maanantai 29. maaliskuuta 2021

Hitaasti hyvä menee

Lopultakin katujen liukkaus on poistunut. Voin ilman pelkoa lähteä kävelemään.

Alkumatka tosin meni autolla. Nuori apulaiseni otti minut kyytiin ja jätti jonnekin Kannelmäkeen. Tämä tapahtui aivan vakain tuumin ja harkiten, kuten juristit tapaavat sanoa tällaisissa epäilyksiä herättävissä tapauksissa. Matkamittari näytti, että siitä olisi kotiin kuusi kilometriä. Sopiva matka käveltäväksi.

Siinä matkalla mietin, onko kukaan kirjoittanut kävelemisestä mitään merkittävää teosta. Ensimmäisenä mieleen juolahti Eeva-Liisa Mannerin Kävelymusiikkia pienille virtahevoille. Se on omalla tavallaan mainio teos mutta ei varsinaisesti mikään vaelluskirja. Ennemminkin voisi sanoa, että se on kävelemisen pysähtelykirja.

Pysähtelisin minäkin, jos olisi mukavia paikkoja pysähdeltäväksi. Hitaasti hyvin menee, kuten sananlaskussa sanotaan. Mutta kaikki on kiinni. Mikäpä olisi mukavampaa poiketa vaikkapa johonkin krouviin Virtahepo-kirjan kuvaamalla tavalla:

"Menin kapakkaan, josta virtasi kadulle päihtynyttä musiikkia, viiniä ja nuotteja. Äänet ja tuoksut sekoittuivat niin että niistä tuli samalla uusi aistimus, makea ja kummallinen; kuitenkin se samalla kiehtoi ja veti minua puoleensa."

Matkan varrella olisi kyllä ollut useitakin sopivia pysähdyspaikkoja, kuten White Lady, Risuhokki tai Messenius, mutta minkäs teet. Hallitus on päättänyt, että nyt ei poiketa.

Piti tyytyä pysähtelemään näyteikkunoiden kohdalla, mutta näytteillä ei ollut mitään. Minun oma kuvaniko sieltä tyhjästä ikkunasta kurkisteli? Näytinkö entistäkin komeammalta sporttiselta alfaurokselta? Sellaisesta piti tietysti ottaa valokuva.

 

Aika tylsää oli vaellus läpi Haagan, Pikku-Huopalahden, Meilahden ja Taka-Töölön. Kiertelin sivukatuja, sillä mutkaton tie on tylsä, kuten kuuluisa repliikki Sidney Lumet´n elokuvassa Ratkaisun aika osuvasti väittää. Kadut olivat lähes tyhjät, kulkijoita harvakseltaan ja niistäkin monella koira. Yksi nuori nainen hymyili minulle. Mitähän se tarkoitti? Ihan häkellyin.

Pelkästä katunäkymästä tajusi että jotain poikkeavaa on nyt käynnissä. Ei Helsinki normaaliaikana tällaiselta näytä.

Kävelyni tapahtui iltahämärässä, ei aamulla niin kuin Jarno Pennasen yllytysruno. Mutta lähestyvänä kesänä minun täytyy yllyttää itseni lisääntyvässä määrin kävelylenkeille, ehkä jopa aamuisin. Tai sitten valoisina öinä, kuten aina ennenkin, kunhan pääsen taas kesäkotiini. Tai sitten polkupyöräily maaseudun pikkuteillä, jos nuori apulaiseni ehtisi tänä kesänä korjaamaan polkupyöräni takakumin.


 

 

perjantai 26. maaliskuuta 2021

Ei hyvä

Kaiket päivät - tai pikemminkin kaiket yöt, kun minusta on kysymys - menevät erilaisten kuvaruutujen ääressä. Tämä on ollut kasvava trendi koko koronavuoden ajan. Myönnän, ei hyvä trendi!

Tästä melkeinpä addiktioksi muuttuneesta puuhasta olisi vähitellen rimpuiltava irti, ettei kesä menisi samaan putkeen. Hetkittäin nousee mieleen ihmettely, miten oli mahdollista pärjätä kokonaan ilman kuvaruutuja silloin kun olin nuori. Ensimmäinen televisio kotiini hankittiin, kun olin 11. Ennen sitä ei ollut minkäänlaista kuvaruutua. En silti muistele lapsuuttani ankeana aikana. Outoa nykynäkökulmasta.

Kun aamulla herään - tai puoliltapäivin, kuten jotkut aamuvarhaistani kutsuvat - ensimmäiseksi katson, onko tullut tekstiviestejä ja sähköposteja. Sitten kahvin kera alan lukea sanomalehtiä, nekin nykyisin tabletilta, vaikka HS ja Hbl tulevat myös paperipostina. Siitä sitten sopivassa järjestyksessä Facebook, blogit, Twitter ja muut sanomalehdet. Jossain välissä lounas aiheuttaa katkon. Sitten sama kierros uudestaan. Sitten joku klassikkoelokuva dvd:ltä tai Areenasta, vaihtoehtona sarjafilmejä.

Kaikkeen väsyy, iltapäivätorkut kuuluvat kuvioon. Kahvi-välipalan jälkeen illan hämärtyessä vuorossa on tunnin kävelykierros tai puolen tunnin kuntopyörä. Sen päälle kirjan lukemista, ihan paperilta pääosin. Näistä kahdesta olen sentään kohtalaisen tiukasti onnistunut pitämään kiinni, suurta tahdonvoimaa osoittaen.

Iltauutisista en luovu. Sen jälkeen elokuvia, sarjoja ja somea vaihtelevassa järjestyksessä. Erilaisia striimauksia sekä näyttely- ja museokäyntejä olen onnistunut seuraamaan pitkin maailmaa.

Kovin kummissani ja harmissani olen siitä, että kaikesta näppäimistön ääressä viettämästäni ajasta huolimatta oma tekstin tuottamiseni on jäänyt vähäiseksi. Blogitekstejä on syntynyt harvakseltaan. Faceen en ole lähettänyt juuri mitään koko talvena. Ehkä kesällä taas vilkastuu, kuten ennenkin. Twitteriin en ole koskaan lähettänyt mitään, lukenut vain - ja siitä voisin ensimmäisenä luopua kokonaan.

Nykynuoriso näyttää olevan koko ajan somettamassa. Nyt tietysti voisin ajatella, että minun runsas kuvaruutuelämäni on merkki nuorekkaasta mielenlaadusta. Mutta ei se taida ihan niin mennä.

 


Jostain somesta eteeni putkahti oheinen kuva. Siinä some-nuorisoa on minulle hyvin tutussa paikassa. Tuolla kuvassa näkyvällä penkillä olen itse istunut hyvin pitkään keväällä 1985. Silloin ei ollut kännyköitä. Siksi katsoin  edessä olevaa taulua. Istuin siinä pitkään, pari tuntia varmaan. Siksi en ehtinyt eteenpäin enkä ehtinyt nähdä muita tauluja, sillä museo meni kiinni.

Museo on Amsterdamin Rijksmuseum ja taulu Rembrandtin Yövartio (1642).

Se oli jotenkin niin tyrmäävän vaikuttava maalaus, että en sen lumosta päässyt eteenpäin. Olin etukäteen lukenut siitä paljon. Amsterdam tuli minulle nuorena hyvin tutuksi kaupungiksi, ja olen kyllä myöhemmin päässyt kiertämään Rijksmuseumin muutkin salit. Se on valtava museo, kuten samalla reissulla ottamastani kuvasta näkyy.

Noilla kuvan koululaisilla ei taida jäädä kovinkaan syvää muistijälkeä tästä maailmanluokan taideteoksesta - toisin kuin minulla. Luojan kiitos ettei siihen aikaan ollut mitään kiinnostavia kuvaruutuja estämässä eläytymistä.

 


lauantai 20. maaliskuuta 2021

Ihan kuin alkaisin herätä horroksesta

                                      (Fredrik Raddum:  Bird dragging a guy)
 

Peräkkäisinä päivinä impulsseja enemmän kuin pitkiin aikoihin:

  • Korona-rokotus saatu. Käsivarsi vähän arka mutta ei muuta häiriötä. Ei havaintoja salaisista mikrosiruista rokottessa.
  • Minna Canthin ja tasa-arvon päivä: virtuaalinen maljannosto mukavalla porukalla
  • Neiti B soitti ja kysyi, lähtisinkö elokuussa Euroopan-retkelle, mukavalla porukalla tämäkin.
  • Kevätpäivän tasaus: lupaus tulevasta - sen kunniaksi Uuno Kailan runo Kevät (1922).

Tässähän alkaa tuntea, että yksitoikkoisuudesta nuutunut ukko nostetaan hereille talvi- ja koronahorroksesta.


 

perjantai 19. maaliskuuta 2021

Kokemusta on

 

 

Voi tuota Minnaa!

Eipä tiennyt Minna mitään populistipoliitikoista. Äkkiä tuommoinen Kristus täältä huushemmettiin hätisteltäisiin. Kokemusta on.


 Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää 19. maaliskuuta!

 

maanantai 15. maaliskuuta 2021

Toivoa täynnä

Torstaina menen rokotukseen. Tuntuu kuin se olisi ensiaskel uuteen elämään. Torstai on toivoa täynnä.

Voisi tietysti sanoa, että se on ensiaskel paluuseen vanhaan elämään, siihen vanhaan normaaliin. Mutta jotenkin olen taipuvainen ajattelemaan, että tulevaisuus on jotenkin enemmän kuin paluu entiseen.

Tiedän toki, että ei torstaina heti mikään muutu. Mutta sen jälkeen voi elättää realistista toivetta, että ehkä jo kesällä elämä on toisenlaista. Ei silti, ei kotona nököttäminen minulle mitenkään vaikeaa ole ollut. Kaikki pelaa. Kirjoja, elokuvia ja sarjafilmejä on riittänyt, ruokalähetykset kannetaan ovelle. Talous on kunnossa, terveydessä ei ole ollut ongelmia. Monella tavalla olen ollut kriisin keskelläkin etuoikeutettu.

Nobel-kirjailija John Steinbeck sanoi tunnelman onnistuneesti kirjansa nimessä, Torstai on toivoa täynnä. Tai itse asiassa sen sanoi suomentaja Jouko Linturi, joka onnistui saamaan kirjan nimeen lennokkaan allitteraation. Steinbeckin oma nimi kirjalleen oli latteampi, Sweet Thursday (1954). Ruotsinkielinenkään käännös (Carl Sundell) ei sen kummemmin revitellyt, kuten kuvasta näkyy.

Mitä olen eniten kaivannut vuoden kestäneen vapaaehtoisen karanteenin aikana? 

Vastaus on yksiselitteinen: taidetta.

Näyttelyitä, museoita, teatteria, konsertteja, elokuvia, tapahtumia. Yhdessäkään en ole yli vuoteen käynyt, ja sen huomaa syvällä sisimmässään. Tietokoneen ruudulta on kaikenlaista poikkeusajan korviketta tullut katsotuksi, mutta ei se korvaa aitoa.

Ehkä tässä kesällä taas vauhtiin pääsee. Toivoa täynnä! Ongelman laadun ilmaisee hyvin Leena Krohn ennen pandemiaa ilmestyneessä kirjassaan "Kadotus".


 

perjantai 12. maaliskuuta 2021

Miehen mittainen

 "Se on mies, joka on Elmon mittainen. Pidempi on roikale ja lyhyempi on tappi."

Tämä kirjailija Juhani Peltosen kirjasta Elmo (1977) peräisin oleva ajatus oikeanlaisen miehen  olemuksesta ohjaa ajatuksia ainakin silloin, kun menen vaatekauppaan. Myynnissä olevat tuotteet valmistetaan selvästikin Elmon mitoissa oleville miehille. Aina ovat housunlahkeet minulle liian pitkät ja niitä pitää ruveta lyhentämään.

Tosin kirjassa ei missään kohdassa mainita täsmällisin numeroin Elmon pituutta. En kuitenkaan usko pahasti erehtyväni, jos arvaan hänen pituudekseen 180 cm tai vähän yli. Minulla jää peukalonmitan verran ali. Kirjassa ei puhuta mitään Elmon ympärysmitasta. Siinä uskon olevani Elmoa edellä.

Peltosen kirja on jonkinlaisen erehdyksen vuoksi saanut mainetta urheilukirjana. Sitä se nimenomaan ei ole. Se tutkiskelee urheiluun liittyvää nationalismia ironisessa valossa. Se on riehakas satiiri urheiluhulluudesta, samalla kuitenkin hyvin surullinen ja melankolinen. Elmo voittaa kultamitaleja monessa lajissa mutta hän ei suostu perinteiden mukaiseksi kansallissankariksi. Hän ei edes halua kuulla radiossa soitettavan Porilaisten marssia olympiavoittonsa kunniaksi vaan vaatii sen tilalla soitettavaksi Armas Järnefeltin Kehtolaulun. 

 

Osittain samaan terminologiaan miehen mitoista olin tutustunut jo kouluaikoina. Lukion jumppamaikka komensi pojat jonoon sanoin "rääpäleet eteen ja roikaleet taakse". Siinä järjestyksessä sitten me nuoret uimahousuiset miehenalut loikimme kyykkyhyppyä ympäri jumppasalia kädet niskan takana. Minä siinä jossakin puolivälin paikkeilla, ehkä hieman lähempänä rääpäleiden päätä. Seuraavina päivinä oli sitten täyttä tuskaa nousta portaita kolmannessa kerroksessa sijaitsevaan kotiluokkaan. Reisiin sattui. - Mieleen iskostui vanha totuus siitä, että tuskainen on urheilijan taival, siinä ei tervettä päivää näe!

Nyt sitten koronan vuoksi pistetään kiinni kuntosalitkin. Ei silti, en minä sellaiseen menisi vaikka auki pysyisivätkin. Sellaiseen saliin en ole koskaan uskaltanut mennä. Ehkä vanha muisto kipeistä reisistä aiheuttaa pelkoja. Luulen, että en pärjäisi. Joskus vähän katselin erään kuntosalin oven lähettyvillä, millaista joukkoa sisälle menee. Nuoria, notkeita, kimmoisan ja voimakkaan näköisiä. Ei yhtään lähellekään minun oloistani.

Onneksi pituutta voi lisätä ja kuntoa voi kohentaa kotioloissakin. Näin kertoo vanha perinnekirja Mieleni minun tekevi. Sieltä löytyy ohjeita mielenkiintoisen näköisiin temppuihin. Pistän niitä tähän blogin lukijoille iloksi ja yllykkeeksi. Muillekin kuin Elmon mittaisille. Siitä urheilijan terveestä päivästä en kuitenkaan uskalla mennä takuuseen.

 







tiistai 9. maaliskuuta 2021

"Ihminen joka järkkyi"


                                  Christer Kihlman
(14.06.1930 -  09.03.2021)

Katselin joskus kauan sitten Rikhardinkadun pääkirjastossa, kun lainaustiskillä töissä ollut rouva Kihlman ojensi tässä otsikossa mainitun kirjan asiakkaalle (Människan som skalv - 1971). Mietin, mitä mahtaa rouvan mielessä liikkua.

Kirjan on täytynyt olla vaikea pala rouvalle ja perheelle, kuten Kihlmanin "autofiktiot" muiltakin osin.  Eivät tosin päästäneet kirjailijaa itseäkään vähällä. Eivätkä suomenruotsalaista väestönosaa muutenkaan, varsinkaan sen "yläluokkaa".

Sama ajatus toistui kerran 80-luvulla Unga Teaternin Diana-näyttämöllä, jossa esitettiin jotain Kihlmanin pitkää monologia. Kirjailija rouvineen istui edessäni, ja näyttämöltä kuultiin aika ronskia seksuaalista paljastuskertomusta.

Aikakausi on selvästi muuttunut. Ilmestymisajankohtanaan erilaiset vapaamielisyyttä ilmaisevat hurjastelut olivat kai lukijalle keino näyttäytyä ajan virrassa hyvin mukana pysyvänä. Nykykatsannossa eräät yksityiskohdat eivät enää menisi läpi ilman protesteja. Enkä tällä tarkoita mitään kristillis-siveellisestä ahdasmielisyydestä kumpuavaa paheksuntaa, päin vastoin.

Mutta Kihlmanin romaanit olivat silloin ja ovat edelleen erittäin arvostettavia, varsinkin Kallis prinssi (Dyre prins - 1975), jota pidin ilmestyessään vuosikymmenen ykkösenä.

Minulla oli ilo keskustella kirjailijan kanssa useita kertoja hänen tuotteliaimpina vuosinaan. Kihlman vaikeni kirjailijana jo pari vuosikymmentä sitten ja vetäytyi Porvoossa sijaitsevaan Diktarhemmet-kotiinsa. Tänään, kuolinviestin tultua, keräsin kirjoja hyllystä valokuvaa varten ja ihmettelin, miksi kummassa minulla kaikki nämä romaanit ovat suomenkielisinä käännöksinä. Syytä en muista, en osaa selittää. Minähän pyrin lukemaan ruotsinkieliset kirjat alkukielellä. 

 

                               (Runo kokoelmasta Munkmonolog  - 1953)

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Onni on osua oikeisiin porukoihin

Valistus tepsii, näin väitetään. Ehkä hitaasti mutta kuitenkin.

Maailman tai ainakin Suomen kaikki varttuneessa iässä olevat setämiehet - tällaiset kuin minä - virittyvät valistukselle ehkä hitaasti, mutta toivotonta se ei vieläkään ole. Nuorempana se kävi sutjakkaasti.

Yli viisikymppiseksi minullakin kesti uskoa esimerkiksi siihen valistukseen, että tupakka pois. Kun sen lopulta uskoin, se oli kerrasta poikki ilman laastareita tai nikotiinikorvikkeita. Siitä tulee kohta 16 vuotta.

Liikunnan lisääminen on myös sujunut huonosti. Pikkupoikana urheilu kyllä maittoi mutta sitten jouduin koulun liikuntatunneille, ja traumoja tuli. Aikuisena Längelmäen mökillä vieraiden ja naapurin äijien kanssa heitettiin keihästä ja työnnettiin kuulaa saunan jäähdyttelytauoilla, mutta ei se varsinaiseksi kuntourheiluksi kelvannut, sillä sitä tapahtui harvoin ja dopingia käytettiin. Nyt vanhemmiten kaupunkikävely on ainoa, joka on säilynyt miellyttävänä kokemuksena. Korona-aikana sekin on jäänyt turvallisuussyistä vähiin. Korvaajaksi yritettyä kuntopyörän veivaamista en menisi isoksi iloksi kehumaan.

Muista yleisistä setämiehiä kiusaavista valistusaatteista sain onnekseni hyvän otteen jo nuorella iällä. Tarkoitan ekologisia ja tasa-arvonäkökohtia korostavaa elämäntapaa, kuten ruokailutottumuksia, kulutus- ja kierrätystapoja sekä kaikkea sitä, mikä nykyisin menee nimikkeen #metoo tarkoittamalle alueelle. Minulla oli iso onni osua jo nuorena sellaisiin porukoihin, joissa ymmärrys kasvoi ihan luonnonmenetelmillä. Siis jo paljon ennen kuin näistä tuli voimakkaasti kulttuuria uudistavia virtauksia.

Liharuoat jäivät vähiin ja kasvisruoat nousivat tilalle jo puoli vuosisataa sitten. Sama jatkuu edelleen, poikkeuksena perinteellinen grillimakkara hyvässä seurassa juhannusyönä. - Se on kyllä kummallista, että tällainen ruokavalio ei ole mitenkään helpottanut taipumusta ylipainoon. Ehkä sillä juhannusmakkaralla niin suuri haittavaikutus?

Virkavuosina tuli kyllä  lentomatkailua työasioissa mutta ei juuri yhtään yksityismatkailussa. Nyt taitaa lähestyä jo 10 vuotta viimeisimmästä. Olen jokseenkin varma, että loppuelämäni sujuu ilman lentämistä. Tukholmaan, Osloon, Tallinnaan, Brysseliin, Berliiniin ja Amsterdamiin pääsen muilla välineillä, ja muualle en usko enää lähteväni. 

Yksityisautoilu on aina liittynyt pelkästään mökkiasumiseen kesäisin, matkamittariin siitä tulee alle 5000 km kesässä. Muuna aikana käytän joukkoliikennettä ja oma auto joutuu talviteloille.

#metoo on kummallisin. Totta kai olen läpi vuosikymmenten nähnyt monenlaista sopimatonta suunsoittoa ja klähmimistä. Työssäni jouduin muutaman kerran puuttumaankin häiritsemisiin, mutta ongelman yleismaailmallista mittavuutta en silti vielä silloin tajunnut. Tässä jos missä olen joutunut havaitsemaan miehekästä asennoitumisvaikeutta. - Mitään ei enää uskalla sanoa. -  Uskaltaako edes flirttailla?  - Pitäisikö muka pyytää allekirjoitus suostumispaperiin?

Jotain erityisyyttä tähän aiheeseen liittyy, sillä tällaisia kommentteja kuulee fiksuiltakin miehiltä. Ehkä heitä ei ole nuorena kohdannut se onni, että olisivat osuneet sellaisiin porukoihin, joissa ymmärrys olisi luonnonmenetelmällä kasvanut?

On mahdotonta arvailla, millaiseen virtaan olisin itse ajautunut, ellen olisi jo lukioikäisenä osunut ns. tiedostavien teiniteatterityttöjen seuraan. Heiltä sain asian perusvalistusta ja muutaman feministiklassikkokirjan luettavaksi. Yliopistossa kävin kielitieteen naistutkimuksen kursseja. Ilokseni olen kuullut luotettavilta tahoilta, että tämä viime vuosien näkyvä metoo-julkisuus on ihan havaittavasti vähentänyt ongelmia.

On iso onni, jos tällaisen opin ja ymmärryksen saa jo nuorella iällä. Vanhemmallakin iällä pitkämielinen valistus kyllä uskoakseni tepsii, mutta luolamiesvaistot saattavat olla vaikeammin purettavissa ja johtavat aluksi hieman pinnallisiin korjausyrityksiin. Mutta tepsii se, ehkä hitaasti mutta kuitenkin.

Toivotan hyvää kansainvälistä naistenpäivää!


torstai 4. maaliskuuta 2021

Topeliuksenkadun toisessa päässä

Tavallisesti kävelen Töölön kirjastoon ja käännyn siitä takaisin. Tänään ei kuitenkaan ollut enää liukasta ja jatkoin Topeliuksenkadun toiseen päähän asti.

Siellä on tämä talo, Tullinpuomi. Sen kohdalla tulee välillä tarve pysähtyä ja hakea katseella eräs ikkuna. Sen löytäminen vaatii vähän kerrosten laskemista. Sivusuunnassa ei tarvitse laskea, sillä se on laitimmainen.

 

Mitään muuta ei ole enää jäljellä kuin se ikkuna. Poissa on sen asukas, poissa kattokerroksen ravintola, poissa elokuvateatteri Sininen kuu, poissa rautakauppa, poissa jäätelöbaari siellä vähän kauempana.

Tallella on muistoja. Tukholmankatu siitä edestä Seurasaaren suuntaan. Ravintola Risu-Hokki Kuusitiellä - tosin uudella nimellä Meiccu mutta vanhalla sisustuksella. Lääkärikadun aurinkoiset kalliot. Ja muutama poikkeuksellisen tärkeä kirja kodin kirjahyllyssä.

(Runot:  Satu Koskimies:  Villiviinitie, Tullinpuomi / Sanasato 2015.

Kirjan kansikuvana Tove Janssonin lasille tekemä maalaus Tullinpuomi vuodelta 1941. Maalaus oli osa lasiovea hississä, joka vei Ravintola Tullinpuomiin, joka sijaitsi yhdeksännessä eli kattokerroksessa. Lasiovi ja Tove Janssonin maalaus ovat sittemmin tuhoutuneet.)