Pettääkö muisti?

Huomasin, että Kerstin Ekmanin Händelser vid vatten (1993) on tehty televisiosarjaksi. Sellainen ilahduttaa.

Luin kirjan heti tuoreeltaan ja pidin kovasti. Rikosromaaniksi se luokiteltiin, mutta se oli paljon muutakin. Rikos siinä kyllä tapahtuu, mutta kirja ei keskity sen selvittelyyn eikä siinä hääri poliiseja. Voisi sanoa, että kirja on monitasoinen psykologinen matka ihmisten valtapeleihin ja muistin syövereihin. Tällainen muistikiva kirjasta jäi.

Romaanista tuli menestys. Se voitti Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon. Suomennos Tapahtui veden äärellä (Oili Suominen 1994) pääsi laatukirjallisuuden ykkösryhmään, Tammen Keltaiseen Kirjastoon. Sinne vielä siihen aikaan teokset valitsi Jarl Hellemann, eikä hänen seulaansa olisi läpäissyt mikään vähäpätöinen romaani.

Minä katsoin uuden sarjafilmin ykkösosan heti kun se Yle Areenaan ilmestyi.

Tuloksena oli hämmennys. En oikein tunnistanut filmiä samaksi, minkä olin 30 vuotta sitten lukenut. Tuttuakin oli, mutta jotenkin oudosti vieraalta kokonaisuus tuntui.

Ehkä muistikuvani on hämärtynyt? Muistin outoja syövereitä kirjakin kuvasi – ehkä sama koskee lukijaa. Vai onko kyse siitä tavallisesta ilmiöstä, että kirjan siirtäminen filmiksi sävyt säilyttäen on enimmäkseen mahdoton tehtävä?

Onhan tästä esimerkkejä. Laadukkaat rikosromaanit kadottavat melkein aina hehkunsa, kun niistä tehdään sarjafilmejä. Pidin kovasti Henning Mankellin Wallander-kirjoista, mutta ylipitkä televisiosarja ei yllä lähellekään. Vain toiminnallinen juonenkulku on esillä, sisäisen tunteet hukataan. Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-teokset olivat kotimaisen rikoskirjallisuuden kaikkien aikojen oivaltavinta tasoa. Moni ohjaaja teki niistä filmejä, muutama (esim. Rakkauden nälkä, Poliisin poika) kohtalaisen onnistuneestikin, mutta muutamat, kuten Pahan pappi suorastaan kelvoton.

Pistin uuden sarjan tauolle ykkösosan jälkeen. Kaivoin kirjan esille hyllystäni. Tämä pitää lukea ensin, vasta sitten katson viisi jäljellä olevaa osaa. Kolmenkymmenen vuoden takainen lukukokemus pitää toistaa, jotta muistin häiriöt eivät pääse haittaamaan katsomista.

 

"Ruotsin ja maailman omatunto"

Suru-uutinen ei tullut aivan yllätyksenä. Syöpähoidon huonosta onnistumisesta oli tihkunut tietoja.

Tieto Henning Mankellin kuolemasta pysähdytti. Hänestä oli tullut minulle tärkeä kirjailija. Hän vaikutti keskeisesti siihen, että aloin uudestaan lukea dekkareita. Pitkän tauon jälkeen. Oli kyllä toinenkin, joka vaikutti samaan suuntaan: Matti Yrjänä Joensuu. Molemmat ovat nyt poissa.

Luin kyllä nuorena rikoskirjallisuuden klassikoita, sellaisia kuin Sherlock Holmes, neiti Marple, Hercule Poirot ja Maigret. Tuli jopa vaihe, jolloin luin Jerry Cottonia ja Carter Brownia. Mutta sitten ne jäivät. Aloin opiskella kirjallisuustiedettä, ja siinä uusilla dekkareilla ei ollut sijaa.

Joensuun ja Mankellin kirjoista löysin genren uudelleen. Ne olivat uudenlaista laatukirjallisuutta. Harjunpää ja Wallander olivat samaa sukua. He eivät pelkästään ratkaisseet rikosarvoituksia. He toimivat yhteiskunnan arvojen peilinä. "Ruotsin ja maailman omatunto", otsikoi HS tänään muistokirjoituksensa. Osuva luonnehdinta. Mankell toteutti samaa myös yksityiselämässään.

Wallanderista tuli maailmanmenestys, enkä ihmettele. Kirjoista tunnisti itsensä, minä ainakin. Ystadissa tapahtui kyllä uskomattoman paljon ja uskomattoman rankkoja rikoksia, mutta ne kuvastivat uskottavasti maailman ja Ruotsin eettisen ilmapiirin muuttumista huonompaan suuntaan. Uskottavin oli kuitenkin päähenkilö itse. Wallanderissa löytyi mentaalinen samastumiskohde myös suomalaiselle keski-iän ylittäneelle miespuoliselle lukijalle.

Wallanderista tehtiin myös elokuvia ja tv-sarjoja. Aika heikkotasoisia mielestäni. Ne eivät enimmäkseen vastaa kirjojen sisintä olemusta. Parhaimmillaan filmit olivat alkuvaiheessa, kun pääosaa näytteli Rolf Lassgård.  Myöhemmät tuotteet, myös enlantilaiset, jäävät pahasti jälkeen. Filmien katsoja ei saa oikeaa käsitystä kirjojen laadusta.

Wallander houkutteli lukemaan myös Mankellin muuta tuotantoa, jota oli runsaasti. Sieltäkin löytyi monta vaikuttavaa teosta. Juuri äskettäin sain luetuksi kuvassa näkyvän teoksen. Kuin enteenä suru-uutisesta.

Uuni ja Wallander

Dessutom alkoi lukea kahta joululahjakirjaa rinnakkain.

Tällainen kummastuttaa joitakin, mutta minulle tapa on luonteva ja usein käytetty. Rinnakkain luettavat teokset pitää kuitenkin valita niin, että jos toinen on vaativa, toinen on helppolukuinen.

Joskus systeemiin voi liittyä kolmaskin kirja. Sen pitää olla lyriikkaa tai aforistiikkaa. Silloin sivut eivät käänny tiheään. Yksikin rivi saattaa riittää pitkään tuumailuun.

Tämänkertaiset kirjani ovat Antti Hyvyn Uuni (vaikea) ja Henning Mankellin Rauhaton mies (helppo). Lyriikkaa ei tällä kerralla päässyt mukaan.

Molempien kirjailijoiden tuotanto on tuttua jo vuosien takaa, joten siis tiesin mihin ryhdyn ja kaksoisvalinta oli harkittu teko. Kun Hyryn hitaaseen etenemiseen väsyy, siirtyminen Wallanderin hyvään vetoon virkistää, parhaimmillaan jopa niin paljon, että Uunin lukeminen voi kohta taas jatkua.

Kirjailijoiden vanha maine tuntuu pätevän näihin uusiinkin kirjoihin - tosin vaikutelma perustuu tässä vaiheessa vasta pieneen pätkään kirjan alusta. Hyry eteni 30 sivua, Wallander 57 sivua.

Hyryn osalta sivumäärä on varsin hyvä saavutus yhden reilun tunnin kestoisen istunnon saavutukseksi. Wallanderia olisi voinut lukea pidempäänkin, vaikkapa koko kirja kerralla loppuun yötä myöten, mutta esteeksi tuli sovittu vierailu.

Vielä ei ole aika sanoa mitään arvosteluun vivahtavaakaan. Dessutom on siinä periaatteellinen eikä suostu tekemään niin kuin esim. kunnioitettu pääministerimme, jolla on kyky arvostella teatteriesitys sitä näkemättä (tunnettu esimerkki Smedsin Tuntematon sotilas).

Hyryn lukemisesta eräs asiaa ymmärtävä tuttava sanoi Dessutomille, että lukeminen helpottuu, jos lukijalla on omaa kokemusta muuraamisesta ja laastin tekemisestä. Voi olla. Dessutomilta tämä kokemus puuttuu. Muutaman kerran on tullut myllättyä apumiehenä betonia, mutta muuraamiseen en ole koskenut.

Toiston ja ahkeran työponnistelun estetiikka on tuttua Hyryn tuotannosta. Ei se aina vedä. Jossain kohdassa se voi muuttua yksitoikkoisuudeksi, kun tiilien muuraamista selostetaan yksi kerrallaan.

Sen sijaan Mankellin keskeiseksi nouseva teema on Dessutomille hyvinkin tuttua ja itse koettua. Tällä tarkoitan, että olen vanhentunut samoille rajoille kuin komisario Wallander. Eikä minullakaan mukavalta tunnu.