Viisas rangaistus

Vanhoja lehtiä selaillessa osui taas kerran eteen huomattavan kiinnostava kirjallisuuteen liittyvä uutinen. Ranskalainen kirjailija Victor Hugo (1802 - 1885) antoi sen myötä uudenlaisen näkökulman meille nykyajan lukijoille.

En ole Hugon teoksia vuosikymmeniin lukenut. Opiskeluaikana tuli kyllä tutuksi. Heti piti katsoa, että onhan Kurjat hyllyssäni. On kyllä, mutta en muistanutkaan, että ruotsiksi (nimellä Samhällets olycksbarn - pehmeäkantinen kolmiosainen painos vuodelta 1911). Olen ostanut sen tukholmalaisesta divarista opiskellessani kirjallisuutta Tukholman yliopistossa 1970-luvun alussa.

Kyllä tämä nyt pitää lukea uudestaan lehtiuutisen näkökulmaa samalla tarkkaillen. Olen tästä kohtalaisen hiljattain nähnyt hieman tyhjänpäiväisen sarjafilmin, ja tietysti muistissa on hieno elokuva, pääosassa Jean Gabin, on tuttu. Vahva muistijälki on siis tallella, mutta kirja on kuitenkin se pääasia.

Entä se uusi näkökulma...

Voisiko tätä ideaa käyttää laajemminkin? Muita kirjoja (elokuvia?) samaan käyttöön? Kotimaisia? Millaisiin rikoksiin? Tätäpä nyt jään miettimään.

 

 

Tavaran laatu

Sattuukohan tämmöisiä muille? Olenkohan ainoa professori hajamieli?

Näin se yksi hilpeyttä herättänyt tapaus meni.

Viimeisenä kesänä ennen kulkutautia mökille tuli vieraita. Maljoja nosteltiin ja kuulumisia kerrottiin. Äijät lähtivät metsästä vihta-aineksia hakemaan, naiset touhusivat tarjoilujen kanssa. Minä menin saunaa lämmittämään.

Jossain vaiheessa illan hämärtäessä joku tuli saunalle katsomaan, mikä on kun savua ei nouse piipusta. Joko kohta päästään kylpemään.

Siinä minä istuin kiukaan edessä jakkaralla lukemassa lehteä. Kiukaassa ei ollut tulta.

Minä olin ihan unohtanut tulen sytyttämisen. Puita oli pesässä ja tikkuaski esillä. Olin ottanut lehtikasasta sanomalehden repiäkseni siitä sytykettä mutta olinkin huomannut lehdessä kiinnostaa luettavaa. Siinä sitten  huomaamatta aika kului ja arkiset askareet unohtuivat.

Kylä vierailla nauru maittoi ja pilapuheet sinkoilivat. Oli kuulemma tyypillistä minua.

Tämä tapaus nousi muistiin historian hämärästä, kun äsken pengoin leikekokoelmaani. Sieltä sattui löytymään pieni lappu, jonka repäisin talteen juuri siitä lehdestä, jota kiukaan edessä selailin.

Olen aina ollut pääsemättömissä vanhojen tekstien kanssa - niin lehtien kuin kirjojenkin. Ne ovat kiehtovaa luettavaa.

Olin etsimässä leikelaatikostani aivan muuta. Sanomalehdestä (uudesta!) olin lukenut uutisen viihdekonkari Aarre Elon kuolemasta. Muistin, että minulla on häneen liittyvää materiaalia laatikossani, sillä olin työni puolesta aika usein tekemisissä hänen kanssaan 1980-luvulta alkaen. Hain laatikosta runoa, jonka hän riimitteli ja esitti merkkipäivänäni. Rajaan runosta osan piiloon, koska siinä tulisi näkyviin nimiä ja henkilöitä, jotka eivät varmaankaan haluaisi nimeään julkisuuteen. Näkyviin jäävästä osasta ilmenee kyllä Arskan mainio riimittelytaito.

Tuntuu kuin televisioviihdekin oli ennen parempaa. Tai en minä tiedä, kun en nykyistä tarjontaa oikeastaan  tunne. Vaikutelmaksi on jäänyt, että pääosa on sketsejä joissa erilaiset pöljäkkeet toistavat viikosta toiseen samoja hokemia tai muutamat kirjailijat letkauttelevat kaksimielisyyksiä.

Ennen oli sentään Jatkoaika. Jotenkin vaikeasti määriteltävällä tavalla se jäi muistiin uudenlaisena, raikkaana ja pikkuisen röyhkeänä ohjelmana, jota jopa minä, lukion loppuvaihetta elänyt ylikriittinen kapinallinen suostuin jäämään kotiin katsomaan lauantai-iltaisin.

Sitäkin ohjelmaa teki Arska Elo.

 

Impulsiivista toimintaa

Vanhoja lehtiä kannattaa lukea. Niistä saa impulsseja.

Vanha professori Rafael Koskimies kehui erästä kirjaa Uudessa Suomessa keväällä 1961: "Korkea-asteinen naisen sielunkuvaus, joka merkitsee kaivattua askelta suomalaisen nykyaikaiskirjallisuuden kehitystiellä." 

Modernistien koulukuntaa edustanut kulttuuritoimittaja Eino S. Repo kehui samaa kirjaa Parnassossa 2 / 1961: "Nähdäkseni tällä teoksella on kaikki edellytykset tulla luetuksi vielä silloinkin, kun enimpiä viime aikojen kirjoja on kauan sitten lakattu lukemasta."

Olin luullut, että nämä kaksi eriseuraista kirjallisuusmiestä eivät voineet olla yksimielisiä mistään asiasta. Erehdyin.

Mikä siis on tämä omituinen kirja?  Vastaus:  Marja-Liisa Vartion Kaikki naiset näkevät unia (1960).

Siitäpä tuli se impulssi. Kirja esiin hyllystä ja lukemaan, vaikka ihan muuta olin suunnitellut. Ja saman tien kaikki muutkin hyllystä löytyvät Vartiot. Sopii hyvin tukemaan Yle-Teeman naisohjaajien maaliskuun kokonaisuutta.

Ja vielä teokseen liittyvä väitöskirja ("Helena Ruuska: Arkeen pudonnut sibylla : Modernin naisen identiteetin rakentuminen Marja-Liisa Vartion romaanissa Kaikki naiset näkevät unia".  - löytyy netistä). Ja vielä Paavo Haavikon vaimonsa varhaiseen kuolemaan liittyviä runoja.  Käyköhän vielä joskus niin, että Paavo Haavikko muistetaan Marja-Liisa Vartion aviomiehenä?

Höpöjä mielessä?

HS ja Hbl  julkaisivat tänään laajat kuvakertomukset eduskunnan työkauden alkamisesta. Päähuomio kohdistui kuitenkin taloon, ei talon väkeen. Hyvä niin.

Talon remontti on valmistunut ja väki siirtynyt pois väistötiloista Sibelius-Akatemiasta. Hienolta näyttikin, kun kuvia katselin. Kyllä siellä nyt kelpaa päätöksiä tehdä. Toivottavasti entistäkin viisaampia.

Väistötiloissa tehdyt päätökset eivät kaikilta osin olleet mielestäni viisaita, osittain kaukana siitä. Mielenilmaisuja ja protesteja on esitetty. Minäkin olen joihinkin osallistunut, kuten olen täällä aiemmin kirjoittanut. Huonojen päätösten syyksi taidetaan nyt selittää ahtaan ja epäviihtyisän väistötilan luomaa tukalaa tunnelmaa. Sopii toivoa, että arvio on oikea. Nyt kaikki varmaankin kääntyy hyväksi taas.

Täytyypä järjestää ensi tilassa itselleni kutsu päästä tutustumaan remontin tuloksiin. Minulla kun on luonteenomainen taipumus pyrkiä loistamaan lainavalossa, niin loistakoon tässäkin. Laajaan ja arvovaltaiseen tuttavapiiriini kuuluu kaksi edustajaa, jotka järjestävät pyydettäessä kutsun, jolla pääsen käymään tuossa tarkoin vartioidussa talossa. On siellä ainakin ihan kiva kuppila, olen sen aiemmilla käynneilläni todennut.

Mutta ei se kuppila ole läheskään yhtä kiva kuin Sibelius-Akatemian kuppila. Siellä olenkin aikoinaan usein istunut, eikä sinne tarvittu kutsua.

Nyt oudompi blogin lukija luultavasti päättelee, että olen musiikkimiehiä. En ole. Minulla on viiva laulusta kansakoulun todistuksessa. En edes päässyt koulun kuoroon, vaikka halusin. Sibelius-Akatemia kuppiloineen, konserttisaleineen ja harjoitusluokkineen tuli tutuksi ihan muista syistä. Niitä voisin tässä lyhyesti luonnehtia sanalla privaattielämän romanssihakuisuus.

Lehdet kertoivat, että eduskunnan istuntosalissa on palautettu alkuperäiseen asuunsa Wäinö Aaltosen veistokset. Tässä välissä ne ovat olleet jotenkin poispilatussa tilassa.

Mutta eivät kai nämä veistokset nyt kelpaa kaikille edustajille ilman kiivaita protesteja? Niistähän voi tulla edustajille ja television katsojille vaikka kuinka höpöjä mieleen.

Vaadin, että perinteitä on kunnioitettava. Kolmen hallituspuolueen (ja parin pikkusirpaleen oppositionkin puolelta) olisi meneteltävä niin kuin kunnollisten kristillis-siveellis-konservatiivien kuuluu eli tehtävä niin kuin ennenkin on tehty. Kuva pilalehti Kurikasta vuodelta 1932 näyttää, miten.

Unohtakaa ne ahtaissa väistötiloissa tehdyt huonot suunnitelmat ja siirtykää taas käsittelemään näitä olennaisempia aiheita.

Aamujen ankeus

Kun aamulla herätessä postiluukusta ei olekaan tipahtanut eteisen matolle sanomalehteä, tulee pettynyt olo. Näin käy siitäkin huolimatta, että on osannut varautua. Tuntuu kuin aamu olisi pilalla.

Huomenna on taas sellainen paha aamu (kirjoitan tätä loppiaispäivän iltana - tai yönä - miten sen nyt kukin hahmottaa). Huomasin asian siitä, kun tämän aamun sanomalehdessä oli kahden päivän televisio-ohjelmat. Osaan siis varautua aamun pettymykseen, mutta ei se aamulla kuitenkaan hyvältä tunnu.

Niin addiktoitunut olen sanomalehden lukemiseen aamuteen kanssa.

Takavuosina yritin varautua ongelmaan ostamalla edellisenä iltana kaksi iltapäivälehteä korvaamaan tilatut Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladetin. Se tuntui kuitenkin heppoiselta korvikkeelta. Lopetin sen enkä ole iltapäivälehtiin sen koommin koskenut.

Kokeilin myös Hesarin korvikkeeksi tarjoamaa nettilehteä, mutta aika heppoinen on sekin. Tosin täytyy kyllä suoraan sanoa, että huonoon suuntaan on menossa Hesarin paperiversiokin. On siellä paljon kunnollista aineistoakin, mutta yhä enemmän myös joutavanpäiväistä. Jollain kummallisella voimalla Hbl on säilyttänyt tasonsa ja on menossa Hesarin ohi erityisesti kulttuuritoimituksensa ja kolumniensa voimalla.

Suon toki mielelläni lehtien toimittajille kristillisen perinteen mukaiset vapaapäivänsä, vaikka visusti tiedän, että harva siinä kristillisyyttä huomaa. Taitavat sitä paitsi olla viimeiset kerrat, kun tällaisia vapaapäiviä kenellekään sallitaan. Muutamat puolueet näyttävät myyvän jopa kristilliset juhlansa, jos sillä keinolla saadaan lisää rahaa massiin. Loppiaisen ja helatorstain jälkeen vuoroon tulevat joulu ja pääsiäinen. Kyllä kai nekin voidaan siirtää viikonloppuun? Vaatii kyllä pientä tiivistystä: kiirasperjantai, pitkälauantai, heräsi toisena päivänä kuolleista....

Olen ratkaissut lehdettömien aamujeni häiriön luovalla tavalla. Toin kesäasuntoni aitan ullakolta isot niput vanhoja aikakauslehtiä Helsinkiin. En osta enää iltapäivälehtiä vaan luen aamun teepöydässä vanhaa journalismia. Nyt vuorossa ovat olleet Suomen Kuvalehdet vuodelta 1978.

Laaja kirjoitus siitä, asettuuko Kekkonen presidenttiehdokkaaksi vielä 1984. Syvälle käyvä Mika Waltarin 70-vuotishaastattelu. Kuvareportaasi uudesta juoksijatähdestä, Martti Vainiosta. Nuoren ulkoministeri Paavo Väyrysen syvähaastattelu. Teräväkynäisen toimittajan ilkeily erään puolueen puheenjohtajan kiimasta päästä hallitukseen, "Pentinkulman patriarkan" Väinö Linnan haastattelu.

Iso nippu vuotta 1978 vielä jäljellä. Runebergin päivä ja laskiainen eivät muistaakseni ole sanomalehdettömiä, joten pääsiäisenä jatkuu. Ja vuosi 1939 on vielä kokonaan aloittamatta.

Laatukirjoituksia, täytyy myöntää. Tällaista tasoa ei löydy enää mistään uudesta.

Herrasmiehen elkeitä

Joskus vuosia sitten sain moitteita esinaiseltani. En ollut hänen mielestään pukeutunut riittävän arvokkaasti eräässä tilaisuudessa. Olisi pitänyt olla prässihousut.

En ottanut opikseni. Mieluummin vältän pönötystilaisuuksia.

Nyt on kuitenkin taas edessä valintatilanne: pukeudunko arvokkaasti vai jäänkö pois juhlasta. Piti tutkia, mitä vaatekomerosta löytyy.

Mitä herrasmiehen vaatekomerosta pitäisi löytyä? Aika monenlaista. Kuvassa ohjeita, jos blogin lukijoissa sattuu olemaan herrasmiehiä. Minun komerostani ei ihan kaikkea tätä löytynyt.

(Kuvan katsominen ei taida onnistua pieniruutuisilla mobiililaitteilla. Siitä pahoitteluni. Isoruutuisesa välineessä kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla)

Tuhmien poikien lehti

Ajankohtainen Kakkonen lähetti tiistaina muisto-ohjelman konkurssiin menneelle printtimedian vähemmän arvostetulle edustajalle, Jallu-lehdelle. Ohjelma aiheutti ristiriitaisten tunteiden täyttämiä muistikuvia.

Olisin tekopyhä, jos väittäisin, että en ole ollut tekemisissä tämän julkaisun kanssa. Olen minä. Aktiivisin kausi sattui 1960-luvun puolivälin paikkeille. Olin silloin noin 15-vuotias. Rohkenen väittää, että niinä aikoina huomattavan suuri osa suomalaisista nuorista miehistä oppi tuntemaan lehden, tosin aika yksinäisissä ja syrjään vetäytyneissä oloissa. Myöhempinä ikävuosina yhteys katkesi, tosin näkihän sen kansikuvan joka kerta R-kioskilla käydessään, jos sattui kääntämään katseen ylähyllyn suuntaan.

Ensikosketukseni lehteen muistan tarkasti. Äiti vei minut parturiin, olin varmaankin alakouluikäinen. Äiti lähti omille asioilleen, minä jäin odottamaan vuoroani. Odotuspenkin vieressä oli lehtiä, otin siitä päällimmäisen. Parturitäti kuitenkin nappasi minulta lehden pois. Jäin ihmettelemään, ja lehden nimi painui muistiini.

Keskikoulun loppupuolella lehteä alkoi näkyä koulussa. Sitä vaihdettiin. Jostakin niitä vaan ilmestyi. Varsinkin luokkatoverini Jorma H:n varasto vaikutti runsaalta. Oli hänellä rankempiakin lehtiä, ruotsin- ja tanskankielisiä. Hänellä oli isoveli, joka oli muuttanut töihin Ruotsiin Volvon tehtaille Göteborgiin.

Tätä kautta tarjoutui poikaporukoille vahva pohja keskustella omista kokemuksistamme lehtien erityisosaamisalueilla.

Olen blogissani usein maininnut, että minun kesäkotini aitan ullakolla on valtaisat kasat vanhoja lehtiä. Minulla on kesäisin tapana selailla niitä. Kasoista löytyi myös kaksi Jallua, molemmat vuodelta 1962. Tässä näkyvät kuvat ovat niistä. En tiedä, mistä lehdet ovat aitan ullakolle tulleet. Minä itse taidan olla epäilysten ulkopuolella, sillä olen lehtien ilmestyessä ollut 11-vuotias. 

Luin jutut tarkasti ja skannasin kuvia talteen. Olivat ne aika reppanoita lehtiä. Kansikuva kertoo koko lehden tyylilajin. Paljas pinta jää siihen, että on hieman avoimia kaula-aukkoja. On maalattuja töröhuulia, pörröisiä tukkalaitteita, hieman polven yläpuolelle ulottuvia kolttuja. "Tosikertomuksissa" annetaan ymmärtää, että joku alkoi huohottaa. Näyttävintä kuvaa tarjosi näyttelijä Liana Kaarina, joka kirmaili bikineissä rannalla.

Ja sitten oli vielä drinkkien sekoitusreseptejä, Jallu-vaarin kommentteja lukijoiden kysymyksiin ja julkkisjuoruja. Tammikuun numerossa julkkiksia oli tarkkailtu mm. Kekkosen itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Kovin kesyä kamaa, täytyy todeta.

Kevyet mullat kuolleelle lehdelle. En jää kaipaamaan, mutta muistoja ei voi estää. Lehden toimialaan liittyy vakavia ongelmia, sen ymmärrän nyt, aikamiehenä, en koulupoikana. En kuitenkaan nosta niitä tässä esiin, mutta se ei tarkoita väheksymistä.

Kielivaikeuksia

Puhuin äskettäin pitkästä aikaa norjan kieltä. Jos ihan tarkkoja ollaan, puhuin vain muutaman sanan norjaa, enimmäkseen puheeni oli ruotsia. Kuuntelin kyllä norjaa kohtalaisen sujuvasti. Minulla on norjan kieleen vanhaa kosketusta, sillä minulla oli joskus kauan sitten yhden kesän verran norjalainen tyttöystävä. Missään ei opi kieltä paremmin kuin nuorella iällä koetussa romanssissa. Hänen yllytyksestään yritin jopa lukea Hermann Hessen Arosusi-kirjaa  norjan kielellä. Tästä olen joskus kirjoittanut tässä blogissa. Löytyy täältä.

Kyllä norjan ymmärtäminen vieläkin kohtalaisen hyvin sujui. Toisaalta taisi olla niin, että keskustelukumppanini yrittivät parhaansa mukaan puhua jonkinlaista skandinaviskaa.

Suurempaan kieliongelmaan törmäsin heti kohta Helsingin rautatieaseman edessä. Minut pysäytti vanhempi pariskunta, joka selvästikin kysyi neuvoa. En vain ymmärtänyt, mitä he kysyivät. Kieli oli minulle vieras. Ainoa tutun tuntuinen sana puheessa oli ´kathedral´.

Yritin vaihtaa kielen englanniksi. Ei onnistunut. Ei myöskään saksa. Ranskaakin tarjosin, vaikka en itse sitä kummoisestikaan osaa. Ei tulosta. Yritin kuulostella heidän puhettaan ja tunnistaa kielen, mutta se pysyi aivan vieraana. Pariskunta oli kyllä aivan eurooppalaisen näköinen, joten kyllä kielenkin olisi pitänyt olla jotenkin tunnistettavaa. Germaaninen tai balttilainen se ei missään tapauksessa ollut.  Romaanisilta kieliltä se ei kuulostanut, ei myöskään slaavilaisilta. Ei kreikka. Mitä jää jäljelle. Albania? Baski? Täytyy myöntää, että eksyksiin jäin.

Jotain katedraalia he kuitenkin kysyivät. Helsingissä turisteja kiinnostaa yleensä kolme ´katedraalia`, Tuomiokirkko, Uspenskin katedraali ja Temppeliaukion kirkko. Kun rautatieaseman edessä oltiin, päätin neuvoa heidät Tuomiokirkkoon, jonne on vain muutaman korttelin matka. Kupoli melkein näkyy Ateneumin takaa.

Siihen suuntaan he lähtivät, kun sormella osoitin suunnan. Toivottavasti osui oikeaan.

Näinä ´pakkoruotsin´  hemmettiinhäätämisen aikoina ei kai muuta enää saa toivoa kuin että tulevaisuuden turistit opettelisivat suomea. Kyllä se onnistuu, tunnen useita muualta muuttaneita, jotka puhuvat suomea sujuvasti. Intonaatiossa saattaa olla pieniä puutteita mutta ei se haittaa. Kyllä suomalainen silti ymmärtää.

Vanhana naistenlehtien ystävänä löysin Eeva-lehdestä marraskuulta 1956 onnistuneen johdatuksen suomea puhuvan vierasmaalaisen ymmärtämiseen. Epätarkka intonaatio on ymmärrettävissä seuraavien ohjeiden avulla. Tarkastelussa ovat ruotsin, tanskan, englannin ja ranskan puhujat.

Oppikaa tästä. Vierasmaalaiset yrittävät kukin parhaansa mukaan sanoa tärkeitä asioita. Näin ne ovat selkeällä suomen kielellä.

1.  Minä tilaan ennakolta liput.

2. Menkäämme illalla ulos tanssimaan.

3. Haluaisin mielelläni hiukan tanssia.

4. Tanssikaamme enemmän.

5. Onko Teillä halua lähteä kanssani kävelylle?

6. Sallitteko että teen teille seuraa?

7. Sallitteko että saatan teidät kotiin?

8. Onko teillä halua mennä minun kanssani elokuviin?

9. Kiitos, mielelläni.

10. Päivän johdosta monet onnittelut.

11. Suotteko minulle kunnian viedä Teidät Kalastajatorpalle?

12. Olen viettänyt Teidän seurassanne monta hauskaa tuntia.

Hyviä neuvoja halvalla

Sain nuorelta opiskelijatytöltä pyynnön. Hän halusi kysellä minulta tietoja opinnäytettään varten. Hän oli löytänyt arkistosta muinaisen pro graduni ja huomannut, että hänen oma suunnitelmansa liittyy läheisesti samaan aiheeseen.

Mikäpä siinä, kyllä se minulle sopii. Ainoa ongelma on, etten oikein enää muista tutkielmani sisältöä. Siitä on sentään 35 vuotta. Kaivoin työn esiin ja selailin sitä. Se tuntui vieraalta. Alkoi epäilyttää, osaanko mitään vinkkejä antaa. Niukaksi taitaa jäädä.

Hetken kuitenkin ehti tuntua, että minua lähestytään asiantuntijana. Siihen rooliin kai moni muukin on joutunut opiskelutaustansa vuoksi. Lehdistä saa kaiken aikaa lukea juristien lakiohjeita, taloustieteilijöiden sijoitusohjeita, lääkäripalstoja, kuntoiluohjeita, ravinto-ohjeita, rakentamisneuvoja. On flirttiohjetta, laihdutusniksiä ja seksiohjetta. Asiantuntijoita tai asiantuntijaa esittäviä löytyy joka lähtöön.

Minun lapsuuteni kiinnostavin neuvontapalsta oli Eeva-lehden Leelian lepotuoli. Äitini tilasi Eevaa vuosikaudet. Leelian palsta ei ollut ollenkaan lapsille tarkoitettu. Sen vuoksi jouduin lukemaan sitä hieman salaa. Palsta tarjosi jonkinlaisen salaisen väylän aikuisten maailmaan. Siinä tuntui kielletyn hedelmän maku. Kaikkea ei voinut ymmärtää, mutta tarpeeksi kuitenkin, jotta avautui näköala johonkin sellaiseen, mikä herätti uteliaisuutta.

Tämä oli siis aikaa ennen murrosikää. Murrosiästä eteenpäin kiinnostus suuntautui aivan toisenlaisiin lehtiin. Salassa vanhemmilta nekin piti lukea.

Minulla on kesäkotini aitan ullakolla isot kasat aikakauslehtiä 1950 - 60-luvuilta. Olen niitä ahkerasti selaillut. Ne ovat monin osin kiehtovaa luettavaa, kiehtovampaa kuin uudet lehdet. Leelian palstojen viehätys on muuttunut toisenlaiseksi, mutta kyllä niitä vieläkin kiinnostuneena silmäilee. Arvelen, että tämä on tuttu palsta suurelle osalle naispuolista sukupolveani.

Kuvassa on näyte Eeva-lehdestä nro 11 / 1956.

Tekniikan ihmeitä

Minulla on tallella muutama hyllymetri vanhoja LP-levyjä. Ne ovat lähinnä 1960-luvun pop-musiikkia, sitä kultakauden Beatlesta ja muuta. Joukossa on lisäksi kohtalaisen paljon klassista musiikkia,  poliittisen laululiikkeen tuotteita sekä suomalaista iskelmämusiikkia. On minulla myös levysoitin, jolla näitä voi kuunnella, tosin aika vanha ja kulunut.

Oli aika, jolloin vieraani ihmettelivät, miksi tuollaisia säilytän, vieläpä keskeisellä paikalla olohuoneen kirjahyllyssä.

Taisi olla viisasta, että säilytin. Olen saanut vaikutelman, että LP-levyt musiikkiformaattina ovat palaamassa suureen arvoon. Onhan niissä jotain suurempaa kuin cd-levyissä. Ne ovat esineenä sympaattisempia. Äänen laatu ja kuuntelunautinto ovat sitten makuasioita.

Minulla on myös tallella melkoinen määrä VHS-elokuvakasetteja. Ne eivät ole olohuoneen kirjahyllyssä vaan kesäasuntoni ullakolla isoissa pahvilaatikoissa. Joukossa on esim. Disneyn klassikkopiirretyt, Lumikit, Aristokatit, Fantasia ja muut. Niiden katseluun minulla ei ole välinettä. Olen joskus sellaista etsinyt kierrätyskeskuksista ja vanhan tavaran kaupoista, mutta ei ole löytynyt.

VHS-formaatti ei taida olla palaamassa. Se on ymmärrettävää, sillä kyllä DVD on kätevämpi. Tosin sekin taitaa olla katoamassa. On uudempaakin tekniikkaa mahdollistamassa elokuvien katselun.

Lehdestä luen, että broadcasting-pohjainen television katselu elää viimeisiä vuosiaan. Ylen Areena-tyyppinen ohjelmien katselu on tulossa tilalle.

Ajatus tällaisesta muutoksesta tuntuu toisaalta epämiellyttävältä, toisaalta fiksulta. Onhan se askel eteenpäin, että television ohjelmia voi katsoa muutoinkin kuin määräaikaan kotisohvalla. Toisaalta laatuelokuvan katsominen älypuhelimen ruudulta tuntuu täysin mahdottomalta. Uutisia siitä voi katsoa mutta ei mitään muuta.

Tällainen kehitys on kyllä lopullinen kuolinisku kansalliselle yhtenäiskulttuurille, jossa koko Suomi katsoo samaa ohjelmaa yhtä aikaa ja keskustelle siitä seuraavana päivänä työpaikan kahvitauolla. Minä koin sen ihmeen ensimmäisen kerran jo lukioikäisenä, kun kaikki olivat katsoneet keskiviikko-iltana Peyton Placen ja keskustelivat siitä koulun pihassa välitunnilla.

Aika muuttuu hitaasti mutta tekniikka nopeasti. Kuvassa on tiedetoimittaja Pertti Jotunin tekstiä Katso-lehdestä 24. tammikuuta 1973. Siinä hän kertoo, että Amerikassa on nyt myytävänä yhdistettyjä kuva- ja äänikasetteja eli videopaketteja, joista voidaan - kunhan tarpeelliset laitteet on hommattu - katsella ja kuunnella jokainen omasta televisiostaan mitä ohjelmaa vaan silloin kun sattuu haluamaan. (Kuvan saa klikkaamalla suurennetuksi lukukelpoiseen kokoon).

Se oli silloin tekniikan suuria ihmeitä. VHS ei ollut vielä Suomessa mutta kurkistus suurenmoiseen tulevaisuuteen tarjottiin tässä 

Kaikenlaisia harmeja

Ostin uudet kengät. Kaupan sovituksessa ne tuntuivat mukavilta, mutta pessimismiin taipuvaisena luonteena ounastelen harmeja. Niin kuin yleensä aina ennenkin uusien kenkien kanssa.

Uusilla kengillä on taipumus tuottaa rakkoja tai hiertymiä jalkoihin. Useimmiten se tulee akillesjänteen kohdalle tai pikkuvarpaan ulkoreunaan. Minun jalkani on leveää maatiaismallia, niin kuin suomalaisella kuuluu ollakin. Italialaistyyppiset kapeat kengät eivät sovi ollenkaan. Tämän totuuden jouduin tunnustamaan jo 60-luvun alussa, kun piti kiiltävillä ja suippokärkisillä kengillä yrittää päästä tyttöjen suosioon. En päässyt, mutta rakkoja tuli.

Perinnetietoisena miehenä luin vanhoja kansanviisauksia, miten uusien kenkien aiheuttamat harmit vältetään. Tässä sitaatti.

  

En ole vielä pistänyt ohjeita käytäntöön. Hieman arveluttaa tuo kananmunakohta ohjeessa. Pitäisikö olla "vapaan kanan" munia vai käyvätkö häkkikanat? Kysynkin lukijoita, onko kokemuksia. Voiko joku suositella?

Kotitaloni hissi on jo kolmatta päivää korjauksessa. Asun viidennessä kerroksessa. Vanhan talon kerrokset ovat aika korkeita, joten portaita on paljon.

Ylöspäin portaita kiivetessä ei ole isoa ongelmaa. Olen ymmärtänyt välttää raskaita kantamuksia. Alaspäin meno on vaikeampaa. Jostain omituisesta syystä minun vasen polveni kipuilee alaspäin kulkiessa, ei ylöspäin. Tämä on vanha vaiva ja osasin varautua siihen. Helpotan polven taakkaa kulkemalla toispuoleisesti, vasen jalka joka portaalla suorana edellä, jolloin se ei rasitu.

Löytyi porraskävelyynkin vanhaa viisautta. Liitän sen tähän lukijoille ohjeeksi ja hyödyksi.

Viikon tapahtumia

Tänään, torstaina, kiinnostavin tapahtuma on erään oven aukeneminen klo 14.

Aukeava ovi sijaitsee Tukholmassa. Avatusta ovesta astuu lehdistön eteen Ruotsin akatemian sihteeri ja lukee paperista, kuka saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja millä perusteella.

Veikkailut, arvailut ja vedonlyönnit ovat taas olleet vilkkaita. Joskus ne osuvat kohdalleen, yleensä eivät.

Arvailu ja spekulointi on aina ollut vilkasta. Viime kesänä törmäsin sattumalta  erikoiseen tapaukseen. Minulla on kesäkodissani Längelmäveden rannalla huomattavan paljon tallella vanhoja sanomalehtiä. Niitä luen ihan ilokseni.

Sattuipa käteen paikallislehti nimeltä Kuorevesi - Mänttä - Wilppula vuodelta 1933 (3. marraskuuta). Siinä oli tällainen "uutinen".  

Ihan varmana julkaistavaa tietoa ei pidetty, sillä verbien modus on potentiaali, mikä ilmaisee epävarmuutta. Mutta aika varmaa tietoa sen on täytynyt olla, kun se pienen maalaispitäjälehden sivulle on päässyt. Joltakin "luotettavalta taholta" on saatu tieto.

Kyllä F. E. Sillanpää Nobelinsa sai, mutta se tapahtui vasta vuonna 1939. Lehti julkaisi tiedon asiasta kuusi vuotta liian aikaisin.

Muutakin mielenkiintoista pohjoisen Pirkanmaan lehdessä julkaistiin samana päivänä. Liitän tähän lukijoiden nautittavaksi koko "pikku-uutisten" palstan.

Tsemppiä!

Oli hämmentävää nähdä niinkin leppoisa mies kuin osastopäällikkö Huttunen hermostuneena. Hän ei ehtinyt edes tulla tupakalle ruokatauon lopuksi. Sellaista en muista koskaan ennen sattuneen. Sanoi vielä ruman sanankin - hienotunteisuussyistä jätän kertomatta, minkä.

Kun hän sitten palasi, ihmettelimme, mikä hätä hänellä nyt oli. Ei hänellä itsellään mitään hätää ollut, hätä oli palvelutalossa. Sieltä oli soitettu, että Huttusen isältä on vessapaperi loppunut.

Huttunen siis joutui luopumaan lounastupakastaan ehtiäkseen kauppaan ostamaan säkillisen vessapaperia. Säkin hän veisi palvelutaloon työpäivän päätyttyä.

Huttusen isä makaa kaupungin palvelutalossa vaipoissa kolmiraajahalvaantuneena eikä ole vuosiin päässyt liikkeelle ilman pyörätuolia. Palvelutalon kuukausimaksu on pitkälle yli tuhat euroa. Siihen eivät kuitenkaan sisälly sellaiset tarvikkeet kuin saippua, hammastahna, sampoo, talouspaperi ja roskapussit. Nyt myös vessapaperi. Talous tiukoilla, ja Huttunen osaltaan helpottaa ongelmaa tuomalla tullessaan näitä välttämättömyystarpeita.

Ihmettelimme konttorilla, mitä tapahtuu niille asukkaille, joilla ei ole lähisukulaista hälytettävissä tuomaan puuttuvaa tavaraa. Jääkö pylly pyyhkimättä? Hampaat harjaamatta?

-   -   -  

Uutisissa kerrottiin äsken ajankohtaisista linjanvedoista verotus- ja sote-asioissa. Uusi kokoomuslainen sosiaali- ja terveysministeri näyttää henkilökohtaisesti mallia, miten puolueen vaaliohjelmassa luvattu verotaakan keventäminen on helposti järjestettävissä. Puolueen linjanvedoissa terveyspalvelujen yksityistäminen, turhien menojen karsiminen ja harmaan talouden unohtaminen on perinteisesti esitetty tienä menestykseen. Ministeri on nyt pistänyt töpinäksi tavoitteiden toteuttamiseksi vielä tällä vaalikaudella.

Kyllä kokoomusministerin idealla varmasti palvelutalojen ongelmat ratkeavat. Vanhusten tulevaisuus on valoisa. Dynaaminen pääministerimmekin kuuluu olevan innostunut: "Tsemppiä", hän twiittaa innovatiiviselle ministerille.

Kuva esittää, miten innovatiivisella ja verotaakkaa alentavalla tavalla sosiaalialan rahoitusongelmat voidaan ratkaista. Sopii malliksi sinne Huttusen isän palvelutaloonkin. (Mämmilä /HS-kuukausiliite 6/1995 / Tarmo Koivisto)

Armi ja Kili

Kuten hyvin tiedetään, nykyhetki on se huono ajanjakso, joka sijaitsee vanhojen hyvien aikojen ja valoisan tulevaisuuden välissä. Nykyhetkessä mikään ei suju, paitsi keihäänheitto.

Kannattaa siis palata menneisyyteen, muistoihin, nostalgiaan. Tänään Suomi palaa. Armi on täällä taas.

Minun sukupolveni tietää, kuka on Armi. Sukunimeä ei tarvitse mainita. Armi oli minun lapsuuteni superjulkkis. Meillä kotona oli hänen kuvansa käymälän seinällä. Äiti oli sen siihen ripustanut. Kuvassa Armi seisoi totisena uimapuvussa, sellaisessa yksiosaisessa, joita ei enää näe missään. Minulle on jäänyt pysyvään muistiin tämä kuva. Olin silloin noin viisivuotias. Ensimmäisiä lapsuudenmuistoja.

Äitiä ja isoäitiä Armi kiinnosti. Meille ostettiin kirja nimeltä Kaunotar katoaa kaukoitään. Sen on kirjoittanut T. Kalervo Keranto, joka mainitaan Armin manageriksi. Kustantaja on Kustannusosakeyhtiö Kivi (1953). Tämä kirja on nykyisin minun kirjahyllyssäni, en kuitenkaan ole sitä lukenut mutta kuvat olen katsellut. Niitä on paljon.

Kirjassa on hyvin isänmaallinen asenne Armiin ja hänen menestykseensä missi- ja avioliittorintamalla. Kirjan alkusivun motto on suoraan Vänrikki Stoolista: "Jotakin ehkä tietäisin, / olinhan siellä minäkin."

Armin menestys oli suomalaiselle itsetunnolle iso juttu, samaa luokkaa kuin olympialaiset. Se antoi uskoa siihen, että suomalaiset eivät olekaan mikään metsäläisrotu, koska täältä löytyy maailman kaunein nainen. Ja suomalainen nainen kelpaa vaimoksi ulkomaalaiselle menestyneelle miehelle.

Nuorempi sukupolvi ei ehkä tunne tapausta. Tämä "Kili" oli filippiiniläinen liikemies, joka iski Armin vaimokseen. Tarkkaan ottaen nimi oli Virgilio, lyhennettynä Gil. Suomalaisilla on tunnetusti vaikeuksia näiden klusiilien soinnillisuuden ja soinnittomuuden ääntämisessä, siksi Kili. Oli siinä varmaan vähän kateellista ivaakin.

Minulle on kerrottu, että olen nähnyt Armin ja Kilin. Itse en sitä muista. Heitä kuljetettiin ympäri maata junalla ja pysähdyttiin joka asemalla, jotta rahvas pääsi katsomaan. Jyväskylän asemallakin on pysähdytty, siellä minä olen ollut äidin kanssa töllistelemässä tätä ihmettä.

Ensimmäinen muistiini jäänyt töllisteltävä ihmejuttu oli vasta muutamaa vuotta myöhemmin, kun kaupunkiin tuotiin rekka-autolla valas. Sitä pääsi katsomaan, mutta sinne oli pääsymaksu. Se ei ollut kaunis, ja hajukin oli kamala. Parempi olisi muistaa Armi, mutta kun en muista.

Minulla on kesäasuntoni aitan ullakolla suuret kasat vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä. Selailen niitä aina joutessani ja skannaan talteen aarteita. Äskettäin löysin Seura-lehden numeroita vuodelta 1953. Ne olivat hyvin huonokuntoisia, pölyisiä, repaleisia, hiirien nakertamia, ehkä homeisiakin. Kiinnostavinta niissä oli jatkokertomus Armista nimellä "Löysin onneni Manilasta". Skannasin sen talteen, yhteensä 24 sivua. Liitteenä kuva yhdestä sivusta.

Armi on täyttänyt 80, ja tänään lauantaina hän on lehtitietojen mukaan menossa nykyisen miehensä ja lapsiensa kanssa katsomaan lapsuutensa maisemia Muhoksella. Siellä hänelle järjestetään kansalaisjuhla. Tässä on aistittavissa jonkinlaista suomalaista historian  havinaa, josta minäkin sain kokea lapsena pienen häivähdyksen. Tämä ei ollut sellaista pintaviihdettä kuin voisi päätellä nykyajan missijulkisuudesta. Siinä oli aikamoinen ensiaskel suomalaisen kansansielun kääntymistä kohti uutta aikaa.

Kaikki muuttuu

Valtakunnassa on käyty kinastelua kieliasioista. Kantaa on otettu jyrkästi, jopa netin keskustelupalstoilla. Se on yllättävää, sillä jos seuraa netin keskustelupalstoja, tulee väistämättä vaikutelma, että hyvin harvalla keskustelijalla on taipumusta käyttää korrektia kieltä.

Riemastuksen sai aikaan Kotimaisten kielten keskus (Kotus), joka päätti luopua mahdottomasta yrityksestä. Alkaa-verbin rektioksi hyväksytään nyt sekä ensimmäinen että kolmas infinitiivi (alkaa tehdä ja alkaa tekemään). Aiemmin jälkimmäinen luokiteltiin pahaksi virheeksi.

Minä en tästä päätöksestä ota näppylöitä puoleen enkä toiseen. Jonkin verran alaa tuntevana hyväksyn uudistuksen ja ymmärrän sen syyt. Tiukalle linjalle on ollut vaikea keksiä pitäviä kielitieteellisiä perusteluja. Joskus E. N. Setälän aikaan tai jopa ennen oli vain tullut tehdyksi tällainen päätös, jota on sitten lakina noudatettu. Yhtä hyvin olisi voinut tulla tehdyksi päinvastainen päätös, jota olisi sitten lakina noudatettu. Kyse oli siitä, kumpi maistui päättäjälle  paremmalta, länsimurteinen vai itämurteinen malli.

Vaikka hyväksyn päätöksen, en itse aio ruveta noudattamaan sitä. Sitoudun vanhaan sääntöön. Kotuksen päätös ei vaadi minua muuttamaan käytöstäni, se vain poistaa äidinkielen lehtoreilta pakon käyttää punakynää yksityiskohdassa, joka ei vuosikymmenien yrityksestä huolimatta ole edennyt.

Päätöksen moittijoille tämä näyttää olevan jonkinlainen vastakohta-asetelma sivistyneistö - moukat. Kyllä siinä kieltämällä sitä on minunkin mielestäni ollut. Mutta nyt on asenne yritettävä häivyttää mielestä.

On toinenkin mielenkiintoinen uudistuspyrkimys, tosin ei kieleen vaan numeroon liittyvä. Aloite on Opetushallituksen. Numeroon seitsemän (7) ehdotetaan palautettavaksi se pieni väkänen varteen.

Tätä kannatan. Minun sukupolvelleni seitsemäinen opetettiin niin, että siinä pitää olla väkänen. Tämän olen säilyttänyt, vaikka uudemmissa malleissa väkänen on poistettu. Perusteista en ole selvillä. Olisiko digitaalisella kuviolla jotain osuutta? Virheitä taitaa tulla. Ykkönen ja seiska ovat menneet sekaisin, jopa vaalien ääntenlaskijat ovat olleet vaikeuksissa tämän vuoksi.

Viereisissä kuvissa on nähtävillä asiaan liittyvää holtittomuutta. Mitä kaikkea onkaan keksitty numeron varteen koristeeksi. Kunnon väkänen siinä pitää olla, ei mitään pyssyjä tai tähtiä.

On näissä opettajille urakkaa. Yhtenä vuonna ei saa tehdä niin eikä näin, seuraavana vuonna pitää tehdä juuri niin kuin edellisenä kiellettiin. Opetushallituskin (ent. Kouluhallitus) siinä joutuu ohjeistamisensa kanssa mahdottoman urakan eteen, kuten kuvasta näkyy. Mahdoton tehtävä?

Väärä valinta?

 

Kävin naispuolisen työtoverin syntymäpäivillä. Mennessäni poikkesin Asematunnelin kukkakaupassa, siinä joka sijaitsee lähellä liukuportaiden alapäätä, kun laskeutuu tunneliin Elielinaukion puolelta. Ostin kimpun ruusuja. Lisäksi vein lahjaksi kirjan, tämän uusimman Finlandia-voittajan, jota itse en ole ehtinyt lukea.  

Jokin pisti mietteliääksi kukkien valinnassa. Muistiini nousi, että olin äskettäin lukenut ohjeen kukkien valinnasta, joka pitäisi suorittaa sen kuukauden mukaan, jossa kukitettava on syntynyt. Yksityiskohtia en muistanut, vain sen muistin, että jokaiselle syntymäkuukaudelle on oma nimikkokukkansa.  

Juhlat päättyivät onneksi melko aikaisin. Kotona aloin etsiä kukkaohjetta. Kohtalaisen äkkiä se löytyi. Liitän sen tähän loppuun.  

Siinä todellakin on eri kukka jokaiselle kuukaudelle. Joulukuun kukka ei ole ruusu. Vikaan meni. Ruusu kuuluisi kesäkuussa syntyneille. Toisaalta onnittelun kohde vaikutti aivan tyytyväiseltä ruusuihini - ei ainakaan näyttänyt hapanta naamaa.  

Pienenä lohdutuksena huomaan, että kukkaohje on tarkoitettu rakastavaisia varten. Nyt ei ollut siitä kysymys - pikemminkin päinvastaisesta suhteesta. Mutta muistiin tämä ohje pitää laittaa tulevia kukituksia varten. Toisaalta kyllä tuo ohje vähän omituiselta näyttää. Olisikohan Asematunnelin kukkakaupasta edes löytynyt tuollaista joulukuun suosituskukkaa?

 

Kunnon kansalainen

 

Olen oleskellut koko pitkän viikonlopun. 

Kunnon kansalaiset eivät varmaankaan tunne ilmaisun perimmäistä luonnetta. Se tarkoittaa, että en ole ryhtynyt mihinkään, en edes ruoanlaittoon. Ruokaa oli valmiina pakastimessa, kunhan lämmitin mikrossa. Salaattiaineksiakin oli jääkaapissa riittävästi. Muutaman elokuvan katselin. Sanomalehdet luin. Musiikkia kuuntelin. Soitin muutaman puhelun. Kävin hakemassa kellarikomerosta liukuesteet lenkkitossuihini ja kiinnitin ne paikalleen, mutta ulos en mennyt. 

 

En edes pukeutunut. Pyjamassa ja aamutakissa oleskelin. Mitäpä sitä enempää, kun kerran frakkini sai pysyä tänä vuonna pukupussissaan käyttämättömänä.

Hyvää tällainen tekee. Tämä on tietysti kelvotonta elämää. Presidenttimmekin, joka on riuskan oloinen mies, varoitteli taannoin "oleskeluyhteiskunnasta", jollaiseksi Suomi ei saisi muuttua.  

Vain pakolaisille oleskelu sallitaan, myönnetäänhän heille "oleskelulupa". Tai kenelle myönnetään, kenelle ei. Useimmille ei myönnetä edes sitä.

Kunnon kansalaisen ei pitäisi ottaa minusta mallia. Heidän pitää olla touhukkaita - tai ainakin touhukkaan näköisiä, jotta kukaan ei huomaa mitään. Tärkeintä on touhu, ei tulos.  

Minäkin aktivoidun, kunhan arki saapuu. Lähden työpaikalleni selaamaan vanhojen mappien papereita ja  soitan muutaman puhelun. Lähetän sähköpostia Tanskaan ja Brysseliin. Osallistun palaveriin.  

Sarjakuva kertoo olennaisen siitä, miltä kunnon kansalaisen pitää näyttää, jos vaikka joku sattuu ikkunasta kurkistamaan sillä aikaa, kun asukas poissa kotoa. Onneksi minä asun viidennessä kerroksessa, joten edes tonttu ei pääse kurkistamaan minun ikkunastani, kun oleskelen. Tosin kyllä minultakin löytyisi kaksi noista kolmesta sarjakuvassa näkyvästä kunnon kansalaisen tunnusmerkistä.  (lähde: Kramppeja ja nyrjähdyksiä, Kustannus OY Jalava 1999 - Pauli Kallio & Sami Toivonen)

 

 

 

 

 

Fanitusta

 

Ensin neiti riisui paitansa. Sitten hän avasi rintaliiviään sen verran, että vasen rinta paljastui lähes kokonaan.  

Ei, ei! Blogin lukijan mielikuvitus harhautui nyt perusteellisesti. Dessu ei ole vieraillut millään strippariklubilla. Yllä kuvattu kohtaus tapahtui aivan säädyllisessä ympäristössä, työpaikkani kahvihuoneessa. Meitä oli koko joukko katsomassa. Työpaikan nuoret naiset melkein kaikki ja minun lisäkseni vielä toinenkin mies, tällainen yhtä varttuneessa iässä oleva.   

Tuli siinä kyllä vähän hämmennystä - onko sopivaa katsoa kohti vai pitäisikö katse kääntää nurkkiin vai pitäisikö olla niin ettei huomaa ollenkaan, vaikkapa sanomalehteä lukien. Mutta kaipa nuoret naiset ovat niin vapaamielisiä, etteivät noteeraa tällaisia vähän varttuneempia herroja ollenkaan. Sopi siis katsoa. Nätiltä näytti.  

Siinä melkein paljaassa rinnassa oli tunnetun rokkitähden omakätinen nimikirjoitus. Neiti vaikutti olevan siitä tosi ylpeä.  

*   *   *    

Olen minäkin kerännyt nimikirjoituksia, ja kerään edelleenkin. Lapsena keräsin urheilijoita - joukossa monta olympiavoittajaakin. Aikuisena olen kerännyt kirjailijoita - joukossa monta nobelistiakin. Mutta minä olen kerännyt ne paperille, vihkoon ja kirjan nimiösivulle. Paitaa en ole avannut.  

Tuli vaan mieleen, että varmaankin myös nuoret miehet keräävät tyttörokkaritähtien nimikirjoituksia. Mihinkähän ne kirjoitetaan?  

Kuvasta käy ilmi, millä tavalla tähtien nimikirjoitukset aikaisemmin on hoidettu. Se on vuodelta 1966. Kotimaisten tähtien lisäksi siinä on Renegades-yhtyeen jäseniä. Muistattehan hitin "Cadillac"?   

Ohjeessa käyttökohteiksi mainitaan mm. kirjat ja vihot ja äänilevyt. Ei kai mikään silloinkaan estänyt siirtämästä nimikirjoitusta vaikkapa neidin paljaaseen rintaan. Minä en kuitenkaan sellaista muista nähneeni, siis nimikirjoitusta.

 

 

 

Kännykkä hajosi

Kännykkä hajosi. Tai ei oikeastaan koko kännykkä vaan kännykän kamera. Kun kävelin Hietaniemen hautausmaalla ja aioin ottaa kuvan eräästä hautapaadesta, se ei onnistunutkaan. Kun avasin kameran, ruudusta näkyi pelkkää tasaista vihreää. Koko iso näyttöruutu pelkkää vihreää.  

Ei auttanut vaikka suljin ja avasin uudestaan. Ei valokuvaa, ei videota, ei Nokian "älykästä kuvausta". Kameran muistissa olevat kuvat kyllä näkyivät mutta uutta en voinut ottaa. Vihreä ruutu aina.  

Tässäkö se nyt oli, uusi maineikas Lumia 920, se kaikkein painavin malli? Se on ollut minulla vasta puolisen vuotta, ensimmäinen älypuhelimeni. Olen kyllä hyvin tietoinen nykytekniikan lyhytkestoisuudesta, mutta olisi se sentään edes vuoden saanut kestää. Erityisesti Lumian kameraa on testeissä kehuttu.  

Menin kotiin ja etsin takuulapun. Onneksi olen systemaattinen luonne - tarpeelliset kuitit löytyvät aina. Takuu 24 kuukautta. Nyt saavat vaativan asiakkaan.  

Seuraavana päivänä menin Lumian ja takuulapun kanssa Nokian myymälään Aleksanterinkadulle. Sijaintipaikka on maineikas: siinä samassa huoneistossa tuotettiin Suomen pankkikriisi 1990-luvun alussa. Siinä sijaitsi pahamaineinen SKOP-pankin pääkonttori. Muistattehan valuuttalainat, kasinopelit, nurkanvaltaukset ja muut ketkut? Nyt siinä siis sijaitsee Nokian lippulaiva. Taasko talousromahdus liittyy siihen paikkaan.  

Ynseän oloinen herra kuunteli valitukseni eikä vaikuttanut ollenkaan kiinnostuneelta, kun ymmärsi, etten ollut tullut ostoksille. Hän osoitti alentuvasti peukalollaan suunnan, johon minun pitäisi mennä. Saman korttelin toisessa laidassa sijaitsi firma, jossa kännyköitä korjataan.   

Korjaamossa tiskin takana seisoi nuori heppu, tuskin parikymppinen. Selitin hänelle ongelman. En ehtinyt edes takuulappua kaivaa esiin lompakosta, kun hän oli näppäillyt jotain kännykkääni.   

- Kokeiles nyt. Anna ensin PIN.  

Siinä se oli. Kameran ruudulla näkyi taas oikea kuva.  

Toimenpide kesti noin viisi sekuntia, ja valmista tuli. Häkellyin, olin valmistautunut, että kyllä siinä viikko voi mennä jos ei enemmänkin. Kysyin palvelun hintaa. - Antaa olla, vastasi heppu.  Kiitin kauniisti.

Kuvassa on vähän Lumiaa vanhemman mallin mainos.

 

 

 

Keinot ja konstit

 

Ostin uudet kengät. Seuraavana päivänä lähdin ne jalassa kävellen töihin.  

Runeberginkadulla ravintola Eliten kohdalla heräsi aavistus. Ajattelin kääntyä takaisin. Matkaa kotiin Töölöntorille olisi vain pari sataa metriä. En kuitenkaan kääntynyt.  

Ylämäen jälkeen Kauppakorkeakoulun kohdalla aloin olla jo varma, että kaikki ei ole niin kuin pitää. Kauppakorkeakoulun kohdalla on syytäkin tuntea epäluuloja, mutta tällä kerralla havaitsemani häiriön aiheuttaja ei sittenkään tainnut olla mikään finanssijuonittelu.  

Kenkä nimittäin hankasi kantapäästä.  

Klenkkasin Arkadiankatua Eläinmuseon, Sibelius-Akatemian ja Pikkuparlamentin ohi. Vastaan tuli muuan Ben Z, mutta ei tästä vaivasta voi suoraan kokoomustakaan syyttää, joten armahdin miehen kiukultani. Menin sen sijaan Mannerheimintien Yliopiston apteekkiin ostamaan laastaria.  

Mietin, missä voisin istua, riisua kengän ja sukan ja liimata laastarin. Ei sellaista voi julkisesti tehdä, joten ohitin Kolmen sepän aukion penkit ja menin Stockmannin vessaan.  

Laastari ei tainnut tulla hyvin, joten menin Fabianinkadulla Yliopiston ala-aulan vessaan ja liimasin kaksi laastaria lisää. Ne auttoivat mutta eivät kokonaan poistaneet ongelmaa. Työpäivän jälkeen ajoin kotiin raitiovaunulla, vaikka yleensä kävelen. Kotona tarkastin kantapään. Siihen ehti tulla kunnon hankautuma ja rakko. Nyt täytyy jättää pidemmät kävelyt pois muutamaksi päiväksi.  

Että pääsikin taas unohtumaan se vanha hyvä neuvo, että uudet kengät pitää ajaa sisään vähitellen. Kerran minulle kävi samoin niinkin pahassa paikassa kuin Roomassa. Uudet hienot italialaiset kengät ehtivät pilata pahasti kävelykierroksiani. Siitä lähtien olen pitänyt tarkasti huolta, että matkoillani on aina mukana myös käytetyt kengät.  

Jos olisin ollut oikein viisas, olisin jo uudet kengät ostaessani noudattanut alapuolella annettuja ohjeita. Hyvät lukijat, ottakaa opiksenne minun harmillisesta kokemuksestani ja noudattakaa näitä hyviksi tunnettuja konsteja.