella 26, toisella 22 ja ratkaisevalla kolmannella peräti 29. Mutta lyhyeksi jäi iloni. Neiti B. nakkasi tuosta vaan 39.

Mietteliääksi pisti, vaikka tulin sentään toiseksi. Fuskaako hän jollain viekkaankierolla tavalla? Käyttääkö dopingia? Minulla ei riitä usko, että minä ikimaailmassa yltäisin tuollaiseen tulokseen, vaikka kuinka harjoittelisin. Täytyy tuumailla, onko mahdollista keksiä jotain kepulikonstia?

                               (Kuva: Asmo Alho / Teksti: Mika Waltari Kieku ja Kaiku / Kotiliesi)

Ennakkomerkit kesän loppumisesta olivat jo pari viikkoa selvästi havaittavissa. Pimeys alkoi haitata iltapuuhia. Niityn kukat kävivät vähiin. Lintujen laulu vaikeni. Kaurapellon väri kävi kellertäväksi.

Kun sanomalehden sääennuste vielä muutti lähipäivien väriä punaisesta keltaiseksi, asia kävi selväksi. On tullut aika poistua Längelmäveden rannalta takaisin Töölöntorille. Johan täällä oli oltukin toistasataa päivää.

Ne otsikossa mainitut tarpeelliset toimenpiteet olivat seuraavat:

Jääkaappi sulatettava / Puucee tyhjennettävä / ulkokalusteet kannettava katon alle / mukaan tulevat tavarat kerättävä ja pakattava laukkuihin / kaapit tyhjennettävä hiirille kelvollisesta / varastosta kerättävä mukaan pyykkipussit ym. - niitä on paljon, kun vieraita on taas kulkenut kaiken kesää. / johdot irrotettava, ikkunat suljettava, lattiat laastava / laukut ja nyssykät pakattava pieneen Yarikseen / ovet lukittava ja avaimet piilotettava.

Haikein hetki on aina se, kun taittelen kasaan lepotuolin, jossa olen kaiken kesää istunut suuren puun alla varjossa lukemassa. Ennen taittamista siinä pitää istua vielä viimeisen kerran pieni hetki ja yrittää tavoittaa elämys, joka pysyisi muistissa ja olisi tavoitettavissa vielä talven synkeimpinäkin hetkinä.

Vihoviimeinen toimenpide on lykätä kottikärryt aitan terassille katon alle ja kääntää ne aisoista nojalleen seinää vasten kumipyörä eteen pystyyn. Tämä jää aina viimeiseksi siksi, että kottikärryjä tarvitsen loppuun asti painavien tavaroiden lykkäämiseen auton luokse. 60 vuotta vanhat kottikärryt ovat edelleen hyödylliset.

Sitten ajo Helsinkiin. Reitti Orivesi - Kangasala - Pälkäne - Hattula - Hämeenlinna. Siellä kahvitauko rumalla aakkosten alkupäätä nimenä käyttävällä bensa-asemalla. Sitten kolmostietä Helsinkiin. Kun Pasilan TV-linkkitorni ilmestyy näkyviin Haagan kohdalla, tuntuu kuin kesää ei olisi ollutkaan. Ja illalla Helsinki juhlistaa paluutani kunnon ukkosella, joka pimeässä illassa tuntuu ilotulitukselta.

Muutos suunnitelmaan

Muutin mieleni viime tingassa. En lähdekään vapuksi maalle, vaikka sellainen himokas tunne oli mieleen juolahtanut, kun sain taas mainion autoni Toyota Yariksen herätetyksi melkein puoli vuotta kestäneeltä talvilevoltaan.

Tällaista tämä nykyisin on. Tulee impulsseja ja innostumisia, joita en sitten viitsikään toteuttaa. Luonteen velttoutta? Päämäärätöntä koheltamista? Näin boheemiseksi on eläkeläisen elämäntapa luiskahtanut. Kyllä virkavuosina oli jämptimpää.

Mielessä oli siis aikomus ottaa auto alle ja ajaa pohjoiselle Pirkanmaalle Längelmäveden rannalle laittamaan kesäkotia asumiskuntoon. Pitkän talven se on siellä ollut kylmillään. Hiiret ovat perinteiseen tapaan mellastaneet huoneissa ja piha on sotkuinen syksyn lehdistä ja muista myrskyistä.

Siivousurakka on iso. Pelkästään talvikylmien huoneiden ilmatilan kuivaminen vaatii aikaa ja hermoja ja suuria liiteristä kannettavia puukuormia. Rutilaiska kroppa ei sellaiseen mielellään ryhdy. Sitä paitsi kaltaiseni vilukissa tietää kokemuksesta, kuinka epämukavaa on nukkua kylmänkosteassa huoneessa.

Aivoissa kehittyy lähitulevaisuusvisio, jossa kohta saapuva helleaalto lämmittää huoneet kuivemmaksi ja kuivattaa pihan lehdet, jotka sitten tuuli puhaltaa pois. Helppoa ja näppärää, eikö totta? Kunhan maltan vielä hetken odottaa, kaikki hoituu itsestään, ilman klapien kantamista ja haravointia. Imurointi ja moppaus jäävät joka tapauksessa vaivoikseni. Niitä ei luonto hoida, vaikka kuinka yritän kuvitella siihenkin apukeinoja.

Vietän siis urbaanin vapun. Vappuviuhka eli huiska on jo kaivettu esiin kellarikomeron laatikosta. Se on vanha, palvellut jo muutaman vuosikymmenen, sillä se on järeää tekoa. Se kädessä lähden rymistelemään kaupungille. Kuvan varustelutaso on liioitteleva: noin paljon minulla ei ole karnevaalirekvisiittaa. Huiska riittää.

                       (Kuva: Kari Suomalainen kirjassa Arijoutsi: Sillä siisti, Otava 1961)

Täällä taas

Ongelma ei ole jaloissa, vaikka niin ensin luulee. Ongelma on pään asento.

Sadassa päivässä ehtii näköjään tapahtua outoja muutoksia. Maalla tottuu kulkemaan katse yläviistoon. Pihanurmikon poikki kulkiessaan katselee, näkyykö puiden latvoissa lintuja. Näkyyhän niitä. Rantatiellä astellessa katselee järven yllä näkyviä pilviä. Yöllä järvenselällä uidessa katselee, näkyykö tähtiä.

Sellainen pään asento ei tietenkään kelpaa kaupungissa.

Töölöntorille saavuttuani aloin kantaa matkalaukkuja ja pahvilaatikoita autosta sisään. Kompastuin ja melkein rysähdin polvilleni. Olisihan minun pitänyt muistaa, että kaupungissa on niitä semmoisia korokkeita, joita sanotaan jalkakäytäviksi. Pitää katsoa alaspäin, ei pilviin.

Illemmalla lähdin kävelemään alamäkeen Eliten suuntaan. Risteyksessä jalka hupsahti jalkakäytävän korkeuksista tyhjään syvyyteen. Taas olin vähällä lentää nokilleni. Pitää muistaa, että Runeberginkatua ei kävellä kuin Längelmäveden rantatietä. Pitää katsoa kinttuihinsa, ei Hesperiankadun puiden latvoihin.

Sata päivää, sata yötä pois Helsingistä. Tasaluvun saavuttaminen houkutteli niin, että lähtöä tuli siirretyksi pikkuisen, vaikka tunsi jo kesää kyllikseen saaneensa. Suunnilleen sen verran se aina kestää. Koko talven maalle pääsyä odottaa. Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä suuremmaksi kiima kasvaa.

Sitten kun se toteutuu, onnellinen olotila tuntuu joka hetki, nukkuessakin. Mutta vähitellen siihen tottuu. Kun päivät alkavat tuntua samanlaisilta, sitä ei enää huomaa. Tulee turtumus. Ihan mukavaa sekin on, mutta hehku himmenee.

Mitään erityisen mainittavaa en tehnyt.  Kesä oli laiskottelun aikaa. Paljon ulkona olemista, käveleskelyä, lueskelua, puuhastelua. Sää oli suosiollinen. Öisin saunomista ja uintia. Vieraita tuli ja meni. Pirkanmaan ja Keski-Suomen paikallista taidetta ja kulttuuria olen saanut nauttia ylen määrin. Varsinkin pikkupaikkakuntien kesäteatteriesityksillä olen runsain mitoin mieltäni ylentänyt.

Kaikenlaisista bittipuuhista olen yrittänyt pysyä etäällä, varsinkin näppäimistöistä. Vähäinen poikkeus on ollut facebook, jonne olen syöttänyt jonkin verran kuvia touhuistani. Vakituisten blogikavereitten tuotteita olen myös harvakseltaan vilkaissut.

Siinäpä tärkeimmät kuulumiset. Jännä nähdä, onko blogilla vielä lukijoita tallella. Ehkä tämä kirjoittelu taas pikkuhiljaa pääsee käyntiin, vaikka nyt tuntuu kankealta.

(Kuvassa Töölöntori. Kuva tosin näyttää olevan viime vuodelta, ellei vielä sitäkin vanhempi)

Vähimmän vaivan metodi

En nykyisin juuri käytä solmiota. Ennen oli toisin. Kravatti kuului normaaliin työasuun, siistissä sisätyössä kun olen koko työurani toiminut.

Ei minulla ennen mitään solmion käyttöä vastaan ollut. Ihan hyvältä se tuntui, miehekkäältä. Jotenkin ihmettelen, miksi nyt eläkeiässä vastenmielisyys on kasvanut.

Nyt sattui sillä lailla, että piti äkkivaroituksella lähteä tilaisuuteen, jossa tarvittiin asiallista pukeutumista. Kaveri tuli autolla hakemaan, kun olin vasta pukeutumassa. Valkoinen paita löytyi kaapista, kravateista valitsin oikein klassisen tyylikkään, sellaisen johon kukaan ei kiinnitä huomiota.

Mutta se klassisen tyylikäs kravatti oli valmiiksi solmittu, kun sen kaapin ripustuskoukusta otin. Siis se oli edellisen käytön jäljiltä jäänyt avaamatta suoraksi. Siinä oli valmiina löysäksi jätetty solmu ja sen verran iso lenkki, että sen saattoi kaulaansa pujottaa, kunhan otti ensin silmälasit pois.

Minä nyt vaan olen sellainen vähimmän vaivan etsijä. Kätevyys ennen kaikkea!

Tähän kaveri reagoi. Sain kuunnella nuhteita rahvaanomaisesta käytöksestä. Gentlemanni ei kohtele silkkisolmiotaan noin.

Huomautin, että ei solmio ollut silkkiä. Ei auttanut. Sekin vielä, entistä raskauttavampi rike.

Siinä sitten kuuntelin nuhteita korvat punaisina. Ei auttanut kuin pujottaa solmio pois kaulasta, taas silmälasit riisuen. Pistin sen takaisin kaappiin ja valitsin uuden, sellaisen, joka ei ollut valmiiksi solmittu. Oli kaapissa sellaisiakin. Aika hillitty sekin. Solmun tekeminen kyllä onnistuu.

Mitä tästä opin?

Solmiot pitää avata käytön jälkeen. Vaihtoehto 1: Ei pidä pukeutua nipottajien nähden. Vaihtoehto 2: Ei pidä käyttää solmiota.

Väärällä alalla

Äiti toivoi pojasta pappia tai upseeria. Olisi varma työpaikka ja turvattu leipä.

Ja arvostettu asema. Ennen kaikkea se.

Ei tullut pojasta kumpaakaan. Menivät ajatukset enemmänkin sekulaariseen ja pasifistiseen suuntaan. Ajassa oli sellaisia virtauksia. Poika erosi kirkosta ja kieltäytyi aseista. Äiti taisi pettyä. Tai ei ehkä sittenkään kovin pahasti, kun pojasta tuli kieli- ja kirjallisuusmies. Siistiä sisätyötä sentään.

Naapurini Tarmo Y. on kertonut vähän samansuuntaisia muistoja. Hänen sukunsa on täynnä pappeja, ja paineet jatkaa suvun perinteitä olivat kovat. Mutta ei tullut Tarmostakaan pappia vaan insinööri. Tuli oikein harvinaisen tiukka pakana ja skeptikko, joka ei usko mihinkään, paitsi itseensä ja Kekkoseen. Ja tekniikkaan tietysti, varsinkin ydinvoimaan. Niinpä välit perheeseen ja sukuun ovat poikki, vaikka sisätöihin hänkin pääsi. Arvelen kyllä, että känkkäränkkäisellä luonteella saattaa olla osuutta konfliktiin.

Luokkatoverini Jukka K. joutui aikoinaan ammatinvalinnassaan koville. Hän meni hyvin nuorena naimisiin. Nuori rouva oli päättäväinen tehopakkaus, paljon määrätietoisempi kuin kestounelias Jukka. Vaimo päätti, että Jukasta tulee juristi. Niinpä Jukka pistettiin oikeustieteellisen valmennuskurssille ja pääsykokeeseen, mutta huonosti meni. Sama uudestaan vuoden kuluttua, ja kahden vuoden kuluttua, muistaakseni vielä kolmenkin vuoden kuluttua. Ja huonosti meni, ei tullut Jukasta juristia. Hänestä tuli pienen perheyrityksen jatkaja. Siellä hän seisoo putiikkinsa tiskin takana vieläkin, ja vaikuttaa oikein tyytyväiseltä, kun poikkean moikkamassa. Vaimo häipyi kuvioista jo pari vuosikymmentä sitten, eikä uutta ole ilmaantunut. Hyvin siinä siis kävi, Jukka on vapaa mies - joutoajat voi vaikka nuokkua pilkillä.

Entinen kollega yritti politiikkaan. Muutama vuosi sitten hän oli ehdokkaana vaaleissa. Lehdessä näkyi mainoksia, hymy oli leveä ja olemus dynaaminen. Huonosti silti tuli ääniä, vain parikymmentä. Minä kylläkin leukailin, että en olisi ikinä uskonut noin suureen äänimäärään. Velkaa tuli kampanjasta, jäi revanssinhalua. Ehkä seuraavissa vaaleissa. Minä neuvoin, että vaihda nyt kuitenkin kelvotonta puoluettasi. Ei luvannut.

Taitaa meitä olla paljon, jotka ovat päätyneet väärälle alalle. Kuka omasta mielestään, kuka toisten mielestä.

Herkkua on siinä monenlaista

Olen viime aikoina katsellut televisiosta ruokaohjelmia ja selaillut ruokalehtiä. Tarkoitus on ollut löytää uusia virikkeitä.

En ole mikään mestarikokki mutta en mikään tumpelokaan. Minulla on muutamia bravuureita, enimmäkseen kalaruokia. Leipominenkin sujuu. Laiskaksi minua voi kyllä luonnehtia. Minulla on taipumus mennä mieluummin ulos syömään.

Erityisempiä virikkeitä ei harmikseni ole löytynyt. Taidan luopua yrityksestä. Jatkan vanhoilla bravuureilla, jos viitsin.

Television ruokaohjelmista on yksi jäänyt poikkeuksellisesti mieleen. Siitä on jo kauan. Ohjelman nimi oli Teijan keittiö. Vieraana ohjelmassa oli Lilla Teaternin taiteellinen johtaja, akateemikko Vivica Bandler (o.s. von Frenckell).

Ohjelmassa Teijan vieras tuli valmistamaan televisiokeittiöön mieliruokansa. Vivica onnistui yllättämään Teijan täysin.

Teijalla oli ilmeessä pitelemistä, kun vieras kaivoi laukustaan kalapuikkoja ja pakasteherneitä. Teatteriguru Vivica sen sijaan touhusi naama vakavana ja selosti perin pohjin työnsä vaiheita ja niksejä. Lopuksi käytiin pöytään nauttimaan aikaansaannoksesta. Hyvin oli onnistunut.

Akateemikot taitavat olla mieltymyksiltään hieman yllättäviä. Mieleen muistuu toinenkin akateemikko, filosofian professori Georg Henrik von Wright. Hän ei sentään tietääkseni esiintynyt missään ohjelmassa mieliruokaansa laittamassa, vaikka kyllä se kiinnostavaa katsottavaa olisi ollut. Hän nimittäin ilmoitti jossain haastattelussa, että mieliruokaa ovat nakit ja muusi.

Pitäisiköhän minunkin kokeilla, kun on näin arvovaltaisia opastajia?

Kuvan Ateria (2011) ennakoi aineksiltaan ja kattaukseltaan uusimpia virtauksia terveellisten ruokatottumusten lisäämiseksi. Kokkina Liisa Hietanen Honkahovissa Mäntässä.

Järkevä vaihtoehto siivousta helpottamaan

Suursiivouspäivistä en pidä. Onneksi niitä voi lykätä tuonnemmaksi. Tänään kuitenkin olin tarmokkaalla tuulella ja ryhdyin tuulispään lailla toimeen jo puoliltapäivin, heti kun olin lukenut sanomalehdet.

Siivotessa tulee pohtineeksi syvällisiä.

Tilaankohan liikaa lehtiä? Niitä kertyy eteisen nurkkaan isot pinot. On melkoisen vaivalloista kantaa niitä takapihan paperinkeräyslaatikkoon. Minulle tulee kolme sanomalehteäkin, Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet ja lapsuuteni kotikaupungin Keskisuomalainen. Onneksi luovuin muutama vuosi sitten siitä tamperelaisesta.

Lisäksi tulee kesämökkiseudultani kaksikin paikallislehteä. Ja tietysti aika monta harrastus- ja ammattilehteä, Parnasso, Filmihullu, Ruumiin kulttuuri ja muutama tiedelehti. Päälle vielä asiakaslehdet ja ilmaisjakelut, nämä Yhteishyvät ja sen sellaiset.

Välillä kaduttaa, kun tällä tavalla rääkkään postinkantajaa. Pitäisikö tehdä niin kuin Yliopisto teki, lopetti yli tuhat lehtitilausta, kun kolmen kovan puolueen hallitus vei rahat. Kutsuvat sitä toiminnan tehostamiseksi.

Aina kun alan kantaa lehtinippuja ulos, mieleen tulee vaihtoehto. Jospa en viekään lehtiä ulos. On nimittäin olemassa järkevä ja perusteltavissa oleva vaihtoehto.

Vaihtoehdon olen kirjoittanut muistivihkoon vuosia sitten. Se löytyi arvovaltaisesta julkaisusta nimeltä Kotiliesi 3 / 1978 palstalta "Niksikotiliesi". Se kuuluu näin:

·          Vanhoja lehtiä ei kannata heittää pois. Kun tulee tavallista enemmän vieraita, lehtinipuista saa hyviä istuimia.

Sänkyongelmia

Huomaan tulevani yhä laiskemmaksi. En oikein viitsisi enää sänkyäni pedata.

Laiskuus on yksi kuolemansynneistä. Jo lapsena sitä oppi kammoksumaan tai ainakin piilottelemaan. Siitä varoittelivat kaikki oikein ajattelijat, kuten koulu, kirkko ja maalaisliitto.

Vanhemmiten viisastuu: mitä väliä. Eihän kukaan näe. Jos joku tulee kylään, voin pistää makuuhuoneen oven kiinni.

Sitä paitsi petaaminen altistaa alaselkävaurioille. Minulla on monta kertaa vuosien varrella selkä nitkahtanut kipeäksi siinä asennossa, jonka petaaminen vaatii. Etukumarassa kurotteleminen sängyn takalaidalle, jotta saisi lakanan reunan tungetuksi patjan alle. Se on paha asento. Sen seurauksena olen sitten kulkenut monta päivää kumarassa kuin kulmaviivoitin enkä pääse istumasta oikaisemaan selkää ilman käsivoimien työntöä.

Jotain outoa on patjan laadussakin. Töölöntorin sängyssä minulla on paksu ja kallis patja. Kesäasunnollani Längelmäveden rannalla minulla vuosikymmeniä vanha viisisenttinen vaahtokumipatja ja laverisänky. Jälkimmäisessä selkä pysyy kunnossa, edellisessä niksahtelee tuon tuosta. Herää ilkeitä mietteitä kalliiden design-patjojen kelvollisuudesta. Huijaustako?

Kuvassa petaamaton sänkyni kesäkodin vanhan hirsitalon pikkukammarista. Ohut patja ja laverisänky. "Sinne vie mun kaihoni pohjaton."

Kieltämättä kuvaa katsellessa herää epäilyjä hieman levottomasta nukkumisesta, mutta ei se mitään, kun selkä pysyi hyvässä kunnossa.

Kaikki sekaisin

Kodissani on kesän mittaan tehty remonttia. On laitettu laminaattilattia. Onneksi minun ei ole tarvinnut olla auttamassa, sillä selkäni ei varmaankaan enää kestäisi konttaamista. Lattiaremonteissa pitää olla koko ajan polvillaan. Tiedän koska olen nuorena ollut mukana.

Nyt on kaikki sekaisin. Aivan kaikki, en liioittele. Lattia on kyllä valmis. Kirjahyllyni sen sijaan ovat tyhjät. Kaikki kirjat odottavat hyllyihin sijoittamista yhdessä huoneessa, joka saatiin valmiiksi jo ennen maalle muuttoani. Niitä on paljon, hyvin paljon.

Kirjaröykkiöt eivät ole niin sekaisessa järjestyksessä kuin ensi vilkaisulla voisi luulla. Onnistuin keväällä siirtämään kirjat järjestelmällisesti. Kun avaan kirjahuoneen oven, edessä lattialla on seinästä seinään ulottuva toista metriä korkea röykkiö kirjoja, mutta kun katsoo tarkemmin, huomaa, että päällimmäisenä ovat kirjailijat Aapeli, Aho, Aisopos jne.

Nyt on pakko kovettaa luonteensa ja kylmäpäisesti ja viekoituksia uhmaten siirtää kirjat aakkosjärjestykseen hyllyyn vilkuilematta kirjojen sivuille. Ensimmäinen yritys ei kuitenkaan ollut rohkaiseva. Juutuin Juhani Ahoon.

Juhani Ahon Koottujen teosten ykkösosan alussa oli nuoren Juhanin ensimmäisiä novelleja. Juutuin lukemaan niitä.

Näin ei saa käydä. Jos luen kirjat sitä mukaa kuin siirrän niitä varastohuoneesta hyllyyn, urakkaan menee arviolta sata vuotta. Juhani Ahon Kootuissakin on yhdeksän osaa, ja ne ovat paksuja kirjoja.

Työ ei tänään siis juurikaan edennyt.  Miten onnistuisin karaisemaan itseni tunteettomasti vain kantamaan kirjoja hyllyyn?  Huonolta näyttää.

Kuvassa ei ole minun kirjahyllyni. Valitettavasti.

Onnen pipanoita

"Kannattaisi olla nuori ja nainen", kirjoitti Helsingin Sanomat tänään.

Jäi tuollainen vähän ärsyttämään, koska en ole nainen enkä varsinaisesti ihan nuorikaan. Riippuu tietysti jossain määrin arvioijan omasta näkökulmasta, siis tämä nuoruus. Mutta kirjoituksen idea lähti siis siitä, että tällainen kuin minä ei kannattaisi olla, pitäisi olla tyystin toisenlainen.

Lehti yritti kirjoituksellaan väittää, että jos on nuori ja jos on nainen, on suurimmalla todennäköisyydellä onnellinen. Toisessa äärilaidassa erityisen ankeaa on miehillä, jotka ovat iältään neli-viisikymppisiä. Sen jälkeen pikkuisen helpottaa, mutta ei paljon. Minä olen yli neli-viisikymppinen.

YK:n tilaston mukaan Suomi on sijalla seitsemän maailman onnellisimpien ihmisten listalla. Edelle ovat tunkeneet Tanska, Norja, Sveitsi, Hollanti, Ruotsi ja Kanada. Lisäksi OECD on listannut maat sen mukaan, missä on paras elämä. Siinä listassa Suomi on kahdeksantena. Edellä ovat samat maat ja lisäksi Australia ja Yhdysvallat. Vain Hollanti on jäänyt jälkeen. Aika hyvin Suomella siis menee, ainakin nuorilla naisilla. Olisimme varmasti ykkösiä, jos Suomessa asuisi vain nuoria naisia, mutta me vanhemmat miehet harmillisesti pudotamme sijoitusta.

Vähän jää epäily kaivertamaan. Nuori nainen en ole ollut, joten siitä en osaa kokemusperäisesti mitään sanoa.  Nuori mies sen sijaan olen ollut itse henkilökohtaisesti eikä siitä ole kauankaan - ei edes aivan täyttä puolta vuosisataa, joten muistan sen hyvin. Ei se muistikuvani mukaan mitenkään ihmeellisen onnellista aikaa ollut, vaikka oli siinäkin tietysti kihelmöivät hetkensä. Yleisvaikutelmaksi jäi ainainen sekasorto ja etsintä ja sähläys. En hirveästi kaipaa sinne takaisin. Tai ehkä joskus, mutta vain joihinkin yksittäisiin tapauksiin.

Neli-viisikymppisenä oli ainainen kiire ja stressi. Herätyskello määräsi armottomasti liikkeelle. Kireät aikataulut ja suorituspaineet jäivät  rasittamaan muistikuvia. Ei hyvä sekään.

Nyt, "varttuneessa iässä", paineet ovat poissa, mikä johtuu enimmäkseen siitä, että en enää ole sidoksissa työaikatauluihin. Pieniä projekteja teen, en muuta.

Pidän uutena onnellisuustekijänä sitä, että saatoin heittää kellon ranteestani huus hemmettiin. Menen ja tulen sen mukaan, milloin haluan mennä ja tulla.  Nukun kun väsyttää, valvon kun ei väsytä, syön kun tulee nälkä. Vuorokausirytmi on kyllä mullin mallin verrattuna entiseen. Se ei taida olla kovin terveellistä mutta ainakin se on mukavaa.

On hyvin vähän sitovia aikoja. Tuntuu luksuselämältä mennä nukkumaan tietäen, että herätyskello ei aamulla soi. Teatteriin, konsertteihin ja elokuva-arkistoon pitää onnistua menemään silloin kujin esitys alkaa. Muuten ei ole väliä. Tämä voi tietysti haitata muita. Äskettäin kahvilaseuralaiseni myöhästyi omasta tärkeästä tilaisuudestaan, kun minä vaan höpötin pöydässä omia juttujani enkä ollenkaan tajunnut ajan kulumista. Eikä ollut edes ensimmäinen kerta kun näin kävi hänen kanssaan. Pitänee tästä lähtien varoittaa etukäteen kaikkia seuraani liittyviä, että aikataulut ja ehtimiset jäävät seuralaisen omalle vastuulle. Minä olen sellaisissa asioissa vastuuton.

Vailla vastuuta varttuneessa iässä, siinäkö onnellisen elämän salaisuus? Ei taida onnistua nuorilta naisilta.

Ohjeita onnellisuuden saavuttamiseksi meille kyllä tarjotaan. Tässä sata amerikkalaista. Sopii valita:

Huilaamisen synti

Hufvudstadsbladet kirjoitti taannoin näkemyksellisen esseen nukkumisesta julkisella paikalla. Me kaikki tiedämme, että se ei ole sallittua. Jos päättäisin ottaa torkut vaikkapa kauppakeskuksen penkillä, kohta tulisi paikalle tunne-elämänsä kovettanut vartijanuorukainen ja komentaisi minut liikkeelle. Ei auttaisi argumentointi hetkellisestä uupumuksesta, jonka poistamiseksi olen levolle laskeutunut, jotta jaksaisin kohta taas jatkaa kulutuskäyttäytymistä kauppakeskuksen toivomalla tavalla. Ei käy. Viesti on, että suoritapa ostoksesi ja häivy.

Tämä tuli taas kerran mieleeni, kun lauantairuuhkassa tallustelin Kannelmäen maankuulun ostoshelvetin kilometrin mittaista käytävää. Tarkoitukseni oli ostaa sellaiset kengät, joissa on piikit pohjassa. Piikkikenkien tarve on viime aikoina tullut hyvin ajankohtaiseksi, sillä Helsinki muuttui tappavan liukkaaksi. Pelkään kaatumista. Vaellus käytävillä alkoi väsyttää. Halusin lepuuttaa jalkojani.

Miksi ei voi olla enemmän ja parempia lepopaikkoja? Jopa sellaisia, joissa voisi ottaa torkut?

On kai niin, että kauppakeskuksen kieromielinen omistaja on kieltänyt suunnittelijaa tarjoamasta tuoleja tai divaaneja turhille lepäilijöille. Markkinatalous toimii niin, että työaikana tehdään hullun lailla töitä ja sitten lauantai-iltapäivällä muututaan asiakkaaksi, joka ostaa hullun lailla tavaroita. Eikä hyvä asiakas lepää. Hän ostaa ja seisoo kassajonossa. Hän ei sulje silmiään eikä anna ajatustensa vaeltaa galaksien syvyyksissä. Ainoa kauppakeskuksessa sallittu ruumiillisen tarpeen ilmainen tyydyttäminen on vessassa käynti. Siihenkin on kovin vähän ja kovin epämukaviksi suunniteltuja toteuttamispaikkoja.

Torkkumisen vastainen ilmapiiri on vienyt jopa niin pitkälle, että joissakin paikoissa vierekkäisten tuolien väliin tungetaan esteitä, jotta kahdelle vierekkäiselle tuolille ei varmasti voi päästä pitkälleen.

Niinpä kävi, että ostoshelvetti jäi vaille minun rahojani. Apteekista ostin nuhasuihketta ja kirjakaupasta runokirjan. Mutta ne piikkipohjaiset tossut jäivät ostamatta. Lähdin pois, sillä halusin istumaan. Bussissa saa istua eikä tule tunne-elämäänsä kovettanutta vartijanuorukaista komentelemaan.