Ihmeellinen luonto

Olin lounaan jälkeisillä kauneusunillani, kun kuulin outoa ääntä. Ensin epäilin, että se on iskupora jossakin naapurihuoneistossa. Sitä melua kerrostalossa riittää.

Ei se ollut. Tuntui, että pörinä kuuluu ulkoa. Ajattelin, että joku ajaa kadulla rikkinäisellä pakoputkella tai trimmatulla mopolla. Ei se sitäkään ollut, kun se ei liikkunut mihinkään.

Avasin ikkunan. Lunta satoi, Töölöntori oli valkoinen. Vappuaaton perinnesää oli niin kuin kuuluikin. Ajattelin vahingoniloisena herrasväkeä huomenna piknikillä Kaivopuistossa. Kuohujuoma pysyy kylmänä, ylioppilaslakki saa puhtaanvalkoisen lisäkerroksen. Laulu raikaa kevään kunniaksi.

Mutta entä se outo ääni, pörinä?

Siihen tuli selvyys heti kun ikkunan avasin. Sisään lensi mehiläinen.

Nyt piti tarkistaa wikistä, käytänkö otuksesta oikeaa nimeä. Nämä mehiläiset, ampiaiset, kimalaiset, pistiäiset ja muut ovat lajimääritykseltään minulle hieman epävarmoja. Tämä sisään lentänyt yksilö oli sitä pörrökarvaisinta ja pyöreävartaloisinta sorttia. Mötiäiseksi niitä lapsuuteni kielellä kutsuttiin. Sympaattisen oloinen otus.

Wiki näyttää kuvien kera, että kyseessä oli kimalainen.

Jään vaan miettimään, mikä on tilanne. Mistä tämä tulee? Onko jo näiden aika, huhtikuun viimeinen päivä? Melko aikaisin liikkeellä. Sitä paitsi kivikaupunki ei ymmärtääkseni ole tällaisten luontevinta kotikenttää. Ja vielä lumisateessa ja melkein nollakelissä.

Päädyn ajatukseen, että hän pyrkii luokseni lämpöiseen huoneeseen hengenhädässä. Voisinko minä majoittaa hänet, kunnes sää lämpenee?

Vieras lentää suoraan kirjahyllyyni ja istuu Jörn Donnerin kirjan "Terveenä sairaalassa" selustalle. Vieressä olisi aakkosjärjestyksessä Dostojevsikin "Sorrettuja ja solvattuja". Donner ei kuitenkaan kauaa miellytä. Alkaa lentely ympäri huonetta, törmäilyä ikkunaan.

Ei noin levotonta vierasta voi majoittaa.

Haen astiakaapista juomalasin ja laatikosta vanhan joulukortin.  Vangitsen vieraan ikkunalta juomalasin alle ja hivutan hitaasti joulukortin lasin reunan alle. Sinne jää vieras lasiin ja kortti sulkee ulospääsyn. Työnnän lasin ulos ikkunasta ja vetäisen kortin pois edestä. Sinne lentää vieras Töölöntorin ilmatilaan.

Vähän kaduttaakin. Aika julmaa. Mahtaako hyötyeläin selvitä? Olisiko pitänyt viedä turvaan Korkeasaareen?

Yritin valokuvata vieraani siinä Donnerin kirjan selustalla mutta en onnistunut. Siksi joudun liittämään tähän kuvan toisesta luonnon ihmeestä. Tämä lehmä löytyi muutama kesä sitten valtatie 66:n varrelta Orivedeltä Ruoveden suuntaan.

Sitä se ikä teettää

Olen miettinyt, miten selittäisin itselleni oudon muutoksen itsessäni. Menisikö selitys ehkä sillä samalla asenteella, josta kirjoitin edellisessä blogikirjoituksessani?

Ei ihan tunnu menevän. Tarvitaan jotain muutakin selitystä.

Kyseessä ovat lukemismieltymykset ennen ja nyt.

Kaksikymppisenä suuria kirjailijasuosikkejani olivat mm. Hermann Hesse, Romain Rolland ja Hannu Salama. Puhumattakaan Henry Milleristä. Nyt ei oikein mitenkään viitsisi ruveta uudestaan lukemaan niitä.

Kaksikymppisenä luin mutta en erityisemmin innostunut esim. Kalevalasta, Dostojevskistä ja Stefan Zweigista. Puhumattakaan Aaro Hellaakoskesta. Nyt haluan alituisesti palata näihin.

Miten tässä näin on päässyt käymään?

Tämä Helsingistä puuttuu

Kävin alkusyksystä eräässä tilaisuudessa kirjailijatalo Villa Kivessä Helsingin Linnunlaulussa. Kesällä poikkesin kirjamuseo Pukstaavissa Sastamalassa. Kesällä minulla oli tilaisuus käydä Einari Vuorelan kirjailijakodissa Keuruun Jukojärvellä. Tuttuja paikkoja ovat myös Runebergin kotimuseo Porvoossa, Lauri Viita  -museo Tampereen Pispalassa, Juhani Ahon Ahola Järvenpäässä. Naapurimaista muistuu ensimmäisenä mieleen August Strindbergin ja Astrid Lindgrenin museot Tukholmassa, Hans Christian Andersenin museo Odensessa, Ibsen-museo Oslossa ja Dostojevskin ja Puskinin museot Pietarissa.

Entä Helsinki? Löytyykö täältä kirjallisuudelle omistettuja paikkoja? Villa Kivi on pääasiassa kirjailijoille työtiloja tarjoava paikka, ei museo.

Nyt on tehty mielenkiintoisia aloitteita. Tyhjillään olevaa Lapinlahden sairaalaa on ehdotettu monipuoliseen kulttuurikäyttöön, josta kirjallisuuskin saisi osansa. Idea on hyvin kannatettava. Carl Ludvig Engelin suunnittelema 1840-luvulla valmistunut sairaala oli mielisairaala, kunnes se jostain minulle tuntemattomasta syystä tyhjennettiin. Siellä on moni kirjallisuudenkin mestari ollut toipumassa luomistyön rasituksista, aina Aleksis Kivestä ja J.J. Wecksellistä alkaen. Sijainti on poikkeuksellisen hieno. Johonkin bisneskäyttöön sitä havitellaan, mutta kulttuurikäyttö olisi mielestäni parempi, ellei sitä enää voi sairaalana käyttää.

Tove Janssonin ateljee osoitteessa Ullanlinnankatu 1 olisi hieno kotimuseo kirjailija-taiteilijalle. Minulla ei ole tietoa, miksi asia ei ole edennyt. Ehdotuksia on kyllä tehty.

Uusi mielenkiintoinen ehdotus on Mika Waltarin kotimuseo Helsingissä. Sen sijainti olisi Tunturikatu 13 Töölössä, aivan lähellä asuntoani ja usein käyttämäni kävelyreitin varrella (kuva). 

Waltari jos kuka on helsinkiläinen kirjailija.  Jo esikoismaani Suuri illusioni (1928) kuvasi nuorta vimmaa helsinkiläisessä miljöössä.  Varsinainen syventyminen Helsingin kasvun vaiheisiin oli trilogia Mies ja haave / Sielu ja liekki / Palava nuoruus (1933 - 35). Monet myöhemmätkin teokset ovat leimallisesti Helsinki-keskeisiä, aina Komisario Palmusta alkaen.

Hänen kotinsa Tunturikadulla on entisellään, alkuperäisessä asussa. Kalusteet ja taideteokset ovat niin kuin ne Waltarilta jäivät. Asunto on ollut tyhjillään 35 vuotta, sillä perikunta ei ole hennonut sitä myydä. Siinä on Helsingille ainutlaatuinen mahdollisuus tehdä kulttuuriteko.  Waltari on Suomen kansainvälisesti tunnetuin kirjailija.

Waltari asui Tunturikadulla lähes puoli vuosisataa. Minäkin pääsin nuorena kirjallisuudenopiskelijana ryhmän mukana käymään keskustelemassa hänen kodissaan. Näin hänet myös ikämiehenä monta kertaa kävelemässä pienen koiransa kanssa asuntonsa lähikaduilla. Joskus näin hänet myös ravintola Elitessä, joka sijaitsee parin korttelin päässä Tunturikadulta.

Helsingin poliittiset päättäjät, älkää hukatko tätä tilaisuutta hankkia kaupunkiin uusi kulttuurikohde!

P.S. YLEn ykköskanava lähettää Waltarista ja Tunturikadun kodista ohjelman 28. joulukuuta klo 23.

Paluu entiseen

Helsingin Sanomissa oli pitkä kirjoitus uudesta Dostojevski-suomennoksesta. Martti Anhava on kääntänyt Karamazovin veljekset. Hän korostaa, että teosta ei ollut tarpeen millään tavalla ajanmukaistaa, koska sen teemat ovat inhimillisyydessään yleispäteviä.

Niin ovat. Minä luin teoksen opiskeluaikoina vähän yli kaksikymppisenä. Siitä jäi vahva muistijälki. Lukukokemus oli sillä tavalla erityinen, että en ole sen koommin tuntenut tarvetta lukea uudestaan tätä kirjaa. Tuntui, että se on kerralla koettu lopullisesti, suuri kokemus jossain syvällä sielun sopukoissa.

Haluttomuus palata Karamazovin veljeksiin ei siis millään tavalla johdu huonosta lukukokemuksesta. Jotenkin haluttomuus on outoakin, sillä minulle on hyvin tavallista lukea klassikkoja moneen kertaan. Hesarin kriitikko Kyösti Niemelä (joka on minulle aivan vieras) kertoo aloittaneensa uuden suomennoksen lukemisen samanlaisten tuntemusten tilassa kuin minulla nyt on. Siksi luen hänen kirjoituksensa hyvin kiinnostuneena.

Samalla minussa herää itsetutkiskelu: mitä jos minä sittenkin palaisin tähän kirjaan. Palaisin vielä kerran yhteen tärkeimmistä alkupisteistä lukemiskokemuksissani.

Täytyy harkita tarkoin. Vaarana on että petyn, kun huomaan nuoren miehen silmin lukeneeni keskenkasvuisesti. Tai sitten innostun, kun löydän varttunein silmin uusia syvyyksiä. Kesä on aikaa miettiä.

- - - 

Muutamat blogin pitkäaikaiset lukijat ovat jo ennakoineet, mitä tuleman pitää. He tietävät, että minun vuodenkulkuni on vakiintuneen syklinen. Kaikki toistuu.

Monen mielestä sellainen on varmaankin tylsää. Lineaarinen vuodenkulku toisi tullessaan aina uutta ja yllättävää, kun ei ole juuttunut toistamaan vanhoja rutiineitaan. Kirjallisuudestakin löytyisi aina uusia elämyksiä, kun ei aina kaivaisi hyllystään niitä vanhoja klassikoita.

Minä palaan taas takaisin alkuun. Lähden maanantaina pois Töölöstä sellaisin aikein, että palaan vasta syksyllä. Lähdön valmistelut ovat jo pitkällä. Matkalaukku on pakattu, lattia lakaistu ja pelakuu ikkunalaudalta siirretty alakerran ydinvoimainsinöörin hellään huomaan.

Kesäkotini pohjoisella Pirkanmaalla odottaa. Siellä ei ole tietotekniikkaa, joten blogi jää tauolle, kommentit eivät tavoita ja facebook sulkeutuu. Tällä yritän estää addiktoitumista, mihin minulla taitaa olla taipumusta. Koneen ääressä istumisen sijaan kuljeskelen öisin niityillä ja pientareilla ja rantapoluilla. Kesäisen Suomen taidenäyttelyt, kesäteatterit, konsertit ja muut tapahtumat saavat minusta innokkaan vieraan.

Kiitän lukijoita mielenkiinnosta ja runsaista kommenteista. Toivotan kaikille hyvää kesää. Jos blogin lukija sattuu jossain kesän kulttuuritapahtumassa tunnistamaan viereisen profiilikuvan näköisen herran, ei muuta kuin rohkeasti hihasta kiinni ja juttelemaan.

Palaan viimeistään kun syksyn ensilumi sataa ja Längelmävesi uhkaa jäätyä. Ehkä vähän aikaisemminkin. Uskon, että minulla on silloin taas paljon kirjoitettavaa. Toivottavasti lukijat ovat silloin tallella ja pelakuu kukoistavassa kunnossa.

Hyvä ihminen

 

Viime tingassa ehdin käydä katsomassa teatteriesityksen, jonka olin jo kauan sitten merkinnyt muistilistaani. Se on monologi F. M. Dostojevskin teoksesta Idiootti.  

Oikeastaan se ei ollut teatteria "normaalissa" merkityksessä. Esityspaikkakin oli poikkeuksellinen: Inkeri Anhavan taidegalleria, joka sijaitsee Sanomatalossa. Eikä Dostojevskin laaja teos ole aivan mutkattomasti muutettavissa monologiksi.  

Erikoisuuksista huolimatta esitys oli nautittava. Näyttelijä Kaija Pakarisen suoritus oli erinomainen. Esitystä säesti J. S. Bachin sävelin viululla Teemu Kupiainen.   

Teoksen päähenkilö on ruhtinas Myškin, joka palaa Venäjälle oltuaan Sveitsissä hoidossa. Hän sairastaa kaatumatautia. Ongelma on, ettei ruhtinas hallitse käytöstapoja niin kuin seurapiireissä kuuluisi. Syntyy kolmiodraama.  

Ruhtinaan persoonallisuus on jännittävällä tavalla outo. Hän on naiivi, kokematon, viaton, hänellä ei ole tarvetta miellyttää muita. Hän ei ole riippuvainen kenenkään arvostuksesta. Hän on liian rehellinen. Hän on täydellisen hyvä ihminen.  

Joillekin tällainen henkilö on hyödyllinen, toisille haitallinen. Siitä syntyy jännite, häntä kohdellaan julmasti ja nimitellään idiootiksi. Silti hän säilyttää valoisuutensa. Hänestä voisi käyttää nimitystä Jumalan hullu. Jonkinlainen kristillinen pohdinta on tekstin ytimessä. Ruhtinas ihmettelee, miten kukaan voi kulkea puun ohi tulematta onnelliseksi sen ihanuuden näkemisestä.  

Läpeensä hyviä ihmisiä, onko heitä muitakin kuin ruhtinas Myškin? Siinäpä kristillisyyden ydin ja samalla ongelma. Niin kauan kuin ihmiset eivät pidä itseään syntisinä, niin kauan kirkon opeilla ei ole mahdollisuutta menestyä.

Minkä kirjan lukisin?

Dessulla on lähes jatkuvasti häslinki päällä kirjojen kanssa. Sohvapöydällä (romaanit, esseet), yöpöydällä (lyriikka) ja kylpyhuone-WC:n pöydällä (sarjakuvat) on läjäpäin kirjoja. Osa on luettu lähes loppuun, osa on keskivaiheilla, osa on juuri aloitettu. Kaikissa on kirjanmerkki välissä osoittamassa oikeaa paikkaa.

En tiedä, onko tapa viisas, mutta näin se on aina ollut. Minulla on aina luettavana monta kirjaa. Pinoissa on myös kirjoja, joiden lukeminen ei etene. Sellaiset jäävät vähitellen pinon alimmaiseksi ja ehkä joskus päätyvät sieltä hyllyyn odottamaan uutta yritystä. Olen aika helposti luovuttava lukija. Jos kirja ei kohtuullisessa ajassa ala vetää, sitten se jää. En ole aikoihin yrittänyt lukea mitään pahalla sisulla. Kaukana menneisyydessä ovat ne ajat, jolloin olin niin periaatteellinen, että kun olin päättänyt lukea Joycen Odysseuksen tai Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, niin sitten luin, väkisin.

Hyvä ystäväni ja kollegani, Vuoronvarausliiton tilastopäällikkö, ilmoitti joskus alkuvuodesta työpaikan tupakkahuoneen mukavassa vanhassa laiskanlinnassa piippua poltellessaan päättäneensä lukea Carl Grimbergin 24-osaisen Kansojen historian. Viimeksi kysyttäessä hän kertoi edenneensä jonnekin puolivälin paikkeille.

Dessullakin on Grimberg hyllyssään, mutta olen vuosien varrella lueskellut sitä vain satunnaisesti luvun sieltä, toisen täältä. Vaikka teksti on tunnetusti vetävää, en kuitenkaan juuri nyt suunnittele ryhtyväni kollegani viitoittamalle tielle. Olen luonteeltani sillä tavalla lyhytjänteinen, että mahdottomat yritykset olen oppinut väistämään. Riittää kun selailen Musiikin tietosanakirjaa ja pyrin etsimään kiinnostusta herättävät musiikkikappaleet kuunneltavaksi. Siinä on minulla pitkäntähtäimen suunnitelmaa vuosikausiksi. Muut lukusuunnitelmat saavat olla lyhytkestoisia.

Toinen periaatteellinen ongelma on, kannattaako rajallista elinaikaansa käyttää lukemalla uudestaan sellaisia kirjoja, joista on joskus nauttinut. En ole varma, mutta silti teen usein niin. Tällaisia moneen kertaan lukemiani kirjailijoita ovat esim. Tšehov, Strindberg ja Calvino, kotimaisista Haanpää ja Linna. Lyriikan puolella nimiä on paljonkin. Luulen, että uusista kirjailijoista ainakin Siri Hustvedt, Paul Auster ja Kjell Westö nousevat vielä tälle listalleni, jos elinvuosia riittää.

Vaikea tapaus on Dostojevski. Luin häntä vähän yli kaksikymppisenä opiskelijana. Iän ja elämänkokemuksen karttuessa olen moneen kertaan miettinyt, ymmärsinköhän keskenkasvuisena niistä mitään. On tehnyt mieli tarttua niihin uudestaan mutta en ole tarttunut. On herännyt epäily, olenkohan riittävän kypsä vieläkään. 

Vuosikaudet mielihaluni on kiertänyt aloittaa hyllyssäni tyhjän panttina odottanut kolmiosainen Egon Fridellin Uuden ajan kulttuurihistoria, mutta aina se on jäänyt kiireellisempien tieltä. Tiedän ja tunnen sen maineen, mutta en ole saanut ryhdytyksi. Ehkä sitten, kun saan puretuksi pöydiltäni nykyiset pinot. Erityisesti WC:n sarjakuvat.

Taide ja viihde - osa 1

Lievästi ärsyyntyneenä luin ystäväni ”Kuiskaajan” jutun populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin sekoittumisesta. Niitä on vertailtu aina, eikä asia sen valmiimmaksi tule.

Dessutom pitää itseään kulttuurin kymmenottelijana, jolle kelpaa lähes kaikki (kunhan kansantanhuilta vältyn). Kaikesta en jaksa innostua ja kaikessa on hyvää ja huonoa, mutta se on eri asia.

Lajiluokitukset kuulukoot urheiluun, ei kulttuuriin. On selvä ero siinä, että yksi hyppää pituutta ja toinen kolmiloikkaa. Mutta erottelepa yhtä yksiselitteisesti, että Agatha Christie kirjoitti rikosromaanin mutta Dostojevski ei.

Ei ole kauan siitä, kun kirjallisuudessa mestarikaartiin laskettiin vain suuret klassikot, kuten Shakespeare ja  Goethe. Mestareita molemmat, Dessutomkin sen myöntää. Mielipide perustuu perehtyneisyyteen.

Jos joku ei näitä koskaan elämässään ota lukuohjelmaansa, on täysin ymmärrettävää mutta valitettavaa. Eivät aavistakaan mitä menettävät. Mutta ihmisillä on erilaiset taustat. Yksilön valinnat ja hylkäykset kasvavat sieltä.

Dekkarit ja viihde luokiteltiin aiemmin hyljeksittävään kastiin.
Huomattava osa dekkareista on Dessutominkin mielestä sellaista, että niihin ei kannata aikaansa tuhlata. Mutta eivät kaikki. Osa ansaitsisi kunniapaikan. Dessutom sijoittaa arvopaikalle esim. Simenonin, Joensuun ja Mankellin. Ja viimeisimpänä jopa Stieg Larssonin.

Vaikeuksia luokittelussa näyttää tulevan erityisesti silloin, kun teoksella on kaupallista menestystä. Puritaanisessta katsannossa ilmeisesti myyntimenestys ja taiteellinen taso sulkevat toisensa pois.

Elokuva ”uudempana” lajina on usein luokiteltu alemmaksi taiteeksi. Nykyelokuvan valtavirta on Dessutominkin mielestä menossa huonoon suuntaan. Siinä on paljon silkkaa roskaa, ja popcorn näyttää välillä olevan tärkeämpi kuin itse elokuva.

Mutta elokuvallakin on klassikkonsa. Dessutom oli sopivassa iässä, kun lukiolaisten elokuvakerhot kukoistivat. Niissä oli laatutarjonta. Myöhemmin olen istunut ahkerasti elokuva-arkistossa. Uusi tekniikka tarjoaa mahdollisuuden nauttia elokuvista kokona, ja tämä on nykyisin minulla runsaassa käytössä.

Tätä kirjoittaessani olen sivusilmällä seurannut Teemalta tulevaa Charles Vidorin ohjaamaa elokuvaa Gilda (1946). Muutaman kerran kirjoitus on keskeytynyt, vaikka elokuva on läpituttu. Kulttuurintuntemuksessa on pakollisia kohtia pysähtyä. Yksi sellainen on, kun Rita Hayworth laulaa ”Put the Blame on Mame”. ”Siitä maailma ei ole vieläkään toipunut.”
(jatkuu huomenna)