Ei yhtään

Katsoin televisiosta elokuvan Päätalo (ohj. Hannu Kahakorpi 2008, - löytyy Ylen Areenasta). Se on kuvaus nuoren  Kalle Päätalon mutkikkaasta tiestä kirjailijanuransa käynnistymiseen. Kuvauksen ytimessä ovat tulevan kirjailijaan runsaat parisuhdekiemurat,

Blogin lukijat tietävät, että kirja-aiheista kirjoittaessani minulla on tapana kaivaa hyllystä aiheeseen liittyviä teoksia.  Otan niistä valokuvan ja pistän kirjoituksen koristeeksi. Hyllystäni yleensä löytyy aineksia kaikkeen tarpeelliseen.

Nyt perinne katkeaa. Tähän tekstiin ei tule valokuvaa Päätalon kirjoista. Syy laiminlyöntiin on helposti selitettävissä. Hyllyssäni ei ole yhtään Päätalon kirjaa.

Puuttuvan kuvan keinotekoiseksi korvikkeeksi otan kuvan hyllystäni siitä kohdasta, jossa Päätalon kirjojen kuuluisi aakkosjärjestyksen mukaan sijaita. Tuossa Aleksandr Puškinin ja François Rabelais´n välissä niiden pitäisi olla. Siihen välin pitäisi tulla 39 paksua Päätalon romaania. Ei yksi hylly riittäisi.

Kahta Päätalon kirjaa muistan joskus kauan sitten aloittaneeni, mutta kesken taisivat jäädä. Jotenkin jäi tuntuma, että sielu ja mieli olisi pitänyt reivata toisenlaiseen asentoon, jotta lukeminen etenisi. Voimaa reivaamiseen ei juuri silloin löytynyt. Se on kummallista, sillä lukijoita Päätalolla on valtavasti. Ei taida suurempaa myyntitykkiä valtakunnasta löytyä. Miksi siis minä en tämän kanssa pärjännyt?

Paljon on puhuttu, että Päätalossa rahvaan ja eliitin maku ei kohtaa. Lukijat rakastavat, kriitikot moittivat. En tunnista tätä itsessäni. Kyllä minulle ”rahvaan” kulttuuri monessa maittaa, - Ehkä joskus vielä teen uuden aloituksen. Jos innostuisin, luettavaa riittäisi vuosikausiksi.

Elokuvassa oli kolme kirjallisuusviitettä Päätalon omien teosten ulkopuolelle. Nämä kaikki sentään onneksi löytyvät hyllystäni valokuvattavaksi.

1.  Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? – Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää (WSOY 1935) on nuoren Kallen opaskirja, jota hän tutkii jatkuvasti.

2. Kalle lähettelee ensimmäistä käsikirjoitustaan kustantajille. WSOY, Otava ja Tammi palauttavat paperinipun kelvottomana kustannettavaksi. Moitteiden ydin on siinä, että kirjoitus on muodoton eikä muistuta ollenkaan romania. Kirjoittajaa suositellaan tutustumaan romaanin teoriaan esim. lukemalla Alex Matsonin teoksen Romaanitaide.

3. Gummeruksen (myöhemmin Weilin & Göösin) kirjallinen johtaja Ville Repo tajusi Päätalon lähettämän paperinipun  sisältämän lahjakkuuden sen puutteista huolimatta. Repo auttoi Päätaloa muokkaamaan kirjoitustaan julkaisukuntoon. Siitä työstä syntyi Ihmisiä telineillä -niminen kirja, ja siitä menestys alkoi. Päätalo pysyi Gummeruksella koko uransa ajan. Repo on kuvannut kohtaamistaan Päätalon kanssa muistelmakirjassa Kättentaputukset raastuvanoikeudessa (W & G 1987).

 

Tämä on vaikeaa

Kalle Päätalon syntymästä tuli sata vuotta. Poikkeuksellisen vaikea kirjailija!

Kyllä minä ns. vaikeiden kirjailijoiden kanssa olen yleensä pärjännyt, sellaisten kuin Proust, Joyce, Woolf tai Musil. Puhumattakaan sellaisista kuin Volter Kilpi tai Paavo Haavikko. Mutta varjele kun vastaan tulee Päätalo niin silloin menevät ajatukset solmuun ja suu kuivuu.

Olen minä yrittänyt. Yhtä luin aikani, puoliväliin pääsin.

Hesari kirjoitti sunnuntaina (10. marraskuuta 2019) kaksi laajaa artikkelia aiheesta. Esa Lilja kuvaili kokonaisen aukean verran urakointiaan. Hän oli lukenut läpi koko Iijoki-sarjan (25 osaa, yli 16000 sivua).

Kirjoitus kävi suosituksesta, ihan uskottavasti. Kun lukeminen oli päässyt vauhtiin, teksti lähti vetämään ja muuttui intohimoiseksi nautinnoksi. Sellaisesta minäkin olen haaveillut. Ongelma on vain siinä, miten lukemisen saisi lähtemään vauhtiin.

Hesarin toinen, Päätalo-tutkimuksia esitellyt artikkeli oli miehekkäämpää tekoa, pikkuisen äijäilevä, kuten kirjoittajallaan aina. Se ei käynyt suosituksesta vaan herätti enemmänkin epäluuloja. Kirjoittaja tuli tutuksi aikoinaan jo yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksella. Hän runteli Haanpäänkin puolituntemattomaksi elämäkertakirjassa. Ei sellaisen innokasta ihailua oikein voi ottaa vakavasti Päätalonkaan kohdalla.

Tarvitaan uskottavia suosittelijoita. On niitä, paljonkin, aivan huippujakin, Kekkosesta alkaen. Muistan erityisesti erään filosofin, nyt jo edesmenneen, joka intoili joka joulun jälkeen uudesta lukukokemuksestaan. Eikä ollut mikään kansanmies eikä rahvaasta peräisin, kaukana siitä, mutta silti Päätalo kelpasi, ei mikään muu sieltä päinkään. Siinä vaikutuspiirissä minäkin jouduin hiljaa kyseenalaistamaan omat mieltymykseni.

Mutta muuttamatta mieltymykset jäivät. Saa nähdä kuinka nyt käy.

Ensi kesänä olisi ehkä oivallinen tilaisuus muuttua, kun kesäisen lukemisen ympäristökin on muuttunut täysin. Taakse on jäänyt pirkanmaalainen torpparimiljöö niskavuorelaisesti jäyhässä maisemassa ja tilalle on tullut rannikkoruotsinkielinen vanha ja fiini kulttuurimiljöö, etten sanoisi hieman kustavilaisen koristeellinen.

Sellaisessa ympäristössä saattaisi hyvinkin menestyä päätalomainen tukkityömiesten karkeasyisen elämänmenon naturalistinen kuvaus. Vastakohdathan tunnetusti etsivät toisiaan.