torstai 28. huhtikuuta 2022

Rikollista


Katse on kääntymässä kesään. Jos sää on suotuisa, muutto maalle tapahtuu viimeistään toukokuun puolivälissä. Valmistautuminen alkaa perinteisesti kirjahyllyjen katselmuksella. Mitä otan mukaan kesälukemiseksi?

Viime kesän teema oli kotimaisten naisten kirjoittama lyriikka. Valinta osui nappiin. Kesäkirjojen on syytä olla sellaisia, että niitä voi lukea pienissä erissä, vaikkapa sivu kerrallaan.

Nyt olen vähän katsellut dekkareita sillä silmällä. Siinä on kuitenkin sellainen pulma, että en tunne uudempaa rikoskirjallisuutta juuri ollenkaan. Klassikot toki tunnen, mutta dekkarille ei taida olla hyväksi, jos tiedän murhaajan jo aloittaessani.

Tosin on siinäkin puolensa. Muistan nuorena lukeneeni ensin kirjaa niin pitkälle, että murha tapahtuu, sitten hypänneeni loppusivuille katsomaan, kuka on syyllinen, ja sen jälkeen palanneeni katsomaan, kuinka tutkimus etenee ja kuinka kirjailija hämää lukijaa vääriin epäilyihin.

Nyt kuitenkin hyppään hyllyssä yli ´kuka sen teki´ -dekkarit ja etsin psykologisia ja yhteiskunnallisia rikoskirjoja. Beckit ja Wallanderit olen aikoinaan lukenut, niissä on hyvä ote. Erityisesti kiehtoisi palata pitkästä aikaa Harjunpää-sarjaan. Siinä jos missä on humanistinen ote. Kaikista näistä kolmesta on tehty myös uudempia televisiosarjoja ja elokuvia, jotka valitettavasti ovat hukanneet kirjojen parhaat piirteet. Komisario Palmu ja Raid olivat niitä harvoja, joille elokuva teki hyvää.

Yletöntä väkivaltaa vierastan, samoin huume- ja mafiakuvauksia. Kaikkein kamalin oli, kun kerran joku suositteli rikoskirjaa, jossa kuvattiin yksityiskohtaisesti naispuolisen rikostutkijan tekemiä ruumiinavauksia.

Nykypoliisit ovat sarjafilmeissä usein kummallisen ongelmallista joukkoa, neuroottisia, masentuneita, alkoholiongelmaisia, sosiaalisesti kömpelöitä. Ilahduttavalta tuntuu löytää tähän poikkeuksia, viimeksi "Hyvityksen aika", Redemption  (Yle areena).

Minulle poliisit ovat muistoissa mukavia miehiä - yhtään naispoliisia en ole tuntenut. Kuvassa on monta tuttua, yksi sukulainenkin. Kuva on 1950-luvun puolivälistä erään keskisuomalaisen poliisiaseman henkilökunnasta. Pääsin muutaman kerran poliisiauton kyytiinkin, se oli komeaa menoa. Vuorelan Onni ajoi (kuvassa eturivissä toinen oikealta). Vielä komeampaa olisi ollut, jos pii-paa olisi ollut päällä, mutta siihen Onni ei suostunut.

Myöhemmät kosketukset ammattikuntaan ovat jääneet vähäisiksi - koskaan en ole saanut edes ylinopeussakkoa. En siis tiedä, ovatko oikeastikin neuroottisia ja sosiaalisesti kömpelöitä.


 

 

lauantai 23. huhtikuuta 2022

Vakaa aikomus

Katujen liukkaus näyttää kaikonneen. Ei siis ole enää uskottavia perusteita vältellä lähtemistä kävelylle. Nyt se on viitsimisestä kiinni.

Viitsiminen ei ole viime aikoina ollut toimintani päällimmäisiä painopisteitä - enkä tarkoita nyt pelkkiä kävelyitä. Olen ottanut ns. rennosti koko pandemian ajan. Otin kyllä rennosti jo ennen pandemiaakin, joten en uskonut, että siinä olisi ollut parantamisen varaa, mutta oli siinä.

Takavuosina olin kyllä yltiöpäisen innokas kaupunkikävelijä. Siitä on todisteita täällä blogissakin. Epäilijät vilkaiskoot tuossa vieressä oikeassa laidassa olevan listan "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut" kohtaa "Kävelykierros Helsingissä (115)". Siellä on kuvaraportteja kierroksistani, joilla löysin yhtä ja toista kiinnostavaa.

Nyt keväällä en uutta kävelykierrosten sarjaa suunnittele, sillä kohta on edessä muutto maalle kesäksi. Ehkä syksyllä sitten.

Kunto on päässyt heikentymään. Kuten aiemmin kirjoitin, yritin kuntopyöräilyä, mutta se on niin umpitylsää touhua, että se jäi vähiin. Tilalle otin keskiyön aerobicin, kuten täällä  laajemmin selostin. Se on siedettävän mukavaa. Kun olen tästä harrastuksesta muutamalle kaverille maininnut, olen kohdannut epäluuloja ja pilailuja. Ei selvästikään ole miehille mainetta parantavaa touhua.

En minä aerobiciä muiden nähden taitaisi kehdatakaan. Yksin sitä kuuluu tehdä kuvaruudun naisryhmältä  mallia ottaen, varsinkin kun pitää vaikeimmissa askelrytmeissä ja lantionvispaamisissa lintsata. Kuntosalin ryhmä tuntuisi mahdottomalta.

Katselin syksyllä kentän laidalla, kun maahanmuuttajan näköiset miehet pelasivat jalkapalloa. Se näytti mukavalta puuhalta - jos osaisi käsitellä palloa ja jaksaisi juosta tuntikausia. Tuli hetkellinen harmin häivähdys siitä, miksi en lapsena / nuorena osallistunut peleihin. Koskaan en ole tehnyt maalia minkäänlaisessa pelissä. (Maalittoman elämän itsetuntoa parantavasta vaikutuksesta kirjoitin myös aiemmin tutkielman, löytyy  täältä .

Monien mielestä ryhmässä liikkuminen ja urheileminen on iloa tuottavaa ja motivaatiota lisäävää. Voi olla. Kuvassa (netistä löytynyt, ei tekijätietoja) Sääksmäen notkupojat -niminen urheiluseura näyttää mallia. Yritin katsoa, onko siinä ketään blogista tuttua, mutta ei näyttäisi.

Kesällä minulla on vakaa aikomus parantaa kuntoa kesäkodin puutarha- ja liiteritöissä sekä perinteisillä yökävelyillä.

(Taitaa muuten blogin laskuri saavuttaa tämän kirjoituksen myötä aika ison tasaluvun. Kiitän lukijoita mielenkiinnosta!)

 



tiistai 19. huhtikuuta 2022

Uskaltaisinko vielä?


Mies on viisaimmillaan kaksikymppisenä, jotkut - kuten minä - vähän allekin. Välillä iskee ajatus, että siihen ikään olisi hyvä palata. Joskus taas tuntuu, että ei.

Viisaimmat kirjat sen ikäisille kirjoitti Hermann Hesse. Varsinkin Arosusi (Der Steppenwolf - 1927) kulki jokaisen hippihenkisen maihinnousurepussa. Harry Haller oli mallia antava roolihahmo, jonka elämäntyyliä sopi tavoitella. Hän oli outo tyyppi, yhteiskunnan sivullinen, joka useimmiten sulkeutuu omiin maailmoihinsa syvämietteisten kirjojen ja klassisten mestarisäveltäjien pariin. Tytöille malliksi sopi ihana Hermine, joka löytää synkkämielisen Harryn ja vie hänet iloisen yöelämän, tanssin ja seurustelun maailmaan, josta Harry on jo kauan aikaa sitten vieraantunut.

Hesse ja hippifilosofia oli outo yhdistelmä. Tämä nobelkirjailija (1946) ei itse ollut vähimmässäkään määrin nuorten ihailijoidensa kaltainen, päin vastoin. Mutta jokin siinä osui ajan hermoon. Jopa rock-musiikki löysi tämän kulttuurin: yhtye nimeltä Steppenwolf teki suureksi klassikoksi nousseen kappaleen Born to Be Wild.

Nuorisokulttuuri vei minutkin mukanaan - siinä oli valtavaa idealismia ja optimismia. Amerikassa lähti kansalaisoikeusliike vauhtiin, oli Woodstock ja Vietnam-mielenosoitukset. Ilmapiiri ulottui Suomeenkin. Ensimmäinen Ruisrock (1970) oli vahva viesti. Minä muutin Tukholmaan, asuin kommuunissa ja opettelin kasvissyöjäksi. Samanhenkistä porukkaa oli joka puolella, varsinkin yliopistossa.

Norjalainen hippityttö Karen toi Hessen tietoisuuteeni. Lainasimme kirjoja (norjaksi) Tukholman kaupunginkirjastosta ja menimme lukemaan niitä kirjaston takana sijaitsevalle kukkulalle, jonka nimi on Observatoriolunden.

Siellä yhdessä Hesseä tutkiessa opin kesän mittaan aika paljon norjan kieltä. Tuli todistetuksi motivaation merkitys oppimisessa. Jopa niin paksu ja filosofinen kirja kuin Lasihelmipeli (Das Glasperlenspiel - 1943) tuli tutuksi.

Nyt kun en enää ole yhtä viisas, tulee välillä ajatus, kohenisiko viisaus, jos taas lukisin Hesseä. Aika monta kirjaa on hyllyssäni. Olen kaikki nämä vuodet miettinyt, uskaltaisinko vielä / taas tarttua niihin. Jotenkin epäilyttää, että hienot muistot menisivät pilalle. Mitä jos Hesse ei enää hurmaisikaan?

Vähintäänkin pitäisi mennä taas Observatoriolundeniin ja lukea ne norjaksi.

(Kuvassa oikeassa laidassa pyöreätorninen Tukholman kaupunginkirjasto Sveavägenin varrella ja vieressä puistoalue Observatoriolunden)


 

tiistai 12. huhtikuuta 2022

Liian vaikeaa

Hyviä ohjeita on tunnetusti hauska antaa mutta vaikea noudattaa. Niinpä viisainta on unohtaa moiset ohjeet ja miettiä ihan vaan omiaan.

1.  Facebook-kaverini antoi koko kaveripiirilleen ilmaisen ohjeen. Hänestä oli tullut rikas, ja luonteeltaan lempeänä hän halusi ilahduttaa meitä kavereitaan kertomalla meille keinon, miten sama voisi tapahtua meillekin.

Pitää vain tietää kikka, ja johan alkaa tapahtua. Kikan nimi on bitcoin.

Hän oli sijoittanut 300 euroa tuohon ihmeitä tekevään systeemiin, ja nyt se oli tuottanut hänelle jo melkein 3000 euroa tuottoa.

Ikinä ennen hänellä ei ole ollut tilillään niin paljon rahaa. Mistäpä hän, aito taiteilijasielu, olisi sellaisia  summia hankkinut. Ikäiseni mies, aikoinaan Helsingin ylioppilasteatterista lupaavan näyttelijäuran aloittanut, sittemmin koko elämänsä pieniä sivuosarooleja teattereissa ja televisiossa esittänyt. Nyt lopultakin hän on löytänyt keinon vapautua rahahuolista.

2.  HS kertoi sunnuntaina (10.4.22) kahden aukeaman jutussaan Tampereelle perustetusta Influencer´s Academy -nimisestä oppilaitoksesta. Päätähtenä siellä toimii nuoren näköinen naishenkilö, joka on somevaikuttamisen suurimpia menestyjiä. Hän on alan ammattilainen, ja hänellä Instagramissa 3,7 miljoonaa seuraajaa. Se tuottaa paljon rahaa.

Nyt samaa menestysoppia opetetaan muillekin. Opiskelijoita on tullut ympäri maailmaa. Ihan halpaa opiskelu ei ole. Tutkinnon hinnaksi tulee 35000 euroa.

Nuorissa on tulevaisuus. Tämäkin nuori nainen näyttää kuvassa suunnilleen peruskoulun yläastelaiselta tai korkeintaan lukiolaiselta. Suunnilleen samanikäinen oli lääkäri, jonka vastaanotolla viimeksi kävin terveyskeskuksessa. Nykykoulu tuntuu olevan tehokas - pitkälle edetään jo varhain.

Nyt siis pitäisi ottaa mallia tällaisista menestyjistä. Mutta kun tuntuu, ettei osaa eikä ymmärrä.

Bitcoinin systeemistä en ymmärrä mitään, ja olen aika varma, etten viitsi yrittääkään ymmärtää. Suoraan sanoen se vaikuttaa huijaukselta. Uhkapeliltä. Vähän kuin pajatsoa tai monopolia pelaisi. Onneksi minulla on tilillä euroja enemmän kuin tuolla näyttelijäkaverillani, joten epätoivoon ei ole aihetta, vaikka tämä tulovirta ei minuun päin ryöppyäisikään.

Somevaikuttamista en ymmärrä sen enempää. Vaikutelma on, että siinä kuljetaan kännykkäkamera kädessä ja otetaan kaiken aikaa selfieitä ja saadaan siitä valtavasti rahaa. Kyllä minä selfien osaan ottaa, joten alkuun pääsisin tällä uralla. Olen myös Instagramissa, mutta en ole koskaan laittanut sinne mitään, katselen vain mitä muut laittavat. Siitä huolimatta minulla on muutama seuraaja. Outoa. Siitäköhän se vauhtiin lähtisi?


 

 

lauantai 9. huhtikuuta 2022

Kumpaa noudatat?


Agricolasta olen tähän aikaan vuodesta kirjoittanut ennenkin -  juhlapäivä on tänään täällä taas. Samoin Muumeista olen monta kertaa kirjoittanut, vaikka heille ei lippua salkoon nostetakaan.

Joiltakin osin Agricola ja Muumit hahmottuvat minulle vastakohdiksi. Molemmat kyllä antavat meille opastusta elämiseen viisaalla tavalla mutta opastuksen filosofinen asenne  poikkeaa ratkaisevalla tavalla. Aikakausi ja aatteellinen tausta on perinpohjaisesti vaihtunut.

Erityisesti kannattaa kiinnittää huomio ahkeruutta ja laiskuutta koskevaan asenteeseen. Tällaiselle peruslaiskalle ja yltiömukavuudenhaluiselle henkilölle kuin minä Muumien asenne tuoksuu raikkaammalta kuin Agricolan. "Laiskuus, mukavuudenhalu, epäkäytännöllisyys... Ominaisuuksia, joita kuuluisi piilotella. Mutta eiväthän Muumitkaan piilottele."

Lukaiskaapa - jos aherruksiltanne suinkin ehditte - kirjoitukseni (16. joulukuuta 21) Muumien onnellisuutta lisäävästä elämänasenteesta. Sinne pääsee tästä linkistä:   (click) .

Sen jälkeen suosittelen vertailevaa lukemista Agricolan Psalttarin esipuhetta. Se on ensisijaisesti suunnattu hätyyttelyksi papeille, mutta eiköhän tuo yhtä lailla kohdistu kaikkiin muihinkin. - Tuoksuuko tunkkaiselta?

Kieliasu on ehtaa Agricolaa. Tästä kirjakielemme on lähtenyt liikkeelle, ja se ansaitsee kyllä liput salkoon. Niille blogin lukijoille, jotka eivät ole tottuneet lukemaan vanhan kirjasuomen mukaisia kirjoitusasuja, liitän perään tekstin siitä äänneasusta, jota Agricola tavoitteli. Näin hän olisi tekstinsä ääneen lukenut.

(Kuvissa ABC kiria hyllystäni (näköispainos), Agricola-leivos lähikahvilasta sekä mainos Agricola-kävelystä. Tuolle kävelylle en taida lähteä, sillä en usko, että Muumitkaan lähtisivät)




 




 

keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

Tänään tässä ja nyt

Piti löytää sopiva kevätruno. Vaikka monta löytyi, mikään ei oikein sopinut siihen, mitä näkyy ikkunasta. Eikä tähän synkkään maailmanaikaan muutenkaan.

Huhtikuun runot kertovat valosta, lumen alta paljastuvasta maasta. Heräävästä luonnosta. Toiveikkuudesta.

Ei tämä huhtikuu sellainen ole. 

                                                (Martin Lewis -1932)

Kaveri täyttää 73. Sekään ei tunnu hyvältä. Vasta äsken hän oli koulupoika, opettajien mieliharmi, kavereiden ilopilleri, tyttöjen suosikki. Hän on piilottanut facebookista syntymäpäivänsä ja muistuttanut, etten onnittelussa mainitse ikää. Jokuhan voisi luulla häntä vanhaksi. Tiedetäänhän nuo sinkkumiesten murheet!

Kevätrunoja löytyi, mutta ne helkyttelivät samaa iloista huhtikuun riemua. Eeva-Liisa Manner (Kirkkaat aamut kohoavat), Aaro Hellaakoski (Keväinen junamatka), Arvo Turtiainen (Oli huhtikuun ilta), Eila Kivikk´aho (Kevättä), Lasse Heikkilä (Balladi keväästä ja sillasta), Saima Harmaja (Ensimmäinen kevätpäivä). Einari Vuorela, tuo Jukojärven korpirastas, näyttää olleen oikea kevätriemun suurmestari: (Kevättunnelma / Huhtikuu / Kevät kirkas / Keväthämyssä),

Kaksi runoilijaa sentään tuntui olevan tänään, tässä ja nyt. Jyri Schreck ja Ilpo Tiihonen. Ja ei sovi unohtaa T. S. Eliotin sanoja "Huhtikuu on kuukausista julmin" teoksessa Autio maa 1922) eikä Anssi Mänttärin samannimistä elokuvaa (1983).

Pitkästä aikaa innostuin leipomaan bravuurituotettani eli hiekkahentusia. Vieraita on tulossa, pitää näyttää parastaan. Resepti oli tallella ja aineksia saatavilla. Leipomustyön viihdykkeeksi soitin Ralph Vaughan Williamsin Joulukantaattia. Illalla aloin lukea uudestaan Pirkko Saision kirjaa Passio. Tällaista ei ole vuosikymmeniin tapahtunut, että lukisin uudestaan kirjan, jonka olen juuri äsken lukenut - onkohan kolmea kuukauttakaan. Siitä sopii päätellä jotain arvostuksesta.