Kesällä
sain mieleenjuolahduksen. Päätin Pohjanmaan-reissulla yllättäen poiketa
tervehtimässä Helvi-tätiäni. Edellisestä kerrasta olikin jo kulunut aikaa. Se
tapahtui joskus 1960-luvun lopuilla. Ei siis varsinaista sukurakkautta.
Helvi-tädin
talo oli entisellä paikallaan. Olen siitä lukemattomat kerrat ajanut ohi, sillä
usein toistuvat Vaasan-matkani kulkevat sen pienen maalaispitäjän kautta.
Läheisellä ABC:llä olen pitänyt tapana pysähtyä kahvittelemassa, ja siinä olen
miettinyt, että Helvilläkin voisin joskus poiketa. Nyt sen toteutin. Olin kyllä
muuta kautta saanut tiedon, että hän on hengissä ja kohtalaisessa kunnossakin,
vaikka on jo yli 90. Hän asuu tyttärensä ja vävynsä kanssa vanhaa sukutilaa,
sellaista aitoa oikeaa Pohojanmaan kaksikerroksista kartanoa.
Ihme
kyllä Helvi tunsi minut heti. Minä en olisi tuntenut häntä, jos olisi
sattumalta kohdannut. Entinen riskinoloinen emäntä oli nyt heiveröinen ja
pieni. Virkeä ja reipas kuitenkin, vain huonoksi käynyt kuulo vaivasi. Heti hän
alkoi touhuta kahvia ja harmitteli kun ei "vilipoosen iliman" takia
voinut kattaa ulos puutarhaan.
Hämmästyin
aika lailla, kun katselin hänen kamarinsa piirongin päällä olevia valokuvia.
Siinä oli paljon kuvia, hääpareista, vauvoista, ylioppilaista, rippilapsista ja
ties mistä. Yhdessä kuvassa olin minä. Juuri se kuva, jonka olen yrittänyt
unohtaa ja hävittää pois häiritsemästä noloudentunnettani.
Mustavalkoisessa
kuvassa on pitkätukkainen luihunnäköinen miehenroikale valkoinen lakki vinosti
päässä. Vähän on viiksen- ja parranhaiventa ja tuskainen, totinen ilme, posket
lontolla. Kuin mikäkin huumeluolasta herätetty hippi, joka on väkisin tuotu
kameran eteen ja puettu ylle tumma takki, kapea kravatti ja ylioppilaslakki.
Ymmärrän, miksi vanhempani närkästyivät kuvasta eivätkä suostuneet lähettämään
sitä sukulaisille. Pari viikkoa myöhemmin minun piti mennä uudestaan
ylioppilaskuvaan, ja silloin valokuvaaja sai tiukat ohjeet, millainen kuvasta
pitää tulla. Hymyä naamaan ja tukka piiloon korvan taakse.
Ja
nyt Helvi-tädin kamarissa minulle selviää, että juuri tuota kamalaa kuvaa
täällä on katseltu vuosikymmenet. Millaisia ajatuksia Helvin mielessä onkaan
pyörinyt veljenpojastaan, joka ei edes ole koskaan poikennut.
Jos
on Helvi muuttunut, niin kyllä minäkin olen. Tiedä sitten, onko muutos mennyt
parempaan suuntaan, sillä kiloja on kertynyt. Hiukset ovat kyllä hieman
lyhyemmät ja parta karheampi. Olisi kai syytä lukea uudestaan Ovidiuksen
Metamorfoosesja, jos vaikka niistä arkkityypeistä löytyisi vastaavuutta
minunkin muutokselleni. Siellä näitä muodonmuutoksia laajoin mitoin kuvataan
"Uusiin hahmoihin minä muuttumisesta
nyt aion kertoa - - ."
Tätä
kamalaa kuvaa minä en julkaise, vaikka moni blogin lukija ehkä toivoo. En
kehtaa, joku raja sentään minunkin itsepaljastuksillani. Pistän sen sijaan
kuuluisien porsaiden kuvan. Seinällä on porsaiden isäpapan muotokuva. Tuo
metamorfoosi menee enemmän sinne Kafkan puolelle, siihen kertomukseen, jossa
päähenkilö on nimeltään Gregor Samsa.