Näytetään tekstit, joissa on tunniste Längelmävesi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Längelmävesi. Näytä kaikki tekstit

tiistai 8. lokakuuta 2019

Pysähtyneisyyden ajan loppu



Edellistä sukupolvea on ollut tapana irvailla ylenpalttisesta säästämisvimmasta. Kaikki mahdollinen ja mahdotonkin tavara on pitänyt pistää talteen. - Jos tulee taas huonot ajat, silloin tätäkin voidaan tarvita.

Hiukan nolostellen olen kesän mittaan tyhjennellyt Längelmäveden rannalla sijaitsevan kesäkotini varastoja, komeroita ja ullakoita. Vanhaa tavaraa on tolkuttomasti, mutta se ei ole sotasukupolven sinne jättämää vaan minun itseni, suurten ikäluokkien miehen, joka on pitänyt kesäsiirtolaa samassa paikassa 1970-luvun alkupuolelta asti.

Tilaa siellä kyllä on, ahdasta ei ole tullut vaikka kuinka olen tavaraa säilönyt aittojen ullakoille ja varastorakennusten hyllyille. Vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiäkin on silmämääräisesti arvioiden rekkakuormallinen. Ne ovat hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa, vaikkapa 30-luvun Suomen kuvalehdet, 50-luvun Jallut, 60-luvun Suosikit ja kaikkien vuosikymmenten Parnassot. Puhumattakaan sanomalehdistä. Tai tunnetun postimyyntifirman katalogeista.


Mietteliääksi on pistänyt mm. arkullinen vanhoja alusvaatteita, pestyinä ja siististi viikattuina. Ihan käyttökelpoisina taas, arviolta 45 vuoden tauon jälkeen. Tyylistä tinkimättä, seksikkäitäkin kuin mitkä.


Nurkkien kätköistä löytyy myös koneita ja vehkeitä. On pappa-Tunturin jäännökset, Jopo-polkupyörän runko, menneen maailman pesukone, mekaaninen kirjoituskone, faksi.


Pysähtyneisyyden ajan viimeiseksi linnakkeeksi olen kesäkotiani kutsunut ja sillä nimellä vieraat ovat tottuneet siitä puhumaan. Nimitys on arvostava, ei pilkallinen. Nimi kuvaa tunnelmaa: ei kiirettä vaan joutilaisuutta.

Nyt olen vähän pulassa kaiken tavaramäärän tyhjentämisen kanssa. Homma pitäisi saada valmiiksi ennen ensi kesää, sillä olen myynyt paikan. Se on käynyt liian suureksi tarpeisiini. En enää kutsu vieraita sellaisin joukoin kuin ennen - jopa 20 vieraalle on löytynyt sänkypaikka, kun kaikki aitat ja vierasmajat on otettu käyttöön. Isoja remonttejakin pitäisi vähitellen tehdä.

Ostaja löytyi helposti tuttavapiiristä ja hintakin oli aivan kelvollinen. Olen käyttänyt rahan hyödyllisesti ja ostanut uuden kesäkodin aivan toiselta puolelta Suomea, Kymenlaakson suunnalta. Pienemmän, siromman, herraskaisemman, paljon lähempänä Töölöntoria.

Pirkanmaa jää, Kymenlaakso tulee. Mutta mitä teen kaikelle sille tavaralle?

Tässä vähän taustaa:

 https://roopedessutom.blogspot.com/2010/06/perintosaalis-odottaa.html






tiistai 10. syyskuuta 2019

Rähmäkäpälä


Huolestuneilta kansalaisilta on jo kuulunut hätistelyä, että Dessun olisi jo korkea aika herätä kesäuniltaan. Vai onko käynyt niin, että Dessulta on jäänyt hajamieliseen tapaansa huomaamatta, että syksy on saapunut ja on sen myötä taas aika lopettaa öiset kelluntasessiot Längelmäveden armailla aalloilla.

Tarkkaan ottaen se on kyllä Roine, jossa on "armaiset aallot". Längelmävesi sen sijaan "vöin hopeisin ho-oh-telee", jos runoilija Topeliusta uskomme. Mutta virhe on vähäinen, järvet ovat lähekkäin ja ne näkee samalta "oksalta ylimmältä".

Tosiasiassa Dessu kyllä huomasi vuodenajan kierron ja saapui Töölöntorille jo muutama viikko sitten. Mutta sitten helteet palasivat ja Dessu kuuli kutsun palata helteenviettoon sinne kauas Hämeen perukoille. Ja taas kelluttiin keskellä järveä yön pimeydessä. On siellä Hämeessä niin ihanaa!

( Valentin Vaala: Niskavuoren naiset 1958 / Teija Sopanen, Erkki Viljos)


Kyllä Dessu jätti merkkejäkin käynnistään Helsingissä. Tosin tämä Töölöntorin blogi ei päivittynyt, sillä perinteinen tyhjän sivun ahdistus iski voimakkaana. Niin käy aina, kun kirjoittamiseen tulee tauko. Nyt tauko kesti kolmisen kuukautta. En kirjoittanut mitään, en kerrassaan mitään koko kesänä. Semmoisen jälkeen on paha päästä uuteen alkuun.

Kakkosblogiani, sitä jossa heittelen lukijoita kengällä,  sen sijaan onnistuin jatkamaan muutamalla uudella tekstillä. Ne ovat pienimuotoisia, joten sellainen onnistuu helpommin tauon jälkeenkin. Lukijatilastoista saa käsityksen, että Töölöntoria lukevat yhdet, Kengänheittelyjäni pääosin aivan toiset lukijat. Vain vähän näyttää olevan yhteisiä. Tämä on sen osoite, jos joku ei ole huomannut Kenkä väärässä jalassa -blogin olemassaoloa:   https://vaarajalka.blogspot.com/ 

Mutta on tämä kirjoittaminen todellakin käynyt kankeaksi. Näillä rähmäkäpälillä ei synny sellaista liukasta liturgiaa kuin tavallisesti, en varmaankaan onnistu edes villitsemään ihmisiä. Epätoivoon olen jo vaipumassa. Jos eivät sormet ja ajatukset tästä ala notkistua, harkitsen vakavasti muuta puuhaa iltojeni viihdytykseksi. Kuten vaikkapa ikkunasta ulos katselua.

maanantai 20. toukokuuta 2019

Viime tingassa


Eläkeläinen ei tietenkään tarvitse kelloa. Eikä kalenteria. Mitä sellaisilla tekisi, kun ei ole aikatauluja eikä kiire minnekään?

Valitettavasti minun on kuitenkin tunnustettava, että tässä asiassa en ole vieläkään oppinut elämään niin kuin huolettoman eläkeläisen kuuluisi. Minulla on kello puhelimessa ja toinen keittiön seinällä ja kolmas tietokoneen alapalkissa. Minulla on kalenteri työhuoneen kirjoituspöydällä, tässä tietokoneen vieressä. Minkäpä sille voin, että Akava lähettää minulle aina vaan joka vuosi uuden kalenterin, sillä kuulun seniorijärjestöön. Jäsenet saavat vakuutusmaksuista alennuksen, siinä ainoa syy jäsenyydelle.

Kelloa en juurikaan tarvitse, sillä menen ja tulen, nukun ja herään niin kuin hyvältä tuntuu, en aikataulun mukaan. Kalenteriin merkitsen enemmänkin menneet kuin tulevat asiat. Kirjoitan muistiin luetut kirjat, nähdyt elokuvat, katsotut näyttelyt ja muut merkittävät tapaukset.

Mutta on siellä jotain merkintöjä tulevistakin tapahtumista. On teattereihin ja konsertteihin tehdyt lippuostokset, on hammaslääkäriajat, on kavereiden merkkipäivät.

Jotkut tärkeätkin jutut jäävät aina viime tinkaan. Sellaisissa kalenteri on hyödyllinen, ettei juttu pääse menemään kokonaan ohi.

Sellainen oli eilen. Kalenterissa oli punakynällä kirjoitettu hälytys, että Ateneumin František Kupka -näyttely on loppumassa. Sinne piti siis suunnistaa ja lykätä myöhemmäksi muutama muu vähemmän kiireellinen puuha.

Toinen punakynähälytys on vielä toteuttamatta. Se on jäähyväiskäynti Corona-baarissa. Tämä Kaurismäen ja kumppaneiden kulttuurilaitos Eerikinkadulla suljetaan lopullisesti. Uutta tilaa kyllä etsitään, mutta se ei ole sama asia.

Ken on kerran tullut tuntemaan Corona-baarin, Kino Andorran, Dubrovnik lounge & lobbyn ja Cafe Mockban muodostaman "pysähtyneisyyden ajan viimeisen valuuttabaarin" tarkoituksellisen töykeän palvelun, ei konsaan sitä unhoittaa voi. Siellä on käytävä heittämässä haikeat jäähyväiset Matti Pellonpään muotokuvan alla jukeboxin soidessa Georg Otsia, vielä viimeisen kerran.

Kalenterissa on myös kolmas lähestyvä hälytys. Alkavalle viikolle on kalenteriin merkitty tiukka komento:

Muista muuttaa Längelmävedelle!

Rohkenen arvella, että kyllä minä tämän vuosikymmeniä jatkuneen toimenpiteen olisin muistanut, vaikka sitä ei kalenterissa olisi lukenut. Mutta parempi tietysti varmistaa asia tälläkin tavalla. Viime tinka tässäkin, sillä kohta kesä on ohi.

Talvisäilössä ollut auto on jo toimitettu huollettuna pihaan, se sama Yaris edelleen, joka on palvellut jo 15 vuotta. Aina vähän jännittää, osaanko enää ajaa autoa, sillä edellisestä kerrasta on 8 kuukautta.

Blogin pito on kuluneen talven aikana jäänyt entistäkin vähemmälle. Lukijamääriin se ei yllättäen ole vaikuttanut mitenkään, pikemminkin lisäävästi kuin vähentävästi. Se johtaa miettimään, että kasvaisivatkohan lukijamäärät suorastaan valtaviin mittoihin, jos lopettaisin kirjoittamisen kokonaan.

Kirjoitusteni määrä ylitti äskettäin maagisen luvun 1000. En huomannut juhlia saavutusta ollenkaan. Yllättävän paljon se on, en olisi aloittaessani uskonut, että tällaisiin määriin yllän. Toinen, suppeiden kirjoitusten blogini "Kenkä väärässä jalassa" on sekin saavuttanut lukijoita, vaikka se on kevään kuluessa jäänyt lähes kokonaan hoitamatta.

En usko, että blogin pito kokonaan loppuu kesälläkään, harvenee toki. Toivotan silti tässä ja nyt lukijoille hyvää kesää. Uskon, että vielä palaan tähän Töölöntorin kirjoituspöytäni ääreen näihin samoihin puuhiin.

Kuva on Ingmar Bergmanin elokuvasta Kesäyön hymyilyä. Tuollaista kun kesä maalla olisi, haaveilla sopii. Mutta voi olla niinkin, että kohta on hiki ja hyttyset.



perjantai 1. helmikuuta 2019

Kesän riemuja


Oikeastaan täytyy myöntää, että onhan se imartelevaa, kun kutsutaan mukaan.

Ensimmäisenä kevään merkkinä olen vuosikaudet tottunut pitämään sitä, että valtuuskunta eli ex-sihteerini neiti B. tulee kysymään, lähtisinkö mukaan. Nyt se tapahtui tammikuun viimeisenä. Osasin vähän odottaakin. Nyt voin siis julistaa kevään alkaneeksi, kun tämä vuodenaikojen kiertokulkuun liittyvä kiinnekohta on saavutettu.

Sama kutsu on esitetty ennenkin varmaan toistakymmentä kertaa. Koskaan en ole suostunut. En ole uskaltanut, mutta täytyy myöntää, että monta kertaa on mieli tehnyt suostua.

Kyse on entisen työpaikkani moottoripyöräkerhon kesäretkestä milloin mihinkin kolkkaan Eurooppaa. Kerhossa on neljä  vakijäsentä ja lisäksi muutamia satunnaisia. Nyt suuntana olisi Skotlanti ja kesto kolmisen viikkoa kesä-heinäkuun vaihteessa. Samalla suunnalla he olivat toissa kesänäkin, ja niin hienoa oli, että nyt mennään uudestaan, tosin vähän eri puolelle.

Ja minä mahtuisin mukaan. Mieli tekisi, mutta kyllä minä tiedän jo vastauksen. En kuitenkaan kertonut sitä vaan lupasin harkita.

Ongelma on siinä, että en osaa ajaa moottoripyörää enkä usko oppivanikaan. Pyörän saisin lainaksi tai voisin vuokrata, omistaa ei tarvitsisi. Kerran vuosia sitten ehdotin, että minä voisin tulla mukaan, jos saisin ajaa autolla motoristijoukon kannoilla, mutta ehdotus ei kelvannut.

Olen koko aikuisikäni ajanut autoa, ja mopokin on tullut tutuksi, mutta vahvatehoisella moottoripyörällä kokemus on jäänyt vähäiseksi. Selviäisinkö pitkistä päivävaelluksista? Neiti B. sanoo, että selviäisin helposti. Mutta häneen ei voi koskaan luottaa, hän puhuu välillä pötyä ihan kiusallaan. Toisaalta on siinä ryhmässä kaksi minun ikäluokkani jäsentä, jotka olivat vielä kaksi vuotta sitten yhtä kokemattomia kuin minä nyt.

On siinä sekin ongelma, että minua ei ollenkaan viehätä ajatus teltassa asumisesta. Mukavuudenhalu on voittanut. Nuorena liftasin monena kesänä pitkin Eurooppaa teltta rinkassa, samoin kävin monilla rock-festareilla. Viimeksi yövyin teltassa kesällä 1981, kun ajoin Helsingistä Jyväskylään ja takaisin polkupyörällä. Mutta siihen se loppui. Suostuisinko aloittamaan taas? Ajatus kauhistuttaa. Tosin joissakin kaupunkikohteissa on tavoitteena viipyä useita päiviä, jos löytyy riittävän iso airbnb-asunto.

Joka kesä rapujuhlien aikaan neiti B. ajaa pyörällään Längelmäveden kesäkotiini ja yrittää opettaa minua. En ole oppinut. Vakiintuneisiin kauhukokemuksiin kuuluu istua neidin kyydissä hirmuista vauhtia Längelmäeltä Oriveden ohi ABC-Oritupa -bensa-asemalle kahville ja munkkipossulle. Kyydissä istuminen on kammottava kokemus, mutta näyttelen miehekkäästi, ettei tunnu missään.

Jostain syystä moottoripyöräily mielletään kai miesten hommaksi. On kai jonkinlainen muoti, että varttuneessa iässä olevat hienot herrat ja johtajat, tällaiset kuin minä, innostuvat ostamaan kalliita pyöriä ja lähtevät reissuun. Neiti B. on naureskellut, kuinka hänenkin taitojaan aikoinaan epäiltiin, mutta pilkka hiljeni, kun hän pääsi näyttämään rehvakkaalle kolliporukalle temppujaan. Siksi hän partnerinsa kanssa on itseoikeutettu johtaja tälle muilta osin vanhemmista miehistä koostuvalle retkikunnalle. Hän kun on se, jolta homma sujuu parhaiten.





torstai 13. syyskuuta 2018

Ryhdyin tarvittaviin toimenpiteisiin


Kun on kesä ja siitä huolimatta väitän ryhtyneeni tarvittaviin toimenpiteisiin, se tarkoittaa selkokielellä vain yhtä asiaa -  sitä, ettei enää ole kesä. Tapoihini ei nimittäin kuulu ryhtyä toimenpiteisiin silloin, kun kesä on käynnissä.

Ei varsinkaan tänä kesänä. Sää ei ollut suotuisa toimenpiteille. Siirsin suunnitteilla olleet toimenpiteet suoritettavaksi ensi kesänä. Sopii toivoa, että sää on silloin suotuisampi ja minä entistäkin vetreämpi.

*   *    * 
Jos nyt ihan rehellisiä ollaan - ja minähän usein olen! - niin yksi isomittainen toimenpideprojeksti minulla kyllä tälle kesälle oli. Olin jo etukäteen päättänyt lopultakin opetella heittämään tikkaa.

Tavoite oli yllättää kaikki rapujuhlan perinteisessä tikkakisassa. Siinä olen aina jäänyt viimeiseksi ja tulos on yltänyt suunnilleen kymmenen pisteen paikkeille, jos siihenkään. Se on käynyt kunniantunnolle. Nyt kaiken piti olla toisin. Olin harjoitellut paljon.

Kun siis entisen työpaikkani väkeä ja muutama naapuri kokoontui rapujuhlille, minulla oli tappamisen meininki, kuten urheilijoilla suurkisoissa kuuluukin. Saunomisen jäähdyttelytauoilla pidetty kisa on aina ollut yhden ylivoimaa. Kukaan ei ole koskaan voittanut entistä sihteeriäni neiti B:tä.

Minä ällistytin kaikki. Ensimmäisellä lämmittelykierroksella 26, toisella 22 ja ratkaisevalla kolmannella peräti 29. Mutta lyhyeksi jäi iloni. Neiti B. nakkasi tuosta vaan 39.

Mietteliääksi pisti, vaikka tulin sentään toiseksi. Fuskaako hän jollain viekkaankierolla tavalla? Käyttääkö dopingia? Minulla ei riitä usko, että minä ikimaailmassa yltäisin tuollaiseen tulokseen, vaikka kuinka harjoittelisin. Täytyy tuumailla, onko mahdollista keksiä jotain kepulikonstia?

                               (Kuva: Asmo Alho / Teksti: Mika Waltari Kieku ja Kaiku / Kotiliesi)

Ennakkomerkit kesän loppumisesta olivat jo pari viikkoa selvästi havaittavissa. Pimeys alkoi haitata iltapuuhia. Niityn kukat kävivät vähiin. Lintujen laulu vaikeni. Kaurapellon väri kävi kellertäväksi.

Kun sanomalehden sääennuste vielä muutti lähipäivien väriä punaisesta keltaiseksi, asia kävi selväksi. On tullut aika poistua Längelmäveden rannalta takaisin Töölöntorille. Johan täällä oli oltukin toistasataa päivää.

Ne otsikossa mainitut tarpeelliset toimenpiteet olivat seuraavat:

Jääkaappi sulatettava / Puucee tyhjennettävä / ulkokalusteet kannettava katon alle / mukaan tulevat tavarat kerättävä ja pakattava laukkuihin / kaapit tyhjennettävä hiirille kelvollisesta / varastosta kerättävä mukaan pyykkipussit ym. - niitä on paljon, kun vieraita on taas kulkenut kaiken kesää. / johdot irrotettava, ikkunat suljettava, lattiat laastava / laukut ja nyssykät pakattava pieneen Yarikseen / ovet lukittava ja avaimet piilotettava.

Haikein hetki on aina se, kun taittelen kasaan lepotuolin, jossa olen kaiken kesää istunut suuren puun alla varjossa lukemassa. Ennen taittamista siinä pitää istua vielä viimeisen kerran pieni hetki ja yrittää tavoittaa elämys, joka pysyisi muistissa ja olisi tavoitettavissa vielä talven synkeimpinäkin hetkinä.

Vihoviimeinen toimenpide on lykätä kottikärryt aitan terassille katon alle ja kääntää ne aisoista nojalleen seinää vasten kumipyörä eteen pystyyn. Tämä jää aina viimeiseksi siksi, että kottikärryjä tarvitsen loppuun asti painavien tavaroiden lykkäämiseen auton luokse. 60 vuotta vanhat kottikärryt ovat edelleen hyödylliset.

Sitten ajo Helsinkiin. Reitti Orivesi - Kangasala - Pälkäne - Hattula - Hämeenlinna. Siellä kahvitauko rumalla aakkosten alkupäätä nimenä käyttävällä bensa-asemalla. Sitten kolmostietä Helsinkiin. Kun Pasilan TV-linkkitorni ilmestyy näkyviin Haagan kohdalla, tuntuu kuin kesää ei olisi ollutkaan. Ja illalla Helsinki juhlistaa paluutani kunnon ukkosella, joka pimeässä illassa tuntuu ilotulitukselta.


torstai 17. toukokuuta 2018

Liika viisas


Kävin inttäjäisissä (tunnetaan myös nimellä tohtorin väitös).

Väitöksen aihe oli minulle vieras, samoin koko tieteenala. Niiden vuoksi en olisi mennyt. Syy oli väittelijä, joka on vanha kaverini. Siis kohteliaisuudesta, ei tieteellisestä mielenkiinnosta.

Siinä tuntee itsensä tyhmäksi, kun kuuntelee keskustelua, jonka sisällöstä ei ymmärrä höykäsen pöläystä. Kaikkea ne keksivät tutkiakin! Olisivat voineet puhua puuta heinää koko porukka ja minuun olisi mennyt täydestä. Mutta kyllä sitä kuitenkin luottaa, kun arvostetut auktoriteetit yliopiston salissa vakavan näköisinä asiansa esittävät. Eivät huijaa, eivät hämää, vaikka minä en vertaisarviointiin pystykään. Olisi toisia tieteenaloja, joissa pystyisin. Varmaan nekin kuulostaisivat oudoilta monille alaan perehtymättömille.

Mistä kumpuaa nykyisin taas kasvava tieteen vastaisuus? Tutkimuslaitos nimeltä Suomi24 näyttää olevan uskottavampi kuin yliopisto. Yksi presidenttiehdokas ei luottanut evoluutioon vaan ilmoitti olevansa kreationismin kannalla. No, nyt tiedämme hänen itsensä tutkimusmetodin gradun kirjoittamisessa. Ymmärrämme paremmin, miksi hänen on vaikea luottaa tieteen rehellisyyteen. Huijareita ja ketkuja oomme kaikki, sii-nä ja mii-nä, sii-nä ja Daar-win - - .

Tällainen kolmen vartin skeptikko kuin minä, Dessu, on näissä asioissa välillä ymmällään. Tieteen puolesta pistäisin lanttini likoon, varsinkin luonnontieteen, jota en itse osaa. Humanistisella puolella tulee välillä aika outoja tuotoksia, näennäistiedettä. Toki enemmistö kuitenkin hyvää ja tärkeää. Skeptikko-yhdistyksen sivuja seuraan ja vastapainoksi olen ollut monessa tekemisessä huuhaan kanssa, jotain kokeillutkin, huonolla menestyksellä.

Puuttuva yhden vartin skeptikko johtuu siitä, että on syytä varoa tekemästä skeptikkoudesta uskontoa itselleen. Niin näyttää monelle käyneen. Silloin matkaseuraksi on tullut yksisilmäisyys, tiukkapipoisuus, kulttuuritiedottomuus ja taipumus mauttomuuksiin. Jopa ns. maalaisjärki näyttää joskus katoavan.

Puheena oleva uusi tohtori oli taannoin kyläilemässä kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Istuimme saunan jälkeen valoisaa kesäyötä huvimajassa ja nautimme vaahtoavia virvokkeita ja ratkaisimme lehdessä olevaa pulmaa (kuva).


Vaikka ylen viisaista miehiä olemme molemmat, emme saaneet pulmaa ratkaistuksi. Eikös kohta kuulu yöstä mopon pörinää, ja paikalle kurvaa naapurin Jaska, joka oli haistanut grillitakan savun ja varmaan vaahtoavan virvokkeenkin hajun. Kysyy, mitä pojat puuhaavat.

Selitämme, että on tällainen pulma ratkaisematta. Jaska vilkaisi lehteä ja sanoi, että ihan selvä tapaus. Vastaus on - - .

Emme heti ymmärtäneet. Jaska selitti.

Asia oli todellakin harvinaisen selvä. Jaska vähän rehvasteli: "Taidan olla liika viisas, kansakoulupohjalla."


lauantai 5. toukokuuta 2018

Onneton voittaja


Meitä oli viiden hengen lottoporukka. Jokainen täytti kuponkiin yhden ruudun, ja voitteko uskoa, heti oli onni suosiollinen. Voitto tuli!

Tarkemmassa tutkimuksessa kävi ilmi, että voittorivi oli minun täyttämäni. Muut eivät pärjänneet. Jopa entinen sihteerini neiti B. jäi ilman, vaikka hän yleensä aina voittaa kaikki pelit ja kilpailut. Kerrankin sain aihetta vinoilla heikosta suorituksesta, kun hänellä oli vain kaksi oikein.

Minulla sentään oli neljä oikein. Sillä voitti tasan 10 euroa. Harvoin pelaan, ehkä kerran vuodessa, ja heti kävi säkä.

Neiti B. todellakin on vakituinen voittaja, oli laji melkein mikä tahansa. Längelmäveden kesäkotini kesäkisoissa kukaan ei ole koskaan voittanut häntä tikanheitossa eikä myöskään petankissa tai mölkyssä. Korttipelit sököstä mustaanpekkaan ja räsypokkaan hän myös voittaa aina. Luulen, että jollain viekkaalla tavalla hän fuskaa.

Vain kuulantyönnössä hän ei pärjää muutamille riskille äijille. Se on hieman yllättävää, sillä hänellä on vahva urheilutausta akrobaattina ja itämaisten taistelulajien osaajana.

Äskettäin aprillipäivän perinnejuhlassa pidettiin mittauskilpailu. Lattiaan piirrettiin viiva, ja kilpailijoiden piti ilman mittanauhoja piirtää toinen viiva täsmälleen 10 metrin päähän. Lähimmäksi osunut voittaisi konjakkipullon.

Minä olin aika luottavainen, että kyllä osaan ottaa metrin mittaisia askelia. Kahteen kertaan harpoin askeleet ja piirsin viivan. Seuraavaksi neiti B. köpötteli korkokengissään hassun näköisesti samassa puuhassa. Ei sellaisilla kengillä tietenkään voinut metrin mittaisia harppauksia tehdä. Hän piirsi viivansa noin puolen metrin päähän minun viivastani. Muiden viivat hajaantuivat noin parin metrin alueelle.

Arvaatte varmaan, kuinka kävi?

Minun viivani oli puolisen metriä liian kaukana. Neiti B:n korkokenkämittaus osui viiden sentin päähän oikeasta. Sinne meni konjakkipullo.

Kuvassa ne neiti B:n korkokengät. Kuvasta tuli harmillisen hämärä, kun jouduin nappaamaan sen nopeasti salaa olkapään takaa aika hämärässä.

Korjaus myöhemmin: Se palkinto ei ollutkaan konjakkipullo vaan viskipullo. Pahoittelen virhettä, tunnen huonosti näitä juomia. - Pullo on kuulemma jo juotu ja laatu todettu hyväksi.


maanantai 4. syyskuuta 2017

Täällä taas

Ongelma ei ole jaloissa, vaikka niin ensin luulee. Ongelma on pään asento.

Sadassa päivässä ehtii näköjään tapahtua outoja muutoksia. Maalla tottuu kulkemaan katse yläviistoon. Pihanurmikon poikki kulkiessaan katselee, näkyykö puiden latvoissa lintuja. Näkyyhän niitä. Rantatiellä astellessa katselee järven yllä näkyviä pilviä. Yöllä järvenselällä uidessa katselee, näkyykö tähtiä.

Sellainen pään asento ei tietenkään kelpaa kaupungissa.

Töölöntorille saavuttuani aloin kantaa matkalaukkuja ja pahvilaatikoita autosta sisään. Kompastuin ja melkein rysähdin polvilleni. Olisihan minun pitänyt muistaa, että kaupungissa on niitä semmoisia korokkeita, joita sanotaan jalkakäytäviksi. Pitää katsoa alaspäin, ei pilviin.

Illemmalla lähdin kävelemään alamäkeen Eliten suuntaan. Risteyksessä jalka hupsahti jalkakäytävän korkeuksista tyhjään syvyyteen. Taas olin vähällä lentää nokilleni. Pitää muistaa, että Runeberginkatua ei kävellä kuin Längelmäveden rantatietä. Pitää katsoa kinttuihinsa, ei Hesperiankadun puiden latvoihin.

Sata päivää, sata yötä pois Helsingistä. Tasaluvun saavuttaminen houkutteli niin, että lähtöä tuli siirretyksi pikkuisen, vaikka tunsi jo kesää kyllikseen saaneensa. Suunnilleen sen verran se aina kestää. Koko talven maalle pääsyä odottaa. Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä suuremmaksi kiima kasvaa.

Sitten kun se toteutuu, onnellinen olotila tuntuu joka hetki, nukkuessakin. Mutta vähitellen siihen tottuu. Kun päivät alkavat tuntua samanlaisilta, sitä ei enää huomaa. Tulee turtumus. Ihan mukavaa sekin on, mutta hehku himmenee.

Mitään erityisen mainittavaa en tehnyt.  Kesä oli laiskottelun aikaa. Paljon ulkona olemista, käveleskelyä, lueskelua, puuhastelua. Sää oli suosiollinen. Öisin saunomista ja uintia. Vieraita tuli ja meni. Pirkanmaan ja Keski-Suomen paikallista taidetta ja kulttuuria olen saanut nauttia ylen määrin. Varsinkin pikkupaikkakuntien kesäteatteriesityksillä olen runsain mitoin mieltäni ylentänyt.

Kaikenlaisista bittipuuhista olen yrittänyt pysyä etäällä, varsinkin näppäimistöistä. Vähäinen poikkeus on ollut facebook, jonne olen syöttänyt jonkin verran kuvia touhuistani. Vakituisten blogikavereitten tuotteita olen myös harvakseltaan vilkaissut.

Siinäpä tärkeimmät kuulumiset. Jännä nähdä, onko blogilla vielä lukijoita tallella. Ehkä tämä kirjoittelu taas pikkuhiljaa pääsee käyntiin, vaikka nyt tuntuu kankealta.

(Kuvassa Töölöntori. Kuva tosin näyttää olevan viime vuodelta, ellei vielä sitäkin vanhempi)



torstai 18. toukokuuta 2017

Rukkaset naulasta



Monenlaista uhkaa on päällä

Pohjois-Korean Kim uhkaa paukutella ydinpommeja.
Trumpia uhkaa valtakunnanoikeus ellei peräti viraltapano.
Wahlroos uhkaa siirtää pankkinsa Tukholmasta Helsinkiin.
Huutosen Matti uhkaa televisiossa, että kesä tulee viikonloppuna mutta kestää vain kaksi päivää..
Naapurin Jaska Längelmävedeltä uhkaa minua remonttiurakan aloittamisella.

Seurauksia voi vain aavistella. Kamalia kaikki. Sotaa, rähinää ja moraalikatoa. Ja minulle kipeätä selkää ja rakkoja kämmeniin.

Blogin pitkäaikaiset lukijat tietävät jo kokemuksesta, mitä Töölöntorin blogille tapahtuu kesän alkaessa. Sama on toistunut jo seitsemänä kesänä ennen tätä.

Blogi menee kesätauolle.

Näin pitkänsitkeä ja maneereihin juuttunut minä olen. Näin on jatkunut jo paljon ennen blogiakin, 1970-luvulta asti. Hampaat irvessä teen  elämäntyylin äkkikäännöksen. Helsingin punavihreiden  lattekahviloiden kuplassa eläminen loppuu. Längelmäveden kesäkodissa odottavat kumisaappaat, verryttelyhousut ja Hankkijan lippalakki. Parempia säitä varten löytyvät myös crocsit ja shortsit ja kellastuneet t-paidat.

Sama äkkikäännös tapahtuu tietysti aina syksyllä toiseen suuntaan.

Kim, Trump ja Wahlroos uhkauksineen tuntuvat nyt poikkeuksellisen triviaaleilta, kun minua itseäni uhkaa raskas raataminen syksyllä aloitetun kellariremontin loppuun saattamisessa. Koko talven olen ollut hyödytön kaupungilla lorvailija. Nyt pitäisi kantaa, nostaa, viedä, tuoda, hakea, vääntää, pidellä, vetää, työntää. Ja kaiken harmin lisäksi vielä nousta aamulla aikaisin, kun Jaska pelmahtaa pihaan aina suunnilleen kuudelta.

Remonttiurakan lisäksi minun pitäisi käynnistää yrttien, marjojen ja kukkien kasvatus ja huolehtia monista tontin ja ympäristön kunnostustöistä. Se vaatii lapiota, kuokkaa, haravaa, kirvestä, sahaa, vesuria, trimmeriä, raivaussahaa, rautakankea ja muita työkaluja. Kuvasta näkee osviittaa, millainen työnpaljous odottaa. Talven hyödytön mies muuttuu hyödylliseksi.

Kyllä siinä selkä taas kipeytyy ja kämmeniin tulee rakkoja. Illalla sitten onneksi lämpiää sauna. Sitten kun kellariurakka valmistuu, pääsen taas nauttimaan Längelmävesi-by-night-elämästä. Uinti kuutamolla, istuskelu laiturilla yölaulajia kuunnellen ja kävely rantatiellä kuuluvat kesän keskeisiin elämyksiin. Kävelyretket kyllä vähän huolestuttavat, sillä parin kuukauden takainen kihtivarvas ei vieläkään ole ihan kokonaan parantunut.

Jätän teidät blogin lukijat nyt kesäksi oman onnenne nojaan. Blogilla näyttää laskureiden mukaan olevan hyvin vakiintunut lukijakunta. Mittari raksahtaa noin 150 käyntiä eteenpäin jokaisen kirjoitukseni jälkeen. Arvostan sitä kovasti. Kommenttien määrä on ollut vähenemään päin huippuvuosista, mutta se on kai vääjäämätöntä. Minä itsekin olen huono kirjoittamaan kommentteja, vaikka luenkin tarkasti blogiystävieni tekstit. Luen kyllä kesälläkin kaiken ilmestyvän, samoin tekstarit, sähköpostit, twitterin ja facebookin. Lopetan vain olemasta produktiivinen. Kesä on minulle kuin sisäänhengitys talven uloshengityksen jälkeen. Saa happea.

Talvisin kuljen pääkaupungin taidetapahtumissa, kesäisin maaseudun. Ajelen ympäri maakuntaa näyttelyissä, kesäteattereissa ja konserteissa. Jos lukija tunnistaa jossain tilaisuudessa profiilikuvassa näkyvällä tyylillä askeltavan miehen, ei muuta kuin hihasta kiinni ja moikkaamaan!  Ei tarvitse pelätä, vaikka olenkin äkäisen näköinen, pitkätukkainen ja partainen kuin rantarosvo. Mutta se on vain pintaa - olen luonteeltani suhteellisen lempeä.

Toivotan lukijoille hyvää kesää. Syksyyn mennessä mietin, joko olisi aika uudistua.




lauantai 18. maaliskuuta 2017

Porukan petturi

Tuli puheeksi ensi kesä. Niin aina tähän aikaan vuodesta.

Taas kyseltiin, enkö lähtisi mukaan reissuun. Samaa on kysytty monena keväänä ennenkin. On ihmetelty, miksi olen niin penseä. Porukan petturi.

Reissuun lähtijät ovat aika samanlaisia kuin minä. Varttuneessa iässä olevia vatsakkaita äijiä, tällaisia hieman herraskaisia kuten minä, tuttu porukka. Mukana tietysti aina neiti B. kumppaneineen. Matkaväline on moottoripyörä. Matkakohteena Eurooppa.

Ne puhuvat moottoripyöristään kaiken talvea, huoltavat ja kiillottavat, lukevat alan lehtiä, vertailevat ja ostavat varusteita.

Siitä onnellisuus lisääntyy. Kaikkein eniten se lisääntyy, kun pääsee keväällä ensimmäisen kerran liikkeelle. Sitä on odotettu koko pitkä talvi. Huipentuma on sitten se lähtö Matkalle.

Voisin minä tietysti ostaa moottoripyörän. Varmaan lainaksikin saisin.

Mutta en minä viitsi enkä halua.

Minulta on näköjään kadonnut matkustamisvietti. Tuntuu, että olen reissannut maailmalla aivan tarpeeksi työasioissa. Kun enää ei tarvitse, se on helpotus.

Minä haluan viettää kesän paikoillani pysyen. Se paikka on kesäkotini pohjoisella Pirkanmaalla Längelmäveden rannalla.

Juuri lueskelin mahdollisuudesta lainata lampaita maisemanhoidollisiin tarpeisiin. Minun tontillani on iso luonnontilainen niitty järven ja pienen puron rannalla. Siihen tarvitsisin lammastyövoimaa helpottamaan omaa urakkaani pitää pöheköityminen kurissa.

Mitäpä jos viettäisin kesän lammaspaimenena? Öisin sitten vaeltelisin vanhaan malliin pitkin rantapolkuja, lämmittäisin saunan, kävisin kuutamouinneilla ja istuskelisin laiturilla kuuntelemassa yölintuja. Niin olen tehnyt kaikki kesät jo vuosikausia. Eikö se olisi oivallinen vaihtoehto moottoripyöräretkelle johonkin Berliiniin tai Roomaan?


(Kuva: Kallio & Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä, SK 8 / 2013)

perjantai 13. tammikuuta 2017

Poikkeavat näkökulmat

Kävin Hakaniemen Kulttuurisaunassa. Erinomainen kokemus, joskin vähän kallis. Menen toistekin.

Saunomassa oli varsin kansainvälinen joukko, suomalaiset olivat vähemmistönä. Lauteilla oli mustia miehiäkin. Kieliä puhuttiin. Viinaa ei juotu. Rumia ei puhuttu. Tällaisesta pidän.

Kesäkodissani Längelmäveden rannalla kutsun kylän äijiä saunaan pari kertaa kesässä. Samoin saan itse kutsuja naapureiden saunoihin. Tilaisuudet ovat aivan erilaisia kuin tämä edellä kuvattu. Puhutaan miehekkäitä. Viinaa juodaan, tai ainakin olutta. Jäähdyttelytauolla työnnetään kuulaa. Jos mukana on nuoria miehiä, puhutaan naisista, aika karkeitakin juttuja kuullaan.

Sellaiseen asennoituminen on vaikeaa. Mutta se on suomalaisen elämänmuodon perinnettä. Siksi kai siedän sitä ja tavallaan pidänkin siitä. Ei ole hyvä menettää kosketusta aitoon kansallistunteeseen, vaikka suurimman osan vuotta ns. punavihreässä kuplassa elänkin.

Tämän päivän HS julkaisi hyvän henkilöhaastattelun. Jyväskylän yliopiston tutkija puhui viisaudesta. Hänen pohdintansa keskeinen aihe on ihmisen "kyky altistaa itsensä erilaisuudelle". Siitä kehittyy kyky tarkastella asioita monesta näkökulmasta.

Herranen aika, minähän taidan olla viisas, ainakin saunakokemusteni perusteella. Täysin vastakkaiset näkökulmat ovat tulleet saunassa näkyviin. Ja ihan hyvin olen pärjännyt molemmissa. Hyvä minä!


torstai 15. joulukuuta 2016

Valoa pimeyteen

On taas aika, jolloin on syytä pysyä kaukana tavarataloista ja muista joulun olennaisimmista ilmenemistavoista. Jos sellaiseen vahingossa eksyy, menettää taatusti mielenrauhansa.

Nyt on syytä pysyä kotona sisällä ja vetää verhot eteen. Jopa perinteisesti arvokkaana näyttäytyvä Töölöntori tulee näinä päivinä hulluksi. Se alkaa jo itsenäisyyspäivänä, jolloin natsit ovat jo parin vuoden ajan ottaneet tavaksi vallata torin marssiakseen Hietaniemen hautausmaalle. On kummallista, että tiedotusvälineet eivät tästä mainittavasti menetä mielenrauhaansa. Isomman tyrmistyksen niissä aiheuttaa, jos joltakin näkyvät nännit. Natseilta ei näy.

Niin paha nihilisti en sentään vielä ole, ettenkö joistakin joulun odotuksen perinteistä suorastaan nauttisi. Yksi sellainen on Sylvian joululaulu (Sylvias hälsning från Sicilien). Topeliuksen sanoittamalla laululla on jännittävä yhtymäkoht(Sylvia atricapillaKesäpäivä Kangasalla -lauluun, siihen jossa mainitaan Längelmävesi, kesäkotini sijaintiseutu.

On niitä mieluisia lauluja muistakin, niitä jo 50-luvun kansakoulussa laulettuja. Sen sijaan tyylilaji Hupsis pupsis pimpeli pompeli ei saa suosiotani. Kuitenkin juuri niitä siellä tavaratalossa soitetaan.

Toisen mieluisan perinteen sain taas kokea kahteen kertaan, eilen ja tänään. Eilen olin sitä katsomassa Senaatintorilla Tuomiokirkon portailla, tänään entisen työpaikkani eläkeläisten joululounaalla. Se on Lucia-kulkue.

Se on leimallisesti suomenruotsalainen perinne. Hbl  järjestää vuosittain lukijaäänestyksen Lucia-neidon valinnasta. Kulkue on kaunista katseltavaa ja kuunneltavaa. Siinä tuodaan valoa pimeyteen. Lucia tuo tärkeän viestin. Siitä viestistä puuttuu kaikki kyynisyys ja ironia. Siksi se on tärkeä. Se viesti on tarkoitettu kaikille, uskonnosta, kielestä, kulttuurista ja muusta riippumatta. Se on viesti, jossa kannustetaan pitämään huolta toisistamme, kaikista. Se on hyvyyden viesti.

Työpaikan joululounaalla esiintyivät pienet lapset, alakouluikäiset. He antoivat kuulijoille itse leipomansa piparkakut.

Nämä ovat minun joulunodotusaikani kohokohdat.


keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Kesäyön hymyilyä



Parasta on elokuun lopun pimeä yö. Silloin pitää mennä saunaan ja uimaan.

Laiturilta on Sileällekivelle matkaa noin sata metriä. Pimeässä sen löytäminen on vaikeaa, vaikka laskee uintivedot. Usein kuitenkin onnistun. Kiven ympärillä kasvava kaislikko auttaa löytämään.

Saunasta lähtiessä vien myrskylyhdyn laiturille. Ilman sitä en löytäisi takaisin, sillä mitään muuta valonpilkahdusta ei ole näkyvissä. Täysin mustassa pimeydessä suuntavaisto katoaa. Voisin lähteä uimaan kotimatkalle väärään suuntaan. Längelmävesi on iso järvi.

Menomatkan uin sammakkoa. Perillä käännyn selälleni ja kellun pitkään paikallani katsellen mustaa yötä. Sitten, jos olen löytänyt Sileänkiven, kiipeän sille loikoilemaan. Viivyn niin kauan kuin suinkin. Melkein joka kesä on ollut muutama trooppinen elokuun yö, sellainen kunnon kiplingiläinen. Silloin kivellä voi mennä tuntikin, välillä ehkä vedessä uudestaan kelluen. Joskus sellaisina öinä on myös ollut uintiseuraa. Kyllä sille kivelle kaksikin mahtuu.

Paluumatkan uin tasapuolisuuden nimissä koiraa. Lähtiessä on ollut tärkeää muistaa pistää saunan pesä täyteen klapeja, että löylyä vielä riittää. Polttopuita minulla on valmiiksi pilkottuina ja pinottuina liiteriin kymmeneksi vuodeksi, joten nuukailla ei tarvitse.

Tämä on suomalaisen kesäyön luksusta. Siksi minä sinne maalle joka kesä niin hanakasti muutan. Töölöntorilla ei tällaista ole.

Nautinnon täydentää kylmä vaahtoava saunajuoma. Kaiken huipentaa, kun kuivatellessa pistän sormenpäällä pisaran Kolinaa korvan taakse.


maanantai 5. syyskuuta 2016

Matkoilla jossakin Suomessa



Takavuosina Suomen Yleisradiossa luettiin uutisten yhteydessä monta kertaa viikossa dramaattisen tuntuisia vetoomuksia nimeltä mainitulle henkilölle. Vetoomukset päättyivät sanoihin " - - matkoilla jossakin Suomessa, ottakaa välittömästi yhteys - - " Loma-aikoihin niitä ymmärrettävistä syistä kuultiin erityisen usein.

Ennen kännykkäaikaa ihmiset vaan katosivat lomalla omille reissuilleen. Yhteyttä ei saatu. Postikortti ehkä saapui kotiin jostakin lomakohteesta, monta päivää myöhässä tietenkin. Jos kotona tapahtui jotain yllättävää, vaikkapa sairaustapaus, silloin tarvittiin Yleisradion apua.

Minäkin katosin taas, kuten joka kesä olen pitänyt tapana. Olin 102 päivää matkoilla jossakin Suomessa. Jotkut tiesivät, missä menin, toiset eivät. Yhteyksiä en juuri pitänyt. En tiedä, onko joku perään kysellyt. Radiossa ei tietääkseni ole kuuluteltu.

Asiaa tuntemattomille voin nyt paljastaa, että olin kesäkodissani pohjoisella Pirkanmaalla, Längelmäveden rannalla, sen josta tunnetussa laulussa Topeliuksen sanoin lauletaan, että " - - vöin hopeisin hohtelee".

Ajelin kyllä monenlaisissa tapahtumissa pitkin maakuntaa ja kauempanakin. Reissujen ääripisteet olivat Tampere, Vaasa, Jyväskylä, Savonlinna ja Hämeenlinna. Kaksi kertaa ajoin Vantaan lentokentällekin, kävin hakemassa ja palauttamassa vieraan. Töölöntorilla en kiusallanikaan käynyt.

Lehdet luin, paperiversiona. Sähköisten välineiden kanssa olin pidättyväinen. Ei sosiaalista mediaa eikä varsinkaan epäsosiaalista. Se on terapeuttinen kokemus, tunnen puhdistuneeni ja voimaantuneeni.  Televisiosta katsoin Rio de Janeirossa elokuun puolivälissä järjestetyt keihäänheittokilpailut.

Sää suosi, olin paljon ulkona lukemassa. Yrtit ja kukat kasvoivat hyvin. Sauna oli taas runsaassa käytössä iltaisin ja öisin. Kylän äijiä oli monta kertaa saunavieraina. Jäähdyttelytauolla työnnettiin kuulaa, maisteltiin dopingia ja puhuttiin miehekkäitä.


Postikortteja en tullut lähettäneeksi, joten korjaan laiminlyönnin tässä. Tämän kortin osoitan kaikille vanhoille blogituttavilleni, jotka toivottavasti ovat tallella. Takasivun teksti kuuluu näin: "Terveisiä täältä! Loma on tähän asti sujunut hyvin.  Toivottavasti siellä myös! Terveisin Dessu."


torstai 19. toukokuuta 2016

Eskapisti



Joka vuosi se iskee näihin samoihin aikoihin.

Sille voisi oikeastaan määritellä tarkan tapahtumahetken.  Se alkaa kyllä kyteä pikkuhiljaa huhtikuussa, mutta lopullinen käänne tapahtuu aina toukokuun toisena lauantaina iltahämärissä.

Siis Euroviisujen finaalia kuunnellessa. En juurikaan katsele Euroviisuja mutta kuuntelen luurit korvilla puuhatessani muuta. Yleensä kirjoitan siihen aikaan joka ilta, ja aina minulla on luurit korvilla. Vilkaisen olkapään yli televisioon, jos kuuluu jotain kiinnostava. Kovin usein ei kuulu.

Se on hetki, jolloin tuntee voimakkaasti halun muuttaa kesäksi maalle. Siitä kasvaa nopeasti vimma, joka syrjäyttää muut ajatukset ja mielihalut.

Kielteistä ilmaisua käyttäen asenteen nimi on "kaupunkielämään tympääntyminen". Myönteinen ilmaisu voisi olla Shakespearea mukaillen "Kesäyön unelmointi".

Niin impulsiivinen en harmikseni osaa vieläkään olla, että lähtisin liikkeelle siitä paikasta. Pitää valmistella lähtöä. Valmisteluihin kuluu monta päivää.

Ensin pitää välttämättä kiertää sellaiset näyttelyt, jotka ovat loppuneet ennen kuin syksyllä palaan. Niitä olen nyt urakoinut. Seppo Fräntin kokoelma Lapinlahden sairaalassa, "Särkyneiden suhteiden muistonäyttely" uudessa Kaupunginmuseossa, Tom of Finland Taidehallissa.

Toiseksi: pitää pakata auto täyteen tavaraa. Kirjoja, elokuvia, vaatteita. Lukemisen painopisteeksi olen valinnut uuden kotimaisen kaunokirjallisuuden. Dekkareita on kesäkodin kirjahyllyssä odottamassa satamäärin. Ja aitan ullakko täynnä vanhoja aikakauslehtiä. Lepotuoli ulkona terijoensalavan alla odottaa lukijaa. Dvd-elokuvat ovat jälleen kerran klassikkoja: Bergmania, Hitchcockia, Truffaut`ta, Wilderia, Felliniä. Niitä katsotaan sateella. Toivottavasti ei katsota. Matkalaukkuun tulee myös kesävaatteita: Lyhythihaisia paitoja, t-paitoja, shortsit, sandaalit & valkoiset tennissukat.. Vanha Hankkijan lippalakki odottaa perillä.

Kolmanneksi pitää suorittaa pari tervehdyskäyntiä.

Aamupäivällä ajoin metrolla Kampista Herttoniemeen tervehdyskäynnille. Tuli ikävä olo.

Vaunussa oli lauma lukioikäisiä nuoria. Heillä tuntui olevan hauskaa, mikä ilmeni hieman meluisasti. Paikalle ilmestyi viisikymppinen pukuherra. Hän alkoi rähjätä nuorille.

Ei hän melusta valittanut, kuten ensin luulin. Hänen rähjäämisensä kohdistui nuorisoporukan kahteen tyttöön, jotka erosivat ihonväriltään muusta joukosta.

Siinä äijä mouhusi käsi pystyssä räävittömyyksiä. Siltä osin hän olisi soveltunut vaikkapa amerikkalaisten konservatiivien presidenttiehdokkaaksi. Mutta nuorissa ei viesti saanut aikaan samanlaista innostusta kuin Amerikassa. Yllättäen vaunun takaosasta ilmestyi kaksi reipasta nuorta miestä, jotka nappasivat äijän molemmilta puolilta kohteliaasti käsikoukkuun ja taluttivat hänet takaperin ulos junasta Kulosaaren asemalle. Vaunullinen matkustajia antoi raikuvat aplodit.

Paluumatkalla Keskuskadulla jaettiin lehteä. Nappasin sen laukkuun mutta luin vasta illalla kotona. Jätän lehden nimen harmeja välttääkseni tässä mainitsematta. Sisältö oli sitä itseään. Pakolaisten rikoksia, sionistien salaliittoja, valtamedian valehtelua, parasiittien valtapyrkimyksiä.

Tähän on tultu. On se kummallista, että vieläkään kaikki eivät näe vaaraa. Minä pahoin pelkään, että tästä tulee vielä ongelmia, hyvin pahoja ongelmia.

Tunnen olevani mökillä eskapisti, ihan samankaltaisessa merkityksessä kuin maisteri Raunio Pentti Haanpään romaanissa Noitaympyrä. 

Maalla on hiljaista, mitä nyt naapurin Paavo traktorilla ajelee ja Lehtolan kukko järven takana laulaa. Lintuja en laske meluajiin, en edes räkättirastasta. Heinäsirkkoja en enää kuule. En myöskään lepakkojen tutkaääniä. Niitä on mökilläni paljon.

Maalla muutun harrastelijaviljelijäksi. Painopistealueena ovat yrtit, kesäkukat ja perennat. Tärkein valintaperuste on se, että perhoset ja pörriäiset kiinnostuvat. Maa odottaa muokkaajaa, minua. Kädet likaiset mullasta.

Kesäyö on odotuksen ydin. Yölaulajat ja lepakot vievät minut yöretkille. Sauna on lämmin melkein joka yö, ja jäähdyttely ja uinti on elämyksen ydin. Laiturilla istuskelu pimeässä tuo muistoja. Parhaimmillaan se on, jos taas toteutuu elokuun täysikuun aikainen trooppinen lämpöaalto.

Tietokone ei ole kesällä mukana. Pieni periksi anto on tabletti. Se tuli mukaan viime kesänä ja osoittautui hyödylliseksi. Sanomalehdet eivät nimittäin ehdi jakeluun aamukahviin mennessä. Tabletti auttaa siihen vaivaan.

Lähden viikonloppuna, viimeistään sunnuntaina. Säätiedotus lupaa hyvää. Blogi jää tauolle. Luen kyllä välillä tuttuja blogeja mutta tuskin kirjoitan itse.

Kiitän lukijoita mielenkiinnosta. Lukijoita on edelleen ollut runsaasti. Erityiskiitos kommentoijille. Pahoittelen, että en ole ollut kovinkaan tehokas vastaamaan kommentteihin. Palaan syksyn saapuessa, viimeistään sitten kun Längelmävesi alkaa jäätyä.

Kesällä liikun ahkerasti pitkin Pirkanmaata, Hämettä ja Keski-Suomea, ehkä kauempanakin. Taidenäyttelyt, konsertit, kesäteatterit ja muut tapahtumat kiinnostavat. Vieraita mökillä tulee ja menee, mutta aikaa jää kyllä lukemiseen ja kulkemiseenikin.

Kuva (vanha kansakoulun opetustaulu)  ja runositaatti antavat näkymän kesäiseen olotilaani. Toivotan hyvää kesää kaikille, tasapuolisesti.



POUTAPÄIVÄ  (Aaro Hellaakoski - 1921)

Pääskyjen liverrys poutaisella taivaalla.
Pihjajanoksan varjo aitan seinällä.
Ruskettuneet lapset marjaropeineen.
Niityllä torkkuva hevonen,
takanaan säihkyvä ulappa.

Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.
Tuntee olevansa kyllin pieni
ollakseen varma
ja levollinen.
Tuntee olevansa tarpeeton
tarpeettomassa maailmassa,
jota aurinko paistaa.
Tuntee elämän
niin lapsekkaan avuttomana
haparoivan,
kompastelevan,
kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä.

Oi aurinko, kuinka se paistaa!
Maa heilimöi,
pääskyt livertävät,
meri säihkyy,
pihlajanoksan varjo
keinuu
edestakaisin
aitan harmajassa seinässä.

Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää,
ei kauniimpaa.
Oi kuolema, ei mitään lempeämpää.


tiistai 10. toukokuuta 2016

Jokakeväinen vaiva



Talven jälkeinen ensikäynti kesäkodissa on aina kummallisen ristiriitainen kokemus. Siinä on jotakin outoa metafyysistä tunnelmaa.

Kun tulee kohta, jossa käännän auton pikitieltä kapealle mökkitielle, nousee mieleen ajatus, että nyt SE alkaa. On toukokuun viides päivä. Sitten suoritan päässä nopean yhteenlaskun, että SE kestää suunnilleen 140 päivää. Silloin kesä on loppunut ja käännyn tässä samassa risteyksessä mökkitieltä pikitielle ja lähden pois. Se on lyhyt aika. Melkeinpä voi jo alkaa valmistautua lähtöön.

Tyypillistä melankolista luonteenlaatua, joku varmaan miettii. Sitähän se.

Talven jälkeen mökillä kaikki tuntuu oudolta. Puissa ei ole lehtiä, huoneet ovat sotkussa hiirien ja hirsien raoista varisseen roskan jäljiltä. Piha on täynnä syksyn lehtiä. Kasvimaat ja kukkapenkit ovat surkeassa kunnossa. Kaikessa on vielä talven jäljet näkyvissä. Onneksi sentään jäät ovat sulaneet Längelmävedestä.

En voi olla laiska vaikka laiskottaisi. On siivottava ainakin asuinhuoneet. Matot ja vuodevaatteet on vietävä ulos piiskattaviksi ja tuulettumaan. Lattiat on lakaistava, imuroitava ja pestävä sinipiialla.

Pihatie on yhdestä kohdasta upottavan liejuinen. Auto melkein juuttuu. Oja on jotenkin luhistunut eikä vesi ole päässyt virtaamaan vaan noussut tielle. Joudun lapiohommiin. Piti vääntää iso kivi pois ojasta. Siihen tarvittiin rautakanki. On minulla sellainenkin.

Siitä tulikin iso urakka. Nyt on selkä kipeä ja kädet melkein vapisevat. Tämä on jokakeväinen vaiva. Ihmisen kuuluisi pitää tasapuolisesti huolta sekä ruumiistaan että hengestään ympäri vuoden. Mutta ei se minulla niin mene. Helsingissä kyllä hengenpuoli on hyvässä hoidossa kaikkine taide-elämyksineen, mutta ruumis jää huonolle hoidolle. On vain kävely pitkin kaupunkia.

Pitäisiköhän minun tuoda lapio ja rautakanki talveksi Helsinkiin? Kaivaisin
talvella kuopan keskelle Töölöntoria? Kunto paranisi. Ei tulisi enää selkä kipeäksi eivätkä kädet vapisisi kevään ensimmäisistä ruumiillisista töistä. Pitääpä fundeerata.

Sauna oli entisensä. Lämmitin sen joka ilta. Pikkuisen vaisua saunominen oli, sillä saunakaljat piti jättää pois antibioottikuurin vuoksi. En kutsunut vielä naapurien äijiä saunakavereiksi, sillä he ovat luultavasti television ääressä. Käynnissä on jotkut jääkiekkokisat. Kylvin yksin, pitkään ja hartaasti. Sellainen on suurta nautintoa.

Uimaan en vielä rohjennut, olen arkanahkainen. Laiturilla istuminen pimeässä yössä jäähdyttelemässä toi mieleen muistoja, aika villejäkin. Ne taitavat valitettavasti olla jo mennyttä maailmaa.

En voinut vielä jäädä pysyvästi kesänviettoon. En osannut varautua näin varhaiseen lämpöaaltoon. Helsingin hommia oli vielä kesken, oli pakko palata. Lopullinen muutto tapahtuu sitten kun kesä tuntuu jäävän pysyväksi. Sen aika ei ole ihan vielä.



maanantai 18. tammikuuta 2016

Sänkyongelmia



Huomaan tulevani yhä laiskemmaksi. En oikein viitsisi enää sänkyäni pedata.

Laiskuus on yksi kuolemansynneistä. Jo lapsena sitä oppi kammoksumaan tai ainakin piilottelemaan. Siitä varoittelivat kaikki oikein ajattelijat, kuten koulu, kirkko ja maalaisliitto.

Vanhemmiten viisastuu: mitä väliä. Eihän kukaan näe. Jos joku tulee kylään, voin pistää makuuhuoneen oven kiinni.

Sitä paitsi petaaminen altistaa alaselkävaurioille. Minulla on monta kertaa vuosien varrella selkä nitkahtanut kipeäksi siinä asennossa, jonka petaaminen vaatii. Etukumarassa kurotteleminen sängyn takalaidalle, jotta saisi lakanan reunan tungetuksi patjan alle. Se on paha asento. Sen seurauksena olen sitten kulkenut monta päivää kumarassa kuin kulmaviivoitin enkä pääse istumasta oikaisemaan selkää ilman käsivoimien työntöä.

Jotain outoa on patjan laadussakin. Töölöntorin sängyssä minulla on paksu ja kallis patja. Kesäasunnollani Längelmäveden rannalla minulla vuosikymmeniä vanha viisisenttinen vaahtokumipatja ja laverisänky. Jälkimmäisessä selkä pysyy kunnossa, edellisessä niksahtelee tuon tuosta. Herää ilkeitä mietteitä kalliiden design-patjojen kelvollisuudesta. Huijaustako?

Kuvassa petaamaton sänkyni kesäkodin vanhan hirsitalon pikkukammarista. Ohut patja ja laverisänky. "Sinne vie mun kaihoni pohjaton."

Kieltämättä kuvaa katsellessa herää epäilyjä hieman levottomasta nukkumisesta, mutta ei se mitään, kun selkä pysyi hyvässä kunnossa.




torstai 28. toukokuuta 2015

Armas aika




Olen viikonlopun aikana poistumassa Helsingistä. Aikomukseni on pysytellä poissa koko kesän ajan. Syklinen vuodenkulku on taas siinä pisteessä. Kaikki toistuu. Vuoden kiertokulku tuo eteen samat asiat kuin kaikkien edellistenkin vuosien kiertokulku.

Konservatiivinen elämänmalli, arvosteli minua entinen sihteerini. Hänen mielestään lineaarinen elämänmalli on parempi. Siinä mikään ei toistu samanlaisena. Kesälläkin kuuluisi tehdä jotain aivan muuta kuin edellisenä kesänä. Esimerkiksi matkustaa joka kesä eri paikkaan ja kokea uutta. Hän on nyt lähdössä jäätikkövaellukselle johonkin minulle tuntemattomaan paikkaan, ehkä Grönlantiin tai Huippuvuorille. Toisaalta kyllä hän taas tulee moottoripyörällään kyläilemään kesäkotiini Längelmävedelle, niin kuin on tullut joka ikinen kesä. Että se niistä lineaarisista ja syklisistä elämänmalleista ja niiden yhdistelmistä.

Nyt on käynnissä tärkeä valintaprosessi.

Kesään matkalaukkuun kirjoja ja dvd-elokuvia, jos tulee kylmiä sadepäiviä enkä voi käyskennellä ahon laitaa ilman paitaa heinänkorsi suussa ja kukka hiuksissa. Mieluummin kuitenkin vietän päivät ulkosalla suuren terijoensalavan alla lukemassa. Kesäyön suurin nautinto on saunominen, uinti ja laiturilla istuskelu. Kesäyötä en hukkaa turhuuksiin, on se niin tyrmäävä kokemus. Yö pitää viettää ulkona luontoa aistien.

Tämä tarkoittaa, että blogi jää nyt tauolle noin kolmeksi kuukaudeksi. Olen perinteisesti vältellyt kesäkuukausina kaikkea tietokoneisiin ja muuhun elektroniikkaan liittyvää toimintaa. Tauko tekee hyvää.  Viime kesänä tosin annoin hieman periksi käyttämällä sähköpostia - oli poikkeuksellisen innostava aihe. Lumian näppäily kesäyön hämärässä saunan jäähdyttelytauolla laiturilla jäi muistiin vahvana elämyksenä.

Ensimmäistä kertaa kesäni on virkatöistä vapaa. Olen kokonaan eläkkeellä enkä ole edes lähdössä Saksaan kesäseminaariin niin kuin aina ennen. Luulen, että en poistu mökkimaisemistani mihinkään. Tukholmassa saatan poiketa. Lähiseutujen taidenäyttelyt, museot ja tapahtumat saavat minut kyllä liikkeelle. Vieraita tulee entiseen malliin, ja heitä kuskaan myös paikallisiin taidekohteisiin.

Toivotan lukijoille hyvää kesää. Kiitän blogini saamasta huomiosta ja kommenteista ja yksityisistä viesteistä. Jos kesän kirmailuista hengissä selviän, palaan tänne joskus elo- syyskuun vaihteessa.

Kuvassa vanha kansakoulun opetustaulu mökkimaisemistani.






maanantai 25. toukokuuta 2015

Kaksi kuplaa



On kuultu kummaa protkotusta kuplassa elämisestä. Jossain siellä Helsingin Kalliossa jotkut kuulemma kahviloissa lorvivat lattea juomassa ja punavihreitä aatteita vatvomassa. Samanlaista sakkia koko konkkaronkka.

Minä en asu Kalliossa vaan Töölössä, mutta siinä ne sijaitsevat melkein vierekkäin, vain rata välissä. Kahviloissa saatan kyllä piipahtaa mutta en juo lattea vaan aivan vanhanaikaista suodatinkahvia. Ei maitoa, ei sokeria. Jotenkin kuitenkin kiusaannun näistä kuplapuheista. Ihan kuin tarkoittaisivat minua.

Elänköhän minäkin kuplassa? Etten peräti kahdessa kuplassa?

*   *   *

Syksyt, talvet ja keväät asun Helsingissä. Minun Helsingin-kuplani koostuu pääosin itseni kaltaisista ihmisistä. Siihen kuuluu paljon opettajia peruskoulusta yliopistoon, tutkijoita ja eri alojen taiteilijoita. Tästä kaavasta on vain vähän poikkeuksia: pari insinööriä, juristi, lääkäri, yksi pappikin. Taidetilaisuudet ovat aktiivikäytössä, niitä riittää.

Erityistä on, että tuttavapiiriini kuuluu monenlaisia vähemmistöjä, ruotsinkielisiä suomalaisia erityisen runsaasti. Maahanmuuttajatuttavia on myös kertynyt paljon. Jokin sattuma on tuonut tuttavapiiriini erityisen monta seksuaalisten vähemmistöjen edustajaa, niin omaan sukuun, työtovereihin kuin eri yhteyksissä tuttaviksi tulleisiin kuuluvia.

Luulen, että tämä viimeksi mainittu kokonaisuus tekee minut monen ulkopuolisen silmissä aivan erityisen kuplalaiseksi. Lisäksi minulla on aihetta luulla - aiemmin lausunnollaan suuttumusta herättäneen nuoren näyttelijättären tapaan - että Helsingin-tuttavapiiriläiseni eivät taida isommin vaaleissa antaa kannatustaan persuille tai kepulle.

*   *   *

Kesät olen jo vuosikymmenet asunut vanhassa torpassa pohjoisella Pirkanmaalla Längelmäveden rannoilla. Olen osa pientä kyläyhteisöä. Tunnen kaikki lähiseudun asukkaat, niin vakituiset kuin kesämökkiläisetkin. Minun Längelmävesi-kuplani koostuu aivan erilaisista ihmisistä kuin minä itse. Siihen kuuluu paljon maanviljelijöitä emäntineen, tehtaan työmiehiä, vanhojaemäntiä, verstasmiehiä, eläkeläisiä, työttömiä, peräkamarinpoikia, mopopoikia. Tästä kaavasta on vain vähän poikkeuksia: pari yksityisyrittäjää, sairaanhoitaja, palomies, kokki. Minkään sortin taiteilijaa tai vähemmistöläistä ei ole tiedossa, ellei sitten kaapissa piilossa. Yhdellä maanviljelijällä oli suomenruotsalainen anoppi, joka asui yläkerrassa mutta kuoli jo monta vuotta sitten.

Minulla on aihetta luulla, että Längelmäveden-tuttavapiiriläiseni eivät taida isommin vaaleissa antaa kannatustaan vihreille. Minua saattavat kyllä sellaiseksi epäillä. Olen heidän silmissään se vähän erikoinen "Helsingin maisteri", joka ilmestyy runokirjojensa ja vieraittensa kanssa joka kesä mökkiinsä. Ties vaikka lattea mökissään keittelisi. Ainakin tiedetään, että se juo siideriä. Hyvin he kyllä minuun suhtautuvat, tunnen itseni hyväksytyksi ja kyläyhteisöön kuuluvaksi. Kylän äijiä poikkeaa välillä saunomaan ja jäähdyttelytauolla kuulaa työntämään. Maistellaan kaljaa ja puhutaan sopimattomia.

Sen sijaan persut ja kepu ovat vahvoilla. Tunteita herättäviä kysymyksiä ovat esim. kyläkoulun lakkautus, metsästysrajoitukset ja jätevesiasiat. Kahviloissa ei istuta, sillä kahviloita ei ole. Taidetilaisuuksissa ei kovin paljon käydä, tärkeimpänä poikkeuksena kyläkunnan jokakeväinen bussimatka Helsinkiin katsomaan Uuden Iloisen Teatterin uutta showta.

Mahdottoman mukavia ihmisiä näissä molemmissa kuplissani. Voi sanoa, että viihdyn kummassakin. Onneksi Suomi ei ole kovin homogeeninen maa.