Melkeinpä
viime tingassa pääsin käymään Ateneumissa Helene Schjerfbeck -näyttelyssä. Se
sulkeutuu tämän viikon sunnuntaina. En olisi antanut itselleni anteeksi, jos
tämä näyttely olisi jäänyt näkemättä. Iän karttuessa olen alkanut yhä
enenevässä määrin arvostaa tätä taiteilijaa. Nuorena en häntä noteerannut.
Kuten
arvata saattaa, viimeisellä Schjerfbeck-viikolla Ateneum oli tupaten täynnä. Se
aiheuttaa epäviihtyisän olon. Jokaisen taulun eteen pitää melkeinpä tunkeutua,
eikä siihen päästyään kehtaa viipyä, sillä takana on jonoa. Näyttelyssä pitäisi
saada katsella viipyillen, ilman paineita.
Taitaa
olla yleispätevä ilmiö, että Schjerfbeck puhuttelee varttuneempaa väkeä.
Nuorisoa ei juuri näkynyt. Erityisen runsaasti oli invalideja, pyörätuoliväkeä.
Heille ruuhka on tietysti erityisen haitallinen.
Schjerfbeckistä
kerrotaan, että hän inhosi Ateneumin pitkiä portaita. Hänellä oli vaikea
jalkavamma, joka haittasi erityisesti portaita noustessa. Tämä tuli mieleeni,
kun laskeuduin alaspäin niitä samoja portaita. Minulle kiipeäminen ylöspäin on
ongelmatonta, mutta portaita alaspäin laskeutuminen jostakin omituisesta syystä
aiheuttaa kipua toisessa polvessa.
Hätkähdin
aika lailla jonottaessani katsomaan läheltä taulua, joka löytyi ommeltuna
piiloon toisen maalauksen alle (kuva). Edessäni jonotti kaksi naista, jotka
tarkastelivat maalausta hyvin läheltä ja pitkään. Kun he lopulta kääntyivät,
tuli tajunnan välähdys, että toinen heistä on jotenkin tuttu, hyvin tuttu. Mutta kuka?
Hämmennys
ei kestänyt kuin sekunnin tai kaksi. Tuttu kyllä mutta ei henkilökohtaisesti
tuttu. Minä tunnen hänet mutta hän ei tunne minua.
Tämän
"tutun" konserttia olin ollut seuraamassa edellisenä iltana
Finlandia-talossa. Hänen hienoa uraansa olen seurannut 80-luvulta asti. Ja
siinä tämä ruotsalainen supertähti oli nyt seisonut kumppaninsa kanssa edessäni
toppatakki lantiolle hihoista solmittuna, enkä minä ollut tunnistanut häntä
ennen kuin hän kääntyi.
Eva
Dahlgrenin konsertti ei sekään erityisemmin vetänyt nuorisoa. Yleisö oli aika
naisvaltaista, aivan kuten Schjerfbeckin yleisökin. Parhaimmalta anniltaan
konsertti oli nostalgiamatka. Uudemmat kappaleet eivät vielä sytyttäneet yleisöä,
vanhemmat sitäkin paremmin.
Paras anti
on syytä jättää loppuun. Näin tapahtui. "Kom och håll om mig " ja
"Jag klär av mig naken" sytyttävät yleisön. "Ängeln i rummet" menee jo hurmion puolelle. Varttunut yleisö tuntee taiteilijansa
ja antaa jyrisevät kiitokset.
