perjantai 26. helmikuuta 2010

Junalla Espooseen

Dessutom matkusti tänään työmatkalle Espooseen. Kulkuvälineeksi valitsin uhkarohkeasti junan. Matkanteko alkoi Pasilasta ja päättyi Leppävaaraan.

Menomatka sujui rattoisasti, vaikka ennusmerkit olivat huonot. Tiedotusvälineet ovat viime viikkoina suorastaan hekumoineet junaliikenteen surkeudella. Tästä tietoisena varasin matkaan reilusti aikaa siltä varalta, että matkanteko ei etenisi aikataulun mukaisesti. Näin ei kuitenkaan käynyt, mistä osoitan rautatieyhtiöllemme lämpimät onnittelut.

Paluumatkalle päästiin noin kymmenen minuuttia myöhässä. Leppävaaran asemalla junaa odotellessa tuli hämminki, kun kuulutus kertoi junan saapuvan toiselle raiteelle kuin millä seisoimme odottamassa. Kaiuttimien äänen laadussa ei ollut kehumista, ja jos olisin yksin ollut sitä kuulemassa, en olisi saanut selvää. Jotkut kuitenkin saivat ja lähtivät kiireesti kiertämään viereiselle laiturille, ja minä juoksin mukana. Kaksi tummaihoista (somalialaisia?) naista perinneasuissaa lähti perään - uskoivat selvästi enemmistöväen käytöksen olevan seuraamisen arvoista.

Myöhästyviä junia on moitittu huonosta tiedottamisesta. Nyt tuntui, että kritiikistä on otettu opiksi. Junan kaiuttimista kuului pitkä valittelu tapahtuneesta. Ilmeikäs ja rento ääni lohdutteli matkustajia kauniilla ilmalla ja auringonpaisteella, jotka tuovat hyvää mieltä. - Kyllä näistä vaikeuksista vielä selvitään, kunhan kevät koittaa. Ääni toivotteli hyvää matkaa ja hyvää päivänjatkoa ja hyvää alkavaa viikonloppua ja hyvää sitä ja tätä. Ei sentään ihan vielä hyvää juhannusta.

Kuulutukset ja toivottelut loivat täpötäysiin vaunuihin onnistuneesti hyvää tunnelmaa. Puhuja - ilmeisesti konduktööri - oli taitava esiintyjä. Olen aiemminkin huomannut, että konduktööreiksi on valikoitunut sosiaalisesti ja ilmaisutaidoiltaan taitavaa väkeä. Se näkyi jo vanhassa Suomi-filmissä ”Lentävä kalakukko”, jossa Esa Pakarinen velmuili haitarinsa kanssa. ”Savonmuahan oekeet immeiset veti…”

Perille Helsingin rautatieasemalle päästiin onnellisesti vain tuokion myöhässä.

¤

Dessutom lähtee aamulla taas matkalle, tosin ei junalla vaan omalla autolla. Päämääränä on kesäasunto Hiljaistenmiestenlaakson suunnalla. Siellä naapurin Eero on käynyt jo laittamassa porstuanperäkammarin sähköpatterin päälle. Hän tietää avaimen piilopaikan. Vanhaa taloa pidetään talvet kylmänä, mutta kolmessa päivässä pieneen huoneeseen saa sen verran lämpöä, että makuupussissa siellä pystyy nukkumaan.

Tarkoitus on viikonlopun aikana luoda lumet pois rakennusten katoilta. Iso urakka, mutta on se tehtävä. Illalla sitten saunotaan Eeron kanssa ja maistellaan mallasjuomia, niin kuin aina - se on perinne. Rentouttava katko kaupunkielämään.

Palaan viikonlopun jälkeen.

torstai 25. helmikuuta 2010

Tänään Helsingissä

Dessutomin mielipuuhia on kuljeskella siellä täällä kaupungilla kädet selän takana ja kamera taskussa. Tänä talvena puuha ei kuitenkaan ole luonnistunut, sillä lumipenkkojen seassa ei niin vain kuljeskella. Pienimuotoisia yrityksiä on kuitenkin ollut, kuten tänäänkin.

Impulssina toimi eilisen Hesarin pitkä arkkitehtuuriesittely uudesta rakennuskohteesta, joka on valmistunut Leppäsuon tyhjälle kentälle, siihen, missä ennen oli kuuluisa Leppäsuon Esso.

Se on lähellä kotiani ja kulkureittejäni, se on Etu-Töölössä Runeberginkadun ja Mechelininkadun välissä, mutta silti se on sen verran reiteiltä syrjässä, että sitä pitää lähteä erikseen katsomaan, jos sen haluaa nähdä.

Hesari kehui, että rakennus on ”aikapäiviin raikkainta ja kunnianhimoisinta urbaania kerrostaloarkkitehtuuria”. Piti mennä sellaista ihmettä katsomaan.

Tajusin heti, että tätä pitäisi katsoa lumettomaan aikaan, jotta pääsisi helposti hyvälle hollille. Nyt oli vaikeuksia. Olisi pitänyt kiertää liian isoja lenkkejä päästäkseen näkemään edes sisäpihan puolta, jota lehdessä kehuttiin eniten.

Kyllä se kaukaa katsoenkin miellyttävältä näytti, virkistävältä poikkeukselta uuden arkkitehtuurin mielikuvituksettomuuteen. Se näyttää aivan omaltaan, tällaista ei ole toista. Silti se ei ole mikään kummajainen ympäristössään vaan sopii Etu-Töölön kokonaisuuteen. Jännittäviä yksityiskohtia, erityisesti kattojen muodoissa ja ikkunarivien epäsymmetriassa.

Lisää on tulossa, tämä on vasta alku. Sama arkkitehtitoimisto (Siitonen) jatkaa suunnittelua ja siitä on tulossa kokonainen umpikortteli, jonka keskellä on laaja sisäpiha. Täytyy myöntää, että lehden kehuille on perusteita, tällaista arkkitehtuuria pitäisi kannustaa. Ongelmana taitaa olla rakennusfirmojen voiton maksimointiin pyrkivä tehokkuusperiaate. Tällainen rakentaminen vaatii vaivannäköä ja osaamista.

Täytyy käydä kesäaikaan katsomassa tarkemmin.

Leppäsuon lumikasoilta kävelin läheiselle Kampin metroasemalle ja ajoin yhden pysäkinvälin Rautatieaseman pysäkille. Uutta on sielläkin. Vesivahingon jälkeen pitkään suljettu asema on nyt korjattu ja avattu. Kyllä uudistus näkyy. On se puhtaampi ja raikkaampi.

Siitä kävelin asematunnelin käytäviä Stockmannin suuntaan. Keskuskadulla Stockmannin vieressä uudet taidepäällysteet olivat lumen peitossa, ei tainnut tulla sulatussysteemiä uuden pinnoituksen alle. Vahinko, kuvio olisi kiinnostava katsottavaksi.

Joku kuuluisa matemaatikko (nimeä en muista) suunnitteli siihen laattoja, joita sijoittamalla voi rakentaa mosaiikkikuvion, joka ei missään kohdassa toistu samanlaisena. Taideteos kadun pinnassa.

Siitä menin Akateemiseen kirjakauppaan. Siellä käyn usein - Helsingin parhaita käyntikohteita, jos ei ole ruuhkaa. Sinne pitää mennä ilman kiirettä, pitää kuljeskella, katsella, selailla… Nautinto täydellistyi kupposella toisen kerroksen kahvilassa.

tiistai 23. helmikuuta 2010

Saatanan tunari

Dessutom kaiveli arkistolaatikoitaan. Niistä löytyy monenlaista lippua ja lappua. Järjestäminen olisi tarpeen - ehkä sitten pirteinä eläkepäivinä.

Käteen osui muistiinpanolappu vuodelta 1976. Palasi mieleen muistikuva nostalgiselta aikakaudelta, jolloin Urho Kekkonen oli sekä kuningas että kruununprinssi.

Urkkiin liittyvää folklorea on varmaan kansatieteen arkistoissa riittämiin. En tiedä, onko tämä lastenloru.

Alkuun vähän opastusta nuoremmille sukupolville lorun ymmärtämiseksi:

• Kekkonen oli määrännyt pääministeriksi kaverinsa Martti Miettusen. Tämän ”hätätilahallituksen” tehtäväksi Kekkonen määräsi hoitaa kuntoon vaikea työttömyysongelma.

• Kekkosella oli tapana lähetellä poliitikoille kirjeitä, joissa hän haukkui lyttyyn huonosti tehtävänsä hoitavat henkilöt. Näitä kirjeitä hän myös päästi julkisuuteen koko kansan luettavaksi. Niitä kutsuttiin yleisesti nimellä ”Myllykirjeet”. Sellaisen saaminen oli poliitikon uralle tuhoisaa, siksi Kekkosen suuttumusta pelättiin.

• Laajalti tunnetuksi tuli eräälle johtavalle poliitikolle lähetetty kirje, jossa Kekkonen käytti tästä nimitystä ”saatanan tunari”.
¤
Dessutom osui kesällä 1976 kuuntelemaan kun alakouluikäiset lapset leikkivät Kapteeninkadun ja Tehtaankadun kulman pienessä puistikossa Ullanlinnassa. Leikin alussa pistettiin osallistujia yksi kerrallaan pois pelistä samoin kuin Entten tentten -lorussa. Pelaajat seisoivat piirissä ja pelin johtaja keskellä. Johtaja lausui lorua rytmikkäästi painottaen ja osoitti sormella jokaisen painotavun kohdalla yhtä piirissä seisovaa ja pyöri samalla eteenpäin. Lorun viimeiset sanat olivat ”… pelistä POIS”. Se, johon sormi pois-sanan kohdalla osoitti, joutui ulos leikistä.

Näin se meni. Kuvittele mielessäsi rytmikäs skandeeraus ja sen mukaisesti etenevä osoittava sormi:

- - Älä kerro Miettuselle!
Miettunen kertoo Kekkoselle
Kekkonen kirjeen kirjoittaa
ja taas on yksi saatanan tunari PELISTÄ POIS.
Lähimenneisyyden folklorea.

maanantai 22. helmikuuta 2010

Hyi Hesari

Sanomalehden kunniakas tehtävä on toimia vallan vahtikoirana. Isolta laatulehdeltä, kuten Helsingin Sanomilta, on lupa odottaa paljon. Vahtikoiran pitää räksyttää.

Tutkiva journalismi on vaativa mutta äärimmäisen tärkeä tehtävä. Pitäisi kaivaa esiin yhteiskunnan mätäpesäkkeitä, päättäjien hämäräpeliä, yhteisten varojen väärinkäyttöä ja muuta vallan liepeillä tapahtuvaa likaista toimintaa. Parhaimmillaan lehdet, myös Hesari, siinä onnistuvatkin.

Tänään sunnuntaina 21. helmikuuta Hesarin politiikan toimitus oli päässyt todellisen jymyjutun jäljille. Toimittaja Piia Elonen paljasti kolumnissaan verovarojen väärinkäyttäjän. Tilaa paljastukselle annettiin reilusti sunnuntainumeron A-osan alkupuolella, sivulla 5.

Näin se meni. Käynnissä olevien olympialaisten naisten hiihtokilpailuun oli osallistunut 19-vuotias hiihtäjätär. Kisa ei mennyt häneltä hyvin. Hiihdon jälkeen televisiohaastattelussa hän oli sanonut, että latautuminen puuttui näistä kisoista. Löysää oli meno ollut, paras vire puuttui.

Tällaisesta puheesta toimittaja oli vetänyt nenäänsä niin sanotun herneen. Tämä on verorahojemme väärinkäyttöä. Hiihtoliitto on saanut sinun ja minun maksamista veroista tukea miljoona euroa, hiihtäjätär saanut siitä avustusta ja olympiakomiteakin toimii pääosin yhteiskunnan rahoilla.

Ja sitten televisioon kehtaa ilmestyä hiihtäjätär, joka ei ole latautunut.

Adrenaliini oli toimittajan suonissa virrannut ja hän heittäytyi kyyniseksi: ”Niinpä, mitä nyt yhdet olympialaiset sinne tänne. Niitähän piisaa. Kuka nyt viitsii ryhtyä moisiin latautumaan. Toista se on Kuopion sprintti tai Saarijärven kansalliset kisat."

¤

Dessutom ei nähnyt kyseistä kilpailua eikä näin ollen haastatteluakaan. Mutta hän voi hyvin kuvitella, mitä hädin tuskin täysi-ikäisyyden puolelle yltänyt hiihtäjätär läähätykseltään onnistuu haastattelijan mikrofoniin sanomaan. Ei ehkä aivan kirkkainta mediaesiintymisen hallintaa.

Tällaisesta sitten maan suurimman sanomalehden politiikan toimitus repäisee ison jutun, nuoren hiihtäjättären nimeltä mainiten, lähestulkoon verbaalisen mestauksen. Eikö nyt kummempaa verovarojen väärinkäytöstä valtakunnasta löydy? Heikoilla on Hesarin tutkiva journalismi.

¤

Onneksi samasta lehdestä löytyi ansiokaskin paljastus, ainakin Dessutomille uusi tieto. Toimittaja Annamari Sipilä kertoi Suomen euroedustajien äänestyskäyttäytymisen huipputärkeässä periaateasiassa.

• ”Neljä edustajaa on sitä mieltä, että eurooppalaisille naisille ei pidä taata mahdollisuutta turvautua ehkäisyyn ja raskaudenkeskeytykseen. Samat neljä vastustavat sitä, että naisilla olisi mahdollisuus ilmaiseen raskaudenkeskeytysneuvontaan.”

• ”Nelikko on myös sitä mieltä, että äitiyslomaa ei pidä kytkeä isyysvapaaseen niin, että ´naisilla olisi parempi suoja työmarkkinoilla ja jotta voitaisiin torjua isyysvapaan käytöstä yhteiskunnassa vallitsevia stereotyyppisiä käsityksiä´ ”.
Nämä neljä ovat:
Sari Essayah (kd)
Timo Soini (perus)
Eija-Riitta Korhola (kok)
Hannu Takkula (kesk)

Listan kaksi ensimmäistä edustajaa menevät vielä pidemmälle, sillä he vastustavat

• ”että naisilla olisi oikeus valvoa omia seksuaalisia ja lisääntymiseen liittyviä oikeuksiaan”.

• ”toimia, jotka edistävät naisille suunnattujen seksuaali- ja lisääntymispalvelujen saatavuutta ja parantavat naisten tietämystä oikeuksistaan ja saatavissa olevista palveluista.”
¤

Niinpä. Vuosi on siis 2010 ja paikka Euroopan parlamentti. Dessutom pääsee taas mieliaiheeseensa, uskontojen ongelmalliseen suhteeseen ihmisen seksuaalisuuteen. Siitä olen kirjoittanut aikaisemminkin, viimeksi 16. helmikuuta.

Arvelen, että tällaiset aatokset eivät voi pohjautua muuhun kuin uskonnolliseen fundamentalismiin. Kaikilla neljällä edustajalla on sidos uskontoihin. Molemmat naiset ovat taustaltaan Kristillisen liiton väkeä, Takkula lestadiolainen ja Soini roomalaiskatolinen.

Kiinnostavaa olisi tietää, miten europarlamentin viides uskontoihminen, isä Mitro, olisi asennoitunut. Mutta hän oli poissa äänestyksestä.



Tällaista journalismia Hesari tarvitsisi. Jotta me äänestäjät tietäisimme…

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Me paparazzit

Dessutom ajoi kolmosen raitiovaunulla Töölöstä kauppatorille. Kävely ei käynyt päinsä tuulessa ja pakkasessa. Vanhaan kauppahalliin ostoksille oli matka.

Yksi kaupunkielämän hyviä puolia on, että tarkkailtavaa riittää ja sen voi tehdä huomaamattomasti. Olen vuosikymmenet yrittänyt napata lennosta repliikkejä, eleitä, ilmeitä, hahmoja. Raitiovaunut ovat siihen oivallinen paikka.

Paluumatkalla vaunuun nousi kaksi varttuneessa iässä olevaa tätiä, mitä ilmeisimmin niitä kuuluisia Eiran tai Kaivopuiston eläkeläisiä. He istuivat takanani, josta pystyin kuulemaan heidän keskustelunsa. Toinen tädeistä kertoi nähneensä Esa Saarisen kirjakaupassa.

Toinen mietti hetken ennen kuin sytytti:
- Ai, se muotitohtori? Noo, oliko sillä hassut vaatteet?
- Juu, oli oli.
¤

Dessutomin kollega Vuoronvarausvirastosta kertoi äskettäin nähneensä Jari Tervon Eerikinkadulla. Ihan selvin päin se näytti olevan mutta oli ilmeisesti kapakkaan menossa.

¤
Naapuripöydän nuorimies Elitessä kertoi kaverilleen katselleensa Sofi Oksasta jossain, ilmeisesti kapakassa, tarkempi paikka jäi epäselväksi. Hyvin oli ollut tällingissä, tuntikausia sellaisen tekemiseen menee. Mutta kyllä kannattaa, tulos on makee.

Toinen kuitenkin toppuutteli, että se on jotenkin kireä feministi.

¤

Dessutom itse näki kadulla ministeri Mauri Pekkarisen. Hän juoksi risteyksessä Eläinmuseon ja Sibelius-Akatemian välissä ja ylitti risteyksen liikennevalon jo vaihduttua punaiselle. Hän rynnisti iso salkku oli kädessä kohti Eduskuntataloa. Tyypillistä Kepun häsläystä, ajatteli Dessutom.

¤

Dessutom siunaa onneaan, ettei koskaan ole tullut kuuluisaksi. Eikä tule. Blogin valokuvakin on epäselvä.

lauantai 20. helmikuuta 2010

Rähmäkäpälä

Dessutom myöntää olevansa tumpelo teknisissä taidoissa.

Naisille sellainen on kuulemma luontaista mutta aikamiehelle häpeäksi. Pitäisi vähintäänkin osata vaihtaa autoon talvirenkaat, kytkeä digiboksi ja koota Ikean myymistä kapuloista kaappi.

Osaisinko? Renkaiden vaihtoa olen kokeillut mutta vain kerran, ja siitä on vuosia. Yksi kerta riitti. Sen jälkeen olen ostanut palvelun rengasfirmalta.

Miten Dessutomista pääsi tumpelo tulemaan? Syy oli kai siinä, että 15-vuotiaana, kun muut Jyväskylän pojat rupesivat rassaamaan mopojaan, minä aloin lukea runoja. Siinä menivät miehen taidot ja maine.

¤

Kyllä siitä kerrallisesta renkaanvaihtamisesta valmista tuli mutta kauan kesti. Ongelman ydin oli pulttien auki vääntäminen. Kumpaan suuntaan väännän? Ettei vaan mene entistäkin kireämmälle.

Kiinni myötäpäivään, auki vastapäivään. Vai oliko päinvastoin? Tekniikan teoriapuoli ei ole vakuuttavasti hallinnassa. - Entä mutteri? Sitä kai pitää vääntää päinvastaiseen suuntaan kuin ruuvia?

Vielä suurempi epäröinti pukkaa päälle, kun vääntämisen kohde ei ole suoraan edessä. Jos väännän ruuvia ylöspäin selälläni maaten, mihin päin myötäpäivä onkaan. Tai kurkottelen vaikkapa tietokoneen taakse.

Kun avasin auton renkaan pultteja, käsivoima ei riittänyt. Jalka avuksi: polkaisen koko painollani, joka ei ole aivan vähäinen. Entä jos polkaisen väärään suuntaan? Sen jälkeen pulttia ei enää avaa mikään.

Eikä ruuvi / mutteri ole ainoa pulma. Sama pätee vaikkapa lampun vaihtamiseen. Tai rintaliivien hakasten avaamiseen. Kummalla puolella olikaan koukku, kummalla lenkura, kun edestä selän taakse kurkottaa eikä näe?
Jestas jos aikamies siinä puuhassa on rähmäkäpälä! Nulikkaikäisenä niin taisi Dessutomillekin käydä, sillä runoista oppii vain lemmenelämän teoriaa, ei käytäntöjä.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Syökää paremmin

Dessutom on seurannut tarkasti keskustelua kasvisruoasta. Muutamissa kaupungeissa, ainakin Helsingissä ja Espoossa, on pohdittu ehdotusta, että kouluihin tulisi kerran viikossa kasvisruokapäivä.

Poliitikot on pantu tekemään päätös. Siitähän ei hyvä tule - sen tietää. Menee heti kiihkoiluksi ja ideologiseksi vääntämiseksi. Vihreät puolesta, muut enemmän tai vähemmän vastaan.

Asia kiinnostaa Dessutomia, sillä hänellä on henkilökohtaista kokemusta aiheesta. Sitä ei monella ikäiselläni ole. Pidän itseäni jonkin verran asiantuntijana.

1970-luvun puolivälissä olin mukana opiskelijaporukassa, joka vuokrasi ison huoneiston Kruununhaasta asunnokseen. Kollektiiviksi sitä sanottiin, jotkut myös kolhoosiksi. Meitä oli kymmenkunta, jokaisella oma huoneensa. Ruokataloudessa pyrimme yhteiskeittiöön, sillä joukossa oli kokkiopiskelija, joka oli halukas ohjaamaan ja johtamaan keittiötä. Rahavaramme olivat niukat, kuten opiskelijoilla aina.

Päädyimme kasvispainotteiseen ruokavalioon. Sovimme, että kasvispäiviä on viisi viikossa, sekaruokapäiviä kaksi.

Kasvisruokapainotteisuus ei ollut minulle ideologinen valinta, kokillemme oli. Etukäteen epäröin halukkuuttani, mutta suostuin siksi, että siitä olisi tarvittaessa ollut helppo päästä eroon. Olisin voinut syödä Porthanian kuppilassa opiskelijahintaan, jos en olisi halunnut käydä kotona syömässä.

Mutta kotiruoasta tuli menestys. Kokkimme johti toimintaa niin, että ruoan tasosta ei tingitty. Siitä ei tullut mitään lautasellinen raakoja ituja -meininkiä. Ruokien valmistamiseen nähtiin vaivaa. Voin vilpittömästi sanoa, että niinä vuosina opin nauttimaan kasvisruoasta. Opin myös paljon ruoan valmistamisesta.

¤
Kollektiivimme hajosi aikanaan - kolmisen vuotta sitä kesti. Sen jälkeen olen palannut ”normaaliin” ruokavalioon. Muu ei oikein onnistu arkielämässä, sillä työpaikkaruokailussa ei ole tarjolla laadukasta kasvisvaihtoehtoa. Olen usein kaivannut paluuta 70-luvun kollektiivimme ruokapöytään. Niukoista rahavaroista huolimatta se oli laadukasta syömistä verrattuna nykyisiin työpaikka-aterioihin.

Asennoituminen kasvisruokaan on ongelma. Se on naisten hömpötystä. Äijänäkökulmasta se on pilkan aihe. Se on pupuruokaa ja sen kannattajat ovat ituhippejä. Ei riski mies elä salaatinlehdillä ja porkkanalla.

Dessutom on kriitikoiden kanssa samaa mieltä siihen asti, että idut, salaatit ja raasteet eivät ole riittävä vaihtoehto raavaalle miehelle, jos se siihen jää eikä muuta ei ole tarjolla. Mutta jos ammattimaisella osaamisella rakennetaan monipuolisia aterioita, silloin raavaskin äijä tulee kylläiseksi ja nauttii ateriastaan.
¤

On tälle ideologinenkin perustelu. Maailman luonto ja ilmasto ovat menossa siihen suuntaan, että lihansyönti on tuhoisaa. Ja lihomisongelma valtaa maailmaa. Suomessakin käy niin kuin Amerikassa, ylipaino lisääntyy. Siitä olen itse hyvä (huono) esimerkki.

Linkit mystiikan suuntaan pitäisi saada katkaistuksi ja painottaa asian rationaalista olemusta. Monet taiteilijat ovat nähneet asiassa uskonnollis-ideologisen puolen, esim. Leo Tolstoi ja Suomessa Arvid Järnefelt. Hyvä niin, mutta se ei riitä. Nyky-Suomessa asiaa edustavat ennen kaikkea nuoret tytöt, joilla perustelu pohjautuu pitkälti eläintensuojelun aatteeseen. Hyvä sekin, mutta sekään ei riitä. Ns. valtaväestö pitäisi saada mukaan. Siirtymä ei voi olla jyrkkä eikä nopea.

Tässä mielessä Dessutom kannattaa ajatusta, että kouluihin tulisi yksi kasvispäivä viikossa. Se ei olisi jyrkkä muutos mutta raivaisi tietä oikeaan suuntaan. Mutta se ei missään tapauksessa saa olla mitään huonosti toteutettu siirtymä. Ei pelkkiä itulautasia, siitä tulee vain torjuntareaktio.

Pitää tulla huolellisesti ja vaivalla toteutettuja aterioita, jotta lapset ja nuoret huomaavat, että tämäkin voi olla hyvää ruokaa.

Asiassa piilee vaara. Voin epäillä, että pienellä budjetilla jossain isossa keskuskeittiössä tehdyt ruoat eivät voi täyttää laatukriteereitä. Nakkikastike tai kalapuikko ei vaadi työvoimaa samassa mitassa kuin huolellisesti tehty kasvisateria.

Dessutomin ohje poliitikoille: päättäkää kasvispäivästä vain sillä ehdolla, että käytettävissä on resursseja sen kunnolliseen valmistamiseen. Säästökeinoksi älkää sitä määrätkö.

torstai 18. helmikuuta 2010

Uusi aika, uudet herjat

Dessutom osui iltakävelyllään torille, jossa nuorisoporukka myöhäisillan hämärässä notkui hänen Toyotansa ympärillä. Sellaisesta tulee helposti naarmuja, ja niinpä Dessutom kohteliaasti pyysi nuorisoa siirtymään vähän syrjemmälle.

Palautetta Dessutom jäi miettimään.

Pippurisilmäinen pikkumies kommentoi. Alussa oli tietysti se tuttu haistattelu ja v-sana, jota Dessutom itsekin myöntää käyttäneensä näppyläisimmässä nuoruudessaan. Mutta repliikin loppuosa ei noudattanut perinteistä ilmaisutraditiota.

”. . . helvetin hetero.”

¤

Kaikki muuttuu, vaan ei itsestään. Pistettinhän virsikirja ja jouluevankeliumikin uusiksi.

Mistähän kertoo tällainen uudistus? Komiteatyöskentelyn tulosta se ei liene, kuten virsien uudet sanoitukset.

Sanassa on voimaa, varsinkin voimasanassa. Sukupuolisen suuntautumisen pilkkasanasto on tähän asti osunut vain vähemmistöihin. Nyt kuulemaani ilmaisua olisi siis syytä tervehtiä myönteisenä uudistuksena, koska se lisää herjauksen kohteiden tasa-arvoista kohtelua.

Jatkopohdinnan aiheita:

• Dessutomin kohdalla herja osui oikeaan. Minkäpä taipumukselleni voin.
• Pitäisikö mennä kaappiin välttyäkseen lisäpilkalta?
• Mikä on herjaajan oma suuntautuminen? Ei kai sentään samalla tullut herjanneeksi itseään?
• Eikö puberteetti-ikäinen tunne alan sanstoa?
• Ehkä hän huomasi mahdollisuuden kehittää vakiintunutta ilmaisua siten, että siihen tulee aiempaa parempi alkusointu. Tuleva runoilija?
• Uusi aika, uudet herjat?

¤

Tintti-sarjakuvan kapteeni Haddock oli herjaus- ja kiroilualan etevin edustaja. Hänen sanastonsa oli mykistävän omailmeinen. Tätä Töölöntorilla kuulemaani uutuutta ei hänen haukkumasanastoonsa kuitenkaan kuulunut.

Tunnettu ilmaisu on, että joku ”kiroilee kuin turkkilainen”. Dessutom on joskus käynyt Vuoronvarausliiton johtoryhmän opintomatkalla Istanbulissa mutta ei oppinut paikallista kieltä niin paljon, että tietäisi, onko tälle sanonnalle perusteita.

Päivän uutinen yhdistää Turkin ja kapteeni Haddockin. Siellä on annettu sakkotuomio televisiokanavalle, joka esitti kuvia kapteenista.

Dessutom vilkaisi kiireissään ensin vain uutisen otsikon ja päätteli, että kapteenin herjauskiroilut ovat suututtaneet turkkilaiset sensorit. Sellaistahan on perinteisesti sattunut kaikkialla, Suomessakin. Muistamme professori August Ahlqvistin, joka teilasi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Keskeisenä syynä olivat runsaat rumat sanat. Väinö Linnan Tuntematon sotilas aiheutti myös protesteja. Joku vaivautui laskemaan kirosanat, ja niitä oli satoja. Eihän sellaista kirjaa voi hyväksyä!

Mutta ei. Kotiin tultuaan Dessuton luki uutisen loppuun ja huomasi, että ei Haddockia sakotettu kiroilusta. Syynä oli tupakointi. Se on Turkin televisiossa kielletty.

Dessutom esittää valistuneen arvauksen, että seuraavaksi sakot annetaan, jos sopraanodiiva Bianca Castafiore uskaltaa vielä esittää sarjakuvassa ”Koruaarian” Charles Gounod´n oopperasta Faust. Sen täytyy olla sensoreille silkkaa kärsimystä.

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Loistava come back

Dessutom voi ylpeänä kertoa, että 21. tammikuuta tässä blogissa julistamani huimapäinen suunnitelma realisoitui tänään. En siis tarvinnut täyttä kuukauttakaan harkinta-aikaa.

Kävin hiihtämässä. Talviolympialaisten kunniaksi.

Asun Töölöntorin kulmalla, kuten blogin otsikko kertoo. Sijainti on hyvä urheiluharrastusten kannalta. Kävelymatka Keskuspuiston poluille on kilometrin verran. Otin sukset kainaloon ja kävelin pipo päässä Nordenskjöldinkadulle ja menin vanhan jäähallin editse kohti Auroran sairaalaa.

Jäähallin edessä mietin, milloin olen viimeksi käynyt siellä sisällä. Ei tullut heti mieleen. Kiinnostavat konsertit ovat siirtyneet Pasilan halliin, ja jääkiekkoa kammoan. Viimeisin käynti taisi olla erotiikkamessut vuoronvarauskonttorin johtoryhmän kanssa, kun tavoitteenamme oli etsiä innovatiivisia lähestymistapoja rakenteellisten vaurioiden ennaltaehkäisyyn. Siitäkin opintokäynnistä on jo kymmenisen vuotta.

Lasten liikennepuiston kohdalla päättyi sukset kainalossa -osuus. Monojen ja siteiden yhteensopivuus oli testattu jo kotona, eikä ongelmia tullut. Mutta jo ratsastuskenttää kiertävällä ladulla tuli ongelma. Sukset lipsuivat.

Ei tullut mukaan voiteluaineita, sillä sellaisia ei kellarikomerossani ole. Ratsastuskentän jälkeen on ylämäki, ja se meni haarakäynniksi. Käsivoimaa tarvittiin. Hiki tuli. Anorakki ja alla oleva villaliivi tuntui liioittelulta, vaikka pakkasta oli kahdeksan astetta.

Ylämäen jälkeen on tasaista pitkään. Lipsuminen pysyi kohtuullisena, ja tunsin matkanteon sujuvan. Etenin ns. perinteisellä hiihtotyylillä. Sitä toista tyyliä en osaa eikä se sovi imagooni. Vulgääriä menoa jalat levällään.

Tavoitteena oli hiihto Pitkäkoskelle ja takaisin. Jos uupumus iskisi, tyytyisin Paloheinään, josta pääsisin kotiin bussilla. Jos oikein vaikeaa olisi, keskeyttäisin Pirkkolassa ja palaisin bussilla. Kiirettä ei olisi, sillä pääsin matkaan puoliltapäivin.

Ruskeasuon maneesin kohdalle kaikki sujui suotuisasti. Pasilan puutarhapalstojen kohdalla alkoi pistää kyljessä. Tauko ja puuskutuksen tasoittelu ja hörppy energiajuomaa repusta.

Hakamäentien alikäytävän jälkeen alkoi tuntua, että tarvitsen lepotauon. Jospa Maunulan maja? Siellä voisi ostaa ravinteita (vain sallittuja aineita!). Rautatien alikäytävän jälkeen oli taas ylämäkeä ja lipsuminen yltyi. Kotieläinten hautausmaan jälkeen oli onneksi alamäkeäkin, mutta majan pihaan taas nousua. Ja katastrofi: maja ei ollut auki. Onkohan se kokonaan lopetettu?

Ajatus hiihdosta takaisin kotiin tuntui vastenmieliseltä. Onneksi läheltä löytyi tie ja bussipysäkki.

¤
Hieman vajaaksi reissu jäi mutta ei se mitään. Pitää olla ylpeä come backista hiihtourheilun pariin yli 20 vuoden tauon jälkeen. Eikä 4 km mikään huono suoritus ole, ehkä peräti 5 km, ja kävelyt päälle. Ei vammoja, ei kaatumisia, ei kiellettyjä aineita. Vain vähän arat reisilihakset, samoin alaselkä.

Nerokkaita ideoita ladulla ei valitettavasti noussut mieleen - ei Helsingin Keskuspuisto virikeympäristönä taida vetää vertoja Rukan lumille, jossa jopa pääministerimme sai viime talvena sen kuuluisan kuolemattoman idean, josta vieläkin kähinää riittää.

Illalla piti ravita rasittunutta ruumista ja sielua Elitessä.
¤
Voi olla, että otan vielä uusiksi, jos äkkiä toivun ja lunta riittää. Uusien hiihtovarusteiden hankkimista täytyy harkita lipsumisen vähentämiseksi. Matkalla havaitsin vastaan- ja ohihiihtäneiltä, että suksien, siteiden ja monojen alueella on neljännesvuosisadassa tapahtunut jonkinlaista tuotekehittelyä. Eivät ole sukset enää puuta eivätkä nykymonot taida sopia Y-siteeseen.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Siunaaminen jyrkästi kielletty

Piispojen päätös homoseksuaalien parisuhteen siunauskiellosta kuulemma hämmentää kansalaisia, kertoi Ylen uutiset. Dessutomia ei hämmennä, Dessutomia huvittaa.

Sanottakoon heti alkuun, että Dessutomilla ei ole jäsenyyteen perustuvaa oikeutta sanoa mitään kirkon tekemisiin. Ulkopuolisen näkemyksillä ei ole minkään firman tai järjestön päätöksentekoon virkaa eikä vaikutusta. Kirkko tehköön niin kuin hyväksi näkee.

Turussa kokoontuneet piispat päättivät, että kirkko ei siunaa samaa sukupuolta olevien rekisteröityä parisuhdetta. Homo- tai lesboparin liiton puolesta voi kuitenkin rukoilla. - Jopa on vapaamielistä!

Arkkipiispa ilmaisee tyytyväisyytensä, että edes jonkinlainen päätös on lopultakin onnistuttu tekemään: ” Meillä ei ole aikaisemmin ollut selvää kannanottoa taikka päätöstä näissä asioissa, niin nyt sellainen saatiin aikaan. Eihän tämä kovin paljon poikkea siitä, millainen käytäntö on kirkossa ollut. Mutta nyt asialle on perusteltu päätös ja perusteet löydetty, ja siinä mielessä tämä on merkittävä askel eteenpäin.”

Hyvä että edes joku on tyytyväinen. Dessutomin sekulaarissa mielessä herää huvituksen ohessa myös ihmettelyä. Miksi kirkot ja uskonnot eivät onnistu tulemaan luontevasti toimeen ihmisten seksuaalisuuden kanssa? Niillä alkaa ikiaikaisen loputon hämmennys ja pöhinä heti kun joku vähänkin himoa tuntee.

Kuitenkin juuri kirkkojen ja uskontojen piiristä paljastuu koko ajan skandaaleita, on pedofiliaa, salasuhteita, selibaattikiellon rikkomista, kopelointia, ympärileikkausta, huntupakkoa, lapsiavioliittoja, alistamista ja muuta noitavainoa. Eikä tarvitse mennä mihinkään vieraaseen kulttuuriin, riittää kun katsotaan Pietarsaareen, niin heti löytyy ongelmaa. Varmaan lähempääkin?

Välillä iskee sellainen inhottava epäily, että onko uskontojen seksuaalikielteisyys syy siihen, että kaikenlaista pääsee tapahtumaan - sitten yöllä pimeässä kun kukaan ei näe.

Kuka olikaan se runoilija, joka kirjoitti oivaltavasti suunnilleen näin:

Kristinusko tuli Suomeen Turun kautta. Turun kautta se myös menee Suomesta pois.
(Lainaus on epätarkka, muistinvarainen. Jäljet taitavat johtaa Pentti Saarikoskeen.)

Turussa kokoontuneet piispat ovat mahtavia miehiä, heillä olisi valtaa ohjata kirkkokansaa suvaitsevaisuuteen ja syrjinnän poistamiseen. Mutta rohkeus ei riitä, kun seksuaalisuuden eri muodoista on kysymys. Sen sijaan rohkeutta ja innovatiivisuutta riittää moneen turhaan asiaan. Monenlaista kauppakeskusta ja uimahallia käydään kyllä siunaamassa.

Ja sitten ovat nämä rokkipapit. Dessutomilla oli äskettäin sattumalta tilaisuus seurata syrjästä koululaisille järjestettyä adventtijumalanpalvelusta. Se oli mielenkiintoista. Papin esitys oli tyrmäävä: - Jesse diggaa sua hei… Hyvä ettei pistänyt twistiksi alttarilla.

¤

Mutta mikäpä Dessutom on estämään, jos Turun piispat välttämättä aikovat tehdä kirkollisen itsemurhan hirttäytymällä munistaan vanhojen lähi-idän paimentolaisheimojen asenteisiin.

Dessutom ei vastusta uskontojen ihanteita, mutta kirkon pöyhkeyteen hän tuskastui jo 1970-luvulla. Näkemykseni on, että kirkko ei toteuta kristinuskon kauniita ja humaaneita ihanteita. Kirjailija Pentti Haanpää sen ilmaisi osuvasti:



”Jeesus ei missään nimessä mainitse, että sellainen vahva järjestö olisi luotava ja koreanimiset kirkkoherrat ja arkkipiispat päästettävä valtaan. He tuskin olisivat sen yksinkertaisen ihmisen ystäviä, joka aikoinaan kävellä läpsytteli Palestiinan pölyisillä teillä ja puhutteli kalastajia ja maanviljelijöitä - - "
(Kaiken vanhan kohtalo / Kierros - 1954)





maanantai 15. helmikuuta 2010

Oikealta vasemmalle

Dessutomista olisi voinut tulla hyvä arabi, ainakin siltä osin, että hänellä on piintynyt tapa lukea lehdet ja selailtavat tekstit lopusta ja oikeasta reunasta aloittaen. Siihen olisi varmaankin luontevasti yhdistynyt tapa lukea rivitkin ”väärästä” suunnasta.

Tapa alkoi kai jo lapsuusiässä, jolloin Keskisuomalaisessa ei paljon kiinnostavaa ollut. Sarjakuvat olivat lehden loppupäässä. Siitä lukeminen alkoi ja jatkui korkeintaan urheilusivuille, jos niillekään. Muuta lukemisen arvoista ei lehdessä ollut.

Jatkuvajuonista tekstiä ei tietenkään voi niin lukea. Joskus harvoin dekkaria lukiessa tuli voittamaton kiusaus katsoa lopusta, kuka on syyllinen. Mutta ei niin pidä tehdä, se vie lukemiselta nautinnon. Joskus kauan sitten kuitenkin niin tein, varmaankin Agatha Christien kirjojen parissa.

¤

Kun aamun sanomalehdet päätyvät keittiön pöydälle, toiminta etenee aina samaa kaavaa. Kahvin valuessa suodattimen läpi vilkaisen etusivut. Aamulehdessä ja Hufvudstadsbladetissa se on helppoa, Hesarissa vaikeampaa, sillä siinä etusivu varataan mainoksille ja pääuutiset ovat kolmossivulla. Jos mitään isoa uutista ei ole, Hesari kääntyy takaperin ja lukeminen alkaa takasivulta oikealta alhaalta, siitä missä on Yle Teeman illan viimeiset ohjelmat. Siitä lukeminen etenee ylöspäin, mutta ei kovin ylös, sillä ei iltapäivällä tai aamulla mitään kiinnostavaa tule.

Sen jälkeen katse kulkee harppoen loppuiltojen ohjelmia vasempaan suuntaan. Subin ja Nelosen voi ohittaa vilkaisten, ei niiltä mitään yleensä tule, joskus ehkä jokin elokuva. MTV3 vähän tarkemmin, Yle 2 ja Yle 1 tarkasti. Niitäkään ei tarvitse lukea ihan ylös asti.

Sitten sivu kääntyy, tulevat toimitetut tv-sivut, sarjakuvat ja muut. Sivu kääntyy oikealla kädellä, ja kääntymissuunta on vasemmalta oikealle. Mielestäni kääntäminen on näppärämpää siihen suuntaan kuin päinvastaiseen. Vasenta kättä ei tarvita. Vasenkätisillä tämä toimii toisin.

Kirjaa lukiessa sivua kääntävä oikea käsi joutuu aina menemään silmien ja sivun väliin ja tarttumaan paperin reunaan ikään kuin väärältä puolelta. Parempi olisi, jos pystyisi tekemään sen vasemmalla kädellä, koska tartuttava kohta on vasemmassa laidassa. Mutta ei onnistu minulta. Asialla ei olisi merkitystä, jos käännettävien sivujen määrä olisi vähäinen, mutta kymmenet tuhannet käännettävät sivut ovat jo merkitsevä haitta.

¤

Dessutomilla on ollut ikiaikaisena tapana selailla ilokseen ja sivistyksekseen erilaisia hakuteoksia ja tietosanakirjoja, silloin kun muilta kiireiltään joutaa. Paksun kirjan selailu saattaa näin kestää vuosiakin, ja silti monen kohdan yli on tullut harpatuksi. Tavaksi on tullut aloittaa selailut lopusta, sieltä Ö:llä alkavasta hakusanasta.

Ihmiset aloittavat kaiken aina A:sta, mutta minä Ö:stä. Se tuntuu jotenkin demokraattiselta menettelyltä, tasapuoliselta, huono-osaiset huomioon ottavalta. Eivät ne A:sta aloittavat kuitenkaan loppuun jaksa, minä olen vahvimmillani juuri siellä.

Vuoden verran selailtavanani on ollut viisiosainen Otavan Suuri musiikkitietosanakirja. Eteneminen on ollut poikkeuksellisen hidasta, sillä musiikki ei oikein ole minun vahvinta aluettani, vaikka mielelläni kuuntelenkin. Teoriakohdat hyppään suosiolla yli, luen vain historiaa ja henkilöitä koskevat kohdat.

Yritän myös mahdollisuuksien mukaan hankkia kuunneltavaksi kiinnostavilta tuntuvia kappaleita. Ö:stä (= Öttingen) olen vuodessa edennyt takaperin jo kohtaan Stravinsky. Tässä kuussa saatan edetä jo kohtaan Strauss, ellei tule yllättäviä esteitä. Kiirettä minulla ei ole. Tätä vauhtia pääsen A:han vuonna 2013.

lauantai 13. helmikuuta 2010

Hiihtokilpailu joka ei unohdu




Hiihdon paatos
Dessutom ei ikinä voi unohtaa yhtä lapsuusvuosiensa hiihtokilpailua. Se tapahtui suunnilleen anno Domini 1 tai 2, tarkemmin en muista. Tapahtumapaikka oli kansakoulu.

Dessutomin opettaja alakoulussa oli iso ja totinen mies, johtajaopettaja. Eräänä aamuna hän yllättäen kantoi luokkaan ison putkiradion, asetti sen pöydälle, lykkäsi pöydän lähemmäs nurkkaa, jossa oli pistorasia, kiinnitteli johdot ja antennit ja sanoi vasta sitten: ”Rukoilkaamme.”

Se oli täysin poikkeuksellinen aamu. Aamurukoilut ja virrenveisuun hän aina muulloin toimitti ensimmäiseksi. Tärkein ensin! Pikku Dessu muistaa suorastaan hämmentyneensä moisesta epäjärjestyksestä.

Sitten hän selitti syyn radiolle. Oli alkamassa tärkeät hiihtokilpailut. Dessutom ei mitenkään muista, mitkä kisat olivat menossa, luultavasti olympialaiset tai maailmanmestaruuskilpailut.

Kun etsin kisojen järjestämisvuosia, todennäköiseltä tuntuu olympialaiset Squaw Valleyssa 1960, mutta voin erehtyä. Olisivatko radion kisaselostukset tulleet sieltä Suomen aikaa aamupäivällä? Saattoi se olla jokin viereisistä vuosista tai vähäisempi kisa, Holmenkollen tai Salpausselkä.

Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen selostivat, ja paatos oli huumaava. Tunnelma jäi mieleen, eivät selostuksen yksityiskohdat. Kilpailu kesti tuntikausia, joten kyseessä oli pitkä matka, luultavasti 50 km. Kesken kisan tuli ruokatunti, otettiin repusta eväsleivät ja maitopullo ja jaettiin ämpäristä hernekeitto. Kaikki tapahtui hiljaa varpahillaan kuin joululaulussa. Välitunteja ei pidetty, vaikka koulun kello soi.

Opettaja nousi koko ajan tuoliltaan kirjoittamaan liidulla tauluun väliaikoja. Opettajan eläytyminen oli samaa tasoa kuin selostajien: hän puristeli käsiään nyrkkiin, löi nyrkkiä pöytään, irvisteli ja karjahteli. Posket punottivat ja hiki valui. Jollain väliaika-asemalla hän riisui villapaitansa. Suomalaisen tullessa loppusuoralle hän hyppäsi pystyyn ja kannusti rytmikkäin työnnöin.

Suomalainen voitti, en muista nimeä. Jos se oli Squaw Valley ja 50 km, se oli Kalevi Hämäläinen. Pekka Tiilikaisen ääni itki, Noponen tunnelmoi Kainuun ikimetsien huminasta ja Saarijärven Paavosta. Opettajan posket kostuivat kyynelistä. Ääni väristen hän sanoi, että tällaisena juhlan päivänä koulupäivä päättyy tähän.

¤

Olipa koulupäivä, joka jäi pysyvästi muistiin. Tavalliset koulupäivät eivät erotu toisistaan, ne unohtuvat, ellei jotakin poikkeavaa tapahtunut.

Tällaista tuli mieleen, kun taas on olympiahiihtojen aika. Dessutom ei aio niitä isommin seurata. Mitenkähän Suomen koulujen nykyiset opettajat?

perjantai 12. helmikuuta 2010

Olumpialaiset alkavat

Kysymys:
” Pyytäisin kysyä, että miksi niitä olympialaisia kisoja nyt sitten taas loppujen lopuksi olisi sanottava? Pitäisikö niitä sanoa Olympian kisoiksi? Vai onko ne Olympiakisat? Olympiaanit? Olymppiset kisat? Mitä? Ja sanokaa äkkiä! Ne rupeavat jo taas tulemaan!”

Vastaus:

”Suomen kielellinen ääntövaade on siinä suhtiossa antiresiprookkipropsilaarisesti akseptisuffobinen että se on animaalisesti rotundifoolinen eli siis siinä määrin yliheitteinen, että se ei laryngoi oo-ääntiön ynnä yy-ääntiön esiintymistä samassa seuraamusyhtyeessä eli sosiologiassa. Tämänhän nyt jokainen lapsikin tajuaa.

Niin ollen ei voida sanoa esim. ”olyt” vaan olut. Ei ”oljy” vaan öljy. Ei ”oykkari” vaan öykkäri. Eihän siis myöskään voi sanoa ”olympialaiset” vaan joko olumpialaiset tahi ölympiäläiset. Eitteettömästi viimeksi mainittu muoto soinnahtaa aidommin suomenkielen omimpien äännenormien mukaisesti. Siis: Ölympiäläiset.

Edelleen ne ovat tilaisuus, jossa tosiasiallisesti on useita erilaatuisia kisoja yhdessä, niinkuin esim. Huoneistossa on useita huoneita. On siis sanottava myös: kisaisto.

Kaiken tämän nojalla ja lisäksi syistä, jotka ovat liian vaikeatajuisia, jotta osaisitte niitä ymmärtää, vaikka me osaammekin ne selittää, on ehdottomasti ainoa ja oikeapätöinen näiden urheilujuhlien nimitys Ölympiäläinen kisaisto.

Olli: Rikkoja rokasta (s. 67 - 68). Otava 1949.

torstai 11. helmikuuta 2010

Elokuvia kaikille

Dessutom oli noin 15-vuotias syttyessään elokuvien lumoon. Samoihin aikoihin innostus syttyi myös kirjallisuuteen ja rock-musiikkiin. Filmi- ja kirjallisuushullu hän on vieläkin, rock on hiipunut ja musiikkikiinnostus siirtynyt kohti klassista.

Elokuvainnostuksen alku oli 60-luvun loppupuolen elokuvakerhossa, joka kokosi Jyväskylän teini-ikäisiä ja opiskelijoita salit täyteen. Toiminta oli vilkasta ja tarjonta korkeatasoista - näin jälkeenpäin tarjontaa voisi luonnehtia jopa huipputasoiseksi, sillä melkoinen määrä elokuvataiteen klassikoiksi osoittautuneita teoksia tuli nähdyksi.

Sama jatkui, kun Dessutom muutti Helsinkiin opiskelemaan. Löytyi Elokuva-arkisto, joka toimi Savoy-teatterissa ja myöhemmin Korkeavuorenkadulla, siinä missä nykyisin on Kom-teatteri. Oli kaupallistakin tarjontaa. Bio-Biossa, siinä missä nykyisin on ravintola Virgin Oil, esitettiin lauantaisin iltapäivällä toivesarjana merkkielokuvia. Sali oli aina täynnä.

Tällä(kin) alalla on tapahtunut kulttuurin murros huonompaan, suorastaan romahdus. Enää ei ole elokuvakerhoja, ei suosikkisarjoja. Klassikkoelokuvia ei enää näe valkokankaalla. Ylen Teema-kanava on hyvä korvike, mutta katselua televisiosta ei voi verrata siihen yhteisölliseen kokemukseen, kun ihmiset kokoontuvat pimeään saliin valkokankaan eteen. Elokuvakerhoissa kokoonnuttiin vielä elokuvan loputtua keskustelemaan koetusta ja jatkettiin usein pienemmissä porukoissa, monesti ihan kahden kesken…

Nykyisin elokuvateatterit ovat enemmänkin nuorison pop corn -paikkoja, joissa taustalla esitetään jotain kaupallista bulkkituotetta.

Dessutom luki äskettäin Virke-lehdestä Peter von Baghin haastattelun, jossa aiheena oli nuorison elokuvallinen yleissivistys. Se näyttää huonolta. Kouluissa elokuvakasvatus ei elä, eikä tarjontaa ole missään.
Elokuvahistorian professori von Baghia pyydettiin haastattelussa laatimaan viisikohtainen lista elokuvista, jotka hän näyttäisi 15-vuotiaille nuorille. Tässä tulos:

1. Risto Jarva: Jäniksen vuosi (”ekologisen näkökulman takia - liikuttava ja kaunis elokuva Suomen luonnosta, kuvaus luonnon ja teknistyvän yhteiskunnan taistelusta, kertomus yksilön vapaudesta”).
2. Carol Reed: Kolmas mies (”herättää mielikuvan siitä, miten sota pirstoo ihmiset”).
3. Jacques Demy: Cherbourgin sateenvarjot (”laulu rakastamisen vaikeudesta. Taivaassa päätetty liitto menee pieleen elämän olosuhteiden takia. Kiinnostava myös siksi, että se on kokonaan laulettu musikaali”).
4. Federico Fellini: La strada (”valtavaa, myytin tasolle ulottuvaa runollisuutta ja voimaa, kaunis satu kolmesta kiertävästä esiintyjästä”)
5. Stanley Kubrick: Tohtori Outolempi (”terävyytensä säilyttänyt, hauska elokuva vakavasta aiheesta, atomipommin uhasta”).

Dessutom pitää Petterin listaa onnistuneena. Siinä on elokuvahistoriallisen näkökulman lisäksi pedagoginen näkökulma, joka ottaa huomioon yleisön kehitystason, kaksi sukupuolta, kotitaustoista johtuvat monimutkaiset soveliaisuusnäkökohdat ym.)

Dessutom jäi miettimään, miten hän jatkaisi listaa. Tässä miettimisen tulos ilman perusteluja.

1. Charles Chaplin: Diktaattori
2. Alfred Hitchcock: Takaikkuna
3. Robert Mulligan: Kuin surmaisi satakielen
4. Arthur Penn: Armottomat
5. Jean Renoir: Suuri illusio
6. Jaques Tati: Enoni on toista maata
7. Franqois Truffaut: 400 kepposta
8. Billy Wilder: Piukat paikat
9. Fred Zinnemann: Sheriffi
10. Milos Forman: Yksi lensi yli käenpesän

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Uskoisinko kriitikkoa?

Maanantaina alkuillasta Dessutom kunnioitti läsnäolollaan Akateemisessa kirjakaupassa järjestettyä tilaisuutta, jossa esiintyi amerikkalainen kirjailija James Ellroy.

Muutama päivä sitten (1. helmikuuta) kirjoitin lapsuuteni keräilyharrastuksesta. Aikuisuuden keräily on kohdistunut kirjoihin ja kirjailijoiden nimi- ja omistuskirjoituksiin. Niitä on kertynyt paljon. Nyt Dessutom osti kaksi Ellroyn kirjaa ja halusi niihin kirjailijan nimikirjoituksen.

Maininnan arvoista on, että Dessutom ei ole lukenut yhtään Ellroyn kirjaa ja tietää miehestä vain sen minkä on mediasta lukenut. Kaiken sen perusteella on syntynyt ennakkoluulo: tuskinpa pidän. Yhden kohtalaisen onnistuneen Ellroy-elokuvan olen nähnyt, Brian De Palman ohjaaman Mustan Dahlian.

Nimikirjoituksen metsästys perustuu siis enemmänkin laskelmointiin kuin ihailuun. Näin kuuluisalta kirjailijalta on hyvä saada nimikirjoitus, vaikka ei kirjoista välittäisikään. Onhan minulla pikkupoikavuosilta satamäärin huippu-urheilijoiden nimikirjoituksia, vaikka en urheilustakaan piittaa.

Media kertoo Ellroyn kuuluvan amerikkalaisen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuudeen edustajiin. Lajityyppi on tuttu jo 30-luvulta. Kirjojen etsivä on alamaailmassa sujuvasti liikkuva kovanaama. Dessutomilla on arvostava suhde klassikoihin, joita ovat Raymond Chandler, Dashiell Hammett ja James M. Cain.

Mikä pistää nyt epäilemään?

Kritiikeissä kirjoja kuvataan mm. seuraavilla laatusanoilla: ”raadollisia”, ”vainoharhaisia”, ”demonisia”, ”rankkoja”. Kun Ylen toimittaja haastatteli kirjailijaa ja luonnehti kirjoja ”synkiksi”, Ellroy ärähti: ”Väärin väärin! Ne eivät ole lainkaan synkkiä. Ne ovat intohimoisia, viihdyttäviä ja jännittäviä. Ne ovat täynnä rakkautta, seksiä, väkivaltaa, toivoa ja rohkeutta.”

Eivät varsinaisesti Dessutomin sisäisellä asteikolla aivan ykköstasolle yltäviä.

Dessutom tietää omasta kokemuksesta, että ennakkoasenteet ovat välillä - ei aina - pahasti pöpelikköön ohjaavia. Teos pitäisi onnistua kohtaamaan ilman ennakkoasenteita. Tästä minulla on esimerkki reilun vuoden takaa. Stieg Larssonin Millennium-trilogia aiheutti ensin torjuntarefleksin, kun luin esittelyjä. Mutta lukukokemus oli toista. Olenkohan koskaan lukenut lähes kahtatuhatta sivua yhtä vauhdikkaasti.

Ennakkoasenne on syvästi inhimillinen ominaisuus silloin, kun kyseinen tekijä on jo tullut tutuksi aiemmilla töillään. Tässä ajattelen esim. Spedeä, Timo Koivusaloa (varauksin!) ja Aleksi Mäkelää. Elokuviin mennessään tietää mitä saa. Toinen on ideologinen ennakkoasenne. Tässä ajattelen esim. V. A. Koskenniemeä. Tekninen taituruus ei yksin riitä.

Kaikkien tässä mainitsemieni taiteilijoiden töitä tunnen, Koskenniemeä laajaltikin, mutta erityisempää riemastusta ne eivät ole aiheuttaneet.

Miten on sitten pitäisi suhtautua taiteilijoihin, joita ei ollenkaan tunne, kuten Ellroyhin? Ehkä siellä tuleekin samanlainen riemastus kuin Larssonin Millennium-sarjasta.

Luottaisinko kriitikkojen sanaan? Osaan luotan, osaan en. Tunnen alan toimijoita ja tiedän, ketkä ovat omasta näkökulmastani katsoen luotettavia. Jos he kehuvat, on syytä suhtautua kehuihin vakavasti. Tiedän myös, keiden kanssa olen jatkuvasti eri mieltä. Väliin jää vielä moni taiteilijaparka, joita kriitikot eivät edes välitä huomata.

Toisaalta kriitikoiden luokittelu on myös ennakkoluuloa. Eikö pitäisi lähteä siitä, että arvostamani kriitikko onkin nyt seonnut ja pilkkaamani kriitikko tullut lopultakin järkiinsä?

Ei. Tälläkin alalla jatkuvuus on vähintään yhtä merkitsevää kuin Speden, Koskenniemen ja muiden alalla. Kriitikkojenkin tuotannossa on henkilökohtaisen uskottavuuden linja. Mutta se ei koskaan voi olla identtinen minun mieltymysteni kanssa. Uteliaisuus ja ennakkoluulottomuus on syytä säilyttää, kriitikoita ei saa päästää valtaan.
Lainaan kahta kriitikkoa, jotka ovat osuneet usein oikeaan - Dessutomin näkökulmasta katsoen. Näillä perusteilla aion lukea kirjat, en pelkästään sijoittaa hyllyyn täydentämään kuuluisin nimikirjoitusten sarjaa. Saa nähdä, pidänkö.

”Verirahat on pelottava kertomus maailman mahtavimman valtion historiasta myrskyisällä 1960-luvulla. Se on tärkeä teos rikollisuudesta. Ellroy kirjoittaa niin vakuuttavasti, että lukijan on vaikea tietää, onko kyseessä dokumentti vai romaani. ” – Pertti Vuorinen, Ruumiin Kulttuuri


"Ellroyn teoksia pidetään väkivaltaisina. On totta, että hän kuvaa paljon irrationaalista tappamista. Kirjailija ei silti sorru väkivallan ihannointiin, ei myöskään moralismiin. Taustalla kaikuu kuolema, mutta romaanien todellisuudessa kilkattaa lisäksi inhimillinen ääni: henkilöiden rietas halu elää." – Parnasso, Ville Ropponen

tiistai 9. helmikuuta 2010

Jos en voita

Häviäjää on usein kiinnostavampi katsella kuin voittajaa. Vahingonilo on tunnetusti sitä vilpittömintä iloa.

Vuosituhannen alun tunnetuimmat suomalaiset häviäjät olivat Esko Aho ja Sauli Niinistö. Heidän häviönsä esitettiin lähikuvina television suorassa lähetyksessä, joten sitä oli helppo tarkkailla. Ilme ei kertonut mitään sisäisestä tunnetilasta, ei edes sillä hetkellä, kun häviäminen varmistui. Pokka piti, ääni ei värissyt, kipu ei näkynyt.

Sellaiset miehet ovat elementissään pokeripelissä tai potkupalloliiton johdossa. Mutta epäileviä mietteitä herää tunteettomien pokerinaamojen sopivuudesta poliittiseen päätöksentekoon. Siinä jos missä tarvittaisiin tunneherkkyyttä, sillä päätöksillä on valtava vaikutus ihmisten elämään. Heidät on asetettu paljon vartijoiksi. Tavallisilta ihmisiltä, erityisesti kaikkein heikoimmilta, ei voi vaatia pokan pitämistä, kun poliitikon paha päätös iskee.

Sellaisen häviön katsomisesta ei myöskään saa minkäänlaista vahingonilon tyydytystä. Se ilo koskee vain eliittitasolle osuvia tappioita.

¤

Sunnuntain (7. helmikuuta) Hesarissa on mielenkiintoinen kirjoitus. Otsikko oli ”Tappion hetkellä muutun itseni kokoiseksi”. Sitä ei kuitenkaan ollut laatinut poliitikko vaan muusikko Samuli Putro. Kirjoitus ilmestyi sarjassa, jossa tunnetut ihmiset paljastavat rakkautensa kohteen.

Dessutomin mielestä kirjoitus oli hyvä. Laatulehtemme ei juuri ole julkaissut näin raikkaita kirjoituksia. Rokkimieheltä löytyi näkemyksellistä ajattelua. Poliitikolta ei tällaista syntyisi. Dessutom tuntee kirjoittajan nimen ja on kuullut jotain yksittäisiä musiikkikappaleita, mutta kokonaisnäkemys hänen tuotannostaan puuttuu. Tämä kirjoitus antoi syyn perehtyä paremmin.

Putro kirjoittaa rakastavansa häviäjän yksityisyyttä. Hänelle häviö on lupaus tulevasta, jossa ”kaikensorttinen rehvastelu ja ylpeily on turhaa”. Putrolle häviö on kuin ”pohjasta revennyt kauppakassi ja asfaltilla vierivä omena”.

Ja mikä tärkeintä, kun vertaa Ahoon ja Niinistöön, häviöstä Putro sanoo: ”Muutun itseni kokoiseksi, kurkunpääni asettuu oikeaan asentoon, ja ääni, joka minusta lähtee, on totta.”

Ja vielä: ”Voittaminen on genetiikkaa: korkeat poskipäät, jykevä leuka ja kyky sanoa kyllä vaikka ajattelisi ei. Häviäjä ei hymyile vaan säilyttää kasvonsa peruslukemilla, vaikka preeria palaa ja hevoset on viety.”

Harvinaista, että sanomalehteen mahtuu kirjoitus, jossa on tuoretta ajattelua ja metaforisesti osaavaa ilmaisua.

¤

Dessutom muistelee omia häviöitään. Ei kovin monta pahaa näin yhtäkkiä mieleen muistu. Kerran hävitty haku yliopistovirkaan. Kerran nuorena hävitty kilpakosinta.

Olenkohan kokenut sen, minkä Putro ilmaisee: ”Häviäminen on kirkas tunne, joka oivalluksen lailla puhaltaa henkiin jotain sellaista, jonka olemassaolosta en vielä äsken tiennyt.” Vai onko pokka pitänyt? En muista, en tiedä.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Tampereen tuliaiset

Terveisiä Tampereelta


Dessutom oli matkassa junalla, ei omalla autolla eikä kuumailmapallolla, niin kuin blogin kuva muutama päivä (4. helmikuuta) sitten vihjaisi. VR:lle annan kannustavaa palautetta, jota ahdingossa oleva firma kipeästi kaipaa: kulkuväline pysyi ehjänä, aikataulut pitivät ja menomatkan konduktööri oli lupsakka kuin Lentävä kalakukko -elokuvassa (ei tosin savon murteella).

Kelpasi siinä huristaa läpi hämäläisen maiseman. Ei voi mitään, aina sillä reitillä tulee mieleen, että täällä se Niskavuori sijaitsi. Vanha emäntä lähti elokuvassa Hämeenlinnan asemalta Helsinkiin järjestelemään Aarnen kotiinpaluuta. Hevoskyydillä kuljettiin kotimatka.

¤

Junakyyti on automatkaa parempi mielenrauhalle, sillä siinä voi vaipua mietteisiin ja muistoihin, kun ei tarvitse olla valppaana. Ja junalla välttää näkemästä tienlaidan hirvityksen nimeltä Ideapark.

Vanha kolmostie oli moottoritietä miellyttävämpi. Sääksmäki oli matkan helmi. Siellä poikkesin aina sillanpielen kahvilaan tai ravintolaan. Moottoritien varrella ei ole kuin bensa-asemien karuja kuppiloita. Pirkanhovi on niistä paras mutta ei häävi sekään.

Tampereella kavereiden kanssa oli iltaisin perinteistä äijämeininkiä: saunaa, kaljaa ja avantouintia Näsijärven rannalla. Hyvin se uinti Dessutomiltakin sujui, tosin vain polvien syvyydelle. Virkisti…

¤
Kirjoitin äskettäin (28. tammikuuta) suomalaisista miehistä saunassa. Virikkeenä kirjoitukselle oli DocPoint-festivaaleilla esitetty filmi ”Miesten vuoro”. Ydinajatuksena oli saunan sosiaalinen vaikutus: puhumattomatkin suomalaiset miehenjurrikat avautuvat saunan kuumuudessa puhumaan toisilleen. Ja kuuntelemaan.

Tämä tuli mieleen Näsijärven rannan saunassa. Siellä puhuttiin aroistakin asioista. Illan isäntä, viidenkympin ylittänyt ”jurrikka”, joutui muutama vuosi sitten siirtymään kolmannesvuosisadan jälkeen takaisin poikamiesmeininkiin.

Paluu ei ole tainnut miltään osin olla onnistunut. Hän pohti saunassa, olisiko parisuhde ollut pelastettavissa. Hän myönsi monta vikaa itsessään. Mutta se kriisin lopullisesti laukaissut yksityiskohta vaivaa häntä vieläkin.

Oliko se välttämätöntä, että parisuhteen tilaa käsittelevä vakava keskustelu vaimon kanssa oli aina käytävä toukokuun alussa sunnuntaina alkuillasta. Juuri samaan aikaan kun televisiosta tuli jääkiekon MM- finaali.

perjantai 5. helmikuuta 2010

Hieno homma Rööperissä

Dessutom käveli tänään Punavuoressa ja katseli näyteikkunoita, sikäli kun lumipenkkojen seasta ikkunoiden lähelle onnistui menemään. Päämääränä oli poiketa tuttuun divariin Uudenmaankadun ja Fredan kulmassa.

Melkoinen joukko ihmisiä keltaisissa huomioliiveissä oli lumitöissä. Siis lapiohommissa, ei mitään rakennusviraston lumiauramiehiä. Ylen kameramiehetkin näyttivät olevan paikalla.

Jotain erikoista siinä oli. Dessu pysähtyi katselemaan syrjästä - varoen ettei joudu itse lapion varteen eikä kameran eteen. Vähitellen selvisi: siinä oli perisuomalaiset talkoot.

Lapioista oli pula, ei talkooväestä.

Pääosa talkooväestä oli viereisessä vastaanottokeskuksessa asuvia turvapaikanhakijoita, loput Rööperin kantaväestöä. Talkooväki kaivoi lumikasojen alla seisovia autoja esiin. Niitä myös autettiin käynnistämisessä ja liikkeelle pääsyssä. Kapea katu oli täynnä ihmisiä ja juttu luisti. Oli pientä kansanjuhlan tuntua.

Illalla Ylen uutisissa tapahtuma sai huomiota: ”Olen ollut täällä kolme viikkoa. Me vain istumme sisällä ja syömme ja nukumme”, toteaa gambialainen turvapaikanhakija Mustapha Jobe. ”Haluaisn tehdä jotain töitä ja auttaa suomalaisia, koska he ovat niin vieraanvaraisia meitä kohtaan.”

¤
Tapahtuman taustalla on turvapaikanhakijoiden ja punavuorelaisten yhteistyötä edistävä verkosto, joka perustettiin viime syksynä, kun kaupunki avasi vastaanottokeskuksen entiseen Martta-hotelliin. Verkoston Facebook-ryhmä kerää punavuorelaisia toivottamaan tulokkaat tervetulleeksi alueelle.

Hieno homma, tervehtii Dessutom rööperiläisiä. Juuri näin pitäisi kaikkialla menetellä, mutta kun se on niin saamarin vaikeaa perinteiselle junttisuomalaiselle luonteelle. Paljon helpompi on perustaa näitä nimby-ryhmiä (not in my back yard), joiden tarkoitus on karkottaa turvapaikan hakijat ja muut erityisryhmät kauas kaupunkien laidoille.

Suomalainen sielu on joissakin asioissa kummallinen. Mielikuva muinaissuomalaisesta, joka erämaan yksinäisyydessä lähtee kirves kädessä tapporeissulle ylävirtaan heti kun huomaa virrassa ajelehtivan tuoreen lastun, pitää pienin muunnoksin paikkansa tänäkin päivänä.

Nuorempi polvi alkaa olla toisenlaista - heissä on toisenlaista mutkattomuutta kuin vanhemmassa. Vaikka me suurten ikäluokkien 60-luvun nuoret olimme jo maailmalla liikkuvaa joukkoa, jokin jäi kesken.

Ei Dessutomkaan aina voi kehua itseään hoksaavaisuudesta. Muistin kätköistä nousee kuvaava tapaus muutaman vuoden takaa. Dessu oli Topeliuspuiston leikkikentällä nelivuotiaan lapsenlapsensa Sohvin kanssa. Muita ei ollut, oli varhainen aamu. Sitten paikalle tulee muslimipukuinen äiti pienen tyttärensä kanssa. Sohvi ottaa tähän heti kontaktia.

Minulla oli pussillinen karamelleja taskussa. Sohvi tulee pyytämään. - Saako antaa kaverillekin? hän kysyy. - Kyllä saa.

Sitten Sohvi huomaa, että minä itsekin otin. Hän tulee topakkana ja osoittaa viereisellä penkillä istuvaa äitiä.
- Äidille kans!

Itse en olisi hoksannut. Nelivuotiaalla ei ollut kulttuurisia kontaktivaikeuksia.

Tuttaviksi tultiin, kiitos nelivuotiaan.

¤

Totta kai netti laulaa nyt heti täysillä, kuinka muutamasta lumityöhön hetkeksi ryhtyneestä laiskasta muukalaisesta revitään isoja otsikoita, vaikka omassa maassa jne jne.

Ne haluavat siirtolaisen eristäytyviä slummeja, sellaisia joissa ongelmat ja häiriöt kasaantuvat. Sellaisessa kaupungissa junttisuomalaisuuden poliittinen viesti menestyisi. Rööperin malli on heille kauhistus.

torstai 4. helmikuuta 2010

Tampereelle on päästävä

Dessutom on lähdössä viikonlopuksi Tampereelle tuttuja tapaamaan. Matkustusväline on vielä päättämättä. Kai sinne jotenkin pääsee.

Juna olisi mukava mutta kallis ja epäluotettava tällaisilla lumikeleillä. Omalla auto olisi halvempi mutta vaivalloinen. Tällainen hintasuhde on kamala mutta tosi.

Tampere on Dessulle yksi neljästä tutusta kaupungista, muut ovat Helsinki, Jyväskylä ja Tukholma. Tässä ”tuttu” tarkoittaa perinpohjaisesti tuttua, jossain elämänvaiheessa kotikaupunkia. Tampereella Dessu ei ole koskaan ollut virallisesti kirjoilla, mutta hän vietti siellä vuodesta 1975 alkaen monta vuotta kaiken liikenevän vapaa-aikansa. Magneettina toimi nainen, mikäpä muu. Reissaaminen Helsingistä sujui enimmäkseen liftaamalla.

Näsinneulassa hän ei kuitenkaan ole koskaan käynyt (siis huipulla, juurella kyllä). Syynä on korkeanpaikankammo. Tornihan voi kaatua, sellainen raskasnuppinen ja ohutvartinen hujoppi. Pyynikin torni on tullut valloitetuksi. Paras on kuitenkin Haralanharjun torni Oriveden tien varrella. Se Topeliuksen ”Mä oksalla ylimmällä…” Siellä tulee isänmaallinen olo.

Naisten perään Dessu on Tampereelle matkustanut ensimmäistä kertaa jo 60-luvun loppupuolella. Suosikki-lehdessä oli kirjoitus, jossa hehkutettiin Tampereen naisia (tyttöjä?) jotka ovat villejä ja vapaita. Nuoreen mieheen tepsiviä esimerkkejäkin villeydestä kerrottiin.

Sitten tuli mainos Tampereen jäähallissa pidettävästä suuresta rock-tilaisuudesta, joka alkaisi illalla ja jatkuisi pitkälle aamuyöhön, esiintyjinä huippubändejä. Nulikkaikäinen lukiolainen Dessu päätti lähteä sinne tutustumaan niihin Tampereen villeihin neitoihin. Kotona Jyväskylässä elämä oli tietysti harmaata ja tylsää - mitään villiä ei koskaan tapahtunut. Neitoja oli kyllä Tipula täynnä, mutta ei ehkä aivan niin villejä.

Siitä alkoi imu suuren maailman eksoottisiin houkutuksiin.

Jos en väärin muista, bileet olivat uudenvuoden yönä. Talvi ainakin oli. Neitoja jäähallissa oli paljon, varmaan villejäkin, mutta tutustuminen ei oikein luonnistunut.

Myöhempien aikojen tamperelainen ystävätär arvioi osuvasti kehnon menestyksen syyn: ”Et varmana muistanu panna sillon talvisyrännä röröä kainaloon. Ekkä osannu eres lirttailla”.

¤

Jäähallissa tuli ilta ja tuli yö ja tuli aamuyö. Tilaisuus päättyi mutta seuralaista ei käsipuoleen tarttunut. Rautatieasemalle oli pitkä kävelymatka. Eikä asemahalli ollut auki, eikä mikään muukaan paikka. Pakkasta oli niin kuin 60-luvulla vain osasi, ja aamun ensimmäistä junaa Jyväskylään piti odottaa tuntikausia.

Vielä nykyisinkin joka kerta, kun Dessutom kulkee Tampereen asemahallin pääovesta, hän muistaa kirkkaasti 60-luvun pakkasyön, jolloin hän värjötteli siinä oven pielessä ja kuljeskeli edestakaisin lähikaduilla odotellessaan hallin oven aukeamista ja lähtevää junaa.

Siitä odottelusta varmaankin sai alkunsa Tampereen uudemman ajan tunnushokema ”Pipa päässä rotvallir reunalla”.

Aivan toisella tavalla Dessu oli fantasioissaan kuvitellut sen yön viettävänsä. Mutta kokemuksista oppii. Samoin vaille kokemuksia jäämisistä.

¤

Tällä tulevalla viikonloppureissulla on tiedossa yösija ja mukavaa seuraa. Tillikassa toivoisin pääseväni poikkeamaan - se on Tampereella käydessä aina kulttuurihistoriallinen välttämättömyys. Ennen olivat myös Pispalan Pulteri ja Salhojankadun Pub.

Mutta kohta pitäisi päättää, miten matkustan. Anskattoo ny.

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Kaksi vuotta

Tänään keskiviikkona 3. helmikuuta on tasan kaksi vuotta jäljellä siihen päivään, jolloin Dessutom voi jäädä eläkkeelle. Vielä en tiedä, jäänkö. Pakko ei ole.

Dessutom tuntee olevansa nuori, ainakin mieleltään, aivan kuten Paavo Väyrynen. Varreltaan ei niinkään, sillä kroppa ei taivu spagaatiin eikä kolmois-lutz ole hallinnassa. Mutta liftausreissulle Eurooppaan voisin aivan hyvin lähteä.

Dessutomin notkeus on enemmänkin henkistä laatua. Se vääntyy vaikka minkälaiselle kierteelle. Umpikieroksi on eräs nuorempi kollega Dessutomia kehunut.

Työpanoksen osalta olen osittain jo luopunut rehkimästä, aivan kuin blogissani aiemmin kuvasin. Se ei ole voimattomuuden seurausta vaan periaatteellista. En viitsi.

En ole aivan lintsariksi ryhtynyt, mutta niillä rajoilla mennään. Siinä on jonkinlainen hämärä idea Zen-filosofisesta sikseen jättämisestä. Minkäänlaista protestia työnantajaa vastaan asenteeseen ei liity, pikemminkin päinvastoin: yritän kehittää alaa, jonka perusteellisesti osaan.

Olen yrittänyt opetella sietämään keskeneräisyyttä, tekemään välttämättömiä asioita vain sen verran kuin on pakko tai jättämällä kaiken sikseen, jos siltä tuntuu. Usein tuntuu.

Luopuminen lisäksi on opeteltava tekemään valintoja. Se on itse asiassa asioiden katsomista monesta eri näkökulmasta ja niiden tärkeysjärjestyksen määrittelemistä.

En usko, että työnantaja olisi panokseeni tyytymätön. Pitkä kokemus ja asioiden käytännöllinen ja teoreettinen hallinta painavat. En siirrä työtaakkaa muille, ainoastaan järkeistän sitä karsimalla turhaa, siihen esimiesasema antaa mahdollisuuden.

Ja sitä turhaa on paljon, silkkaa höpsötystä ja byrokratiaa, niin meillä vuoronvarausorganisaatioissa kuin uskoakseni kaikissa muissakin organisaatioissa, erityisesti kaikilla hallinnollisilla aloilla - siitä uskallan tällä kokemuksella olla varma. Kaikesta byrokratiasta ainakin puolet voi jättää omaan arvoonsa. Ei sen tekemättä jättämistä kukaan huomaa, vaikka Suomen pääelinkeino vielä nykyisinkin taitaa olla julkinen hallinto.

¤

Kaksi vuotta eläkkeelle, elleivät pääministeri ja riitaisat työryhmät keksi keinoa kahdessa vuodessa säätää eläkeikään myöhennyksiä. En usko, että ehtivät. Työntekijäpuolen ammattijärjestöt näyttävät olevan tiukkana. Nykynuoret sen sijaan joutuvat takuuvarmasti eläkeasiassa heikoille. Kohti kahdeksaakymmentä eläkkeen alarajaa ollaan säätämässä, eikä heikkenevä poliittinen voima sitä kykene estämään.

Dessutom ihmettelee. Vahvoilla on yksi iso poliittinen puolue, joka haluaa edistää vapaata markkinataloutta. Sitä puoluetta ainakin yritysjohtajat äänestävät.

Nämä yritysjohtajat siirtävät firmansa pois Suomesta Kiinaan. Se jos mikä on vapaata markkinataloutta. Sen seurauksena Suomeen tulee irtisanomisia, työttömyyttä ja valtion verotulot vähenevät. Eläkkeisiin ei riitä rahaa.

Ja toisesta päästä sama puolue haluaa pidentää ihmisten työuria ja myöhentää eläkeikää, jotta eläkemenot pienentyisivät.

Se puolue ei mitenkään tunnu oivaltavan, mistä homma kiikastaa. Ja silti aivan tavallisetkin ihmiset äänestävät sitä puoluetta, kun se on niin dynaaminen ja sillä on niin iso mainosbudjetti ja hyvä mainostoimisto.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Tuoksu haju lemu löyhkä

Dessutomilla on aika huono nenä. Silmälasit sen avulla pysyvät paikoillaan, muuta hyötyä siitä ei taida olla.
Vainukoiraksi Dessutomista ei olisi, sillä hän ei haista edes jalkahien hajua (näin on kerrottu).

Heikon hajuaistin syyksi väitetään tupakointia, mutta toisaalta hajuaistin luvataan palaavan, kun tupakointi loppuu. Dessutom lopetti jo yhdeksän vuotta sitten, mutta erityisempää muutosta en ole havainnut. Makuaistin herkkyys on ehkä jonkin verran parantunut. Näiden kahden sanotaan kuitenkin olevan yhteydessä.

Heikko aisti ei häiritse kun ei tiedä mitä menettää. Ei se arkipäivässä miltään menetykseltä tunnu. Kesäisessä luonnossa se kuitenkin aiheuttaa mietteitä, kun kirjallisuus niin paljon ylistää tuoksujen hurmaa. Näyttää selvältä, että hyväksi runoilijaksi ei voi tulla, jos ei omista herkkää hajuaistia.

Eino Leino kirjoitti tunnetuimman runonsa, romanttisen kesäyön kuvauksen nimeltä ”Nocturne” kesällä 1903. Se oli Leinon elämän ehkä seesteisintä aikaa. Hän vietti kesän Kangasniemellä Savossa ystävänsä Otto Mannisen kodissa.

”- - tuoksut vanamon ja varjot veen
niistä sydämeni laulun teen.”
Dessutom on yrittänyt kulkea leinolaisissa kesäyön aistimaisemissa, tosin ei Savossa vaan kesäkodissaan Hämeessä. Vanamo tuoksunee samalla tavalla molemmissa. Vanamoita on helppo löytää Hämeestäkin, mutta tuoksu… Se on jäänyt havaitsematta. Ei olisi Yölaulu Dessutomilta syntynyt.



Katri Vala muistuu mieleen toisena hajuaistivoimaisena runoilijana. ”Kaukainen puutarha” -runoteos syntyi 1924. Siitä sitaatti:

Kukkiva maa

Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja,
pihlajain valkeata kukkahärmää,
tervakkojen punaisia tähtisikermiä.
Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Ihanampaa kuin pyhä suitsutus!
Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuottavaa
pakanallista maan ihon tuoksua!
Suitsukkeen hajun tunnistan. Nuorena tuli tutuksi myös marihuanan hento tuoksu, joka leijui rock-konserttien yllä. Se oli hippiaikaa. Mutta kukat ovat vaikeampia, muutkin kuin vanamo. Kesäisistä luonnonhavainnoista kirkkaimmat taitavat olla suopursu ja syreeni. Ja yrteistä basilika ja valkosipuli, molemmat murskattuna.

Muut tuoksuhavainnot taitavat olla ihmisen toiminnan tuloksia.

Kesäasunnon vanha luhtiaitta tuli tervatuksi pari vuotta sitten. Kuumana kesäpäivänä sen hurmaavan tervantuoksun havaitsee huonollakin nenällä. Samaa sukua on paikkakunnan rautatieasemalla helteisenä kesäpäivänä leijuva tervan ja junan ja savun ja ratapöllien vuosikymmenten mittaan pinttynut tuoksu, joka on tuttu jo lapsuudesta Jyväskylän asemalta.

Hyvistä tunnistamistani hajuista voisi mainita joulupiparin, saunavihdan ja mäntysuovan. Erityisen epämiellyttävä on tutussa vanhainkodissa leijuva löyhkä. Olisi syytä perustaa vanhustenhuoltoon jonkinlainen löyhkäasiamiehen virka.

Kummallinen jakomielisyys liittyy bensiiniin. Bensa-asemien haju tuntuu epämiellyttävältä, toisaalta omilta tupakointivuosilta tutuksi tullut bensasytkärin tuoksu oli miellyttävä. En osaa selittää.

Naisten parfyymit eivät tee minuun vaikutusta, sillä en niitä juuri huomaa (ellei sitten alitajunnassa?). Omaa Bvlgar-partavettä siedän mutta en sen enempää.
Helsingin viehättävin tuoksupaikka löytyy Alppilasta Aleksis Kiven kadun ja Sturenkadun risteyksen paikkeilta (tuulen suunnasta riippuen). Siellä tuoksuu vanha kahvipaahtimo.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Rekisterit ja Coca-Cola-kamera

Jo pikkupoikana Dessutom oppi keräilijäksi. Sitä on jatkunut läpi vuosikymmenten.

Meillä Jyväskylän pikkupojilla oli 50-luvun loppupuolella tieto, että poliisipäällikkö maksaisi korvauksen, kun hänelle tuotaisiin lista maantiellä liikkuneiden autojen rekisterinumeroista. Ja vielä parempi, jos listassa olisi merkintä, mihin suuntaan mikäkin auto oli menossa.

Miksi ihmeessä?

Oli sellainen käsitys, että sillä tavalla poliisi pääsisi varastettujen autojen ja rosmojen jäljille.

Se oli jonkinlainen aikansa kaupunkilegenda, ties mistä peräisin. Mutta me otimme sen tosissamme. Minäkin istuin monena kesäloman iltana vihko ja lyijykynä kädessä Taulumäen kirkon takana risteyksessä, josta käännyttiin Laukaan suuntaan. Vihko täyttyi rekisterinumeroista ja nuolista, jotka kertoivat auton menosuunnan.

Ei niitä autoja siihen aikaan kovin paljon liikkeellä ollut. Automerkin tulivat tutuiksi. Kuskitkin olivat enimmäkseen tuttuja: Riikonen, Räty, Paananen, Heinämäki, Kutinlahti, Komi, Jussila… Ne samat siinä ajelivat edestakaisin, niinpä keräilyyn kyllästyi aika pian. En koskaan käynyt tarjoamassa vihkoani poliisille, en tiedä, kävikö kukaan muukaan. Mutta seikkailun makua siinä oli: oltiin ikään kuin rosvoja jahtaamassa.

¤

Sitten tulivat purukumien keräilykuvat. Purukumit olivat ohuita leveitä laattoja, ja paperikuoren alla oli kuvia. Oli filmitähti-sarja, Elvis-sarja, Buffalo Bill -sarja, eläinsarja. Varmaan muitakin, mutta näitä minä keräsin.

Seuraavaksi muistan keränneeni limsapullojen värikkäitä repäisykorkkeja. Sellaisia ei ole enää aikoihin ollut, varmaankin siksi, että niistä sai helposti haavan sormeen. Korkki oli taipuisaa metallia, siinä oli tarttumisnipukka ja siitä vedettiin ympäri. Näitä korkkeja taivuttelimme kiinni polkupyörän pinnoihin. Oli komea näky, kun etupyörän pinnat olivat täynnä välkkyiviä ja kimaltelvia korkkeja.
¤

Seuraava keräilykohde oli Coca-Cola-kamera. Pullojen kruunukorkin sisäpinnassa oli pieni tarra, joita piti kerätä. Kun määrätty määrä tarroja oli saatu, ne lähetettiin tehtaalle, ja sieltä tuli palkinnoksi kamera.

Se oli valtava menestys. Uskaltaisin väittää, että suuri osa Suomen nuorisosta 1960-luvun puolivälissä oppi  valokuvaamaan tällä yksinkertaisella mutta luotettavalla laitteella. Dessutominkin albumit niiltä vuosilta sisältävät suuren määrän kuvia, jotka on otettu tällä kameralla. Se oli helppo ja kevyt pitää mukana liftausreissuilla, ja monenlaista hetken ihastusta ja vähän pysyvämpääkin tyttöystävää tuli tallennetuksi.

¤

Jossain vaiheessa tuli uusi keräilyvillitys, johon Dessutom ei kuitenkaan jostain syystä osallistunut. Siinä kerättiin tupakka-askien repäisynauhoja. Kun niitä oli kerätty tietty määrä, ne lähetettiin jonnekin, ja palkkioksi maksettiin rahaa poliisikoirien hankintarahastoon. Siis mitä enemmän tupakoit, sitä enemmän Suomen poliisi sai koiria.

Kertakaikkisen loistava idea! Tupakointi yhdistyy hyväntekeväisyyteen!

Nykyisin Dessutom keräilee enää muutamia kirjasarjoja, äänilevyjä ja elokuvia. Ja wanhanajan apteekkipulloja ja wiinapulloja kesäkodin aitan hyllylle.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...