Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit

torstai 14. maaliskuuta 2024

Rienausta


Taas ilmestyi kiinnostava kirja.

Tätä onkin odotettu. Paavo Rintala näyttää joutuneen unohduksiin nykylukijoilta, joten ehkä tämä uutuus palauttaa hänet huomionarvoiseksi uusillekin lukijoille.

Näin jälkeenpäin on vaikea ymmärtää niitä kohuja ja skandaaleita, joita Rintala kirjoillaan sai aikaan. Mummoni ja Mannerheim (1960) ymmärrettiin kriittiseksi arvovaltaista sotamarsalkkaa kohtaan ja Sissiluutnantti (1963)  esitti sodassa palvelleet lotat inhimillisinä olentoina, joilla saattoi olla jopa seksuaalisia haluja.

Voiko pahempia loukkauksia enää keksiä? Sietämätöntä, että moista roskaa Suomessa saa julkaista. Närkästyneet luonnehtivat Rintalaa muun muassa kääpiösieluiseksi tyhjätaskuksi, joka koetti täyttää mahansa ja kukkaronsa marskia ja lottia herjaamalla.

Ja kohta perään kirjallinen meno ja meininki vain yltyi. Hannu Salama kirjoitti Juhannustanssit (1964).  Siitä nousi entistäkin isompi meteli, sillä ”herjaamisen” kohteena oli edellisiäkin ylempi taho, itse Isä Jumala. Käräjille siitä kirjailija päätyi.

Näiden tapahtumien värikkäistä käänteistä voi lukea tarkemmin tästä artikkelista: (KLIK)  

Tällaista hupia ei enää ole. Nämä olivat ikäisilleni kirjallisia sukupolvikokemuksia, joista jäi iso muisto.  Niistä kirjoitettiin paljon ja julkaistiin sekä pilakuvia ja pakinoita että tutkimuksia. Irvileuoille riitti aineistoa.  Asenne levisi laajalle.

Kuulun sukupolveen, joka riekkui ja rienasi ja puhui välillä läpiä päähänsäkin ärsyttääkseen itsehyväistä porvarillista asennetta ja lyödäkseen ”tuhannen p----n päreiksi” silloisen hienostelun, jossa tuhmia puhuneiden suut suljettiin tai pestiin saippualla.

Sitä vaan mietin, että onkohan se asenne ihan kokonaan loppunut vieläkään.

(Kari: Arijoutsin joulupippuri 1964)















 

maanantai 11. maaliskuuta 2024

Kyllä muistan

Eräs tuttava kertoi kirjoittavansa muistelmiaan. En ollenkaan yllättynyt.  Lisäksi hän kertoi mainitsevansa minutkin muutamassa 1970-luvun kohdassa.  Sekään ei yllätä.

Vähän kuin olisi lupaa pyytänyt. Että ei kai minua haittaa, jos mainitsee. Vielä hän ei olut varma, tuleeko nimi esiin vai ilmaiseeko hän jotenkin anonyymisti ”eräs ystävä” tai jotakin sellaista.

Ei ollenkaan haittaa. Ystäviä todellakin oltiin ja ollaan edelleen, vaikka usein ei tavatakaan. Kyllä minä ne samat muistan. Tuttavapiiri kyllä tunnistaa, kuka tämä ”eräs ystävä” on. Ja näitä ”eräitä ystäviä” riittää kirjaan isompikin joukko.

Lauantain (09.03.24) HS kirjoitti pitkän jutun ihmisistä, jotka ovat tunnistaneet itsensä tutun kirjailijan romaanihenkilön mallina. On aiheutunut riitoja ja pahaa mieltä. Kuva ei aina ole ollut kaunis. Toisaalta vääriä tunnistuksia on myös ollut. Eräs tuttu kirjailija kertoi joutuneensa hankaluuksiin tällaisessa tapauksessa. Joku kiivas lukija oli ”tunnistanut” itsensä kirjasta eikä millään suostunut uskomaan epäilyä aiheettomaksi.

Muistelmat ja elämäkerrat ovat suosittuja.  Kun katselen omaa toteutunutta lukulistaani viime vuosilta, huomaan, että juuri tähän suuntaan minunkin valintani ovat painottuneet.

Aivan erityistä viehtymystä huomaan tunteneeni kirjoihin, joissa kerrotaan suunnilleen itseni ikäisten ihmisten elämästä. Tuttu aikakausi, samansuuntaiset elämänvaiheet, sukupolvikokemukset, tutut paikat, usein tutut henkilötkin. Näistä lukee mielellään – ihan kuin minä itsekin pyörisin siellä kertomuksessa mukana.

Tässä näitä sukupolvikuvauksia – seassa toki muutaman vanhemmankin kirjailijan henkilökuvia. Mutta kaikkien näiden nuorempien kanssa olen sattunut kulkemaan hyvin paljon samoja reittejä, jotka hyvin muistan.

 






perjantai 1. maaliskuuta 2024

Nuori ja notkea

Aina välillä näitä on ennenkin ollut, mutta kyllä tämä nyt on hankalimmasta päästä. Sopivaa asentoa ei meinaa löytyä.


959 sivua, noin 7 cm paksu, painava kuin miesten kuula. Puntaria minulla ei ole – en saa mitatuksi, kelpaisiko tämä kuulantyöntövälineeksi. Pienenpuoleista pränttiäkin vielä. On siinä kirjalla mittaa.

Melkein sata sivua olen lukenut ja hyvin vetää. Pää nauttii virkeästä tekstistä mutta kädet väsyvät. Tavallinen lukuasento nojatuolissa ei ole hyvä.

Miten asettuisin lukeman?

Jos pistän kirjan pöydälle, lukuasento tulee niskasta ryhdittömäksi. Pää on etukenossa, leuka melkein rintaa vasten. Ainoa kelvolliselta tuntuva asento on mennä sohvalle selälleen, kasata tyynyjä hartioiden ja niskan alle ja asettaa kirjan paino ylävatsan päälle. Tämä taitaa olla ainoa tietämäni hyöty, joka isonpuoleisesta johtajanvatsasta on. Pysyy kirja riittävän lähellä ja riittävän korkealla ilman käsivoimia.

Mutta mutta…

Liiallisesta makailusta minua juuri moitittiin. Olen kulkenut fysioterapeutilla selkävaivoja korjaamassa. Selkälihaksia pitäisi vahvistaa, jotta ryhti pysyisi suorana ja notkeus paranisi. Nuori notkea naisterapeutti yrittää hyppyyttää minua oikein kunnolla. Tätä vauhtia olen kesään mennessä sellaisessa notkeustilassa, että voin tuosta vain pinkaista 110 metrin aidat ja osallistua seiväshyppyyn.

Tästä painavasta kirjasta en taida mainita hänelle mitään. Luultavasti hän määräisi minut lukeman kirjan suorana seisten kirja eteen suoriksi ojennetuissa käsissä.



 

perjantai 23. helmikuuta 2024

Hyvä ihminen?

 

Voiko maailmassa olla ollenkaan hyviä ihmisiä? Epäilyjä on esitetty.

Kirjallisuus tuntee yhden. Hänestä kerrotaan näytelmässä Setšuanin hyvä ihminen. Sen on kirjoittanut Bertolt Brecht (1942). Siinä kolme jumalaa päättää lähteä maan päälle etsimään, löytyykö sieltä edes yhtä hyvää ihmistä. Jos löytyy, maailma voidaan jättää ennalleen.

Yksi hyvä ihminen yllättäen löytyy. Hän on setšuanilainen ilotyttö Šen Te. Hänelle jumalat lahjoittavat rahaa, jotta hän pääsee parempaan elämään. Tyttö perustaa tupakkakaupan, mutta kohta ihmiset alkavat käyttää tytön hyväsydämisyyttä hyväkseen. Tyttö menettää siinä rahansa. Hänen on rakennettava itselleen sivupersoona, joka on kova ja tinkimätön omien oikeuksiensa puolustaja.

Brecht on toisaalla kirjoittanut:

"Koko elämämme me taistelemme toimeentulomme puolesta - toinen toistamme vastaan. Vanhemmat taistelevat lapsista, lapset perinnöstä. Pikkukauppiaat taistelevat työnantajia ja toisia työläisiä vastaan työpaikastaan. Maalaiset taistelevat kaupunkilaisia vastaan. Oppilaat taistelevat opettajien kanssa. Yleisö taistelee viranomaisia vastaan. Tehtailijat taistelevat pankkeja, yhtymät yhtymiä vastaan. Ja niin edelleen  -  mikseivät sitten loppujen lopuksi kansat taistelisi kansoja vastaan?"


Tämän perimmäisen filosofiansa Brecht puki näytelmiksi, joissa kaikissa on sama pohjavire: ihminen käyttää aina jotakuta hyväkseen ja hyväksikäytetty jää jalkoihin ja katkeroituu.

Brecht vietti vajaan vuoden Suomessa pakomatkalla natsi-Saksaa. Kesän 1940 hän vietti Hella Wuolijoen vieraana Marlebäckin kartanossa Iitissä. Siellä hän kirjoitti näytelmän Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti, joka oli Wuolijoen pohjustama aihe. Myöhemmin ilmestyi teos Pakolaiskeskusteluja, joka sijoittuu Helsingin rautatieaseman ravintolaan. Helsingissä ollessaan hän asui osoitteessa Köydenpunojankatu 13 – siinä maineikkaan Kannas-nimisen kapakan vieressä.


Hän sai myös aiemmin aloittamansa Setšuanin hyvän ihmisen valmiiksi Suomessa. Monet näkevät näytelmässä yhä suomalaisen kaamoksen aiheuttamaa synkkyyttä ja toivottomuutta – tätä minkä minäkin juuri nyt näes katsoessani ikkunasta ulos. Šen Te lausuu (suo. Elvi Sinervo):

Ranskalainen sarjakuva Brecht pour debutants (1982, teksti Michael Thoss, kuva Patrick Boussignac) näyttää osuvasti Brechtin Suomen-vierailun olennaiset kohdat. Hella W:n kanssa ollaan saunassa ja uimassa. Siinä Suomen luonto oli kauneimmillaan, ja sekin tarttui Brechtin teksteihin runossa Suomalainen maisema (suom. Arvo Turtiainen)












sunnuntai 28. tammikuuta 2024

Parempaakaan tekemistä

On vaaalipäivän aamuyö. En ole paljon ehdokkaiden televisioväittelyitä katsellut enkä vaalikoneita kokeillut. Tiesin ilmankin, ketä äänestän.

Äänestin ennakkoon. En taktikoinut, vaikka selvää oli, että ehdokkaani ei pääse toiselle kierrokselle. Luotin, että toissijainen ehdokkaani pääsee. Sitten äänestän häntä.

(Kuvassa entisiä vaalien voittajia Neitsytpolulla sijaitsevan  ravintola Saslikin Presidentti-kabinetin seinällä. Siellä olin äskettäin viettämässä erästä vuosijuhlaa.)

Viime hetkillä on kuitenkin noussut epävarmuutta. Entä jos toissijainen ehdokkaani ei pääsekään jatkoon?  Voiko käydä niin, että joudun kakkoskierroksella äänestämään ehdokasta, joka ei ole edes kolmossijalla arvostuslistallani estääkseni kaikkein kammottavimman vaihtoehdon nousun presidentiksi?

Taitaa käydä niin, että illalla katson televisiosta vaalitulosohjelman, vaikka parempaakin tekemistä olisi tarjolla.

Parempaa tekemistä on ollut myös noiden runsaiden vaalikeskustelujen aikaan. Olen katsellut elokuvia ja dokumentteja.

Kaija Saariahosta kertovan Universumin kaiut katsoin kahteen kertaan – niin antoisa se oli tällaiselle musiikin tumpelolle. Ohjelma auttoi ymmärtämään.

Taas kerran muistuu mieleen, että monenlaisessa minäkin olen osunut olemaan paikalla. 1970-luvun loppupuolella istuskelin usein Sibelius-Akatemian kuppilassa. En minä siinä talossa ollut oppia saamassa vaan riiustelemassa. Odottelin oppituntien päättymistä ja riiustelukumppanin vapautumista illan rientoihin.

Juuri niinä vuosina nämä myöhempien aikojen maailmanluokan mestarisäveltäjät ja kapellimestarit olivat tavallisia opiskelijoita ja istuskelivat tauoilla samoissa pöydissä. Naamat tulivat tutuiksi. Kerran jouduin avec-ominaisuudessa jopa Korvat auki –yhdistyksen kokoukseen ravintola Eliten kabinettiin. En suoraan sanoen paljon ymmärtänyt, mistä puhuttiin, mutta ehkä se ei päällepäin näkynyt.

Selma Lagerlöfistä kertova dokumentti oli hämmentävän hyvä kuvitukseltaan. Mistä ovatkin löytäneet niin moni-ilmeistä ja tarkkaa materiaalia aikakaudesta, paikoista ja henkilöistä. Lagerlöfiä henkilönä olen ennen tätä tuntenut huonosti. Gösta Berlingin tarun, Jerusalemin ja Peukaloisen retket olen lukenut. Olen valokuvien perusteella luullut häntä Mårbackan totiseksi tädiksi, mutta nyt käsitys muuttui. Hänhän olikin aikamoinen emansipaattori ja seksuaalisten tabujen rikkoja.

Karen Blixen ei myöskään ole ollut minulle kovin tuttu. Pari kirjaa olen joskus lukenut ja elokuvan Minun Afrikkani nähnyt. Nyt löytyi elokuva, joka antaa hänestä aika oudon käsityksen yrityksessä luoda suhdetta nuoreen mieheen. Elokuva yllyttää minua paremmin perehtymään Blixenin tuotantoon.

Suosittelen: katsokaa kun ei ole parempaakaan tekemistä. Hienoa tavaraa on  tarjolla Ylen Areenassa.




 



torstai 25. tammikuuta 2024

Ei yhtään

Katsoin televisiosta elokuvan Päätalo (ohj. Hannu Kahakorpi 2008, - löytyy Ylen Areenasta). Se on kuvaus nuoren  Kalle Päätalon mutkikkaasta tiestä kirjailijanuransa käynnistymiseen. Kuvauksen ytimessä ovat tulevan kirjailijaan runsaat parisuhdekiemurat,

Blogin lukijat tietävät, että kirja-aiheista kirjoittaessani minulla on tapana kaivaa hyllystä aiheeseen liittyviä teoksia.  Otan niistä valokuvan ja pistän kirjoituksen koristeeksi. Hyllystäni yleensä löytyy aineksia kaikkeen tarpeelliseen.

Nyt perinne katkeaa. Tähän tekstiin ei tule valokuvaa Päätalon kirjoista. Syy laiminlyöntiin on helposti selitettävissä. Hyllyssäni ei ole yhtään Päätalon kirjaa.

Puuttuvan kuvan keinotekoiseksi korvikkeeksi otan kuvan hyllystäni siitä kohdasta, jossa Päätalon kirjojen kuuluisi aakkosjärjestyksen mukaan sijaita. Tuossa Aleksandr Puškinin ja François Rabelais´n välissä niiden pitäisi olla. Siihen välin pitäisi tulla 39 paksua Päätalon romaania. Ei yksi hylly riittäisi.

Kahta Päätalon kirjaa muistan joskus kauan sitten aloittaneeni, mutta kesken taisivat jäädä. Jotenkin jäi tuntuma, että sielu ja mieli olisi pitänyt reivata toisenlaiseen asentoon, jotta lukeminen etenisi. Voimaa reivaamiseen ei juuri silloin löytynyt. Se on kummallista, sillä lukijoita Päätalolla on valtavasti. Ei taida suurempaa myyntitykkiä valtakunnasta löytyä. Miksi siis minä en tämän kanssa pärjännyt?

Paljon on puhuttu, että Päätalossa rahvaan ja eliitin maku ei kohtaa. Lukijat rakastavat, kriitikot moittivat. En tunnista tätä itsessäni. Kyllä minulle ”rahvaan” kulttuuri monessa maittaa, - Ehkä joskus vielä teen uuden aloituksen. Jos innostuisin, luettavaa riittäisi vuosikausiksi.

Elokuvassa oli kolme kirjallisuusviitettä Päätalon omien teosten ulkopuolelle. Nämä kaikki sentään onneksi löytyvät hyllystäni valokuvattavaksi.

1.  Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? – Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää (WSOY 1935) on nuoren Kallen opaskirja, jota hän tutkii jatkuvasti.

2. Kalle lähettelee ensimmäistä käsikirjoitustaan kustantajille. WSOY, Otava ja Tammi palauttavat paperinipun kelvottomana kustannettavaksi. Moitteiden ydin on siinä, että kirjoitus on muodoton eikä muistuta ollenkaan romania. Kirjoittajaa suositellaan tutustumaan romaanin teoriaan esim. lukemalla Alex Matsonin teoksen Romaanitaide.

3. Gummeruksen (myöhemmin Weilin & Göösin) kirjallinen johtaja Ville Repo tajusi Päätalon lähettämän paperinipun  sisältämän lahjakkuuden sen puutteista huolimatta. Repo auttoi Päätaloa muokkaamaan kirjoitustaan julkaisukuntoon. Siitä työstä syntyi Ihmisiä telineillä -niminen kirja, ja siitä menestys alkoi. Päätalo pysyi Gummeruksella koko uransa ajan. Repo on kuvannut kohtaamistaan Päätalon kanssa muistelmakirjassa Kättentaputukset raastuvanoikeudessa (W & G 1987).

 


perjantai 19. tammikuuta 2024

Mitä opit koulussa

 


Tuttu eläkeikää lähestyvä yläkoulun ja lukion äidinkielenopettaja vaikutti suorastaan ahdistuneelta. Hän tunsi itsensä kelvottomaksi ammattiinsa. Epäpätevyyden tunne lisääntyy vuosi vuodelta, vaikka pitäisi käydä päinvastoin. Siinä ammatissa jos missä kokemuksen pitäisi lisää taitoa.

Mikä vikana?

Hän ei saa oppilaita lukemaan kirjoja. Kokonaisen romaanin lukeminen on monelle oppilaalle ylivoimainen urakka. Hyvä jos sivun tai kaksi jaksaa lukea. Senkin mieluiten kännykän ruudulta.

Muisteltiin siinä entisiä hyviä aikoja ja kehuttiin itseämme. Kyllä meidän kouluaikoinamme lukea osattiin. Ja haluttiin – ainakin enimmäkseen. Riippui kyllä paljon tyrkyllä olevasta kirjasta.

Rupesin tekemään muistinvaraista listaa kirjoita, joita minun äidinkielenopettajani pisti luokan lukemaan. Itsestään selviä olivat Kalevala, Seitsemän veljestä ja Vänrikki Stoolin tarinat. Ne kuuluivat kaikkien oppikoulujen pakollisiin luettaviin. Niistä en muista ollenkaan innostuneeni. Olisikohan ollut väärä ikä sellaisiin.

Muilta osin yhteisesti luettavien kirjojen valinta oli opettajan oman harkinnan mukaista. Muistini hämäristä lokeroista löydän 12 kirjaa, jotka kaikki ovat tallella hyllyssäni. Ei huono lista ollenkaan. Muutamista muistan suorastaan innostuneeni.

Veijo Meri: Manillaköysi

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä

Johannes Linnankoski: Pakolaiset

Ilmari Kianto: Punainen viiva

Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa

F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

William Shakespeare: Romeo ja Julia

E. M. Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta

Michel del Castillo: Tanguy, aikamme lapsi

Nikolai Gogol: Päällysviitta.

Lisäksi oli lukukirjoja, joissa oli runoja, novelleja ja katkelmia romaaneista ja näytelmistä.


Aikakaudet vaihtuvat. Minä sain tuosta lähtökohdasta vauhtia lähteä opiskelemaan kirjallisuutta. Nykynuoriso ei taida saada.

Hauska vertailukohta kouluaikojen muuttumisesta löytyy myös lauluista. Mitä tänään koulussa opit, laulavat Brita ja Eikka 1950-luvulla (linkki täällä:  klik 1) ja Pelle Miljoona 1980-luvulla (linkki täällä:  klik 2). Ei tunnistaisi, että molemmat laulavat samasta asiasta.



keskiviikko 3. tammikuuta 2024

Huomenna hän ehkä tulee

Menin lentokentälle hyvissä ajoin ennen lentokoneen saapumista. Sinne on ihan mukava mennä katselemaan kulkijoita, kun tietää, että itse ei tarvitse lähteä matkaan.

Tanskalainen tuttava lähetti joulun alla viestin, jossa kysyi, ehtisinkö avustaa hänen nuorta tuttavaansa lentokentältä Rovaniemen junaan. Kun on outo kaupunki, arvaamattomat kelit ja muut yllätykset, tiedäthän - -

Ehdinhän minä, joutilas mies. Kirjoitin uuteen kalenteriin muistiin päivämäärän ja kellonajan. Tänään se päivä tuli.

Lentokentällä kaikki on muuttunut muutamassa vuodessa niistä ajoista, kun itse olin usein lähdössä. Löysin sentään tuloportin.


Kööpenhaminan lento tuli. Siinä seisoin ja tarkkailin tuntomerkkeihin sopivaa tulijaa.

Ei tärpännyt. Huolestuminen kasvoi. Olenko väärällä portilla, väärään aikaan, väärällä lennolla? Pistin viestiä Tanskaan.

Eihän se tänään ole. Det er ikke i dag! I morgen, kære ven!

Olo oli kuin Vladimirilla ja Estragonilla kuuluisassa näytelmässä. Huomiseen valmistaudun lukemalla Beckettiä. Että osaisi asennoitua rauhallisesti odotteluun - -

Samuel Beckett: En Attendant Godot (1949) //  Huomenna hän tulee (suom. Aili Palmen 1964)  //  I väntan på Godot (sv. Lill-Inger Eriksson 1957) 



maanantai 1. tammikuuta 2024

Tänään tässä ja nyt

2023 luin vain 59 kirjaa. Se on vähemmän kuin ennen. Näin siinä käy kun somessa yöt roikkuu.

Aika monta paksua ja raskasta tietokirjaa siinä kuitenkin oli mukana (tämä on selittelyä vähän niin kuin epäonnistuneella urheilijalla: varvas kipeä, juntturainen olo, tyhmä tuomari, vastatuuli!)

Vielä huonommin meni kävelykilometrien ja muun liikunnan kanssa. Ne suorastaan romahtivat kuin mitkäkin pörssikurssit. Alkukesän leikkaus, selkävaivat, vesilammikko polven sisässä ja korona pistivät hommat tauolle. Aikaisin tullut liukkaus jatkoi. Keskiyön aerobiccaus tietokoneen määräämässä tahdissa on sentään päässyt taas vauhtiin, tosin selkää ja polvea varoen.

Elokuvia sentään ihan hyvä lukumäärä: 190. Laskennassa mukana kaikki formaatit; teatterit, televisio, suoratoisto, dvd..

Tämä oli aikuisikäni ensimmäinen ja ainoa vuosi, jolloin en muuttanut kesäksi maalle. Omaa kesäkotia ei enää ole. Saa nähdä, jääkö pysyväksi. 

Längelmäveden koti meni myyntiin 2019. Uusi löytyi Strömforsin suunnalta, mutta kolmessa vuodessa se osoittautui liian isoksi ja työlääksi, varsinkin suuren perinnepuutarhansa osalta. Se olisi mennyt pilalle puutteellisen osaamisen ja laiskan luonteen vuoksi. Talon myynti onnistui viime tingassa ennen kiinteistökauppojen ja hintatason romahdusta.

Ei kaupunkikesäkään erityisen onnistunut ollut. Nuo sairaudet ja krempat tulivat kaikki jonossa loppukeväällä ja alkukesällä, joten kunto pääsi kohdalleen vasta elokuussa. Kaupunki oli täynnä tapahtumia, mutta moni kiinnostava jäi käymättä.


Vuoden vaihtumista katselin ikkunasta. Pauketta ja mellakkaa oli tavallista vähemmän, joten siltä osin vuosi alkoi hyvin. Pakkanen on kuitenkin kamala. -15 astetta on liikaa silmilleni. Sisällä on pysyttävä. Maailman tapahtumat ja kotimaan politiikka aiheuttavat kauhunväristyksiä alkavalle vuodelle. En osaa olla optimisti, vaikka henkilökohtainen  tilanteeni onkin hankalan vuoden jälkeen taas hyvässä kunnossa. 

keskiviikko 20. joulukuuta 2023

Ilkimyksiä


Kuvassa on kirjoja itselleni. Lukeminen maittaa, kun ei ole mitään tähdellisempääkään puuhaa.

Kirjavalikoima painottuu elämäkertoihin. Vieläpä sellaisiin henkilöiden, joiden toiminta ja elämä on minulle perin juurin tuttua ilman tätä uutta kirjaakin. Aika sattumalta kävi nyt näin, ei se mitenkään tavoitteena ollut.

Aikamoisia ilkimyksiä sattuikin tulemaan.

Jörn Donnerin tietävät kaikki. Luin taannoin tuhatsivuisen Mammutin. Tai tarkemmin sanoen selailin, ei sitä kaikkea lukea jaksanut. Melkoinen määrä ihmisiä siinä tuli sätityksi, joukossa yksi läheinen tuttukin. Ja aivan väärin perustein. (Donnerista kirjoitin mm. täällä:  klik ).

Vähän epäröin ottaa tätä Donnerin rouvan löytöihin perustuvaa kirjaa luettavaksi. Olenkohan populistisella asenteella skandaalipaljastuksia hakemassa? Olen huomannut, että eräät lehdet ovat jo tehneet ”paljastuksia” kirjan herkullisimmista kohdista. Jääköhän mitään kiinnostavaa jäljelle?

Helvi Hämäläisen kirjat paljastivat aikoinaan tunnistettavien kulttuurielämän merkkihenkilöiden yksityisasioita. (Tästä kirjoitin täällä: klik ).Skandaali niistä nousi ja kirjailija joutui epäsuosioon. Ikäihmisenä kohdalle osui paluu menestykseen. Olen ollut monta kertaa kuuntelemassa Hämäläisen esiintymisiä, pari kertaa lyhyesti keskustelemassakin. Katkeruus vanhoista kokemuksista paistoi edelleen läpi.

Jukka Kajava tunnettiin teräväkynäisenä teatteri- ja televisiokriitikkona. Moni sai aihetta pahoittaa mielensä hänen tölväisyistään. Jake Nyman tunnetaan taidostaan luoda lämmintä nostalgiaa muistojen musiikin kautta. Kirjan arvosteluista olen lukenut, että ei hänelläkään ole pelkkää hyvää sanottavaa kaikista kollegoistaan ja tuttavistaan. Pirkko Saisio suututti joitakin vanhoja kavereitaan muuttamalla liikaa mielipiteitään.

Alarivissä olevat kirjat eivät ole itselleni. Minulla sattuu olemaan  lapsituttavia, kahdella eri kielellä. Kirjat ovat menossa heille joululahjaksi.

Uuttakin lastenkirjallisuutta on mukana, mutta pääpaino on vanhoissa tutuissa klassikoissa. Erityisen iloinen olen divareiden klassikkolöydöistä.

Ilkimyksiä täältäkin löytyy, tosin aika lieviä tapauksia. Eemelin ilkeydet ovat enemmänkin metkuja. Susi on kyllä oikeasti ilkeä ja hänelle käy huonosti. Ja vielä Max ja Moritz, saksalainen kuvakirja vuodelta 1865 kahdesta pojasta, jotka eivät lakkaa tekemästä kolttosia. Heille vasta huonosti käykin!

 


 

  

torstai 30. marraskuuta 2023

Kerrankin ajan tasalla


Dessu huomaa yllättäen olevansa kerrankin ajan tasalla. Aivan tapahtumien ytimessä. Yleensähän voi huikailematta sanoa, että Dessu on ajastaan jäljessä, kärryiltä pudonnut,  menneissä maailmoissa elävä.


Kun tieto Finlandia-palkinnosta tuli, voittajakirja oli kädessäni ja lukeminen edennyt sivulle 129.

Tiedän, ei pidä arvioida kirjaa, jota ei ole lukenut loppuun. Puoliväliin eteneminen sallii kuitenkin sanoa ensivaikutelmia.

Kirja vetää hyvin. Tämä ei jää kesken. Kirjasta on löytynyt paljon tuttuuden tunnetta, itsekin koetun makuista elämää.

Ihan kuin kirjailija olisi käynyt lapsuudenkodissani Jyväskylässä kuuntelemassa, millaisia sanontoja käytettiin kasvattamistarkoituksessa torumiseen.

Kirjassa maistuu vahvasti vuoden 1918 tapahtumien jättämä katkeruus ja kipu. Sekin on tuttua. sekä omasta kokemuspiiristäni että kirjallisuudesta. Samasta aiheesta on moni ennen tätä kirjoittanut, mutta naiskirjailijan ja naispäähenkilöiden kokemusten kuvauksena tämän sävykkyys on moni-ilmeisempi kuin vaikkapa maskuliinisen katkeruuden mestarikuvaajalla, Hannu Salamalla.

Tämä siis on vaikutelma kirjan alkupuolelta, edellisen sukupolven ajoilta. Merkit viittaavat, että loppupuolella aikakausi vaihtuu. Millainen kuva annetaan uuden sukupolven varttuvista tytöistä ja naisista.

Alkumerkit ovat sellaiset, että aikakauden itse kokenut mieslukija tunnistaa ne omasta kokemuspiiristään oikeiksi ja taitavasti kuvatuiksi.

Puoliväliin edennyt lukija arvioi, että Jorma Uotinen on tehnyt viisaan valinnan. Tämä silläkin varauksella, etten ole lukenut muita tarjolla olleita kirjoja edes puoliväliin.

(Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa – väärässä olemisen historia / Siltala 2023)



 

tiistai 28. marraskuuta 2023

Kadonnut nauru

[jatkoa]

Vitsit loppuivat, totisuus palasi. Tarkemmin ajatellen erityisempää hupia tästä kokonaisuudesta ei irronnut. Puuttumaan vielä jäi lajityyppi nimeltä hupailu, sellainen joita radiosta kuuli menneinä vuosikymmeninä. Esimerkkinä vaikkapa Kankkulan kaivolla.


Harmikseni muistan jälleen kerran, kuinka tärkeä olisi ollut Aristoteleen Runousopin kakkososa.

Ykkösosa käsittelee tragediaa ja epiikkaa. Kakkososa oletettavasti käsittelisi komediaa. Mutta sitä ei ole. Jossain historian vaiheessa se on kadonnut.

Säilynyt ykkösosa on suuresti vaikuttanut maailmankirjallisuuden kehitykseen, samoin vieläkin vaikkapa elokuvien dramaturgiseen rakenteeseen. Jokainen yliopiston kirjallisuustiedettä opiskellut on joutunut tenttimään tämän pienen kirjan. Olisi ollut todella mielenkiintoista tietää, mitä Aristoteles olisi antanut ohjeeksi komedian kirjoittajille.

(Kuva: Aristoteles Rafaelin freskossa Ateenan koulu 1511 - Vatikaanin museo)

Umberto Eco kuvaa romaanissaan Ruusun nimi, miten Aristoteleen kakkososalle kävi. Fiktiivinen jännityskertomus on tyrmäävä. Komedia ja siihen liittyvä nauru oli liian vaarallinen päästettäväksi julkisuuteen. Siinä olisi jopa kristinuskolle käynyt huonosti. Nauroiko itse Kristus?

Näin vaarallinen teksti piti piilottaa. Syrjäisen luostarin kirjasto oli oivallinen kätköpaikka, ja sinne asiaan vihkiytyneet munkit järjestivät tiukan suojauksen tunkeilijoita vastaan.

Keskiaikaiseen benediktiiniläisluostariin sijoittuva rikoskertomus on eurooppalaista sivistyshistoriaa parhaimmillaan. Semiotiikan professori Umberto Ecolla on poikkeuksellinen kompetenssi  upottaa romaaninsa täyteen ovelia kulttuurihistoriallisia viittauksia.

Puuttuvan Aristotelen vuoksi hylkään nyt vitsit ja höpsötykset, joiden parissa olen tuskaillut koko marraskuun. Siirryn takaisin leipälajiini – totiseen, vakavaan ja kiukkuiseen.



 

keskiviikko 22. marraskuuta 2023

Hupaisaa

 

Onnea, iloa, oi!” 4  [jatkoa]


Hupijuttujen keralla tässä mieluisimman vuodenajan kulku edelleen sujuu. Materiaalia riittää, asenne on suunnilleen kohdallaan. Vitsikokoelman yksitoikkoisuus on kuvassa näkyvien kirjojen myötä monipuolistunut. Latteuksiakin edelleen osuu matkalle, mutta välillä hupaisa juttu koristaa kasvot.

Uutta yllättävyyttä löytyi ylärivin keskellä olevasta kirjasta. Se on jostain syystä jäänyt lukematta vaikka on sijainnut hyllyssäni ties kuinka kauan.


Nenänkaivuun nautinnossa on jotain samaa asennetta kuinmuinaisessa Pahkasika-lehdessä. Liikutaan hyvän maun rajamailla, mutta täysin vakavalla naamalla. Kirja käsittelee aihettaan tieteellisen tutkimuksen näköisin menetelmin.

Tutkimuksen muotoseikat ovat kohdallaan. Aihetta käsitellään perinpohjaisesti aloittaen muinaisista Egyptistä edeten kronologisesti kohti nykypäivää – tulevaisuudennäkymiä unohtamatta. Huomiota saavat aiheen moni-ilmeiset esiintymät klassisessa taiteessa. Jopa Nenänkaivajien marssi (March of the Nosepickers) sanoineen ja nuotteineen on mukana.

Voiko loppusyksyn suloisuudesta paremmin nauttia kuin lueskelemalla tällaisia? Ulos ei voi mennä, sillä siellä on liukasta ja talvikengät ovat hukassa. Korvikkeeksi aerobiccaan keskiyöllä tietokoneelta löytyvän mallitanssin tahdissa. Kyllä tämä hirmuhellekesän voittaa! Silloin ei jaksanut mitään, nyt energiataso on taas huipussaan.

Loppuun vähän näytteitä kirjasta. Ohjeeksi ja opastukseksi osaamattomille.

Nenänkaivuun nautinto – tekniikat kautta aikain. (Nosepicking for Pleasure / Roland Flicket, kuvat Jon Higham, suom. Jouni Porio  / Minerva-kustannus 2008)

 [jatkuu]






perjantai 17. marraskuuta 2023

Leppoisaa

”Onnea, iloa – oi!” 3  [jatkoa]

”Suomalainen nauru on verkkaista ja jähmeää”, sanoi professori Matti Kuusi esitelmässään Pentinkulman päivillä Urjalassa joskus 1980-luvun puolivälissä.

Leppeimmillään se on Hämeessä, leikkisimmillään Savossa, uhoavimmillaan Pohojanmaalla, viisastelevimmillaan Turun puales ja paskantärkeimmillään politiikassa. Viimeksi mainittuun hän mainitsi kaksi nimeäkin, mutta jätän ne tässä toistamatta, sillä toinen on jo edesmennyt ryhdikäs pääministeri ja toinen on yhä vieläkin keskuudessamme sinnikkäästi tyrkyllä kaikissa vaaleissa.

Aito humoristi on pessimistinen realisti. Hän ei usko naurunsa pystyvän muuttamaan maailmaa. Hän hyväksyy sen, että maailma on vajavainen, hassunkurinen paikka. Hän saattaa jopa pikkuisen pitää näistä hassunkurisista Kekkosista ja Trumpeista. Oikea humoristi osaa pitää vinoa peiliä näiden mestareiden edessä, myös oman kansansa, ja oman puolueensa ja oman itsensä edessä.

Tarvittaisiin kunnon satiirikko pilkkaamaan oudoimpia kohteita. Sellainen saattaisi jopa muuttaa maailmaa.

Onko huumori jossain arvokkaampaa kuin muualla? Amerikkalainen hahahaa myy meilläkin hyvin ja saa matkijoita. Sen sijaan on syytä hyväksyä se tosiseikka, että ihmiskunnan enemmistö ei tule koskaan tajuamaan omaleimaisinta suomalaista huumoria, kuten Turhapuroa tai Honkajokea tai rillumareita. M. A. Numminen on tässä harvinainen poikkeus.


Lueskelen ja selailen vanhoja pakinoita, näitä Aapeleita, Ollia, Tiitusta ja Agapetusta. Matti Kuusen luonnehdinta verkkaisesta ja jähmeästä pätee muihin paitsi Olliin. Ei näitä kauan jaksa - mennyttä aikaa, pääosin terävyytensä kadottaneita. Paikoin suorastaan kiusallista. Toisaalta kyllä kiinnostavaa kulttuurihistoriaa ja ajankuvaa.

Poliittisesti ärhäkämpiä olisivat Arijoutsi, Vaasan Jaakkoo ja Sasu Punanen. Modernimpaa meininkiä edustaisivat Nenä, Johnny Walker, Origo ja Bisquit – ei enää ollenkaan verkkaista eikä jähmeää. Näihin en kuitenkaan nyt koske.

Mutta kyllä varmaan takavuosien lukija on onnellisia nautinnon hetkiä kokenut lukiessaan näitä leppoisia Aapelin pipanoita. Onhan siinä kahdeksan (yleispätevää?) ohjetta onnellisuuden saavuttamiseksi. Suomi on nykyisin maailman onnellisin maa - olikohan jo  silloin?

[jatkuu]





tiistai 14. marraskuuta 2023

Oivaltavaa

”Onnea, iloa – oi!” 2    [jatkoa]

Vitsikirjasta ei pitkäksi aikaa riemua riittänyt. Se siirtyi kirjaston kierrätyshyllyyn.  Ehkä se löytää sijan suvaitsevaisemmasta kodista.

Huomattavasti paremmin maittoi vuodelta 1996 peräisin oleva omaperäistä kekseliäisyyttä osoittava ”sanakirja” Elimäen tarkoitus ja sen jatko-osa Elimäen perimmäinen tarkoitus. Tekijöinä on nimekäs joukko: Silja Hiidenheimo, Kirsti Määttänen, Tuomas Nevanlinna ja Tarja Roinila (Loki-kirjat 1996 ja 1997)

Elimäen tarkoitukset  eivät ole käännöksiä, vaikka lähdeteokseksi mainitaan The Meaning of Liff (Douglas Adams & John Lloyd 1983). Ne ovat alusta loppuun sovituksia suomenkieliseen nimistöön ja sanastoon.

Ideana on tehdä sanakirja, jossa annetaan nimi ihmisen arkipäiväisille kokemuksille, jotka ovat tuttuja kaikille mutta joilla ei ole nimeä. Nämä nimet on etsitty tienviitoista ja paikannimistä, joita löytyy, kun ajellaan pitkin ja poikin Suomen maanteitä. Nämä nimet on siirretty kirjassa tienviitoista ihmisten suuhun.

Tässä työssä on tarvittu luovaa mieltä. Voi kuvitella, että tekijöillä on ollut hauskaa – vähintään yhtä hauskaa kuin lukijalla hänen maistellessaan tienviittojen nimiä uudessa merkityksessä  - vielä nyt yli neljännesvuosisadan jälkeen ensitutustumisesta.

Löysin tietokoneeni varastosta näytteitä Elimäen tarkoituksesta. Keräsin nämä aikoinaan aivan muuhun käyttötarkoitukseen – tietämättä mitään internetistä ja aavistamatta, että listalle löytyy joskus uusintakäyttöä.

[jatkuu]