Epätoivoinen yritys

Hampaasta lohkesi paikka. Piti tilata aika hammaslääkärille. Sain ajan seuraavalle aamulle klo 9.00.

Se on minulle epäinhimillisen varhainen aika. Minun vakituinen nukkumaanmenoaikani on noin klo 4. Hädin tuskin ehtisin torkahtaa ennen kuin pitää nousta. Suihkussa pitää käydä ja tukka kuivattaa, sillä pakkanen on hirmuinen. Matka ei onneksi ole pitkä siihen rumaan taloon, joka rakennettiin tilalle, kun vanha hieno ”Sipoon kirkko” purettiin.

Päätin ryhtyä epätoivoisen yritykseen. Päätin mennä nukkumaan jo keskiyöllä.

Nukahtamisen apukeinoksi etsin hyllystä mahdollisimman tylsää luettavaa sänkyyn. Sellaista, jota ei kerta kaikkiaan jaksa lukea monta sivua ennen kuin silmät alkavat lupsuttaa.

Tämä näytti lupaavalta:

 

Vaan kuinkas sitten kävikään! Otsikko näytti tylsältä mutta teksti alkoi vetää. Siinä virkistyi ihan.

Äkkiä kello oli neljä eikä nukuttanut yhtään. Vakiintunut unirytmi oli mennyt sekaisin monituntisesta makoilusta. Sinä yönä en nukkunut ollenkaan. Hammaslääkärin lepotuolissa nukahtaminen oli sitten kyllä lähellä, mutta ihan ei onnistunut, kun lääkäri höpötti koko ajan.  

Tulevia aamuyön herätyksiä varten jäin miettimään, löytyisikö mitään takuuvarmaa unilukemista. Osaako joku suositella?

Akseli Gallen-Kallela 1889

Hilpeä joulumieli

Kävin entisen työpaikkani eläkeläisten joululounaalla. Tuli taas vähän sellainen olo, että aikamoinen nirppanokka taidan olla. Toisaalta helpotti, että tunnistin monta muutakin nirppanokkaa.

Noutopöydän pääruokana oli tietysti joulukinkku, mutta minä en vuosikymmeniin ole syönyt sianlihaa. Kalkkuna kelpasi, mutta ei sitä kalkkunaksi tunnistanut. Vähän kuin lauantaimakkaran viipaleita. Mikähän tehdas sellaisiakin onnistuu tekemään? Kolmen sortin sillit olivat kyllä normaalin hyviä, samoin rosolli ja laatikot.

Juomaksi oli puna- ja valkoviiniä. En ole viinin ystävä, varsinkaan keskellä iltapäivää, mutta pienen lirun otin, etten vaikuttaisi raittiushenkilöltä. Vettä onneksi oli saatavilla, mutta turhan lämmintä.

Kahvin kera oli tarjolla tähtitorttu. Moiset leipomukset jätän väliin – murenevat vain syliin ja jättävät rasvaisen jälkimaun suuhun. Lasten Lucia-kulkue esiintyi ja tarjosi lopuksi piparkakun. Se oli kyllä hyvin onnistunut, mutta se tuli kovin myöhään, sillä kahvi oli siinä vaiheessa jo juotu ilman mitään leivonnaisia.

Uusi johtaja piti puheen – kertoi ilmeisesti firman nykynäkymistä. Puheesta en paljon saanut käsitystä, sillä hän seisoi ruokailutilan peränurkassa ja puhui hiljaisella äänellä. – Lopuksi meidät eläkeläiset kerättiin valokuvaan vähän kuin koululaiset luokkakuvaan. Menin takariviin, jotta ränsistyneestä hahmostani näkyisi mahdollisimman pieni osa.

¤

Blogin lukijat ovat varmaankin huomanneet, että blogi on viime aikoina ollut usein suljettu lukijoilta. Tätä älköön kukaan pitäkö henkilökohtaisena tylytyksenä. Syy on aivan muualla kuin vakilukijoissa.

Olen aiemminkin kertonut, että blogissani tapahtuu outoja asioita. Jostain Singaporesta, Hongkongista tai Yhdysvalloista ilmestyy yhtäkkiä samalla sekunnilla satoja "lukijoita". Välillä taas samoista paikoista käy jatkuva trafiikki taukoamatta vuorokauden ympäri.

Tällaisia yritän torjua pistämällä välillä blogin lukkoon kaikilta lukijoilta. Se ei kuitenkaan tunnu tepsivän, sillä samalla sekunnilla kun poistan lukon, outo liikenne alkaa taas.

En ymmärrä, mist on kysymys. En tiedä, onko tuo jotenkin haitallista tai vaarallista, mutta en osaa sitä ihan viattomanakaan pitää. Miksi jossakin kaukomailla on tarve pitää koneita käynnissä minun blogini suuntaan? Tarvitsisin neuvoa ja ohjetta viisaammilta. Salasanan vaihto ei ainakaan tepsinyt yhtään.

Jos siis blogini on välillä lukossa, niin älkää ihmetelkö. Tiedätte syyn. Avaan blogin kyllä vähän väliä. Tutkin myös mahdollisuutta siirtää blogini jollekin toiselle alustalle.

 

 

Aamujärkytys

Ei voi päivä huonommin alkaa. Pöytäkoneen netti ei toiminut.

Miten sellaisesta selviää? Kohta huomasin, että työhuoneen televisiokaan ei toimi. Eikä olohuoneen televisio. Eikä tabletti. Ensiajatus oli, että toimiikohan mikään enää ikinä. Ovatko kaikki koneeni rikki? Pitäisikö hankkia uudet vai voiko korjata? Ensimmäiseksi kannattaisi ehkä mennä tabletin kanssa operaattorille ja ostaa siihen muukin nettiyhteys kuin wifi.

Ensimmäinen korjausyritys oli se perinteinen. Modeemin piuhat irti. Ei auttanut. Puhelimen netti sentään toimi, mutta se on minulle liian pienikokoinen. Niin pientä ruutua en jaksa tihrustaa enkä varsinkaan niin pienillä näppäimillä kirjoittaa.

Puhelimella pääsin kuitenkin katsomaan taloyhtiön facebook-sivua. Sieltä tuli helpottava tieto. Kaapeli on vaurioitunut. Korjaus valmistunee keskiyöhön mennessä.

Puhelimella katsoin  iltauutiset, mutta huonoa oli elämä keskiyöhön asti. Silloin helpotti. Odotellessa olin ihan totaalisesti irti maailman menosta. Valtavia asioita ehkä tapahtui, enkä minä tiennyt mitään. Kaitselmus meitä uusilta kaapelikatkoilta varjelkoon.

 

Vastustaisinko?

Olen seurannut keskisuomalaisessa paikallislehdessä käytyä väittelyä tuulivoimapuiston sijoituspaikasta. On ollut kiihkeää kannatusta ja kiihkeää vastustusta.

En ole osallistunut väittelyyn enkä allekirjoittanut adresseja. Asia kuitenkin hieman kiinnostaa, sillä ehdotettu puiston sijaintipaikka on minun äidinpuoleisen sukuni kotiseutua. Olen itsekin juuri siellä viettänyt lapsuuteni kesiä.

Asia on monimutkainen. Tuulivoimaa kannatan kovasti yhtenä ratkaisuna ilmastokriisiin. Toisaalta minulla ei ole kokemusta asumisesta tuulivoimamaston lähellä. Väittävät, että ongelmia siinä on.

Ilmastokriisin torjunta on muuttunut poliittisia intohimoja herättäväksi aiheeksi. Nyt se on vastatuulessa Amerikan uudessa uljaassa hallinnossa ja yhtä lailla populistipuolueissa kaikkialla, Suomessakin. Vihreä siirtymä leimataan viherpiipertäjien moraaliposeeraukseksi. Taivaanisähän ne säätilat säätää.

Suuri enemmistö ilmeisesti kuitenkin ymmärtää asian vakavuuden. Kyse on enemmänkin puistojen sijoituspaikasta. Johonkin niitä pitäisi voida sijoittaa.

Olisiko jossakin sopiva sijoituspaikka? Sellainen, jossa kenellekään ei koituisi asumisongelmia? Sellainen, jossa kukaan ei pääsisi väittämään, että maisema pilaantuu. Not In My Back Yard.

 

Riitapukari

Olen mielestäni aika hyvä riitelemään, kun sille päälle satun. Aika usein satunkin. Ei minulle aivan amatööri riitelyssä pärjää.

Siinä on vaan sellainen ongelma, että kunnon riitelyyn tarvitaan vastapuoli. Yritäpäs riidellä yksin! Se on vähän sama kuin yrittäisi painia yksin. Voisi katsojan silmiin näyttää aika omituiselta – eipä silti, aika omituiselta se paini näyttää kaksinkin.

Olen viime aikoina yrittänyt päästä riitelemään, mutta en ole onnistunut. Toista osapuolta ei saa puhelimeen. Kiukku siitä sen kun kasvaa.

Kun soitin, N-pankin puhelin piippasi jonotusääntä. Tuli ilmoitus, että oletettu jonotusaika on 33 min. Odotin ainakin 33 min. Jonotusmusiikki oli kamalaa . Sitten joku vastasi. Selitin asiani. Piti tunnistautua nettipankin pin-koodilla. Sitten minut siirrettiin uuteen piippausjonoon, jonka piti johtaa asiaa hoitavalle virkailijalle. Ainakin 33 min meni taas kamalaa musiikkia kuunnellen. Sitten tuli ilmoitus, että pahan ruuhkan vuoksi henkilö ei ole enää tänään tavattavissa, soittakaa huomenna uudestaan.

Siinä kohdassa suustani loiskahti ruma sana, ehkä useampikin. En tullut laskeneeksi, montako.

Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Yrityksiä on ollut aika monta. Perille ei pääse. Siinä pankissa ei toimi tehokkaasti muu kuin palvelumaksun periminen tililtä automaattisesti kerran kuussa.

Asiani ei edes olisi kovin monimutkainen. Minulla oli laina kesämökin ostamiseksi. Lainan vakuutena oli asuntoni osakekirja. Laina tuli kokonaan maksetuksi jo yli kaksi vuotta sitten, mutta osakekirjaa pankki ei ole palauttanut. Olisin kysynyt, miten saisin sen pois pankista.

Minun mielestäni pankin olisi pitänyt palauttaa osakekirja oma-aloitteisesti. Miksi pankki pitää vakuuden, jos mitään lainaa ei ole? Tästä haluaisin sanoa muutaman kirpeän sanan – mieluiten jollekin korkea-arvoiselle pankkipäällikölle.

Mutta riitapukari joutuu pitämään mölyt mahassaan, kun pankkiin on mahdoton päästä.

 

Pois on päästävä

Pitkään olen tätä aikonut. Tämmöinen vähän aikaansaamaton luonne kun olen, tekemättä se on jäänyt. Nyt on lopultakin homma valmis.

Erosin  twitteristä eli Xästä. Muiden mukana. Sitä kälätystä ei enää kestä pirukaan, saati sitten minä.

En ole sinne koskaan mitään kirjoittanut. Olen vain passiivisesti seurannut muutamia fiksuksi tietämiäni kirjoittajia. Fiksuina he ovat pysyneetkin, mutta heidän fiksut juttunsa ja linkityksensä joutuvat koko ajan sellaisen paskamyrskyn kohteeksi, että siitä ei selviä. Lisäksi algoritmi syöttää minulle pyytämättä sitä paskamyrskyä jos jonkinlaisesta lähteestä. Aikaa kuluu sellaisten sulkemiseen. Haluaisin kyllä seurata asiallisia keskusteluja, mutta algoritmi tunkee minulle liikaa näitä poliittisesti vimmaisia öyhöttäjiä.

Alustan omistaja, maailman rikkain mies, osti jo yhden vaalivoiton ja virittelee rahoillaan nyt toista voittoa, Eurooppaan. Ennustan, että tästä on tulossa laajempikin vaalivoittoputki. Tällä on Suomessakin erään poliittisen tahon osoittamaa kasvupotentiaalia.

Twitterissä tämä taho saa vapaata tilaa mellastaa.

Tutkimustietoakin on jo, että twitterissä mellastavat persoonat, joilla anonymiteetin takaa huutelu on houkuttelevaa, kun on vapaa mahdollisuus nolata ja vähätellä muita. Jotain isosti outoa siinä on, sillä hyvin voivalla ja itsetunnoltaan normaalilla ihmisellä ei luulisi olevan kroonista tarvetta painaa muita alaspäin. Ei edes ulkonäöltään tai joltakin ominaisuudeltaan poikkeavaa toista ihmistä.

Tällaiselle leppymättömälle mellastukselle maailman rikkain mies nyt tarjoaa vapaan toimintatilan. Häikäilemättömyys on saavuttamassa ennen näkemättömät mitat.

Jotain pitää ottaa tilalle, kun yhdestä luopuu. Minulla se on kunnon journalismia lupaava Uusi

juttu (tässä linkki: KLIK)  Tänään on viimeinen päivä ehtiä perustajajäseneksi. Lehti alkaa ilmesty huomenna ke 15. tammikuuta.

1/ 3 

 

Maailman huonoin

[jatkuu]

Kommentteja Töölöntorin blogiin on tullut 15 vuodessa yhteensä 3580. Niistä 665 on kuitenkin jäänyt julkaisematta roskapostisuodattimeen. Lisäksi olen itse heittänyt sioille kaikki rasismijutut ja muut öyhötykset. Semmoisia en siedä täällä ollenkaan.

Kommentteja tuli alkuvuosina paljon, nykyisin vain vähän. Vain muutama vanhoista blogiveteraaneista jaksaa vielä pistää postia. Arviolta viitisentoista alkuvuosien aktivistia näyttää kokonaan kadonneen lukijakunnasta. Ainakaan heistä ei vuosiin ole enää kuulunut mitään. Tai sitten he vain lukevat hiljaa mutta eivät enää kommentoi.

J. W. Couldery 1892

Syy kommenttikatoon on yksin minun. Olen itse maailman huonoin antamaan palautetta, ja vuorovaikutustahan tämän olisi hyvä olla. Kukapa viitsii loputtomiin kirjoittaa kommentteja Dessulle, joka ei itse juuri koskaan saa pistetyksi mitään palautetta blogikavereittensa kirjoituksiin. Ja kovin hitaasti vastaa itse saamiinsa kommentteihin. Nytkin on yksi toissapäivältä vielä vastaamatta.

Pahoittelen tilannetta – ei se ylimielisyyttä ole. Luen koko ajan täällä kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä kirjoituksia, ja moniin minulla olisi paljonkin ajatuksia sanottavana. Liiankin paljon – siinä se kirjoittajalaatuni ominaisuus taas on. Kommenttiteksti lähtee virtaamaan, laajenee ja rönsyilee ja vaatisi tiivistämistä. Ei sellaista voi lähettää. Ja sitten kohta tilanne on ohi, kun tulee uusi ajatuksia herättävä teksti.

Kielikello-lehti järjesti muutama vuosi sitten lukijakilpailun, jossa vastaajia pyydettiin täydentämään lause ”Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin - - - .”

Finaaliin selvisi neljä vaihtoehtoa:  1) . . kuin huvipuisto ilman ranneketta.  2)  - - kuin pallo joka ei pomppaa.  3)  - - kuin puolukkahillossa purjehtisi.  4)  - - kuin aamu ilman kahvia.

En muista, mikä voitti. Itse äänestin kakkosta. Se kuvaa hyvin tunnetta, kun palautetta ei tule.

Tilastokäyrä näyttää hyvin Töölöntorin blogin koko historian. Siellä on muutamia huippukuukausia ja säännöllisesti toistuvia notkoja. Notkot ovat kesäkuukausia, jolloin pidin lomaa Längelmävedellä enkä kirjoittanut mitään. Kolmena 20-luvun kesänä pistin blogin kokonaan lukkoon kaikilta kävijöiltä, koska häiriköitä alkoi kertyä riesaksi asti. Se tepsi hyvin.

Toivotan lukijoille entistäkin onnellisempaa uutta vuotta.

Jokseenkin toivotonta

Kuuntelin tarkkaavaisena, kun tutut nuoret naiset keskustelivat Tinderistä. Kaikilla kolmella oli siitä kokemusperäistä sanottavaa. Tuli vaikutelma, että kokemukset eivät olleet kehuttavia.

Kuuntelin vain, en osannut osallistua keskusteluun, sillä minulla ei ollut siihen mitään sanottavaa. Tiedän Tinderin vain lehtikirjoituksista. On syntynyt mielikuva, että onneksi minun aikanani ei ollut Tinderiä.

Minun aikanani oli kyllä silloinkin täydessä käynnissä sama ikiaikainen pariutumisetsintä, mutta se hoidettiin jotenkin luonnollisemmin keinoin. Ei tarvittu koneita.

Epäonnistuneita yrityksiä tietenkin oli suurin osa, mutta se toteutui inhimillisemmin. Torjutuksi tuleminen tuntuu näin syrjästä katsoen aika julmalta, jos se tehdään tuosta vaan ohimennen swaippaamalla vasemmalle. Siinä ei jää yhtään tilaa yritykselle, että jospa hyvällä supliikilla sittenkin onnistaisi. Profiilimokan pehmentämiseen ei avaudu pienintäkään mahdollisuutta.

Sain kuulla, että seuranhaku on jokseenkin toivotonta. Siihen ei auta hallituksen suunnittelema iso eurosumma alle 30-vuotiaana hankitusta ensimmäisestä lapsesta. Keskustelijat olivat ehkä jo hieman myöhässä tähän projektiin.

Sain kuulla, että kaikki kelvolliset miehet ovat jo varattuja. Jäljelle on jäänyt vain sellaisia, jotka eivät täytä vaatimuksia. Kaikenlaisia outoja tapauksia oli deittaillessa tullut vastaan: reppanoita, epäsiistejä, sivistymättömiä, sovinisteja, machomiehiä, juoppoja, seikkailijoita, varattuja. Ei sivistynyt nainen sellaisten kanssa voi parisuhdetta suunnitella.

Ei lähde Suomen väkiluku nousuun hallituksen lahjontakonstilla. Tarvittaisiin koulutusta, sivistystä, työtä, osaamista, menestystä, optimismia, näköalaa kauas. Mutta miesäänestäjien enemmistö vetää vaaleissa tiukkaa linjaa vieraille vaikutteille.

 

Pitkä rivi nollia

Talousuutisia ja pörssikursseja en lue. Sivu, jossa on paljon numeroita, tulee nopeasti käännetyksi.

Harmin häivähdys sumentaa aivot, kun joutuu laskua maksaessa näpyttelemään pitkiä tili- tai viitenumeroita. Niissä on yleensä pitkä rivi nollia. Ihmettelen, ovatko ne kaikki tarpeellisia.

Nyt kuitenkin sattumalta luin jutun, jossa oli paljon numeroita. Se oli yllättäen kulttuuripalstalla.  Siksi luin sen loppuun asti. Juttu kertoi kelpo sinimustan hallituksemme toimenpiteistä.

Jutussa kerrottiin ensimmäiseksi, että hallitus leikkaa vähälevikkisen laatukirjallisuuden tuen, joka on ollut 860000 € (hankala laskea nollien lukumäärä, piti laittaa lukulasit nenälle, että tuli oikein). Ei ole Suomella varaa sellaiseen. Ja nyt on ”hyvä hallitusohjelma”, kuten ministerit kaiken aikaa toistelevat.

Onneksi sentään hallitus on tajunnut hyvässä hallitusohjelmassaan antaa raviurheilun tukemiseen 40 miljoonaa € (tämä oli kirjoitettu näin, yhdellä nollalla!). Lisäksi huomaan, että hallitus on tajunnut tukea miljoonilla muitakin tulevaisuuden suuria megatrendejä ja menestystarinoita, kuten turkisten, turpeen ja sellun tuotantoa ja halvempaa bensiiniä.

                        (Tapio Piirainen & Harri Nykänen: RAID / Yle 2000  //  Oiva Lohtander & Kirsti Väänänen)

Ylivoimaisen vaikeaa

 

Alakerran insinööri valitti elämänsä surkeutta. Kaikki oli ennen paremmin. Enää ei uskalla edes naisia lähestyä. Siitä saa ikävää palautetta.

Niin. Mitäpä siinä mukava naapuri voi muuta kuin kuunnella naapurinsa suruja. Niin kuin monta 

kertaa ennenkin samasta asiasta. Näitä suruja hänelle ilmaantui joitakin vuosia sitten, kun hän palasi pitkän tauon jälkeen sinkkumiesten säätyyn. Päättelen, että hän tuntee kuuluvansa nykyisin kuuluisiin incel-miehiin (vaikka ei mikään nuorukainen olekaan).

Miesporukoiden kummallisuuksia on oletus, että toiselle valkoihoiselle heteromiehelle voi heittää seksististä, homofobista ja rasistista herjaa ilman että kuulija pitää puhujaa ääliönä. Joskus olen yritellyt vängätä vastaan, mutta ei sillä ole vaikutusta. Mahtaa olla vaikeaa, kun joka kerta kun naisseurassa avaa suunsa, ahdistelun tunnusmerkistö uhkaa täyttyä

Puhumisen sävystä se on kiinni, yritin joskus opettaa. Hyvät puhujat ovat aina menestyneet maailman pärjäämiskilpailuissa. Hyvät supliikkimiehet ovat aina päässeet paremmin saatille, ja niinpä luulisi, että luonnonvalinta suosi puhetaitoa.

                                   (007 ja tohtori No - 1962 // Sean Connery & Ursula Andress)

Ns. miehekkyyden merkit, kuten leijonakorut ja kaljanhaju, eivät paranna menestystä. Runojen siteeraaminen parantaa. Tämänkin olen joskus naapurille ohjeeksi antanut. Ei ole tepsinyt.

Olen tullut ymmärtämään, että #metoo-liikkeellä on ollut myönteinen vaikutus. Hidas mutta myönteinen. Toksinen maskuliinisuus on ilmeisesti vähenemässä, mutta toisin kuin nämä naapurit luulevat, se ei tarkoita, etteivätkö äijäporukat saisi mennä metsästysreissulle tai juomaan kaljaa. Se tarkoittaa vain sitä, ettei kohtele alentavasti toisenlaista miehuutta tai muita sukupuolia. Ja ennen kaikkea, että lähestymiselle pitää olla suostumus. Ei luulisi olevan ylivoimaisen vaikeaa.

 

                           (Ossi Elstelä. Katariina ja Munkkiniemen kreivi - 1943  // Leif Vager & Regina Linnanheimo)

Huomenna hän ehkä tulee

Menin lentokentälle hyvissä ajoin ennen lentokoneen saapumista. Sinne on ihan mukava mennä katselemaan kulkijoita, kun tietää, että itse ei tarvitse lähteä matkaan.

Tanskalainen tuttava lähetti joulun alla viestin, jossa kysyi, ehtisinkö avustaa hänen nuorta tuttavaansa lentokentältä Rovaniemen junaan. Kun on outo kaupunki, arvaamattomat kelit ja muut yllätykset, tiedäthän - -

Ehdinhän minä, joutilas mies. Kirjoitin uuteen kalenteriin muistiin päivämäärän ja kellonajan. Tänään se päivä tuli.

Lentokentällä kaikki on muuttunut muutamassa vuodessa niistä ajoista, kun itse olin usein lähdössä. Löysin sentään tuloportin.

Kööpenhaminan lento tuli. Siinä seisoin ja tarkkailin tuntomerkkeihin sopivaa tulijaa.

Ei tärpännyt. Huolestuminen kasvoi. Olenko väärällä portilla, väärään aikaan, väärällä lennolla? Pistin viestiä Tanskaan.

Eihän se tänään ole. Det er ikke i dag! I morgen, kære ven!

Olo oli kuin Vladimirilla ja Estragonilla kuuluisassa näytelmässä. Huomiseen valmistaudun lukemalla Beckettiä. Että osaisi asennoitua rauhallisesti odotteluun - -

Samuel Beckett: En Attendant Godot (1949) //  Huomenna hän tulee (suom. Aili Palmen 1964)  //  I väntan på Godot (sv. Lill-Inger Eriksson 1957) 

Huijausta

Pienet kirjakaupat ovat kai kuolleet. Ainoa outo poikkeus taitaa olla Ruoveden vanha Vinhan kirjakauppa, joka on saanut uuden omistajan ja uudenlaisen toimintakonseptin.

Tällaiselle projektille on syytä nostaa peukku pystyyn ja toivottaa menestystä. Harmittaa, etten enää ole pääsyt poikkeamaan. Vanhan omistajan aikana käynti Ruovedellä kuului jokakesäiseen perusohjelmaan (klikkaa TÄSTÄ ). Kesäkotini sijaitsi siinä lähiseudulla.

Isot marketit ovat tuhonneet pienet laatukirjakaupat. Sellaista on bisnes. Mutta markeille kelpaavat vain myyntimenestykset, eivät muut kirjat. Eivät varsinkaan vanhat latukirjat.

Vai kelpaavatko sittenkin? Hetkeksi iski toiveikas epäily.

John Steinbeckin Vihan hedelmät? Onko se otettu myyntiin? Asia piti tutkia.

Ei löytynyt, vaikka etsin. Vain niitä hedelmiä löytyi. Huijausta!

Onneksi kodin kirjahylly voittaa mennen tullen markettien tarjonnan.

 

 

Karnevaaliaika

Dessu on viettänyt hiljaiseloa. Mikään ei ole maittanut, ei edes blogin kirjoittaminen. Jotkut lukijat näyttävät huolestuneen. Huonolle tunnelmalle on syynsä – palaan asiaan lähipäivinä.

Eipä silti, kroonisesti ärtynyt olen ilman ylimääräisiä ongelmiakin. Minua ei sytytä intoon edes vuotuinen karnevaaliaika eli euroviisut. Tavallisen happamana olen karsintoja katsellut. Edes vähäpukeisia esiintyjiä ei ole entiseen malliin stimuloimassa piilotettua mieskatsetta esiin kätköistään.

Suomi on perinteisesti joka vuosi ollut voittajasuosikki – ainakin jos eräiden lehtien otsikkoja on uskonut. Olen tullut ymmärtämään, että tänä vuonna on keskimääräistä enemmän syytä uskoa. Siksi katsoin Suomen edustuskappaleen tavallista tarkemmalla silmällä.

Musiikkipuoleen en sano mitään – olen yli-ikäinen boomeri ja ajan virtauksista tipahtanut. Sanoituksen genreä vieroksun myös, mutta eräänlainen miehisyyden haparoivaa olemusta oivaltava eetos sieltä taitaa löytyä. Esityksen visuaalinen ilme on omintakeinen ja kerrasta mieleen jäävä – täytyy myöntää.

En kuitenkaan toivo Suomen voittavan. Toivon, että Suomi tulee toiseksi Ruotsille yhden sadasosapisteen hävinneenä. Saisimme lopultakin nykyaikaisen Juha Miedon sen loppuun kuluneen miehisen uhon  tilalle.

Ikiaikainen ideani Suomen euroviisuedustajaksi taitaa jäädä toteutumatta. Olen esittänyt , että valitsemme M. A. Nummisen. Vakavailmeinen mies frakki päällä, filosofissävyinen laulu. Kaikki showmeininki pois, ei mitään koreografiaa. Uskon, että tällä konseptilla menestys olisi varma.

 

Onneksi saivat Havis Amandan patsaan siirretyksi turvaan. Lähiaikoina taitaa tulla toinenkin vaara patsaan turvallisuudelle. Euroviisuväen juhlinnasta en tiedä, mutta humalaisen alastoman jääkiekkoväen hyökkäys hennon patsaan kimppuun saattaisi koitua turmioksi. Ehkä he voisivat siirtyä kiipeilemään Mannerheimin patsaaseen?

Juuri sopivasti

Erehdyin.

Siinä ei tietenkään ole mitään epätavallista. Erehtyminen on normijuttu. Ei se yleensä edes harmita niin kuin nyt.

Pistin talvitakin ja -kengät kellarikomeroon. Niin kuuluu tehdä, kun kesäaika alkaa. Se on vähän kuin alkumerkki muutokselle: lyhythihainen paita, sortsit, sandaalit…

Ei se niin mennytkään. Olin lähdössä äänestämään jalka kipeänä. Lääkäri löysi viime viikolla polvesta nivelrikon ja imi vettä polvesta ja tunki tilalle kortisonia. Jalka on sen verran turvoksissa, että kenkä ei mahdu. Olin ajatellut kävellä äänestyspaikalle crocseisssa. Ne ovat väljät.

Tuoretta runoilijaa siteeratakseni: ”Vittusaatanaperkele.”  Ja toista - vanhempaa -  runoilijaa heti perään:  ”Lunta tulvillaan, oli raikas talvisää.” Kuvassa todisteena näkymä Kolmen sepän patsaasta Stockmannin tavaratalon edestä tänä aamuna.

No, crocseissa menin kun en muuta voinut. Vähän liukkaat ne olivat. Kotona piti vaihtaa kuivat sukat. Äänestys tuli kuitenkin hoidetuksi.

Juuri sopivasti eilen olin lukenut tilanteeseen sopivan runon. (Aaro Hellaakoski 1952).

Hellaakoski on nyt luettavana laajemminkin. Alkuvirikkeenä on uusi Pekka Tarkan elämäkerta Nuori Aaro. Tarkka se jaksaa vaikka alkaa jo olla ikämies.

Erityisen hauskaa on aina tällaisissa uutuuksissa lukea uusia ja vanhoja rinnakkain, tässä tapauksessa vanhaa Unto Kupiaisen kirjaa Aaro Hellaakoski – Ihminen ja runoilija (1952). Tulee jännittävästi erilaisia näkökulmia samoihin tapahtumiin. Ja tietysti rinnalla pitää lukea käsiteltävänä olevat runot ja muut aineistot.

 

Luksuselämää

Minä olen elitisti. Vietän luksuselämää. Nyt siihen kuitenkin tulee loppu.

Suomalainen puoluejohtaja on julistanut, että kulttuuri on luksuspalvelua, johon ei ole varaa. Valtion on ruvettava säästämään.

Tuhoisa elämänmuotoni on paljastunut. Olen ikäni ollut luksuksen suurkuluttaja eli tuhlaamisen ääriesimerkki. Mutta nyt valtion talous on pelastettava! Turha elitismi on lopetettava, minun on siirryttävä kunnon kansalaisten joukkoon.

Tällaisesta lupauksesta äänestäjät ilman muuta palkitsevat puoluejohtajan. Hänestä tulee seuraava pääministeri ja hänen puolueestaan voimakas vallankäyttäjä. Suomella on mahtava tulevaisuus edessään, kun taiteilijat ja muut kulttuuri-ihmiset, nuo omituiset komeljanttarit, jotka eivät ole suostuneet menemään kunnollisiin töihin, pistetään nyt järjestykseen.

Oi nouse, Suomi, nosta korkealle

Pääs seppelöimä suurten muistojen

Oi nouse, Suomi, näytit maailmalle

Sa että karkoitit luksuksen

          (V. A. Koskenniemi, muistinvaraisesti)

Niinä menneinä huonoina aikoina, jolloin Suomi vielä tuhlasi taiteeseen ja kulttuuriin, meno olikin melkomoista. Suosittelen kaikkia blogin lukijoita kauhistellen tutustumaan aihetta perinpohjaisesti esittelevään dokumenttisarjaan nimeltä Sininen laulu – itsenäisen Suomen taiteiden tarina, toim. Peter von Bagh 2007). 

Tämä 12-osainen televisiosarja on juuri alkanut tulla Ylen Areenaan yksi osa kerrallaan. Se on poikkeuksellisen paljastava kokonaisuus kaikista taiteenlajeista suloisena sekamelskana. Siitä on myös paksu kirja, joka löytynee kirjastoista. Kun tämän kaiken on nähnyt / lukenut, voi rauhassa vetäytyä pois tällaisesta hapatuksesta ja ruveta odottamaan uutta uljasta aikaa, jossa säästetään pois muitakin vouhotuksia, kuten luonnonsuojelu, kansainvälisyys, humanistinen tutkimus ja yleisradiotoiminta.

Tai vaihtoehtoisesti jäät suremaan, niin kuin minä.

Sä tähdistä kirkkain, nyt loisteesi luo

sinne Suomeeni kaukaisehen!

Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo,

sa siunaa se maa luksuksen.

 

Maailman vaikein

Olen hämmästellen seurannut, kuinka vaikea asia translaki on eduskunnalle ollut. Tähän sopii vanha ja kulunut itkeä vai nauraa –fraasi. Kyllä, molemmat.

Olen vuosien ajan nähnyt läheltä, kuinka kipeä asia yhteiskunnan suvaitsemattomuus on.Tunnen kaksi henkilöä, joita juuri tämä laki koskee, toinen entisessä työyhteisössäni, toinen lähisuvussani.

On vaikea ymmärtää, että vielä nykyaikanakin konservatiivinen ja uskonnollinen elämänkatsomus lukitsee ajattelun heti kun mennään ihmisen herkimmälle alueelle, seksuaalisuuteen. Tuomitsemisvietti pääsee heti hallitsemattomasti valloilleen.

Olen huomannut, että sukupuolen korjaaminen muutetaan näillä tuomitsevilla tahoilla usein jonkinlaiseksi vitsiksi, muiden alapäävitsien joukkoon, halventavassa tarkoituksessa. Mies naisena, nainen miehenä on vanha takuuvarma komedia-aines.

Mutta niille, joita tämä henkilökohtaisesti koskee, tämä ei ole mitään komediaa. Se on totista totta, epätasa-arvon ja sorron väline. Siinä ei ole kyse armeijan välttelystä ja naisten pukuhuoneeseen livahtavista tirkistelijöistä, niin kuin eräät puolueet epäilevät.

Nyt on eduskunnassa taas kerran nähty outo näytelmä. Jotkut keräävät ääniä tuleviin vaaleihin, keinona kaikenkarvainen vehkeily, taktikointi, huomion herättäminen ja idioottimaiset tekosyyt. Sellaiset tiedetään tehokkaiksi – gallupit näyttävät, että sellaisiin turvautuvat puolueet menestyvät.

Aihe on ikivanha. Silmiin osui juuri lehtileike vuodelta 1966. Samasta aihekokonaisuudesta siinäkin on kyse.

Hufvudstadsbladet julkaisi nimilistan, vetoomuksen. Nimilista on kiinnostava, melkein kaikki tuttuja nimiä ikäiselleni. Kirjailijoita, taiteilijoita. tieteentekijöitä, siltä taholta yleensä uutta luovaa ajattelua voi odottaa. Tässä listassa joukossa on yllättäen yksi kirkonmieskin, tuleva arkkipiispa.

Eräs yksityiskohta vielä näyttää ilmeiseltä. Taitaa olla pitkälti samaa tuomitsijoiden joukkoa, jolta ei riitä ymmärrystä #metoo-liikkeen esiin nostamalle ongelmalle. – Enää ei uskalla edes flirttailla naisille  -asenne on osa isoa pakettia, ikiaikaista maailman vaikeinta asiaa.

KUVAT:                       

1.   Billy Wilder:  Piukat paikat -1959 / Jack Lemmon & Tony Curtis

2  Sergio Leone Huuliharppukostaja -1968 / Claudia Cardinale & Jason Robards