maanantai 27. helmikuuta 2017

Mitä kuuluu?

"Mitä kuuluu?"  

Taas kerran sain tuon kysymyksen pahaa aavistamatta vastatakseni. Se on inhottava kysymys, varsinkin jos sen esittää kutsuilla drinkkilasi kädessä nuori nainen. Sellaiselle Vietnam, Easy Rider, Arosusi tai Beatles eivät merkitse mitään, näin ainakin luulen. Mitä sellaiseen keskustelun avaukseen vastaisi? Tietäähän ne vanhojen kuulumiset.

Kysyjän tavoitteena on tietysti käynnistää amerikkalaistyyppinen kevyt small talk eli joutavanpäiväinen jaarittelu. Suomalaismentaliteetilla varustettu ei kuitenkaan aina hallitse tuollaista kommunikointia, johon luontevin vastaus olisi "mitäs tässä, ihan mukavaa kuuluu. Entäs ite?".

Käsiteltäväksi voisi ottaa säätilan. Urheilu voisi olla toinen kelvollinen aihe. Politiikkaa on syytä välttää, Trumpia lukuun ottamatta. Julkkisjuorut kelpaavat myös, samoin TV-ohjelmat, kuten Putous, Haluatko miljonääriksi ja Voice of Finland. Niistä käytävään keskusteluun voi käyttää sellaista Valitut Palat -tyyppistä kotipsykologiaa.

Ei missään nimessä saa kääntää puhetta taiteeseen, ei varsinkaan Kaurismäkeen, ellei ole vuorenvarma, että keskustelukumppani on tajunnut tapahtumien puutteen ja puhumisen niukkuuden kansallisen merkityksen. Tämä rajoitus koskee vain suomalaisia keskustelukumppaneita, ulkomaanpellet kyllä tajuavat tämmöiset (siteeraan tässä Peter von Baghin usein käyttämää termiä).

Mutta ei. Kevytrupattelun sijaan moni sortuu hämmennyksissään aloittamaan hitaan tsehovilaistyyppisen sielullisen syväluotauksen kuulumisistaan, varsinkin jos onnistunut vapautumaan miellyttämisvietin vaikutuksesta. Niin minäkin.

Kuvassa Platon ja Aristoteles. Hekään eivät olleet varsinaisia small talkin mestareita. Muistiin kirjoitetut keskustelut ovat omalaatuista vänkäämistä monimutkaisista asioista vailla minkäänlaista kepeyttä. 




lauantai 25. helmikuuta 2017

Onni on omistaa kaveri

"On onni omistaa remonttitaitoinen kaveri."

Näin viisaasti sanoi remonttitaitoinen kaverini, jonka pyysin apuun, kun isännöitsijäntoimistosta tuli tieto, että kämpässäni pitää olla kolme palohälytintä. Minulla oli vain yksi.

Sitten hän jatkoi: "On onni omistaa suomen kielen taitoinen kaveri", ja läppäisi minua olkapäähän.

Tämä tummaihoinen remonttimies tuli tutukseni jo muutama vuosi sitten, kun hän työskenteli samassa työpaikassa kuin minä. Silloin autoin häntä kirjoittamaan monenlaisia anomuksia ja asiakirjoja, joita hän tarvitsi kansalaisuus- ja koulutusasioihinsa. Jo silloin oli puhetta, että hän mielellään tulee auttamaan kun apua tarvitsen. Muutamaan kertaan näin on tapahtunut.

Nyt hän tuli mukanaan iskupora ja tikkaat. Ei kauan kestänyt, kun palohälyttimet olivat kiinni katossani. Saman tien menimme myös naapurissani asuvan vanhanrouvan puolelle, sillä palohälytinmääräys koski myös hänen asuntoaan.

Sitten istuimme pöytään nauttimaan kahvia ja rouvan itse leipomaa pullaa. Sitten Afrikan-poika sai pitkää ja perusteellista kotoutusoppia, kun vanharouva tapansa mukaan kaivoi valokuva-albuminsa ja alkoi kertoa muistojaan Terijoelta ja Viipurista.

On minulla onni omistaa toinenkin remonttitaitoinen kaveri. Hänen alaansa ovat autot. Saan avaimet käteen -periaatteella toteutetun huollon Yarikselleni joka kevät autoilukauden alkaessa ja katsastushuollon joka syksy kauden päättyessä. Vastapalvelukseksi olen hänellekin tehnyt sekalaisia kirjoitustöitä.

Usein kuulee sanottavan, että jokaisella pitäisi olla juristi ja lääkäri kaveripiirissään. Ekonomeista ja teologeista ei niin ole väliä. Minulla tilanne on juuri väärinpäin.

Äskettäin olisin tarvinnut juristia, kun kokeilin, osaisinko laatia perukirjan. Minulla oli mielestäni kaikki tarvittavat asiapaperit, mutta amatöörin epävarmuus iski. Puuttuuko jotakin? Onko kaikki korrektisti ilmaistu? Ei auttanut kuin kääntyä pankin juristin puoleen, ja se on kallista. Lääkäri kaverina olisi voinut olla kiva pari vuotta sitten, kun terveyskeskuksessa tehdyn verikokeen jälkeen tekstiviestinä tuli tieto, että kaliumarvo oli 2,6. Olisin voinut kaverilääkäriltä ohimennen kysyä, onko se ok. Paljon myöhemmin selvisi, että ei ollut. Siitä koitui harmeja.

Ekonomikaveri minulla on, mutta häneltä minulla ei ole koskaan ollut mitään asiantuntijaa vaativaa kysyttävää. Sijoitusneuvontaa varmaankin saisin mutta en huoli. Pappikaverikin on. Hänen asiantuntemustaan muistan kerran käyttäneeni hyväksi. Tarvitsin erästä kirjoitustyötä varten raamatullisen lähdeviitteen. Soitin papille ja heti löytyi sitaatille hänen "kirjakultansa" luvut ja jakeen numerot.

Taiteilijakavereista on paljon iloa ja hyötyä. Näyttelijöiltä, ohjaajilta ja muusikoilta saisin viime hetken lipun melkein mihin tahansa esitykseen, on se kuinka loppuunmyyty tahansa. Kirjailijakavereilta saan tekijänkappaleita. Heitä pystyn auttamaankin antamalla arvioita tekstistä kirjoitusvaiheessa.

En minä itsekään taida ihan hyödytön olla kavereilleni, vaikka en remonttia tai raamattua yms. hallitse. Jonkinlaisesta asiantuntijasta käyn kirjallisuuden ja kielenhuollon alueella. Kyllä neuvoilleni kysyntää on riittänyt. On kysytty milloin mitäkin, suosituksia luettavaksi kirjaksi, nimeä unohtuneelle kirjalle ja sopivaa värssyä onnittelurunoon tai kuolinilmoitukseen. Nyt on menossa kaksi tekstintarkistusta, toinen tekeillä olevaan elokuva-alan tietokirjaan, toinen historian alan väitöskirjaan. Oikein mielelläni tällaisia puuhailen.



torstai 23. helmikuuta 2017

Tästä alkaa tulla tapa

En ole näissä puuhissa ensikertalainen.

Edellinen kerta oli joskus 1960-luvun puolivälin paikkeilla. Ja nyt sitten taas olen menossa katsomaan hiihtokilpailua. Tästähän alkaa tulla tapa.

Edellinen kerta oli Jyväskylässä Tuomiojärven takana Laajavuoressa. Ei siellä vielä silloin hyppyrimäkeä ollut, mutta hiihtämiseen se oli sopivaa maastoa. Olin itsekin kierrellyt niitä latuja. Siihen aikaan jopa teini-ikäisillä koululaisilla oli tapana hiihdellä ihan vapaaehtoisesti.

Kilpailuun osallistui yksi supertähti, Eero Mäntyranta, moninkertainen olympiavoittaja. Lähdin katsomaan kilpailua nimikirjoitusvihko taskussani. Olin kerännyt vihkoon kuuluisien urheilijoiden nimikirjoituksia. Nyt oli mahdollista hankkia tärkeä täydennys.



Meitä oli pitkä jono nimikirjoituksen metsästäjiä ja Eero valitti, että käsi vähän vapisee. Ei se ihmekään ollut. Hän oli hikinen ja läähättävä kireässä pakkasessa heti kilpailun jälkeen. Varmaankin hän olisi mieluummin tehnyt jotain muuta kuin kirjoittanut nimeään pikkupoikien vihkoihin.

On minulla itsellänikin kilpailukokemusta hiihdossa. Minulla on palkintokin. Se on alpakkalusikka kansakoulun hiihtokilpailusta (perinteisellä tyylillä eli "pertsalla, ei vapaalla!). Kilpailupaikka oli Hippoksen raviradan paikkeilla, vuosi oli ehkä 1960. En minä kärkipäätä ollut mutta en ihan viimeinenkään. Peräahon Paavali jäi viimeiseksi. Hän kaatui mäessä ja katkaisi suksensa ja joutui kahlaamaan metrisessä hangessa pari kilometriä maaliin.

Mutta nyt olen siis menossa taas hiihtokilpailuun. Menen katsomaan, en kilpailemaan. Kilpailut pidetään Lahdessa.

Vähän kyllä olen nyrpeä. Minut houkuteltiin tähän viekkaudella ja vääryydellä.

Lahdessa asuva kaveri kysyi joulun aikoihin, voisinko tulla pariksi päiväksi kyläilemään. Lupasin tulla, ja päivämäärät katsottiin saman tien.

Mistään hiihtokilpailuista ei ollut puhetta eikä tietoa. Kaveri lupasi kyllä katsoa, olisiko mitään kiinnostavaa tapahtumaa, johon hän tilaisi meille liput. Ajattelin, että se tarkoittaisi Teatteri Vanhaa Jukoa, yhtä suosikkiteatteriani, jossa olen monta kertaa ennenkin käynyt. Siellä kun on tuttuja tekijöitäkin.

Mutta ei, se tarkoitti hiihtokilpailuja. Lahdessa pidetään isot kisat.

Suomen suurmenestystä tässä tietysti toivotaan, mutta yllätyksiä voi sattua. (Kuva: Pulttibois, MTV3 / P-P. Petelius, Aake Kalliala, Reiska Laine)



tiistai 21. helmikuuta 2017

Valoa ikkunassa

Kun katson ikkunasta, siellä näkyy ikkunoita, ei juuri muuta. Paljon ikkunoita, kymmeniä. Muutamissa on vielä valo, vaikka kello on jo yli yhden.

Helsingin Sanomat kirjoitti juuri tästä sunnuntaina. Naapuriin ei olisi oikein sopivaa tällä tavalla kurkistella, mutta näkemättäkään ei voi olla.

Kaupunkielämä on juuri tätä. Tavallaan kuvittelemme olevamme anonyymejä, mutta toisaalta tiedämme, että kyllä meidät nähdään. Silti anonyymiys säilyy.

Yhdestä naapuristani on tällä tavalla tullut vuosien mittaan tuntematon tuttu. En tuntisi häntä kadulla, mutta ikkunasta näen hänet melkein joka ilta keskiyön kieppeillä. Osaan odottaa.  Olen kirjoittanut tästä ennenkin,  täällä. 

Hesarin kirjoituksessa kerrotaan, että tällaisille tuntemattomille mutta nähdyille naapureille on tavallista antaa yksityiskäytössä nimikin, kuten Ahkeruusmummo, Röökimuija, Bokserimies, Kirjailijanainen, Hendrix, Vanha nudisti, Pullervo.

Siteeraan vanhaa kirjoitustani, koska mikään ei ole muuttunut:
Mutta tämä vastapäisen ikkunan nainen on jäänyt kiikaroimatta. Melkein joka ilta keskiyön paikkeilla hän ilmestyy ikkunan eteen ja aloittaa touhun. Se on joko jumppaamista tai tanssimista. Hyppimistä, pyörähtelyä, taivuttelua. Ikkuna on sen verran kaukana kadun toisella puolella, että en näe tarkasti, mutta aavistelen, että pukeutuminen ei ole kovin runsasta. Ehkä jonkinlainen jumppatrikoo. 

Annan vastapäisen ikkunan naapurilleni nimen Tanssityttö.

En näe häntä muulloin, en syömässä aamiaista, en tiedä mitä hän televisiosta katsoo, en ole nähnyt hänellä vieraita. Näyttäisi, että hän asuu yksin, mutta en ole varma. Ainakaan keskiyöllä hänen tanssiinsa / jumppansa ei osallistu muita.

En usko, että hän on tietämätön siitä, että hänen ikkunatanssinsa näkyy kadun toisella puolella oleviin ikkunoihin. Kaupunkielämä on sellaista. Voidaan olla ja pysyä anonyymeinä vaikka ollaankin näkyvissä.  Oman taloni ja porraskäytäväni asukkaistakin tunnen vain muutaman.

Seinän takana asuu naapuri, josta tiedän vain nimen, koska se lukee postiluukussa. Näköhavaintoa ei ole. Vastapäätä asuu iäkäs leskirouva, jonka olen oppinut tuntemaan, koska hän on ollut aloitteellinen. Hän kutsuu kahville ja tarjoaa itse leipomaansa pullaa ja sitten katselemme vanhoja valokuva-albumeita. Autan häntä missä voin. Alakerran insinööri on ollut liiankin aloitteellinen. Hän kutsuu poikkeamaan ja tarjoaisi viinaa. Yritän välttää kohtaamisia. Hän aina pilkkaa minua runojen lukemisesta ja minä häntä ylimitoitetusta teknologiauskosta. Tasapuolisuuden nimissä.

Nykyisin siinä vastapäisessä talossa on kaksi muutakin valaistua ikkunaa keskiyöllä. Kolmannessa kerroksessa joku katsoo televisiota keskiyöhön asti, siiten valo sammuu. Ylimmässä kerroksessa on yhdessä ikkunassa valo koko yön. Ihmisiä ei näy, on vain valo. Tätä on jatkunut koko syksyn ja talven, kaikki yöt aamuun asti. Se vähän kummastuttaa. Onko siellä valokatkaisin rikki? Vai pelkääkö asukas pimeää?  Vai onko asunto tyhjillään ja valo jäänyt lähtiessä päälle?

Pitää tietysti ottaa huomioon, että näkeväthän ne sieltä kadun toiselta puolelta minut. Minulla on valo ikkunassa ja rullagardiini ylhäällä ja istun ikkunan edessä. Mitähän ne miettivät näkemästään? Partanaamainen ukko siinä istuu yöt kaiket ikkunan edessä isot luurit korvillaan eikä näytä tekevän mitään. Kahden puoli kolmen paikkeilla vasta sammuttaa valon.

Luultavasti näin miettivät. Minä näyn ikkunasta sivuttain, tietokoneeni ja näyttöruutuni jäävät näkymättömiin. Eivät he tiedä, mitä tässä touhuan. Aikataulu on suunnilleen sama päivästä päivään, vuodesta toiseen. Poikkeuspäiviä on, mutta ei enää kovin usein. Kesäksi katoan.

Askarruttamaan jää, millaisen nimityksen ne siellä ovat minusta ottaneet käyttöön. Partapappa? Luuriukko? 

Millaisen kuvan liittäisin tähän kirjoitukseen?  Voisin ottaa kuvan kadun yli siitä ikkunassa tanssivasta naisesta, mutta se taitaisi olla luvatonta tunkeutumista kotirauhan alueelle. Jotain ikkunaan liittyvää kuitenkin yritän keksiä. Olkoon se kuva pelakuusta Längelmäveden kesäkotini rantasaunan kammarin ikkunalla. Pelakuu ei taatusti nosta kannetta yksityiselämänsä loukkaamisesta.
  



sunnuntai 19. helmikuuta 2017

"Monta vaaraa ompi eessä - -"

Kaveria harmitti.

Hän oli lähtenyt ylittämään katua suojatiellä juuri kun jalankulkuvalo muuttui punaiseksi. Kyllä silloin vielä ehtii alta pois ennen kuin autot kaasuttavat liikkeelle.

Silloin hän oli huomannut pikkutytön, ehkä kolmi- nelivuotiaan, rynnistävän edessään kadulle. Hän nappasi kakaraa kädestä kiinni eikä päästänyt tätä autojen eteen vaan talutti takaisin jalkakäytävälle. Lapsi säikähti ja alkoi huutaa.

Silloin näyteikkunan edestä kääntyi naishenkilö, sellainen isoäiti-ikäinen, ja nosti metelin.     - Mitäs täällä? Päästä heti irti lapsesta.

Kaveri yritti selittää mutta ei onnistunut sanomaan mitään, sillä ilma oli sakeana kaikenlaista perverssiä pedofiiliä. Muutama ohikulkijakin pysähtyi kuuntelemaan. Katseista näki ajatusten laadun.

Ei auttanut muu kuin mutista anteeksipyyntö ja lähteä häpeissään menemään.



perjantai 17. helmikuuta 2017

Hyvää matkaa - Trevlig resa!

Jouduin laivaristeilylle. Sen verran reppana olen, etten keksinyt mitään tekosyytä eli vaihtoehtoista totuutta, jolla olisin voinut kieltäytyä. Seurue tuntui viihtyvän hyvin, minä vain pätkittäin. Se saattoi näkyä naamasta.

Noutopöydät aiheuttavat kummallisen ahneusrefleksin. Vaikka tietää sen lukemattomista määristä hotelliaamiaisia ja on päättänyt varoa, silti tosipaikan tullen  repsahtaa. Tulee pistetyksi iso läjä leikkeleitä leivän päälle ja syödyksi ylimääräinenkin kananmuna. Ja ne paistetut prinssinakit, joita ei koskaan muulloin tule syödyksi ollenkaan paitsi noutopöytäaamiaisella. Ähky olo aamusta alkaen. Ja vielä ähkympi päivällisen jälkeen.

Kauan sitten kerrottiin tarinoita, että saksalaiset ovat kovia keräämään laivojen noutopöydistä isot määrät sapuskaa mukaansa. Kaverini Kettunen kertoi kerran 70-luvulla itse nähneensä tapauksen, jossa saksalainen oli kerännyt ison muovipussillisen täyteen laivan noutopöydän antimia. Ovella pois lähtiessä tarjoilija oli yllättänyt kysymällä, unohtuiko juoma, ja kaatamalla sitten kannullisen maitoa ruokien päälle muovipussiin. - Liekö ollut tosi tapaus vai Kettusen levittämä kaupunkitarina?

Yökerho on minun asteikollani vihoviimeisiä paikkoja, johon voin joutua. Nyt olen sellaisessakin taas käynyt ja jopa tanssinut. Villiä menoa, voi voi!

Sauna on minun asteikollani huomattavasti miellyttävämpi paikka. Nyt sellainenkin oli tarjolla, mutta ei se ollut läheskään yhtä leppoisaa kuin saunominen kesäkotini rantasaunassa Längelmävedellä. Kuva antanee lukijalle osviittaa siitä, mitä tarkoitan.

Ensi vuonna tuo risteily on tarkoitus uusia samalla seurueella. Täytyypä keksiä tekosyy ajoissa.



(Kuva: Riikonen Simo, Mäntän kuvataideviikot 2016)


tiistai 14. helmikuuta 2017

Muisti pätkii

Onkohan se alkavaa dementiaa, kun ei enää osaa sellaista, minkä on joskus osannut?

Näin kammottava ajatus nousi mieleen, kun yritin lukea kirjastossa vironkielistä lehteä. Se sujui huonosti. Ei se taito tietenkään ihan nollassa ollut, mutta paremmin kuvittelin lukemisen sujuvan.

Olen minä joskus ammoin osannut viron kieltä melko kohtuullisesti. Minulla on siitä ihan virallinen todistuskin opintokirjassani. Opiskelin viroa pakolliset kaksi lukuvuotta osana suomen kielen opintoja yli 40 vuotta sitten.

Pitäisi oikeastaan etsiä opintokirja nähtäville, jotta vakuuttuisin muinaisesta taidostani. Opintokirja taitaa olla kellarikomeron arkistolaatikossa. Jos nyt oikein muistan, siinä luki, että olen suorittanut alkeiskurssin ja jatkokurssin "hyvin tiedoin".

Toisaalta mitäpä merkitystä on muinaisilla opintokirjoilla, jos en enää osaa?

Dementiaepäilyjen vaimentamiseksi yritän vaihtoehtoista selitystä.  Unohtuisiko kielitaito keneltä tahansa, jos kieltä ei käytä 40 vuoteen?

Minulla taisivat mennä viron kielen opinnot hukkaan. En ole tarvinnut sitä muuhun kuin tutkintoon. En muista puhuneeni viroa kenenkään kanssa muutamaa sanaa enempää. En ole sen koommin lukenut vironkielistä tekstiä. Minulla ei ole ollut kontakteja, joissa olisin päässyt käyttämään kieltä. Kaksi kertaa olen käynyt Tallinnassa, siinä kaikki.

Kyse ei ole mistään vastenmielisyydestä tai boikotista. Kielitaidolle ei vaan ole tullut käyttöä. Muut kielet ovat kyllä treenaantuneet.

Kuvittelen, että kerran opittu taito olisi kohtuullisen helposti palautettavissa. Ei tarvitsisi aloittaa alkeista. Pitää ottaa harkintaan. Voisi olla hyvä ajatus ruveta poikkeamaan usein lähinaapurimaassa ja pärjätä siellä paikallisella kielellä.

Toinen tehokkaasti muistista kadonnut alue on matematiikka. Sitä tosin en ole opiskellut ollenkaan lukion jälkeen. Vai olenko? Dementian sumentamasta muististani nousee esiin epäily, että kasvatustieteen approbaturin opintoihin kuului tilastotieteen kurssi.

Mutta nyt katsoa möllötin kuin lehmä uutta veräjää eteen sattunutta mukia. Sen Beatles-vitsissä on aavistus jostain tutusta Tunnistan, että tällaisia käyräkuvioita opetettiin lukiossa. Ihan heti en kuitenkaan saa kiinni yhtälöiden ja kuvioiden ideasta.

Ei tuo kovin vaikeaa voi olla. Epäily dementiasta vahvistuu.



sunnuntai 12. helmikuuta 2017

"Oot lainaa hetken vain"

Mikähän olisi kohtuullinen aika, jolloin voisi huomauttaa palauttamattomasta lainasta? Siis huomauttaa ihan kohteliaasti niin ettei vaikuttaisi töykeältä.

Annettu laina käy jossakin vaiheessa niin vanhaksi, ettei palauttamisella ole enää väliä. Niin ei saisi päästä käymään, mutta niin vaan välillä käy.

Vanhin palauttamaton laina listassani on vuodelta 1978. Se on kassillinen magnetofonin avokelanauhoja, joille olin äänittänyt 60-luvun lopun pop-musiikkia, monta LP-levyllistä. Nauhoilla on Spencer Davis Groupin, Zombiesin, Moody Bluesin, Colosseumin, Blood Sweat & Tearsin, Ten Years Afterin ja muiden vastaavien huippubändien musiikkia. Lainasin nauhat sivarikaverilleni, joka oli muusikko ja pääsi urallaan aika pitkälle.

Pyytäisinkö nauhat takaisin? Tosin minulla ei ole enää vuosikymmeniin ollut magnetofonia, jolla näitä kuuntelisin. Tallella on vain vihko, johon olen kirjoittanut nauhojen sisällön.

Toiseksi vanhin laina on 1000 markkaa. Siis markkaa, ei euroa. Se meni kaverille, joka oli rahapulassa. Luulen, että rahat menivät tarpeisiin, joista raamatullisessa kielessä käytetään nimityksiä "synti" ja "turhuuksien turhuus", mutta väliäkö sillä. Takaisinmaksusta vaan ei ole koskaan ollut puhetta.

Lainassa on myös kirjahyllyn täytettä. Siis täytettä siellä lainanottajan päässä, aukkoja kirjarivistössä täällä lainanantajan päässä.

Stanislaw Lemin Solaris,  Harry Martinsonin Aniara, Lauantaiseuran Tamminiemen pesänjakajat, Juhani Ahon Hajamietteitä kapinaviikoilta, Johan von Bonsdorffin Kun Vanha vallattiin, Elmer Diktoniuksen Meningar, August Strindbergin Himmelrikets nycklar eller Sankte Per vandrar på jorden, Ingmar Bergmanin Laterna magica, Jörn Donnerin Terveenä sairaalassa, Ola Fogelbergin Pekka Puupää -sarjakuva-albumit 1 - 8 ja J. H. Erkon Valitut teokset ovat lainassa jo enemmän kuin vuoden. Eivät kuitenkaan teillä tietymättömillä, sillä olen merkinnyt sinikantiseen vihkoon lainaustiedot.

Rabindranath Tagoren Putarhurin sain juuri joulun aikoihin takaisin lainasta - ihan pyytämättä ja yllätyksenä. Se oli ollut lainassa melkein kaksi vuotta. En kuitenkaan ollut ihan tyytyväinen palautukseen, sillä kirja oli kärsinyt vaurioita. Hauraspaperinen vuoden 1924 nidos (Eino Leinon suomennos) oli kansilehden kulmasta taittunut koirankorvalle. Takakannessa oli tahmainen laikku.


Pitää varmaankin monistaa yleiset lainausohjeet liitettäväksi jokaisen lainaan lähtevän kirjan väliin.



perjantai 10. helmikuuta 2017

Trenditietoinen mies

Kuten kaikki blogin pitkäaikaiset lukijat ovat varmasti havainneet, Dessu on trendien haistelijana ja noudattajana parasta ykkösluokkaa. Tuskin yksikään ajassa elävä megatrendi tai vähäisempikään virtaus pääsee livahtamaan ohitseni ilman että tartun siihen uteliaan innostuneella otteella.

Erityisen ylpeä olen sellaisista tapauksista, joissa olen onnistunut olemaan nykytrendin edelläkävijä jo vuosia ennen kuin ilmiö on puhjennut laajaan tietoisuuteen. Tässä esittelen kaksi sellaista.

1. Ravinto

Olen viime vuoden aikana kokeillut ja hyväksi havainnut uudet tuotteet nimeltä härkis ja nyhtökaura, jotka on tarkoitettu kasvispohjaiseksi lihan korvaajaksi.

En ole ehdoton kasvissyöjä, mutta painotan ruokavaliotani siihen suuntaan. Kala ja kana kelpaavat myös mutta punainen liha ei. Yksi nuotiossa tikun nokassa kärvennetty makkara kesässä kuuluu myös perinteisiin, ettei menisi liian tiukaksi.

Pääsin kasvisruoan makuun jo nuorena opiskelijakollektiivin mukana. Tästä olen kirjoittanut usein aikaisemminkin, joten en nyt toista samoja asioita. Mutta näen olevani tässä asiassa edelläkävijä. Harva 60+ ikäinen äijä tässä maassa suhtautuu samoin. Ihmettelyä ja pilkkaa olen äijäporukoissa saanut osakseni.

2. Vaihtoehtoiset faktat

Edellinen kohta hahmottuu yleisessä some-keskustelussa punavihervasemmistolaisten ituhippien haihatteluksi, joten tasapuolisuuden nimissä mainitsen toisen omakohtaisesti läheisen megatrendin sieltä poliittisen kentän toiselta puolelta, konservatiivisoikeistolaisen kristillissiveellisestä realismista.

Elämme totuudenjälkeistä aikaa, kuten moneen kertaan on julistettu. Minä hallitsin tämänkin trendin jo aikaisessa vaiheessa ja hallitsen edelleen, kuten jokaisen blogiani tarkasti lukevan on täytynyt havaita. Ellei joku ole havainnut, hän on luultavasti jonkinlainen hämysilmä. Sanotaanhan se tuossa sivun oikeassa reunassa olevassa profiiliesittelyssäkin, että olen hyvä hämäämään.

Tämänkin taidon hallitsin jo nuorena. Esimerkkejä voisin kertoa vaikka kuinka paljon. Valitsen tähän yhden.

Vuodenvaihteessa 1969 - 70 sain vanhemmiltani apurahan osallistuakseni kielikurssille Tampereella. Ylioppilaskirjoitukset olivat lähestymässä.

Olin kyllä Tampereella mutta en kielikurssilla. Vietin laatuaikaa erään ihanan Airin kanssa. Ensin asuimme hatarassa ja ränsistyneessä puutalossa sijainneessa matkustajakodissa Kyttälänkadulla. Sitten siirryimme Emmaus-hotelliin aseman viereen, koska hirmupakkasilla puutalo kävi kaikista lämmittelypuuhista huolimatta kylmäksi. Emmaus kävi kyllä kalliiksi, sillä kristillis-siveellisistä syistä siellä piti maksaa kahdesta huoneesta, vaikka tarvitsimme vain yhden.

Mutta kovasti minua kotona kehuttiin, kun olin viitsinyt joululomanikin uhrata opiskeluun. Otin kehut nöyrästi vastaan.

Nykyisin tällaisesta käytetään nimitystä "vaihtoehtoiset faktat" (alternative facts). Tämä jos mikä on suuressa maailmassa megatrendi. Suomeenkin se on saapumassa, sillä kaksikin puoluetta kävi Amerikoissa oppia hakemassa.

Mutta minä olin edelläkävijä. Ja oppikirjakin löytyy.





keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Lasinkirkas, hullunrohkea

Helsingin Sanomien e-lehden tilaajaetuna on ilmainen viikon kirja. On siellä ollut muutama kiinnostavakin. Nyt on sellainen, Aila Meriluodon elämää ja runoutta tarkasteleva "Lasinkirkas, hullunrohkea" (Panu Rajala WSOY 2011).

Minulta harvoin jää lukematta vastailmestynyt kotimaista kirjallisuutta tarkasteleva uusi teos, mutta tämän kanssa niin on käynyt. Siksi on iloinen yllätys, että iso umpikaupallinen firma valitsee tämän kirjan listalleen. Ehkä syy on siinä, että kirjoittaja yleisesti tunneituista syistä herättää laajaa kiinnostusta, ei niinkään kirjan aihe.

Rajalan kirjaa on ollut hauska lukea tabletiltakin, vaikka paperille painetun kirjan ystävä olen. Kyllä hän kirjoittaa osaa ja saa paljon irti aiheestaan. Tunnen kyllä molempia, sekä kirjoittajaa että kirjan kohdetta, edellistä opiskeluvuosilta, jälkimmäistä melkein koko tuotannon läpi lukeneena mutta myös Töölön kaduilla ja puistoissa usein vastaan tulleena.

Erityisen kiinnostavaksi nousee alkupuolen luvut, jotka käsittelevät Meriluodon esikoisteoksen syntyä ja vastaanottoa. ("Lasimaalaus" WSOY 1946). Tunnen aiheen entuudestaan hyvin, mutta Rajala tuo aiheeseen myös uutta näkökulmaa.

Minulle entuudestaan tuntematon uusi näkökulma on yksityiskohtainen kuvaus (kirjeisiin perustuva) Lasimaalauksen syntyvaiheista yhdistettynä Meriluodon yksityiselämän käänteisiin. Kaksikymppisellä Meriluodolla on menossa kiihkeä romanssi savolaisen vaalean opiskelijapojan kanssa. Kiihkeys tosin ei etene kovin intiimille tasolle, sillä jonkinlainen älyllis-analyyttinen angsti on päällimmäisenä. Tämän romanssin käänteistä ja tunnelmista jäi Lasimaalaukseen monia merkkejä.

Nuoren savolaispojan nimi on kiinnostava: Kai Laitinen. Kirjallisuusihmiset tuntevat kyllä nimen. Hänestä tuli aikaa myöten Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori. Minullakin on opintokirjassani monta Laitisen merkintää kurssisuorituksista. Mutta sitä en tiennyt, että nuori Kai on Lasimaalauksessa mukana niin keskeisesti.

Kai sai kuitenkin Ailalta rukkaset, vaikka kuinka vonkasi. Tässä vaiheessa minun piti kaivaa hyllystäni esiin tuo Lasimaalaus ja lukea tutun kirjan runoja uudestaan täydennettynä tiedoilla Kain osuudella. Piti myös kaivaa esiin Kai Laitisen kirjoittama Suomalaisen kirjallisuuden historia ja katsoa, mitä hän sanoo nuoruudenaikaisesta epätoivoisesta ihastuksestaan ja tämän runoista, joissa hän itse on haamuna taustalla.

Professoritason ihailijoita Ailalla riitti, vaikka yksi tuleva saikin rukkaset. Iäkkään polven arvovaltainen professori V. A. Koskenniemi innostui nuoresta runoilijaneidistä niin, ettei meinannut pysyä housuissaan. Kirja-arvostelu Uudessa Suomessa yltyi ylimaalliseen ylistykseen, eikä vanhan herran innostuminen jäänyt pelkäksi kirjalliseksi ihailuksi.

Minulla on siis kolme kirjaa rinnakkain luettavana, samasta aiheesta. Juuri näin haluan kaikki kirjani lukea, toisiaan täydentäen, monesta näkökulmasta. Ja aiheesta puheen ollen täytyy lopuksi asiaa tuntemattomille blogin lukijoille lisätä, ettei kirjallisuuden professori emeritus Panu Rajala itsekään ollut immuuni Ailan vetovoimalle.

Hieno runoilija, hieno kirja tämä Lasimaalaus. Nuoren hentoisen näköisen neidin muodoltaan perinnetietoinen mutta sisällöltään ihmeellisen uhmakas julistus juuri sodasta selvinneen suomalaisille. Tunnetuin näistä runoista taitaa olla lauluksi muuttunut "Kakskymmentä suvea sulta sain".





maanantai 6. helmikuuta 2017

Raitille rilluttelemaan

Kaveri kaukaa Mikkelistä tuli käymään. Edellisestä käynnistä olikin jo vuosi. Perinteisiin kuuluu lähteä kiitämään Helsingin yöhön. Niin nytkin.

Ajoimme raitiovaunulla keskustaan. Jäimme pois Sokoksen pysäkillä. Väkeä oli liikkeellä valtavasti, olihan lauantai-ilta. Vakiokuppilani Kosmos oli täynnä. Samoin Primula (sillä on jokin uusi nimi, jota en muista). Virgin Oiliin oli pitkä jono, samoin Zetoriin. Vanhan Kuppilaa ei enää ole, Vanhan kellariin emme halunneet. Asemaravintola (silläkin on uusi nimi) oli kohta jo sulkemassa. Mihin sitten? Muut lähistöllä olevat ovat ruokaravintoloita, emmekä me nyt sellaisiin. Joudummeko olemaan kuivin suin?

Löytyi sentään aseman Elielinaukion puoleisesta siivestä kuppila, jossa oli nurkkapöytä vapaana. Tuopillisen siellä nautimme. Sitten päätimme lähteä kotiin, sillä keskustelu melun keskellä ei oikein luistanut.

Matka Töölöntorille ei ollut ylivoimaisen pitkä, joten päätimme kävellä. Matkalla poikkesimme kuuluisalle Jaskan nakkikioskille. Se tuntui eksoottiselta pimeässä talviyössä. Minulta nämä nakkikioskikäynnit ovat jääneet.



Kotona avasimme tietokoneen ja katselimme valokuvia yhteisestä nuoruudesta Jyväskylässä. Niitä olen skannannut talteen suuret määrät. Erityisen kiinnostavia olivat luokkakuvat. Yritimme muistaa kaikkien luokkatovereittemme nimet. Se ei oikein onnistunut. Paremmin onnistui muistelu, keiden tyttöjen kanssa pääsimme pikkuisen läheisempään tuttavuuteen. Väistämättä ajauduimme myös siihen, ketkä koulutoverimme ovat jo poistuneet tästä maailmasta. Aika moni.

Aamuyön puoli viiteen siinä meni. Päätimme ottaa tämän rilluttelureissun uusiksi taas vuoden kuluttua.


lauantai 4. helmikuuta 2017

Kaiken se tietää?

Kun Bertolt Brecht kehotti, että "ota selvää, sinun täytyy tietää kaikki", hän ei tarkoittanut Google-hakua. Minulle se nykyisin aika usein tarkoittaa juuri sitä.

Kaikki vanhat ensyklopediat olen poistanut käytöstä. Tarjosin niitä aikoinaan divareihin, mutta eivät ne tietenkään kelvanneet. Onneksi niille kuitenkin löytyi uusi koti vanhusten palvelutalon kirjahyllystä. Siellä asukkaat eivät olleet vielä laajamittaisesti siirtyneet digitaaliseen tiedonhakuun.

On minulla tietenkin tallella ja käytössä erikoisalojen laajoja tietosanakirjoja, kuten Kansojen kirjallisuus 1 - 12 ja Otavan iso musiikkitietosanakirja 1 - 5, mutta ne ovat eri asia kuin kaikkien alojen yleistietosanakirjat. Niitä ei Google korvaa.

Netistä löytää hämmästyttävän laajamittaisia tietokantoja. Minulla on runsaassa käytössä esim. IMDb, International Movie Database, jossa on yksityiskohtaiset tiedot maailman kaikista elokuvista, ohjaajista, näyttelijöistä ja muista tekijöistä tarkasti ristiin linkitettynä, niin että kaiken kuviteltavissa olevan tiedon löytää heti. Mikään paperille painettu teos ei ikimaailmassa olisi päässyt lähellekään tällaista täydellisyyttä.

Katsoin uteliaisuuttani pitkästä aikaa, mitä Google tietää minusta itsestäni. Onko se pysynyt mukana ajan riennossa?

On se pysynyt. Kaikenlaista se tietää ja huomaa. Senkin se on huomannut, että joulun alla kirjoitin lehteen nekrologin. Ja että liityin jäseneksi erääseen kirjallisuusaiheiseen yhdistykseen. Kaiken se tietää! 

Onkohan se ihan todellisesti ja pysyvästi "astunut johtoon", niin kuin Brecht laulussaan neuvoo?

Ainakin johtoon astumista internet ja (epä)sosiaalinen media on selvästi edesauttanut, kuten maailmalta näemme. Mutta kumpaa se on oikeasti lisännyt, tietoa vai luuloa?



torstai 2. helmikuuta 2017

Vähän sinnepäin

Joulun alla kävi siivousfirman nuori neiti Zinah tekemässä suursiivouksen. Työstä sovittaessa kielsin häntä koskemasta kirjahyllyihini. Kaiken muun sai siivota.

Epäilin tietysti, että kirjani menevät sekaisin, jos ne ottaa hyllystä pois. Mutta Zinah oli eri mieltä. - Ei tule hyvä, jää pöly, hän selitti. Hän oli sitä mieltä, että ei kannata siivota ollenkaan, jos kirjoja ja niiden takana olevia hyllytasoja ei pyyhitä kostealla.

En voinut muuta kuin suostua. Pahaa kyllä pelkäsin. Kirjoja ja hyllyjä on paljon. Viidestä huoneesta vain makuuhuone on kirjahyllytön. Zinah jäi tyhjään taloon tekemään työtään. Illalla oli siis odotettavissa iso kirjojen järjestelyurakka.

Mitä vielä! Illalla kaikki oli aivan tip top. Kaikki oli kiiltävää ja raikasta. Vaikka etsimällä etsin väärään aakkosjärjestykseen eksyneitä kirjoja, en löytänyt ensimmäistäkään. Kaikki oli kuin itse järjestämääni. Eikä pölyä missään.

Kehuin Zinahin maasta taivaisiin hänen esimiehelleen ja varasin hänet samaan urakkaan myös vuoden kuluttua. Tällaisesta kannattaa maksaa.

Minua on työpaikalla aina vähän naureskeltu turhan pedanttina luonteena. Minulla pysyivät paperit järjestyksessä ja pyydetty paperi löytyi heti mappien valtamerestä. En koskaan ollut myöhässä mistään. Tilatut työt valmistuivat sovitussa aikataulussa.

Onneksi työtehtäviini ei kuulunut minkäänlaista siivousta. Siinä en olisi pärjännyt. Pölyä olisi löytynyt.

Entinen sihteerini neiti B. kyllä yritti opastaa minua pois huonoista tavoistani. Hänen mielestään turha pedanttisuus vain uuvuttaa. Pitää osata tehdä hommat myös vähän sinnepäin. Niin pääsee helpommalla.

Yritin oppia noudattamaan viisaan sihteerini neuvoja. Hän itse oli malliesimerkki vähän sinnepäin tekemisen taidosta, ja silti kaikki tarpeellinen oli aina riittävässä kunnossa. Tämä siis koski työtehtäviä, ulkonäköasioissa - sellaisissa kuin silmäripset, huulipunat, kynsilakat - hän kyllä oli perfektionisti.

Jotain opinkin, tosin kovin myöhäisessä vaiheessa. Opin, ettei mappien järjestyksellä ole niin väliä. Voi heittää vaikka roskiin turhan näköisiä mappeja. Opin, ettei kokouksissa ole tarpeen antaa kaikkia pyydettyjä puheenvuoroja. Pääasia, että saan päätöksen nopeasti nuijituksi pöytään. Opin, että kravatti voi jäädä pois monista muodollisista tilaisuuksista. Pääasia, että saadaan vieraat viihtymään.

Opin, että neiti B:tä kannattaa kuunnella monessa tilanteessa ja unohtaa ohjesääntö.

Kirjahyllyni siivouksesta hän sanoi, että onko se järjestys todellakin niin tarkkaa.

Tätä pitää vielä miettiä.




keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Ettei kävisi ylpeäksi

Se oli muistaakseni Miss Moneypenny, joka sanoi flirttailuun taipuvaiselle sankariagentille: "Imartelusi ei johda mihinkään, mutta älä silti lopeta sitä."

Onhan se mukavaa, kun kehutaan. Harvoin sitä saa osakseen. Joskus kuitenkin. Joku kirjoitti lehdessä: "Katson eri tavalla ihmistä, jonka tiedän lukevan runoutta, ja olen huomaavinani hänessä jalostuneita piirteitä."

Kirjoitin tämän heti muistiin sitaattivihkooni. Sehän tarkoittaa minua. Minähän luen koko ajan runoja, olen aina lukenut. Minussa on siis jonkun mielestä jalostuneita piirteitä. Piti heti käydä kylpyhuoneessa katsomassa peiliin. No, vaikea sanoa niistä jalostuneista piirteistä. Olisi ehkä pitänyt ottaa silmälasit nenälle.

Uusi runous on vaikeuksissa, sen julkaiseminen on käynyt kustantajalle kannattamattomaksi. Minäkin luen pääasiassa vanhempaa, nyt Eeva-Liisa Manneria.

Jokin aika sitten oli kirjoituksia, joissa ihmeteltiin, miksi miehet eivät lue naisten kirjoittamia kirjoja, eivät runoja mutta eivät proosaakaan.Keskivertomiesten suosikkilukemista ovat Tekniikan maailma ja Bilteman katalogi.

Tästäkin sain kehuja, kun naisseurassa pääsin asiasta rehentelemään. Katsoin kalenteristani viime vuoden lukulistani. Naiskirjailijoita löytyi: Pirkko Saisio, Aulikki Oksanen, Jayne Anne Phillips, Jhumpa Lahiri, Riikka Pulkkinen, Monica Fagerholm, Heidi Mäkinen, Tuula Uusi-Hallila, Aila Meriluoto, Eila Kivikk´aho, Anna-Leena Härkönen, Märta Tikkanen, Merete Mazzarella, Kersti Bergroth, Kerstin Ekman ja  Marguerite Duras.

Mutta nyt iskee mieleen vanha totuus, että suomalaista ei pidä kehua. Hän voi käydä ylpeäksi. Mutta pitihän sitä itseään kehua kun kerrankin voi. Jossain vanhassa sananlaskussa puhuttiin jotain hämärää kissan hännän nostamisesta. Asennetta selittävä kuva löytyy Clint Eastwoodin repliikistä elokuvassa Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County - 1995).







Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...