torstai 30. lokakuuta 2014

Tiedon probleemi




Luin lehdestä hämmentävän uutisen. Paavi ei enää kiistä evoluutiota ja alkuräjähdystä.

Eipä kauan mennytkään. Vasta äskenhän sieltä myönnettiin, että se kiertää sittenkin. Kohta varmaan saamme kuulla, että naisesta on muuhunkin kuin omenan antajaksi.

Miten käy nyt Raamatun luomiskertomuksen? Pilallehan suuri kertomus menee tällaisesta poukkoilusta.

Piti oikein kaivaa esille aiheeseen liittyvä hieno runo.

P. Mustapää: Tiedon probleemi (1969)
                             (Aadam, se on ihminen  - Augustinus)

Ja yhä puhutaan,
kun varjo Aadamin
vaeltaa eksyksissä
ja ajattelee aikaa
muinaista Eedenissä.
Hän Eeva, henkäys, mielessään
vaeltaa yksinään.
Kolkolla retkellään
hän osuu sattumalta
portille Eedenin
ja kysyy vartijalta
pääsyä muurin taa.
Ei, eipä mikään estä:
kirous muinainen
ei nykyaikaan kestä.
Niin, kyllä tulla saa.
Isämme Aadami
juurella Tiedonpuun
yhyttää paikan vapaan
ja siihen istahtaa.
Hän madon havaitsee
lehvissä, vanhaan tapaan
mielessä petoksen ansa.
Ja tutut omenat
riippuvat oksistansa.
Isämme Aadami
odottaa ikävissään.
Ei hymyilyä missään,
ei taive olkapään
kuvastu lähteen peiliin,
ei oksan värähdys,
ei käsi, ojentuva
hedelmään.






keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Lahjavinkkejä



Helsingin Sanomissa oli kirjoitus, joka yllättäen vahvisti miehistä itsekuvaani. En sittenkään taida olla ihan niin omituinen mies kuin yleensä kuvittelen.

Kirjoitukseen oli kerätty neljä äijää istumaan vierekkäin penkille ja miettimään, millaiset isänpäivälahjat ovat onnistuneita. Heidät oli pistetty testaamaan kirjalahjaa, kosmetiikkalahjaa ja tekniikkalahjaa. Kahdessa kohdassa minä olin kyllä raadin kanssa eri linjoilla mutta yhdessä kohdassa vallitsi yllättäen yhteisymmärrys. Sellaiseen en ole tottunut.

Ensin ne kaksi kehnoa:
Äijäraati oli innostunut saamaan lahjaksi kirjan nimeltä Horna. Sen on kirjoittanut Ilkka Remes. Yksi tosin sanoi aina lainaavansa kirjat  kirjastosta, ettei kodin hylly turhaan täyty kirjoista. Toiselle Remes oli outo kirjailija, mutta takakannen teksti herätti kiinnostuksen.

Miten sen nyt hienotunteisesti ilmaisisin. Minä en missään nimessä suostuisi lukemaan yhtään ainutta Remeksen kirjaa. Kahta kokeilin joskus vuosia sitten ja sain poikkeuksellisen vastenmielisen käsityksen. Yhtä reuhaamista ympäri maailmaa, ammuskelua ja räjähdyksiä ja actionia. Ei hitusen vertaa mitään kiinnostusta herättävää. Onneksi voin olla turvallisin mielin siitä, ettei minulle tätä kirjaa kukaan keksi lahjaksi edes miettiä.

Tekniseksi vekottimeksi lahjavinkkilistalle oli valittu älypuhelimeen liitettävä lisälaite ja sovellus, joka etsii kadonneen esineen, esim. avainnipun. Tämä oli kaikkien raatilaisten mielestä loistolahja. Vähäisenä harmin aiheena kävi ilmi, että sovellus ei raatilaisten älypuhelimissa toiminut, mutta loistolahja silti. Tuleepa mukavaa puuhasteltavaa.

Minä en tuollaista lahjaa sinänsä vastustaisi, mutta tarpeeton se olisi. Minulta ei avainnippu ole koskaan kadonnut, ei yhtä ainoaa kertaa. Kun astun kotiovesta sisään, avain on aina oikeassa kädessä ja minulla on oven vieressä oikealla puolella avaintaulu ja siinä tyhjä koukku. Siihen pistän avaimen aina ensimmäiseksi, jotta saisin käden tyhjäksi sulkeakseni oven perässäni, en koskaan mihinkään muualle. Kun lähden ulos, viimeiseksi ennen oven avaamista otan avaimen siitä koukusta ja työnnän sen aina oikeanpuoleiseen housuntaskuun, en koskaan mihinkään muualle. Ei ole paljon tarvetta kadonneen avaimen etsimiselle. On vain kaksi paikkaa, koukku ja tasku. Niistä löytyy. Aina.

Sitten se yksi yksimielisyyden aihe.

Kosmetiikka-alan lahjavinkki on Lumenen voidesarjan silmänympärysvoide ja kasvonaamio.

Tällaisista eivät raatilaiset innostu, etenkään silmänympärysvoiteesta. En innostu minäkään, siinä olen äijä. Ei ole mitään kokemusta enkä ole havainnut silmänympäryksissä erityisempiä tarpeita voiteille. Sama pätee kasvonaamioon. Sellainen tuskin minulle onnistuisikaan, kun on parta - puolen sentin sänki, joka peittää leuan, posket ja kaulan.

Minun kosmetiikkani on partavesi. Sitä minulle annetaan myös lahjaksi, isänpäivänäkin, ja se tulee tarpeeseen ja päivittäiseen käyttöön. Usein kuulee valituksia, että suomalaiset miehet ovat epäsiistejä possuja ja tarvitsisivat kosmetiikkaa. Voi olla näinkin. Kuva on elokuvasta "Rakkaus alkaa aamuyöstä" (ohj. Jarno Hiilloskorpi 1966).






sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Turistimme tutustuu



Kävin reissussa Pohjanmaalla. Matka sujui rattoisasti junakyydissä. Pendolino on verraton vehje matkustaa kauas, sillä matka Helsingistä Vaasaan sujuu kolmessa ja puolessa tunnissa. Jos ajaisi autolla, kuluisi kaksinkertainen aika.

Nopeuden haittapuoli on siinä, että maisemat vilisevät ohi liian nopeasti. Maisemien katselulle on myös harmillinen kilpailija. Monitori katseen puoleensa. Siitä näkee junan nopeuden reaaliajassa, ja sitä jää väkisinkin seuraamaan. Ei hyvä. Mieluummin katselisin ikkunasta Pohjanmaan lakeuksia, mutta vähän väliä yllättää itsensä tuijottamasta katossa kiikkuvaa kojetta.

Asuin hotellissa. En ole koskaan erityisemmin viihtynyt hotelleissa. Nukkuminen sujuu huonosti, sänky ei ole koskaan mukava. Aamiaisella tulee ahneuksissaan syödyksi liikaa, vaikka kuinka etukäteen päättää, että en ota kuin yhden sämpylän ja päälle vain yhden viipaleen juustoa. Mutta ei, aina tulee otetuksi toinenkin sämpylä ja kananmuna, kinkkuviipaleita ja nakkeja, kun sellaisia kerran on valmiiksi katettu. Sitten tulee ähky olo, ja harmittaa.

Vapaa-aikaa ei paljon jäänyt, mutta vähän kuitenkin. Matkoilla tulee aina himo kulkea katselemassa kauppoja. Yksi antikvariaatti tuli koluttua, muuten oli tyydyttävä tavarataloihin siinä toivossa, että niissä olisi erilaista kuin Helsingin tavarataloissa. Ei ollut. Valkotakkiset kosmetiikan myyjät seisoivat pääoven vieressä kojuissaan tarjoamassa kauneudenhoidon palveluja. En suostunut, vaikka olisi ehkä ollut syytä.

Yksi erikoisuus kaupungin tarjonnasta löytyi. Sattumalta poikkesin paikkaan, jossa myytiin minulle outoa tavaraa. Monenlaista juomasekoitusta olen elämässäni kurkkuuni kaatanut, mutta en koskaan tällaista. Pisti mietteliääksi. En vielä ostanut mutta otin esitteen mukaan. Loppukaneetti on erityisen omintakeinen: "Älä juo kiviä."


Tätä pitää vielä miettiä. Mahtaako olla edes hyvän makuista?


torstai 23. lokakuuta 2014

Naiset keskuudessamme



Päivän koskettavin uutinen: tuttavapariskunta eroaa.

Jos nyt ihan rehellinen olen, ei se minulle mikään uutinen ollut. Suunta on ollut näkyvissä jo kauan. Harjoittelivatkin eroa jo pariin kertaan, mutta parin viikon katkon jälkeen tekivät välirauhan. Nyt ei enää harjoitella. Viidennesvuosisadan se kesti.

Välillä oli kiusallisiakin hetkiä. Kerran marraskuun myrryksessä pariskunnan miespuolinen jäsen tuli pyytämään minulta lupaa käyttää salaisena pakopaikkana minun kesäasuntoani pohjoisella Pirkanmaalla. En oikein osannut kieltäytyäkään, vaikka mieli teki. Tiesin, että ei hän sinne yksin pakene. Kun rouva sitten tuli minulta kysymään, tiedänkö missä mies menee, jouduin valehtelemaan. Luulen että hän näki valheeni.

En ole asiassa puolueeton, sillä olen tietoinen vain toisen osapuolen syytöksistä kumppaniaan kohtaan. Syytös on se ikivanha mutta aina uus: "Sietämätön nalkuttaja."



Äskettäin tuli Yle-Teemalta hieno vanha klassikkoelokuva Sumujen laituiri (Le Quai des brumes, ohj. Marcel Carné 1938). Nappasin siitä muistiin Jean Gabinin repliikin: "Ei mies ja nainen voi ymmärtää toisiaan. Ei ole yhteistä kieltä."

En ymmärrä tuota, en halua uskoa tuota. Olenkohan poikkeava?

Minun kokemukseni mukaan nimenomaan miehellä ja naisella on yhteinen kieli, ja korostan, että en viittaa tällä mihinkään seksuaaliseen. Tai siihenkin, joissakin tilanteissa, mutta en pelkästään siihen. Minun kokemukseni mukaan miehellä ja naisella on yhteinen kieli siinä kaikkein olennaisimmassa keskustelussa, jossa yhdistyvät  teesi, antiteesi ja synteesi. Voiko hyvältä yhteisymmärrykseltä enempää toivoa?

Miesten keskustelussa on vain synteesi. Antiteesi tulee vain öisellä nakkikioskilla, ja sen toinen nimi on tappelu.







tiistai 21. lokakuuta 2014

Kävin kirkossa



Kävin kirkossa.

Sitä ei ole kovin usein tapahtunut, sillä en ole jäsen. Olen kyllä kasvanut perinteisessä kristillisessä ympäristössä, saanut koulussa uskonnon opetusta ja käynyt rippikoulun. Mutta täysi-ikäiseksi tultuani erosin kirkosta. Tuli ylitsepääsemättömiä ristiriitoja.

Mutta joskus harvakseltaan tulee eteen tilanteita, joissa on asiaa kirkkoon. Nyt ajoin kauas maaseudulle juhlapuku päällä. Lähisukuun oli syntynyt vauva, jonka ristiäisiä vietettiin.

Juhla oli kaunis, umpirakastunut nuori pari säteili onnea, sukulaisia ja ystäviä oli paljon koolla juhlistamassa tilaisuutta. Juhlan päähenkilö nukkui suurimman osan ajasta. Hän virkistyi vain hetkeksi kastetoimituksen ydinhetkellä. Ongelmia ei ollut.

Ongelmia ei ollut muilla, paitsi kirkolla.

Nuorella rakastuneella parilla oli nimittäin vaikeuksia saada kirkko ja pappi myötämieliseksi tälle juhlalle. Ei meinannut löytyä pappia, joka suostuisi toimittamaan kasteseremonian.

Siinä oli nimittäin sellainen monelle papille sietämätön yksityiskohta, että tuo nuori rakastunut pari koostui kahdesta naisesta.

-   -   -

Mikä kumma siinä on, että kirkko ei saa näitä asioita sisällään järjestykseen? Yhteiskunta on muutenkin kylmä ja kyyninen, mutta kristillisellä kirkolla olisi jo lähtökohdassaan ainutlaatuinen opillinen vastalääke - rakkaus -  ihmisten keskinäiseen armottomuuteen. Mutta vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen se tuhlaa voimavarojaan taisteluun kaikenlaisten kuppikuntien, lahkojen ja yksittäisen pikkupäälliköiden kanssa.  Ja ratkaisuksi tarjotaan lopultakin pelastusta tuonpuoleisessa. Ihmisten seksuaaliset taipumukset ovat tässä näkyvin ongelma, toinen on yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus.

Olen hyvin selvillä, että kirkko on kehittynyt hyvään suuntaan ja siellä on vaikuttavissa asemissa henkilöitä, jotka ovat syvällisesti ymmärtäneet ongelman. Suuresti arvostamani Helsingin nykyinen piispa Irja Askola on yksi heistä. Kehityksestä on todisteena sekin, että tämä kastejuhla saatiin toimitetuksi.  Muutama vuosi aikaisemmin ei olisi tullut mitään.

Mutta vielä kestää. Kai siellä laskelmoidaan jäsenmäärillä ja verotuloilla. Rakkauden ja oikeudenmukaisuuden oppi saa väistyä ilottomuuden ja taivaspaikan ansaitsemisen tieltä. 

Kuten Joe Hill lauloi jo viime vuosisadan alussa:

"Work and pray, live on hay
You´ll get pie in the sky when you die..."




perjantai 17. lokakuuta 2014

Automaattista





Kävin bensa-asemalla tankkaamassa. Se on aina hieman stressaavaa puuhaa, sillä siinä pitäisi olla sujuva. Perässä jonottaa seuraava auto kärsimättömänä. Ja minä kun en ole koneiden kanssa kovin rentoutunut.

Maksuautomaatin näppäilyn suurin ongelma on se, että näppäimet ovat kovin pienet ja kiiltävät, joten numeroita on vaikea nähdä. Pitää laskea näppäinten järjestyksestä, että tuon täytyy olla seiska, tuon viitonen. Asiaa helpottaisi, jos olisin muistanut ottaa lukulasit mukaan, mutta en koskaan muista.

Sitten on se bensapistooli. Vaikka minulla on vuosikymmenien kokemus, edelleenkin tahtoo tulla  häiriöitä. Pistoolin piippu kai osuu jotenkin vinoon, sillä suihku pätkii vähän väliä. Bensaa tulee desi tai pari, ja sitten poikki, ja sama uudestaan, loputtomasti, kun kolmekymmentä litraa olisi saatava. Ei auta vaikka kuinka väännän ja vemputan piippua parempaan asentoon.

Kyllä ennen oli tämäkin asia paremmin. Muistan lapsuudestani, kun olin isän kanssa IFAlla reissussa ja pysähdyimme Soinisen Heikin Gulf-asemalle ja Heikki tuli puolijuoksua ja täytti tankin ja sitten pesi ikkunat.


Selviydyn onnellisesti tankin täyttämisestä. Muistan lopuksi hemputtaa piippua tankin sisälle, ettei taas tulisi bensaroiskeita housunlahkeille. Menen sisälle, sillä tarvitsen kahvit palkitakseni itseni onnistuneesta suorituksesta.

Taas edessäni on automaatti. Taistelen aikani jauhavan ja maitovaahtoa ruiskivan koneen äärellä ilmeisesti väärän kokoisen kupin kanssa. Etenen kassalle puoliksi tyhjän kupin kanssa. Kassalla pärjään maksuautomaatin kanssa, sillä täsmälleen samannäköinen on lähikaupassani Töölöntorilla, joten olen tottunut.

Maitoa ja sokeria löytyisi kassan jälkeen, lautasliinoja ei. Ilmeisesti sellainen olisi pitänyt huomata kerätä jostakin aikaisemmasta kohdasta. Kahvilusikan otan, vaikka heti hoksaan sen tarpeettomaksi, kun ei ole mitään sekoitettavaa. Yksinäinen kahvikuppi isolla tarjottimella näyttää vähän orvolta. Tai onhan sillä kaverina lompakko, sillä en ehtinyt sitä kassan tohinassa taskuun työntää.

Löydän vapaan pöydän, hörpin kahvin ja palvelen ravintolaa kantamalla kahvikuppini tarjottimella kärryyn. Lompakko on jo taskussa, se ei unohtunut. Jostakin juolahti mieleen BBC:n epookkisarja, jossa hienostuneet hovimestarit huolehtivat asiakkaiden tarpeista kahvilassa. Mutta ei se taida liittyä tähän?


Jostakin ovat ilmestyneet ja ottaneet määräysvallan nämä itsepalvelut ja palvelumaksut. Ja itsepalvelumaksut.


keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Kehitystä?





Otin nukahtamislukemiseksi raportin nimeltä "Palvelujen saavutettavuus". Toisin kävi. Ei nukahtamisesta tietoakaan. Siitä raportista vasta piristyinkin.

Raportin perusteella Suomea ollaan lakkauttamassa.

Tässä muutamia tilastotietoja minua kiinnostavilta aloilta:

Vuosi 1960:                                               Vuosi 2011 
6000 maalaiskansakoulua                          610 kyläkoulua
4007 kirjastoa                                             836 kirjastoa
4716 postitoimipistettä                               101 postitoimipistettä
1501 henkilöjuna-asemaa                           196 henkilöjuna-asemaa
618 elokuvateatteria                                   172 elokuvateatteria

Ja tällaisia lisää vaikka kuinka paljon. Kaikki loppuu, varsinkin maaseudulta.

Syyt muutokseen ovat aivan ilmeiset. Kansa saa sitä mitä vaaleissa äänestää. Se katoaa, mikä ei tuota voittoa. Talousoppineet ovat asian tarkasti laskeneet. Pääministeri kutsuu tätä myönteiseksi kehitykseksi.

Vielä minun lapsuudessani 1960-luvulla sellaisissa pikkukaupungeissä kuin Jyväskylä oli monta elokuvateatteria. Jopa maaseudun pienissä kylissä oli oma teatteri. Rakennus oli yleensä hyvin vaatimaton, tekniikka vanhaa ja istuimet epämukavia. Mutta kyllä niissä Pekka ja Pätkä -elokuvat ja Tarzanit tulivat lapsille tutuiksi. 

Löytyykö enää mistään sellaista kirkonkylää tai pikkukaupunkia, jossa olisi toimiva elokuvateatteri? Ei kai.







tiistai 14. lokakuuta 2014

Taas kerran





Ensin tuli kurkku kipeäksi ja nielaiseminen sattui. Sitten alkoi yskä. Sitten alkoi korvassa tuntua vihlaisuja.

Tähän asti asiat tuntuivat olevan vielä suunnilleen hallinnassa. Tällaisia vaan tulee pari kertaa vuodessa ja ne pitää sietää. Yskänlääkettä ja Buranaa. Yötä vasten kuumaa rommitotia hunajan kera. Nostalgista musiikkia tukemaan itsesäälissä rypemistä.

Tilanne kuitenkin kääntyi huonommaksi. Kuume nousi.  Kun silmä alkoi rähmääntyä ja valkoinen muuttui punaiseksi, oli aika tilata aika terveyskeskukseen. Sen sai heti. Silmätulehdus oli heti selvä. Siihen sain antibioottitippoja.

Röntgenkuvassa ei näkynyt mörköjä, joten yskän laantumista jäädään odottelemaan. Yskänlääke on kyllä poikkeuksellisen tymäkkää laatua, sitä en muista ennen saaneeni.

Sovittuja menoja on pitänyt peruuttaa. Kaikki muu kävi helposti, mutta suuri harmi tuli siitä, etten voinut yskivänä mennä Kaj Chydenius 75 vuotta -juhlakonserttiin. Lippu oli tilattu jo keväällä. Onneksi löytyi sijainen menemään puolestani.

Eiköhän tämä tästä, kunhan kärsivällisesti odotan. Lukemiselle silmätipat eivät ole eduksi, joten musiikille jää sitäkin enemmän tilaa. Tulee taas kerran tehdyksi nostalginen aikamatka 1960-luvun loppupuolelle. Se oli se kulta-aika.

Täytyy oikein ihmetellä, kuinka moni sen ajan kappale on säilynyt muistissa ja tuntuu edelleenkin onnistuneelta. Liitteenä Suosikki-lehden lista heinäkuulta 1967, kultakauden ytimestä. Kuinka tuttua, kuinka elävää. Uskon, että blogia lukevat sukupolveni ihmiset löytävät listalta paljon tuttua ja unohtumatonta.






torstai 9. lokakuuta 2014

Viikon tapahtumia



Tänään, torstaina, kiinnostavin tapahtuma on erään oven aukeneminen klo 14.

Aukeava ovi sijaitsee Tukholmassa. Avatusta ovesta astuu lehdistön eteen Ruotsin akatemian sihteeri ja lukee paperista, kuka saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja millä perusteella.

Veikkailut, arvailut ja vedonlyönnit ovat taas olleet vilkkaita. Joskus ne osuvat kohdalleen, yleensä eivät.

Arvailu ja spekulointi on aina ollut vilkasta. Viime kesänä törmäsin sattumalta  erikoiseen tapaukseen. Minulla on kesäkodissani Längelmäveden rannalla huomattavan paljon tallella vanhoja sanomalehtiä. Niitä luen ihan ilokseni.

Sattuipa käteen paikallislehti nimeltä Kuorevesi - Mänttä - Wilppula vuodelta 1933 (3. marraskuuta). Siinä oli tällainen "uutinen".  


Ihan varmana julkaistavaa tietoa ei pidetty, sillä verbien modus on potentiaali, mikä ilmaisee epävarmuutta. Mutta aika varmaa tietoa sen on täytynyt olla, kun se pienen maalaispitäjälehden sivulle on päässyt. Joltakin "luotettavalta taholta" on saatu tieto.

Kyllä F. E. Sillanpää Nobelinsa sai, mutta se tapahtui vasta vuonna 1939. Lehti julkaisi tiedon asiasta kuusi vuotta liian aikaisin.

Muutakin mielenkiintoista pohjoisen Pirkanmaan lehdessä julkaistiin samana päivänä. Liitän tähän lukijoiden nautittavaksi koko "pikku-uutisten" palstan.



tiistai 7. lokakuuta 2014

Lisää kirjoja





Olen vuosia yrittänyt olla pidättyväinen kirjojen ostamisessa. Syynä ei ole lukemisen väheneminen vaan se, että kirjahyllyni ovat täynnä. Jos uuden kirjan ostan, se jää pöydälle, tuolille tai pahimmassa tapauksessa lattialle. Sitä paitsi päässäni tikittää ajatus, että minulla on jo kaikki tarpeelliset kirjat enkä tarvitse uusia. Riittää näissä nykyisissäkin lukemista loppuiäksi.

Kuluva syksy on osoittanut pidättyvyyteni hauraaksi. Itsekurini on pettänyt: vähän väliä olen ostanut kirjoja. Tänäänkin ostin kaksi. Tätä menoa en itse enää kauan mahdu kotiini.

Kirjakaupat ovat kummallisia paikkoja. Minun lisäkseni niissä on vain naisia. Tänään poikkeuksena oli yksi miesmyyjä kassakoneen takana. Hän katseli minua oudoksuen, että mitä tuo täällä tekee. Varmaankin nukkavieru olemukseni lisäsi torjuntaa.

Miesten houkuttelemiseksi kirjakauppoihin valikoimaa pitäisi laajentaa. Jos hyllyssä olisi näkyvällä paikalla Biltema-katalogi, niin tilanne voisi olla toinen. Jallu-lehti voisi myös auttaa menestykseen.

Molemmat ostamani kirjat ovat tutkimuksia kirjallisuustieteen alalta ja käsittelevät samaa aihetta, Olavi Paavolaista. Toinen kirja on nimeltään "Tulisoihtu pimeään", toinen "Nukuin vasta aamuyöstä".  Kirjoittajat ovat Panu Rajala ja Hannu Riikonen, molemmat minulle tuttuja opiskeluajoiltani. Paavolainen on minulle hyvin kiinnostava henkilö. Olen kulkenut hänen jäljillään tässä blogissanikin, esim. täällä . Tohtoritasoisten kirjallisuustieteen tutkijoiden elämäkertateokset ovat merkkitapaus. Samanaikainen ilmestyminen on silkkaa sattumaa.

Tohtorit ovat jo perusluonteeltaan toistensa vastakohtia, Riikonen tiukka tekstin ja tulkintojen mies, joka ohittaa yksityiselämän, Rajala vuolas elämäkerturi, pääpainoalueenaan tunnetusti erotiikka, ja Paavolaiseltahan siihen riittää aineksia.



HS:n kritiikit olen lukenut, nekin molemmat professoritasoisia. Kuisma Korhonen kohtelee suhteellisen lempeästi Rajalan kirjaa. Riikosen kirjan kriitikoksi ilmestyy yllättäen Pekka Tarkka, ikämies ja tuttu hänkin meille 70-luvun kirjallisuusopiskelijoille. Hän ei ole kovin lempeä vaan tölvii Riikosta pitkäveteisyydestä ja nukuttavuudesta. Kun muistaa Tarkan itsensä aikanaan kirjoittamat kirjailijaelämäkerrat (mm. Salama, Lehtonen, Saarikoski), tuntuu, että on väärän koulukunnan mies päästetty arvioimaan Riikosen kirjaa.

Mutta minulle on tulossa mieluisia lukuhetkiä, kunhan pääsen alkuun. Ei kuitenkaan aivan lähipäivinä.

  



maanantai 6. lokakuuta 2014

Tyttöjen tyylillä




[Jatkoa Kauppatorin nähtävyyksille]

Edellisessä kirjoituksessa kävin Kauppatorin kahviteltassa ja Katajanokan sillalla lemmenlukkoja katsomassa. Aiemmin olen käynyt katsomassa Havis Amanda -patsasta, joka on päässyt osaksi uuden yksihuoneisen hotellin sisustusta.

Eivät uudet nähtävyydet tähän lopu. Samalla kun kävin kuvaamassa lemmenlukot, pysähdyin ihailemaan Presidentinlinnan eteen pystytettyä uutta patsasta.  Sen nimi on Bad, bad boy, ja tekijä on nimeltään Tommi Toija. Suurikokoinen mieshahmo pissaa laiturin reunan yli mereen. Kuvassa pään päällä istuva lokki ei ole osa taideteosta. Taustalla näkyy Katajanokan uusi maailmanpyörä.


Taideteos on tilapäinen, mutta melkoinen kansanliike on innostunut vaatimaan sitä pysyväksi. Vaatimuksen tueksi kerätään adressia, johon on saatu jo ties kuinka monta tuhatta allekirjoitusta. Minä aion allekirjoittaa myös, jos vielä ehtii.

Seurailin aika pitkään patsaan aiheuttamia reaktioita ohikulkijoissa. Helsinki on edelleen täynnä turisteja, ja Kauppatorin seutu on erityisen vilkas. Harvoin näkee niin iloisia ilmeitä ja innostunutta valokuvaamista minkään patsaan äärellä kuin tässä. Eivät pärjää Keisarinnan kivi ja Runeberg tälle uudelle.

Alan yhä vahvemmin muuttaa vanhaa totista käsitystäni uudesta taiteesta. Havis Amandan hotelli ja tämä Bad bad boy ovat nokkelia, karnevalistisia ja kieli poskessa tehtyjä yllätyksiä keskellä arvokkaita perinteitä. Katsojat ovat ilmiselvästi innostuneita. Kuvat leviävät maailmalle, muistiin jää, että Helsinki on rento ja hyväntuulinen kaupunki.

Äijäasennetta vierastavana miehenä mietin kuitenkin yhtä korjausehdotusta pissapatsaaseen. Eikö olisi ollut vielä parempi laittaa patsas pissaamaan tyttöjen asennossa? Muistan jostain lehdestä lukeneeni, että asento olisi terveellisempikin. Välttyisi kuulemma vanhemmiten eturauhasvaivoilta (en tiedä tämän tiedon paikkansapitävyydestä, varmaan blogia lukevat lääkärit korjaavat, etten tule levittäneeksi väärää tietoa).


Mutta ainakin se lisäisi patsaskokemuksen hilpeyttä ja Helsingin mainetta uudenlaisen ajattelun tyyssijana.


lauantai 4. lokakuuta 2014

Joutoaikaa



Mitä tehdä kun jää tyhjää odotteluaikaa pari tuntia?

Ensin ajattelin ehdottaa mukanani olevalle ex-sihteerilleni neiti B:lle, että mitä jos menisimme Stockmannille katselemaan ja kiertelemään. Mutta sitten tulin järkiini. Siellä on varmaankin joulutohina jo alkanut.

Toisaalta voi ajatella niinkin kuin neiti B, joka sanoi, että nyt pitäisi käyttää hyväksi viimeinen mahdollisuus käydä katselemassa joulutohinaa Stockmannilla, sillä vuoden kuluttua siinä rakennuksessa luultavasti toimii joku Halpahalli tai Säästömarket. Tai ehkä Tokmanni.

Niin varmaan. Bisnes on bisnestä ja globalisaatio jyrää. Se tarkoittaa, että tulos taikka ulos.

Sain kuitenkin ylipuhuttua hänet. Lähdimme Kauppatorin kojuun kahville. Kauppatoria hän tosin moitti kamalaksi paikaksi. Tiesin syyn entuudestaan. Ei hän lokkeja tarkoita vaan sitä, että tori on päällystetty mukulakivillä. Sellainen ei ole paras mahdollinen päällyste korkeakorkoisilla kengillä kulkevalle.

Menimme kahvikojuun. Kuten aina, hän lupasi tarjota, kunhan minä puolestani hoidan maksun. Hän valitsi kaksi isokokoista leivonnaista, vaikka minä vastustin. Sattuneesta syystä olen nykyisin pidättyväinen kalorikiusausten kanssa, pelkkä kahvi olisi riittänyt minulle. Mutta neiti otti silti kaksi.

Vasta pöydässä hän selitti, ettei hän sitä toista minulle tarkoittanut. Hän aikoi syödä itse molemmat.

Olen usein mielessäni miettinyt, miten neiti B. onnistuu pysymään solakkana, vaikka hän syö niin estottomasti, milloin hampurilaisia, milloin kakkuja ja pullia ja muita herkkuja ja työpöydälläkin hänellä on aina suklaalevy. Olen päätellyt, että syynä on se, että hän harrastaa arviolta noin sataa eri urheilulajia, varsinkin itämaisia taistelulajeja, mutta myös maratonjuoksua, vuorikiipeilyä ja käsillä kävelyä ja muita akrobaattimeininkejä. Hänessä olisi siis selvää pääministeriainesta.

Neiti söi siis molemmat pullat, minä join kahvin ja päälle otin taskusta Sisu-pastillin.

Mutta odotteluaikaa oli vielä melkein tunti. Neiti halusi mennä katsomaan yhden jutun siinä lähellä.  Hesarissa oli juttu Pariisin Pont des Arts -sillasta, josta on tullut turvallisuusriski tuhansien lemmenlukkojen vuoksi. Silta on romahtamisvaarassa, kaide on jo kertaalleen romahtanut. Lukot painavat liikaa.

Neiti halusi näyttää minulle, että on Helsingissäkin lemmenlukkojen silta. Se on Katajanokan kävelysilta siinä Kasinon puoleisella reunalla.


En ollut aikaisemmin tätä tiennyt. Kyllä siinä kaiteessa paljon lukkoja oli, mutta ei silta ehkä vielä niiden vuoksi romahtamisvaarassa ole. Neiti tiesi, että siinä kaiteessa on muutaman hänen ystävänsäkin lukot, eräällä heistä kaksikin lukkoa, kun kumppani oli vaihtunut.

Rakastuneet parit kaivertavat nimensä lukon kylkeen, kiinnittävät sen kaiteeseen ja heittävät avaimet veteen kestävän rakkauslupauksen merkiksi.  Tämä alkaa kuulemma jo kilpailla sen perinteisen kirkossa toimitettavan "Tahdon" -seremonian kanssa, ja tämä on sallittu myös niille, jotka kirkko hylkää.

Kaunista oli, ja lukot olivat jämerän näköisiä, ilmeisesti vakuutusyhtiöiden hyväksymää mallia.



torstai 2. lokakuuta 2014

Poissaolijat ovat aina väärässä



Vähän epäröiden menin helsinkiläiseen krouviin, jossa oli käynnissä "Oktoberfest". Mutta poiketa piti, koska kutsu oli käynyt. Oli tuttua porukkaa koolla.

Olin epäilyssäni oikeassa. Saksalaisen perinnejuhlan siirtäminen Suomen oloihin ei noin vain onnistu. Oktoberfest ei ole pelkkä kaljankittaustapahtuma. Pitäisi olla paljon muutakin, varsinkin pukeutuminen.

Minulla on ollut ilo kokea tämä juhla monta kertaa paikan päällä, Baijerissa. Olen ollut työasioissa reissussa. Eräs toistuva kokoustapaaminen sattuu aina osumaan samaan ajankohtaan. Kokousten jälkeen on sitten juhlittu, ja hauskaa on ollut. Helsinkiläisessä krouvissa ei ollut. Olutta olisi kyllä riittänyt, ja tarjoilijoilla oli asiaan kuuluva vaatetuskin. Mutta ei siltikään toiminut. Lähdin aikaisin pois.

Seuraavana päivänä sain kuulla juhlaan jääneiltä, mitä kaikkea menetin kun lähdin kesken pois. Oli kuulemma ollut vallan "he-le-ve-tin hauska" ilta, mitä nyt krapula vaivaa.

Joku minua viisaampi on sanonut: "Poissaolijat ovat aina väärässä."  En muista kuka, olisiko ollut Casanova?

Pukeutuminen on erittäin tärkeä osa Oktoberfestiä, ja baijerilaiset todellakin noudattavat juhlan pukeutumiskoodia. Miehillä kuuluu olla "Lederhosen". Ne ovat kyllä aika omintakeinen kulttuuriperinne. En tiedä - tai ehkä sittenkin tiedän - miksi ne tuovat minulle mieleen hieman vinoja mielleyhtymiä. En itse sellaisiin pukeutuisi.

Sen sijaan naisten asu nimeltä "Dirndl" on mielestäni oikein onnistunut. Sitä katselee mielellään. Olen saanut paikallisilta tuttaviltani ohjeita asuun liittyvien viestien tulkitsemiseksi.  Jos esiliinan rusettisolmu on vasemmalla puolella, kyseinen henkilö on ns. vapaa, jos oikealla, varattu. Se jäi epäselväksi, mitä tarkoittaa, jos se on keskellä tai takana. Aika monella oli. Ehkä heillä on asiassa tulkinnanvaraisuutta?



Ehdotin kerran sihteerilleni neiti B:lle, joka oli aina mukana matkoilla, että hän hankkisi itselleen Dirndl-asusteet. Pistäisin laskun edustustilin piikkiin. Mutta sihteeri ei innostunut asiasta. Hänen mielestään asu oli pöyristyttävä. Niinpä hän ilmestyi juhlaan pukeutuneena nahka-asuun. Ei  sellaiseen kuin juhlan miehet vaan sellaiseen kuin moottoripyöräilijät käyttävät, mustaan mutta kireään. Se oli ideologinen valinta. Juuri nyt ex-sihteerini neiti B. on taas siellä Saksan-kokouksessa, mutta minä pysyn poissa. Ne kokoukset ovat osaltani lopullisesti ohi. Pikkuisen harmittaakin, sillä poissaolijat ovat todellakin aina väärässä. Jos eivät muuten niin ainakin kokousten päätöksissä.




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...