Näytetään tekstit, joissa on tunniste Disney. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Disney. Näytä kaikki tekstit

maanantai 20. joulukuuta 2021

Nostalgian kaipuu

Helsingin Sanomien välissä tuli tänään (su 20.12.21) Aku Ankka -lehti. Sen kerrottiin olevan joululahja lehden tilaajille.

En muista ikiaikoihin törmänneeni uusiin Akkareihin - tuskinpa kertaakaan tällä vuosituhannella. Lapsena olen kyllä lukenut. Olen sitä sukupolvea, joka niitä luki. Aikuisena olen lukenut Carl Barks -kokoelmia ja muita klassikkouusintoja menneiltä vuosikymmeniltä. Kuvassa nippu kirjahyllystäni. Lisää löytyy kesäkodistani.

Niinpä uteliaisuus pisti lukemaan uutuuden heti, ennen sanomalehteä. Ei se ihan kokonaan uusi ollut, sillä aloituksena oli Barks-klassikko vuodelta 1959. Muut olivat uusia - eivätkä ihan huonoja nekään. Kokonaisuus oli parempi kuin arvasinkaan.

Mielikuvani Barksin aikakauden jälkeisistä lehdistä on aika epäilevä. Jossain vaiheessa 90-luvulla tutustuin uuden mestariksi luokitellun Don Rosan tuotantoon mutta en innostunut. Muiden piirtäjien tuotanto näytti vielä vaatimattomammalta. Oikea henki puuttui. Klassikot ovat ylittämättömiä. Tässäkin lajissa.

Suhtautumiseni Disney-kulttuuriin on aika kompleksinen. Maailmankuva on mitä on, täyttä americanoa. Toisaalta lehti ja klassikkoelokuvat ovat mitä suurimmassa määrin sukupolvikokemus. Niiden mukana kasvettiin lapsesta aikuiseksi.

Ja sitten on vielä Aku Ankan suomen kieli.

Siihen on satsattu Suomessa paljon, ja se on huomattu. Vuonna 2001 Helsingin yliopiston suomen kielen laitos (minun opiskeluvuosieni kotipesä) palkitsi Aku Ankan toimituksen lehden luovasta ja persoonallisesta kielenkäytöstä. Tiedän, että palkinnosta päättäminen ei ollut ihan helppo juttu. Amerikkalaistaustainen sarjakuvalehti oli aika epäsovinnainen kohde suomenkielisen akatemialaitoksen palkinnolle. Mutta myönnän minäkin, palkinto osui kohdalleen. - Myöhemmin myös Suomen Mensa on palkinnut lehden "älykkäästä kielenkäytöstä".

Kovin epäpyhä yhdistelmä: lapsille tarjotaan samassa paketissa heppoista kaupallista amerikkalaista viihdettä tasokkaalla suomen kielellä.

Hesarin joululahjassakin oli kaupallinen juoni. Lehden olisi nyt saanut tilata erikoishintaan. Tähän koukkun en tartu. Pysyttelen siellä Barks-tuotannossa. Kunhan Saision uutuuskirjalta ehdin, taidan lukaista nämä hyllyni aarteet. Nostalgiassa on säteilyä.

Olen tästä aiheesta kirjoittanut ennenkin. Kerran löytyi jopa Roope-kaiman rahasäiliö Töölöntorilta. Nämä kirjoitukset löytyvät, kun klikkaat tästä vierestä oikealta puolelta alempaa otsikon "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut" alta kohtaa Disney (12).


 

 

 

sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Muutoksia


Kalenterissani on punaisella kynällä tehty merkintä tälle päivälle, sunnuntaille. Ja iso huutomerkki perässä. Merkintä on peräisin suunnilleen suosi sitten tulleesta kutsusta erääseen tilaisuuteen.

Ajatus rasitti mieltäni alusta asti. Minun olisi pitänyt pitää puhe. Olisi pitänyt pukeutua pyhäpukuun, kätellä sinne tänne, varmaan halaillakin ja antaa europoskipusuja. Olla kovin sosiaalinen.

Tilaisuus piti tietenkin peruuttaa, tunnetusta syystä. Jotain iloa koronastakin.

Merkintä jäi kuitenkin pysyvästi kalenteriini, sillä tein sen kuulakärkikynällä. Rasti vain päälle. Jos olisin tehnyt merkinnän lyijykynällä, olisin kumittanut sen näkymättömiin. Ehkä parempi näin, nyt voin vuosien kuluttua selaillessani kalenteria yrittää muistella, että mikähän tuokin oli.

Kättely, niin, sehän taitaa poistua kokonaan käyttäytymiskoodeistamme. Halailut ja suudelmatervehdykset tänne eivät ole koskaan kai erityisemmin tänne juurtuneetkaan. Eivät juurtuneet minuunkaan, vaikka sain aikoinaan edellisen vuosituhannen lopuilla suorastaan koulutuksen niiden oikeaoppiseen käyttämiseen. Koulutus tarjottiin itse pääkallonpaikalla Brysselissä Erkon firman järjestämässä tilaisuudessa toimittajille ja muille. Taidollani olen myöhemmin yrittänyt jopa vähän brassailla, mutta ei se silti ole juurtunut osaksi persoonaani.

Itse tasavallan päämies on miettinyt, miten käy ensi itsenäisyyspäivän suuren kättelyn, jos tuo virus ei hellitä. Olisiko parempi siirtyä suosiolla vanhaan intiaanien tervehtimistapaan. Siihen, jossa nostetaan käsi pystyyn ja sanotaan UGH. Se tervehdys tulee jo lapsille tutuksi Aku Ankasta.



Pieni selailu intiaanikulttuureiden sisältöihin palautti mieleen toisenkin intiaaneihin ja valkoihoisiin presidentteihin liittyvän aiheen. Se on varmaankin tuttu monille lukijoille, mutta se ansaitsee tulla nostetuksi muistiin taas.

Se on intiaanipäällikkö Seattlen tervehdys Yhdysvaltain presidentille. Ei kuitenkaan nykyiselle vaan vuonna 1854 vallassa olleelle presidentille.

Ei olisi yhtään pahitteeksi, että nykyisellekin tällaista viestiä lähetettäisiin, sillä tämä on kauneinta ja viisainta luonnon ja omaperäisen kulttuurin puolesta sanottua sanaa, mitä tiedän. Siitä jos mistä on puutetta nykyisin.


"Washingtonin suuri päällikkö lähettää meille sanan, että hän haluaa ostaa meidän maamme.
Suuri päällikkö lähettää meille myös ystävyyden sanoja ja vaikuttaa hyvää tahtoaan meille.
Se on hänelle kunniaksi, sillä me tiedämme, että valkoinen mies voi tulla aseiden kanssa ja ottaa maamme, ellemme myy.

Kuinka kukaan voi ostaa tai myydä taivasta yläpuoleltamme tai maan lämpöä?
Koko ajatus on meille outo.
Ellemme omista ilman raikkautta tai veden kimallusta, kuinka kukaan voi ne ostaa?
Jokainen pala tätä maata on pyhä minun kansalleni.
Jokainen kiiltävä männynneulanen, jokainen rannan hiekkajyvä, usva hämärtyvässä metsässä, jokainen aukio ja jokainen pörräävä hyönteinen on pyhä kansan muistoissa ja kokemuksissa.
Puissa virtaava mahla kuljettaa mukanaan punaisen miehen muistoja.
Siirtyessään tähtien pariin unohtavat valkoisen miehen kuolleet sen maan, jossa he ensi kerran näkivät päivänvalon.
Meidän kuolleemme eivät koskaan unohda tätä ihmeellistä maata, koska se on punaisen miehen äiti.
Me olemme osa tätä maata ja se on osa meitä.
Tuoksuvat kukat ovat sisariamme, kauris, hevonen ja mahtava kotka ne ovat veljiämme.
Kallioiset harjanteet, niittyjen rehevyys, ponin ruumiin lämpö ja ihminen --- kaikki kuuluvat samaan perheeseen.
Kun siis Washingtonin Suuri Päällikkö lähettää meille sanan, että hän haluaa ostaa maamme, hän vaatii meiltä todella paljon.
Suuri päällikkö sanoo, että hän varaa meille paikan, jossa voimme elää omissa oloissamme, levossa ja rauhassa.
Hän olisi meidän isämme ja me hänen lapsiaan.
Me siis harkitsemme tarjoustasi ostaa meidän maamme.

Mutta se ei ole helppoa. Sillä tämä maa on meille pyhä.
Purojen ja jokien kimaltava vesi ei ole vain vettä, vaan se on meidän esi-isiemme verta.
Jos me myymme tämän maan, täytyy teidän muistaa, että se on pyhä.
Teidän täytyy opettaa lapsillenne, että se on pyhä ja että jokainen häilähtävä varjo järvien kirkkaassa vedessä todistaa minun kansani elämän tapahtumista ja muistoista.
Veden solina on minun isäni isän ääni.
Virrat ovat veljiämme, ne sammuttavat janomme.
Virrat kantavat kanoottejamme ja ruokkivat lapsemme.
Jos me myymme sinulle maamme, teidän täytyy muistaa ja myös opettaa lapsillenne,
että virrat ovat veljiämme ja teidän veljiänne, ja teidän tulee kohdella niitä niin kuin veljiänne.

Punainen mies on aina joutunut väistymään etenevän valkoisen miehen tieltä, niin kuin usva häipyy vuorilta aamuauringon noustessa.
Mutta meidän isiemme tuhka on pyhä.
Heidän hautansa on pyhä tanner ja niin ovat nämä kunnaat, nämä puut; tämän maan kolkka on pyhitetty meille.
Me tiedämme, ettei valkoinen mies voi ymmärtää meidän teitämme.
Hänelle yksi paikka on yhtä hyvä kuin toinenkin, sillä hän on kuin muukalainen, joka tulee yöllä ja ottaa maasta, mitä tarvitsee.
Maa ei ole hänelle veli vaan vihollinen, ja kun hän on voittanut sen, hän jatkaa matkaansa.
Isiensä haudat hän jättää taaksensa eikä välitä.
Hän ryöstää maan lapsiltaan, siitäkään hän ei välitä.
Hänen isiensä haudat ja hänen lastensa perintöoikeudet on unohdettu.
Hän kohtelee äitiään maata ja veljeään taivasta kuin tavaroita,
joita voi ostaa, ryöstää ja myydä kuin lampaita tai lasihelmiä.
Hänen ahneutensa nielaisee kaiken ja jäljelle jää vain autio maa.

Mitäpä minä tiedän. Meidän tapamme eivät ole teidän tapojanne.
Teidän kaupunkienne näkeminen koskee punaisen miehen silmiin.
Mutta ehkäpä punainen mies on villi eikä ymmärrä.
Ei ole hiljaista paikkaa valkoisen miehen kaupungeissa.
Ei yhtään paikkaa, jossa voi kuulla silmujen puhkeavan keväisin tai hyönteisen siipien rahinan.
Mutta ehkä kaikki johtuu siitä, että olen villi enkä ymmärrä.
Melu vain loukkaa korvia.
Ja mitä on elämä, ellei voi kuulla kehrääjän yksinäistä huutoa tai sammakoiden kinastelua yöllä lammen ympärillä?
Minä olen punainen mies, enkä ymmärrä sitä.
Intiaani kaipaa lammen kasvien yli suhahtavan tuulen pehmeää ääntä ja metsä havujen tuoksua tuulessa sateen jälkeen.
Ilma on kallisarvoista punaiselle miehelle, sillä kaikilla elävillä on osansa jokaisessa hengenvedossa; eläimet, puut, ihmiset --- kaikki hengittävät samaa ilmaa.
Valkoinen mies ei näytä huomanneen ilmaa, jota hän hengittää.
Hän on löyhkälle turta kuin päiviä kuolemaisillaan ollut mies.
Mutta jos me myymme sinulle maamme, täytyy teidän muistaa, että ilma on meille kallisarvoista, sillä se jakaa henkensä kaiken sen elämän kanssa, jota se ylläpitää.
Tuuli, joka antoi isoisällemme hänen ensimmäisen hengenvetonsa, ottaa vastaan myös hänen viimeisen huokauksensa.
Ja tuulen täytyy antaa myös lapsillemme elämän henki.
Ja jos me myymme maamme, täytyy sinun pitää se erillään ja pyhänä; paikkana jonne valkoinen mieskin voi tulla maistamaan tuulta, jolle niityn kukat ovat antaneet tuoksun.

Niin me harkitsemme tarjoustanne ostaa maamme.
Jos me päätämme hyväksyä sen, minä asetan yhden ehdon:
Valkoisen miehen pitää kohdella kaikkia eläimiä alueella veljinään.
Minä olen villi, enkä ymmärrä mitään muuta tapaa.
Olen nähnyt tuhansien puhvelien mätänevän preerialla valkoisen miehen jäljiltä, kun hän ampui ne ohikiitävästä junasta.
Minä olen vain villi, enkä voi ymmärtää, miksi savuava rautahevonen olisi tärkeämpi kuin puhveli, jonka me tapamme vain pysyäksemme hengissä.

Mitä on ihminen ilman eläimiä? Jos kaikki eläimet olisivat poissa , ihminen kuolisi hengen suureen yksinäisyyteen.
Sillä mitä tahansa tapahtuu eläimille, tapahtuu ennen pitkää myös ihmiselle.
Kaikilla on yhteys.
Teidän täytyy opettaa lapsillenne, että maa heidän jalkojensa alla on esi-isiemme tuhkaa.
Niin että he kunnioittavat maata, joka on kyllästetty heidän kaltaistensa elämällä.
Opettaa lapsillenne, mitä me olemme opettaneet lapsillemme, että maa on meidän äitimme.
Mitä tahansa tapahtuu maalle, tapahtuu maan lapsille.
Jos ihminen sylkee maata, hän sylkee itseään.
Tämän me tiedämme. Maa ei kuulu ihmiselle, vaan ihminen maalle.
Tämän me tiedämme.
Kaikki luontokappaleet ovat yhtä kuin veri, joka liittää suvun yhteen.
Kaikki luodut ovat yhtä.
Mitä tapahtuu maalle, tapahtuu maan pojille.
Ei ihminen kutonut elämän kudosta, hän on vain sen säie.
Mitä hän kudokselle tekee, sen hän tekee itselleen.

Mutta me harkitsemme tarjoustasi muuttaa reservaattiin, jonka olet varannut minun kansalleni.
Elämme syrjässä ja rauhassa.
Ei se paljon merkitse, missä asumme päiviemme loppuun.
Lapsemme ovat nähneet isiensä nöyryyttävän tappion.
Soturimme ovat häpeästä tappion jälkeen vajonneet joutilaisuuteen ja saastuttaneet itsensä makeilla ruuilla ja kovilla juomilla.
Merkitsee kovin vähän, missä me vietämme loput päivämme.
Niitä ei ole monta.
Vain joitakin tunteja, joitakin talvia vielä, eikä yhtään lasta niistä suurista heimoista, jotka kerran elivät ja asuivat tällä maalla tai jotka nyt vaeltavat pieninä ryhminä metsissä, ole jäljellä suremassa sen kansan hautojen äärellä, joka kerran oli yhtä mahtava ja toiveikas kuin sinun kansasi nyt.
Mutta miksi murehtisin kansani menoa.
Heimot koostuvat vain ihmisistä, ei muusta.
Ja ihmiset tulevat ja menevät kuin meren aallot.

Ei myöskään valkoinen mies, jonka Jumala puhuu hänelle kuin ystävä ystävälle, ole mikään poikkeus yhteisestä kohtalostamme.
Ehkä meistä lopulta tulee veljiä, kuka tietää.
Yhden asian me tiedämme, asian jonka valkoinen mies voi joskus tajuta --- meillä on yhteinen Jumala.
Te voitte luulla, että omistatte Hänet niin kuin tahdotte omistaa maamme.
Mutta sitä ette voi.
Hän on kaikkien ihmisten Jumala ja hän tuntee samaa sääliä niin valkoista kuin punaistakin kohtaan.
Tämä maa on Hänelle kallis ja joka vahingoittaa sitä, halveksii sen Luojaa.
Myös valkoiset katoavat ehkä ennemmin kuin kaikki muut heimot.
Joka jatkuvasti likaa oman sijansa, tukehtuu jonain yönä omaan saastaansa.
Mutta hukkuessanne te loistatte kirkkaasti sen Jumalan voiman sytyttäminä, joka toi teidät tähän maahan ja jossain erityisessä tarkoituksessa antoi teille vallan tämän maan ja punaisen miehen yli.
Se tarkoitus on meille mysteeri, sillä me emme ymmärrä, kun puhvelit tapetaan, villihevoset kesytetään, metsien salatut lokerot täyttyvät ihmisjoukoilla ja kypsien kukkuloiden näkymät pilataan puhuvilla rautalangoilla.
Missä on tiheikkö? Poissa. Missä on kotka? Poissa.
Hyvästit ketterälle hevoselle ja ajolle?
Se on elämän loppu ja lopun alku.

Niin me harkitsemme ehdotustasi ostaa meidän maamme. Jos me suostumme, teemme sen varmistaaksemme itsellemme reservaatin, jonka olet meille luvannut.
Ehkä me siellä voimme elää loput päivämme niin kuin haluamme.
Kun viimeinen punainen mies on kadonnut täältä ja hänen muistonsa on vain pilven varjo, joka lipuu preerian yli, viipyvät kansani henget näillä rannoilla ja näissä metsissä.
Sillä ne rakastavat tätä maata, kuin vastasyntynyt rakastaa äitinsä sydämenlyöntejä.

Jos me siis myymme sinulle maamme, rakastakaa sitä, niin kuin me olemme sitä rakastaneet.
Huolehtikaa siitä, niin kuin me olemme siitä huolehtineet.
Pitäkää mielessänne sen kuva sellaisena, kuin se on nyt, kun otatte sen meiltä vastaan.
Ja kaikella voimallanne, kaikella mielellänne, kaikella sydämellänne säilyttäkää se lapsillenne ja rakastakaa sitä, niin kuin Jumala rakastaa meitä kaikkia.

Erään asian me tiedämme.
Meidän Jumalamme on sama Jumala.
Tämä maa on Hänelle kallis.
Valkoinenkaan mies ei voi välittää yhteistä kohtaloamme.
Voi olla, että meistä lopulta tulee veljiä.
Sen me näemme."

torstai 14. syyskuuta 2017

Muodonmuutoksia

Kesällä sain mieleenjuolahduksen. Päätin Pohjanmaan-reissulla yllättäen poiketa tervehtimässä Helvi-tätiäni. Edellisestä kerrasta olikin jo kulunut aikaa. Se tapahtui joskus 1960-luvun lopuilla. Ei siis varsinaista sukurakkautta.

Helvi-tädin talo oli entisellä paikallaan. Olen siitä lukemattomat kerrat ajanut ohi, sillä usein toistuvat Vaasan-matkani kulkevat sen pienen maalaispitäjän kautta. Läheisellä ABC:llä olen pitänyt tapana pysähtyä kahvittelemassa, ja siinä olen miettinyt, että Helvilläkin voisin joskus poiketa. Nyt sen toteutin. Olin kyllä muuta kautta saanut tiedon, että hän on hengissä ja kohtalaisessa kunnossakin, vaikka on jo yli 90. Hän asuu tyttärensä ja vävynsä kanssa vanhaa sukutilaa, sellaista aitoa oikeaa Pohojanmaan kaksikerroksista kartanoa.

Ihme kyllä Helvi tunsi minut heti. Minä en olisi tuntenut häntä, jos olisi sattumalta kohdannut. Entinen riskinoloinen emäntä oli nyt heiveröinen ja pieni. Virkeä ja reipas kuitenkin, vain huonoksi käynyt kuulo vaivasi. Heti hän alkoi touhuta kahvia ja harmitteli kun ei "vilipoosen iliman" takia voinut kattaa ulos puutarhaan.

Hämmästyin aika lailla, kun katselin hänen kamarinsa piirongin päällä olevia valokuvia. Siinä oli paljon kuvia, hääpareista, vauvoista, ylioppilaista, rippilapsista ja ties mistä. Yhdessä kuvassa olin minä. Juuri se kuva, jonka olen yrittänyt unohtaa ja hävittää pois häiritsemästä noloudentunnettani.

Mustavalkoisessa kuvassa on pitkätukkainen luihunnäköinen miehenroikale valkoinen lakki vinosti päässä. Vähän on viiksen- ja parranhaiventa ja tuskainen, totinen ilme, posket lontolla. Kuin mikäkin huumeluolasta herätetty hippi, joka on väkisin tuotu kameran eteen ja puettu ylle tumma takki, kapea kravatti ja ylioppilaslakki. Ymmärrän, miksi vanhempani närkästyivät kuvasta eivätkä suostuneet lähettämään sitä sukulaisille. Pari viikkoa myöhemmin minun piti mennä uudestaan ylioppilaskuvaan, ja silloin valokuvaaja sai tiukat ohjeet, millainen kuvasta pitää tulla. Hymyä naamaan ja tukka piiloon korvan taakse.

Ja nyt Helvi-tädin kamarissa minulle selviää, että juuri tuota kamalaa kuvaa täällä on katseltu vuosikymmenet. Millaisia ajatuksia Helvin mielessä onkaan pyörinyt veljenpojastaan, joka ei edes ole koskaan poikennut.

Jos on Helvi muuttunut, niin kyllä minäkin olen. Tiedä sitten, onko muutos mennyt parempaan suuntaan, sillä kiloja on kertynyt. Hiukset ovat kyllä hieman lyhyemmät ja parta karheampi. Olisi kai syytä lukea uudestaan Ovidiuksen Metamorfoosesja, jos vaikka niistä arkkityypeistä löytyisi vastaavuutta minunkin muutokselleni. Siellä näitä muodonmuutoksia laajoin mitoin kuvataan "Uusiin hahmoihin minä muuttumisesta nyt aion kertoa - - ."

Tätä kamalaa kuvaa minä en julkaise, vaikka moni blogin lukija ehkä toivoo. En kehtaa, joku raja sentään minunkin itsepaljastuksillani. Pistän sen sijaan kuuluisien porsaiden kuvan. Seinällä on porsaiden isäpapan muotokuva. Tuo metamorfoosi menee enemmän sinne Kafkan puolelle, siihen kertomukseen, jossa päähenkilö on nimeltään Gregor Samsa.



torstai 17. tammikuuta 2013

Naapurin isäntä



 

Väitetään, että me suomalaiset olemme synkeää ja matalamielistä sakkia. Täällä Pohjolan pimeydessä meistä tulee sellaisia. Hyvää sanaa emme osaa sanoa mutta aina olemme moittimassa.  

Pitänee myöntää, että väitteessä on pikkuisen perää. Ei tietenkään minussa mutta muissa. Minähän olen kova kehumaan kuten nyt juuri tässä kirjoituksessa.  

Minulla on hyvä naapuri.  

Tänään hän kävi poraamassa reikiä seinääni. Hän omistaa vehkeen nimeltä iskupora. Minä ostin ikkunaan uuden rullaverhon, mutta se olikin väärän mittainen vanhoihin pitimiin. Piti laittaa uudet, ja siihen tarvittiin pora, joka tekee reiät hyvin vankkaan vanhaan seinään.   

Viime viikolla naapuri toi minulle ison vadillisen paistamiaan kaloja. Oli tullut hyvä saalis mökkireissulla. Hänen emäntänsä on välillä tuonut itse leipomiaan herkullisia piirakoita ja sämpylöitä. Emäntä on karjalaista sukujuurta ja reseptit sieltä peräisin.  

Muutama vuosi sitten naapurini otti kunnostettavakseen vanhan Billnäs-kirjoituspöytäni. Siitä tuli kuin uusi - alkuperäisessä merkityksessä. Kaikki hionnat ja puhdistukset hän teki pieteetillä, vanhaa kunnioittaen. Laatikon lukon avaimen etsiminen oli vaativa urakka, mutta jostain hän onnistui sellaisen löytämään. Alkuperäistä vastaavan pintalakan etsintä oli myös iso urakka.  
 
Kun olen reissussa tai kesäasunnollani, naapuri tarkkailee huoneistoani. Hänellä on avain ja hän käy katsastamassa postin ja soittaa, jos on jotakin erityistä.

Pienistä urakoista hän ei palkkaa suostu ottamaan. Isommista menetellään niin kuin Kivivuoren Otto, kun Koskelan Akesli tuli häneltä Elinaa vaimoksi pyytämään: - Olisko viinapullo mielestäs liikaa?   

Minä vastavuoroisesti autan naapuria kirjoitustöissä - silloin harvoin kun tarvetta on. Tietokone on viime aikoina alkanut kiinnostaa melko iäkästä naapuriani. Sellainen on nyt ostettu ja minä opastan käytössä.  

Kaikilla ei ole näin hyvää naapuria. Kuvassa on ikävien naapureiden arkkityyppi, Teppo Tulppu. Toivottavasti tuollaisia jatkuvasti riidanhaluisia Teppoja ei omalle kohdalle osu.

 

 

tiistai 15. tammikuuta 2013

Ain laulain työtäs tee



 

Otsikko on silkkaa irvistelyä eikä missään nimessä tarkoita itseäni. Minähän en tunnetusti ole laulumiehiä.  

Otsikko on Reino Helismaan käännös amerikkalaisesta iskelmästä Whistle while you work. Sen laulavat työhön menevät kääpiöt Lumikki-elokuvassa. Elokuva on parasta Disneytä.  

Minun pitäisi taas ryhtyä työhön, muutaman viikon tauon jälkeen. Alkaa projekti. Minua laiskottaa, vaikka en ole mikään työn raskaan raataja.  Voin komentaa muut työhön, varsinkin sihteerini, ja aina hän vaikuttaa yhtä innostuneelta. Suu käy ja peppu keikkuu. Mutta hän onkin käynyt positiivisen ajattelun kurssin kuuluisan gurun johdolla. Minä en kurssille suostunut, vaikka työnantaja olisi kustantanut lystin. En siis ajattele positiivisesti - eihän työn kuulu tuntua hauskalta. Siihen tulee suhtautua totisesti. Sen on oltava uhrautuvaa ponnistelua, jossa ahdistuu ja välillä itkettää.

Kuuleman mukaan se on Jumalallekin otollista elämää, ettei turhaan naura.  

Sihteerini on toista koulukuntaa. Hän on selvästi omaksunut toisen Helismaan kaltaisen lauluntekijän asenteen: "Älä sinä huoli tyttö nuori / paljonkos kyyneleet hyödyttää. Eivät ne surut suremalla lopu / on tanssi ja laulu tärkeämpää."  

Yritän sietää projektin tuskat, vaivat ja juoksemiset. Kolmessa viikossa pitäisi olla ohi. Sihteeri pelastaa pahimmalta. Hän ei stressaannu - olen kehunut, olen kysynyt! Hän vastasi mietelauseella, että enkelit osaavat lentää sen vuoksi, että he osaavat ottaa itsensä kevyesti.

 

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Viisumia hakemassa

Dessulla oli tänään asiaa Ludviginkadulle. Menin hakemaan viisumia.

Kohdemaa ei ollut Venäjä eikä muukaan perinteinen viisumimaa vaan Ankkalinna. Päivälehti-museossa on avattu näyttely Aku Ankan kunniaksi tämän saavuttaessa eläkeiän. Yksi osa näyttelyä on kone, joka hakemuksesta myöntää viisumin päivänsankarin kotikaupunkiin.

Minullekin myönnettiin. Turvaluokitukseen tarvittava henkilötarkastus ei tosin ollut turhantarkka. Hakijalta kysyttiin sukupuoli ja etunimi, ei muuta. Viisumikone otti valokuvan hakijasta.

Hiukan epäilin, mitä viisumikone tuumaa etunimestäni. Ankkalinnassa kun asustelee myös kuuluisa kaimani, joten sekaantumisvaara on ilmeinen. Tuumin, olisiko parempi antaa koneelle kastetodistukseen kirjoitettu alkuperäinen etunimeni, joka on Robert. Päätin kuitenkin pysytellä vakiintuneessa etunimessäni, sillä kastenimellä minua ei tunne kukaan.

Kun kone sitten printtasi viisumini, siinä oli kaksi yllätystä. Kone oli harjoittanut luovaa byrokratiaa ja antanut minulle uuden sukunimen ja uuden ammatin. Valokuva on hieman epätarkka, sillä siinä ei näy, että minulla on silmälasit ja parta. Rusettia en käytä. Muutoin kuva on melko onnistunut. Se muistuttaa kohtuullisen paljon tämän blogin yläkulmaan sijoittamaani kuvaa. Molemmissa on käsi kohoamassa luonteenomaiseen asentoon ja askel on jämerä. Kuva kelpaa.

Henkilön luonnehdinta ei ole hullumpi, jos jätetään väärä ammatti huomiotta. Kokonaisuuteen olen tyytyväinen.  (Viisumin saa suuremmaksi klikkaamalla)

* * * 

Aku Ankka on ajankohtainen muutoinkin kuin 60-vuotisjuhlansa vuoksi. Kohta on vaalit ja hän saa taas paljon ääniä. Hän olisi ilmeisesti tullut viime vuosikymmeninä valituksi jokaisessa eduskuntavaalissa, jos olisi ollut ehdokkaana. Valitettavasti hänelle annetut äänet on hylätty. Aikamoista pikkusieluisuutta valintalautakunnilta! Jään vaan miettimään, minkä puolueen Aku valitsisi, jos ehdokkaaksi ryhtyisi. Ei ainakaan kepulainen eikä kristillinen. Ehkä demari.

Kun katselen blogini vasenta saraketta kohdasta "Liity Dessun blogin lukijaksi", huomio kiinnittyy kuvaan siinä rivin keskipaikkeilla. Siinähän se päivänsankari hymyilee. Kuva täsmää, nimi ei. Herääkö kenelläkään epäily, kuka oikeasti kirjoituksiani lukee, salanimellä? Tunnettuahan on, että moneen toimeen hän ehtii ja innostuu.

VIISUMIN HAKIJOILLE LINKKI:  http://www.paivalehdenmuseo.fi/vaihtuvat-naeyttelyt.html

maanantai 17. tammikuuta 2011

Rahasäiliö Töölöntorilla

Kokosivun mustavalkoinen valokuva Helsingin rautatieasemasta on otettu jostakin Ateneumin suunnalta, aika korkealta, ehkä katolta tai yläkerroksesta. Kuvan keskellä näkyy aseman kellotorni. Pääovi kivimiehineen on  vasemmassa reunassa. Kuva on julkaistu Helsingin Sanomissa äskettäin.

Asemarakennuksen katon takaa näkyy Kansallismuseon torni ja Postitalon ylimmän kerroksen viipale. Eduskuntataloa katse etsii, mutta se ei aivan mahdu kuvaan.

Kuva ei ole uusi. Sen näkee kadulla kulkevista autoista, jotka ovat vanhaa mallia. Jalkakäytävillä kulkevat ihmiset näkyvät niin pienikokoisina, että heisän vaatetuksestaan ei voi päätellä mitään. Yksi polkupyöräilijäkin on liikkeellä aseman Rautatientorin puoleisen sisäänkäynnin edessä. Ihmisiä on liikkeellä suhteellisen vähän, ei ole mikään ruuhka-aika. Autojakin näkyy vain neljä, joista kaksi on avolavallisia kuorma-autoja. Yhden auton kyljessä lukee ”Sini-juoma”.

Kuvassa on kesä, ilmeisen lämmin päivä, on valoa ja lämpöä, taivaalla näkyy poutapilviä. Tänään tammikuussa 2011 sama paikka on täynnä lumipenkkoja. Minä tiedän, sillä juuri tästä kohdasta minä kuljen työmatkani joka arkipäivä mennen tullen. Ylitän Kaivokadun juuri siitä kohdasta, joka näkyy kuvan vasemmassa alalauidassa.

Kun katse siirtyy yleiskuvasta yksityiskohtiin, katsoja huomaa värikkäitä yksityiskohtia keskellä mustavalkoista maisemaa.

Alhaalla edessä Aku Ankka kurvaa pienellä punaisella autollaan asemarakennuksen tornin puoleiselta reunalta vasemmalle Kaivokadulle kohti Kaisaniemenkatua. Pöly vaan nousee ja pakoputki tupruttaa. Lakki on lentänyt vauhdissa irti päästä. Aku ajaa takaa veljenpoikia, jotka juoksevat edellä. 

Aseman pääoven seinustan jalkakäytävällä Hannu Hanhi on kumartunut nostamaan jotakin kadulta. Hän on löytänyt jonkun pudottaman lompakon. Samalla seinustalla laiska Hansu-renki on pistänyt pötkölleen aseman muuria vasten. Hyvä paikka ottaa torkut. Kulman takana aseman kivimuurin kimpussa on Karhukopla. Heillä on painepora, ja muurissa on jo miehen ryömittävä aukko. Taivaalla Postitalon yläpuolella lentelee ilmaskootterillaan Pelle Peloton ja huiskuttaa hattuaan.

Kaukana horisontissa Kansallismuseon takana kohoaa mahtava kuutionmuotoinen rakennuksen huippu, jossa on dollarin merkki. Roopen rahasäiliö. Sen sijaintipaikka näyttäisi olevan aika tarkasti Töölöntorin seutu.

* * * 
Minun maisemani. Työmatkani, asuntoni, kotikaupunkini. 

Dessu ei ole mainosten ystävä. Käännän sivua, vaihdan kanavaa, hyppään yli. Joskus kuitenkin naksahtaa kohdalleen. Tämä oli yksi niitä harvoja, joka tuli katsotuksi.

Nurkassa lukee pienellä ”Vuosi 1951. Kun Suomi muuttui hauskemmaksi.”

Huomattava osa sukupolvestani kasvoi Aku Ankka kädessään, minä yhtenä. Lehdet jäivät mieleen, ja niihin palaa mielellään. Mainoksessa Rautatientorilla on suurikokoinen patsas. Se on Julle Ankanpää. Heti tuli mieleen, että tämän patsaan olen nähnyt ennenkin, se oli jossain 50-luvulla tutuksi tulleessa Akkarissa.

Kuvassa luvataan vielä, että juhlavuoden kunniaksi netissä julkaistaan klassikkolehtiä vuosien varrelta. Tämä lupaus aiheutti, että Dessu kirjautui heti AA:n kotisivuille.

(Viereisessä kuvassa näkyy vain pieni viipale, sillä skanneriin ei mahdu isoa. Klikkaamalla sen saa hieman suuremmaksi, kaksi kertaa klikkaamalla paljon suuremmaksi. En tiedä, ovatko disneyläiset nyt vihaisia teostani; he kuuluvat olevan tiukkoja tekijänoikeuksistaan. Poistan kuvan jos tulee ongelmia.)

maanantai 18. lokakuuta 2010

Voi Dessu parkaa

Dessun kurkkuun iski pöpö tai mikä lie röllipeikko. Nokka vuotaa, kurkku muuttui santapaperiksi, kuume nousi, viluttaa ja aivastuttaa. Ei edes Echinaforce auttanut.

Voi Dessu parkaa!

Dessu soitti sihteerilleen ja pyysi peruuttamaan alkavan viikon työt ja siirtämään sovitut tapaamiset muiden harmeiksi. Sihteeri terävänä tyttönä keksi heti kysyä, onko Dessu taas rymistellyt ulkona yöllä vähissä vaatteissa. Kehtasikin kenkkuilla.

Sihteerin viittaus kohdistuu edellisen flunssan syntyyn. Silloin oli maaliskuu ja paljon lunta ja Vuoronvarausviraston seminaari Raaseporissa. Dessu intoutui porukan mukana kekkuloimaan saunan jäähdyttelytauolla lumihangessa enkelinkuvia tekemässä. (ks. blogit 16.3. 2010 ”Tärkeintä on touhu” ja 12.3. 2010 ”Helsinginkadulta Raaseporiin”). Tuli kuumetauti ja sihteeri muisti, kun oli mukana.

 Nyt en ole kekkuloinut. Torstai-iltana olin kyllä kaverin mökillä Espoossa saunomassa ja uimassakin, tosin uskalsin uida vain polvien alapuolella sijaitsevilta osin, sillä vesi ei ollut enää lämmintä. Ei kai flunssa voi sellaisesta uimisesta tulla?

Huomenna maanantaina, jos suinkin jaksan, käyn Töölöntorin Alkossa ostamassa perinteisen flunssalääkkeen, pullon rommia. Vaikka se on pahan makuista, se on tepsivää sekoitettuna kuumaan veteen. Kokemusta on.

Jos sattuisi käymään niin onnellisesti, että tästä taudista joskus vielä tokenen, lupaan palata sekä töihin että blogeihin.

(Kuvassa Nuhanenä, valmistaja Espan enkelit OY)

perjantai 24. syyskuuta 2010

Herrat Ankka, Barks ja Rosa

Matkalaukkua pakatessaan Dessu juoksi vielä kirjakauppaan ostamaan tekijän nimikirjoituksella varustettua kirjaa - tai useampaakin. Joulu on jo ovella ja lahjoja on syytä hankkia.

Kirjojen ja nimikirjoitusten kerääjänä Dessu on ollut tehokas jo vuosikymmeniä. Tällä kertaa haussa oli Don Rosa, Aku Ankan piirtäjä.

Dessu lukee Aku Ankkaa puolisäännöllisesti, vaikka ei erityisemmin osaa arvostaakaan lehden nykytasoa. Toista oli Carl Barksin aikoihin. Niistä ankkareista Dessu kuten huomattava osa Suomen lapsista oppi lukemaan. Parhaat tarinat jäivät koko elämän kestävinä kuvina mieleen. Niitä parhaita tarinoita on paljon.

Dessu muistaa olleensa parikymmentä vuotta sitten Kauppatorin laidalla yleisön seassa tervehtimässä Barksia, joka oli tullut vierailulle. Hän oli jo ikämies, yli 90-vuotias. Muistaakseni hän oli kuitenkin ensimmäistä kertaa ulkomaanmatkalla. Hänet tuotiin hienolla avoautolla kaupungintalon eteen, jossa hänelle oli järjestetty vastaanotto kuin valtiovieraalle.

Nimikirjoituksella varustettu Barks-kirja jäi kuitenkin haaveeksi.

¤

Dessu epäilee usein jääneensä muistojensa vangiksi. Olenko ikääntynyt hapannaama, joka ei suostu hyväksymään, ettei kaikki ole kuin ennen? Eivät Aku Ankatkaan.

Dessu tuntee Don Rosan piirtämiä Ankkoja mutta ei ole erityisen innostunut. Kuitenkin Rosa on laajalti arvostettu ja jo nyt klassikon asemaan nostettu.

 Dessun mielestä Barksin sarjat olivat ja ovat edelleen aivan toista luokkaa. Niissä oli kertomisen iloa, mielikuvitusta ja huumoria, niissä oli lapsenmielistä hassuutta. Kuvat olivat ilmeikkäitä ja sommittelultaan väljiä.
Rosan kuvat ovat kyllä taitavia, mutta niissä häiritsee tavaton ahtaus ja yksityiskohtien runsaus. Näkee, että niitä varten on nähty vaivaa ja tehty paljon taustatutkimusta. Samalla ne ovat kuitenkin muuttuneet jonkinlaisiksi vanhojen myyttien ja maantieteellisten faktojen näyttämöksi, johon on sitten sijoitettu ankkahenkilöitä seikkailemaan supersankareiden elkein. Tarinat ja kuvat ovat kireitä, rentous ja sydämellinen hassuus puuttuu.

Suomalaista lukijaa tietenkin hivelee, että Suomikin on päässyt esille Rosan tuotannossa. ”Sammon tarina” tuo ankat Helsingin kaduille kalevalaiseen aiheeseen väljästi liittyvässä seikkailussa. Mikäpä siinä, tarina on vauhdikas ja melskettä riittää, mutta barksilainen ilmapiiri on siitä kaukana.

Dessu, vanha kääkkä, toivoisi, että ankat pysyisivät Ankkalinnassa Iineksen, Mummon, Hannu Hanhen, Pelle Pelottoman, Karhukoplan ja Teppo Tulpun seurassa Roopen rahasäiliön lähimaisemissa eivätkä rymyäisi ympäri maailmaa seikkailemassa kuin mitkäkin teräsmiehet.

¤ ¤ ¤ 

Dessu on nyt pakannut matkalaukkunsa ja lähtee perjantaina illalla Siljan laivalla Tukholmaan ystäviä tervehtimään ja katsomaan, miten kuningaskunta on toipunut prinsessahäistä ja katastrofivaaleista. Tukholmasta Dessu lentää maanantaina työmatkalle Roomaan yhdessä ruotsalaisen ja norjalaisen kollegansa kanssa. Tavoitteena Italiassa on auttaa paikallista vuoronvarausorganisatiota kehittämään toimintojaan, jotka Berlusconin hallituskaudella ovat auttamattomasti jääneet jälkeen eurooppalaisesta kehityksestä. 

Matkalukemisena ei ole Aku Ankka vaan uusi Harjunpää, jonka myös ostin kirjakaupassa käydessäni. Palaan kyllä Töölöntorille, kunhan ehdin.

Kuva: Carl Barks: Roope-setä, maailman rikkain mies (Aku Ankka 2 / 1953)

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Paheellista menoa

Dessutom pistäytyi parturiin. Vuoroa odotellessa selailin lehtiä. Korista löytyi Alibi ja 7 päivää.

Nolojen muistojen kätköistä kohosi esiin muinainen parturissa käynti kotipaikkakunnalla Jyväskylässä. Sielläkin korista löytyi lehti, Jallu. Olin suunnilleen 16-vuotias. En ehtinyt sitä selata juuri ollenkaan ennen kuin parturitäti huomasi ja otti lehden pois. Ei sanonut sanaakaan, otti vain pois ja pisti lehden jonnekin omaan talteensa.

Töölöläisparturi ei niin tehnyt vaan antoi minun vapaasti selailla Alibia ja Seiskaa, vaikka niiden sisältöä voisi luonnehtia monin tavoin rankemmaksi kuin 60-luvun Jallua.

Nyt tietysti kannattaisi väittää, että parturin lehtikorissa ei ollut muita lehtiä. Oli siellä. Muistaakseni ainakin Suomen kuvalehti, Eeva ja Aku Ankka, varmaan muitakin. Silti otin nämä kaksi. 

Sivistyneiden blogi-lukijoitteni taholta nauttimani arvostus taitaa nyt olla vaarassa.

Rikos- ja skandaalikehdet myyvät hyvin mutta monikaan ei niitä tunnusta lukevansa. En minäkään tunnusta. Poikkeuksena parturit, ja niissä käyn harvoin. Vain kerran muistan ostaneeni Seiskan irtonumeron, kun siinä oli juttu lähisukulaisestani.

En kuitenkaan ihmettele juorulehtien menestystä. Skandaaleissa on jotain ihmisen alkeellisinta perusviettiä kutittavaa. Erityisesti vahingonilo ruokkii kiinnostusta. Britanniassa näkee todella likaista keltaista lehdistöä, jossa business haisee.
¤ 
Jo englantilainen realismin ajan kirjailija Henry Fielding huomasi jo 1700-luvun puolivälissä, että rikosten ja oikeusjuttujen selostaminen lehdissä kiinnosti lukijoita. Tästä alkoi lehtien into julkaista niitä. Covent Garden-Journal ja The Morning Post aloittivat. Samoihin aikoihin alkoi myös tapa pistää huomionarvoisimmat jutut keltaiselle pohjalle suurin mustin otsikkokirjaimin. Näinhän se menee yhä. Kuvat olivat silloin vielä piirroksia, mutta jutuissa herkuteltiin julmuuksilla, osittain monenkarvaisten senttareiden sepittämillä fiktioilla.

Vanhan virran vietäväksi siis parturissa uskaltauduin. Eteen ilmestyi tasainen virta murhia, ryöstöjä, viinaa, huumeita, sekoiluja, tappeluita, seksiä. Täytyy toivoa, ettei tällaisiin lehtiin tule addiktiota.

¤ 
Ensimmäinen kuvajournalismin skandaalilehti oli London Illustrated News. Sielläkin kerrottiin kauhistuttavista rikoksista ja julmuuksista. Kuvassa 1840-luvun hillitöntä menoa Lontoosta. Siinä hirviömäinen mies ajaa vaimonsa hulluuteen sitomalla kiinni ja kutittamalla jalkapohjia.


tiistai 23. maaliskuuta 2010

Hyvä muija

Kun kouluaikaiset kaverit tapaavat ikämiehinä tuopin ääressä, kuvio etenee tuttua kaavaa noudattaen. Alkuilta muistellaan koulukokemuksia, keski-ilta naisia ja loppuilta autoja. Tässä järjestyksessä se meni Jyväskylässäkin viikonloppuna.

Kun vuosia on tarpeeksi kulunut, koulumuistot nostattavat tehokkaasti tunnelmaa. Kuva muinaisesta opettajasta täydentyy jokaisen paikalla olijan kertomasta. Kymmeniä kertoja aikaisemminkin kerrotut tapaukset toistuvat ja saavat myös uutta väriä. Liioittelulle löytyy sijaa. Kohteen oikeudenmukaisesta käsittelystä ei ole väliä. Yksityiskohdat muuttuvat legendoiksi. Melkein kaikki opettajat osoittautuvat melkoisiksi originelleiksi.

Luokkatoverit unohtuvat helpommin, erityisesti ne hiljaiset hissukat, jotka istuivat eturivissä. Vain oma porukka muistetaan. Suuri osa onkin itse paikalla muistelemassa.

Romanssit tai niiden yritykset luokan sisäpiirin kesken kyllä muistetaan, myös niissä tapauksissa, joissa osapuolena oli eturivin hiljainen hissukka. Romanssiasiat käsitellään keski-illasta, juuri ennen autoja.

Dessun luokalla keskikoulussa sattui hassusti, että minun (Roope) lisäkseni porukkaan kuului myös Aku. Tästä sattumasta seurasi vitsinvääntöä vuosikausiksi, erityisesti rahaan liittyvissä asioissa. Kun Aku sitten onnistui nappaamaan tyttöystäväkseen Iiris-nimisen luokkatoverin, tämä neiti sai heti lempinimekseen Iines. Sillä nimellä hänet kuuleman mukaan tunnetaan vieläkin, vaikka romanssi Akun kanssa jäi lyhyeksi.

Täyttä Disneytä. Vielä oli pitkä honkkeli Heikki, jota tietysti kutsuttiin Hessuksi.

¤ 

Opettajista ensimmäiseksi muisteltiin fysiikan ja kemian opettajaa, nuorehkoa naista, joka nautti arvostusta paitsi ulkonäkönsä, myös hyvän huumorinsa osalta. Akulla oli muistissa aivan erityinen tapaus.

Oli ollut fysiikan koe, jossa laskutehtävä jotenkin seuraavaan tapaan:

Oli mies, joki ja soutuvene. Annettiin numeroita veden virtaamisnopeudesta ja ties mistä. Piti laskea vauhti, jolla soutaja eteni pisteestä A pisteeseen B.

Aku ei ollut kiireiltään ehtinyt perehtyä oppikirjan laskukaavoihin. Hän ajatteli, että kyllä tästäkin tehtävästä pisteen pari saa pyydystettyä, kun kertoo ja jakaa tehtävässä annettuja numeroita keskenään. Näin hän teki ja sai laskustaan jonkinlaisen vastauksen.

Kun kokeen palautuksen aika tuli, opettaja kommentoi tehtäviä ja niiden ratkaisuja. Viimeisenä hän esitteli Akun luoman ratkaisun. Opettaja ei kiinnittänyt huomiota ratkaisun virheellisyyteen vaan kysyi luokalta, miksi Akun laskemalla tavalla soutanut mies joutuisi käräjille ja saisi ankaran rangaistuksen soutamisestaan ja joutuisi maksamaan huomattavia korvauksia.

Kukaan ei keksinyt. Kysymyksen näkökulma oli yllättävä - se ei oikein kuulunut fysiikan tunnille.

Viimein opettaja selitti: Miehen soutamisnopeus on niin suuri, että se rikkoo äänivallin. Se ei ole Suomessa sallittua missään joessa vaan pelkästään meren yläpuolella, sillä äänivallin ylityksestä seuraa valtava pamahdus, joka rikkoisi ikkunoita ja tiiliseiniä ja aiheuttaisi karjassa ja kotieläimissä paniikkia. Sellaisesta soutamisesta joutuu syytteeseen ja korvauksiin.

¤
”Oli hyvä muija vittuilemaan”, tunnusti Aku täynnä vilpitöntä arvostusta.

perjantai 8. tammikuuta 2010

Pitkätukkaiset lurjukset

Dessutom voi hiljaisesti onnitella itseään monesta kohdalleen osuneesta sattumankantamoisesta elämänsä varrella. Yksi niistä on se, että hän sattui olemaan 13-vuotias juuri täsmälleen vuonna 1964.

Se oli erinomainen ikä uuden aikakauden murroskohdassa.

Uuden päälle vyöryvän nuorisokulttuurin ulkoisena merkkinä Dessutom ei enää suostunut menemään parturiin vaan kasvatti pitkän tukan. Niin teki moni muukin. Se oli kapinaa.

Vanhoista luokkakuvista näen, että ei se kapina kovin raju ollut verrattaessa myöhempien aikojen pitkiin tukkiin. Vähän tuli tukkaa korvanlehden yläosan päälle ja alas otsalle lähelle kulmakarvoja.

Mutta kontrasti entiseen oli merkittävä. Vanhempien määräysvalta oli siihen saakka vaatinut lyhyttä tukkaa - ja se tarkoitti todella lyhyttä. Kotona oli ”lippauskone”, jolla isä veti hiukset niskasta ja korvallisilta nahkaa myöten sileiksi lähelle päälakea. Ylös jätettiin vähän tupsua. Tämä operaatio toistui suunnilleen joka toinen lauantai ennen saunaan menoa. Sellainen tukka oli miehekäs. Muunlainen ei tullut edes mieleen. Valtakunta eli yhtenäiskulttuurin aikakautta.

Rouva Nevalaisen parturiliikkeessä käytiin aina joskus - siinä oli luksuksen makua. Odotuspenkillä meni joskus pitkään. Dessu muistaa, että lehtikorissa oli Aku Ankkaa ja Jallua. Rouva otti Jallut pois ja vei ne syrjään. Dessu mietti, että mitähän nuokin ovat.

Rouvan käsittelyssä ei tullut samanlaisia vihlaisuja kuin kotikoneella. Hänellä oli suriseva sähkökone, eikä sen terärakoihin tarttunut hiuksia niin kuin isän. Hän myös tupsutti pehmeällä sudilla lopuksi ja pruikkasi hyvänhajuista suihketta.

1964 partureille taisi käydä huonosti. Tuli uusi aikakausi.

Mullistus alkoi Liverpoolista ja ulottui kohta Jyväskyläänkin. Hiuksissa se näkyi. Elvis-tukka ja Brylcreem-rasva nousivat rajalinjaksi vanhan ja uuden nuorisokulttuurin väliin.

Me pitkälettiset istuimme Ruthin Vintillä ja kuuntelimme jukeboksista Beatlesia. All my loving, Can´t buy me love, Rock n roll music… Väinönkadun levykauppa sai asiakkaita. Tuli vielä kireät housut, kukkapaita ja ketju kaulaan. Samettikankaiset Retu-kengät. Tytöillä minihameet ja Indiskasta ostetut intianpuuvillahörhelöt. Kauniita kuin mitkä. Yhtäkkiä kaikki oli erilaista kuin ennen.

Isää hävetti, kun poika oli niin epäsiistin näköinen. Pitkä tukka ja muutama partahaivenkin. Kotona tuli yhteenottoja. Äiti itki ja yritti supattaa järkeä päähän. Kaupungilla puistoissa istuskelevat äijäsakit keksivät naama virneessä vihellellä perään: - Hei tytöt…
¤

Ensimmäisen kerran Dessu huomasi jäävänsä jälkeen ulkonäön kehityksestä, kun punkkarit ilmestyivät katukuvaan. Tuohon en mene mukaan, vaikka musiikissa onkin ansiokkaita tuotoksia.

Nyt Dessu katselee ympärilleen. Tatuointeja näkyy, muutama lävistyskin. Vierasta, outoa. Mutta pidän suuni kiinni. Ei saa käydän niin kuin oman isän kanssa aikoinaan Jyväskylässä.

Yhtä hiljaa nuoriso on Dessun ulkomuodosta. Kiitos siitä. Mutta olisi mielenkiintoista tietää… Jäljellä on yhä viitteitä vuodelta 1964. Tukka pitkänpuoleinen. Parransänkeä. Ei sellainen kulttuurin murros koskaan näytä menevän ohi.