torstai 30. marraskuuta 2023

Kerrankin ajan tasalla


Dessu huomaa yllättäen olevansa kerrankin ajan tasalla. Aivan tapahtumien ytimessä. Yleensähän voi huikailematta sanoa, että Dessu on ajastaan jäljessä, kärryiltä pudonnut,  menneissä maailmoissa elävä.


Kun tieto Finlandia-palkinnosta tuli, voittajakirja oli kädessäni ja lukeminen edennyt sivulle 129.

Tiedän, ei pidä arvioida kirjaa, jota ei ole lukenut loppuun. Puoliväliin eteneminen sallii kuitenkin sanoa ensivaikutelmia.

Kirja vetää hyvin. Tämä ei jää kesken. Kirjasta on löytynyt paljon tuttuuden tunnetta, itsekin koetun makuista elämää.

Ihan kuin kirjailija olisi käynyt lapsuudenkodissani Jyväskylässä kuuntelemassa, millaisia sanontoja käytettiin kasvattamistarkoituksessa torumiseen.

Kirjassa maistuu vahvasti vuoden 1918 tapahtumien jättämä katkeruus ja kipu. Sekin on tuttua. sekä omasta kokemuspiiristäni että kirjallisuudesta. Samasta aiheesta on moni ennen tätä kirjoittanut, mutta naiskirjailijan ja naispäähenkilöiden kokemusten kuvauksena tämän sävykkyys on moni-ilmeisempi kuin vaikkapa maskuliinisen katkeruuden mestarikuvaajalla, Hannu Salamalla.

Tämä siis on vaikutelma kirjan alkupuolelta, edellisen sukupolven ajoilta. Merkit viittaavat, että loppupuolella aikakausi vaihtuu. Millainen kuva annetaan uuden sukupolven varttuvista tytöistä ja naisista.

Alkumerkit ovat sellaiset, että aikakauden itse kokenut mieslukija tunnistaa ne omasta kokemuspiiristään oikeiksi ja taitavasti kuvatuiksi.

Puoliväliin edennyt lukija arvioi, että Jorma Uotinen on tehnyt viisaan valinnan. Tämä silläkin varauksella, etten ole lukenut muita tarjolla olleita kirjoja edes puoliväliin.

(Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa – väärässä olemisen historia / Siltala 2023)



 

tiistai 28. marraskuuta 2023

Kadonnut nauru

[jatkoa]

Vitsit loppuivat, totisuus palasi. Tarkemmin ajatellen erityisempää hupia tästä kokonaisuudesta ei irronnut. Puuttumaan vielä jäi lajityyppi nimeltä hupailu, sellainen joita radiosta kuuli menneinä vuosikymmeninä. Esimerkkinä vaikkapa Kankkulan kaivolla.


Harmikseni muistan jälleen kerran, kuinka tärkeä olisi ollut Aristoteleen Runousopin kakkososa.

Ykkösosa käsittelee tragediaa ja epiikkaa. Kakkososa oletettavasti käsittelisi komediaa. Mutta sitä ei ole. Jossain historian vaiheessa se on kadonnut.

Säilynyt ykkösosa on suuresti vaikuttanut maailmankirjallisuuden kehitykseen, samoin vieläkin vaikkapa elokuvien dramaturgiseen rakenteeseen. Jokainen yliopiston kirjallisuustiedettä opiskellut on joutunut tenttimään tämän pienen kirjan. Olisi ollut todella mielenkiintoista tietää, mitä Aristoteles olisi antanut ohjeeksi komedian kirjoittajille.

(Kuva: Aristoteles Rafaelin freskossa Ateenan koulu 1511 - Vatikaanin museo)

Umberto Eco kuvaa romaanissaan Ruusun nimi, miten Aristoteleen kakkososalle kävi. Fiktiivinen jännityskertomus on tyrmäävä. Komedia ja siihen liittyvä nauru oli liian vaarallinen päästettäväksi julkisuuteen. Siinä olisi jopa kristinuskolle käynyt huonosti. Nauroiko itse Kristus?

Näin vaarallinen teksti piti piilottaa. Syrjäisen luostarin kirjasto oli oivallinen kätköpaikka, ja sinne asiaan vihkiytyneet munkit järjestivät tiukan suojauksen tunkeilijoita vastaan.

Keskiaikaiseen benediktiiniläisluostariin sijoittuva rikoskertomus on eurooppalaista sivistyshistoriaa parhaimmillaan. Semiotiikan professori Umberto Ecolla on poikkeuksellinen kompetenssi  upottaa romaaninsa täyteen ovelia kulttuurihistoriallisia viittauksia.

Puuttuvan Aristotelen vuoksi hylkään nyt vitsit ja höpsötykset, joiden parissa olen tuskaillut koko marraskuun. Siirryn takaisin leipälajiini – totiseen, vakavaan ja kiukkuiseen.



 

keskiviikko 22. marraskuuta 2023

Hupaisaa

 

Onnea, iloa, oi!” 4  [jatkoa]


Hupijuttujen keralla tässä mieluisimman vuodenajan kulku edelleen sujuu. Materiaalia riittää, asenne on suunnilleen kohdallaan. Vitsikokoelman yksitoikkoisuus on kuvassa näkyvien kirjojen myötä monipuolistunut. Latteuksiakin edelleen osuu matkalle, mutta välillä hupaisa juttu koristaa kasvot.

Uutta yllättävyyttä löytyi ylärivin keskellä olevasta kirjasta. Se on jostain syystä jäänyt lukematta vaikka on sijainnut hyllyssäni ties kuinka kauan.


Nenänkaivuun nautinnossa on jotain samaa asennetta kuinmuinaisessa Pahkasika-lehdessä. Liikutaan hyvän maun rajamailla, mutta täysin vakavalla naamalla. Kirja käsittelee aihettaan tieteellisen tutkimuksen näköisin menetelmin.

Tutkimuksen muotoseikat ovat kohdallaan. Aihetta käsitellään perinpohjaisesti aloittaen muinaisista Egyptistä edeten kronologisesti kohti nykypäivää – tulevaisuudennäkymiä unohtamatta. Huomiota saavat aiheen moni-ilmeiset esiintymät klassisessa taiteessa. Jopa Nenänkaivajien marssi (March of the Nosepickers) sanoineen ja nuotteineen on mukana.

Voiko loppusyksyn suloisuudesta paremmin nauttia kuin lueskelemalla tällaisia? Ulos ei voi mennä, sillä siellä on liukasta ja talvikengät ovat hukassa. Korvikkeeksi aerobiccaan keskiyöllä tietokoneelta löytyvän mallitanssin tahdissa. Kyllä tämä hirmuhellekesän voittaa! Silloin ei jaksanut mitään, nyt energiataso on taas huipussaan.

Loppuun vähän näytteitä kirjasta. Ohjeeksi ja opastukseksi osaamattomille.

Nenänkaivuun nautinto – tekniikat kautta aikain. (Nosepicking for Pleasure / Roland Flicket, kuvat Jon Higham, suom. Jouni Porio  / Minerva-kustannus 2008)

 [jatkuu]






perjantai 17. marraskuuta 2023

Leppoisaa

”Onnea, iloa – oi!” 3  [jatkoa]

”Suomalainen nauru on verkkaista ja jähmeää”, sanoi professori Matti Kuusi esitelmässään Pentinkulman päivillä Urjalassa joskus 1980-luvun puolivälissä.

Leppeimmillään se on Hämeessä, leikkisimmillään Savossa, uhoavimmillaan Pohojanmaalla, viisastelevimmillaan Turun puales ja paskantärkeimmillään politiikassa. Viimeksi mainittuun hän mainitsi kaksi nimeäkin, mutta jätän ne tässä toistamatta, sillä toinen on jo edesmennyt ryhdikäs pääministeri ja toinen on yhä vieläkin keskuudessamme sinnikkäästi tyrkyllä kaikissa vaaleissa.

Aito humoristi on pessimistinen realisti. Hän ei usko naurunsa pystyvän muuttamaan maailmaa. Hän hyväksyy sen, että maailma on vajavainen, hassunkurinen paikka. Hän saattaa jopa pikkuisen pitää näistä hassunkurisista Kekkosista ja Trumpeista. Oikea humoristi osaa pitää vinoa peiliä näiden mestareiden edessä, myös oman kansansa, ja oman puolueensa ja oman itsensä edessä.

Tarvittaisiin kunnon satiirikko pilkkaamaan oudoimpia kohteita. Sellainen saattaisi jopa muuttaa maailmaa.

Onko huumori jossain arvokkaampaa kuin muualla? Amerikkalainen hahahaa myy meilläkin hyvin ja saa matkijoita. Sen sijaan on syytä hyväksyä se tosiseikka, että ihmiskunnan enemmistö ei tule koskaan tajuamaan omaleimaisinta suomalaista huumoria, kuten Turhapuroa tai Honkajokea tai rillumareita. M. A. Numminen on tässä harvinainen poikkeus.


Lueskelen ja selailen vanhoja pakinoita, näitä Aapeleita, Ollia, Tiitusta ja Agapetusta. Matti Kuusen luonnehdinta verkkaisesta ja jähmeästä pätee muihin paitsi Olliin. Ei näitä kauan jaksa - mennyttä aikaa, pääosin terävyytensä kadottaneita. Paikoin suorastaan kiusallista. Toisaalta kyllä kiinnostavaa kulttuurihistoriaa ja ajankuvaa.

Poliittisesti ärhäkämpiä olisivat Arijoutsi, Vaasan Jaakkoo ja Sasu Punanen. Modernimpaa meininkiä edustaisivat Nenä, Johnny Walker, Origo ja Bisquit – ei enää ollenkaan verkkaista eikä jähmeää. Näihin en kuitenkaan nyt koske.

Mutta kyllä varmaan takavuosien lukija on onnellisia nautinnon hetkiä kokenut lukiessaan näitä leppoisia Aapelin pipanoita. Onhan siinä kahdeksan (yleispätevää?) ohjetta onnellisuuden saavuttamiseksi. Suomi on nykyisin maailman onnellisin maa - olikohan jo  silloin?

[jatkuu]





tiistai 14. marraskuuta 2023

Oivaltavaa

”Onnea, iloa – oi!” 2    [jatkoa]

Vitsikirjasta ei pitkäksi aikaa riemua riittänyt. Se siirtyi kirjaston kierrätyshyllyyn.  Ehkä se löytää sijan suvaitsevaisemmasta kodista.

Huomattavasti paremmin maittoi vuodelta 1996 peräisin oleva omaperäistä kekseliäisyyttä osoittava ”sanakirja” Elimäen tarkoitus ja sen jatko-osa Elimäen perimmäinen tarkoitus. Tekijöinä on nimekäs joukko: Silja Hiidenheimo, Kirsti Määttänen, Tuomas Nevanlinna ja Tarja Roinila (Loki-kirjat 1996 ja 1997)

Elimäen tarkoitukset  eivät ole käännöksiä, vaikka lähdeteokseksi mainitaan The Meaning of Liff (Douglas Adams & John Lloyd 1983). Ne ovat alusta loppuun sovituksia suomenkieliseen nimistöön ja sanastoon.

Ideana on tehdä sanakirja, jossa annetaan nimi ihmisen arkipäiväisille kokemuksille, jotka ovat tuttuja kaikille mutta joilla ei ole nimeä. Nämä nimet on etsitty tienviitoista ja paikannimistä, joita löytyy, kun ajellaan pitkin ja poikin Suomen maanteitä. Nämä nimet on siirretty kirjassa tienviitoista ihmisten suuhun.

Tässä työssä on tarvittu luovaa mieltä. Voi kuvitella, että tekijöillä on ollut hauskaa – vähintään yhtä hauskaa kuin lukijalla hänen maistellessaan tienviittojen nimiä uudessa merkityksessä  - vielä nyt yli neljännesvuosisadan jälkeen ensitutustumisesta.

Löysin tietokoneeni varastosta näytteitä Elimäen tarkoituksesta. Keräsin nämä aikoinaan aivan muuhun käyttötarkoitukseen – tietämättä mitään internetistä ja aavistamatta, että listalle löytyy joskus uusintakäyttöä.

[jatkuu]





perjantai 10. marraskuuta 2023

Naurattavaa


"Onnea, iloa - oi!" 1

Rupesin lukemaan kirjaa nimeltä Suomen parhaat vitsit 2010. Saamani tiedon mukaan vitseistä tulee iloiseksi – parhaimmillaan niistä alkaa suorastaan nauraa ääneen. Ilo ja nauru ovat onnellisuuden tuntomerkkejä.

Olen kysynyt aikaisemminkin: tunteeko joku henkilön, jolla on huono huumorintaju? (siis joka itse myöntää tämän!) Kysymykseeni ei tullut yhtään myönteistä vastausta.

Minä myönnän. Minua ei naurata mikään, paitsi kutittaminen. Vitsejä en muista koskaan kertoneeni. Luonne on totinen murjottaja.

Nyt siihen on luvassa muutos, jos vitsikirja tepsii. Luulisi tepsivän – siinä on 342 sivua. Epäröintiä aiheuttaa kirjan ikä. Ovatko vitsit 13 vuodessa jotenkin vanhentuneet, mädäntyneet, ruostuneet, hapantuneet? Pitäisikö olla uutta ja tuoretta tavaraa?

---

Seuraavana päivänä:

Nyt olen lukenut nelisenkymmentä sivua ja lisäksi selaillut sieltä täältä. Kyllä taitaa kesken jäädä. Ei ole huumorintajuttomuuteni parantunut.

Tätä kyllä sietää ihan hyvin muutaman sivun, mutta sitten alkaa tympiä. Meno on yllätyksetöntä, luovuus puuttuu. Vitsin ensimmäisen rivin jälkeen arvaa loput.

Aihepiirit ovat suppeat: seksi, viina, rasismi, politiikka, julkisuuden henkilöt. Ymmärrän kyllä, että huumorin yksi ikiaikaisista ideoista on sorkkia ns. tabuaiheita, joten en siitä närkästy.  Mutta onko vitsi lajityyppinä täysin uusiutumaton? - Ja tämä kirja pysyy tabujen sorkkimisessa maltillisena – törkeyksiä ei osunut silmään.

Kun nyt olen alkuun päässyt, täytyy jatkaa samaa teemaa. Kuvassa moni-ilmeisen kirjahyllyni kätköistä löytyneitä välineitä huumorintajun parantamiseksi.

[jatkuu myöhemmin]



maanantai 6. marraskuuta 2023

Täynnä yllätyksiä

 

Voiko olla mielenkiintoisempaa tekstiä kuin päiväkirja? Varsinkin jos se on minun itseni vuosikymmeniä sitten kirjoittama päiväkirja. Sellainen näyttää olevan täynnä yllätyksiä.

Olen edennyt uudenvuodenpäivään 1978.  On kuulkaa käänteitä, draamaa, mutkikkaita juonenkulkuja, paljastuksia, aatteita, juonikkaita aikeita. Paikoin tulee epäily, olenko oikeasti tällaisessa ollut mukana. Vai olenko kirjoittanut fiktiota.

Luen innostuksen vallassa kuvausta sekasortoisesta poikamieselämästä kapakkakäynteineen ja tyttöjuttuineen, opiskelusta, luetuista kirjoista, katsotuista elokuvista, päivän uutistapahtumista, politiikasta. On elämä ja meininki ollut virkeää. Ei uskoisi, että minusta on ollut sellaiseen.

Päiväkirjani ovat 80-luvun loppuun mustekynällä kirjoitettuja. Sen jälkeen digi vei mennessään. Kirjoissa riittäisi luettavaa koko talveksi.

Päiväkirjojen perusolemus on yltiösubjektiivisuus. Niissä on joka sivu täynnä minä minä -juttua. Ne ovat häpeilemättömiä. Niitä ei kehtaisi muille näyttää.

Oscar Wilde taisi kaivata suurempaa objektiivisuutta päiväkirjoihin, kun hän lausui: "Kaikkien tulisi pitää jonkun toisen päiväkirjaa".

Unohtuneita muistoja palaa. Ällistelin uudenvuodentekstissäni ihmisen muuttuvaisuutta. Olin sattumalta tavannut luokkatoverini, jonka muistin kouluajoilta kovin vastahankaisena tyyppinä. Hän ei suostunut koskaan ottamaan lakkia pois päästään, ei edes ruokailussa. Jumppatunneilla urheilukentällä hän suostui juoksemaan rataa ympäri ainoastaan myötäpäivään. Ja nyt tämä opettajien mieliharmi oli valmistunut reserviupseerikoulusta! Ja minä, tottelevainen ja kuuliainen koululainen, olin juuri valmistunut siviilipalveluksesta.

Näissä teksteissä olisi aineksia isoonkin romaaniin tai draamaan ja komediaan, ettei peräti autofiktioon.





perjantai 3. marraskuuta 2023

Liian iso

Kirjoitin blogitekstiä. Aiheena oli tutkimus, jonka mukaan Suomi on maailman onnellisin maa. Tekstiä tuli vuolaana virtana, kuten aina.

Kolmannen sivun kohdalla aloin oivaltaa, että tekstiä on liikaa. Ei kukaan jaksa lukea sivukaupalla höpinääni.

Seuraavana iltana vaihdoin aihetta. Ei uudesta sen lyhyempi tullut. Tällaisia ylipitkiä aloituksia minulla on vuosien mittaan kertynyt mittava määrä. Tallella ne kaikki ovat Hylättyjä aloituksia -kansiossa. Sinne hautautuvat, tuskin tulevat käyttöön.

                                                            (Leonid Pasternak 1880)

Minun ikiaikainen ongelmani kirjoittajana on liikasanaisuus ja keskittämisen puute. Jos kirjoittaisin romaanin, siitä tulisi tuhatsivuinen. Täällä julkaisemani tekstit ovat olleet tiukkaa harjoitusta pois pahoilta tavoilta. Tiivistämisen varaa on silti jäänyt.

Erityistä tahdonvoimaa vaati toinen blogini (linkki tuossa oikealla alempana). Perustin sen nimenomaan lyhyiden tekstien foorumiksi. Jotenkuten se onnistuikin. Nyt blogi on ollut pitkään tauolla, sata tiivistä kirjoitusideaa sinne valmistui. Uskon, että palaan sinne vielä.

Kirjoitusideoiden pitäisi olla pieniä. Vähäinen yksityiskohta riittää, kun idea syttyy. Isommista aiheista -  kuten tuosta Suomen onnellisuudesta -  syntyy essee. Blogi ei ole sellaisille oikea paikka.

Mistä löytyy sopivia ideoita kirjoituksille?

Yllättävä ideaimpulssi osuu sattumalta silmään runosta. Vanha mestari, nuorena kuollut runoilija Harri Kaasalainen tekee luetteloa hyvistä aiheista, sopivan pienistä.