Valoa pimeyteen

On taas aika, jolloin on syytä pysyä kaukana tavarataloista ja muista joulun olennaisimmista ilmenemistavoista. Jos sellaiseen vahingossa eksyy, menettää taatusti mielenrauhansa.

Nyt on syytä pysyä kotona sisällä ja vetää verhot eteen. Jopa perinteisesti arvokkaana näyttäytyvä Töölöntori tulee näinä päivinä hulluksi. Se alkaa jo itsenäisyyspäivänä, jolloin natsit ovat jo parin vuoden ajan ottaneet tavaksi vallata torin marssiakseen Hietaniemen hautausmaalle. On kummallista, että tiedotusvälineet eivät tästä mainittavasti menetä mielenrauhaansa. Isomman tyrmistyksen niissä aiheuttaa, jos joltakin näkyvät nännit. Natseilta ei näy.

Niin paha nihilisti en sentään vielä ole, ettenkö joistakin joulun odotuksen perinteistä suorastaan nauttisi. Yksi sellainen on Sylvian joululaulu (Sylvias hälsning från Sicilien). Topeliuksen sanoittamalla laululla on jännittävä yhtymäkohta (Sylvia atricapilla) Kesäpäivä Kangasalla -lauluun, siihen jossa mainitaan Längelmävesi, kesäkotini sijaintiseutu.

On niitä mieluisia lauluja muistakin, niitä jo 50-luvun kansakoulussa laulettuja. Sen sijaan tyylilaji Hupsis pupsis pimpeli pompeli ei saa suosiotani. Kuitenkin juuri niitä siellä tavaratalossa soitetaan.

Toisen mieluisan perinteen sain taas kokea kahteen kertaan, eilen ja tänään. Eilen olin sitä katsomassa Senaatintorilla Tuomiokirkon portailla, tänään entisen työpaikkani eläkeläisten joululounaalla. Se on Lucia-kulkue.

Se on leimallisesti suomenruotsalainen perinne. Hbl  järjestää vuosittain lukijaäänestyksen Lucia-neidon valinnasta. Kulkue on kaunista katseltavaa ja kuunneltavaa. Siinä tuodaan valoa pimeyteen. Lucia tuo tärkeän viestin. Siitä viestistä puuttuu kaikki kyynisyys ja ironia. Siksi se on tärkeä. Se viesti on tarkoitettu kaikille, uskonnosta, kielestä, kulttuurista ja muusta riippumatta. Se on viesti, jossa kannustetaan pitämään huolta toisistamme, kaikista. Se on hyvyyden viesti.

Työpaikan joululounaalla esiintyivät pienet lapset, alakouluikäiset. He antoivat kuulijoille itse leipomansa piparkakut.

Nämä ovat minun joulunodotusaikani kohokohdat.

"Luo köyhän niin kuin rikkahan - - "

Pitkä kävely kaupungilla ja tavarataloissa katselemassa jouluun valmistautumista. Piparkakkujakin ostin. Tätä siis kutsutaan joulurauhaksi

Minulla, hyväosaisella, on kyllä "maja rauhaisa" ja "joulu ihana", niin kuin Topelius kauniissa laulussaan pyytää.Ja aina vaan paranee, ensi vuonna minun jouluni luvataan tulevan vielä nykyistäkin ihanammaksi.

Näin päättelen siitä, että kohta astuvat voimaan hallituksen ns. pakkolait, joilla valtakunnan tila pistetään kuntoon. Ne ovat minulle erittäin suosiollisia lakeja, sillä ennakkotietojen mukaan ne eivät millään haitallisella tavalla koske minua, päinvastoin, veroja alennetaan. Maksajiksi on valittu köyhät, työttömät, opiskelijat, vanhukset ja sairaat, ei minua ja muita suurituloisia.

Kuva on Helsingin Keskuskadulta, siitä Stockmannin vierestä. Lukijan huomio kiinnittyy varmaankin ensin kadun erikoiseen laatoitukseen. Se on ns. Penrosen jaksoton laatoitusmalli, joka on matemaatikkojen suunnitelma jonkin minulle avautumattoman järjestelmän mukaan.

Toivotan blogin lukijoillekin oikein hyvää joulua

Olemisen sielua hivelevä alakulo

Missään ei rauhoitu niin kuin hautausmaalla. Kävelykierrosta Hietaniemessä voi pitää terapeuttisena kokemuksena.

Minä olen kuljeskellut siellä jo vuosikymmenet, seuralainen oli ensimmäistä kertaa. Opas tietysti haluaa johdattaa vieraansa nähtävyyksien luokse.

Siinä on taas yksi epätasa-arvon ilmentymä. Tasa-arvo ei kukoista tuonpuoleisessakaan. Hautakiviä on tuhatmäärin, mutta suurin osa niistä on mielenkiinnottomia. Vain merkkihenkilö saa pysähtymään. Hietaniemessä merkkihenkilöitä riittää. Ne houkuttavat pysähtymään, muistamaan jonkin mieleen nousevan yksityiskohdan merkkihenkilön elämästä, jonkin tapauksen, jutun, teoksen, kaskun.

Eino Leinon hauta nosti ääneen lausuttavaksi muutaman säkeen: "Haihtuvi nuoruus / niin kuin vierivä virta - - ".  "- - Rotkoni rauhaan / kuin peto kuoleva hiivin." Muutama muistikuva elämäntyylistä - juoruiksikin niitä voisi mainita jos henkilö olisi elossa.

Topeliuksen korkean muistomerkin kohdalla kerroin  hautajaisten suuresta juhlallisuudesta puheineen ja esityksineen.

Ella Erosen muistomerkki kirvoitti puhumaan loistavan diivan runonlausuntaesityksistä.

George de Godzinskyn hauta pisti muistelemaan sympaattisen kapellimestarin sävellyksiä. Ensimmäisenä muisti löysi "Sulle salaisuuden kertoa mä voisin". Kohta jälkeenpäin löytyi "Katupoikien laulu".

Mika Waltarin hautakivi ihmetytti vaatimattomuudellaan. Ihan kuin olisi unohdettu koko mies.

Alvar Aallon rapistunut marmorilaatoitus sai hyväksyntää - sopii oikeastaan aika hyvin.

Tarmo Mannin muistomerkki antoi aiheen muistella jäähyväisnäytännön erikoista ideaa. Juhlakalu vain istui näyttämöllä eikä sanonut tai tehnyt mitään.

Jussi Jurkan kivi nosti muistikuvan tuttujen teinityttöjen romanttisista tunteista tunnettua näyttelijää kohtaan.

E. N. Setälän iso muistomerkki  vei puheet kielitieteen historian kummallisiin koukeroihin, jotka eivät ihan kaikilta kohdin ole aivan rehtiäkään.

Mannerheimin muistomerkillä oli kaksi seppelettä. Piti tietysti tutkia, kenen laskemia ne olivat. Vieressä laaja sodassa kaatuneiden kenttä vei ajatukset sotasukupolven kokemuksiin ja omien vanhempiemme vaiheisiin.

Kekkonen pysäytti tehokkaimmin. Olimme molemmat sitä sukupolvea, joka eli nuoruutensa ja pitkälle aikuisuuttaankin Kekkosen valtakunnassa. Ja homma sujui. Vieressä lepäsi muitakin aikakauden johtajia: Paasikivi, Sorsa, Holkeri...

Menneiden ihmisten muisteleminen on tunnelmallista. Ei voi välttyä syvällisiltäkään ajatuksilta. Tulee aika jolloin minä itsekin... Pysähtyykö kukaan vaeltaja siinä kohdassa. Tuskinpa. Itsesääli on ihana tunne. Siinä piehtaroi perusteellisesti ja hyvin. Voi meitä.

Kuvassa kartta Hietaniemen merkkihenkilöistä. Nimilista ei ole lähelläkään täydellistä, mutta ehkä joku hautausmaavaeltaja löytää kartan avulla samanlaista olemassaolon sielua hivelevää alakuloa.

Sanoja, sanoja, sanoja

Alakerran insinööri poikkesi pikimmiten kylässä. Yllättäen hän innostui kehumaan minua. Sellaista ei ole aikaisemmin tapahtunut.

Syynä poikkeukselliseen käytökseen oli pieni kirja, jonka hän huomasi työpöydälläni. "Kerrankin sinulla on asiallisen näköistä luettavaa", hän loihe lausumaan ja näytti hämmästyneeltä.

Kukin tietysti lukee makunsa mukaan, niin insinöörikin. Lukeminen on hyödyllistä, väitetään. Tärkeintä on että jotain lukee, sillä ei ole niin suurta väliä, mitä lukee, kunhan jotain. Jos ei kirjoja niin sitten lehtiä tai Aku Ankkaa tai edes Valittuja Paloja.

Insinöörin piikittely tähtäsi siihen, millaisia kirjoja hän on aikaisemmilla käynneillään nähnyt työpöydälläni. Yleensä siinä on runoja. Sellaisille hän on tuhahdellut ja sanonut sitten jotain miehekästä.

Hamlet sen selkeimmin ilmaisi, kun Polonius kysyi, mitä hän lukee: "Sanoja, sanoja, sanoja." Sen täydellisempää vastausta ei voi kuvitellakaan. Kuitenkin se oli joidenkin mielestä hyvin epäilyttävää, sillä Hamletin epäiltiin menettäneen selväpäisyytensä, kun hänen oli nähty kulkevan "takki auki repsottaen ja ilman hattua ja polvet tutisten näöltään surkeana aivan kuin olisi helvetistä vapautettu sielu". Onneksi Polonius käsitti nopeasti, että ei poika ole hulluksi tullut vaan hän on hulluna rakkaudesta.

Insinööri ei taida ajatella kuin Shakespearen Hamlet. Hänelle on eroa sillä, mitä sanoja luetaan. Jos ne ovat runojen sanoja, kuten minulla, herää epäilys hulluudesta.

Vielä kauempana hän taitaa olla Gogolin Kuolleiden sielujen maaaorja Petruskasta (jonka minä taas tunnistan sielunveljekseni) : 

 "Olipa hänellä ylevä halu lukemiseen, vaikkei hän suuria välittänyt kirjojen sisällyksestä. Samanarvoisia olivat hänelle rakastuneen sankarin seikkailut, aapiskirjat ja rukouskirjat - kaiken hän luki yhtä tarkasti;  jos hänen käteensä olisi pistetty kemian oppikirja, ei hän olisi hylännyt sitäkään. Hän ei välittänyt luettavan sisällyksestä, vaan itse lukemisesta eli paremmin sanoen lukemisen toiminnasta, siinä kun aina kasautuneista kirjaimista syntyy jonkinlainen sana, joka toisinaan hiisi ties mitä merkitsee."

 No, vähän taisin liioitella, sillä kemian oppikirja jäisi minulta kyllä lukematta. Sen sijaan rukouskirja on kyllä kelvannut, sillä olen nuorena kirjallisuudenopiskelijana lukenut Raamatun ja nyt aion perehtyä Koraaniin, tosin kuuntelemalla luentaa, en itse lukemalla.

Lopuksi pitää tietysti paljastaa, mikä oli se kehumista aiheuttanut kirja työpöydälläni.

Sen nimisivu näkyy kuvassa. Tarjosin kirjaa lainaksi insinöörille ja hän otti. Ei tarvinnut edes ylipuhua. Odotan jännittyneenä, mitä hän piti kirjasta. Pahoin pelkään, että ei pitänyt ja palauttaa sen tuhahdellen ja jotain miehekästä sanoen.

Kirjan nimestä "Järven syvyyden mittaaminen" voisi päätellä, että se käsittelee tekniikkaa ja luonnontiedettä, siis insinöörin omaa alaa. Mutta nimi johtaa harhan. Kirja on kansanrunouden tutkimuksen alaan kuuluva kirjoitus vedenhaltijakertomuksista eri maakunnissa. Niissä vanhan kansan tarinoissa taruolennot mittaavat järvien syvyyttä, siis sitä, jonka tunnetuin teos on Topeliuksen runo Inarinjärvestä. Ne, jotka eivät ehkä ole lukeneet Maamme kirjaa, ovat ehkä löytäneet runon Väinö Linnan Pohjantähdestä, jossa sitä lauletaan päätösosan viimeisellä sivulla.

Oikein himottaa jo etukäteen päästä kehumaan insinööriä monipuolisesta lukemisharrastuksesta, jonka uusin ilmentymä on innostus kansanrunouteen. Vahingonilo on sitä vilpittömintä iloa.

Valtavirrasta poikkeavat

Alakerran insinööri vaikutti ärsyyntyneeltä. Se ei ole ollenkaan poikkeuksellista. Tällä kerralla mielenrauhan oli suistanut sijoiltaan euroviisukilpailu.. " Kyllä taas näytetään maailmalle varsinainen matkailumainos Suomesta. Turistit, tulkaa Tuppukylään." 

Siinä oli taas kerran sitä ajatusta, että mitähän ne siellä maailmalla meistä oikein ajattelevat.

Minulta oli kilpailu päässyt livahtamaan ohi. Olin kyllä otsikoista lukenut, mistä oli kysymys, mutta itse teos oli jäänyt näkemättä ja kuulematta. Pitihän se kaivaa katsottavaksi, kun se niin tunteita herättää. Työpaikan kahvihuoneessakin siitä keskusteltiin. Siellä sävy oli myönteinen, varsinkin entinen sihteerini oli innoissaan. Hänen makuunsa luotan enemmän kuin alakerran insinöörin.

Nyt siis tunnen Suomen edustuskappaleen.

Miten tuon nyt sanoisi. Jos kuuntelisin kappaleen ihan pelkkänä musiikkina, ilman tietoa esittäjistä ja käyttötarkoituksesta, en taitaisi erityisemmin riemastua. Punk ei ole minun musiikkiani. Alkuvaiheeseen vielä pääsin kiinni, silloin kun Pelle Miljoona ja Maukka Perusjätkä ja muut aloittivat, mutta sittemmin olen erkaantunut lajista. Se taitaa olla sukupolvikysymys. Sympaattista periaatteessa on, että punk ilmentää nuorison kapinaa. "Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin." Mutta tyylilaji ja vuosikymmen oli eri.

Suhtautumiseni muuttuu kuitenkin suuresti, kun kuulemani esitys asetetaan kontekstiinsa. Näen asian täsmälleen päinvastaisessa valossa kuin alakerran insinööri. Tuppukylä-matkailumainoksen sijaan näen Suomi-kuvan kirkastuvan. Siihen tulee mukaan tämä suvaitsevaisuuden ja tasa-arvoisen yhteiskunnan näkökulma. Tottahan sellainen ei tietenkään ole, mutta ehkä tällaisessa yhteydessä on hyvä, että siltä edes näyttää.

Pidän siis omintakeista euroviisuvalintaa erinomaisena. Suomalaiset ovat valinnallaan taas kerran osoittaneet tarkkaa silmää ja herkkää vaistoa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Jopa politiikassa on muutaman kerran käynyt niin, että hyvin epätodennäköinen ehdokas on päässyt pitkälle. Kiiltokuvamainen valtavirta ei aina voi olla varma menestyksestään, vähemmistöt ja vähemmän kauniit saattavat välillä saada laajaa kannatusta. Tästä kyvystä annan ihailun omalle kansalleni.

Millainen suomalainen sitten oikeastaan on? Jostakin mielen sopukoista nousee esiin Topelius, joka kuvaa maata ja kansaa Maamme-kirjassa. Sieltä sitaatti, joka kertoo, millainen suomalainen tavallinen Matti on.  

"Käytökseltään Matti on kankea ja jörö, kuten kivenvääntäjän sopiikin. Hän kävelee pitkät matkat vakavasti ja verkalleen astuen. Nuorena sanotaan hänen tanssineenkin, mutta se lienee vain panettelua, sillä nykyään ei kukaan saata huomata hänessä minkäänlaista tanssitaitoa. Luonteeltaan Matti on niitä, jotka eivät hätäile. Hän on juromielinen ja ujosteleva. Mutta kun hän on istunut jonkin aikaa hyväin ystäväin seurassa, näyttää hän lauhtuvan ja ikäänkuin lähtevän liikkeelle pesästään. Hänen äkeä muotonsa lientyy, hän saattaa tulla iloiseksi, jopa laillaan sukkelaksikin. Eipä luulisi sellaisen yksitotisen miehen osaavan ilvehtiä ja laskea leikkiä niin, kuin hän kuitenkin osaa, ja silloin hänestä on sanomattoman huvittavaa tehdä omiansa ja muiden tyhmyyksiä naurunalaisiksi.  [ - - ]  Emme huoli kertoa Matin hienommista veljistä ja sisarista: he ovat ulkonaisesti muiden hienompain ihmisten näköisiä, mutta sisäisesti heissä kuitenkin on aina Matin luonnetta. 

 Topelius tajusi. Tästä on hyvä lähteä niin euroviisuissa kuin matkailumainoksissa.

Lagom

 

Tämänpäiväisessä Hufvudstadsbladetissa joku suomenkielinen on valinnut ruotsinkieliseksi suosikkisanakseen "lagom". Siihen sisältyy hänen mielestään kokonainen elämänideologia.

Pidän valintaa osuvana ja ymmärrän ajatuksen.   

Toinen suomenkielinen valitsi sanan "junigryningen". Hän kertoi löytäneensä sen jostakin Bo Carpelanin runosta. Kolmannen valinta oli "bamse", neljännen "fredagsmys". Ymmärrettäviä valintoja nuokin.  

Vietin tänään Svenska dagenia poikkeamalla Sanomatalon alakerrassa järjestetyssä tilaisuudessa, jossa kuultiin ruotsinkielistä räppiä. Helsingin Sanomat sai toimittaja Saska Saarikosken aloitteesta alkusyksystä loistoidean nostaa ruotsin kielen arvostusta antamalla lehdessä tilaa ruotsin kielelle ja kulttuurille Ruotsalaisuuden päivän tienoilla. Tästä saisi tulla perinne.  

Viime vuosina on päästetty irti ikävä poliittinen kiihkoilu kaksikielisyyttä vastaan. Muodollisesti se keskittyy ruotsinkielen opetukseen koulussa, mutta taustalla häämöttää kyllä eräiden piirien pahantahtoisuus koko kielivähemmistöämme vastaan.   

Minulla on sisäsuomessa lapsuutensa viettäneeksi ollut poikkeuksellisen paljon ruotsinkielisiä kontakteja sekä työssä että vapaa-aikana. Isoäitini oli Pohjanmaan ruotsinkielinen ja häneltä opin jonkin verran kieltä jo pienenä. Nuorena olen asunut muutaman vuoden Tukholmassa. Äidinkielen tasolla ruotsin taitoni ei ole mutta aika hyvä kuitenkin.  

On hämmästyttävää, miten paljon huippulaatuista kirjallisuutta pieni kielivähemmistömme tuottaa. Minun suuriin suosikkeihini kuuluvat mm. Kjell Westö, Monica Fagerholm, Ulla-Lena Lundberg, Claes Andersson, Lars Sund, Bo Carpelan, Christer Kihlman, Tove Jansson, Henrik Tikkanen, Märta Tikkanen, Elmer Diktonius, Edit Södergran, vanhemmista mestareista nyt puhumattakaan. Muut taiteet sitten vielä kirjallisuuden lisäksi.   

Keskiverto suomenkielinen osaa huonosti ruotsia. Englanti jyrää muut kieliopinnot alleen. Ruotsin kieltä ei edes kuule kovin usein, ja suuri osa suomenruotsalaisista on kaksikielisiä ja he vaihtavat kieltä heti kohdatessaan suomenkielisen. Ei tule tilanteita, joissa joutuisi treenaamaan taitoaan. Siksi taito ei kehity.  

Huonolle ruotsin kielen taidolle on suomalaisilla ikivanhat perinteet. Katsokaa vaikka kuvaa. Se on kirjasta Lasten Aarre-Aitta. Lähde on Kanteletar, runo 233. Tätä kohtaa Topelius lainasi Välskärin kertomuksissa. Ei kovin hääviä kieltä mutta yritys ihan hyvä, lagom.

 

 

 

 

Pois unteluus, ja hervakkuus

Kansakoulussa ja oppikoulun alaluokilla piti opetella ulkoa runoja. Pääosa niistä oli laulujen sanoja. Läksynkuulustelut olivat ankaria. Yksi kerrallaan jouduimme luokan eteen erittämään, että läksy osataan (puhuen, laulaa siinä ei sentään tarvinnut!). Traumaattisia kokemuksia jäi muistiin.

Ei runojen opettelussa sinänsä ole moitittavaa, sitä teen vieläkin. Valikoima vaan oli yksioikoinen. Musiikinopettaja oli ankara ja ryhdikäs herra, jolle oli tärkeää, että lapset oppivat ulkoa kaikki ”tärkeät” laulut. Tärkeissä lauluissa oli miehekäs ja sotainen meininki. 

Sellaisia olivat mm. Ateenalaisten laulu (”Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin…”), Jääkärien marssi (”Syvä iskumme on, viha voittamaton, meill' armoa ei, kotimaata…”), Nuoret sankarit (”Nuoret sankarit, kouraan rauta, eess' on ankara taiston tie! Voiton seppele taikka hauta, kumpi vain niistä valmis lie!”). Ja monet muut yhtä innostuneet.

Sitten olivat maakuntalaulut. Ne eivät olleet sotaisia, nämä savolaisten, uusimaalaisten, hämäläisten, varsinaissuomalaisten, karjalaisten, keskisuomalaisten, Nälkämaan, Kymmenen virran maan ja muiden laulut. Ulkoa nekin piti osata, sanasta sanaan. Ihan hyvää yleissivistystä.

Yksi henkilökohtainen lapsuuden ulkoläksytrauma minulla kuitenkin liittyy Pohjanmaan maakuntalaulun sanoihin. Se ei taida hellittää koskaan. Ajatuksiin jäi kiukku, että laulunopettajan lisäksi Zachris Topelius on mielipahaani syyllinen.

Topeliuksen kirjoittamaan Vaasan marssiin minä kompastuin. Ulkoläksyn kuulustelussa takeltelin sanoissa ja suorastaan sotkeuduin viimeisen säkeistön siinä kohdassa, joka on tämän kirjoituksen otsikkona.
En tarkasti muista, mitä unohtamishädäsäni yritin siihen kohtaan sepittää, mutta jotain sellaista kuin ” pois ummetus ja hemputus” taisi suustani tulla. 

Opettaja räjähti. Pilkkasin uljaita vaasalaisia keksimällä typeryyksiä. 

* * * 

Mistä tällaisia muistoja mieleen pulpahtelee? 

Selitys on yksinkertainen. Olen huomenna lähdössä työmatkalle Vaasaan. Vanha kaverikin siltä suunnalta löytyy, joten vältän hotellin ja saan yösijan siitä Vaasan naapurista, nuukien ihmisten pitäjästä. Uskon, että yösija on ilmainen. 

Maakunta ei ole minulle erityisen tuttu. Jos uskomme Topeliusta - ja miksemme uskoisi - kansanluonne ja mentaliteetti sisältävät joitakin originelleja piirteitä. Maamme-kirjasta saamme lukea Pohjanmaan kansasta seuraavaa:

” - - Liiaksi nauttineena he pian ryhtyvät tappeluun. - - Ei missään osassa maatamme ole vuodatettu niin usein verta - - saattoi kahden kylän nuoriso kerääntyä maantielle varta vasten tappelemaan. - - Näissä tappeluissa vuotaisi paljon enemmän verta, jolleivät naiset, usein oman henkensä kaupalla, tulisi erottajiksi. - - naiset hoitavat maanviljelystä, käyden muutenkin väliaikoina miesten töissä. He ajavat hevosta, kyntävät, kaivavat ojaa, hakkaavat puita. Pienet lapset jätetään silloin toisten lasten hoitoon ja kuolevat usein.”

* * * 

Tässä se Vaasan marssi. Blogeissa on tapana siteerata mielirunoja ja uusia kiinnostavia runolöytöjä lukijoiden iloksi. Minä teen tällä kerralla toisin. Siteeraan runoa, joka ei kuulu suosikkeihini, syystä jonka kerroin edellä.

Huomiota kiinnittää kuitenkin alkuperäisen ruotsinkielisen runon kohta, joka on käännetty suomeksi ”pois unteluus ja hervakkuus”. Ei siinä ruotsiksi mitään kummallista sanastoa ole. Aivan tavallista kieltä.

Taitaakin olla niin, että kiukkuni muinaisista traumoista kohdistui väärään henkilöön, Topeliukseen. Syyllinen onkin suomentaja Alpo Noponen, joka keksi pääni menoksi kummallisuuksia.

Kohtuuden nimessä on myönnettävä, että jos en olisi koulussa kompastunut käännöksen tähän yksityiskohtaan, voisin suorastaan kehua käännöksen ilmeikkyyttä. Kohta kelpaa malliesimerkiksi suomen kielen luovasta notkeudesta.

Vaasan marssi (Z. Topelius, suom. Alpo Noponen)

Miss' aukee laaja Pohjanmaa,
Veet merten, virtain vaahtoaa,
Me siellä maassa hallojen
Niin kasvoimme kuin kuuset sen:
Ei niitä sää
Voi säikyttää,
Ei kuihtumaan
Saa talvetkaan,
Ei puute, kurjuus korpimaan.

Kuin aallot järvein tuhanten 
Käy rannoillamme yhtehen,
Niin liittohon myös meidät saa
Sun nimes', kallis synnyinmaa.
Jos vainomies
Sun sulkee ties',
Niin kuolemaan
Me taistellaan
Kuin Vaasan urhot ainiaan.

Et turvatta sa, Suomi, jää.
On vankka pohjas' ranta tää.
Ja muuris meidän olla suo,
Jot' eivät myrskyt maahan luo.
Pois unteluus,
Ja hervakkuus!
Niin onnehen
Maan pohjaisen
Vie kunto, työ sen poikien.

* * *

Vasa marsch (Z. Topelius 1864)

I högan nord vår vagga stod
vid stormigt haf och skummig flod.
Vi växte upp ur frostig bädd
som vintergran, i drif vor klädd.
Han står så grön
i hvita snön,
han reser stark
sin kronas park
ur armod och ur ödemark.

Som tusen vågor sammangå
kring Finlands bygd i gördel blå,
så mötas hjärtan, mötas namn,
o fosterland, uti din famn.
Att bära gladt
din fanas skatt, 
att kämpa med
ditt främsta led, 
var fäders bragd och Vasa sed.

Vårt land! Vårt finska fosterland!
Din fasta botten är vår strand.
Sä lär oss bli din starka vall,
som hafvets våg ej bryta skall.
Slå högt, vår barm!
Väx stark, vår arm! 
Väx stor i skygd
af söners dygd,
vår höga nord, vår finska bygd!

(Kuvassa Topeliuksen hautamuistomerkki Helsingin Hietaniemen hautausmaalla)

Tip tap ja rati riti

Dessu yritti katsoa Teemalta Jean Renoirin elokuvaa Tohtori Cordilierin testamentti, mutta se ei lähtenyt imemään, vieläkään. Muistan yrittäneeni ennenkin. Selvästikin vieras aihe hienolle ohjaajalle. Kaikille sattuu harha-askelia.

Sen sijaan kaivoin hyllystäni vanhojen aikakauslehtien arkistoa - siellä on nippukaupalla löytöjä Längelmäveden kesätorppani ullakoilta ja aitoista. Käteen osui kellastunut ”Joulusanoma lapsille” vuodelta 1931. Siitä oheiset näytteet (klikkaamalla suuremmiksi!)

Lehden yleissävy on tietenkin topeliaanis-uskonnollinen. Lehden tekijöinä on kulttuurin merkkihenkilöitä, kuvittajana Venny Soldan-Brofeldt ja päätoimittajana Aune Krohn.

Yllättävin löytö on L.Onervan kirjoittama ”Enkelien joululaulu”, säveltänyt Leevi Madetoja. Nuorena luin Onervaa aika lailla, mutta tällainen ei ole ennen osunut kohdalle. Tämä on minulle vieras laulu, enkä tiedä, onko tämä yleisesti tunnettu teos. Ei ainakaan soi radiossa niin kuin Tip tap ja Rati riti ralla. Ehkä blogia lukevat musiikkimiehet tuntevat? 

Topeliukselta on lehdessä tietysti katkelma (Jouluyö). Muita kirjoittajia ovat Yrjö Karilas, Lempi Vihervaara, Ellida Erling, Aili Havas, Maikki Rainio, Selma Pankakoski, Saimi Retulainen sekä tuntemattomiksi jäävät H.P., M.S. ja K.B. (ehkä Kersti Bergroth?)

Luin lehden aika tarkasti läpi. Hyvin mielenkiintoinen retki nyky-Dessulle vieraaseen mielenmaisemaan. Mutta jopa Dessu on joskus ollut lapsi. Lehti toi tutulta tuntuvan tuulahduksen kaukaa menneisyydestä, sillä vielä 50-luvun lopun kansakoulussa ilmapiiri oli juuri tällainen.

¤ ¤ ¤ 

Samalla Dessu huomaa ajan riennon. Ollaan jo jouluviikolla, ja Dessu istuu tässä kirjoittamassa joutavia jaarituksia, vaikka piparkakut ovat leipomatta ja himmeli askartelematta.

Ei käy laatuun. Heti huomenna ryhdyn hyödylliseen puuhaan. 

Dessun blogi jää nyt tauolle. Toivotan lukijoille joulurauhaa.

Tampereelle on päästävä

Dessutom on lähdössä viikonlopuksi Tampereelle tuttuja tapaamaan. Matkustusväline on vielä päättämättä. Kai sinne jotenkin pääsee.

Juna olisi mukava mutta kallis ja epäluotettava tällaisilla lumikeleillä. Omalla auto olisi halvempi mutta vaivalloinen. Tällainen hintasuhde on kamala mutta tosi.

Tampere on Dessulle yksi neljästä tutusta kaupungista, muut ovat Helsinki, Jyväskylä ja Tukholma. Tässä ”tuttu” tarkoittaa perinpohjaisesti tuttua, jossain elämänvaiheessa kotikaupunkia. Tampereella Dessu ei ole koskaan ollut virallisesti kirjoilla, mutta hän vietti siellä vuodesta 1975 alkaen monta vuotta kaiken liikenevän vapaa-aikansa. Magneettina toimi nainen, mikäpä muu. Reissaaminen Helsingistä sujui enimmäkseen liftaamalla.

Näsinneulassa hän ei kuitenkaan ole koskaan käynyt (siis huipulla, juurella kyllä). Syynä on korkeanpaikankammo. Tornihan voi kaatua, sellainen raskasnuppinen ja ohutvartinen hujoppi. Pyynikin torni on tullut valloitetuksi. Paras on kuitenkin Haralanharjun torni Oriveden tien varrella. Se Topeliuksen ”Mä oksalla ylimmällä…” Siellä tulee isänmaallinen olo.

Naisten perään Dessu on Tampereelle matkustanut ensimmäistä kertaa jo 60-luvun loppupuolella. Suosikki-lehdessä oli kirjoitus, jossa hehkutettiin Tampereen naisia (tyttöjä?) jotka ovat villejä ja vapaita. Nuoreen mieheen tepsiviä esimerkkejäkin villeydestä kerrottiin.

Sitten tuli mainos Tampereen jäähallissa pidettävästä suuresta rock-tilaisuudesta, joka alkaisi illalla ja jatkuisi pitkälle aamuyöhön, esiintyjinä huippubändejä. Nulikkaikäinen lukiolainen Dessu päätti lähteä sinne tutustumaan niihin Tampereen villeihin neitoihin. Kotona Jyväskylässä elämä oli tietysti harmaata ja tylsää - mitään villiä ei koskaan tapahtunut. Neitoja oli kyllä Tipula täynnä, mutta ei ehkä aivan niin villejä.

Siitä alkoi imu suuren maailman eksoottisiin houkutuksiin.

Jos en väärin muista, bileet olivat uudenvuoden yönä. Talvi ainakin oli. Neitoja jäähallissa oli paljon, varmaan villejäkin, mutta tutustuminen ei oikein luonnistunut.

Myöhempien aikojen tamperelainen ystävätär arvioi osuvasti kehnon menestyksen syyn: ”Et varmana muistanu panna sillon talvisyrännä röröä kainaloon. Ekkä osannu eres lirttailla”.

¤

Jäähallissa tuli ilta ja tuli yö ja tuli aamuyö. Tilaisuus päättyi mutta seuralaista ei käsipuoleen tarttunut. Rautatieasemalle oli pitkä kävelymatka. Eikä asemahalli ollut auki, eikä mikään muukaan paikka. Pakkasta oli niin kuin 60-luvulla vain osasi, ja aamun ensimmäistä junaa Jyväskylään piti odottaa tuntikausia.

Vielä nykyisinkin joka kerta, kun Dessutom kulkee Tampereen asemahallin pääovesta, hän muistaa kirkkaasti 60-luvun pakkasyön, jolloin hän värjötteli siinä oven pielessä ja kuljeskeli edestakaisin lähikaduilla odotellessaan hallin oven aukeamista ja lähtevää junaa.

Siitä odottelusta varmaankin sai alkunsa Tampereen uudemman ajan tunnushokema ”Pipa päässä rotvallir reunalla”.

Aivan toisella tavalla Dessu oli fantasioissaan kuvitellut sen yön viettävänsä. Mutta kokemuksista oppii. Samoin vaille kokemuksia jäämisistä.

¤

Tällä tulevalla viikonloppureissulla on tiedossa yösija ja mukavaa seuraa. Tillikassa toivoisin pääseväni poikkeamaan - se on Tampereella käydessä aina kulttuurihistoriallinen välttämättömyys. Ennen olivat myös Pispalan Pulteri ja Salhojankadun Pub.

Mutta kohta pitäisi päättää, miten matkustan. Anskattoo ny.