perjantai 28. tammikuuta 2011

Hau & heil

Dessu huvittui löytäessään äskettäin joulun aikoihin julkaistun uutisen tamperelaisen apteekkarin Jackie-nimisestä dalmatialaisrotuisesta koirasta, joka joutui natsi-Saksan hallinnon ajojahdin kohteeksi toisen maailmansodan aikana. Tassunsa Hitler-tervehdykseen nostaneesta koirasta oli tullut Saksan hallinnolle ongelma. Jossakin ministeriössä suunniteltiin jopa koiran omistajan yrityksen tuhoamista moisen pilkanteon kostoksi.

Koiran omistaneen apteekkarin rouva oli syntyperältään saksalainen, ja hänellä tiedettiin olevan natsivastaisia mielipiteitä. Kaiken pilkan huipentumaksi rouva oli antanut Jackielle lempinimeksi ”Hitler”, koska se osasi nostaa tassunsa ilmaan kuten saksalaiset karjaistessaan ”Heil Hitler!” -tervehdyksensä.

Saksan konsuli oli jostain saanut tiedon tästä koirasta ja raportoi asiasta kotimaahansa. Seurauksena apteekkari määrättiin saapumaan puhutteluun Saksan suurlähetystöön Helsinkiin ja saksalaiset lääketehtaat asettivat hänen apteekkinsa boikottiin. Oikeuden eteen apteekkaria ei kuitenkaan saatu, vaikka yritystä oli. Todistajia ei rikokselle löytynyt.

* * *

Niinpä. Oli niillä monenlaista huolta ja murhetta.

Dessu muistaa tunteneensa vähän samanlaisen koiran 1970-luvulla. Sen nimi oli Yrjö, ja se suoritti siviilipalvelusta isäntänsä kanssa eräässä hoitolaitoksessa Jyväskylän liepeillä. Yrjönkin tassu nousi, mutta vain silloin kun se halusi ruokakuppiinsa täydennystä. Muutoin se enimmäkseen makoili, vanha, lihava ja väsynyt kun oli. Yrjöllä oli kansainvälistä taustaa, sen sukujuuret olivat peräisin Leipzigistä. Niinpä Yrjön roduksi mainittiin ”Saksan demokraattinen paimenkoira”. Diplomaattisia ongelmia Yrjö ei aiheuttanut. Yrjöstä aika jätti melko pian sen jälkeen kun se oli saanut kansalaisvelvollisuutensa suoritetuksi.

* * *

Dessu itse poistuu maasta viikonlopun aikana. Kyseessä ei ole maanpakoon lähteminen, vaikka siihenkin voisi olla aihetta. Aikomukseni on kuitenkin palata.

Dessun uudet työtehtävät  pistävät liikkeelle. Menen Kööpenhaminassa järjestettävään kongressiin, jonka tarkoitus on ties mikä kansainvälisen yhteistyöverkoston suunnittelu ja kehittäminen. Kaikenlaista sitä joutuu sietämään - mieluummin pysyisin kotona.

torstai 27. tammikuuta 2011

Hän on mennyt vuorten taa

Viisi muistikuvaa

1. Kesä 1960. Olympialaiset Roomassa. Tiilikainen ja Noponen paahtavat tunteella maratonjuoksua. Abebe Bikila voittaa paljain jaloin.

Minä olen vielä pikkupoika, naapurin Olavi on jo päässyt jatkokoulusta. Hän oli voittanut koulun ”henkisissä kilpailuissa” laulupalkinnon. Kuuntelemme meillä kotona selostusta radiosta. Olavi innostuu ja ilmoittaa minulle ryhtyvänsä harjoittelemaan pitkänmatkanjuoksua. Ola liittyy urheiluseuraan ja treenaa tosissaan. Jyväskylän Harjulla on hyvät maastot. Olin hänellä reppuselässä kun hän juoksi täysillä pitkät ja jyrkät portaat Yliopistokadulta Harjun Vesilinnalle asti.

2. Ola oli saanut ajokortin ja oli isänsä Anglialla lähdössä naisiin. Hän oli kammannut Brylkreemillä tukkansa kuin Elvis. Etukiehkura oli vaikuttavan korkea. Niskapuolella ja korvallisilla oli suora ja viimeistelty rajaus, vähän pulisonkien alkua. Ola lähti pihasta. Etuikkuna oli auki, hän oli käärinyt paidanhihan ja piti kyynärpäätä ikkunasta ulkona. Se näytti miehekkäältä.

3. Ola osti vanhemman sukulaismiehen kanssa käytetyn Katz-nimisen kuorma-auton. Siihen tarvittiin pankkilaina. He alkoivat ajaa hiekka-, halko- ja muita lasteja. Lastaus oli rankkaa, hiekka lapiolla lavalle, halkopinot käsivoimin. Lainan maksu otti koville ja auto reistaili. Ola ajoi edelleen kyynärpää ulkona ikkunasta.

Ola piti aina paksua lompakkoa tiukkojen teryleenihousujen perstaskussa, hyvin paksua. Se tursusi lippuja ja lappuja, varmaankin bensakuitteja ja sellaisia, tuskin rahaa. Naisia riitti Katzinkin kyytiin. Tukka edelleen rasvassa, kiiltävät kengät, punaiset sukat, kapea kravatti, valkoinen paita jossa sinisiä raitoja.

4. Ola meni naimisiin, tuli lapsia, tuli ero, tuli käry ratista, uusia naisia, uusia lapsia, uusia kuorma-autoja, uusia velkoja. Ola yritteli tanssibändin laulajaksi, taitava olikin. Viimeisen kerran näin hänet kesäisellä rantalavalla laulamassa ”Hän on mennyt vuorten taa” joskus 1970-luvun alkupuolella.

5. Ola kyllästyi kuorma-autotyöhön ja lapsenruokkoihin ja lainanmaksuun ja katosi. Laina jäi kaverin maksettavaksi. Joku väitti kuulleensa, että Ola oli lähtenyt merille, toinen tiesi että Ruotsiin ja joutuneen siellä vankilaan juoppotappelusta. Joku väitti nähneensä hänet Lappeenrannassa. Vuosikymmeniin hänestä ei kuultu.

Nyt, tammikuussa 2011, hänestä kuultiin taas. Sukulaisille tuli tieto, että Ola on joulun alla kuollut Göteborgissa. Siunattu hiljaisuudessa.

”Siellä toisenlainen maa…”




keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Tabut

Muutama päivä sitten satuin huomaamaan A-studiossa käynnissä olevaan väittelyyn D-vitamiineista. Studiossa oli kaksi setälääkäriä ja kaksi tätilääkäriä, ja he olivat erimielisiä siitä, kuinka paljon vitamiinia ihmisen tulisi syödä. 

Tätilääkärit olivat tiukempia. Heidän mielestään sopiva annos olisi 7,5 mikrogrammaa tai jotain niillä paikkeilla. Setälääkärit pistivät paremmaksi ja luku oli ronskisti jopa 100. Molemmilla oli tukenaan vakuuttavia tutkimustuloksia.

Kumpaanko luottaisin?

Nyt pitää ensimmäiseksi sanoa, että minulla ei ole minkäänlaista kompetenssia arvioida tällaisia kysymyksiä. Aloin kammota lääketiedettä jo vuosikymmeniä sitten, kun tulin silmäilleeksi aikakauslehtien Lääkäripalstoja. Kun luin kuvauksia tautien oireista, havaitsin itsessäni kaikkien tautien oireet aivokasvaimesta struumaan ja kuristustaudista kihtiin. Siinä vaiheessa sain palstoista tarpeekseni, kun havaitsin itsessäni kohdunkallistuman oireita. Päätin kerta kaikkiaan lopettaa lukemisen. Päätökseni on pitänyt. 

Kun tieto puuttuu, pitää väittelijöiden luotettavuutta arvioida muilla perusteilla. Käytettävissä oli vain yksi: uskottavuus esiintyjänä.

Setälääkärit olivat selkeitä, lyhyesti kantansa ilmaisevia, jämptin oloisia. Tätilääkäreillä oli enemmän lörpöttelyn makua, puheenvuoron ydin kätkeytyi sanojen sekaan. Setien ilme- ja elekielessä oli kuitenkin lievää ylimielisyyttä, jonka vuoksi tädit jäivät alakynteen mutta saivat sympatiapisteitä. Setien isolla mitalla roiskaistu pillerimäärä herätti epäilyn, että ovatkohan nämä taas jotain lääketehtaan maksettuja markkinamiehiä, joiden tehtävä on saada pillerikauppa vetämään. Tädit vaikuttivat rehellisemmiltä.

En ollut ennen A-studiota havainnut, että vitamiineihinkin liittyy tällaisia ongelmia. Oma käyttöni on ollut lähempänä tätilääkäreiden suositusta, sillä en ole tietääkseni koskaan aikuisiässäni syönyt minkäänlaisia vitamiinipillereitä. Enkä juuri muitakaan pillereitä. Kun flunssa iskee, otan Buranaa, jos oikein paha flunssa iskee, otan lisäksi kuuman rommitotin.

Lääkäri-Eeva on kyllä määrännyt verenpainelääkkeen. Sähköposti tuputtaa sinisiä pillereitä, ja Eevakin niiden tarpeesta kyseli. Katsotaan nyt.

Lapsena tuli tutuksi hyvä lääke, joskin pahanmakuinen, mutta pahaa oikean lääkkeen tulee ollakin. Hota-pulveri paransi ja sopi villeille pojille, sillä paperipussin kyljessä oli intiaanipäällikön kuva. Mutta Hotaa ei ole enää.

Loistava sihteerini Vuoronvarausvirastossa, neiti B, väittää olevansa huolissaan kunnostani. Viimeksi hän yllytti minut maistamaan purkistaan ternimaitotabletin. Hän väitti sen auttavan moneen vaivaan, esim. röpöttävään vatsaan. Otin yhden - se ei ollut pahanmakuinen. Vaikutuksesta en nyt osaa sanoa. Ehkä pitäisi ottaa enemmän. Takavuosina hän tyrkytti minulle kapseleita nimeltä Pre Glandin. Niitä söin monta pakettia. Viimeksi neiti B. toi minulle pullon apteekkisampoota, kun väitti havainneensa hilsettä olkapäilläni. Hän myös toruu minua kynsien pureskelusta (siis omien kynsieni, en hänen!. Hän on uhannut hankkia jotain pahanmakuista ainetta kynsiini, ellen lopeta.

Neiti B:n mielestä olen väsyneen oloinen. Minä vastaan, että kyseessä on vain tällaisille varttuneessa iässä oleville herroille tyypillinen vaiva nimeltä silmäluomilupsaatio, eikä se ole vakavaa. Paranee pienillä torkuilla. Sitä tarkoitusta varten virastomme kirjaston takana olevassa varastossa on vanha sohva. On myös torkkupeitto (sen olen hankkinut omilla varoillani - en veronmaksajien, kuten eräät).

tiistai 25. tammikuuta 2011

Lumen taju

Otsikko johtaa kirjallisuusihmiset harhaan. En puhu nyt Peter Höegin kirjasta, vaikka se kyllä huomion ansaitsisi. Ehkä joskus toiste.

Katselin yöllä ikkunasta, kuinka järeät koneet mellastivat Töölöntorilla ja Runeberginkadulla. Lunta aurattiin, nostettiin lavalle ja vietiin pois. Sitä työtä on tänä talvena riittänyt. Kun yhdet nietokset ja penkat on saatu jotenkin kohtuullisesti lykätyksi syrjään, on heti tullut uutta. Niin tänäänkin. Viimeöisestä urakasta ei enää nyt illalla tiedä mitään. Varmaankin aurausmiehet ovat taas jossakin työssä, eivät kuitenkaan juuri tällä hetkellä Töölöntorilla. Ehkä tulevat aamuyöstä.

Katselin yöllä työn sujumista. Koneet ja kuorma-autot olivat järeää lajia, mutta työn tulos jäi puutteelliseksi, koska joka paikka on täynnä pysäköityjä autoja. Auramiehet eivät pääse niiden väleihin. Myös jalkakäytävät pysäköityjen autojen kohdalla jäävät auraamatta, sillä koneet eivät mahdu autojen ja seinän väliseen tilaan. Siitä syntyy penkkoja, jotka haittaavat jalankulkijoita. Ketjureaktiona myös ajoradan vapaa tila pienenee, sillä penkka estää parkkeeraamisen jalkakäytävän reunaan.

Runeberginkatu on sen verran leveä ja parkkeerauskieltoinen, että raitiovaunut sentään mahtuvat kulkemaan ongelmitta. Toista on kapeammilla kujilla, esim. Kalliossa ja Ullanlinnassa. Liian keskelle parkkeeratut autot pysäyttävät raitiovaunut.

Töölön vanhoissa taloissa on sen verran paksut seinät, että auraajien yömelu ei varsinaisesti estä nukkumista. Toisin taitaa olla uusissa lähiöissä. Elementtitaloissa ei uni onnistu, kun koneet saapuvat. Siinäkin yksi näkökohta lisää arkkitehtuurikeskusteluun.

Kävely rannoilla ja puistoissa  on mennyt hankalaksi. Pääväylillä se onnistuu mutta pienemmät kadut ovat kävelijöille vaikeita. Liukkaus on joka paikassa suuri vaara, erityisesti tällaiselle köntykselle kuin Dessu. Jos lipsahtaa, tuhot voivat olla mittavat.

Kummallista liukkautta on myös paikoissa, jotka on aurattu. Kiasman aukio ja erityisesti Elielinaukio on päällystetty jollakin kummallisella laatalla, joka on lipsuvan liukas vaikka onkin lumeton. Aseman nurkalla on viisasta turvallisuussyistä painua maan alle asematunneliin, vaikka se onkin vanhastaan levottoman paikan maineessa, tosin ei enää niin paha kuin joskus. Siellä alhaalla ei ole kuitenkaan liukasta. Liukkaus palaa kuitenkin heti kun tunnelista tulee ulos Yliopistonkadulla.

En kuitenkaan halua moittia katuvirastoa (vai mikä se aurauksesta huolehtiva laitos on nimeltään?). Urakka on tänä talvena ollut kohtuuton. Ei tämän mittaluokan lumitalveen ole voitu varautua.

Vanhojen kuvien kokoelmastani löysin kuvan Mannerheimintieltä Kansallismuseon kohdalta vuodelta 1939. Menin kameran kanssa samalle kohdalle. Eroa on - kuten näkyy. (Klikkaamalla kuvat saa suuremmiksi). 

(Ties mistä olen tämän vanhan kuvan kokoelmaani löytänyt. Tähän kuuluisi merkitä lähdetiedot, mutta minulla ei niitä ole. Jos joku lukijoista tunnistaa, kertokaa).

maanantai 24. tammikuuta 2011

Surmanluodit

Olen viime päivinä todennut entistäkin vakuuttavammin, että käytössämme on todellinen aarre. Sen nimi on YLE Areena.

Joulun huiskeessa jäi katsomatta monta tärkeää ohjelmaa. Nyt vahinko on tullut korjatuksi. 

Ennen kaikkea olen tyytyväisenä katsellut Peter von Baghin kolmiosaisen dokumentin Mikko Niskasesta. En voi muuta kuin kiittää Yleä ja ohjaajaa. Tämä on juuri sitä, mitä minä julkisen palvelun kanavalta odotan. PvBllä tämä on uusi huipputyö pitkässä sarjassa.

Mikko Niskanen tuli minulle tutuksi jo pikkupoikana. Olin vähän toisella kymmenellä, kun Pojat ilmestyi. Sitä ennen olin kai nähnyt vain Puupäätä ja Pätkää ja Tarzaneita. Niskasen elokuva tyrmäsi toisenlaisuudellaan. Luulen, että se oli alkusysäys minun filmihulluudelleni.

Meille Jyväskylässä eläneille Niskanen oli naapuripitäjän miehiä. Vanhemmilleni hän oli jonkun tuttavan sukulainenkin. Taiteilijana häntä arvostettiin, hän oli isäni hierarkiassa kakkonen heti Väinö Linnan jälkeen. Muita en muista sillä listalla olleenkaan. 

Maaliskuussa 1969 olin ahdistunut lukiolainen. Muistan elävästi lauantain 8. maaliskuuta. Makasin omassa huoneessani apaattisena kuin vain turhautunut teini voi. Avasin radion. Sieltä tuli kamalia uutisia. Edellisenä päivänä melkein naapuripitäjässä oli ammuttu kuoliaaksi poliiseja. Tapahtumapitäjäkin oli minulle tuttu, olimme usein käyneet siellä sukuloimassa.

Ahdistus tapahtumasta jatkui pitkään. Sunnuntaina 20. maaliskuuta oli hautajaiset. Luultavasti katsoin ne televisiosta. Tästä en kuitenkaan ole varma - voi olla että sekoitan myöhemmin näkemiini kuviin. Ehkä kuuntelinkin hautajaiset radiosta. Murhenäytelmä kuitenkin häkellytti koko Suomen, siitä puhuttiin kaikkialla.

Oli elämys nähdä PvBn dokumentista Kahdeksan surmanluodin valmistusvaiheista. Se on elokuva, joka minun hierarkiassani sijoittuu hyvin korkealle. Sen filmin pääasia ei ole tapahtunut rikos vaan maaseudun kurjaliston elämänkuvaus. Sellaista elämä vielä silloin aika monilla oli.
Olen itsekin sellaisesta elämästä nähnyt katkelmia, kun olen vanhempieni kanssa keskisuomalaisen maaseudun syrjäkylillä sukulaisissa kulkenut. Niskanen osasi tehdä siitä mestarillisen elokuvan. Kukaan muu ei olisi osannut. Niskanen jää lajinsa viimeiseksi. Realistisia elokuvia tekivät kyllä muutkin, varsinkin Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta, mutta heidän maisemansa oli kaupunki. Niskanen osasi itse maaseudun työt, kuten tukkimetsän ja uitot, ja siltä pohjalta hän osasi myös kuvata.

Hyytävältä tuntui kuvausporukan jäsenten yksiääninen todistus Niskasen eläytymisestä rooliinsa. Hän oli valvonut päiväkausia ennen ampumiskohtauksen kuvausta. Sitten hän joi itsensä tolkuttomaan humalaan ja latasi pyssyn oikeasti kovilla panoksilla, ja sitten kuvattiin. Ilmankos tuntuu aidolta.

Viereisen kuvan otin syyskuussa 1986. Siinä Niskanen seisoo presidentinlinnan edessä väkijoukon keskellä katsomassa Urho Kekkosen viimeistä matkaa. Ruumisauto pysähtyy hetkeksi linnan eteen, Mikolla on kamera, vaikka sitä ei tässä näy. Mikko filmaa, ehkä hänellä on ajatus kuvien käytöstä. 

Elinaikaa hänellä itsellään oli jäljellä vähän yli neljä vuotta.

torstai 20. tammikuuta 2011

... jotta oikein osaisimme ...

Viisaita niksejä vuodelta 1948. Suositellaan kiinnitettäväksi näkyvään paikkaan jokaisessa keittiössä työpisteen lähettyville. (klikkaamalla suuremmiksi!)


                                       1.



2.









keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Vanhat ja uudet talot

Eilinen käynti Suomen Pankin taidenäyttelyssä vei taas kerran ajatukset arkkitehtuuriin ja siihen, millaisen tunnetilan rakennuksen ulkomuoto (varsinkin sisätila) herättää ihmisessä. Vaikutus tuntuu vieläkin.

Ei tällaisia arvorakennuksia Helsingissä monta ole. Joitakin ehdittiin pahimman vimman aikana tuhota - sellaisia kuin Norrménin talo, Skohan talo ja Heimolan talo. Ihmetellä täytyy. Suuri määrä kansallista kulttuurihistoriaa lyötiin säpäleiksi. Heimolan talossa jopa eduskunta kokoontui parikymmentä vuotta. Sillä kohdalla on nyt ”Stadin Kebab”.

Jää ihmettelemään, mihin laadun taju on nykyrakentamisesta kadotettu. Eikö osata? Eikö haluta? Eikö ymmärretä? Eikö ole varaa? Ihmisen hyvinvoinnille ei ole yhdentekevää, millaisissa tiloissa hän oleskelee. Luulisi, että varsinkin työpaikkojen, koulujen, sairaaloiden ja muiden vastaavien talojen rakentamisessa otettaisiin huomioon sisätilojen terapeuttinen vaikutus. Vai eikö vaikutuksesta ole tieteellisiä tutkimustuloksia? Pidetäänkö sitä vain romanttisten höpsöjen haihatteluna? Dessu muistaa opiskeluvuosiltaan tärkeän oivalluskokemuksen: oli aivan toista istua luennolla tai seminaarissa yliopiston päärakennuksen vanhan puolen tyylikkäässä salissa kuin hallintorakennuksen uudessa kantti kertaa kantti -hallissa.

Dessu ei lainkaan väitä olevansa arkkitehtuurin asiantuntija. Hän katsoo rakennuksia tavallisen kadullakulkijan näkökulmasta. Joistakin hän pitää, muutamista harvoista jopa innostuu. Suurimpaan osaan hän ei tule kiinnittäneeksi minkäänlaista huomiota. Aika monia hän inhoaa. Uskon, että kaltaisiani on paljon.

Vanhoissa tyylikkäissä rakennuksissa, sellaisissa kuin Yliopiston kirjasto, sielu lepää ja tulee hyvä olo. Vanhoissa kirkoissa tämä ominaisuus on yleinen, viimeksi koin sen vakiopysähdyspaikassani Hattulan Pyhän Ristin kirkossa ja Keski-Suomen vanhoissa puukirkoissa Petäjävedellä ja Keuruulla. Mutta toimii se joskus uusissakin. Temppeliaukion kirkko on niistä mieluisin.

Tänään uutisissa kerrottiin, että Helsingissä selvitetään mahdollisuuksia saada tänne Guggenheimin säätiön taidemuseo. Lähtivätpä ajatukset liikkeelle Dessunkin hilseisessä päässä: tässä on ideaa.

Olen käynyt Guggenheimin museossa New Yorkissa ja Espanjassa. Manhattanilla Frank Lloyd Wrightin luomus kaikkine spiraaliramppeineen oli valtava elämys. Bilbaon Frank Gehryn suunnittelema rakennus ylitti mielikuvituksen rajat. Molemmat valtavia yleisömenestyksiä. Että Helsinkiin jotain sellaista?

Viimeksi tänne suunniteltiin huomiota herättävän erikoista hotellia Eteläsatamaan presidentinlinnan naapuriksi. Dessun mielestä paikka oli väärä, hotelli sinänsä oli kiinnostavan näköinen. Olisiko löytynyt sopivampi paikka? 
Helsinki ei ole erityisemmin profiloitunut uusien kulttuurirakennusten ulkonäöllä. Vanhat ovat tyylikkäitä, sellaiset kuin Kansallisteatteri ja vanha ooppera Bulevardilla. Svenska Teatern oli vanhassa ulkoasussaan myös, uusi on vähän rajatapaus. Uudemmista Helsingin kulttuuripalatseista onnistuneimpana pidän Kulttuuritaloa. Se on jollakin tavalla yhtä aikaa sekä arvokas että moderni. Kiasma on myös minun makuuni, se on omaperäinen kokonaisuus, siinä on taiteilijan oivallus. 

Sen sijaan Kaupunginteatteri ja uusi ooppera ovat ulkoapäin katsottuina yhdentekeviä. Uudesta, syksyllä valmiiksi tulevasta musiikkitalosta ei näytä tulevan yhtään kummoisempi. ”Töölön uimahalliksi” sitä pilkkakirveet ovat maininneet. Korostan, että näillä nyrpeillä arvioilla en tarkoita rakennusten tärkeintä ominaisuutta, sisätilojen toimivuutta käyttötarkoituksessaan. Musiikkitalostakin voi tulla vaikka kuinka onnistunut. Ihmettelen vain, eikö rakennuksen ulkonäköönkin olisi voitu satsata enemmän, kun tällaiseen ainutkertaiseen urakkaan ryhdytään.

Nyt pitää kuitenkin ottaa huomioon se mahdollisuus, että kauneus ei ole Dessun silmässä. Tällaista tuli vaan mieleen, kun peräkkäisinä päivinä kohtasin Suomen Pankin ja uutisen Guggenheimista.

Kuvassa tekeillä oleva musiikkitalo joulukuun alussa. Ulkonäkö ei tästä varmaankaan enää paljon muutu. Jos vättämättä haluaa katsoa tarkemmin, kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.

tiistai 18. tammikuuta 2011

Taidetta harvoille

Väitetään, että työelämässä on liian vähän - jos ollenkaan - tilaa sattumalle, mieleenjuolahdukselle, improvisaatiolle, leikille, taiteelle, viihtymiselle. Väite pitää valitettavasti paikkansa.

Näin on myös meillä Vuoronvarausvirastossa, voin vahvistaa. Myönnän itse esimiehenä olevani osasyyllinen tilanteeseen. Korjaamiseen on aihetta. Siksi meillä syksyn työpaikkaseminaarissa esitettiin toivomuksia tilanteen korjaamiseksi. Viraston tavoitteisiin ja arvoihin kirjattiin tätä edistävä merkintä.

Tänään maanantaina oli sitten aika panna ensimmäistä kertaa konkreettisesti toimeksi. Alkuidea oli kyllä saatu jo perjantaina, kun levisi huhu. Sen mukaan Suomen pankin 200-vuotisjuhlan taidenäyttelyä jatketaan vielä maanantaina, vaikka sen piti päättyä sunnuntaina. 

Niinpä minä lähetin maanantai-aamuna vähän yli kymmenen vahtimestarin tiedustelijaksi kadulle katsomaan, onko Pankin eteen kertynyt liian pitkä jono. Pankkihan sijaitsee vain parin korttelin päässä työpaikaltamme. Ei ollut liian pitkä jono, joten meiltä lähti Dessun itsensä johdolla ja komennossa 16-henkinen joukkue taidenäyttelyyn. Viikko-ohjelman mukaan sillä kohdalla olisi kuulunut pitää työpaikan säännöllinen suunnittelukokous viikon työlistan rakentamiseksi.

Yllättävän lyhyt jonotus, kun lehdistä olimme lukeneet edellisten päivien parituntisista jonoista. Pääsimme sisään varttitunnissa (kuva aukenee klikkaamalla suuremmaksi).

Hieno näyttely ja hieno talo. Dessu on itse käynyt talossa vain kerran vuosia sitten ja silloinkin vain jossakin neuvotteluhuoneessa suoraan sisääntuloaulasta. Nyt pääsin ensimmäistä kertaa hienoihin saleihin. Pari tuntia kierrokseen meni, ja varmasti se oli antoisampi kuin viraston viikkopalaveri. Klassikkoteosten (Gallén-Kallela, Edelfelt, Rissanen, Segerstråle ym.) lisäksi esillä oli paljon uudempaa taidetta. Oli myös rakennuksen historiaa esittelevä diaesitys. Oli kiehtovaa kuulla, millaisia aarreholveja rakennuksen alla kalliossa on. Niihin ei Karhukoplakaan pääsisi.

Näyttely oli harvinaista herkkua, valitettavasti vain viiden päivän mittainen, mikä teki siitä jokseenkin mahdottoman muille kuin meille pääkaupunkiseudun asukkaille. 7000 ihmistä kuuluu käyneen näyttelyssä. Suomen Pankin pitäisi ehdottomasti satsata enemmän tällaiseen, sillä näytettävää taidetta siellä riittää ja tilat ovat kuin luodut taiteelle ja yleisölle.

Väittävät, että Suomen Pankilla ei euroon siirtymisen jälkeen ole paljonkaan virkaa. Päätökset tehdään muualla. Eikö siis olisi aika vaihtaa painopistettä taiteeseen? Pankista taidemuseo?

Valtio on talouskriisissä, kun pitäisi yhtä aikaa säästää ja rahoittaa vieraiden maiden kriisisotkuja. Ja sitten tällaisessa tilanteessa keskuspankki järjestää huippukiinnostavan näyttelyn, johon ei ole pääsymaksua, ei narikkamaksua, ei kirjamyyntiä, ei postikorttimyyntiä, ei matkamuistomyyntiä. Eikö Valtiontalouden tarkastusviraston olisi aika lyödä nyrkki pöytään tulonhankintaresurssien hukkaamisesta?

Mitä kaikkea Suomen Pankki voisikaan taideaarteillaan saada aikaan, jos homman tuotteistaminen hoidettaisiin ammattitaitoisesti vaikkapa jonkin konsulttifirman johdolla. 

  • Näyttely ympärivuotiseksi. Pääsymaksu, narikkamaksu.
  • Oheismyynti: kirjat, kortit, tarrat, julisteet. Kahvila.
  • Oheistapahtumat lapsille, vaikkapa liukumäki portaikkoon, mäen profiili rakennettaisiin vastaamaan pörssikurssin käyrää.
  • Omat tuotteet, esim. T-paidat, pelikortit, avaimenperät, ilmapallot, grogilasit, kolpakot… Kuvitelkaa vaikkapa korttipakkaa, jossa olisi henkilöinä entisiä ja nykyisiä pääjohtajia, hertta-akkana Sirkka Hämäläinen, patakuninkaana Mauno Koivisto, mustanapekkana Ahti Karjalainen, jokerina Erkki Liikanen… Valtionvaraiministeritkin voitaisiin huomioida?
  • Tai ilmapalloa, joka poksahtaa, kyljessä esim. Rolf Kullberg. Tai pomppulinnaa, jonka tyynyissä olisi näitä samoja kuvia. Tai tikkataulua, tai ongintaa, jossa palkintona olisi…
Saataisiin valtiontalous parempaan reilaan.

Tässä osoite virtuaaliseen näyttelyyn niille, jotka eivät päässeet paikalle:
http://www.suomenpankki.fi/fi/suomen_pankki/yleisopalvelut/virtuaalikierrokset/Pages/default.aspx

maanantai 17. tammikuuta 2011

Rahasäiliö Töölöntorilla

Kokosivun mustavalkoinen valokuva Helsingin rautatieasemasta on otettu jostakin Ateneumin suunnalta, aika korkealta, ehkä katolta tai yläkerroksesta. Kuvan keskellä näkyy aseman kellotorni. Pääovi kivimiehineen on  vasemmassa reunassa. Kuva on julkaistu Helsingin Sanomissa äskettäin.

Asemarakennuksen katon takaa näkyy Kansallismuseon torni ja Postitalon ylimmän kerroksen viipale. Eduskuntataloa katse etsii, mutta se ei aivan mahdu kuvaan.

Kuva ei ole uusi. Sen näkee kadulla kulkevista autoista, jotka ovat vanhaa mallia. Jalkakäytävillä kulkevat ihmiset näkyvät niin pienikokoisina, että heisän vaatetuksestaan ei voi päätellä mitään. Yksi polkupyöräilijäkin on liikkeellä aseman Rautatientorin puoleisen sisäänkäynnin edessä. Ihmisiä on liikkeellä suhteellisen vähän, ei ole mikään ruuhka-aika. Autojakin näkyy vain neljä, joista kaksi on avolavallisia kuorma-autoja. Yhden auton kyljessä lukee ”Sini-juoma”.

Kuvassa on kesä, ilmeisen lämmin päivä, on valoa ja lämpöä, taivaalla näkyy poutapilviä. Tänään tammikuussa 2011 sama paikka on täynnä lumipenkkoja. Minä tiedän, sillä juuri tästä kohdasta minä kuljen työmatkani joka arkipäivä mennen tullen. Ylitän Kaivokadun juuri siitä kohdasta, joka näkyy kuvan vasemmassa alalauidassa.

Kun katse siirtyy yleiskuvasta yksityiskohtiin, katsoja huomaa värikkäitä yksityiskohtia keskellä mustavalkoista maisemaa.

Alhaalla edessä Aku Ankka kurvaa pienellä punaisella autollaan asemarakennuksen tornin puoleiselta reunalta vasemmalle Kaivokadulle kohti Kaisaniemenkatua. Pöly vaan nousee ja pakoputki tupruttaa. Lakki on lentänyt vauhdissa irti päästä. Aku ajaa takaa veljenpoikia, jotka juoksevat edellä. 

Aseman pääoven seinustan jalkakäytävällä Hannu Hanhi on kumartunut nostamaan jotakin kadulta. Hän on löytänyt jonkun pudottaman lompakon. Samalla seinustalla laiska Hansu-renki on pistänyt pötkölleen aseman muuria vasten. Hyvä paikka ottaa torkut. Kulman takana aseman kivimuurin kimpussa on Karhukopla. Heillä on painepora, ja muurissa on jo miehen ryömittävä aukko. Taivaalla Postitalon yläpuolella lentelee ilmaskootterillaan Pelle Peloton ja huiskuttaa hattuaan.

Kaukana horisontissa Kansallismuseon takana kohoaa mahtava kuutionmuotoinen rakennuksen huippu, jossa on dollarin merkki. Roopen rahasäiliö. Sen sijaintipaikka näyttäisi olevan aika tarkasti Töölöntorin seutu.

* * * 
Minun maisemani. Työmatkani, asuntoni, kotikaupunkini. 

Dessu ei ole mainosten ystävä. Käännän sivua, vaihdan kanavaa, hyppään yli. Joskus kuitenkin naksahtaa kohdalleen. Tämä oli yksi niitä harvoja, joka tuli katsotuksi.

Nurkassa lukee pienellä ”Vuosi 1951. Kun Suomi muuttui hauskemmaksi.”

Huomattava osa sukupolvestani kasvoi Aku Ankka kädessään, minä yhtenä. Lehdet jäivät mieleen, ja niihin palaa mielellään. Mainoksessa Rautatientorilla on suurikokoinen patsas. Se on Julle Ankanpää. Heti tuli mieleen, että tämän patsaan olen nähnyt ennenkin, se oli jossain 50-luvulla tutuksi tulleessa Akkarissa.

Kuvassa luvataan vielä, että juhlavuoden kunniaksi netissä julkaistaan klassikkolehtiä vuosien varrelta. Tämä lupaus aiheutti, että Dessu kirjautui heti AA:n kotisivuille.

(Viereisessä kuvassa näkyy vain pieni viipale, sillä skanneriin ei mahdu isoa. Klikkaamalla sen saa hieman suuremmaksi, kaksi kertaa klikkaamalla paljon suuremmaksi. En tiedä, ovatko disneyläiset nyt vihaisia teostani; he kuuluvat olevan tiukkoja tekijänoikeuksistaan. Poistan kuvan jos tulee ongelmia.)

perjantai 14. tammikuuta 2011

Osasivat naiset ennenkin

Vihjeeksi blogia lukeville rouville ja neideille:

Moni luulee, että kierrätysaate on nykyvihreiden hömpötystä. Väärin. Kyllä homma oli hallinnassa ennenkin.

Kuten kuvasta näkyy, kierrätys ja tuunaus oli tuttua jo 1930-luvun alussa Tampereella (kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi).

Dessu on kierrätys- ja lajitteluaatteen suuri kannattaja ja jossain mitassa suorastaan pioneeri. Tämä idea menee kuitenkin häneltä ohi, sillä hänellä ei ole hattua. Baskeri ei taida kelvata mihinkään, ellei sitten kompostoituvaksi biopussiksi. Vai onko baskeri huopaa?

torstai 13. tammikuuta 2011

Housut jalkaan

Erkon konsernin jättiläinen julkaisi vuoden alkajaisiksi (2. tammikuuta) kokosivun reportaasin otsikolla ”Housut tekevät kodin”. Sepä vekkulia, jättiläinen unohtaa kerrankin Nato-vyörytyksensä ja keskittyy olennaiseen.
Anteeksi, nyt taisin olla kohtuuton ivassani. Onhan Hesarissa ollut toki muutakin toimituksellista human interest -sisältöä. Emmehän voi unohtaa, että lehti on vuosikaudet lähes jokaisessa henkilöhaastattelussa tehnyt olennaisen kysymyksen: ”Maksalaatikko - rusinoilla vai ilman?”

Kun vielä tarkemmin mietin, Hesarin viikkoliite on oikeastaan huippuhyvä tällä alalla. Kuuluuhan sen ”Kuka Nyt” -palstan haastattelujen kysymyssarjaan jokseenkin säännöllisesti olennainen kysymys ”Kuinka karvainen on takapuolesi?” - Tosin ei aina. Olen miettinyt, miksei tätä kysytä kaikilta. Pintapuolisen havainnoinnin perusteella arvelisin, että jako menee haastateltavan sukupuolen mukaan - miehiltä kysytään, naisilta ei. En kuitenkaan ole varma, päteekö tämä havainto kaikissa tapauksissa. Ehkä on poikkeuksia.

* * * 
Tässä uudessa kotihousujutussa haastatellaan ja valokuvataan ihmisiä siitä, millaisia housuja he kotioloissaan pukevat päälleen.

Yhdelle tärkeintä on housujen löysyys. Hänellä on kahdet mustat ja yhdet punavalkoiset verryttelyhousut. Ne värikkäämmät ovat olleet hänellä käytössä 15 vuotta, ja silloinkin ne tulivat perintönä isoveljeltä. Tämä 28-vuotias tamperelaismies pitää tärkeimpänä housujen ominaisuutena sitä, että ne ovat tosi löysät. Vyötärön kuminauhan kuitenkin pitää pitää housut ylhäällä. ”Koti on housuissa”, hän julistaa. Tämä lausahdus olisi mielestäni syytä ottaa mukaan seuraavaan WSOY:n syvämietteisiä ajatuksia keräävään paksuun aforismikokoelmaan.

Toinen vaihtaa talvella kotiin tullessaan ylle Marimekon kermanväriset villaiset neulehousut. Kesällä käytössä ovat beesit veluurihousut. Jouluna väri on punainen. Kauppareissulle tämä 58-vuotias helsinkiläisnainen ei kuitenkaan housuissa lähde julkisesti näyttäytymään, sillä ne ovat ”sellaiset yksityishousut”.

Kolmannella, 31-vuotiaalla helsinkiläisnaisella, asu vaihtelee. Välillä on pitkä raidallinen mekko, välillä haaremihousut. Mekko on ilmeisesti monikäyttöisempi, sillä hän kehuu sitä mukavaksi puuhatessaan sängyssä läppäri sylissä.

Neljäs, 47-vuotias espoolaisnainen, ei selvästikään ymmärrä mukavuuden luonnetta. Hän oli katsonut Lenita Airiston haastattelun, jossa tämä oli tiptop punaisessa plyysisessä kotiasussa. Niinpä hän oli etsinyt Niken lantiomalliset joustamattomasta tekokuidusta tehdyt housut. Niissä hän voi kuurata lattioita ja ottaa heti vieraita vastaan ja postilaatikolle voi kipaista ilman häpeää polvipusseista naapureiden silmissä. - No, tiedämmehän me Espoon ja espoolaiset…

Entä Dessu itse?

Dessu ei häpeä polvipusseja eikä käytä lantiomallisia. En myöskään Marimekon neulehousuja, vaikka muuten arvostan Marimekkoa suuresti. Arkkitehti-olkalaukku minulla on koko ajan käytössä. Aikoinaan käytin myös Kuski-pukua, sitä vakosamettista, mutta sen valmistus harmikseni lopetettiin.

Dessulla on neljät kotihousut, kaikki samanlaisia, tosin eri värisiä: kahdet mustat ja kahdet harmaat. Ostin ne kymmenisen vuotta sitten ollessani muutaman kuukauden Yhdysvalloissa. Housuissa on reiden päällä erään yliopiston urheiluseuran nimi ja logo (jätän nimen tässä mainitsematta etteivät joudu nolatuksi). Väljät housut, polvipussit, kuluneet, rispaantuneet, mukavat. Uskon, että ne kestävät vielä toiset kymmenen vuotta. Onneksi ostin niin monet.

Kummallisia nämä yliopistojen ja korkeakoulujen käytännöt. Näin kerran tuttavallani Sibelius-Akatemian oppilaskunnan tyylikkään t-paidan. Kysyin, mistä voisin ostaa sellaisen itselleni. Hän sanoi, että en mistään, kun en ole tekemisissä sen laitoksen kanssa.

Sanoin, että onhan minulla amerikkalaisen yliopiston housuja iso pino, vaikka en ole koskaan ollut tekemisissä sen yliopiston kanssa, en ole edes käynyt siellä. Sibelius-Akatemiassa olen sentään käynyt, hyvinkin monta kertaa kuuntelemassa konsertteja.

Ei auttanut.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Kuka alensi veroprosenttiani?

Dessutom sai kaksi virallisen näköistä kirjettä. Isomman kuoren lähettäjän paikalla vasemmassa yläkulmassa luki ”Vero Skatt”. Pienemmässä kuoressa samalla paikalla luki ”Veronmaksajat Puolenpitoa”.

Kuorten sisällöt eivät isommin yllättäneet. Vastakkaisiin suuntiin ne kyllä vetivät. Isommassa tuli verokortti alkaneelle vuodelle. Pienemmässä tuli Veronmaksajat-yhdistyksen lasku alkaneen vuoden jäsenyydestä. Dessu on muutama vuosi sitten jonakin heikkona hetkenä tullut liittyneeksi moiseen yhdistykseen. En kuitenkaan tunne sitä omakseni - pitäisi erota, jos keksisi, miten. Järjestön lehti on kyllä tullut selatuksi, mutta en ihmeemmin innostunut.

Veroviraston kirjettä tutkiessani tuli kuitenkin yllätys: ennakonpidätysprosenttini on pudonnut reilusti. Viimeksi se oli 30, nyt 27. 

Tämä oli järkytys. Miksi ne vähentävät veroani, vaikka valtiontalous on kriisissä? Luulevatko ne, että minunkin talouteni on kriisissä? Minullahan on vakituinen työ ja hyvä palkka ja minulla on palkan lisäksi sivutuloja ja pääomatuloja. En olisi tarvinnut veronalennusta. Pärjäsin hyvin silloinkin, noin kymmenen vuotta sitten, kun prosenttini oli lähellä neljääkymmentä. Osasin silloin ja osaan edelleenkin huolehtia taloudestani.

Suomi ei kai ole koskaan ollut niin kurjassa jamassa kuin nyt. Kaikessa säästetään, vanhustenhuollossa, opetuksessa, sairaanhoidossa, sosiaaliturvassa, kulttuurissa. Köyhyys lisääntyy, tulokuilut ja leipäjonot kasvavat. Eilenkin uutisissa selostettiin, että on syntymässä uusi köyhyyden luokka, jonkinlaiset superköyhät. Kelan tutkimusprofessori on harva se päivä julkisuudessa puhumassa vakavaksi käyvästä kehityksestä. Hälytyskellojen pitäisi soida. 

Näistä ongelmista presidenttikin puhui vuoden alkajaisiksi. Ei saanut kehuja, tuntui tylsältä. Yhdenkin puolueen puoluesihteeri moitti iltapäivälehdessä, että presidentti unohti puheessaan ne, joilla menee oikein hyvin. Niinpä unohti, täytyy myöntää.

Nyt ne sitten alentavat veroja.

Meillä on hallitus ja hallituksella ideologia. Tarkoituksena on kai amerikkalaistaa Suomi. Siellähän ei ole korkeita veroja, tosin ei sosiaaliturvaakaan eikä ilmaista koulutusta. Sairausvakuutuksestakin nousi sellainen kiihko, että aseita jo kaivetaan esiin.

Tuore mielipidemittaus tuotti tuloksen, että Suomessa kansalaisten merkittävä enemmistö olisi valmis maksamaan enemmän veroja, jos sillä saataisiin hoitokoteihin enemmän henkilökuntaa, toimiva sairaanhoito, kouluihin viihtyisyyttä, päteviä opettajia, oppilashuoltohenkilökuntaa ja kelvolliset ateriat. Ja muuta pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluvaa perusturvaa.

Mutta ei. Hallitus ja elinkeinoelämä näkevät, että korkeampi veroprosentti heikentää kilpailukykyä ja kasvua. Ja rahaa pitää vielä riittää miljardimäärin korjaamaan finanssiveijareiden aiheuttamia tuhoja milloin maailmalla, milloin kotimaassa.

Ei tällainen verolinja ole Veromaksajat-yhdistyksen aikaansaannosta, vaikka kirjeen nurkan iskulauseessa julistetaankin ”puolenpitoa”. En tämän vuoksi eroa yhdistyksestä, protesti osuisi väärään kohteeseen. Kyllä syyllinen on hallitus, niin nykyinen kuin edellinenkin. 

Esitän vastustavani moista veroideologiaa. Nostakaa veroja. Voitte aloittaa minusta.








(Tämä kirjoitus on saanut virikkeitä HBL:ssä 9.1. julkaistusta kolumnista Min mening / Staffan Bruun. Tack)

tiistai 11. tammikuuta 2011

Ethän minua unhoita...

Dessu poikkesi ohi ajaessaan vanhainkodissa katsomassa iäkästä tätiään. Saman tädin juttuja olen tallentanut tänne luettavaksi ennenkin (viimeksi 13. lokakuuta, sitä ennen 19. maaliskuuta). Muorilla on pää paremmassa kunnossa kuin jalat. Jalkoja kuitenkin kuntoutetaan, niinpä hän lupaili vielä ennen kesää lähteä naapurihuoneessa asuvan 99-vuotiaan herran kanssa tanssilavalle jenkkaa hyppimään - molemmilla kun on syntymäpäivä samoihin aikoihin.
Muori on ylpeä hyvästä muististaan. Taas kerran hän halusi, että kuulustelen häneltä kertotaulun. Kyllä se sujui. Sitten hän lukea lopotti ulkomuistista Nälkämaan laulun, Herran siunauksen ja Do-re-min.

Hyvä suoritus, ajattelin, mutta aina vaan paremmaksi muori innostui pistämään. Nuo äskeiset Dessu itsekin olisi osannut. Nälkämaan laulu on jopa melko tuoreesti tullut kerratuksi Mikko Niskasen Surmanluodeissa.

Alkoi mennä vaikeaksi. Tuli Keski-Suomen kotiseutulaulu. Siinä oli vielä minulle tuttua kaikua, kun Jyväskylässä olen minäkin kasvanut. Mutta Pohjanmaan joet: Siika-, Kyrö-, Pyhä-, Kala- ja ties mitkä. Tämä lista ei ole hallinnassani, ei ole koskaan ollutkaan.

Muori alkoi vasta päästä vauhtiin. Tuli Ruben Simeon Leevi Juuda… Jostakin hataran muistini syvistä kellareista pulpahteli yllättävä tuttuuden tunne. Tämän rimpsun minäkin joskus opetellut mutta autuaasti unohtanut. Jotain veljeksiä Raamatusta, jonkun poikia. Vielä tuli Room-Ko-Ga-Ef-Fili… Tämän olen tainnut joskus yrittää opetella, en osaisi toistaa, en ainakaan oikeassa järjestyksessä.

En pärjännyt muorille, pakko tunnustaa.

Muori on koko aikuisikäni puhutellut minua ”maisteriksi” ja vähätellyt itseään: hän on vain kiertokoulun ja rippikoulun käynyt eikä osaa mitään eikä tiedä mistään mitään eikä ymmärrä mitään. Kieliäkään ei sano osaavansa muuta kuin venäjän harasoon ja ruotsin kanttuvein. Hyvin sanoo niillä pärjänneensä.

Sen hän kuitenkin vakuuttaa jääneen päähän, minkä kiertokoulussa oppi. Yksi uudempikin laulu onnistuu ulkomuistista, Satumaa-tango.

Hän on moneen kertaan vuosien varrella kunnioittavaan sävyyn ihmetellyt, mitä kaikkea minun on pitänyt opetella ulkoa päästäkseni maisteriksi. Ja tohtorin tutkinto, siinä ulkoa muistettavien asioiden määrä nousee jo käsittämättömiin mittoihin.

Lähtiessäni hän kovasti pyyteli käymään toistekin, kun en ole naismuistiin poikennut. Taisi edellinen käynti olla silloin kun hän täytti 80, vai oliko se 85, monta vuotta siitä on. Olisi niin mukava taas kokeilla maisterin kanssa näitä muistijuttuja.

maanantai 10. tammikuuta 2011

Työhön lepäämään

Perin voipuneena kaikesta Kristikunnan Suureen Juhlaan liittyvästä menosta ja melskeestä Dessu huomaa lopultakin kotiutuneensa Töölöntorin kulmalle ja ryhtyvänsä huomenna hoitamaan virkatehtäviään omassa työhuoneessaan Kruununhaassa. Uskon, että paluu normaalirytmiin elvyttää minut jo muutamassa päivässä pitkän poikkeustilan aiheuttamasta stressistä.

Joulun alla lupaamani piparkakut onnistuivat hienosti ja ne on syöty. Sen sijaan lupaamani himmelin askarteleminen ei sujunut niin kuin Strömsössä. Tuli hieman niukka, suunnittelin suurempaa.

Vieraita tuli ja meni ja lahjojen määrästä päätellen olen onnistunut hämäämään kaikki luulemaan, että olen kiltti. No, ihmisiä on helppo hämätä. Sitten alkoi reissaaminen. Olen käynyt Brysselissä, Jyväskylässä ja Tampereella. Vähän pelotti lähteä Brysseliin, ettei joudu päiväkausiksi paikalliselle lentokentälle lumen saartamaksi, kuten tuhannet muut juuri niinä päivinä. Niin ei kuitenkaan käynyt, olivat kai löytäneet lumilapioita.

* * * 
Uutenavuotena Dessu ei ampunut ainuttakaan rakettia, kuten ei koskaan ennenkään, sillä uskon, että pahat henget kaikkoavat ilmankin. Tinan valanta sen sijaan lupaili alkavalle vuodelleni suurta menestystä ja paljon matkoja. En itse osaa häävistikään lukea tinaviestejä, ja niinpä tehtävän suoritti seurueen mystikkotohtori. Epäilen kuitenkin hänen vilpittömyyttään, sillä hän tiesi ilman tinaakin, että työtehtäväni muuttuvat vuodenvaihteesta alkaen. 

Muutoksen syynä on nainen, kuinkas muutenkaan. En ole iloinen muutoksesta mutta minkäs naisille voi. Vuoronvarausviraston ulkomaansuhteista viime vuodet vastannut toimistopäällikkö jäi nimittäin äitiyslomalle Väärinkäsitysten välttämiseksi huomautan painokkaasti, että minulla, Dessulla, ei ole mitään osuutta äitiyslomaan johtaneiden tapahtumien kanssa!  Mutta sen seurauksista joudun kuitenkin vastaamaan. Minusta nimittäin tuli ulkomaan suhteista vastaava sijainen - tosin vain Euroopan osalta, ei koko maailman.

Se tietää matkustamista, aivan niin kuin tinatohtori klöntistä väitti näkevänsä.

Uusi tehtävä on kyllä minulle vanhastaan tuttu, hoidin sitä vuosikaudet ennen kuin rimpuilin siitä irti nelisen vuotta sitten. Kontaktiverkosto on siis valmiina, joten palaan tuttuun ympäristöön. Olisin silti mieluummin pysynyt siitä irti, sillä tunnen matkustaneeni elämässäni jo aivan tarpeeksi, liikaakin. Pysyisin mielelläni kotimaan kamaralla. Onneksi tehtävä jää lyhytkestoiseksi.

* * * 
Vuoden ensimmäinen työtehtäväni ei kuitenkaan vienyt ulkomaille. Se johti Turkuun. 

Turku on paha paikka. Sitä olisi syytä välttää, ja niin olen tehnytkin. Toisaalta on sen kaupungin pitkässä historiassa jotakin hyvääkin, kuten Holmbergin & Långbackan luotsaama teatteri 70-luvulla. Ja erityisesti ensimmäinen Ruisrock 1970.

Miksi moitin? Ei, arvaatte väärin, syynä ei ole Matti ja Teppo eikä edes Kanervan Ike vaan se, että silloin 1970 rock-juhlan jälkeen sain ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni ns. turpiini.

Se tapahtui Pinellan nurkalla. Olimme istuneet iltaa Foijassa ja kävelimme kohti majapaikkaa, ylioppilaskylää. Siinä Pinellan nurkalla oli kaksi kaunista tyttöä. Yritimme tehdä tuttavuutta. Ulkoasumme oli sellaista hippivoittoista, kuten ajankohtaan sopi.

Nurkan takaa ilmestyi kaksi isoa rumaa korstoa. Ne eivät selvästikään olleet mitään love and peace -miehiä vaan luultavasti jotain Tepsiläisiä. Nenä veressä siitä jouduimme vetäytymään kohti Ikituuria ja neidit jäivät.

* * * 
Siitä on jo yli 40 vuotta. Pysähdyin viettämään hiljaisen hetken muistojen täyttämällä paikalla Pinellan nurkalla.  Vilkuilin kyllä ensin ympärilleni. Nyky-turkulaiset vaikuttavat leppoisalta väeltä, toisaalta minullakaan ei ole enää hippikuteita.

Onneksi Turusta pääsee myös helposti pois. Niin nytkin. Työtehtävien tultua hoidetuksi nousin laivaan ja ajoin Tukholmaan loppiaisviikonlopuksi. En ulkomaankontakteja hoitamaan vaan vanhoja kavereita tapaamaan.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...