Epäolennainen sivuseikka

Ihmettelin aluksi, eikö kukaan muu ollut kiinnittänyt huomiota elokuvan käsikirjoituksen epäloogisuuteen.

Eivät olleet. Muut olivat ihan öönä siitä, mitä tarkoitin.

Minä selitin. - Huomasitte kai, että elokuvan alussa aivan selvästi mainittiin, että oli syyskuu. Sitten kuitenkin elokuvan ulkokohtauksissa peipposet lauloivat metsässä ja yöt olivat kovin valoisia. Aivan hyvin näki yöllä kulkea rannoilla ja jopa kaatosateessa kuoppaa kaivaa vajan takana. Ei edes täysikuu niin paljon valaise.

Ai jaa, oliko noin? Ei kukaan muu ollut tuollaisia huomannut.

Tyypillistä Dessua, kiinnittää huomiota epäolennaisiin sivuseikkoihin, venkoili joku. Kuulosti korvissani ihan joltakin poikkeavalta syndroomalta. Elokuvan pointtihan oli kuitenkin aivan toisaalla. Eikö Dessu sitä huomannut, että kyseessä oli vanha eroottinen elokuva?

Kyllä minä toki senkin tiedostin, onhan elokuvalla kova maine. Liana Kaarinan paljaat rinnat vilahtavat pari sekuntia Esko Salmisen käsissä. Paljas pyllypuoli näkyy uimaan juostessa. Toivo Mäkelän katse karkailee avaraan kaula-aukkoon.

Oli se kova juttu 1960-luvulla. Muistan hyvin, kun joskus noin 13-vuotiaina katselimme poikien kanssa Jyväskylässä Väinönkadun elokuvateatterin mainoskuvia. Erityisesti tuo julisteen uimakohtauksen kuva toi sieluun häivähdyksen jostakin toistaiseksi tavoittamattomasta. Suuren maailman ja isojen poikien juttuja.

Mutta ei tämä ole "kova juttu" enää. Katsomiskelpoiseksi "Kuu on vaarallinen" kuitenkin vieläkin osoittautui, kun se tänään tuli televisiosta (ohj. Toivo J. Särkkä 1962).

Ja on se ollut analyysikelpoinenkin, ihan Filmihullua myöten (numero 5 / 2000). Siinäkin huomataan vain erotiikka mutta ei epäloogista syyskuun peippoa ja yön valoisuutta.

Kai se sitten on epäolennainen sivuseikka. Ja katsojan omituinen syndrooma.

Tuhmien poikien lehti

Ajankohtainen Kakkonen lähetti tiistaina muisto-ohjelman konkurssiin menneelle printtimedian vähemmän arvostetulle edustajalle, Jallu-lehdelle. Ohjelma aiheutti ristiriitaisten tunteiden täyttämiä muistikuvia.

Olisin tekopyhä, jos väittäisin, että en ole ollut tekemisissä tämän julkaisun kanssa. Olen minä. Aktiivisin kausi sattui 1960-luvun puolivälin paikkeille. Olin silloin noin 15-vuotias. Rohkenen väittää, että niinä aikoina huomattavan suuri osa suomalaisista nuorista miehistä oppi tuntemaan lehden, tosin aika yksinäisissä ja syrjään vetäytyneissä oloissa. Myöhempinä ikävuosina yhteys katkesi, tosin näkihän sen kansikuvan joka kerta R-kioskilla käydessään, jos sattui kääntämään katseen ylähyllyn suuntaan.

Ensikosketukseni lehteen muistan tarkasti. Äiti vei minut parturiin, olin varmaankin alakouluikäinen. Äiti lähti omille asioilleen, minä jäin odottamaan vuoroani. Odotuspenkin vieressä oli lehtiä, otin siitä päällimmäisen. Parturitäti kuitenkin nappasi minulta lehden pois. Jäin ihmettelemään, ja lehden nimi painui muistiini.

Keskikoulun loppupuolella lehteä alkoi näkyä koulussa. Sitä vaihdettiin. Jostakin niitä vaan ilmestyi. Varsinkin luokkatoverini Jorma H:n varasto vaikutti runsaalta. Oli hänellä rankempiakin lehtiä, ruotsin- ja tanskankielisiä. Hänellä oli isoveli, joka oli muuttanut töihin Ruotsiin Volvon tehtaille Göteborgiin.

Tätä kautta tarjoutui poikaporukoille vahva pohja keskustella omista kokemuksistamme lehtien erityisosaamisalueilla.

Olen blogissani usein maininnut, että minun kesäkotini aitan ullakolla on valtaisat kasat vanhoja lehtiä. Minulla on kesäisin tapana selailla niitä. Kasoista löytyi myös kaksi Jallua, molemmat vuodelta 1962. Tässä näkyvät kuvat ovat niistä. En tiedä, mistä lehdet ovat aitan ullakolle tulleet. Minä itse taidan olla epäilysten ulkopuolella, sillä olen lehtien ilmestyessä ollut 11-vuotias. 

Luin jutut tarkasti ja skannasin kuvia talteen. Olivat ne aika reppanoita lehtiä. Kansikuva kertoo koko lehden tyylilajin. Paljas pinta jää siihen, että on hieman avoimia kaula-aukkoja. On maalattuja töröhuulia, pörröisiä tukkalaitteita, hieman polven yläpuolelle ulottuvia kolttuja. "Tosikertomuksissa" annetaan ymmärtää, että joku alkoi huohottaa. Näyttävintä kuvaa tarjosi näyttelijä Liana Kaarina, joka kirmaili bikineissä rannalla.

Ja sitten oli vielä drinkkien sekoitusreseptejä, Jallu-vaarin kommentteja lukijoiden kysymyksiin ja julkkisjuoruja. Tammikuun numerossa julkkiksia oli tarkkailtu mm. Kekkosen itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Kovin kesyä kamaa, täytyy todeta.

Kevyet mullat kuolleelle lehdelle. En jää kaipaamaan, mutta muistoja ei voi estää. Lehden toimialaan liittyy vakavia ongelmia, sen ymmärrän nyt, aikamiehenä, en koulupoikana. En kuitenkaan nosta niitä tässä esiin, mutta se ei tarkoita väheksymistä.

Puberteetti Here I Come Again

Muistikuva menneisyydestä


Dessu käveli tänään töistä kotiin Suomalaisen kirjakaupan läpi. Purevassa pakkasessa helpottaa hetkeksi päästä sisään. Kaivopihan puolelta sisään, Kolmen sepän puolelta ulos - reitti tarjoaa hetkeksi lämpöä.

En tiennyt, että kirjakaupan sohvalla on haastateltava vieras. Pysähdyin hetkeksi katsomaan ja kuulemaan.

Tulivat vanhat ajat mieleen. Tätä vierasta olen ennenkin katsellut, tosin vain kuvissa. Jyväskyläläisen elokuvateatterin mainosjuliste keräsi melkoista huomiota meiltä 13 - 14-vuotiailta koulupojilta joskus 1960-luvun alkupuolella. Sisään elokuviin emme päässeet - ikä ei riittänyt. Piti tyytyä mainoskuviin. 

Sama viettelevä huulen kaarre, sama hymy - vieläkin. Vuodet ovat kohdelleet häntä suopeasti.

* * * 
Täytyy sanoa, etten kaipaa murrosikää, se on nuorille miehille vaikeaa aikaa. Fantasia ja todellisuus olivat perinpohjaisesti sekaisin, mutta sitä ei siinä iässä tiedetty eikä ymmärretty. Vietit veivät. Ne elokuvateatterin mainosjulisteet olivat keskeinen osa viettien fantasioita. Oltiin muka aikuisia.

Elokuvat olivat yksi, kirjastot toinen, Rautatiekioski kolmas. Kirjaston täti ei suostunut lainaamaan meille Henry Millerin kirjoja vaan nappasi ne talteen pöytänsä alle. Piti tyytyä Decameroneen - sen hän lainasi, vaikka ilmeessä taisi siinäkin kohdassa olla epäröintiä. Joku pojista oli sitten onnistunut jostain hankkimaan Millerin The Rosy Crucifixion -kirjat englanniksi. Ilmankos meillä pojilla alkoi englannin kielen arvosana nousta koulutodistuksessa, minullakin oli yhdeksikkö. Rautatiekioskista jonkun isoveli osti Jallut ja Playboyt ja ne sitten kiersivät luokassa kädestä käteen. Vähän myöhemmin tulivat Pukki paratiisissa -elokuvat. Silloin jo ikä riitti.

* * * 
Kuka siis istui kirjakaupan vierassohvan haastattelussa? Arvaatte kyllä: Liana Kaarina. Hän on kirjoittanut kirjan.

Siellä Jyväskylän elokuvateatterin mainoskaapin edessä taisimme myös kohdata ensimmäistä kertaa sensuurin. Elokuvan alkuperäinen nimi oli ”Ota minut nuorena”, mutta sen käyttö kiellettiin liian vihjailevana. Uudeksi nimeksi laitettiin neutraali ”Jengi”. 

Mutta kuinka ollakaan, elokuvan julisteessa näkyi se kiellettykin nimi, sille oli vain pistetty paksu rasti päälle mutta ei kovin peittävästi. Osattiin sitä silloinkin kaupalliset temput - ne samat joita nykyisin näkee harva se päivä lehtien lööpeissä. Julisteen kuva oli kuitenkin se tyrmäävin - sellaista ei ollut ennen nähty.

Kirjakaupan sohvalla Liana Kaarina antoi itsestään fiksun ja herkän vaikutelman. On varmasti epäoikeudenmukaista mieltää hänet edelleen vuosikymmenien takaisten filmiroolien vampiksi. Varsinkin kun ne muinaiset kuvat olivat nykyhetken näkökulmasta varsin kesyjä.

Mutta mitenpä mies voisi unohtaa nuoruutensa merkkikokemuksia? Ei mitenkään.