Jos minulla olisi ...

Nyt se on selattu. Voin siis kommentoida.

Tuttu lehtori toi pyynnöstäni koulujen uusimman kohuteoksen. Sen verran kiire oli, että olisi liioittelua käyttää sanaa ´lukenut´, mutta kyllä ´selaaminenkin´ aika tarkan käsityksen antoi.

On sitä moni kommentoinut, vaikka ei ole edes selannut. Sitä se poliittisesti ja uskonnollisesti motivoitunut populistinen kansankiihotus teettää.  Kommentoijat ovat kyllä tuttuja, ja laajalti on kiihotus tainnut tepsiä.

Jos minulla olisi yläkouluikäisiä poikia, antaisin kyllä lukea. Enkä tytöiltäkään kieltäisi. Itse asiassa jokaisen aikuisenkin miehen pitäisi lukea tämä. Jo kirjan nimestä Respektiä voi paljon päätellä tämän kirjan sävystä ja asenteesta.

Muutama yksittäinen sana on, joiden tyylisävyä vieroksun, mutta ne ovat vähäinen sivuseikka ja minä olen vanha pieru arvioimaan murkkujen sävyjä. Muilta osin kuuluisa kääntäjä Juha Hurme on hienoa kieltä. Populistien kiihotuskirjoituksista sain käsityksen, että kirja on suoraan Sodoman ja Gomorran kirjastosta Suomeen salakuljetettu.

Mitenkähän populistien mielestä murkkupojille pitäisi seksistä opettaa? Netistä ne kuitenkin katsoisivat. Eikö kainostelematon opaskirja ole parempi? Tutkimuksen mukaan noin 30 % pojista on ollut ensimmäisessä yhdynnässä alle 16-vuotiaana, tytöistä 25 %. Seksivietti on nuorella ihmisellä hyvin voimakas, mutta monilla aikuisella tuomitsemisvietti vielä voimakkaampi.

Minun aikanani koulussa ei ollut seksivalistusta. Keskisuomalaisessa pikkukaupungissa 60-luvun puolivälissä valistukseni sain ruotsalaisista ja tanskalaisista pornolehdistä, jotka kiersivät koulussa kädestä käteen. Niistä jäi hyvin ruma muistikuva.

Seksi myy hyvin. Iltapäivälehtien lööpeissä on jatkuvasti aiheeseen viittaavia otsikoita. Netin klikkiotsikot nousevat esiin kaikkialta. Jopa näin siveän sivuston kuin Töölöntorin blogin kaikkien aikojen luetuimmat tekstit ovat aiheeseen liittyviä. Hakukone on huomannut, että teksteissä on sellaisia sanoja ja sisältöjä.

1 Kultainen nuoruus  (klik 1)               2  Alaston naku housut pois (klik 2)

Eikä seksuaalisuus ole pelkkää kaupallisuutta. Tasokas kirjallisuus käsittelee aihetta monin tavoin. Keräsin hyllystäni suomalaisten nuorten naisten esikoisteoksia vuosien varrelta. Seksuaalisuus on näissä vahvasti esillä, mutta eipä taida tällainen naisnäkökulma isommin päätyä nuorten miesten luettavaksi.

 

Ellei joku satu tietämään

 

• -  Ellei joku satu tietämään, mitä eläkkeelle pääseminen tarkoittaa, niin kerrottakoon asia: Kun ihminen elää tarpeeksi vanhaksi, hän saa kaikessa rauhassa tehdä juuri mitä haluaa.

• -  Elämä ei ole rauhallista, Nuuskamuikkunen sanoi ihastuneena. - En tiennyt mitään, mutta oletin kaikenlaista enkä tehnyt kerrassaan mitään vanhasta tottumuksesta. Olin hyvin onnellinen.

• ”Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeää ja arvokasta ja ikiomaa. Sitten saavat pakkaset ja pimeys ja myrskyt tulla minkä ehtivät.”

• Hemulin ympärillä kaikki elivät säännötöntä ja joutilasta elämäänsä, katsoi hän minne tahansa, aina hän huomasi jotain kuntoon pantava, ja hän uurasti itsensä miltei hengiltä saadakseen muut ymmärtämään miten näiden pitäisi järjestää asiansa. Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa. Olipa kerran rouva, joka rakasti tavaroitaan. Hänellä ei ollut lapsia ilonaan tai harminaan, hänen ei tarvinnut tehdä työtä tai valmistaa ruokaa, hän ei välittänyt siitä, mitä ihmiset ajattelivat hänestä, eikä pelännyt mitään. Ja hän oli kadottanut leikkimielensä. Toisin sanoen, hänellä oli ikävä.

• Riippumatolla ei ole sijaa velvollisuudentuntoisessa elämässä.

• Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen lämpöiselle kuonolleen ja suli. Hän tavoitti niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, Hän katsoi ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvojaan kohti.  Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä ja kevyinä kuin untuvat.
  -  Näinkö se käykin, mietti Muumipeikko. Ja minä kun luulin, että lumi kasvaa alhaalta ylöspäin.

• Kukaan ei tullut kyselemään, kuinka hän voi,  eikä sitten alkanut puhua muista asioista, antamatta hänelle aikaa pohtia, voiko hän hyvin vai huonosti.

• Näyttää paljon siistimmältä,
  kun tiskit ovat piilossa sängyn alla seuraavaan sateeseen asti.

• Muumitalossa oli aamiaiseksi pannukakku, suuri, keltainen pannukakku vaapukkahillon kera.  Sitä paitsi oli eilistä puuroa, mutta koska kukaan ei sitä halunnut, se päätettiin säästää huomiseksi.

• Hän ei ollut siivonnut juuri ollenkaan, sillä näin kaukana ei juuri ollut tomua, eikä siivoamista pidä aatteena liioitella.

• Välistä täytyy olla vihoissaan, jok'ikisellä on oikeus suuttua. Mutta Muumipappa on vihoissaan väärällä tavalla. - Hän ei puhalla mitään ulos, hän vetää kaiken sisään.- Hän ei osaa suuttua, sanoi Pikku Myy - Se hänessä on vikana.

• -  Usko minua, mikään ei ole niin vaarallista kuin sisällä istuminen, sanoi Hemuli.
  -  Niinkö? sanoi Muumipeikko.
  -  Niin. Silloin saa helposti kaikenlaisia aatteita.

• Sinä vaikutat kamalan viisaalta sen takia ettet koskaan sano mitään.  (Hemuli Nuuskamuikkuselle)

• -  Kuuluisuushan on ikävintä mitä on, Juksu sanoi. - Aluksi se on ehkä hauskaa, mutta sitten se tuntuu aivan tavalliselta ja lopulta sitä voi pahoin. Aivan kuin karusellissä ajaminen.

 

Se on täällä taas

Selittämätön ilmiö on, että suunnilleen kerran vuodessa kadotan himon lukea fiktioita. Nyt se on täällä taas.

Ei se fiktiosta itsestään taida johtua, tai sitten johtuu – en ole varma. Ihan kunnollista luettavaa minulla olisi. Nytkin Tommi Kinnusen uutuuskirja Kaarna. Se näyttää olevan Finlandia-ehdokkaanakin. Mutta se nyt vaan ei ole lähtenyt imemään. Samoin kävi Kari Hotakaisen uudelle K-ruokakauppakirjalle Helmi.

Onneksi on elämäkertoja ja biografioita. Ne pelastavat, kun lukemien takkuaa.

Nyt osui lukulistalle muutama hieman hankalampi henkilökuvaus. Erityisen paljon odotin Eeva Kilvestä kertovalta kirjalta Nämä juhlat jatkuvat vielä. Kilpi on yksi mielirunoilijoistani. Mutta kirja olikin omituinen fanittamiskokoelma. Kustantaja Anna-Riikka Carlsson kyläilee Kilven luona, kahvia juodaan, menneitä muistellaan, terveisiä kerrotaan ja iäkästä kirjailijaa kehutaan. Muuta ei ole, mutta näistä aineksista saadaan kokoon laajahko päiväkirja. Kilven tuotanto jää niukalle huomiolle.

Mirkka Rekola on ollut minulle hieman hankala lyyrikko. Tuotanto ei ole kaikin osin auennut. Nyt Jonimatti Joutsijärven kaksiosainen teos selvittää perin pohjin kirjailijan elämänvaiheet ja avaa myös onnistuneesti tuotantoa ja sen taustoja. Kirjat ovat huomattavan paksuja, ja välillä tulee lukemisen uupumus. Tiivistämisen varaa olisi ehkä ollut. Mutta tämä on hyvä pohja päästä paremmin kiinni kirjailijan tuotantoon.

Kiinnostus Rekolan tuotantoon taitaa olla muutenkin lisääntymässä. Esseekokoelmasta Esittävästä todellisuudesta (2007) on pian ilmestymässä Henrika Ringbomin tutkielmia ruotsinkielisessä Ellips-sarjassa. Täytyypä tutustua.

Tarja Halosen presidenttikaudelle ja sen jälkeiselle ajalle osuneita ongelmallisimpia maailmantapahtumia tarkastelee Meri Valkaman haastattelukirja Perinnönjako. Varsinkin kontaktit Putinin kanssa saavat huomiota.

Tämä kirja veti hyvin. Valkama on taitava kirjoittaja, ne näkyi jo hänen poikkeuksellisen vahvassa esikoisteoksessaan Sinun, Margot. Hän saa Halosesta paljon irti, eikä kirja ole pelkkää ylistyslaulua. Pääosassa on ihminen, ei korkea instituutio.

Synkät maailmantapahtumat vievät entisen presidentin mietteet perimmäisiin kysymyksiin. Optimismin häivähdys kuitenkin säilyy. Kirja päättyy Eeva Kilveltä lainattuun runoon.

Lisää henkilöhistoriaa on tulossa luettavaksi. Tilauksessa ovat uudet kirjat Aulikki Oksasesta ja Matti Klingestä. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, kohtapuoliin onnistuu taas fiktiokin.

 

                                                                                                    (Eeva Kilpi)

Pohjanmaan kautta

Katsoin Ylen kotimaisten elokuvien sarjassa kaksi Antti Tuurin romaaneihin pohjautuvaa elokuvaa. (Pohjanmaa, ohj. Pekka Parikka 1988  ja Ameriikan raitti, ohj. Lauri Törhönen 1990).

En muista kumpaakaan nähneeni aikaisemmin, vaikka siihen aikaan katsoin kaikki kotimaiset uutuudet.

Enpä tunne paljon menettäneeni, vaikka nämä jäivät väliin. Elokuvien keskeinen sisältö oli äijien kännireuhaaminen, Parikalla Pohjanmaan kotilakeuksilla, Törhösellä veropakolaisina Amerikassa. Lisämausteina on ronskia puhetta, holtitonta käytöstä, sovinismia ja Törhösellä maineensa mukaisesti myös paljaita tisseijä.

Lajityyppi ei ole minulle enää sovelias. Joskus nuorena sitä saattoi pitää hauskanakin, mutta loputon toisto kirjallisuudessa ja elokuvissa on vienyt voimat. Kaupallisesti lajityyppi lienee kestomenestyjä sukupolvelta toiselle. Ja onhan näihin saatu mukaan iso joukko huippunäyttelijöitä, varsinkin Parikalle.

Tuurin kirjat sen sijaan muistan laadukkaina, vaikka vuodet ovatkin hämärtäneet muistikuvaa. Ne olisivat ansainneet moni-ilmeisemmät filmatisoinnit. Arvostan Tuurin tuotantoa, hyllyssäni on 12 kirjaa, useimmat omistuskirjoituksella.

Pohjanmaan kanssa olen viime aikoina ollut tekemisissä muutenkin. Yle Teeman kätköistä löytyi Orvokki Aution trilogiaan perustuva sarja Viistotaival, Kotipesä, Merkki päällä (ohj. Timo Bergholm 2000). Sarjan katsominen pisti lukeman myös kirjat.

Tässä sekä kirjat että filmit ovat aivan huippulaatua. Eteläpohjalaisen elämänmuodon kuvaus osuu kohdalleen, kun Larvan talon aikamiespoika Olavi (Pekka Valkeejärvi) tuo taloon nuoren miniän, Armin (Minttu Mustakallio). Äiti Laimi (Ritva Oksanen) hallitsee taloa halvaantuneen Ilmi-siskonsa kanssa. Meno ja meininki talossa on melkoista kaikkine käyttäytymiskuvioineen ja sukusalaisuuksineen.

Minun sukujuureni isän puolelta ovat peräisin Etelä-Pohjanmaalta, joten olen lapsesta asti serkkujeni välityksellä saanut kosketuksen maakuntaan, sen elämäntapaan ja murteeseen. Aution kirjat tuovat sen herkullisella tavalla esiin. Dialogin kieli on erityisen herkullista.  Se pakottaa hitaaseen lukemiseen, jossa lukija hiljaisesti maistelee omassa suussaan tutun puheenparren yksityiskohtia.

  

Salatut viestit

 

Vanhassa Aku Ankassa intiaanit lähettävät savumerkeillä viestejä toisilleen. Yritin etsiä lehteä

mutta en löytänyt. Ei myöskään Sudenpentujen käsikirjasta löytynyt. Olisin yrittänyt ottaa oppia. Vain Mikki Hiirestä löytyi kuva, mutta Mikin taito tuskin ylsi intiaanien tasolle.

Seuraavaksi yritin etsiä Googlesta tietoja savumerkeistä, mutta sitäkin oli niukalti. Ei kai sitä liiemmin ole missään muualla kuin intiaanien perinteissä. Salattua tietoa! Edes Vatikaanissa ei ole opittu kuin yksi savumerkkiviesti. Valkoinen savu tupruaa piipusta, kun uusi paavi on saatu valituksi. Ja siinä kaikki.

Seuraavaksi etsin tietoa muista salakirjoituskeinoista. Niitä on vaikka mitä. Jo Caesar aikoinaan kehitti itselleen yhden. Siinä kirjain vaihtui toiseksi aakkosissa kolmen kirjaimen päähän  A:n kohdalle kirjoitettiin E jne.

Sitten muistin, että onhan Suomessakin kehitetty oma salakirjoitus. Sen teki Jalmari Finne Herrasväki Kiljusen seikkailuissa.

Onneksi minulla Kiljuset löytyvät kirjahyllystä. Ohimennen tulin lukaisseeksi koko sarjan. Eivät ne kovin paksuja kirjoja ole.

Kiljuset on mainio sarja vuosilta 1915 – 25. Lastenkirjallisuudessa oli aivan ennenkuulumatonta kuvata perhettä, joka karnevalisoi perinteisiä tapoja ja yhteiskunnan instituutioita. Kiljuset pistivät käyntiin omansorttisensa kansalaistottelemattomuuden. Isä-Kiljunen jopa käänsi koulujärjestyksen päinvastaiseksi heti kun oli päässyt presidentiksi.

Närkästystähän sellainen tietysti aiheutti arvovaltaisilla tahoilla. Satiiri oli yleensäkin vielä vierasta. Mutta lapset pitivät kertomuksista, joissa ei yritetty opettaa mitään.

Kuvassa Kiljusten salakirjoitusohjeet.

 

Yksi anarkistinen teko päivässä

 

Onpa antoisa kirja. Fiksuja juristeja on muitakin kuin Kemppinen.

Legendaarinen Wanhan valtaus tapahtui 1968. Siitä tuli 1960-luvun radikalismin symboli. Yhdellä valtaajista oli päällään frakki. Hän oli Matti Wuori (1945 – 2005), josta tuli kansalaisaktivisti ja yksi aikansa merkittävimmistä asianajajista ja myöhemmin europarlamentaarikko sekä kansainvälisen Greenpeacen puheenjohtaja..

Omien sanojensa mukaan Wuori oli kolmeatoista kieltä puhuva keikari, joka juristina oli erikoistunut ”jumalanpilkkaan, Suomen lipun ja valtakunnanvaakunan häpäisemiseen, sukupuolikurin ja säädyllisyyden loukkaamiseen, aseistakieltäytyjiin ja yllytysoikeudenkäynteihin”.  Hänen mukaansa yksi anarkistinen teko päivässä pitää mielen virkeänä. Uransa loppupuolella hänestä oli tullut jonkinlainen ”valtakunnanviisas”, miltei Haavikosta seuraava.

Oikeustieteen emeritusprofessori Kaarlo Tuorin kirja ystävästään Matti Wuoresta ja suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta julkaistiin 2023.

Wuoren oikeustapaukset ovat nimenomaan kertomuksia Suomesta. Kirja on kuvaus suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta: yhdenlainen kertomus siitä, miten Suomesta tuli moderni oikeusvaltio, jossa perus- ja ihmisoikeudet sekä sanan- ja ilmaisuvapaus alkoivat käräjllä käydyn kiistelyn kautta rajata viranomaisten mielivaltaa. Tuori kuvaa, miten perus- ja ihmisoikeudet alkoivat Matti Wuoren työn kautta hiljalleen juurtua suomalaiseen oikeuskulttuuriin. Hän harjoitti ”strategista asianajoa”.

                                          (Aki Kaurismäki: Mies vailla menneisyyttä)

Kirja on yllättävän helppolukuinen, vaikka siinä selostetaan juridisia kuvioita. Se on täynnä tunnetta, elämää ja traagisia kohtaloita. Ja erityisen meheviä absurdeja tilanteita. Kaiken yllä leijailee Wuoren persoona – älykäs, ironinen, oikeudentuntoinen, pateettinen, narsismiin taipuva.

Käsiteltäviä käräjätapauksia ovat mm. taiteilija Harro Koskisen Sikamessias-taulu ja siitä aiheutunut jumalanpilkka-oikeudenkäynti, aseistakieltäytymiseen liittyvä yllytysoikeudenkäynti, Iranin šaahin Suomen vierailua vastustavien mielenosoitusten oikeudenkäynti sekä ensimmäisiin turvapaikanhakijoihin liittyvä oikeudenkäynti.

Kirjallisuuden ja taiteen ystävä ja suurkuluttaja Wuori oli. Hän sai jopa näytellä asianajajan roolin Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä (kuva).

Pitäisikö olla huolissaan?

Tavallisesti hyvin luotettavaksi tietolähteeksi tunnettu amerikkalainen showtähti on kertonut, että Springfieldin kaupungissa Ohiossa haitilaiset pyydystävät ja syövät kantaväestön lemmikkieläimiä, kuten kissoja ja koiria.

Siitäkös mekkala on noussut. Väitteen todenperäisyyttä on jopa uskallettu epäillä. Puhuuko veitikka totta vai pilaileeko?

Eikös Suomessakin ole esitetty televisiossa ohjelmaa nimeltä Pitäisikö olla huomissaan? Ja vuosia aikaisemmin ohjelmaa nimeltä Valehtelijoiden klubi? Tyylilaji oli kai satiiri, joka on yksi huumorin lajeista. Sitä kuulemma hölmöt eivät ymmärrä huumoriksi vaan ottavat tosissaan.

Syömiseen liittyvästä satiirista mieleen nousi heti eräs Swift, etunimeltään Jonathan, ei Taylor. Tämä jälkimmäinen kuuluu suhtautuvan penseästi mainitun amerikkalaisen showtähden puheisiin. Jonathan (1667 – 1745) sen sijaan oli menestynyt angloirlantilainen kirjailija, jonka tunnetuin teos on Gulliverin retket. Näiden kahden Swiftin mahdollisesta sukulaisuudesta minulla ei valitettavasti ole tietoa. Jotain yhdennäköisyyttä olen havaitsevinani erityisesti suun ja leuan piirteissä.

                                                      Swift Taylor                Swift Jonathan

Jonathan Swift esitti aikanaan kirjoituksessa nimeltä Vaatimaton ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen (A Modest Proposal – 1729), että lapsista voitaisiin laittaa herkullista ruokaa. (Kissojen ja koirien herkullisuudesta en löydä mistään mitään tietoa)

Monet uskoivat hänen olevan tosissaan. Swift kuitenkin pyrki osoittamaan, miten julmasti englantilaiset alistivat vihreän saaren köyhää väestöä, mutta hän sai satiiria ymmärtämättömiltä lukijoilta osakseen kannibaalin maineen. Kirjailijan mukaan hänen ehdotuksensa toteuttaminen vähentäisi katolisten määrää ja saisi miehet kohtelemaan vaimojaan paremmin, koska he tietäisivät, miten paljon rahaa vauvalla voitaisiin ansaita.

 

                                                              Jonathan Swift: Vaatimaton ehdotus, 

                                                joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen

Onneksi on ...

 

Onneksi on Yle Areena. Ilman sitä joutuisin katsomaan jalkapalloa, James Bondia, Turhapuroa ja Naked attractionia illat kaiket.

Bondit olen kyllä katsonut joskus, mutta ei niitä moneen kertaan jaksa – poikkeuksena ehkä Conneryt. Turhapuroista sain aika äkkiä kyllikseni. Nakuiluohjelmasta kuulin tutulta, ja heti piti tarkistaa, puhuiko totta. En oikein osaa ottaa kantaa, onko tällainen oikeasti sukupuolten tasa-arvoa lisäävä formaatti.

Ja sitten tuo jalkapallo. Sitä on riittänyt koko kesän, eikä loppua kai näy. Suomi ei ole mukana. Silti kansa katsoo.

Minä en osaa innostua. Minusta se on tylsää puuhaa. Ukkoja juoksee edestakaisin eikä mitään tapahdu. Sain touhuun vastenmielisyyden jo koululaisena, kun sitä pelattiin vähän väliä. Silloin sen nimi oli potkupallo.

Mutta minulla on kavereita, jotka sanovat, että menetän paljon. Ihan fiksutkin ihmiset sanovat, että se on hieno peli, jota kannattaisi seurata. Yhdestä sellaisesta, Jörn Donnerista, kirjoitinkin täällä   (KLIK 1) . Näyttipä Jörkka itsekin osaavansa.

En tiedä, miksi Suomi ei ole nyt mukana. Joitakin vuosia sitten sain naapurimaassa kuulla ylenpalttisia kehuja Suomen mestarillisesta ja viekkaasta taktiikasta, jolla sen vuoden kisoissa saavutettiin valtava menestys. Se kehu lämmitti ja melkein aiheutti minussa asenteen muuttumisen. Siitä kirjoitin täällä   (KLIK 2) 

Pelin sisällön pohdinnassa kirjailija-filosofi Jean-Paul Sartre esitti mielenkiintoisen näkökulman:

”Jalkapallo-ottelussa kaikki toiminta ja tavoitteet hankaloituvat nimenomaan toisen joukkueen läsnäolon vuoksi ”(J-P Sartre)

Tämän innoittamana aloin itsekin pohtia, miten peliin saisi lisää draamaa. Aristoteleen draaman lakien antamasta virikkeestä löytyi kekseliäs idea katsojan tylsistymisen estämiseksi. Siitä kirjoitin täällä (KLIK 3). Ehkä joskus idea otetaan käyttöön. Kannattaisi kokeilla.

Toinen ranskalainen nobelisti  Albert Camus löytää jalkapallosta suorastaan moraalin oppimisen elementtejä. Sen sijaan brittikirjailija George Orwell näkee pelissä ja penkkiurheilussa yhteiskunnallisesti kriittisenkin sävyn. Poliittisesti saattaa olla jo käytössä?

"Kaiken, minkä olen oppinut elämästä ja moraalista, olen oppinut jalkapallosta."  (Albert Camus)

 

 

Melkein ainoa mies

Luulin osaavani strategian, jolla pääsen aina haastattelun loputtua signeerausjonon kärkipäähän. Tänään taitoni kuitenkin petti.

Jono oli pitkä ja hidas. Se kiersi Akateemisen kirjakaupan hyllyjen seassa melkein koko salin ympäri. Minä olin suunnilleen puolivälissä. 40 minuuttia kesti ennen kuin pääsin perille.

Jonon hidas eteneminen tuli siitä, että kirjailija tuntui olevan puheliasta sorttia. Melkein jokaisen nimikirjoituksen pyytäjän kanssa hän aloitti juttelun. Minun kanssani hän ihmetteli, että olen vasta jonon kolmas tai neljäs mies, ja niistäkin kaksi oli vaimonsa seuralaisena.

Siis vain kaksi yksin jonottavaa miestä. Eivätkö suomalaiset miehet lue kirjoja? Vai eivätkö he lue naisten kirjoittamia kirjoja? Vai lukevatko suomalaiset miehet jonkun toisen kirjailijan kirjoja, mutta eivät hänen? Olenko siis minä, suomalainen mies, tiennyt, mihin jonoon olen tullut?

Selitin, että Olive Kitteridgestä minun kiinnostukseni alkoi, siis erinomaisesta tv-sarjasta. Sen jälkeen olen lukenut kaikki kuusi suomennettua kirjaa.

Hän pyysi minua tavaamaan nimeni omistuskirjoitusta varten. Viikonloppu on nyt pelastettu. Tulkoonpa millainen helle tahansa, minä istun nojatuolissani pöytätuulettimen hellässä hyväilyssä ja luen Elizabeth Stroutin uusinta kirjaa. Samalla esitän arvostavat onnitteluni kustannusosakeyhtiö Tammelle Keltainen kirjasto -sarjan täyttäessä 70 vuotta. 

 

Me kaikki

 

Paul Auster  03.02. 1947  -   30.04. 2024

”Me kaikki kuolemme, me kaikki sairastumme, tunnemme kaikki nälkää, himoa ja kipua, ja siksi ihmiselämä on johdonmukaista sukupolvesta toiseen. Me kaikki - useimmat meistä joka tapauksessa - haluamme yhteyksiä muihin ihmisiin ja käytämme elämämme heidän etsimiseen.” – Paul Auster

”Minusta tuntuu, että tulen aina olemaan onnellinen paikassa, jossa en ole.” – Paul Auster

 

”Maailma on niin arvaamaton. Asiat tapahtuvat yllättäen, odottamatta.  Haluamme tuntea, että hallitsemme omaa olemassaoloamme. Jollain tapaa olemme, toisaalta emme. Meitä hallitsevat sattuman voimat.” – Paul Auster

Tulet katumaan

 

Lempikirjailijoihini kuuluva Mark Twain tiedetään viekkaaksi mieheksi. Häneltä piruilu sujui niin ettei hölmömpi huomannutkaan, että juuri häntä tässä tarkoitetaan.

Mark Twain kirjoitti:

”Kahdenkymmenen vuoden päästä tulet katumaan niitä asioita, joita et tehnyt, etkä niitä, joita teit. Purjehdi siis kauas kotisatamasta, tunne tuuli purjeissa. Löydä. Unelmoi. Keksi.”   // Twenty years from now you will be more disappointed by the things you didn't do than by the ones you did. So throw off the bowlines. Sail away from the safe harbor. Catch the trade winds in your sails. Explore. Dream. Discover.

                                                                 (Kuva: Haresh Durgani)

Välillä hän kyllä taisi kirjoittaa ihan vakavaa asiaakin. Kun oikein tarkasti tätä nyt mietin, muuttaisin vuosien määrän. Kahdenkymmenen tilalle pistäisin viisikymmentä.

Huomattavasti vakavampi Jane Austen ymmärsi ongelman:

”Ja joskus olen pitänyt tunteeni omana tietonani, koska en löytänyt kieltä, jolla kuvailla niitä.”  //  And sometimes I have kept my feelings to myself, because I could find no language to describe them in.  (Ylpeys ja ennakkoluulo / Pride and Prejudice)

 

Varmuus

Suomen kirjallisuuteen ilmestyi 1990 uusi nimi, Eva Wein. Hänen esikoisteoksensa nimi oli Puolimaailman nainen.

Esikoisteos sai varsin myönteiset arvostelut. Minäkin luin kirjan heti tuoreeltaan ja muistan pitäneeni kovasti. Takakannessa kirjaa kuvataan näin:

Latautunutta, eroottista esikoisproosaa. Unia, muistoja, omaelämäkertaa. Aiheet kulkevat Sipoon puolijuutalaisista lapsuusmuistoista pääkaupungin yöhön ja sitä tietä Eurooppaan: Berliiniin, Varsovaan, Wieniin. Liftarin ja interreilaajan päiväkertomusten rinnalla kulkevat yövoittoiset vahvasti eroottiset päiväunet: kirjoittaja kuvittelee sen, mistä todellisuus näyttää vain orastavan idun: pieni puolalainen tyttö sodanjälkeisessä Berliinissä paljastuu omaksi äidiksi, rakkaudeksi, joka livahtaa käsistä, jää elämään nopeissa sakraaleissa mielikuvissa.

Eva Weinin toinen kirja ilmestyi 1992. Sen nimi on Kulkue – vaellusfresko. Sen kanssa minulle tuli pieni ongelma. Kirjan alussa nimittäin lukee, että se on omistettu Aleksei Kareninille.

Totta kai kirjallisuusihminen Aleksei Kareninin tietää. Hän on Leo Tolstoin kirjan Anna Kareninan aviomies.

Tällainen omistus vaikutti tietysti kirjan lukutapaan. Luin Kulkuetta tarkkaillen, mihin omistus viittaa. Luin uutta kirjaa ikään kuin Tolstoin kirjan läpi etsien yhtymäkohtia.

Aivan ilmeisiä perusteita omistukselle en huomannut. Jotain symbolitason yhtäläisyyksiä oivalsin. Tunsin olevani varma oivalluksestani. Mikään ei ole niin ihanaa kuin varmuus.

Nyt, 32 vuotta myöhemmin, asia selvisi lopullisesti. Kävi niin kuin Brecht varoitti: ” Varma ei ole varmaa, mikä on, ei pysy”  (”Das Sichere ist nicht sicher. So, wie es ist, bleibt es nicht”)

Aleksei Karenin oli kirjailijan kissan nimi. Kirjailija oli vetäytynyt kesämökille kirjoittamaan, ja kissa makaili kirjailijan vieressä korituolissa koko kirjoitusprosessin ajan. Kun työ valmistui, kissa katosi.

Ihan hyvä perustelu omistuskirjoitukselle. Voi tietysti epäillä, että omistuskirjoitus ilman selitystä oli kieromielinen ansa meille intertekstuaalisella osaamisella viisasteleville kirjallisuusihmisille.

Oli tässä Eva Weinissa toinenkin kieromielinen ansa, johon kaikki lukijat lankesivat. Eivät edes kriitikot sitä huomanneet. Melkoinen hämäysoperaatio kustantamossa hämäyksen toteuttamiseksi tehtiin. Totuus paljastui vasta, kun Eva Weinin Kulkue valittiin Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Palkintojenjakotilaisuudessa ehdolla olevien pöytään marssi muina naisina yksi kirjailija, jonka nimeä ei ehdokaslistassa ollut.

Eva Weinin oikea nimi oli Pirkko Saisio.

(Lähdeteos: Heini Junkkaala, Pirkko Saisio – sopimaton  WSOY 2023) 

(Kuva: Pekka Vuori)

P.S. Aleksei Karenin palasi juoksultaan muutaman viikon kuluttua. Kirja oli silloin jo painossa.

 

Rienausta

Taas ilmestyi kiinnostava kirja.

Tätä onkin odotettu. Paavo Rintala näyttää joutuneen unohduksiin nykylukijoilta, joten ehkä tämä uutuus palauttaa hänet huomionarvoiseksi uusillekin lukijoille.

Näin jälkeenpäin on vaikea ymmärtää niitä kohuja ja skandaaleita, joita Rintala kirjoillaan sai aikaan. Mummoni ja Mannerheim (1960) ymmärrettiin kriittiseksi arvovaltaista sotamarsalkkaa kohtaan ja Sissiluutnantti (1963)  esitti sodassa palvelleet lotat inhimillisinä olentoina, joilla saattoi olla jopa seksuaalisia haluja.

Voiko pahempia loukkauksia enää keksiä? Sietämätöntä, että moista roskaa Suomessa saa julkaista. Närkästyneet luonnehtivat Rintalaa muun muassa kääpiösieluiseksi tyhjätaskuksi, joka koetti täyttää mahansa ja kukkaronsa marskia ja lottia herjaamalla.

Ja kohta perään kirjallinen meno ja meininki vain yltyi. Hannu Salama kirjoitti Juhannustanssit (1964).  Siitä nousi entistäkin isompi meteli, sillä ”herjaamisen” kohteena oli edellisiäkin ylempi taho, itse Isä Jumala. Käräjille siitä kirjailija päätyi.

Näiden tapahtumien värikkäistä käänteistä voi lukea tarkemmin tästä artikkelista: (KLIK)  

Tällaista hupia ei enää ole. Nämä olivat ikäisilleni kirjallisia sukupolvikokemuksia, joista jäi iso muisto.  Niistä kirjoitettiin paljon ja julkaistiin sekä pilakuvia ja pakinoita että tutkimuksia. Irvileuoille riitti aineistoa.  Asenne levisi laajalle.

Kuulun sukupolveen, joka riekkui ja rienasi ja puhui välillä läpiä päähänsäkin ärsyttääkseen itsehyväistä porvarillista asennetta ja lyödäkseen ”tuhannen p----n päreiksi” silloisen hienostelun, jossa tuhmia puhuneiden suut suljettiin tai pestiin saippualla.

Sitä vaan mietin, että onkohan se asenne ihan kokonaan loppunut vieläkään.

(Kari: Arijoutsin joulupippuri 1964)

 

Kyllä muistan

Eräs tuttava kertoi kirjoittavansa muistelmiaan. En ollenkaan yllättynyt.  Lisäksi hän kertoi mainitsevansa minutkin muutamassa 1970-luvun kohdassa.  Sekään ei yllätä.

Vähän kuin olisi lupaa pyytänyt. Että ei kai minua haittaa, jos mainitsee. Vielä hän ei olut varma, tuleeko nimi esiin vai ilmaiseeko hän jotenkin anonyymisti ”eräs ystävä” tai jotakin sellaista.

Ei ollenkaan haittaa. Ystäviä todellakin oltiin ja ollaan edelleen, vaikka usein ei tavatakaan. Kyllä minä ne samat muistan. Tuttavapiiri kyllä tunnistaa, kuka tämä ”eräs ystävä” on. Ja näitä ”eräitä ystäviä” riittää kirjaan isompikin joukko.

Lauantain (09.03.24) HS kirjoitti pitkän jutun ihmisistä, jotka ovat tunnistaneet itsensä tutun kirjailijan romaanihenkilön mallina. On aiheutunut riitoja ja pahaa mieltä. Kuva ei aina ole ollut kaunis. Toisaalta vääriä tunnistuksia on myös ollut. Eräs tuttu kirjailija kertoi joutuneensa hankaluuksiin tällaisessa tapauksessa. Joku kiivas lukija oli ”tunnistanut” itsensä kirjasta eikä millään suostunut uskomaan epäilyä aiheettomaksi.

Muistelmat ja elämäkerrat ovat suosittuja.  Kun katselen omaa toteutunutta lukulistaani viime vuosilta, huomaan, että juuri tähän suuntaan minunkin valintani ovat painottuneet.

Aivan erityistä viehtymystä huomaan tunteneeni kirjoihin, joissa kerrotaan suunnilleen itseni ikäisten ihmisten elämästä. Tuttu aikakausi, samansuuntaiset elämänvaiheet, sukupolvikokemukset, tutut paikat, usein tutut henkilötkin. Näistä lukee mielellään – ihan kuin minä itsekin pyörisin siellä kertomuksessa mukana.

Tässä näitä sukupolvikuvauksia – seassa toki muutaman vanhemmankin kirjailijan henkilökuvia. Mutta kaikkien näiden nuorempien kanssa olen sattunut kulkemaan hyvin paljon samoja reittejä, jotka hyvin muistan.

 

Nuori ja notkea

Aina välillä näitä on ennenkin ollut, mutta kyllä tämä nyt on hankalimmasta päästä. Sopivaa asentoa ei meinaa löytyä.

959 sivua, noin 7 cm paksu, painava kuin miesten kuula. Puntaria minulla ei ole – en saa mitatuksi, kelpaisiko tämä kuulantyöntövälineeksi. Pienenpuoleista pränttiäkin vielä. On siinä kirjalla mittaa.

Melkein sata sivua olen lukenut ja hyvin vetää. Pää nauttii virkeästä tekstistä mutta kädet väsyvät. Tavallinen lukuasento nojatuolissa ei ole hyvä.

Miten asettuisin lukeman?

Jos pistän kirjan pöydälle, lukuasento tulee niskasta ryhdittömäksi. Pää on etukenossa, leuka melkein rintaa vasten. Ainoa kelvolliselta tuntuva asento on mennä sohvalle selälleen, kasata tyynyjä hartioiden ja niskan alle ja asettaa kirjan paino ylävatsan päälle. Tämä taitaa olla ainoa tietämäni hyöty, joka isonpuoleisesta johtajanvatsasta on. Pysyy kirja riittävän lähellä ja riittävän korkealla ilman käsivoimia.

Mutta mutta…

Liiallisesta makailusta minua juuri moitittiin. Olen kulkenut fysioterapeutilla selkävaivoja korjaamassa. Selkälihaksia pitäisi vahvistaa, jotta ryhti pysyisi suorana ja notkeus paranisi. Nuori notkea naisterapeutti yrittää hyppyyttää minua oikein kunnolla. Tätä vauhtia olen kesään mennessä sellaisessa notkeustilassa, että voin tuosta vain pinkaista 110 metrin aidat ja osallistua seiväshyppyyn.

Tästä painavasta kirjasta en taida mainita hänelle mitään. Luultavasti hän määräisi minut lukeman kirjan suorana seisten kirja eteen suoriksi ojennetuissa käsissä.

 

Hyvä ihminen?

 

Voiko maailmassa olla ollenkaan hyviä ihmisiä? Epäilyjä on esitetty.

Kirjallisuus tuntee yhden. Hänestä kerrotaan näytelmässä Setšuanin hyvä ihminen. Sen on kirjoittanut Bertolt Brecht (1942). Siinä kolme jumalaa päättää lähteä maan päälle etsimään, löytyykö sieltä edes yhtä hyvää ihmistä. Jos löytyy, maailma voidaan jättää ennalleen.

Yksi hyvä ihminen yllättäen löytyy. Hän on setšuanilainen ilotyttö Šen Te. Hänelle jumalat lahjoittavat rahaa, jotta hän pääsee parempaan elämään. Tyttö perustaa tupakkakaupan, mutta kohta ihmiset alkavat käyttää tytön hyväsydämisyyttä hyväkseen. Tyttö menettää siinä rahansa. Hänen on rakennettava itselleen sivupersoona, joka on kova ja tinkimätön omien oikeuksiensa puolustaja.

Brecht on toisaalla kirjoittanut:

"Koko elämämme me taistelemme toimeentulomme puolesta - toinen toistamme vastaan. Vanhemmat taistelevat lapsista, lapset perinnöstä. Pikkukauppiaat taistelevat työnantajia ja toisia työläisiä vastaan työpaikastaan. Maalaiset taistelevat kaupunkilaisia vastaan. Oppilaat taistelevat opettajien kanssa. Yleisö taistelee viranomaisia vastaan. Tehtailijat taistelevat pankkeja, yhtymät yhtymiä vastaan. Ja niin edelleen  -  mikseivät sitten loppujen lopuksi kansat taistelisi kansoja vastaan?"

Tämän perimmäisen filosofiansa Brecht puki näytelmiksi, joissa kaikissa on sama pohjavire: ihminen käyttää aina jotakuta hyväkseen ja hyväksikäytetty jää jalkoihin ja katkeroituu.

Brecht vietti vajaan vuoden Suomessa pakomatkalla natsi-Saksaa. Kesän 1940 hän vietti Hella Wuolijoen vieraana Marlebäckin kartanossa Iitissä. Siellä hän kirjoitti näytelmän Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti, joka oli Wuolijoen pohjustama aihe. Myöhemmin ilmestyi teos Pakolaiskeskusteluja, joka sijoittuu Helsingin rautatieaseman ravintolaan. Helsingissä ollessaan hän asui osoitteessa Köydenpunojankatu 13 – siinä maineikkaan Kannas-nimisen kapakan vieressä.

Hän sai myös aiemmin aloittamansa Setšuanin hyvän ihmisen valmiiksi Suomessa. Monet näkevät näytelmässä yhä suomalaisen kaamoksen aiheuttamaa synkkyyttä ja toivottomuutta – tätä minkä minäkin juuri nyt näes katsoessani ikkunasta ulos. Šen Te lausuu (suo. Elvi Sinervo):

Ranskalainen sarjakuva Brecht pour debutants (1982, teksti Michael Thoss, kuva Patrick Boussignac) näyttää osuvasti Brechtin Suomen-vierailun olennaiset kohdat. Hella W:n kanssa ollaan saunassa ja uimassa. Siinä Suomen luonto oli kauneimmillaan, ja sekin tarttui Brechtin teksteihin runossa Suomalainen maisema (suom. Arvo Turtiainen)