Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elanto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elanto. Näytä kaikki tekstit

maanantai 22. lokakuuta 2018

Bakteerikammo


Junassa kaikilla tuntui olevan yskä tai nuha. Vain minulla ei.

Voiko sellaisesta selvitä ilman tartuntaa? Yhtä kröhäämistä ja räkäkurlua koko vaunu täynnä. Ravintolavaunussa oli parempaa, mutta ei sinne voinut tuntikausiksi linnoittautua kahvin ja sämpylän kanssa. Vaunusta toiseen kulkiessa joutui koskettamaan monenlaista kahvaa ja ovenavausnappulaa. Niissä vasta suuri tartuntavaara uhkasikin. Samoin vessan kahvoissa ja nappuloissa. Ei edes käsien pesusta tullut apua, sillä vettä tuli liian pienenä norona.

Minulla on ilmeistä taipumusta bakteerikammoon. Tutut vähän naureskelevat, kun pesen kädet heidän mielestään kovin usein ja aina melkein kyynärpäitä myöten. Tapa tuli käyttöön vuosia sitten sairaalassa, kun kävin usein tervehtimässä potilaana ollutta sukulaista ja oli jokin epidemia. Hoitajat opastivat minut käyttämään joka kerta sisään mennessäni ovenpielessä ollutta pesuvekotinta.

Nyt kotona on pelko päällä ja tarkkailen kurkun tuntemuksia. Vielä ei tunnu mitään. Lääkelaatikossa on  Panadolia ja nuhasuihketta ja Apteekkarin kurkkupastilleja. Kohta alkaa varmaankin taas kausi-influenssarokotus. Sinne menen taas heti kun mahdollista, mutta tähän akuuttiin huoleen se ei ehdi.

Monelta taholta olen kuullut järkyttävän väitteen, että yskänlääkkeet ovat turhia, samoin kuuma rommitoti. Kaikelta hyvältä ja luotetulta yritetään viedä maine ja kunnia! On se niin surullista. Rommitotia olen käyttänyt vuosikymmenet, hunajalla maustettuna. Hyvin on toiminut, ainakin hetken. Lapsuudessa oli käytössä oikein hyvänmakuinen yskänlääke, joka todella auttoi, muistaakseni. Se oli niin hyvää, että sitä käytiin salaa ottamassa, vaikka pullo oli yläkaapissa piilossa.



maanantai 11. maaliskuuta 2013

Jokapäiväinen muovipussileipämme



 

Kutsuin ystäväni pienimuotoiseen syntymäpäiväjuhlaan. Valmistelussa iski taas kerran harmistus, ettei enää ole pieniä kivijalkakauppoja, joista saisi herkkuja. On vain kahden ison ketjun marketteja.  

Töölöntorilla oli vielä muutama vuosi sitten herkkukauppa. Ei ole enää. Kappahalleista saisi vielä laatutuotteita, mutta sellaisia ei enää ole lähellä.  

Erityisen harmillinen esimerkki on leipä. Marketeissa ne ovat enimmäkseen selluloosan makuista tehdastavaraa. Pienten kotileipomoiden aika taitaa olla lopullisesti ohi.  

Vielä Helsinkiin muuttaessani (1970) täälläkin oli laatuleipää. Muistiini jäivät mm. pietarinlimppu, Elannon eloleipä ja Fazerin sämpylät. Niissä oli aromia. Enää ei ole kuin muovipussiin pakattuja nihkeitä, valmiiksi viipaloitua bulkkituotteita, jotka eivät tuoksu miltään. Kesäkotini maisemissakin pohjoisella Pirkanmaalla on parempaa. Siellä on sentään Linkosuon rievää, Leivon vuokaleipää, Pälkäneen perunalimppua  ja Pirjon porkkanasämpylöitä.  

Olen vuosien varrella päässyt maistamaan monia maakuntien perinneleipiä. Joukossa oli varsinaisia herkkuja. Jostain on muistikirjaani tallentunut aiheeseen liittyvä Kanteletarta mukaileva loru (lorun alkuperä on jäänyt merkitsemättä - tietääkö joku?):  

"Oli ennen marjasanki,
marjasangesta sepiikki,
sepiikistä lättäkyrsä,
lättäkyrsästä läpyskä,
läpykästä krällilimppu,
krällilimpusta topakku,
topakusta ristileipä,
ristileivästä pielava.  

Lapsuuteni parhaat leivät sain sukulaispaikassa maalla, jossa emäntä leipoi itse ja kirnusi päälle voita. Jyväskylässä oli muutama pieni kotileipomo ja isompi Ruthin leipomo. Erityisen hyvä muistikuva jäi Kuopiossa sijainneesta Hätisen leipomosta 1970-luvulla. Vietin sillä suunnalla vuoden verran ja tulin asiakkaaksi. Ei taida Hätistäkään enää olla. En ole tullut sen koommin poikenneeksi siellä päin.  

Huonoon suuntaan tässäkin on kehitys mennyt. Tarvittaisiin niitä pieniä kauppapuoteja (sellaisia kuin kuvassa - Elanto) ja niihin tavarantoimittajia. Mutta tiedän kyllä, etteivät sellaiset pärjää jättiläismarketeille.
 
 

 

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Herkuttelemaan

Töölöntorin palvelutaso romahti, kun Nybergin Herkku taannoin lopetti toimintansa. Torikauppakin on vuosien varrella käynyt niukaksi. Jäljellä on vain Alepa.

Nurkan takana Töölöntorinkadulla on kyllä yhden sortin herkkukauppa, mutta sen valikoima rajoittuu kahvi- ja teelaatuihin ja suklaaseen. Hyvä niinkin, olen niiden kaikkien ystävä. Muilta osin kotitorini laitojen kaupallinen tarjonta koostuu nuottikaupasta, silmälasikaupasta, viinakaupasta, pankista ja kahdesta ravintolasta. Ja nakkikioskista.

Jos herkkuruokia kaipaa, on lähdettävä kauppahalliin, joita on Hakaniemessä ja Etelärannassa. Jälkimmäinen sattuu olemaan aika lähellä työpaikkaani, joten sinne tulee usein poiketuksi. Takavuosina halli oli myös kotikulmillani Tunturikadulla sekä Hietalahden torilla, mutta ne on suljettu. Lehtitieto väittää, että Hietalahden avaamista suunnitellaan taas, sillä nykymuodossaan antiikkikauppana se ei ole kovin hyvin menestynyt.

Sitten on tietysti Stockmannin herkku. Siellä poikkesin tänään, sillä olen hankkimassa aineksia suunnitteilla oleviin pieniin pitoihin.

Stockmannin herkku on aika epäterveellinen paikka. Siellä nimittäin menettää helposti mielenrauhansa.

Niin kävi minulle tänään. Jotenkin unohdin, miksi menin sinne. Kiertelin ja katselin ja keräsin koriin kaikenlaista kiinnostavaa. Vasta kotona huomasin harmikseni, että ostokseni eivät mitenkään liity suunnittelemiini kekkereihin. Ymmärsin ostaneeni itselleni maisteltavaa, en muille tarjottavaa.

Maistelin. Kyllä siitä mielenrauha palautui. Ainakin sen verran, että päätin mennä huomenna uudestaan, mutta tällä kertaa ostoslistan kanssa.

Maistellessa kirjoitin sen listan ja sijoitin sen valmiiksi olkalaukkuni pikkutaskuun.

Kuvassa oleva ostoslista ei ole se. Hyödyllinen tuollainen lista silti olisi. Tosin näppäryydestään huolimatta se taitaa sisältötarjontansa osalta olla vähän suppea Stockmannin herkkuun menijälle. Ehkä Alepaan menijälle sopiva, kun Elantoja ei enää ole. (kuva klikkautuu lukukelpoiseen kokoon)

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Väärin valittu

Dessutom on hieman mietteliäänä seurannut Yle Teemalla esitettyä sarjaa ”Matematiikan historia”. Sen matemaattisista sisällöistä en ole paljoakaan ymmärtänyt, sillä opiskeluni päättyi lukion arvosanaan 8 ja ylioppilaskokeen arvosanaan c. Sen koommin en ole asiaan koskenut. En silti ole havainnut haittaa taitojeni vähäisyydestä.

En ole tarvinnut matematiikan taitoja mihinkään. Vaativinta oli Elannon kuittien yhteen laskeminen bonuksien saamiseksi, mutta sitten Elanto katosi ja loppui sekin. Toinen oli veroilmoituksen ammattikirjallisuuden yhteen laskeminen vähennysten saamiseksi, mutta sekin on käynyt vähäiseksi.

Tv-ohjelma ohjaa kuitenkin mietteitä siihen suuntaan, että paljon olen menettänyt hylätessäni matematiikan. Se avautuu kiehtovana elämänmuotona, jollakin tavalla filosofiaa lähestyvänä tieteenä.

Minulla on ilo tuntea läheisesti kaksikin matematiikassa pitkälle edennyttä ihmistä. Heitä kuuntelemalla olen tuntenut jopa kateuden värähdyksiä ymmärtäessäni, kuinka paljon minulta jää ymmärtämättä. Myös monet tuntemani muusikot puhuvat matematiikan merkityksestä taiteelleen.

Valitsinkohan aikoinaan lukion alussa typerästi, kun en satsannut matematiikkaan?

¤

Sen tiedän varmasti, että lukion ainevalinnoissa minulle sattui eräs toinen virhe. Piti valita joko kielilinja (latina) tai reaalilinja (kemia ja fysiikka). Latinan opettaja oli tunnettu vaativuudestaan. Fysiikassa & kemiassa oli kaksi opettajaa: toinen maineeltaan tiukka ja toinen lepsu. Meillä muutaman kaverin kanssa linjavalinta perustui tähän. Olimme fysiikan luokan ovella kyttäämässä, kumpi opettaja tulee. Jos tulee lepsu, valitsemme hänet. Jos tulee tiukka, valitsemme latinan.

Tuli se lepsu.

Fysiikan ja kemian opinnoista ei siis tullut mitään, se oli yhtä höpsötystä. Tuntui vain mukavalta, kun pääsimme helpolla.

Jälkeenpäin olen katunut. Yliopiston latinan pro exercitio -kurssilla olisi ollut suuri etu lukio-opinnoista. Mutta nuori ihminen tunnetusti on likinäköinen. Kuinka turhanaikaisin syin tulikaan tehtyä väärä valinta.

¤

Kerran tunnen olleeni itse väärän valinnan kohteena. Se tapahtui alakoulussa 60-luvun alussa. Opettaja pisti luokan valitsemaan keskuudestaan ”hyvää koulutoveria”, jolle annettaisiin Hymypoika-patsas.

Siitä valinnasta tuli täysi ilveily, jossa piilopääasiaksi nousi opettajalle kenkkuileminen. Luokan pojat koiruuttaan äänestivät minua, Dessua, vaikka luokassa olisi ollut oikeasti kilttejä ja ahkeria oppilaita. Minä en sellainen ollut, kaukana siitä. Tyrmistyksekseni voitin.

Mitään asiaa en muista hävenneeni niin kuin Hymypojan voittamista. Se tuntui maineen menetykseltä, ja pitkään siitä minulle irvisteltiinkin. Äiti kyllä riemastui, mutta sillä ei ollut merkitystä. 

Tuossa se patsas kuitenkin edelleen astiakaapin päällä virnistelee, vaikka valinta meni väärin.