lauantai 29. huhtikuuta 2017

Lähdössä lipettiin

Taas piti valehdella. Sehän minulta sujuu.

Jos omatuntoni olisi vähemmän notkea, olisin joutunut pahaan paikkaan. Ihan itsesuojeluvaiston ohjaamana päädyin tähän tuomittavaan tekoon. Hengenhädässä, voisi väittää.

Paha paikka tunnetaan laajalti nimellä Linnanmäki. Sinne olisin joutunut seurueen mukana, ellen olisi keksinyt uskottavaa pakollista estettä. Seurueen mukana olisin väistämättä ollut velvoitettu menemään härveleihin ja kieputtimiin. Pelottava ajatus. Rajansa kaikella!

Tiedän mistä puhun. Viimeksi olen ollut härveli-kieputtimessa kesällä 1968 Tukholman Gröna Lundin vuoristoradassa. Silloinkin meinasin valehdella, mutta oli niin viehkeä seuralainen käsikynkässä, etten mitenkään voinut.

Kamalaa se oli, melkein oksensin. Toivuin vasta Lemmentunnelin joutsenen kyydissä. Se lipui hämärässä hitaasti ja tasaisesti. Linnanmäellä ei tietääkseni ole lemmentunnelia.

Kauhukokemuksen sijaan lähdin ajamaan autolla. Hiukan pelottavaa sekin on, mutta menettelee.

Sain tänään Yarikseni käyttöön. Marraskuusta asti se on taas seisonut kaverin suuren tallin nurkassa vakuutuksesta ja akusta irrotettuna. Nyt se tuotiin minulle huollettuna ja kiillotettuna. Laskukuitista näen, että siihen on laitettu kaikenlaista kivaa, öljynsuodatin, raitisilmasuodatin, jarruneste, jarrukengät, jarrupalat, jarrukenkien asennussarja, etuvakaajatanko, moniurahihna ja monennimisiä öljyjä. Tällaisten kanssa tunnen aina kiitollisuutta, että on kaveri, joka osaa.

Ajaminen puolen vuoden tauon jälkeen tuntuu hieman epävarmalta, mutta äkkiä siihen aina tottuu. Kävin testaamassa kaikkia noita uusia jarrujuttuja kolmostietä Nurmijärvellä saakka.

Nyt on auto, sää vielä puuttuu. Kunhan se saapuu, on taas aika lähteä maalle. Siellä ei ole kieputtimia, ellei sitten joudu Tampereelle. Toukokuussa muutto on aina tapahtunut, niin varmaan nytkin. Längelmävesi odottaa, jäät ovat varmaankin jo lähteneet. Ennen sitä käyn kuitenkin vielä junamatkalla Pohjanmaalla.

Kuvassa on se tie, jota pitkin ajan Helsingistä Pirkanmaalle, Längelmäelle. Hämeenlinnan moottoritie. Kuva on otettu Pirkkolan urheilupuiston ja Haagan välissä moottoritien yli kulkevalta kevyen liikenteen sillalta pohjoiseen päin. Edessä näkyvät Kehä ykkösen silta ja sille johtavat opasteet. Tämä on tietääkseni Suomen vilkkaimmin liikennöity risteys. Arvaan, että tuttu kohta monelle blogin lukijallekin.



torstai 27. huhtikuuta 2017

Väärällä alalla

Äiti toivoi pojasta pappia tai upseeria. Olisi varma työpaikka ja turvattu leipä.

Ja arvostettu asema. Ennen kaikkea se.

Ei tullut pojasta kumpaakaan. Menivät ajatukset enemmänkin sekulaariseen ja pasifistiseen suuntaan. Ajassa oli sellaisia virtauksia. Poika erosi kirkosta ja kieltäytyi aseista. Äiti taisi pettyä. Tai ei ehkä sittenkään kovin pahasti, kun pojasta tuli kieli- ja kirjallisuusmies. Siistiä sisätyötä sentään.

Naapurini Tarmo Y. on kertonut vähän samansuuntaisia muistoja. Hänen sukunsa on täynnä pappeja, ja paineet jatkaa suvun perinteitä olivat kovat. Mutta ei tullut Tarmostakaan pappia vaan insinööri. Tuli oikein harvinaisen tiukka pakana ja skeptikko, joka ei usko mihinkään, paitsi itseensä ja Kekkoseen. Ja tekniikkaan tietysti, varsinkin ydinvoimaan. Niinpä välit perheeseen ja sukuun ovat poikki, vaikka sisätöihin hänkin pääsi. Arvelen kyllä, että känkkäränkkäisellä luonteella saattaa olla osuutta konfliktiin.

Luokkatoverini Jukka K. joutui aikoinaan ammatinvalinnassaan koville. Hän meni hyvin nuorena naimisiin. Nuori rouva oli päättäväinen tehopakkaus, paljon määrätietoisempi kuin kestounelias Jukka. Vaimo päätti, että Jukasta tulee juristi. Niinpä Jukka pistettiin oikeustieteellisen valmennuskurssille ja pääsykokeeseen, mutta huonosti meni. Sama uudestaan vuoden kuluttua, ja kahden vuoden kuluttua, muistaakseni vielä kolmenkin vuoden kuluttua. Ja huonosti meni, ei tullut Jukasta juristia. Hänestä tuli pienen perheyrityksen jatkaja. Siellä hän seisoo putiikkinsa tiskin takana vieläkin, ja vaikuttaa oikein tyytyväiseltä, kun poikkean moikkamassa. Vaimo häipyi kuvioista jo pari vuosikymmentä sitten, eikä uutta ole ilmaantunut. Hyvin siinä siis kävi, Jukka on vapaa mies - joutoajat voi vaikka nuokkua pilkillä.

Entinen kollega yritti politiikkaan. Muutama vuosi sitten hän oli ehdokkaana vaaleissa. Lehdessä näkyi mainoksia, hymy oli leveä ja olemus dynaaminen. Huonosti silti tuli ääniä, vain parikymmentä. Minä kylläkin leukailin, että en olisi ikinä uskonut noin suureen äänimäärään. Velkaa tuli kampanjasta, jäi revanssinhalua. Ehkä seuraavissa vaaleissa. Minä neuvoin, että vaihda nyt kuitenkin kelvotonta puoluettasi. Ei luvannut.

Taitaa meitä olla paljon, jotka ovat päätyneet väärälle alalle. Kuka omasta mielestään, kuka toisten mielestä.



tiistai 25. huhtikuuta 2017

Hienostelua?

Kävin taas oopperassa. Tästä alkaa tulla tapa, kun alituisesti oopperassa ramppaan. Viimeksi oli Lentävä hollantilainen, nyt Kesäyön unelma.

Sibelius-Akatemian oppilasesitys Musiikkitalossa oli yllättävä. Viihdyttävä, täytyy myöntää, mutta kovin erilainen kuin odotin. Toisaalta minun odotukseni ovat perusteettomia, sillä en tunne oopperoita. Odotukseni perustui siihen, että tunnen Shakespearen näytelmän ja ajattelin, että esitys menee sen mukaisesti. Ei aivan mennyt.

Kesäyön unelma on Benjamin Brittenin säveltämä. Libreton on tehnyt Peter Pears. Ohjaaja oli Victoria Newlyn. Esiintyjät olivat minulle tuntemattomia. En yritä ollenkaan arvioida esityksen tasoa, sillä siihen minulla ei ole osaamista.

Kokemus oli kuitenkin positiivinen. Esitys oli hauska, nokkela, kekseliäs. Tapahtumat sijoittuivat jonkinlaisille musiikkifestivaaleille, ja siellä sattui ja tapahtui. Kaikki perinteiset intohimot, mustasukkaisuudet ja petokset käytiin läpi kulisseina toimivien bajamaja-rivien seassa. Kekseliäiden yksityiskohtien vyörytys oli valtava.

Olisiko esityksen tuntenut Shakespeareksi, jos ei olisi tiennyt? Paljon puuttui, koko kehyskertomuskin. En tiedä, oliko se ohjauksen valinta vai kuuluiko se jo librettoon ja sävellykseen.

Oopperan (ja baletin) arvostus taidelajina on ongelmallinen. Niitä pidetään eliitin hienosteluna. Näin varsinkin eräässä poliittisesti motivoituneessa piirissä. Tämä esitys ei ollut hienostelua.

Muistan yhden varhaisista balettikäynneistäni. Se oli Joutsenlampi ja tapahtui muinaisessa Leningradissa joskus 1980-luvun alussa.. Kokemus oli häkellyttävä. Yleisö oli kyllä parhaimpiinsa pukeutunutta mutta kaukana mistään minkkimuuri-tyyppisestä. Näki, että tavallinen väki oli tottunut käymään ja nauttimaan korkeakulttuurista. Väliajat käytettiin jonkinlaiseen muodostelmakävelyyn jonoissa ympäri aulaa. Väki tiesi kokemuksesta, että niin tehdään.

Esitys ja vanha hieno teatteri hurmasivat tällaisen rokkijätkäksi itsensä mieltävän. Illalla hotellin ravintolassa mietittiin, miten tällainen laatutaide saadaan toimimaan niin hyvin, kun kaikki muu siinä maassa oli niin huonosti toimivaa.

Tukholman Kuninkaallisessa Oopperassa jouduin aikoinaan käymään ylettömän hienon valtuuskunnan jäsenenä. Seuran arvovaltainen jäykkyys kai aiheutti, ettei jäänyt mieleen, mikä esitys oli kyseessä. Ja Oopperakellari vasta hieno paikka olikin. Muistan helpotuksen, kun ruokailun jälkeen päästiin pienellä porukalla vaihtamaan vapaalle Stinssen-nimiseen krouviin.

Helsingissä on rennompi meininki oopperaesityksen jälkeisellä aterialla. Kuvassa Oopperan grilli siinä aivan Kansallisoopperan kulmalla. Siihen jonoon on hyvä mennä kulttuurinautinnon päätteeksi. (valitan, että sormenpää pääsi mukaan arvokkaaseen ympäristöön).




sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Nerojen tauti

Kuninkaiden tauti, aristokraattien tauti, nerojen tauti.

Tuollaisia määritelmiä liittyy tautiin nimeltä kihti. Ihan kelvollisia, varsinkin tuo viimeinen. Sopii kyllä minulle.



Minulla on kihti. Kohtauksesta on nyt kuukausi. On se aika hyvin parantunut, mutta pikkuisen vielä pistää ontumaan. Pitää tarkasti katsoa, mihin astuu, ettei kengän etuosan alle osu mitään tasaisesta pinnasta kohoavaa. Varpaille nouseminen ei käy.

Oli minulla samanlainen kohtaus kolmisen vuotta sitten. Silloin en uskonut sitä kihdiksi, vaikka asiantuntija niin sanoi. Olin mielestäni satuttanut varpaan puutarhatöissä.

Kaikenlaisia ohjeita olen saanut. Olut pitäisi jättää. Se on harmillinen ajatus.

Olen nyt viettänyt myöhästynyttä tipatonta tammikuuta jo puolitoista kuukautta. Aloitin sen pari viikkoa ennen kihdin puhkeamista, joten ei luulisi oluen vaikuttaneen vaivan alkamiseen.

Nyt kuitenkin vappu uhkaa elon rauhaa. Olen jo käynyt hakemassa vanhan vappuviuhkan kellarikomerosta. Se on tarpeen, kun lähtee raitille rilluttelemaan. Mutta miten käy nyt olutmaljojen? Uskallanko? Ehkä pitäisi siirtyä pilsneriin?




perjantai 21. huhtikuuta 2017

Polleata poikaa

Ei niihin osaa varautua. Aina ne tulevat yllättäen.

Saattaa mennä pitkiä aikoja, ettei kukaan kehu. Sitten yhtäkkiä saa kahdet kehut peräkkäin.

Ensin kyselin entisen työpaikkani kuulumisia. Sain kuulla, että ilmapiiri on käynyt kireäksi. Uusi pomo painaa päälle. Turhanaikaista hyppyyttämistä, luottamuksen puutetta, kyttäilyä.

- Ennen oli kaikki paremmin.

Se oli kehu. Hän tarkoitti minua, sitä aikaa jolloin minä olin vielä vaikuttamassa asioihin. Ihan noin luottamuksellisesti, meidän kesken sanottuna.

***
Vähän myöhemmin sain luettavakseni naistenlehden. Siinä oli kiiltävällä paperilla värikuvien kera tutun näyttelijän haastattelu. Tavanomaisen naistenlehtilätinän keskellä hän yhtäkkiä mainitsee minut, ei nimeltä mutta tunnistettavasti. Viitisentoista vuotta sitten minä olin ollut se, joka innosti hänet Teatterikorkeakoulun pääsykokeeseen. 

Myönnän, muistan. En silloin mitenkään osannut arvata, että satunnaisella harrastajateatteriesityksen jälkeisellä rupattelulla olisi niin ratkaiseva vaikutus nuoren ihmisen elämään.  Jotenkin tuntui, etten ansainnut tätä kehua. Kiitin kuitenkin facebookissa huomionosoituksesta.

Kun näin ylenpalttinen kehujen aalto oli ylleni vyörynyt, tuntui, että minun on vuorostani jatkettava samassa sävyssä. Ensimmäiseksi kehuin ravintola Mezopotamyan herkullisen lounasbuffetin. Kyllä oli kokki polleata poikaa. Ihan niin kuin minäkin.

Tätä on syytä jatkaa.


keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Hyödyttömät

Ei vaikuttanut isä ihan tyytyväiseltä jälkikasvuunsa. - Poika ei tee mitään, makaa vain ja pelaa tietokoneella. Ei enää urheile, ei hoida koulua, ei lue, ei tiedä mistään mitään, paitsi skeittilaudoista. Ihan hyödytön.

Niinpä. Nousi mieleen muinainen aika, jolloin minäkin olin ihan hyödytön.  Ainakin oman isäni mielestä. Makasin vaan, en hoitanut koulua, en urheillut. Tietokonetta ja skeittilautaa ei silloin vielä ollut keksitty. Tytöt oli keksitty.

Kiivastus oli suuri, kun jäin luokalle, lukion ensimmäiselle. En ollut varoittanut kotona siitä, mikä toukokuun viimeisenä päivänä oli tuleva. Olin aina kysyttäessä ynähtänyt, että ihan hyvin koulussa menee.

Luokalle jäi samalla kertaa suunnilleen puolet luokan pojista, mutta se ei kelvannut isälle puolustukseksi. Tulta ja tulikiveä satoi niskaan.

Se toinen puoli luokan pojista oli muistaakseni jäänyt luokalle jo edellisenä vuonna. Ehkä muutama harva onnistui viivyttelemään luokallejääntiään vuoden myöhemmäksi. Ehkä joku välttyi siltä kokonaan?

Luokalle jättäminen oli silloin koulun tapa; poikien hitaampi kehitystaso otettiin sillä keinolla hallintaan.

Olen ikuisesti kiitollinen tälle pedagogisesti viisaalle käytännölle. Ilman sitä elämäni olisi mennyt toisin.

Vähältä kyllä piti, ettei elämä kääntynyt siinä toisenlaiselle raiteelle. Isä määräsi, että koulunkäynti loppuu tähän. Ensimmäinen päivä kesäkuuta aamulla puoli seitsemältä pukeuduin isän vanhaan haalariin ja maalikaupan lippalakkiin ja lähdin polkupyörällä tehtaan konttoriin kysymään työtä.

En saanut työtä. Koululaisten kesätyöpaikat oli jo viety. Jos olisin saanut, sille tielle olisin jäänyt.

Pari päivää myöhemmin sain leipomosta pullakuskin työn. Siinä meni se kesä. Syksyllä tilanne oli jo rauhoittunut ja palasin kouluun. Samoin palasivat muut luokalle jääneet kaverit. Yhdessä olimme edelleen koko hyödytön porukka, vaikkakin uudessa luokkayhteisössä.

Sitten alkoi jo koulunkäyntikin sujua.

Nämä muistot virtasivat päässäni, kun kuuntelin poikaansa ärtynyttä isää. En tietenkään ruvennut muistojani ääneen kertomaan. Taisin olla turhan piikikäs, kun kysyin, miten hänellä itsellään nuoruus meni.

- Se nyt ei kuulu ollenkaan tähän, oli vastaus.





maanantai 17. huhtikuuta 2017

Varo vaaraa

Amerikka on kieltojen ja varoituskylttien maa. Jos tapahtuu vahinko eikä vaarasta ole varoitusta, paikalle marssii joukkueellinen juristeja asiakirjasalkut papereita pullistellen. Tuomioistuin määrää sitten miljoonaluokan korvaukset maksettavaksi laiminlyönnistä.

Tällaisista tapauksista on ollut uutisia. Pitäisikö niihin uskoa - ne vaikuttavat välillä kaupunkitarinoilta. Jossain kuppilassa asiakas oli loiskauttanut kupillisen kahvia syliinsä. Siitä oli seurannut oikeusjuttu ja kahvilan omistaja oli tuomittu jättiläiskorvauksiin. Vahingosta on nyt viisastuttu. Kuppiloissa on nyt varoituskylttejä, joissa lukee, että kahvi voi olla kuumaa.

Kun on varoitettu, hölmömpikin asiakas ymmärtää olla varovainen. Korvauksia ei tipu.

Ei Suomessa ihan näin ole - ainakaan vielä.

Olen kyllä miettinyt, ovatko esim. sähkölaitteiden tai lääkkeiden pakkausselosteiden vaaraluettelot vähän tätä sukua.

Kävin pääsiäisen alla lääkärissä, kun varvasvaiva (kihti) ei ole ottanut kokonaan parantuakseen. Sain pienen purkillisen tabletteja. Luin pakkauspaperin, ja taas alkoi pelottaa, kuten aina. Haittavaikutuksia luetellaan pitkät litaniat: turvotusta, hypokalemiaa, diabeteksen puhkeamista, verenpaineen kohoamista, infektioalttiutta, luuston haurastumista, virtsakivien muodostumista, lihasten surkastumista, haavojen parantumisen hidastumista, ihonalaista verenvuotoa, pituuskasvun häiriintymistä, päihtymyksen kaltaisia tuntemuksia, maanisdepressiivisyyttä, skitsofreniaa, todellisuudentajun häiriöitä, allergisia reaktioita, silmän paineen nousua, kaihia.

Tällainen säikähdyttää. Ensiajatus oli, että taidan mieluummin kärsiä pientä varvaskipua ja ontumista kuin riskeerata tällaisia kamaluuksia. Sitten kuitenkin muistan, että entisissä lääkkeissä on ollut vielä kamalampia vaaroja. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut. Ehkä nytkin voin turvallisin mielin syödä pillerit.

Kesäkotini lähellä olevan rakennuksen seinässä on kyltti "Varo katolta putoavaa jäätä". Kyltti on paikallaan aina, kesät talvet. Se on naulattu seinään niin lujasti, että ei sitä ole helppo siitä irrottaa. Tulee kyllä mieleen se vanha tarina lammaspaimenesta, joka turhanpäiten huuteli suden tulevan. Sitten kun susi oikeasti tuli, kukaan ei enää viitsinyt reagoida.



torstai 13. huhtikuuta 2017

Puoli vuosisataa

Lehdestä luin, että Britanniassa julkaistaan muutaman viikon kuluttua uusi dokumenttielokuva nimeltä It was fifty years ago today! Pääosassa on The Beatles.

The Beatles on minulle (ja suurelle osalle sukupolveani) nimi, joka pysähdyttää missä tahansa sen näkeekin. Nyt stop-merkkiä tehosti vielä tuo dokumentin nimi. Mistä nyt on kulunut puoli vuosisataa?

Olisinhan sen toki osannut laskea itsekin, jos olisin hoksannut. LP-levy Sgt Pepper´s Lonely Hearts Club Band ilmestyi 1. kesäkuuta 1967.

Eipä todellakaan tunnu pitkältä ajalta tämmöinen puoli vuosisataa. Ei ole yhtään hämärtynyt muistista tuon levyn ilmestyminen. Olin silloin 16.

Levyä tiedettiin odottaa. Ensimmäiset näytteet kuultiin Poppamies Pentti Kemppaisen radio-ohjelmassa. Ensivaikutelma oli aika outo. Se ei ollut oikein odotusten mukaista Beatlesia.

Minä keräsin kaikki markkani ja marssin Väinön soitin -nimiseen musiikkikauppaan Jyväskylässä ja ostin levyn. Olimme lähdössä viikonlopun viettoon kaverini Pekan vanhempien kesämökille Leppälahteen vähän Jyväskylästä itään. Mukaan tulivat myös Eeva ja Ulla. Joku täysi-ikäinen kävi trokaamassa meille viiniä Tellervonkadun Alkosta.

Matkavarusteisiin kuului kannettava levysoitin, sellainen jonka kansi kääntyi kaiuttimeksi. Olimme lähdössä kuuntelemaan uutta Beatlesia. Se oli vuoden kulttuuritapaus.

Oli se hämmentävä levy, ihan uudenlainen. Alussa oli yleisön kohinaa ja soitinten viritysääniä, ikään kuin livekonsertissa. Äänimaisema oli pitkin matkaa aivan outo, oli outoja soittimia, kummallisia kaikuääniä ja välillä klassiselta musiikilta tuntuvaa soittoa. Laulujen sanat olivat osittain hämäriä, vaikka ne olivatkin luettavissa kotelosta. Tämä levy ei avautunut ensi kuulemalta. Silti tuntui heti, että tässä on aivan poikkeuksellinen merkkiteos.

Ensimmäiseksi miellyin kappaleeseen A day in the life. Siinä oli sinfoniaorkesteri mukana - yllättävää popmusiikissa. Sanastollista hämmennystä aiheutti erityisesti Lucy in the Sky with Diamonds. Kummeksuttavin idea oli When I´m 64. Beatlesia vanhuksille? Eivät kai niin vanhat popista mitään ymmärrä.

Aivan omalaatuinen oli levyn kansikuva. LP-levyjen kannet olivat niin suurikokoisia, että ne olivat itsenäisiä taideteoksia. Kansikuvan suuresta väenpaljoudesta osan tunnistimme, kaikkia emme.

Tämä levy on edelleen hyllyssäni. On myös CD-levy. Musiikki kestänyt aikaa hyvin, se on edelleen täyttä nautintoa. On jotenkin tyrmistyttävää tiedostaa, että siitä Leppälahden ensikuuntelusta on puoli vuosisataa.

Ensin ajattelin tämän kirjoituksen kuvaksi Peppersin kansikuvaa, mutta tulin toisiin aatoksiin. Levyn kansi on ikonisella tavalla tuttu. Jos jollekin ei ole, sen löytää helposti netistä.

Pistän vähän henkilökohtaisemman kuvan.

Kuvassa on eräs suojatie Westminsterin kaupunginosasta Lontoon pohjoisosassa. Suojatie sijaitsee Grove End Roadin ja Abbey Roadin risteyksessä.

Mitä tekemistä tällä suojatiellä on kirjoituksen aiheen kanssa?  Jokainen Beatles-fani tietää kyllä. (Jos joku ei tiedä, vastauksen löytää googlaamalla hakusanan Abbey road.)





tiistai 11. huhtikuuta 2017

Epäolennainen sivuseikka

Ihmettelin aluksi, eikö kukaan muu ollut kiinnittänyt huomiota elokuvan käsikirjoituksen epäloogisuuteen.

Eivät olleet. Muut olivat ihan öönä siitä, mitä tarkoitin.

Minä selitin. - Huomasitte kai, että elokuvan alussa aivan selvästi mainittiin, että oli syyskuu. Sitten kuitenkin elokuvan ulkokohtauksissa peipposet lauloivat metsässä ja yöt olivat kovin valoisia. Aivan hyvin näki yöllä kulkea rannoilla ja jopa kaatosateessa kuoppaa kaivaa vajan takana. Ei edes täysikuu niin paljon valaise.

Ai jaa, oliko noin? Ei kukaan muu ollut tuollaisia huomannut.

Tyypillistä Dessua, kiinnittää huomiota epäolennaisiin sivuseikkoihin, venkoili joku. Kuulosti korvissani ihan joltakin poikkeavalta syndroomalta. Elokuvan pointtihan oli kuitenkin aivan toisaalla. Eikö Dessu sitä huomannut, että kyseessä oli vanha eroottinen elokuva?

Kyllä minä toki senkin tiedostin, onhan elokuvalla kova maine. Liana Kaarinan paljaat rinnat vilahtavat pari sekuntia Esko Salmisen käsissä. Paljas pyllypuoli näkyy uimaan juostessa. Toivo Mäkelän katse karkailee avaraan kaula-aukkoon.



Oli se kova juttu 1960-luvulla. Muistan hyvin, kun joskus noin 13-vuotiaina katselimme poikien kanssa Jyväskylässä Väinönkadun elokuvateatterin mainoskuvia. Erityisesti tuo julisteen uimakohtauksen kuva toi sieluun häivähdyksen jostakin toistaiseksi tavoittamattomasta. Suuren maailman ja isojen poikien juttuja.

Mutta ei tämä ole "kova juttu" enää. Katsomiskelpoiseksi "Kuu on vaarallinen" kuitenkin vieläkin osoittautui, kun se tänään tuli televisiosta (ohj. Toivo J. Särkkä 1962).

Ja on se ollut analyysikelpoinenkin, ihan Filmihullua myöten (numero 5 / 2000). Siinäkin huomataan vain erotiikka mutta ei epäloogista syyskuun peippoa ja yön valoisuutta.

Kai se sitten on epäolennainen sivuseikka. Ja katsojan omituinen syndrooma.



perjantai 7. huhtikuuta 2017

Minä poljen, minä ohjaan

Oli nuoren sukulaistytön kanssa vähän puhetta, että minun pitäisi kokeilla pitkästä aikaa polkupyöräilyä. Sujuisikohan se minulta vielä?

On minulla kellarivarastossa vanha pyöräni tallella. Mutta on varmaankin yli kymmenen vuotta siitä, kun olen siihen viimeksi koskenut. Käytiin katsomassa, ihan kelvolliselta se näytti. Nuori sukulaistyttö lupasi sen huoltaa kuntoon. Häneltä sellaiset hommat kyllä sujuvat.

Pyöräni on kolmivaihteinen naistenpyörä. Kaksikymppinen seuralaiseni oli kyllä sillä kannalla, että kolme vaihdetta on kelvottoman vähän. Niitä olisi hyvä olla paljon enemmän, jotta ajaminen olisi miellyttävää kaikissa tilanteissa.

Minä esitin epäilyjä vaihteiden tarpeesta. Minä en aio muuttua sellaiseksi sukkahousupukuiseksi kypäräpäiseksi ohjukseksi, joita suhahtelee köyryasennossa ohi jalkakäytävillä. Enkä myöskään aio ruveta ajelemaan umpimetsissä tai vuorenrinteillä.

Nuorena olen pyöräillyt paljon, silloinkin kolmivaihteisella. Olen tehnyt pyörävaelluksen Helsingistä Längelmäelle ja takaisin ja seuraavana kesänä Helsingistä Jyväskylään ja takaisin. Tarakalla teltta ja makuupussi ja muut tarvikkeet. Hyvin meni, vaikka kaikilla vaelluksilla oli koko ajan kohtalainen tai navakka vastatuuli ja enimmäkseen myös sade.

Oli vähän mystinen juttu, miksi jouduin lopettamaan pyöräilyn. Tuli vain yhtäkkiä mahdottomaksi istua satulalla. Muutaman minuutin ajon jälkeen alkoi tuntua kipua siellä aroilla alueilla, jotka pyörän satulalla istumiselle altistuvat. Piti nousta polkemaan seisaallaan. Kaikenlaisia arveluja tyrästä tai ties mistä esitettiin, mutta selvittämättä se
jäi. Sama ongelma on jatkunut, kun myöhempinä vuosina olen kokeillut kuntopyörää.

Tätä uutta aloitusta varten tutkin netistä, olisiko kehitetty mitään uudenlaisia satulamalleja. Mielellään leveitä, tasaisia ja pehmustettuja. Ei löytynyt.

Sen sijaan eksyin mitä ihmeellisimmille polkupyöräsivustoille. Pisti oikein mietteliääksi, kun katselin uusia malleja. Onkohan tämäkin oikein vakavasti otettava? Pyörissä ei näytä olevan pinnoja. Tarakkaa ei ole, mihin teltta ja matkatavarat? Onkohan jarru? Ei lokasuojaa, kyllä rapa lentää perässä tulevan silmille. Ei edes kissansilmää. Satula näyttää yhtä kivuliaalta kuin perinteisissä malleissa. Onko joku lukijoista kokeillut?



keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Väite ja vastaväite

Eräskin oli mukamas ollut huomaavinaan, että olen päästänyt tason laskemaan. Sellainen pistää väittämään vastaan. Mistä moinen ajatus on mieleen juolahtanut?

Siitä se oli juolahtanut, kun itse olin blogissa kirjoittanut katsoneeni Skam-sarjan alusta loppuun. Ja vielä kehunut. Onko siinä nyt laitaa, että aikamies katsoo teinityttöjen lemmenkiemuroita?

Olen kyllä ennenkin kohdannut saman. Mielikuva elitististä on tainnut tarttua minuun kuin tarrapostimerkki. Sellainen, että minulle kelpaavat vain kirjallisuuden ja elokuvan suuret klassikot. Muille nyrpistän nenääni.

Höpsistäkeikkaa, väitin vastaan. Minähän olen kaikkiruokainen, melkein. Luettelin esimerkkejä kirjallisuudesta, elokuvista, iskelmämusiikista, sarjakuvista. Luettelin esimerkkeinä kaikenlaisia iskelmänrenkutuksia, rillumarei-elokuvaa, puupäätä, jerrycottonia, pekkalipposta, Oikein mielelläni tällaisiinkin käytän aikaa.

Mistä ihmeestä sellainen mielikuva elitistin hienostuneesta mausta on syntynyt? Olenko itse antanut siihen aihetta?

Sen verran taisin ottaa nokkiini moisesta väitteestä, että pistin vielä lisää sähköpostia. Perustelin näkemystäni vanhan kunnon Ezra Poundin viisaalla mietteellä:



Kohta tuli vastaus:

"Siinäs näet. On se aika elitististä perustella Ezra Poundilla sitä, että katsoo teinityttöjen lemmensuruista kertovaa sarjaa."



(Kuva:  M.A. Numminen laulaaFranz Schubertin "Ständchen)

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Me ituhipit

Aprillipäivän juhlaa vietettiin jälleen perinteisiä menoja noudattaen arvovaltaisen kutsuvierasjoukon läsnä ollessa. Juhlamenoja johti totuttuun tapaan ex-sihteerini neiti B.

Tarjoilu oli hyvää ja monipuolista. Kuten aina, se oli emännän itsensä valmistamaa ja tietysti vegetaarista ja puhe feminististä.


Ei meistä kukaan kai totaalivegetaristi ole, ei edes neiti B. itse, sillä hän syö kyllä joskus hampurilaisen. Minä olen nuorena ollut melko vegetaarinen parin vuoden ajan. Nykyisinkin olen lievästi kallellaan siihen suuntaan mutta varsinkin kala kyllä maittaa. Feminismin kannattajaksi kyllä lukeudun. Olen kielitieteellisiä alan kurssejakin käynyt.

Jossain vaiheessa iltaa naisväki vetäytyi suljettujen ovien taakse omiin tuote-esittelyihinsä. Ei se Tupperwarea ollut vaan jotakin naisten tavaroita. Me kolme miestä jäimme keskenämme nautiskelemaan terveellisiä tehosekoittimen tuottamia juomia. Parempiakin juomia kyllä tiedän.

Kasvisruoka pysyi keskustelun aiheena loppuillasta. Esiin tuotiin aika mykistävä lista tunnettuja vegetaristeja eli ituhippejä. Siteeraan listaa tähän. Tietojen paikkansapitävyyttä en ole tutkinut, mutta ei minulla ole aihetta sitä epäilläkään. (Huomaan, että Wikipediasta löytyy paljon pidemmät listat hakusanalla "Luettelo tunnetuista kasvissyöjistä".

Buddha, Konfutse, Pythagoras, Platon, Aristoteles, Leonardo da Vinci, Vincent van Gogh, Thomas Edison, Benjamin Franklin, Immanuel Kant, Isaac Newton, Jean-Jacques Rousseuau, Mathama Gandhi, Charles Darwin, Adolf Hitler, Albert Einstein, Ilja Repin, Antonio Gaudi, Leo Tolstoi, George Bernard Shaw, Mark Twain, Franz Kafka, Isaac Bashevis Singer, Rainer Maria Rilke, Albert Schweitzer, Yehudi Menuhin, John Lennon, Paul McCartney, Bruce Sprinsteen, Clint Eastwood, Paavo Nurmi, Carl Lewis, Bill Clinton, Bob Dylan.

Tilaisuuden päätyttyä Kapteeninkadulta oli vain pieni pyrähdys (minulla ontuen, kun on tuo varvas!) ravintola Sea Horseen eli "Sikalaan" nauttimaan tuopillinen vielä parempaa juomaa.


lauantai 1. huhtikuuta 2017

Jos ei osaa

Muistan kun pikkupoikana 60-luvulla kuuntelin kummissani, kun isäni naureskeli pilkallisesti veljensä rakentaman uuden omakotitalon tasakattoa. Tämä ei tietenkään tapahtunut rakentajan itsensä kuullen vaan takanapäin, luotettavassa kaveriporukassa. - Eivät näköjään ymmärrä nykyisin, että vesi pitää saada katolta valumaan maahan. Kohta vuotaa sisään.

Näin sitten kävikin. Modernin näköinen tasakattoinen omakotitalo joutui kokemaan monta isoa remonttia. Vettä vuoti sisään, tuli hometta.

Toista oli isän itsensä rakentamassa talossa. Siinä oli harjakatto, niin kuin ns. rintamamiestaloissa aina. Ei vuotanut.

Kuuntelin äskettäin syrjästä keskustelua rakennusvirheistä, joiden vuoksi nykyisin on niin paljon homeongelmia, kouluissa varsinkin. Siis vain kuuntelin, en itse osallistunut. Mitäpä sanottavaa minulla olisi asiaan, jonka tekniset ratkaisut ovat minulle outoja.

Sain sen käsityksen, että vikaa on sekä rakennussuunnittelijoiden osaamisessa että työn valvonnassa.

On se kummaa, jos osaamisessa on puutteita. Miten ennen osattiin? Minulla on loistoesimerkki oman kesäkotini päärakennus Längelmävedellä. Vanha hirsirakenteinen rakennus on sata vuotta vanha. 1940 - 50-luvulla se oli puolitoista vuosikymmentä asumattomana ja hylättynä. Ei minkäänlaista vuotoa eikä lahoa eikä homevauriota. Oppia käymättömät kylänmiehet rakensivat sen talkootyönä, ja hyvä tuli.

Miksi sitten uudemmat rakennukset tuntuvat kaikkialla kärsivän homevaurioista yms? Onko rakennussuunnittelijoiden koulutuksessa vikaa? Opitaanko kelvottomia keinoja?

Samaa voisi tietysti kysyä monella muulla alalla. Miksi kaiken aikaa on joka puolella pankkikriisejä ja talousromahduksia? Ihan kuin niitä jossain tahallaan järjestettäisiin? Ovatko ne osaamattomuuden tulosta, vai sittenkin aivan erityisen taitavan osaamisen tulosta?

Mutta joka tapauksessa Suomi on täynnä homekouluja, joita pitää kiireesti korjata. Nyt alkavat jo näkyä korjaamisen ensimmäisen kierroksen tulokset. Kallis korjaus on tehty, mutta taas haisee home.

En ymmärrä. Missä on vika? Koulutuksessako?

Onhan se tietysti vaikeaa. Muutama vuosi sitten otin tarkistettavakseni kieliasun erään rakennusteknisen alan opiskelijan opinnäytetyöstä. Oli se jokseenkin käsittämätön sisällöltään. Opiskelija itsekin myönsi, ettei hän kaikkea ymmärtänyt, mitä oli tekstiinsä kirjoista kerännyt.

Niinpä. Muistui mieleen oma lukioaikainen fysiikan opiskeluni. Opettaja ei ollut ehkä niitä kaikkein kyvykkäimpiä, joten luokassa kasvoi heti sellainen hällä väliä -meininki. Yhtään mitään en muista oppineeni. Silti arvosana oli tyydyttävää tasoa. Tuli yleiseksi käytännöksi, että kokeessa kannattaa kertoa tai jakaa laskutehtävässä olevia lukuja keskenään. Kyllä opettaja sellaisen yritteliäisyyden aina parilla tai jopa kolmella pisteellä palkitsee.

Se riitti läpi pääsyyn ja jopa tyydyttävään arvosanaan. Sinnikäs yrittäminen aina palkitaan.





Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...