perjantai 30. huhtikuuta 2010

Röhönaureskelua

Dessutom on suhteellisen totinen mies. Vain harvoin hienoinen hymy valaisee hänen karuja kasvojaan. Nauruun hän puhkeaa korkeintaan silloin kun joku tulee ja kutittaa.

Huumori on vaikea laji, lähes mahdoton. Siksi sitä ei pitäisi jättää pelkästään koomikoiden tehtäväksi. Siihen tarvitaan huippuluokan taiteilijaa.

Aristoteles selittää Runousopissa, että ”Komedia on - - moraalisesti alempiarvoisten ihmisten jäljittelyä, ei kuitenkaan niin, että he olisivat kerta kaikkiaan pahoja; naurettava on pikemminkin eräs rumuuden laji. Se johtuu jostakin puutoksesta, rumuudesta joka ei aiheuta tuskaa eikä vahinkoa. Havainnollinen esimerkki on koominen naamio, joka on ruma ja muodoton mutta ei tuota tuskaa.” (suom. Pentti Saarikoski).

Olisi ollut kiinnostavaa lukea Runousopin kakkososa, jossa Aristoteles olisi syventänyt ajatuksiaan komediasta ja huumorista, mutta se on lopullisesti kadonnut. Hassu juttu, sattuuhan näitä. Uskoisimmeko Umberto Ecoa, joka Ruusun nimi -kirjassa kuvaa, miten se katosi?

Dessutom on humoristeille hankala kohde. Jo lähtökohtaisesti epäilen tarjolla olevaa tuotetta matalamieliseksi. Vain harvat huumoritaiteilijat ovat saaneet hyväksyntäni. Yksi sellainen on Chaplin.

Chaplinillakin alkutuotanto meni vielä komedialliseen melskaamiseen. Onhan se tietysti hassua, kun pieni mies, joka on huono juoksemaan, joutuu ison poliisin takaa-ajamaksi. Mestaruuteen Chaplin pääsi vasta pitkissä filmeissään. Niissä koominen elementti yhdistyy ainutlaatuisella tavalla traagiseen. Dessutom pitää elokuvahistorian parhaana koomisena kohtauksena ”Parrasvalojen” pianonsoittokohtausta. Siinä kaksi entistä mestariklovnia, joiden ura ja elämä on kääntynyt jyrkkään alamäkeen, yrittää vanhoilla päivillään paluuta loiston päivien yleisönsuosioon. Yritys näyttää ensin onnistuvan, mutta päättyy kuitenkin viime hetkellä katastrofiin. Kun klovneja näyttelevät kaksi vanhenevaa komedian mestaria, Chaplin ja Buster Keaton, katsoja ei voi välttää ajattelemasta roolihahmojen yhteyttä näyttelijöiden omaan elämään. Katsoja nauraa ja itkee yhtä aikaa. - Sellaisen tunnetilan tuottaminen onnistuu vain mestarilta.

Suomessa huumori on verkkaista ja jähmeää, juuri sellaista kuin kansakin. Siksi se on suosittua. Omaperäisyydessään sitä olisi aika mahdotonta siirtää muualle, jos sitä edes voisi kääntää vieraille kielille. Harvoin suomalainenkaan röhönaurua päästää; hyväksynnän merkiksi riittää hymähdys.

Kirjallisuudessa suomalainen huumori menee aika paljon heimopiirteiden mukaan. On savolaista suulasta kieroilua (Lassila, Tulitikkuja lainaamassa), on pohojolaasta isoottelua (Vaasan Jaakkoo ja Ilmari Turja), on Turun pualen kersantti Hietasen viisastelua jne.

Eniten Dessutom on oppinut pitämään sellaisesta salamielisestä virnuilusta, jonka parhaat edustajat ovat Pentti Haanpää ja Erno Paasilinna. Se on lähellä satiiria, ja sellaisesta Dessutom pitää, ilkeä ihminen kun luonteeltaan on. Maailmalla mestareita riittää Nikolai Gogolista Dario Fohon.

Vappu on suomalaisen elämänmenon ainoa karnevaali, ja karnevaali on yksi huumorin lajeista. Sen olemus on suomalaiselle kansanluonteelle vähän vieras, sillä suomalainen ei helposti riehaannu, paitsi joskus humalassa. Humoristi jokainen suomalainen kyllä uskoo olevansa, mutta oikeasti hän on kuitenkin pessimistinen realisti. Mutta tosissaan yrittämällä karnevaalikin kyllä luonnistuu. 


Dessutom siirtyy nyt muutamaksi päiväksi vappuviuhka kädessä hulinoimaan Helsingin karnevaalielämään. Toivotan lukijoille riehakasta vappua.

(Kuva: Terho / Helsingin Sanomat 30.4. 1992)

torstai 29. huhtikuuta 2010

Alaston, naku, housut pois

Dessutom on kiinnostuneena tarkkaillut bloginsa kävijämäärän kehitystä. Täällä käy keskimäärin 20 lukijaa päivässä, osa yössä. Vakituisten lukijoiden lisäksi tänne eksyy jonkin verran satunnaisia kävijöitä, jotka ovat Googlen hakusanan ohjaamina päätyneet näille sivuille. Laskuri kertoo, mitkä hakusanat ovat tienviittana toimineet. Se on mielenkiintoista.

Suosittu hakusana on ollut ”paljas peppu”. Muita suosittuja ovat olleet ”seksilelut citymarketissa”, ”pikkupöksyt” ja ”kaula-aukko”. Kaikki nämä sanat todellakin löytyvät Dessutomin blogista, vaikka kovin pornahtavaksi blogiani ei varmaankaan moni vakiokävijä ole hahmottanut.

Jään miettimään, onko googlettaja saanut sitä mitä on hakenut. ”Paljas peppu” on vienyt hänet lukemaan sivua, jossa kirjoitin (13.12. 2009) Jean-Luc Godardin elokuvasta Keskipäivän aave. Liitin kirjoitukseen kuvan, jossa Brigitte Bardot makaa sängyllä mahallaan(!). Paljas peppu siinä kyllä näkyy.

Sanotaan, että Internet on tuonut pornon joka paikkaan. Dessutomin blogi on siis osa tätä kehitystä.

Lisätäkseni kehitystä tähän suuntaan laadin tänään kirjoituksen, joka ymmärtääkseni osuu taas monen googlaajan haaviin. Jo otsikko on tarkoitettu hakusanapyydykseksi.

¤ 

Kertomuksen alkuun tunnustus: Dessu taitaa olla vähän yllytyshullu. Tai ehkä yllytysviisas - en osaa päättää.

Vuonna 2002 Vuoronvarausliiton Helsingin toimistossa muutama naispuolinen kollega sihteerini johdolla alkoi touhuta menoa mukaan amerikkalaisen valokuvaaja Spencer Tunickin Suomen-vierailuun. Idea oli saada suuri joukko alastomia ihmisiä julkisella paikalla otettaviin valokuviin. Tällaisen installaation Tunick oli tehnyt monessa maassa ympäri maailmaa. Nyt oli vuorossa Helsinki. Tunickin mukaan ”alaston iho on teoksissa abstakti elementti vailla seksuaalista viitekehystä”.

Toimiston naiset yllyttivät miehiä mukaan, ja Dessutom kai katsottiin helposti yllytettäväksi. Kun houkuttimeksi asetettiin vedonlyönti, jossa palkintona oli kallis illallinen ravintola Savoyssa, Dessutom päätti suostua, vaikka hirvittikin.

Piti ilmoittautua ja sitoutua. Tapahtuma-aika ja -paikka pysyi salaisena viime hetkeen. Lopulta selvisi, että kuvaus tapahtuu Kauppatorin ympäristössä erään aamuyön tunteina.

Vähän hirvitti, kun lähdin Töölöstä yöllä kävelemään kohti Kauppatoria. Sinne päin vaelsi kuitenkin valtavasti väkeä. Vielä enemmän hirvitti, kun Kauppahallin takana ruvettiin riisuutumaan. Ajatus kulki sellaisia reittejä, että aina ennen kun Dessutom on naisen läsnä ollessa housunsa riisunut, tarkoitus on ollut aivan muu kuin mennä torille.

Kerran nuorena vähän samanlaista oli tapahtunut Kaivopuiston mattolaiturilla, mutta silloin oli tarkoitus mennä kuutamouinnille.

Mutta ei siinä mitään, kaikkeen sopeutuu. Valtava kansanpaljous ympärillä ihan oikeasti häivytti kaikki seksuaalisuuteen suuntautuvat virikkeet, vaikka naisia enemmistö olikin. Siinähän oltiin kaikki Aatamin asussa ja tehtiin niin kuin kuvaaja komensi. 

¤

 Etsin kuvia netistä. Niitä oli yllättävän vähän. Yksi sopiva kuitenkin löytyi. Kun vedätte suoran viivan kuvan oikeasta alanurkasta kohti jalkakäytävän reunassa olevaa sinistä liikennemerkkiä, siinä sentin parin päässä alakulmasta on hieman punakkaihoinen mies vasen poski kohti kameraa ja nenä kohti maata. Se olen minä, Dessutom, ihan nakuna, alastomana, ilman vaatteita, housuitta, munasillaan. Ympärillä on toimiston naisia.

Muutama viikko myöhemmin minulle tarjottiin viehättävässä seurassa loistoillallinen luksusravintolassa.

¤

Tässä siis pornoisia aineksia uusille google-löydöille. Toivottavasti olette löytöön tyytyväisiä.

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Kuri ja epäjärjestys

Dessutom kuuluu sukupolveen, joka joutui kotona ja koulussa noudattamaan kohtalaisen kovaa kuria. Koulussa ei paljon elvistelty, vaikka Elvis olikin jo keksitty.

 Alakoulussa oli tiukinta. Joka aamu rukouksen jälkeen opettaja tarkasti viisi asiaa. Korvien piti olla puhtaat, kynsien alla saanut olla töhnää. Lisäksi pulpetille piti nostaa näkyviin nenäliina, ruokaliina ja mustekynän terän puhdistusliina. Ruokaliinaa tarvittiin pitämään pulpetin kansi tahrattomana, sillä ruoka ja eväät syötiin luokassa. Mustekynän puhdistusliina oli pieni pyöreä nippu imukykyisiä kankaanpaloja, jotka oli kiinnitetty toisiinsa napilla. Mustekynä oli pulloon kastettavaa mallia. Mustepullo oli käyrä ja sille oli sopiva kolo pulpetin kannen yläreunassa. Molemmat liinat piti itse valmistaa.

Dessu onnistui elämään ihmisiksi eikä kotiin tullut ikäviä tiedonantoja. Toisin oli naapurin Artolla. Hänelle sattui ja tapahtui ja opettaja tuli kotiinkin käymään ja valittamaan. Huhu kertoi, että Artolle ruvettiin antamaan piiskaa paljaalle pyllylle päivittäin, riippumatta siitä, oliko koulupäivän aikana sattunut mitään. Ikään kuin ennakoiden tulevia kolttosia.

Kyllä Dessukin muistaa piiskaa ja tukkapöllyä saaneensa, mutta ei niistä mitään traumaa jäänyt. Aihetta kai oli, mutta harvoin, syitä en muista. Aikakauden yleissävyksi jäi muistiin, että lapset eivät olleet oikein lapsia vaan heitä kohdeltiin kuin pienikokoisia aikuisia. Keskenään lapset saivat kyllä leikkiä mutta vanhempien seurassa piti käyttäytyä hillitysti ja olla puhdas, kammattu ja huomaamaton.
¤
Oppikoulun puolella meininki muuttui. Pahinta, mitä muistan tehneeni, oli hilata ruotsin kielen opettajan punainen polkupyörä lipputankoon. Pienellä porukalla talvi-iltapäivän hämärässä se onnistui. Lipputangon naru solmuun polkupyörän pinnoihin ja sitten veto ylös. Narun kestävyys pelotti, mutta latvaan se nousi liehumaan. Tapahtunutta selviteltiin mutta syyllisiä ei löydetty.

Syytä ilkityöhön en muista, ehkä sellaista ei ollut. Luultavasti se oli hetken impulssi, sellainen josta eilisessä blogipostauksessani kirjoitin. Opettaja oli ihan mukava mies. Hänet oli helppo ylipuhua viemään luokka lauantain viimeisellä tunnilla fysiikan luokkaan katsomaan rainoja. Siellä oli sellainen rainakone. Valkokankaaksi vedettiin Euroopan kartta takaperin telineeseen.

Toinen röyhkeä temppu oli käydä tupakalla koulun siivouskomerossa. Sitä jatkui viikkokausia, mutta sitten vahtimestari sai vainun ja piti siirtyä ensin vessaan ja kohta myöhemmin metsään. Kiinni ei jääty koskaan vaikka opettajainhuoneessa vainolaisia riitti. Lukioiässä tupakointi tuli vapaaksi ja se oli luvallista teinikunnan huoneessa. Siitä tuli suosituin paikka viettää välitunnit.

Kolmas synti oli lunttaus rippikoulussa. Siitä kirjoitin blogissani 19. tammikuuta 2010 ("Kepulikonstilla naimisiin").  Se laajeni vähitellen joillekin koulutunneille. Jälkeenpäin muistan lunttauksen enemmänkin jännitystä tuottaneeksi seikkailuksi. Varsinaista hyötyä arvosanojen metsästyksessä en usko siitä koituneen.

Rehtori oli pelottava henkilö. Hänen puhutteluunsa joutuminen oli pahinta mitä voi tapahtua. Sen kokeneet kertoivat hurjia juttuja - siinä ja siinä oli, että ehjin nahoin selvisivät.

Dessu oli kai suhteellisen säntillinen oppilas, sillä mitään isoja katastrofeja ei päässyt tapahtumaan. Tosin luokalle jäänti osui kohdalle lukion ensimmäisellä luokalla, mutta sellaista sattui lähes kaikille pojille, monille kahteenkin kertaan, Kangasniemen Patelle jopa kolmeen kertaan. Minulle se tapahtui siinä kohdassa elämää, jolloin kiinnostus urheiluun loppui ja tilalle tulivat rock ja tytöt. Ei silloin ole kohtuullista vaatia, että koulukin kiinnostaisi.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Kevätyön hymyilyä

Dessutom sai perjantaina iltapäivällä impulssin. Sellaista ei näin vakaalle miehelle usein satu.

Olin käymässä Myyrmäessä Vantaalla, kun impulssi äkkiarvaamatta iski. Tästähän ei ole Pirkanmaalle matka eikä mikään. Vain 150 km ja olen illaksi Längelmäveden rannoilla. Minähän voisin poiketa viikonlopuksi kesäasunnolleni, onhan kevät.

Ei kun menoksi. Bensaa tankkiin Hyvinkään ABC:ltä ja ruokailu ja eväsostokset Pälkäneen Aapiskukossa. Tuossa tuokiossa olen perillä. Tie mökin pihaan on lumeton mutta kurainen ja hieman upottava. Renkaat sutivat ja viskaavat rapaa auton kylkiin. Saan kuitenkin käännetyksi auton keulan tulosuuntaan, vaikka upottavat raiteet kuraiseen käännöspaikkaan jäävätkin. 

Astun ulos autosta. Tästä alkaa kesä. 

Kesä ei kuitenkaan ole saapunut joka kohtaan, ei oikein kevätkään. Portaiden edessä on iso ja liukas kasa katolta pudonnutta lunta, tai pikemminkin jäätä. Se on pohjoisen puolella ja joka suunnasta varjossa. Kestää vielä viikon jos ei kaksikin, ennen kuin se on sulanut. Joudun joka kerta sisään mennessäni lähes nelinkontin kiipeämään liukkaan kasan yli ennen kuin pääsen portaille. Ja sama temppu toiseen suuntaan ulos tullessani.

Mökin avain löytyy piilopaikastaan. Vanha lukko avautuu kankeasti. Talo on talvet kylmillään, mutta pienimmän kamarin saa melko nopeasti lämpimäksi. Sähköpatterin hehku lämmittää huoneen nopeasti. Sisällä on siivotonta aina talven jäljiltä. Hiiret ovat jättäneet jälkensä, vaikka talo onkin tyhjennetty kaikesta syötävästä syksyllä, mutta sata vuotta vanhan rakennuksen huoneet eivät ole lattian rajoilta niin tiiviit, etteikö pienillä kotieläimillä olisi vapaa pääsy sisälle juoksentelemaan. Lakaisen lattian.

Isompien huoneiden lämmitys ei vielä ole järkevää. Tuvassa on hella ja iso leivinuuni, mutta en nyt tarvitse tupaa. Saunan sen sijaan pistän lämpiämään.

Koivuklapit ovat valmiina saunan nurkassa. Tuohi on valmiiksi revitty laatikkoon. Tulitikut on suojattu kosteudelta tiiviiseen kääreeseen. Kaikki tällainen on vakiintunutta tapaa: saunapuut pitää ehdottomasti kantaa liiteristä saunaan jo pois lähtiessä odottamaan matkasta väsynyttä kulkijaa. Olisi ikävä joutua ensimmäiseksi hoitamaan perusaskareita. Vihtaa ei valitettavasti ole saatavissa.

Vesi kuitenkin pitää kantaa ämpärillä järvestä, se ei ole valmiina. Laituri on mennyt vinoon. Pitää korjata kesällä. Saunan nurkalla kasvavasta koivusta on linnunpönttö pudonnut. Kummallista. Siivosin linnunpöntöt syksyllä ja kiinnitin ne mielestäni hyvin. 

Omenapuista, marjapensaista ja koristepuista ei vielä näe, ovatko ne säilyneet vahingoilta. Kaikki on kyllä suojattu talveksi. Omenapuut jopa kaksoissuojattu: niissä on varren ympärille kääritty kierreliuska ja vähän etäämmälle metrin korkuinen kanaverkko. Silti vahinkoja on sattunut, sillä juurien suojaaminen ei onnistu. Myyrät kai ovat pahimmat tuholaiset, mutta jäniksiä ja hirviä siellä näkee myös.

Olen jo automatkalla soittanut naapurin isännälle, hyvälle saunakaverilleni, olevani tulossa. Hän on kuitenkin kuntoutuslomalla kylpylässä, joten joudun viettämään saunailtani yksinäisyydessä.

Istun löylyssä, käyn jäähdyttelemässä, palaan löylyyn. Tätä pari tuntia. Uimassakin käyn, tosin vain polviin asti. Eväs on vähän turhan maskuliinisen kliseistä: grillimakkaraa ja Savossa valmistettua keskiolutta. Muistin kyllä, että Eeva-lääkäri määräsi viime viikolla omenaa. Niitä en kuitenkaan tullut ostaneeksi.

¤ 

Yksinäinen pitkä saunominen ja kuistilla jäähdyttely hiljaisessa hämäläisessä kevätyössä on ihmiselämän suuria nautintoja. Se on täyttä terapiaa kaupunkielämän kiireen jälkeen. Nautinto täydellistyy, kun saavuttaa sentimentaalisen tunnelman. Siinä tulee niitä paljon puhuttuja sinisiä ajatuksia. Vanheneva ja ränsistymään päässyt mies elää sellaisen kokemuksen voimalla laatuaikaa taas aika hetken. 

 ¤

Aamiaiseksi olen ostanut leipää ja Koskenlaskijaa. Muuta ruokaa ei ole, joten joudun lähtemään lounaalle Orivedelle. Siellä hotelli on entisellään. Käyn myös viereisessä marketissa. Illaksi saunaevästä, makkaraa ja Savossa valmistettua olutta.

Sää ei ole kovin suotuisa. Seisoskelen saappaat jalassa mökin pihassa, katselen, kävelen, tarkastelen, tuumailen, mietiskelen, suunnittelen. En ryhdy mihinkään, paitsi että kannan varastona toimivasta entisestä navetasta puutarhapöydän ja kuusi tuolia paikalleen, siihen missä ne ovat aina sijainneet kaiket kesät. Haravoin pari kottikärryllistä koivunlehtiä ja kippaan ne kasvimaalle. Ne ovat hyvää katetta yrttien juurella.

Sunnuntaina lähden kotimatkalle. Käärin patjan ja makuupussin hiiriltä suojaan, irrotan sähkölämmityksen, tyhjennän veden saunan kiukaasta, kannan klapeja saunan nurkkaan ja revin tuohta laatikkoon, suojaan tulitikut, lukitsen ovet ja piilotan avaimet. Voi kestää vielä muutaman viikon ennen kuin palaan pysyvämmin. Ensin pitäisi käydä työmatkalla Amsterdamissa. Mutta kesäksi muutan taas Längelmäveden rannalle niin kuin kymmeniä vuosia ennenkin.

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Tulkaa, uudet ilveilijät

Dessutom kävi pääsiäisen aikoihin Kansallisteatterissa katsomassa ”Galilein elämän”. Esitys ei ollut aivan parhaiden veroinen - parempiakin olen samasta kappaleesta nähnyt. Mutta Bertolt Brechtin teksti on sen verran tärkeitä systeemeitä hoksaava, että esitys oli hyvinkin katsomisen arvoinen ja suositeltava.

Dessutom on aina pitänyt Galilein elämää allegoriana vapaan tieteellisen tutkimuksen puolesta. Tähän tulkintaan johdattaa näytelmän valmistumisen ajankohta 1939. Silloin oli saanut suurta julkisuutta tieteellinen vallankumous: uraanin atomin halkaiseminen. Keksinnön taustalla oli Einstein, ja hän oli juutalaista syntyperää. Sellainen tiede oli natseille kelvotonta.

Einsteinin keksintöä vainosi natsismi ja Galilein keksintöä kirkko ja inkvisitio. Sen vuoksi Brechtin näytelmä sisältää kätketysti ivaa natsismia vastaan. Galileon piti pysyä vaiti tutkimuksistaan, jotka väittivät kirkon julistamaa dogmatiikkaa vastaan.

¤

Miten on nyt? Onko nykytiede vapaa ulkopuolisista painostajista?

Monien muiden tavoin Dessutom pelkää, että nykyinen yliopistosysteemi ”halutaan valjastaa kiskomaan kansallisen kilpailukyvyn ja taloudellisen kasvun vankkureita”, kuten Helsingin yliopiston entinen rehtori Kari Raivio asian harvinaisen selvästi onnistui ilmaisemaan. 

Sellaisessa ilmapiirissä ei taida jäädä paljon tilaa ainakaan humanististen ja taidealojen opetukselle ja tutkimukselle.

Kun yliopistoihmiset joutuvat yhä lisääntyvässä määrin tekemään monenlaisia tehostamis- ja tuottavuussuunnitelmia ja itsetarkkailuraportteja, tilaa vapaalle tutkimukselle jää yhä vähemmän. Galilei kamppaili viimeiseen asti ulkopuolisten vaatimuksia vastaan.

Kansallisteatterin esityksessä trubaduurit ja ilveilijät irvailevat Galilein kauhistuttaville opeille. Nykytrubaduureilta voisi odottaa irvistelyä kaikenkattavalle kaupalliselle kilpailukyvylle.

Niinköhän se menee, että uudessa paljon kehutussa innovaatioyliopistossa insinöörien tehtäväksi asetetaan keksiä ihmevempuloita, taideteollisten tehtäväksi designata niille trendikkäitä ulkokuoria ja kiinnostusta herättäviä pakkauksia ja kauppakorkealaisille tehtäväksi maailmanlaajuisesti tykittäviä myyntikampanjoita. 

Missä ovat uudet Brechtit nyt, kun heitä todella tarvittaisiin?




(Kuva: Hans Jürgen Kallmann 1955 - Köln, Wallraf-Richartz Museum)

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Origon muisto

EKSYJÄN OPAS

"Inhimillinen elämä on puutteellista. Metsäteollisuuskaan ei ole täysin onnistunut pyrkimyksissään. Maassa on vielä metsiä, ja niinpä on tälläkin hetkellä mahdollista eksyä metsään.

Eksyminen ihmiskohtalona saattaa uhata milteipä ketä tahansa: sienestäjää, metsämiestä, suunnistajaa, kotoaan paennutta urbanistia, metsänleimaajaa, vesakkomyrkytyshelikopterin alle kiirehtinyttä luonnonsuojelijaa.

Eksymistapahtumassa muodostuu erikoislaatuinen ihmissuhde, jonka osapuolina ovat eksyjä ja etsijät. Eksyjä pyrkii useimmissa tapauksissa takaisin sivilisaation piiriin, ja tässä hankkeessa etsijät yrittävät häntä auttaa.

Auttaminen on sikäli poikkeuksellista, että se tapahtuu matkan päästä; tässä suhteessa se on verrattavissa lähinnä nk. kaukoparannukseen.

Etsimisen intensiteetti on paljolti motivaatiokysymys: miten korkeassa asemassa oleva eksyjä ennen eksymistään oli; nauttiiko hän yleistä empatiaa vai ei; millaiset ovat säät ja kuinka eksyjäporukan muonitus pelaa.
Eksyjältä odotetaan myös omia ponnistuksia, jotta kadotettu yhteys (kadotettuun?) ihmiskuntaan jälleen löytyisi. Ei saa jäädä paikoilleen veltosti löhöämään, puhumattakaan siitä, että piiloutuisi näreikköön.

Eksyjän tulisi äännellä. Jos on trumpetti mukana, siihen voi puhaltaa. Taivaan sinessä yli kiitäville lentokoneille kannattaa huitoa.

Rukoilla voi myös, vaikka siitä lieneekin hyötyä vain siinä tapauksessa, että eksyjä aikaisemmin on pysytellyt miten kuten nk. kaidalla polulla. Hankaluuksiin joutunutta maailman lasta tuskin mikään henkivoima mielellään auttaa.

Eksyjä voi niinikään tehdä nuotioita, jos hänellä on tulentekotaito ja tikkuja mukana. Kannattaa kuitenkin katsoa, ettei polta koko metsää; vaikka se näkyykin hyvin, niin siinä voi palaa itse mukana ja tulee omaisille kovat korvaukset. Myöskään kansantaloudellisesti metsäpalo yhden ihmisen takia ei ole perusteltua.

Suomi on pieni maa, ja useimmissa tapauksissa eksynyt löydetään. Etsijät juoksevat kaikin hänen luokseen, takovat selkään, puhuvat yhteen ääneen, tarjoavat paukun ja kinkkuvoileipiä. Hänet otetaan reppuselkään ja kiidätetään lähimpään ihmisasuntoon, ja siellä hän saa laveasti kertoilla kokemuksistaan. Tämä koetaan terapeuttisena, koska ihmiset niin harvoin viitsivät kuunnella toisiaan.

Eksyjän hoito ei kuitenkaan saa päättyä tähän. Jälkihoidon yhteydessä tulisi selvittää teon motiivit; mikä sai henkilön päätymään näin epätoivoiseen ratkaisuun. Onneton lapsuus, kurjat perheolosuhteet? On muistettava, että eksyminen on aina vakava vetoomus lähimmäisille.

Kussakin tapauksessa ratkaistaan, tuleeko jatkossa kysymykseen suljettu vai avohoito. Neuvottelut sielunhoitajan kanssa ovat aina paikallaan. Näin pyritään estämään eksymisen uusiutuminen. Eksyneiden etsiminen nimittäin on kansantuotteen kannalta tuottamatonta työtä, eikä kaikkia metsiä aidatakaan voida. "



Origo, Jouni Lompolo 24.9. 1936 - 20.4. 2010

Paheellista menoa

Dessutom pistäytyi parturiin. Vuoroa odotellessa selailin lehtiä. Korista löytyi Alibi ja 7 päivää.

Nolojen muistojen kätköistä kohosi esiin muinainen parturissa käynti kotipaikkakunnalla Jyväskylässä. Sielläkin korista löytyi lehti, Jallu. Olin suunnilleen 16-vuotias. En ehtinyt sitä selata juuri ollenkaan ennen kuin parturitäti huomasi ja otti lehden pois. Ei sanonut sanaakaan, otti vain pois ja pisti lehden jonnekin omaan talteensa.

Töölöläisparturi ei niin tehnyt vaan antoi minun vapaasti selailla Alibia ja Seiskaa, vaikka niiden sisältöä voisi luonnehtia monin tavoin rankemmaksi kuin 60-luvun Jallua.

Nyt tietysti kannattaisi väittää, että parturin lehtikorissa ei ollut muita lehtiä. Oli siellä. Muistaakseni ainakin Suomen kuvalehti, Eeva ja Aku Ankka, varmaan muitakin. Silti otin nämä kaksi. 

Sivistyneiden blogi-lukijoitteni taholta nauttimani arvostus taitaa nyt olla vaarassa.

Rikos- ja skandaalikehdet myyvät hyvin mutta monikaan ei niitä tunnusta lukevansa. En minäkään tunnusta. Poikkeuksena parturit, ja niissä käyn harvoin. Vain kerran muistan ostaneeni Seiskan irtonumeron, kun siinä oli juttu lähisukulaisestani.

En kuitenkaan ihmettele juorulehtien menestystä. Skandaaleissa on jotain ihmisen alkeellisinta perusviettiä kutittavaa. Erityisesti vahingonilo ruokkii kiinnostusta. Britanniassa näkee todella likaista keltaista lehdistöä, jossa business haisee.
¤ 
Jo englantilainen realismin ajan kirjailija Henry Fielding huomasi jo 1700-luvun puolivälissä, että rikosten ja oikeusjuttujen selostaminen lehdissä kiinnosti lukijoita. Tästä alkoi lehtien into julkaista niitä. Covent Garden-Journal ja The Morning Post aloittivat. Samoihin aikoihin alkoi myös tapa pistää huomionarvoisimmat jutut keltaiselle pohjalle suurin mustin otsikkokirjaimin. Näinhän se menee yhä. Kuvat olivat silloin vielä piirroksia, mutta jutuissa herkuteltiin julmuuksilla, osittain monenkarvaisten senttareiden sepittämillä fiktioilla.

Vanhan virran vietäväksi siis parturissa uskaltauduin. Eteen ilmestyi tasainen virta murhia, ryöstöjä, viinaa, huumeita, sekoiluja, tappeluita, seksiä. Täytyy toivoa, ettei tällaisiin lehtiin tule addiktiota.

¤ 
Ensimmäinen kuvajournalismin skandaalilehti oli London Illustrated News. Sielläkin kerrottiin kauhistuttavista rikoksista ja julmuuksista. Kuvassa 1840-luvun hillitöntä menoa Lontoosta. Siinä hirviömäinen mies ajaa vaimonsa hulluuteen sitomalla kiinni ja kutittamalla jalkapohjia.


tiistai 20. huhtikuuta 2010

Kevät toi kulkurin

Dessutom on jo jonkin aikaa päässyt palaamaan mieliharrastuksensa pariin. Se tarkoittaa päämäärätöntä kuljeskelua pitkin Helsingin katuja, puistoja ja rantoja.

Lumi on siis kaikonnut Töölöstäkin. Pitkään sitä riitti, eikä kävely kinosten ja penkkojen seassa sujunut. Katujen hidasta siivousta lumesta moitittiin yleisesti. Aivan kevään korvilla se kuitenkin alkoi sujua oikein hyvin. Miehiä, auroja, nostotraktoreita ja kuorma-autoja oli yötä päivää kuskaamassa lumipenkkoja pois Töölöntoriltakin. Vauhtia piti tietenkin kiihdyttää, muutenhan lumet olisivat ehtineet sulaa.

Tänään Dessutom vaelsi rantaan. Matkan varrella sijaitsee osoite Kesäkatu 2. Se on monille tuttu osoite, sillä siellä sijaitsi yksi ns. 60-lukulaisen kulttuuriradikalismin keskeisistä keskuksista: Yleisradio. Nyt nostalginen talo on muussa käytössä, ja kadun numerointikin on muuttunut. Siinä viereisessä puistossa sijaitsee ravintola Mestaritalli. Se on hyvällä paikalla ja kesäisin mainio terassipaikka. Dessutom vaan ei satu kesäisin paljonkaan oleskelemaan Helsingissä, joten terassi jää muiden käyttöön. Dessun kesäterassi sijaitsee rantasaunan seinustalla Längelmäveden rannalla Pirkanmaalla.

Mestaritallilta käännyin kohti keskustaa. Hietaniemen hautausmaan jätin tällä kerralla väliin. Oli liian viileää mennä sinne, sillä hautausmaalla pitää olla kiireetön. Pitää olla aikaa istuskella penkeillä ja katsella ja miettiä. Menen sinne kunhan lämpenee. Hietaniemi on yksi mielipaikoistani. Helsingin historian harrastajana minulla on käytössäni karttoja, joiden avulla löydän historiallisten merkkihenkilöiden hautapaikkoja. Niitä Hietaniemessä riittää.

Kuljin kohti keskustaa Arkadiankatua pitkin. Sitä kulkiessa eläydyn aina muistamaan valokuvista näkemiäni hautajaissaattoja Mannerheimista Kekkoseen. Keitä kaikkia onkaan kuljetettu haudan lepoon tätä katua pitkin?

Uusi musiikkitalo näkyy jo kauas. Siitä ei näytä tulevan ulkonäöltään mitenkään erikoisempaa. Eduskunnalle rakennetaan uusi uimahalli, joku leukaili. Säästettiinköhän taas väärästä kohdasta ja saatiin uusi tylsän näköinen kulttuuripalatsi? Sisältähän se voi silti olla vaikka kuinka onnistunut.

¤
Töölöä sanotaan porvarillisen yksitoikkoiseksi kaupunginosaksi. Sitä se jossain mitassa onkin. Katselin äskettäin tv-sarjaa ”Kallio”, joka kuvasi elämää Helsingin boheemeimmassa kaupunginosassa. Kallio ansaitsee nimityksen, sillä jotain vaikeasti määriteltävää vetovoimaa niissä kujissa ja kaduissa on. Dessutom vaeltelee sielläkin mielellään. Yksi houkutin lähteä Kallioon katosi kuitenkin noin vuosi sitten, kun Kaarle Ervastin antikvariaatti Torkkelinkadulla lopetti toimintansa. Siellä Dessutom monien muiden tavoin viihtyi ja löysi usein elämäänsä rikastuttavaa lukemista. Jäljelle jääneitä houkutuspaikkoja Kalliossa kuitenkin riittää. Parhaita niistä ovat mm. Ryhmäteatteri Pengerkadulla ja ravintola Cella Flemarilla.

¤

 Dessutomin päiväkävely päättyi - kuten usein ennenkin - kirjasto Kymppiin levyjä kuuntelemaan. Se on Helsingin suuria aarteita. Ja lopuksi kahvituokio siinä Kympin eteisessä sijaitsevassa ikävän amerikkalaisessa kahvilassa. Mutta minkäs voit, kun Cafe Kafka Ruotsalaisen teatterin kaarevassa päädyssä ei enää ole käytettävissämme ja Ekbergille on liian pitkä matka.

¤ 

Kuva esittää Töölöntoria noin 1930. Lähdettä en valitettavasti osaa mainita. Jostain netin loppumattomista aarrekätköistä se on joskus löytynyt.

maanantai 19. huhtikuuta 2010

Ette saa minua kiinni

Tuli kiire. Tuli nälkä. Siksi Dessutom osti henkensä hädässä kaupasta pakastepizzan. 

Dessutomille ei yleensä tule kiire. Nälkä sen sijaan tulee, useinkin. Kiireen puute johtuu laiskanpulskeasta luonteesta, joiltakin osin myös hämäläisperäisestä temperamentista.

Tällaisista syistä johtuu, että pakastepizzojen ostaminen on Dessulle poikkeuksellinen, voisi sanoa suorastaan ainutkertainen toimenpide. Sellaiseksi saa jäädäkin.

Ei ollut hyvää. 

Oli suorastaan kamalaa. Aloin ymmärtää Berlusconin tölväisyjä suomalaisesta ruoasta. Hänen on täytynyt saada syödäkseen suomalaista pakastepizzaa. 
¤

Ensimmäisen pizzani söin 1970-luvun alussa Tukholmassa jossakin Odenplanin lähellä sijainneessa ravintolassa. Se oli hyvää, se tuntui juhla-aterialta. Elämäni parhaat pizzat olen varmaankin saanut Tampereelta. Siellä Aleksanterinkadulla oli 70-luvun lopulla ravintola, joka tarjoili mahtavia tuotteita, joihin sai pyydettäessä huimat valkosipulit. Helsingin parhaat pizzat sai aikoinaan Kirkkokadulta ja rautatieasemaa vastapäätä sijainneesta Il Trenosta.

¤

Pakastepizzani sulatin mikrossa ja ripottelin päälle yrttimausteita, mutta siinä ei ollut makua eikä mainittavasti täytteitäkään. Pohja oli pehmeä kuin räiskäle mutta paksumpi. Jotain punaista oli levitetty päälle mutta tomaatilta se ei maistunut. Juustoa ja jauhelihaa saattoi olla muutama muru, jos tarkasti etsi. 

Kuvaisin kokonaisuutta sanoilla ”huusinlunkkua muistuttava lätkyrä”.

Tässä ilmaisussa en ole omaperäinen. Sanat olen lainannut Itä-Suomen hovioikeuden päätöksestä.

¤ 
Itä-Suomen hovioikeus on profiloitunut tuomioistuimeksi, jonka tehtävä on lieventää käräjäoikeuksien langettamia raiskaustuomioita. Sen sijaan se ei ole profiloitunut kunnianloukkaustuomioiden lieventäjänä. Muutama vuosi sitten se tuomitsi erään lehden (en sano, minkä!) korvauksiin, koska lehden kirjoituksessa oli nimitetty eräässä kaupungissa (en sano, minkä!) sijaitsevan ravintolan (en sano, minkä!) myymää pizzaa ”huusinlunkkua muistuttavaksi lätkyräksi”.

Rikos tapahtui siinä, että lehden kirjoituksessa oli sen verran vihjeitä, että lukija saattoi niiden perusteella ymmärtää, minkä kaupungin millä kadulla sijaitseva ravintola sellaisia pizzoja möi. Sillä kadulla sattui olemaan vain yksi pizzoja myyvä ravintola. Kunnianloukkaus oli tapahtunut, kun halventava luonnehdinta oli lehdessä, ja lukijat ymmärsivät, mitä ravintolaa tarkoitettiin.

¤ 

Savon kieli on tunnetusti metkaa. ”Lätkyrä” sopii siitä esimerkiksi. Se on deskriptiivinen sana, joka tuo ainakin minulle mieleen littanan ja vetelän tekeleen. Savossa syntyy kertakäyttöisiä sanoja tuosta vain tarpeen mukaan. Ei-savolainen saattaa hämmentyä sellaista puhetta kuunnellessaan. Voivatko ne savolaiset olla yhtä mieltä siitä, mitä sellaiset tilapäiseltä maistuvat sanat tarkoittavat?

Dessutom itse ei ole avuton savon murteessa. Vaikka hänen jyväskyläläinen taustansa ei ydin-Savoa olekaan, se on kuitenkin länteen kurkottavan ns. savolaiskiilan taitekohtaa. Lisäksi hänellä on aiheeseen opiskelupohjaa. Niinpä murrekeräilyn tuloksista löytyy muitakin ilmaisuja, jotka saattaisivat sopia kuvaamaan ostamaani pakastepizzaa, ehkä myös hovioikeuden tarkoittamaa pizzaa. Mutta olisivatko ne sanat kunniaa loukkaavia? Esitän makusteltavaksi vaikkapa seuraavat sanat, jotka maistuvat hyvin umpisavolaisilta: ”kenkkara”, ”litunen”, ”haprea”, ”huituvainen”, ”ruupana”, ”könkkäre”, ”koppura”, ”kikara”.

Loukkasivatko? Mitä tuumaisi Itä-Suomen hovioikeus?

¤

Dessutom härnää tässä kirjoituksessa tahallaan hovioikeuksia. Hän kuitenkin osaa peittää jälkensä. En mainitse, missä kaupungissa ostin pizzan. En mainitse, millä kadulla. En mainitse kaupan nimeä. En mainitse, mikä firma leipoi pizzan. Pistän kuitenkin tähän viereen pizzan kuvan mutta käsittelen sitä kuvankäsittelyohjelmalla tunnistamattomaksi ja käännän kuvan vielä peilikuvaksi. Ette saa minua kiinni, hovioikeus. Ha-haa.

Mutta kyllä se lätkyrä oli!

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Lyhyt nenä

Dessutom ei ole paljasjalkainen stadin kundi. Hän muutti Jyväskylästä Helsinkiin 70-luvun alussa opiskelemaan yliopistossa. 40 vuotta tulee pikapuoliin käyntiin, joten sopeuduttu on. Maaseudulle palatessani joudun kohtaamaan erityisesti vanhemman ikäpolven epäluulot, jotka liitetään Helsingin herroihin. Kesäasunnollani Längelmäveden rannalla lähinaapurit ovat oppineet suhtautumaan mutkattomasti mutta vähän etäämmällä asuville olen ”se Helsingin maisteri”, aika epäilyttävä henkilö, joka istuu kesän puutarhatuolissa lukemassa kirjoja. Sen puhe sisältää outoja sanoja eikä se osaa edes moottorisahaa käyttää. Ja sillä käy kaiken kesää oudonoloisia vieraita, juovat viiniä ja ammuskelevat saunan jälkeen jousipyssyllä maalitauluun.

Mutta Helsingissä en kelpaa aidoksi helsinkiläiseksi, en vaikka aluksi asuin alkuperäisellä stadin kundien alueella Vallilassa. Paljasjalkaiset helsinkiläiset ovat oma rotunsa. Siksi luin kiinnostuneena huhtikuun HS Kuukausiliitteestä Ilkka Malmbergin artikkelin, joka selvitti aitojen helsinkiläisten olemusta. Aiheesta on tehty oikein tieteellinen tutkimuskin yliopiston psykologian laitoksella 1950-luvulla. Tavoitteena oli selvittää, miten aidot helsinkiläiset eroavat maalta muuttaneista. Tutkimusprojektia johti professori Kai von Fieandt.

Taustalla oli kaupunginhallituksen aloite muuttosulusta, jolla oikeudeton kaupunkiin tulija voitaisiin käännyttää takaisin maaseudulle, sillä kaupunki oli joutumassa ”yhteiskunnallisen hylkyaineksen kaatopaikaksi”. Sitä vastaan vaadittiin jämäköitä vastatoimia.

Dessutom tuntee, että tässä on jotain kummallisesti tutun tuntuista nykypäivän ajankohtaiskeskusteluista.

Tutkimukseen (”ihmisten sielullisia ja ruumiillisia eroja koskeva tutkimus”) kutsuttiin 19 - 24-vuotiaita miehiä. Vertailtavia ryhmiä oli kolme: (A) paljasjalkaiset helsinkiläiset, (B) maalta äskettäin Helsinkiin muuttaneet ja (C) maalaiset.
Monenlaista piirrettä tutkittiin: pituutta, painoa, hiusten väriä, nenän pituutta, silmien etäisyyttä, pään pyöreyttä, otsan korkeutta, älykkyyttä, koulutusta, kämmenen kokoa, hartioiden leveyttä, puheen ja kirjoittamisen nopeutta ja tietysti mustetahrojen tulkintaa. Ja monia muita.

Muutama tutkimuksen yksityiskohta kiinnitti Dessutomin huomion:

Älykkyystestin kysymykset olivat kuin Uutisvuodosta:
• ”Mikä ei kuulu joukkoon: Eeva, Martta, Maria, Saara, Kaisa.”
• ”Mikä ei kuulu joukkoon: Eno, lanko, serkku, anoppi, täti.”
Vaikealta tuntuu. Pidettiinkö Raamatun tuntemusta älykkyytenä? Mitä nämä sukulaisuussanat hakivat?

Pohdiskelevien kirjoitelmien kysymyksiä:
• ”Käyttekö mielellänne paljon ulkona huvittelemassa?”
• ”Saatteko helposti eloa tylsänpuoleisiin juhliin?”
Pistää mietteliääksi. Olisi kiinnostavaa lukea, mitä syrjäkylien peräkammarinpojat ovat tällaisiin tuumailleet.

Huomionarvoista oli, että kaikki ryhmät olivat yhtä karvaisia. Vieläpä samoista kohdista.

Ja ne mustetahrojen tulkinnat. ”Ei ole vaikea kuvitella, mitä nuorukaiset ovat ajatelleet musteläiskien kanssa touhunneista testaajistaan. Ulkona oli kevätkin.”

¤

Tutkimuksessa oli mukana ulkonäköön perustuva Kretschmerin typologia (leptosomit, pyknikot, atleetit). Nämä Dessutomkin opetteli ylioppilaskirjoituksiin Lehtovaaran Lukion psykolohia -kirjasta). Eroja löytyi: helsinkiläisissä oli eniten leptosomeja, maalaisissa eniten pyknikkoja.

Muita tutkimuksessa löytyneitä eroja:

• helsinkiläisissä eniten ylioppilaita
• helsinkiläiset parhaita älykkyystesteissä
• maalaisilla leveimmät kämmenet
• maalaiset voimakkaampia
• helsinkiläisillä veltompi ryhti
• helsinkiläisten tempo nopeampi, kun sormella naputettiin tahtia pöydänkanteen
• maalaiset näkivät mustetahroissa enemmän eläinhahmoja
• helsinkiläisillä pidempi nenä.

Dessutom ei osaa arvioida, onko hän Helsinkiin muuttaessaan lisännyt kaupungin muuttumista ”yhteiskunnallisen hylkyaineksen kaatopaikaksi”. Vain yhdessä luettelon kohdassa tulos on yksiselitteinen. Hänellä ei ole helsinkiläistyyppistä pitkää nenää.

On maalaistyyppinen lyhyt mutta pyöreä pottunokka (vähän kuin kuvassa malli 1). Sekin on nyt tukossa. Syynä on katupöly, jota Töölöntorilta leijailee sisään avoimesta ikkunanraosta. Seassa epäilen olevan myös Islannin tulivuoren tuhkaa.

torstai 15. huhtikuuta 2010

Piiput piiloon

Eilinen kahvila-aihe sisälsi lyhyen viitteen aikaan, jolloin jopa kahviloissa sai poltella piippua. Kirjoitukseen tullut lukijan kommentti mietti haikeasti menneitä aikoja, jolloin voitiin olla piippu suussa vaikka missä: opettajainhuoneessa, yliopiston kahvilassa, koulun käytävällä… Piipun tuoksua kehuttiin hyväksi. ”Merkillistä, että moralismi voi ulottua tuoksuihinkin…”

Dessutom kiittää hyvästä kommentista ja saa siitä virikkeen jatkaa aiheesta, sillä Dessutom on itsekin ollut piippumies ja tuntee siksi omakohtaisesti piippuun ja sen tuoksuun liittyvät tunnelmat ja muistelee niitä kohtuullisesti kaihoten.

Ensimmäisen kerran muistan imaisseeni piipun savua suunnilleen viisivuotiaana. Olin isäni ja hänen kavereittensa kanssa saunassa. Jäähdyttelytauolla ukot maistelivat juomiaan ja yhdellä oli piippu. Minä kiinnostuin siitä ja minun annettiin imaista. Saivat ukot hyvät naurut, kun melkein tukehduin.

Piipun poltto oli ennen yleistä. Alakouluajalta jäi muistiin, että muutama miesopettaja tuli joka välitunti polttelemaan pihalle. Se oli kai välituntivalvontaa. Minun opettajani piti tupakkatauon joka oppitunnin puolivälissä. Hän määräsi luokalle ”hiljaisen” tehtävän ja lähti sitten opettajainhuoneeseen. Hänen vaatteistaan opin erottamaan piipun hajun tavallisesta savukkeen hajusta. Kun hän tarvitsi karttakeppiä, hän kaivoi taskustaan piipun siihen tarkoitukseen.

Televisiossa Ylen uutisten lopussa tuli silloinkin säätiedotus. Meteorologina oli piippumies Paavo Salmensuu. Hän imeskeli piippuaan ja osoitteli sen varrella sääkartan aurinkoja ja sadepilviä. Televisiossa tupakointi oli ainakin 1970-luvun taitteeseen asti aivan yleistä. Viime kesänä näytettiin uusintana ”Kuustudio” ensimmäisen kuuhun yltäneen avaruuslennon 40-vuotismuistoksi. Studio oli täynnä tohtoreita ja muita asiantuntijoita, ja tupakka paloi koko ajan, joillakin myös piippu.

¤ 
Ensimmäisen oman piippuni ostin 17-vuotiaana lukiolaisena. Sitä poltellessa tunsi auktoriteettinsa kasvavan, erityisesti neiti-ihmisten seurassa. Se lisäsi uskottavuutta, ja se oli tarpeen erityisesti teinikunnan johtotehtävissä, joita alkoi kertyä. Arkitupakan nimi oli Kilta. Arvokkaimpiin hetkiin tuli jotakin muuta merkkiä, jonka nimeä en muista. Ruotsin-matkoilta ostin jotain vielä hienomman hajuista. Se oli peltipurkissa, mutta senkin nimen olen unohtanut.

Virhe oli polttaa välillä piippua, välillä savukkeita. Savukkeet olivat nopeammin käyttökunnossa, ja kiire kai painoi niskaan jo silloin. Piippuun liittyy hitaus ja vaivalloisuus, ja pesän täyttämiseen, sytyttämiseen ja tyhjentämiseen liittyvästä askartelusta seuraa toisaalta filosofinen tyyli ja hieman ylhäinen imago, toisaalta alituinen tuntemus hidastelusta ja tupakkataukojen loppumisesta kesken. Piipun kanssa ei pidä eikä voi hosua.

Ruisrock 1970 -kansanjuhlaan piti välttämättä ostaa maissipiippu. Se oli puolikelvoton tekele mutta ajan hengen mukainen. Valtavassa telttakylässä Woodstock-hengessä piiput kiersivät ringissä ja sisälsivät myös ties mitä ennen kokemattomia aromeja.

Jatkoin vielä piipun polttelua opiskeluaikoina. Se kävi halvemmaksi kuin savukkeiden polttelu. Helsingin yliopiston päärakennuksen kuppilassa oli pieni takahuone, jossa tupakointi oli sallittua vielä minun opiskeluaikoinani. Ja siellä todellakin tupakointiin. Ilmastointia ei ilmeisesti ollut, ja savu oli luentotauoilla niin sakeaa, ettei pöydän toisella puolella istunutta tahtonut nähdä. Siellä kokoontuneella porukalla oli hyvä yhteishenki yhteisen ”syntisen” kokemuksen ympärillä. Sieltä alkoi monia kaveruuksia ja romansseja. Dessutomillakin yksi pitkään kestänyt.

 Vähitellen tuli siirrytyksi enemmän ja enemmän savukkeisiin, mitä pidin periaatteessa huonona mutta käytännöllisenä. En vain onnistunut pitämään yllä sitä rauhaa ja kiireettömyyttä, mitä piippu vaatii. Savukkeista pääsin eroon kymmenen vuotta sitten. Se oli lääkärin määräämä pakko. Savukkeita en kaipaa. Piipun tuoksu - silloin harvoin kun sitä enää nykyaikana kohtaa - aiheuttaa edelleen nostalgista kaipuuta. Pitäisi joskus poiketa yliopiston kahvilan takahuoneeseen katsomaan, onko tupakkalaki tuhonnut sieltäkin tunnelman ja romanssit.

Kolme vanhaa piippua 60 - 70-luvuilta on pysynyt tallella. Tässä kuva niistä. Maissipiippu on kadonnut.

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Kahvilassa istuttihin...

Dessutom poikkeaa aika usein Ekbergin kahvilassa Bulevardilla. Se on hyvä paikka sopia työtapaamisia. Vuoronvarausliiton toimitilat Kruununhaassa eivät ole suotuisat tapaamisiin, sillä niitä vaivaa virastoille tyypillinen kolkkous. Määrärahoja vanhojen, sinänsä kauniiden huoneiden tyylikkääseen sisustamiseen on anottu turhaan.

Bulevardin Café Ekberg on osa perinteistä Helsinkiä samalla tavalla kuin Eiffel-torni on osa Pariisia. Siellä Bulevardilla se on ollut aina, sisustus on ollut sama aina ja ystävälliset tarjoilijat ovat olleet samat niin kauan kuin mustan. Sellaista voi sanoa perinteelliseksi.

Sisään näkee kadulta, ja yleensä se on aina täynnä, mutta vapaan pöydän löytää, kun sisään menee. Jos on yksin, voi vaikkapa lukea sanomalehtiä. Jos on seuraa, se on Helsingin paras salonki viihtyä, sillä siellä säilyy yksityisyys, mutta tilanteen mukaan siellä saa helposti kontaktin myös naapuripöytään.

Ekbergillä on maine, että se on eteläisen Helsingin suomenruotsalaisten tätien kantapaikka. Maine on oikea. Myös riikinruotsalaista puheen intonaatiota kuulee usein. Läppäriä ei oikein kehtaa kaivaa laukustaan - se olisi tyylirikko.

Leivonnaisia Dessutomin pitää kolesterolisyistä välttää, mutta kahvi tuoretta ja hyvää eikä edes mahdottoman hintavaa. Onneksi kahvi ei ole ylellinen harvinaisuus, kuten vielä 1600-luvun Keski-Euroopassa, jolloin kahvi oli kallista mutta kahvilat silloinkin suosittuja kohtaamispaikkoja. Silloin niissä sai jopa poltella piippua tai tupakkaa. Sen vuoksi niistä tuli joillekin melkein kuin osa kotia. Jos ei viihtynyt kotona, kahvilassa tapasi tuttuja, niissä politikoitiin ja kuultiin juoruja.

Niinkin viisas kuin Montesquieu näki kahvinjuonnissa ivattavaa:


”Kahvia käytetään hyvin paljon Pariisissa; täällä on lukuisia taloja, missä sitä tarjoillaan. Muutamissa tällaisissa taloissa kerrotaan uutisia, toisissa pelataan shakkia. Onpa muuan talo, missä kahvi valmistetaan sillä tavalla, että se lisää niiden älyä, jotka sitä juovat: ainakin luulee jokainen niistä, jotka siitä talosta lähtevät, olevansa neljä kertaa älykkäämpiä kuin siihen tullessaan.”

 Muitakin eksoottisen kahvin hyviä ominaisuuksia mainostettiin: se poistaa aivoista höyryjä, jotka ovat aiheutuneet viinistä ja viinoista. Sen uskottiin lisäävän ruokahalua. Sen väitettiin parantavan päänsärkyä. ”Kahvi on juopon aivojentasaaja, hullun huvitus.”

Joku tuntemattomaksi jäänyt kahvikriittinen sen sijaan pauhasi: ”Kahvia käytetään vain, koska sitä kasvatetaan Aasiassa ja Arabiassa. Jos se kasvatettaisiin kotikulmilla, siitä ei maksettaisi penniäkään.”
¤
Dessutomista tuli kahvin suuri ystävä vasta kymmenisen vuotta sitten, heti sen jälkeen kun hän lopetti tupakanpolton. Jotain nautintoa sentään pitää arkipäivässä olla! Muuten olisi olo juntturaista kaiken aikaa.

Huom. Oheinen kuva ei ole Ekbergiltä eikä siinä esiintyvä mieshenkilö ole Dessutom!


tiistai 13. huhtikuuta 2010

Eeva ja omena

Dessutom kävi vuosikatsastuksessa. Kohteena ei ollut auto - se katsastettiin ja hyväksyttiin liikennekelpoiseksi jo syksyllä. Katsastuksen kohteena oli Dessutom itse henkilökohtaisesti omassa persoonassaan. Tarkastuksen toimitti tuttu työpaikkalääkäri nimeltä Eeva.

Dessutom ei lainkaan pidä tällaisista tilaisuuksista. Vuosi vuodelta jännitän Eevalle menoa enemmän. Mieluummin menisin vaikkapa Eliteen kaljalle. 

Ensin piti vastata kysymyksiin.

Liikunta?
- Kävelenhän minä kaupungilla, paitsi en tänä talvena kun oli niin paljon lunta ja liukasta ja pakkasta. Kerran kävin hiihtämässäkin Maunulan majalle asti. (Sitä en muistanut mainita, että paluumatkan tein bussilla, ks. blogi 16.2.2010 ”Loistava come back”).

Alkoholi?
- Ei väkeviä mutta joskus, silloin tällöin, harvoin, poikkean kaljalla Elitessä tai Kosmoksessa tai Sikalassa tai Messeniuksessa tai Salvessa tai Vanhan kellarissa tai Risu-Hokissa tai kaverilla. (Näitä kapakoita en tietenkään luetellut.)

Tupakka?
- Lopetin yli kymmenen vuotta sitten, en ole langennut. (Hyvä, hyvä!)

Ruoka?
- Syön säännöllisesti, myös kasviksia, pidän niistä, olen ollut aikoinaan melkein kasvissyöjäkin. Sipulit suorastaan intohimo.

Hedelmät ja marjat?
- No ei hirveän paljon. Lasketaanko salaatin seassa olevat oliivit? Puolukkahilloa mustanmakkaran päällä, kun kävin Tampereella. Ja samoin työpaikkaruokalassa aina kun on pinaattilettuja. Ai niin, ja viime kesänä mansikoita ja herneitä torilta.

Erektio?
- No, tuota, välillä ehkä, tavallaan, ei ehkä toisinaan aina kovin … 

Tiputtaako pissa, onko hyvä kaari?
- Ei oikein selvää havaintoa, kun olen totutellut jo muutaman vuoden tyttöjen asentoon…

¤ 

Pituus?
- 179.

Menepä sitten tuohon vaa´alle.
Tätä olin pelännyt ja toivonut, että lääkäri unohtaisi. Ei unohtanut.

Taulukosta katsottiin ihannepaino ja -pituus.
Minun pitäisi kasvaa 10 cm.
Menee vaikeaksi tässä iässä.

Sitten paita pois. Mitattiin verenpaine. Ei hyvä.
Kylmä luuri rinnan päälle ja kuunneltiin. Sama selkäpuolelle. Luultavasti jotain kuului.
Kyljelleen makaamaan tutkimuspöydälle ja housut alas. Tohtorille kertakäyttöhanska käteen ja inhottavalta tuntuva eturauhasen kopelointi.

Sai pukeutua. Sitten viimeviikkoiset laboratoriotulokset tietokoneelta. Kolesteroli kuusi pilkku jotain. Sydänfilmi jokseenkin o.k. Maksa o.k.

¤
Lopuksi vakava puhuttelu. Painosta. Verenpaineesta. Kolesterolista. Ravinnosta. Rasvasta. Kasviksista. Alkoholista. Liikunnasta.

 Määräys oli, että kaljalla käyntejä pitää vähentää. Tilalle vaikkapa iltakävely. Jokaisella aterialla pitää olla runsaasti kasviksia. Marjat mukaan jokapäiväiseen ruokavalioon. Liikuntaa joka päivä. Iltapäiväkahvin seuraksi joka päivä nautitusta munkkipossusta Vuoronvarausliiton henkilökunnan kuppilassa pitää luopua. Tilalle vaikkapa omena.

¤

Niinpä. Muistui mieleen eräs entinen Eeva, joka hänkin tarjosi omenan. Silloin se luokiteltiin kielletyksi aineeksi.

Niin muuttuu maailma ja niin muuttuvat Eevat. Entiseen Eevaan verrattuna tämä nyky-Eeva oli pukeutunutkin asiallisesti, valkoiseen takkiin. Luotettavan tuntuinen. Kotimatkalla kävin Siwassa ja ostin pussillisen omenoita.

Eeva ja omena, tarina jatkuu  täällä.

lauantai 10. huhtikuuta 2010

Vanha herra ja minä

Helsingin Sanomien tyylikäs sunnuntaisarjakuva ”Minun elämäni” kuvaa varttuneessa iässä olevaa herraa filosofoimassa nuoruutensa ja nykyhetken yhtäläisyyksiä ja eroja, toteutuneita ja toteutumatta jääneitä unelmia, illuusioiden ja realismin ristiriitaa, elämän yleistä kummallisuutta, kipeitäkin muistoja. Sävynä on usein iän luoma resignaatio. Toisaalta herra osaa kyllä olla särmikäskin ja ärtyä, jopa ikätovereihinsa. Mutta toisaalta setä on alkanut tulla lapseksi jälleen. Hän on oppinut taipumaan tosiasioiden edessä, mutta välillä hän löytää myös aivan uusia ilon aiheita.

”Minun elämäni” on poikkeus sarjakuvataiteen yleensä nuorisolle suunnatussa lajityypissä. Dessutomille siinä on kaksi mieltä ylentävää elementtiä: hän on suunnilleen samaa ikäluokkaa Vanhan herran kanssa, ja hänellä on myös tapana kuljeskella pitkin Helsinkiä samoissa maisemissa kun Vanha herra. Tuntuu siis tutulta. Dessutom on kyllä astetta tai pariakin ärtyneempi, mutta silti tuntuu tutulta.

 Miellyttävän tutulta tuntuu myös se, että Vanha herra on perehtynyt kirjallisuuteen ja elokuvaan. Viitteitä ja sitaatteja tulee esiin kuin ohimennen sivulauseessa kaiken pohdiskelun seassa. Arkipäivän filosofointi liittyy tietysti usein laatukirjallisuuteen, ja sarjakuvan sukulaisuus elokuvaan antaa mahdollisuuksia kekseliäille yhteisille ilmaisukeinoille.

Välillä tuntuu, että Vanha herra on tainnut tulla kadulla vastaan. Samoja reittejä kuljen, samoilla paikoilla pysähdyn. Töölö on tuttua maisemaa molemmille, samoin Keskuspuisto, torit, aukiot, rakennukset…

Tämä kokemus tuli viimeksi pääsiäisen sanomalehdessä, jossa Vanha herra oli katsomassa Signe Branderin Helsinki-valokuvien näyttelyä Aurora Karamzinin talossa, Hakasalmen huvilassa. Samassa näyttelyssä kävi myös Dessutom muutamaa päivää ennen pääsiäistä. Ties vaikka olisimme olleet yhtä aikaa, Vanha herra ja minä. Emme vain tunne toisiamme. Hauska olisi tutustua.

¤

Branderin kuvat ovat aarre. Niiden merkitys lisääntyy vuosi vuodelta. Jokaisen helsinkiläisen pitäisi tehdä kurkistus eilispäivän Helsinkiin tunteakseen kotiseutunsa historiaa. Tutut kadut, rakennukset, puistot ja rannat saavat uuden merkityksen kun näkee niitä sadan vuoden takaisessa tilassa. Eikä pelkästään paikkoja ja rakennuksia vaan myös ihmisiä elämässä elämäänsä niissä paikoissa.

Suositus blogin lukijoille: tehkää niin kuin Vanha herra ja Dessutom. Käykää katsomassa vaikuttavaa valokuvanäyttelyä vanhasta Helsingistä. Näyttely jatkuu elokuun loppuun saakka. Paikka: Hakasalmen huvila Mannerheimintiellä Finlandia-talon ja rakenteilla olevan Musiikkitalon välissä. Eikä maksa mitään!

perjantai 9. huhtikuuta 2010

Vanhoja syntejä

Eilisessä blogissani murehdin huonoa osaamistani lintujen tunnistamisessa. Ohimennen leuhkin osaamisellani tunnistaa kasveja.

Kuten kaikki 1960-luvulla oppikoulua käyneet, Dessutom joutui keräämään suuren määrän kasveja, tekemään niistä herbaarion ja tenttimään kasvien nimet biologian opettajalle. Suomenkielisten nimien osaaminen yleensä riitti, jotkut tiukat opettajat vaativat osaamaan myös kasvien tieteelliset nimet ja heimon, jotka olivat latinaa. Dessutomin opettaja ei ollut tiukka, mutta Dessutom oppi ohimennen myös latinankieliset nimet - ainakin useimmat. Kerääminen oli kiinnostavaa, ihan oikeasti.

Lisäksi siitä sai rahaa.

¤

Dessutom on useimpien humanistien tapaan aika skeptinen kaupallisuuden suhteen. Vaisto kertoo, että siihen liittyy oman edun tavoittelua ja monensorttista vedätystä ja puliveivausta. Dessutom on itse siitä varoittava esimerkki. Jos minä niin varmasti muutkin.

Dessutom itse ei voisi kuvitella pärjäävänsä kauppamiehenä. Kauppakorkeakoulu oli hänen arvostuslistallaan aika alhaalla, kun aikoinaan lukion jälkeen piti miettiä jatko-opintoja.

Mutta kasvien kerääminen tuotti rahaa, ja se on Dessutomin melkein ainoa bisnespuuha kautta aikojen. Vedätystä ja puliveivausta sekin kaupankäynti oli. Dessutom nimittäin alkoi myydä kasveja koulukavereilleen, joilta kerääminen ei luonnistunut.

Kun keräsin kasvin itselleni, samalla otin muutamia ylimääräisiä, parhaimmillaan jopa kymmenkunta. Kuivasin ne kaikki ja teippasin kiinni. Itselleni kirjoitin ja kiinnitin nimilapun, muille meneviin papereihin kiinnitin tyhjän nimilapun. Tyhjät nimilaput kiinnitin sillä tavalla varovasti ja heikolla liimalla, että lapun sai myöhemmin irrotettua rikkomatta pehmeähköä kasvipaperia. Nimilistat kirjoitin erilliselle paperille. Näin jokainen ostaja joutui kirjoittamaan nimilapun omalla käsialallaan.

Näin valmistamiani herbaarion sivuja aloin myydä kavereille, joilta keräily oli jäänyt tekemättä. Hintaa en muista, rahan arvo oli silloin ihan muuta kuin nykyisin, mutta ihan kunnon lisät lukiolaispojan taskurahoihin se tuotti. Ainakin tupakat ja kaljat sain pitkään ostetuksi niillä tienesteillä.

Kaupankäynnin ehtoihin kuului, että kasvit piti palauttaa minulle sen jälkeen, kun tarkastus ja tentti oli suoritettu. Irrotin nimilaput, kiinnitin uudet tyhjät nimilaput ja pistin samat kasvit myyntiin seuraavan vuosiluokan kelvottomille kasvinkerääjille.

Kolmantena kesänä paperi olivat jo niin kuluneen näköisiä, että niille ei ollut käyttöä. Poltin ne saunan uunissa. Vain oma herbaarioni jäi, ja se on tallella kirjahyllyssäni. Vaikka keräyshetkestä on kohta 45 vuotta, kasvit ovat suurelta osin täysin alkuperäisessä kunnossa. Vain muutamissa herkissä lajeissa, kuten nokkosessa, on lehdenrakenne kuivunut ja murentunut. Oheisessa kuvassa näyte 44 vuoden takaa.

Dessutom odottaa kovasti laidunkauden alkamista. Silloin hän aikoo taas istua lepotuolissaan kukkaniityn laidalla Längelmäveden rantamaisemissa ja tarkkailla luonnon ilmiöitä. Kasvit - erityisesti yrtit - ovat erityisen kiinnostavia, sillä ne tuottavat tuoksuja ja makuja ja houkuttavat perhosia ja muita pörriäisiä. Sellaisessa elämänmuodossa on ripaus samaa tunnelmaa, jonka Evert Taube onnistui tallettamaan viisuunsa Sjösala vals. Siinäkin ollaan suvipäivänä niityn laidassa, kukkien keskellä. Kehutuksi tulevat erityisesti esikko, mantelinkukka, kissankäpälä ja orvokki.

Rönnerdahl han skuttar med ett skratt ur sin säng
Solen står på Orrberget. Sunnanvind brusar.
Rönnerdahl han valsar över Sjösala äng.
Hör min vackra visa, kom sjung min refräng!
Tärnan har fått ungar och dyker i min vik,
ur alla gröna dungar hörs finkarnas musik
och se, så många blommor som redan slagit ut på ängen!
Gullviva, mandelblom, kattfot och blå viol.

Suomentaja Reino “Palle” Hirviseppä ei onnistunut - ilmeisesti rytmi- ja loppusointusyistä - kehumaan kaikkia samoja kukkalajeja, mutta ihan hyvänhajuiset lajit hänkin luetteli laulussa, jossa ruotsalainen herra Rönnerdahl on vaihtunut kotoiseksi suomalaiseksi Anttilaksi.

Anttila nyt ampaisee ylös vuoteeltaan,
Aurinko on korkeella, kevättuuli lounaassa
Niityllä hän tanssii järin yöpaidassaan,
Lauluhunsa yhtyä saa kuka vaan.
Kuikkaemo uittaa jo untuvaisiaan,
Peipponenkin helskyttää riemulaulujaan,
Katso, kuinka kukkaakin monta on jo kevätniityllä,
Orvokki, lehdokki, vuokko ja moni muu.




torstai 8. huhtikuuta 2010

Linnut, linnut

Dessutomilla on vuosikaudet ollut aikomus opiskella yleistä lintuoppia. Opiskelu on ollut tarkoitus toteuttaa itsenäisenä etäopiskeluna kesäkodissa Hiljaistenmiestenlaakson liepeillä Längelmäveden rannoilla. Opiskelumateriaali saapuu paikalle omatoimisesti joka kevät.

Opiskelumenestys on kuitenkin jäänyt korkeintaan välttävälle tasolle. Talven loppupuolella virinnyt hyvä aikomus on aina kesän mittaan hiipunut. Se on ollut vähän kuin petetty uudenvuoden lupaus.

Lintujen tunnistaminen tuntuu vaikealta. Yhtenä masentajana on toiminut kesävieraamme ornitologi, joka tunnistaa joka ikisen pienen piipahduksen ja huomaa kaukana pellon takalaidan kuusessa heilahtavan pyrstön ja kertoo heti nimen piippaajalle ja pyrstön heilauttajalle.

Tunnistan toki ne tavalliset, kuten talitintin, västäräkin, pääskysen ja räkättirastaan. Tunnistan myös harvinaisempia, joilla on selvät tuntomerkit, kuten punatulkun, käpytikan ja närhen - ja käen, äänestä. Muutaman vesilinnun myös. Mutta ornitologi väittää, että siellä näkee ja kuulee vaikka kuinka paljon muitakin ja luettelee nimiä.

Minulle ne muut ovat yhteisnimitykseltään ”lehtolirkku” ja ”rantaruikku”.

En ymmärrä, mikä tässä on niin vaikeaa. Olen ostanut lintukirjan ja rompun, mutta ne eivät isommin auta. Ohjeet ovat kummalliset. Jollakin on pieni harmaa laikku siellä, toisella vähän isompi täällä, mutta eihän sellaista lennosta näe. Yksi laulaa lintukirjan kuvauksen mukaan ”tsirk-tsirk-ka-ka-ui-ui” ollessaan kosioreissulla mutta ”tsirk-kui-kui-tsirk-kui-kui” varoittaessaan muita vaarasta. Dessutomin mielestä linnunlaulun litterointi ei ole ollenkaan havainnollista, mutta sitä opaskirjat ovat täynnä.

Jossakin litteroitiin jopa se tunnetuin ääni, ruislinnun laulu korvissani, mutta sitä en nyt löydä. Mahtoi olla lyyristä.

¤

Dessutom on omasta mielestään hyvä oppimaan kaikenlaista, jopa latinaa. Muutama kesä sitten opettelin ötököitä ja perhosia. Oli hyvä kirja ja oli hyvä yrttitarha. Siinä istuin kuumia kesäpäiviä lepotulissani yrttimaan laidalla kirja kädessä ja katsoin, millaista porukkaa on liikkeellä. Kirja oli havainnollinen, kohteet näki läheltä eikä tarvinnut pähkäillä litteroitujen ääntämysten olemusta. Kohtalainen määrä perhosia, paarmoja, toukkia, matoja, koppakuoriaisia ja muita pieniä olentoja tuli tutuksi.

Sellainen on sopivaa ”kovien” luonnontieteiden opiskelua tällaiselle umpihumanistille. Alkuun pääsin jo kouluvuosina. En sisimmässäni ymmärtänyt, miksi kaverit niin yksiäänisesti vihasivat kasvien keräämistä. Minulle herbaario oli mieluista puuhaa. Keräsin kasveja enemmän kuin oli käsketty. Kuivasin ja kiinnitin ne huolellisesti. Opettelin nimet, myös tieteelliset. Tätä en tietenkään voinut tunnustaa kavereiden kuullen vaan herjasin touhua lauman mukana.

Tunnen suuren määrän kasveja nimeltä edelleenkin, ja olen osaamisestani ylpeä. Eivätkä latinankieliset nimetkään ole unohtuneet.

¤

Mutta ne linnut! Aion taas alkavana kesänä paneutua aiheeseen. Pieni epäusko kuitenkin kytee, sen verran usein aikomuksestani on tullut huti. Lohdutusta pettymykselle tuottaa se, että olen rakentanut linnunpönttöjä pihapiiriin, rannoille ja lähimetsiin. Viime syksyn viimeisiä toimia oli kiertää tikapuiden kanssa siivoamassa pöntöt. Ne ovat valmiina uusille asukkaille. Nimeltä tuntemattomatkin saavat halutessaan asumisoikeuden.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Kotiin kuningaskunnasta

Dessutom on palannut kotiin Töölöntorille vierailtuaan viisi yötä Ruotsin kuningaskunnassa.

Dessutom viihtyy hyvin kuningaskunnan pääkaupungissa, jonka hän tuntee hyvin jo vuosikymmenien takaa. Se oli joskus nuoruusvuosina hänen kotikaupunkinsa. Ystäviä on jäljellä ja yösija tarjolla useammassakin osoitteessa.

Aivan erityisen suosikkikohde on Södermalmin kaupunginosa. Se on boheemin ja vaihtoehtokulttuurin pesäpaikka, vähän sama kuin Punavuori ja Kallio Helsingissä, mutta rennompi ja kansainvälisempi. Dessutomilla oli ilo asua Mosebacke torgin laidalla vastapäätä Södra Teaternia. Siitä on vain lyhyt matka paikalle, jolta August Strindberg tähysteli lintuperspektiivista kotikaupunkiaan ”Punaisen huoneen” alkusivuilla. Sama perusnäköala siitä on vieläkin, vaikka kaupungin profiili on muuttunut.

Dessutom kuljeskeli päivisin taas kerran nostalgisissa tunnelmissa pitkin kaupunkia. Siellä ja täällä on paikkoja, joihin liittyy muistoja, usein romanttisia mutta myös joitakin ikäviä. Yksi ikävistä oli Södermalmin lounaislaidalla Tantolundenin puistossa sijaitseva kesäkahvila. Siellä Dessutom uurasti riistopalkalla pitkää päivää kesällä 1972. Ammattinimikkeenä oli tarjoilija & tiskinkerääjä. Elämäni kamalin työ. Muistista nousee suorastaan aggressiivisia aikomuksia. Teki mieli potkaista muutamaakin hienostotätiä, joiden jahkailevia paakelssitilauksia piti kohteliaasti seisoa odottamassa, kun samalla hetkellä oli halu rynnätä henkilökunnan taukotilaan katsomaan televisiota. Siellä olisi nähnyt kuvaa Münchenin olympiakisojen kestävyysjuoksuista.

No, mitäpä pienistä. Vuoropäällikkö kertoi kyllä myöhemmin tulokset. Hän muisti voittajan nimenkin, kun se oli ihan täyttä ruotsin kieltä. Mainitsi vielä, että yksi juoksijoista, olisiko ollut se voittaja, kaatua mätkähti mahalleen kesken juoksun.

¤
Nyt kuningaskunnan pääkaupungissa näkee, että tulossa on prinsessahäät. Se ei näy pelkästään naistenlehdissä, se elää jo ilmapiirissä. Prinsessat ovat muotia, on luvassa suuri julkisuus ja paljon arvovieraita. Vallalla on konservatiivisuustrendi: kirkkohäät, prinsessapuvut, ydinperhe, kohta varmaan myös vauvauutiset.

Kai rationaalinen Ruotsi tarvitsee kuningashuoneensa. Maa on kaikessa muussa malliesimerkki järkiperäisyydestä, joka on monin tavoin menemässä yli kohtuuden. Kohta siellä varmaan tulee pakko pitää turvakypärä päässä kotonakin. Kaikki, mistä keskiverto kansalainen pitää, on joko vaarallista, moraalitonta tai epäterveellistä, ja siksi laissa kiellettyä. Sellaisen vastapainoksi kansalle tarjotaan prinsessaunelmia, ja kansa on tyytyväinen.

Dessutom sattui olemaan Tukholmassa myös sinä päivänä syyskuussa 1973, kun vanha kuningas kuoli ja nuori Carl Gustaf Folke Hubertus Bernadotte otti linnan parvekkeella vastaan kansan eläköön-huudot uutena kuninkaana.

Dessutomille jäi tilaisuudesta muistikuvaksi, että tunnelma oli vaisu, innostumaton, tulevaisuudesta huolestunut. Monarkia ei ollut vahvoilla eikä nuori Kalle Kustaa ollut vakuuttava vanhan arvokkaan Gustaf VI Adolfin jälkeen. Kalle Kustaan osaaminen oli vakuuttavaa vain Stureplanin hienoissa yökerhoissa. Poliittiset virtauksetkaan eivät silloin suosineet epädemokraattiseksi koettua monarkiaa.

Nyt on toisin. Kuningas ja hovi näyttävät olevan osa itsetuntoista ruotsalaista identiteettiä. Kalle Kustaa ja varsinkin Silvia ovat onnistuneet saavuttamaan arvostuksen. Britanniassa on syytä olla kateellisia.

Dessutom ei aio kuitenkaan matkustaa häiden aikaan Tukholmaan vaan pysyy kesäkodissaan Längelmäveden rannoilla. Joku roti sentään.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...