Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kom-teatteri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kom-teatteri. Näytä kaikki tekstit

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Onneksi pääsin karkuun



Äskeisissä isoissa juhlissa entisen työpaikkani tiloissa järjestettiin tietenkin monenlaisia kilpailuja. Niin aina.

Minulta puuttuu kilpailuvietti, kuten olen ennenkin täällä kirjoittanut. Se ei koske pelkästään urheilua, se koskee myös näitä ainaisia juhlien pelleilykilpailuja.

Viimeksi taisin joutua kilpailemaan köydenvedossa. Se tapahtui mökkinaapurin syntymäpäivillä muutama vuosi sitten. Se ei ollut mukavaa hirmuhelteessä juhlapuku päällä. Myöhemmin yöllä saunan ja juhlajuomien jälkeen järjestettiin viestijuoksukilpailu. Viestikapulana toimivat uimahousut. Ne vaihdettiin juoksijalta seuraavalle aina kääntymiskepin luona. Naisvaltainen yleisö oli kerääntynyt hurraamaan juuri siihen päähän nurmikenttää. Juoksuista toteutui vain seniorimiesten kilpailu. Muihin sarjoihin ei jostain syystä löytynyt osanottajia.

Nyt työpaikan juhlissa en jäänyt seuraamaan, millaisia kilpailuja oli tulossa. Luultavasti jotain viestijuoksuja tai vastaavaa. Pakenin parin  kilpailuvietittömän naishenkilön kanssa syvälle talon kellariin, entiseen pannuhuoneeseen, jota on iät ajat käytetty henkilökunnan salaisena tupakkatilana. Kukaan meistä ei kuitenkaan tupakoinut. Tuntui vain hyvältä päästä karkuun.

Teini-iän kilpailut olivat ihan eri asia. Juhlissa oli aina pikkurohkeita kilpailuja. Piti pitää tytön kanssa vartaloiden välissä tai suusta suuhun jotain pikkuesinettä, joka aina meinasi pudota. Se meni käytännössä pussailuksi ja kopeloinniksi, ja yleisöllä oli hauskaa. Luulen, että tytöllä ei ollut yhtä hauskaa.

Suomi on omituisten kilpailujen maa. Niistä on yritetty tehdä suorastaan kansallisbrändi. Akankanto, suopotkupallo, kusiaispesässä istuminen.

Ja sitten nämä television pudotus- ja häväistyspelit. Ne ovat samaa sukua. Ihmetellä täytyy, miten kukaan suostuu sellaiseen, ihan vapaaehtoisesti. Varmaankin isolla rahalla? Kuinka isolla? Luultavasti hyvin pienellä. Muistiin nousee aihetta oivaltavasti käsittelevä kirja "Ammutaanhan hevosiakin" (They Shoot Horses, Don´t They, Horace McCoy 1935, suom. Jouni Salojärvi 1978) ja sen pohjalta tehty näytelmä "Maratontanssit", esitetty mm. Kom-teatterissa 1981.

Ajatus harhautuu kuvittelemaan, että minä itse joutuisin joskus BB-taloon tai Nakudeitteihin paratiisisaarelle.

Kuvassa yksi varhaisimmista noloista kilpailuista. Seremoniamestarina 60-luvun suursuosikki Niilo Tarvajärvi.
(Elokuvasta "Iloinen Linnanmäki", ohj. Jack Witikka 1960)




keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Muuttomiehet



Minä en ole vuosikymmeniin muuttanut. Nykyiseen asuntooni muutin heti opiskelujen päätyttyä 1980-luvun alussa.

Muutettavaa tavaraa ei silloin paljon ollut. Homma sujui melkein kokonaan Rättisitikalla. Muistiin jäänyt Rättärin mestarisuoritus oli, että sillä siirtyi jopa isokokoinen kirjoituspöytäni. Se on Billnäsin tamminen tuote jostain vuosikymmenien takaa. Se on vieläkin käytössä tässä tietokoneeni alla. Sitikasta vaan katto rullalle ja peräluukun kansi pois. Niin kulki kirjoituspöytä opiskelijakämpästä Rööperin Merimiehenkadulta Töölöntorille. Kantoapua toki sain.

Joku sanoi, että muuttaminen kasvattaa ihmistä, lisää hänen luonteensa uudistumiskykyä, antaa uutta elämänkokemusta. Minulta siis tältä osin elämänkokemus ja luonteenkasvatus on jäänyt puutteelliseksi. Se taitaa näkyä esimerkiksi siinä, että minulle on kertynyt joka paikka täyteen tavaraa, suurelta osin tarpeetontakin. Ison asunnon lisäksi ullakon ja kellarin komerot ovat täynnä. Meillä paikalleen jämähtäneillä ihmisillä on tunnetusti taipumus varastoida tavaroitaan, muistojaan, tarpeitaan ja tunteitaan.

Tällaisista henkilökohtaisista syistä minulle oli elämys käydä katsomassa Kom-teatterissa Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama näytelmä nimeltä Muuttomiehet. Siinä siirretään turhaa rompetta ammattimiesten voimin. Muuttolaatikoita riittää, mutta niitä ei ole tarkoitus pistää Rättisitikan kyytiin.

Tämä sydämellinen komedia antoi perspektiiviä. Yleisön tyytyväinen hyrinä yhdisti paljon muuttaneet ja vähän muuttaneet, minutkin, osaksi ihmiskunnan yhteistä kokemusta. Tuli ymmärrys, että samassa veneessä ollaan. Eikä kokemus jäänyt pelkän konkretian tasolle. Ajankohtainen pakolaistilanne ja jopa käynnissä oleva ilmastonmuutos ulottuivat osaksi näytelmän hallitsematonta muuttomelskettä, jossa ei ollut selvää, onko muuttolaatikossa ja jätesäkissä omaa vai naapurin tavaraa ja mihin mikäkin viedään.

Tuli kokemus, että saa sen luonteen kasvun ja uudistumisen teatteristakin. Ei tarvitse välttämättä itse muuttaa. Enkä ole aikeissakaan muuttaa. Näytelmän loppulaulu herkisti jopa tällaisen kovapintaisen katsojan kuin minä: "Tarvitsemme lisää todisteita siitä mitä olemme."




sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Helmi Helsingin 2



[jatkuu]

Jokseenkin tarkasti 85 vuotta on kulunut siitä, kun kuvassa 1 näkyvä puisto, Vuorimiehenpuisto Helsingin Ullanlinnan kaupunginosassa, nousi suomalaisen kirjallisuuden historiaan. Tarkalleen se tapahtui 7. huhtikuuta 1929.

16-vuotias Saima Harmaja asui kuvassa näkyvässä talossa (Saiman huone oven yläpuolella kolmannessa kerroksessa). Perhe oli Helsingin hienostoa, isä professori ja äiti senaattorin tytär. Asunto oli tilava. Nuori Saima oli yritellyt jo pitkään runojen kirjoittamista.


Vastapäätä puiston toisella laidalla asui muuan Mika Waltari -niminen nuorukainen, Saimaa viitisen vuotta vanhempi. Mika oli saanut käsiinsä Saiman runoja ja päätti soittaa tälle ja kutsua käymään.

Professori-isän mielestä ei tullut kuuloonkaan, että tytär menee kyläilemään nuoren miehen luo. Ei varsinkaan sellaisen kuin Waltari, joka oli maineeltaan kovin villi ja kirjoittanut kirjan, joka pursusi erotiikkaa. Hänhän oli jo lukioiässä saavuttanut outoa mainetta kirjoitettuaan Uuteen Suomeen kirjoituksen, jossa puolusti naisten tupakointia. Nimimerkki oli "Kauniimman sukupuolen ihailija". Että sen sortin poikamies...

Niinpä Saima joutui salaa livahtamaan keittiön puoleisesta palvelijattarien portaasta. Hän käveli puiston poikki Waltarin kotiin (kuva 2, neljäs kerros, mikä ikkuna, sitä en ole onnistunut selvittämään). Sisäänkäynti oli nurkan takana Tehtaankadun puolella.


Siitä luvattomasta puiston läpi kävelystä alkoi Saiman lyhyt mutta intensiivinen runoilijanura, jota erityisesti Suomen naispuolinen lukijakunta on osannut arvostaa. Waltarista oli ihan oikeasti apua alkuun pääsyssä. 

Saiman ura jäi lyhyeksi, hän sairastui ja kuoli keuhkotautiin 23-vuotiaana. Hänellä kuitenkin ehti olla yksi toiveikas romanssikin, jonka ydin oli salaiset pussailukäynnit viereisellä Tähtitorninmäellä. Pettymykseen se kuitenkin päättyi. Runoja voi luonnehtia tunnesävyiltään vahvoiksi mutta häilyviksi, on masennuksen ja epätoivon sävyjä, jotka vaihtuvat välillä innostuvaan ja säkenöivään toiveikkuuteen.

Saman puiston laidalla Korkeavuorenkadun puolella asui kolmaskin nuori kirjailijanalku: Arvo Turtiainen. Stadin Arskana tunnettu kirjailija tuli sen verran tutuksi Waltarin kanssa, että he pysyivät kavereina ikämiehiksi asti, vaikka aatteet ja asenteet kovasti poikkesivatkin.

Nykyaikanakaan Vuorimiehenpuisto ei ole vailla kirjallisia yhteyksiä. Puiston nurkalla Kapteeninkadun puolella sijaitsee ravintola Sea Horse eli "Sikala". Se on yksi Helsingin tunnetuimmista ja pitkäikäisimmistä taiteilijakapakoista, osa kuuluisaa "bermudan kolmiota" - Sea Horse, Kosmos ja Bulevardia). Se on perustettu 1934, joten Saima ehti nähdä sen ennen kuolemaansa. Nykyiset tupakoivat kapakkavieraat joutuvat käyttämään puiston nurkkaa tupakointipaikkanaan.


Kolme kirjallisuuden nobelistiakin on Sikalassa istunut: Jean-Paul Sartre, Pablo Neruda ja Gabriel García Márquez, suomentajiensa seurassa. Ravintolassa on kaksi maankuulua ruoka-annosta: "rapeaksi paistetut silakat" ja muusi ja punajuuri (16,50 e) ja sipulipihvi (25,50 e). Jälkimmäisen jopa Finacial Times valitsi takavuosina maailman top ten -pihvilistalleen.

Kun vielä muistaa, että aivan vieressä sijaitsee kotimaiseen draamakirjallisuuteen viime vuosina erikoistunut Kom-teatteri, voinee sanoa, että tämä puisto on helsinkiläinen kirjallisuuskohde.

Teen ehdotuksen. Samalla tavalla kuin Katajanokanpuiston nimi muutettiin Tove Janssonin puistoksi, Vuorimiehenpuiston nimi voitaisiin muuttaa Saima Harmajan puistoksi.




lauantai 22. maaliskuuta 2014

Mihin menisin?



Kesä puskee silmille niin että hirvittää. Talven vegetatiivinen uneliaisuus kaikkoaa ja stressi iskee. Häivyn kesäksi taas perinteiseen tapaan pois Töölöntorilta kesäkotiini pohjoiselle Pirkanmaalle. Nyt alkavat olla käsillä viimeiset hetket käyttää hyväksi Helsingin runsasta kulttuuritarjontaa. Pitää olla tarkka, että ehtii käydä katsomassa ne esitykset, näyttelyt ja tapahtumat, joita ei enää kesän jälkeen ole tarjolla.

Tätä tarkoitusta varten selasin tarkasti tänään ilmestyneen Helsingin Sanomien Nyt-liitteen. Kädessäni oli punakynä. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut merkitä virheitä niin kuin opettaja, vaan merkitä huomiovärillä kiinnostavat kohteet.

Nyt-liite on aika kattava. Sen toimitus näyttää aikuistuneen, artikkelit eivät enää ole yhtä puberteettisia kuin ennen. Ainoastaan televisioelokuville tähtiä antavaa toimittajaa vastaan esitän kritiikkiä. Toivoisin vähän aikuisempaa makua, niin että elokuvan historian suuret klassikotkin pääsisivät kunnon tähtimäärille, eivät ainoastaan vampyyri- ja ufojutut.

Nyt pitäisi ruveta tilaamaan lippuja teattereihin. Tarjolla olisi ainakin Kaspar Hauser (Q-teatteri), Europaeus (Kansallisteatteri, Luolasto (Kansallisteatteri), Vadelmavenepakolainen (Kom-teatteri) ja ennen kaikkea Sormet hunajapurkissa (Ryhmäteatteri - sillä tämä on hyvästijättö Pengerkadun näyttämölle, joka on kolme vuosikymmentä ollut kaupungin ehkä tärkein teatterifoorumi).

Musiikin tarjonnasta en voi ohittaa juuri alkavaa Kirkko soikoon -sarjaa. Nyt-liite esittelee kaupungin kirkkoja akustiikan näkökulmasta. En vielä osaa päättää, mihin kirkkoon menisin, sillä tarjontaa on paljon.

Pienimuotoisempaa ja kertaluonteista musiikkitarjontaa on myös. Birgitta Ulfsson kunnioittaa Tove Jansson 100 vuotta -vuotta lauluillallaan nimeltä Den avslöjande tröstaren. Bisse on jo 85-vuotias. Hienon taiteilijan konserttiin on pakko päästä. Nuorempaa sukupolvea edustaa Arja Saijonmaa. Hänen konserttinsa nimi on Den hemliga stranden. Molemmat Espoossa.

Taidemuseoiden tarjonnasta merkitsin etusijalle Ateneumin Tove Jansson -näyttelyn ja Tennispalatsin Chaplin-näyttelyn. Molemmat kyllä jatkuvat vielä syksylläkin, joten paniikkikiirettä ei ole.

Minulla on harmillinen taipumus sivuuttaa esitelmät ja tieteelliset seminaarit. Niin ei pitäisi tehdä, sillä paljon kiinnostavaa tapahtuu. Viimeksi osallistuin pari viikkoa sitten kielitieteilijä E. N. Setälän syntymän 150-vuotisseminaariin. Minulla on erityisintressi aiheeseen. Hyvin mielenkiintoinen ja antoisa seminaari. Kuva (Saša Tkalčan) on peräisin Kotimaisten kielten keskuksen nettisivuilta. Huomaan itsekin päässeeni mukaan kuvaan, mutta kiusallakaan en kerro, missä.





tiistai 12. maaliskuuta 2013

Nuorin silmin



 

Kävin teatterissa. Kom-teatterin tuore ensi-ilta on vanha kunnon Kolme sisarta. Anton Tšehovin klassikkonäytelmä on niin tuttu, että tietää tarkasti mitä on tulossa.  

Vaan eipä ollut tuttu tällä kerralla. Tosin tiesin kyllä, etten saa sitä mitä luulin. Olin lukenut arvostelut ja tiesin, että tulkinta on aivan uudenlainen. Nuori ohjaaja Lauri Maijala on jo ehtinyt saavuttaa mainetta tabuja rikkovalla tyylillään.  

Tuli villi teatterikokemus. Nämä sisarukset Olga, Masa ja Irina elävät meluisan groteskia elämää - heidän talonsa on kaaosmaisessa tilassa. Kuuluisa tšehovilainen katkeransuloinen kaiho ja kaipuu pois riutuvasta pysähtyneisyyden tilasta saa aivan uudenlaisen merkityksen. Ehkä nämäkin sisarukset uneksuvat, mutta heiltä puuttuu jotakin, mikä ei ole entisellä tavalla ymmärrettävissä: "Voi, minä olen niin uneksunut rakkaudesta, olen uneksinut yötä päivää, mutta sieluni on kuin hieno flyygeli, jonka kansi on lukossa ja avain kadonnut."  

Voin aavistaa, että Kom-teatterin uustulkinta ärsyttää monia klassikoiden tuntijoita. Toisia se miellyttää. Kulttuurikiistan ainekset ovat ilmeiset. Aivan kuin Kristian Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa pari vuotta sitten. Monet - varsinkin oikean laidan poliitikot - riensivät tuomitsemaan sen esitystä näkemättä. Kom-Tšehov ei kuitenkaan rienaa kansallisia tuntoja.  

Saako klassikkoja tulkita uudella tavalla? Mielestäni saa, jos tekee sen hyvin. Mielellään pitääkin tulkita uudella tavalla, sillä vanhojen tulkintojen toistaminen uusin miehityksin ei ole kovin perusteltua, joskin usein yleisöä miellyttävää. Kom tekee Tsehovinsa erittäin hyvin. Voi sen näinkin nähdä. Ainoan miinuksen annan esityksen kestosta. Kolme ja puoli tuntia uuvutti. Tunti pois ja kehuisin vielä enemmän.  

Kuvassa uusi tulkinta vielä vanhemmasta klassikosta (Anneli Sipiläinen: Luontoäidin lapset). Esillä Mäntän nykytaidenäyttelyssä 2011.