sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Naisenergiaa

Kirjalliset elokuvat ovat arvaamattomia. Usein pettyy, mutta ei aina.

Pettymyksen puolelle valui TV:n lauantai-illan Colette (ohj. W. Westmoreland 2018). Henkilökuva tästä kiinnostavasta ranskattaresta kiinnosti todella, sillä perehdyin hänen tuotantoonsa opiskeluvuosina. Pettymystä loivensi kyllä etukäteen luettu nyrpeähkö lehtikritiikki - tosin HS:n kriitikko ei ole niitä luotettavimpia.

Elokuva hukkasi herkullisen henkilönsä keskittymällä vääriin elämänvaiheisiin ja unohtamalla kirjailijan hätkähdyttävät ja epäsovinnaiset vaiheet. Miksi keskittyä nuoruuden miessuhteisiin, kun vahvimmat elämykset ja tunnemyrskyt olivat varttuneen iän naissuhteet? Voin siis ilokseni todeta Hesarin kriitikon perehtyneen aiheeseen, kun hän kirjoittaa toiveen, että "jospa joku vielä tekee elokuvan kuusikymppisestä Colettesta".

Toisesta uudesta klassikkokirjallisuuteen liittyvästä tuotteesta minulla on paljon parempaa sanottavaa. Se on kanadalaisen Lucy Maud Montgomeryn  Anna-kirjoihin perustuva TV-sarja Anna, A lopussa.  Sen katsominen on ollut iso ilo.

Siinä on rautaisannos päättäväistä ja aloitekykyistä nuorta naisenergiaa parhaimmillaan, vähän Li Anderssonin hahmon ja sanavalmiuden mieleen tuoden.

Ihan heti ykkösosassa en päässyt kunnolla mukaan, sillä nuoren näyttelijän (Amybeth McNulty) luoma Vihervaaran Annan hahmo ei vastannut Montgomeryn kirjasarjan ja aiemman filmisarjan luomaa mielikuvaa. Mutta äkkiä uuteen tottui ja sopeutui.

Erilainen se kyllä on, ei niin kiltti ja tasapainoinen. Voi tietysti keskustella, meneekö roolihahmo välillä ylidramaattiseksi ja vähän adhd-oireiseksi. Vanhat Annat eivät saaneet yhtä voimakkaita kiukunpurkauksia eivätkä kohdelleet yhtä tylysti muita, varsinkaan tallirenkiä.

Mutta miksi kaiken pitäisi näyttää samanlaiselta kuin aina ennenkin? Minulle tämä kelpaa. Kiitos siitä, kiitos taas kerran myös Ylelle.

 


keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Aina myöhässä

 

Iän karttuessa alkaa ihmetellä, miten oli mahdollista, että nuorempana ehti kaiken. Nyt varttuneessa iässä kaikki tuntuu tapahtuvan myöhässä.

Niin kuin nyt vaikkapa merkkipäivien viettäminen. Kuvassa havainnollinen esimerkki myöhästymisestä.

Periaatteessa olen sillä kannalla, että kansallisia ja kansainvälisiä merkkipäiviä on syytä viettää jollakin asiaankuuluvalla tavalla. Sellaisia kuin Aleksis Kivi, naistenpäivä, Kalevala, Bloomsday, Vappu, Minna Canth, Eino Leino, Agricola. Ja Runeberg. Tämä listan viimeisin oli nyt taas myöhässä. Se tuli vasta eilen.

Juhlaseremonia olisi kyllä onnistunut ajallaan, jos pelkkä kirjojen ottaminen hyllystä olisi riittänyt. Mutta juhlaseremonian vietto vaatii muutakin kuin juhlakalun kirjallisten tuotteiden lukemista.

Runebergin kohdalla välttämätöntä on myös makunautinto eli torttu. Se tosin menee rouva Runebergin nimiin. Hyvä niin - ilman Fredrikan uhrautuvaa asennetta Johan Ludvigista ei olisi tullut se mikä tuli.

Nyt kun kaivoin hyllystä juhlaan sopivia kirjoja selailtavaksi, muistui taas mieleen oma kouluaika. Vänrikki Stoolia luettiin runo runolta läpi keskikoulun viimeisellä luokalla. Se oli kamalaa. Siitä sai pysyvän vastemielisyyden tätä runoilijaa kohtaan.

Mutta se ei jäänytkään pysyväksi minun kohdallani.

Yllättävä asennemuutos tapahtui opiskeluaikana. Kirjallisuustieteen opinnoissa luin Runebergin tuotantoa ruotsin kielellä. Yllätys oli suuri. Runeberg alkoikin maistua hyvältä. Jopa tuoreelta.

En sano, että käännökset olisivat huonoja, mutta jotenkin erilaisilta runot alkukielellä maistuivat. Poissa oli muinaismuiston hurmoshenki ja ylenpalttinen ylevyys. Neuvon siis muitakin: lukekaa Runeberg ruotsiksi, jos kielitaito suinkin riittää.

Merkillistä muuten on, että olen hyllyssäni säilyttänyt näin monta Vänrikkiä, vaikka krooninen tilanpuute vaivaa. Mutta kyllä tämä runoilija taitaa useammankin version arvoinen olla.

Toisessa kuvassa se Fredrikan osuus juhlaan, onneksi vielä nettikaupasta löytyi. Kahvikupin kyljessä toinen kunnianarvoisa muinaismuisto. Tämä ei koskaan ole maistunut vanhentuneelta.

 


perjantai 19. helmikuuta 2021

Mokailuja

Nettikaupan lähettifirma mokasi. Toi ovelle väärän ruokakassin. Nyt on jääkaappi aika huonossa hapessa.

 


Sattuuhan sitä mokia itse kullekin. Minullekin, vaikka ei uskoisi. Yritin muistella, mikä on ollut pahin mokani. Se oli ehkä eräs virkamatkalle lähtö. Olin lähdössä seminaariin Müncheniin. Saavuin kyllä lentokentälle oikeaan kellonaikaan ja päivän numerokin oli oikea. Ainoastaan kuukausi oli väärin. Se ei ollutkaan syyskuu vaan lokakuu.

Minä pääsin siis korjaamaan mokani mutta tämä ruokalähetti ei päässyt. Minun tilaukseni oli mennyt ties mihin, eikä sitä lähdetty etsimään. Sain pitää väärän kassin ilmaiseksi. Kadonnut tilaukseni pitää tilata uudestaan ja se on valmiiksi maksettu, mutta kuljetus onnistuu vasta ensi viikon alussa.

Olisi tietysti ollut mahdollista, että siinä väärässä kassissa olisi ollut käyttökelpoista ruokaa, mutta eipä vaan. Siellä oli piimää, maksalaatikkoa, lenkkimakkaraa, meetwurstia, jauhelihaa ja monenlaisia makeisia. Ja jumittuneita nutturoita.

Miten voikin! Tällainen kranttu nirppanokka kuin minä ei koske tuollaisiin. Pilaantuneet maitotuotteet eivät ole kelvanneet koskaan, ja näistä muista olen luopunut myöhemmin. Jauheliha olisi mahdollisuuksien rajoissa, mutta ei kaikkein rasvaisin sikanauta.

Soitin naapurissa asuvalle iäkkäälle karjalaismummolle, että kelpaisiko hänelle. Kyllä kelpasi, hyvin iloiselta näytti, kun ovelle vein. Olisi kutsunut kahville, mutta se siirrettiin pandemian jälkeiseen aikaan.

Mietin, miten tuntematon vastaanottaja suhtautui tarkastellessaan ilmaiseksi saamiaan minun tilaamiani ruokia. Lohta, kuhaa, broilerisuikaleita, jääsalaattia, porkkanoita, sipulia, valkosipulia, tomaattia, mandariineja, selleriä, paprikaa, raejuustoa, pakastemustikoita, ruis- ja kauraleipää, pitaleipää, paseerattuja tomaatteja, tomaattimurskaa, tomaattikeittoa, oliiveja, oliiviöljyä, fetajuustoa, mozzarellaa, viininlehtikääryleitä, Varmaankin ärtyi kovasti turhuuksista?

Tarkkaavainen lukija jäi ehkä ihmettelemään yhtä minulle tulleen ruokakassin tavaran nimeä. Sille selitys.

Eräs ruotsinkielinen Fb-kaverini kirjoitti päivityksessään kuvan kanssa syöneensä laskiaispullan (ruotsiksi fastlagsbulle). Automaattisen kääntäjäkoneen mukaan tämä näyttää olevan suomeksi "jumittunut nuttura".

Kovia mokailemaan nämä netin kääntäjäkoneet. Tämän mokan logiikka jää minulta ymmärtämättä.

maanantai 15. helmikuuta 2021

Tilapäinen optimisti

Pandemia-aika näyttää yllättävästi vääntävän tuttuja asioita outoon asentoon. Niinkin kummallinen kierre on käynnissä, että jopa tällainen peripessimisti kuin minä alkaa jostakin kulmasta katsottuna näyttää optimistilta.

Syytä on kyllä olla huolissaan, varsinkin täällä Helsingissä, jossa tartunnat ja sairastumiset ovat koko ajan valtakunnan pahimmat. On täysin realistista olettaa, että virus hyökkää kimppuun heti kun astun ovesta ulos. Siksi noudatan äärimmäisen tarkasti suojautumisohjeita. Maskit ja käsidesit ovat koko ajan käytössä, missään en käy, ketään en tapaa. Näin on jatkunut jo kohta vuoden.

Vähäisiä poikkeuksia on. Olen käynyt ruoka- ja juomakaupassa. Sellaiset sijaitsevat muutaman askeleen päässä ulko-ovestani. Kirjastosta olen käynyt hakemassa ja palauttamassa netissä tilaamiani kirjoja. Siinä kaikki ulkopuoliset kontaktit.

Puhelimitse pidän kyllä yhteyttä moneen suuntaan, varsinkin iäkkäisiin läheisiini. Viime ajoilta on tullut huolestuttavia havaintoja. On merkkejä, että monen kestävyys alkaa pettää. Vanhuksilla alkaa näkyä toivottomuutta. Ja nuoremmillakin, jos tämä sana sopii käytettäväksi suunnilleen minun itseni ikäisiin, varsinkin yksin eläviin. Heillä on tuskaa kestää yksinäisyyttä, tulee voittamaton halu lähteä menemään riskistä välittävättä.

Tuttavissani on myös toimeentulonsa menettäneitä taiteilijoita, näyttelijöitä, ohjaajia, muusikoita. Nuoria ja perheellisiä, velkaisia. Ei hyvältä näytä.

Tällaisessa ympäristössä minä alan vaikuttaa optimistilta. Tunnen olevani jokseenkin turvassa, kun ei ole pakko lähteä asunnosta mihinkään. Yksinäisyyskään ei ole osanani, joka ajaisi minut menemään. Juniorisarjalaisilta saan lisäksi tarpeen mukaan apua. Kotona on runsaasti kirjoja ja viihdykettä. Talous on kunnossa eikä heikentymistä ole odotettavissa. Rokotuskin alkaa jotenkin jo häämöttää, sillä riskiryhmäläisen status pätee minuun.

Näistä lähtökohdista minä olen luontevasti ryhtynyt lietsomaan valoisampia näköaloja varsinkin niille vanhuksille, joita en ole kohta vuoteen päässyt tapaamaan. Yhdellekin yhdeksänkymppiselle lähetin runon ja laulun (san. Kaarlo Sarkia, säv. Kaj Chydenius). (linkki) 


Lupailin, että kyllä kohta taas tulee aika, jolloin hyvä elämä pääsee valloilleen (vaikka itsekin ihan pikkuisen epäilen - mutta sitä en tietenkään kertonut). (Kuva: Luchino Visconti: Tiikerikissa - 1963)

 

 

maanantai 8. helmikuuta 2021

Harhapoluillakin löytää

Tarkoitus oli vain etsiä, löytäisinkö erään pakinan. Sen, jossa kirjoittaja Mikko Vilkastus pilkkaa vanhasuomalaisia ja erityisesti kirjailija V. A. Koskenniemeä. Halusin katsoa, millainen ilkimys tämä Vilkastus oikeastaan oli. Pilkkaamisen aihetta toki oli.

Kuten valistunut lukija tietysti tietää, tämä Aleksis Kiveltä kähvelletty kirjoittajanimi Mikko Vilkastus ei ole oikea nimi vaan pseudonyymi. Sen taakse kätkeytyy itse Eino Leino.

Kuinka ollakaan, taas eksyin harhapoluille. Juutuin selailemaan aivan väärää kirjaa. Ei täältä Vilkastuksen pakinaa löytynyt, mutta muuta mielenkiintoista löytyi heti alkusivuilta niin paljon, että pakinan etsiminen unohtui. Saarikosken teksti varhaisesta kollegastaan ei ollut minulla kovinkaan tuoreessa muistissa.

Saarikoski ja Leino - on siinä ollut harvinaisen epäsuhtainen pari, jolla on ollut tavattoman paljon yhdistäviä piirteitä. Esipuheessa Saarikoski kertoo tuntevansa ihmisten houreet  siitä, että hän olisi suorastaan jonkinlainen Leinon inkarnaatio. Hän kertoo suostuneensa kustantajan ehdotukseen Leino-kirjan kirjoittamisesta "kirjoittaakseen itsensä eroon koko äijästä". Hän vakuuttelee, että "Leino tuskin jätti jälkiä minun omiin runoihini".

Muistelin, että Eino Leino -seurassa käsiteltiin joskus Leinon ja Saarikosken yhtäläisyyttä. Sen esitti niinkin asiantunteva taho kuin Saarikosken vaimo numero neljä eli Tuula-Liina Varis. Tämä löytyi.

Yhtäläisyyksiä tuppaa löytymään kosolti:
”Noidanlapsen” iso pää. Suuri henkilökohtainen viehätysvoima. Poikkeuksellinen kirjallinen lahjakkuus. Hyvä, itse hankittu sivistys… Kirjallinen menestys harvinaisen nuorena. Terävä äly ja korkea henkinen taso, mutta infantiili tunne-elämä ja tavaton epäkäytännöllisyys arkielämässä. Boheemi elämäntapa. Julkisuuden jano ja kammo. Sotkuiset naisasiat. Alkoholismi ja varhainen kuolema sen seurauksiin. - - nopeat mielialavaihtelut maanisesta innosta pettymykseen ja depressioon, idealismin vaihtuminen syvenevään pessimismiin ja melankoliaan, traaginen optimismi

Vilkastuksen pakinan etsin joskus myöhemmin paremmalla ajalla. Nyt ensin perehdyn tähän merkilliseen runomuotoiseen Legenda jo eläessään -kirjaan. Viimeisen sivun lyijykynämerkinnän mukaan olen tämän edellisen kerran lukenut vuonna 1975, silloinkin näin helmikuussa. Ihan kuin ennen lukematonta tekstiä nyt lukisin.

Kuvassa Eino Leinon patsas Esplanadilla. Saarikoskesta ei tietääkseni ole vielä patsasta tehty.

 


perjantai 5. helmikuuta 2021

Viitsiikö lukea?

Tekstin kirjoittaminen blogiin alkaa tuntua hankalammalta näin korona-ajan pitkittyessä. Se on outoa, sillä aikaa kirjoittamiselle olisi nyt kyllä riittävästi.

Kyseessä on virikkeiden puute. Kun missään ei pääse käymään, ei tule uusia ideoita. Nyt idean pitäisi syntyä tyhjästä, ja kun pää on tyhjä, ideoita ei tule. Seinää tuijottaessa tai ikkunasta ulos katsellessa suuria oivalluksia syntyy valitettavan harvoin.

Tähän voisi väittää vastaan, että luenhan minä paljon, katselen elokuvia ja kuuntelen musiikkia. Kyllä kai niistä virikkeitä saa.

Niin saa, mutta ne virikkeet johtavat väistämättä luetun kirjan tms. esittelemiseen tai arviointiin. Siihen en ryhdy. Siihen puuhan väsyin kerta kaikkiaan kirjallisuustieteen opiskeluajan päättyessä.

Nuorena haaveilin jopa oman kirjan kirjoittamisesta, mutta pääsin jo nuorena seuraamaan läheltä kirjojen kirjoittamisen vaivaa. Niiden myötä motivaatio pikkuhiljaa hiipui. Ymmärsin, että parhaat kirjat ovat tuskalla ja sydänverellä kirjoitettuja, ja siihen minusta ei taida olla.

Minun kirjoittajalaatuni on hetken huitaisu, ei vuosien mittainen vääntäminen ja veivaaminen. Tällainen blogimuoto tuntuu aika sopivalta. Tähän ei liity erityisempiä tavoitteita tai kunnianhimoa.

Vai liittyykö kuitenkin? Täytyy myöntää, että seuraan molempien blogieni lukijatilastoja ja ilahdun kun huomaan, että lukijoita on ihan mukavasti. Tosin vain tällä Töölöntorin blogilla. Kommentit ovat kyllä vähentyneet.

Lukijamäärää ei edes ole kasvattanut kotikenttäetu, joka voisi olla aika mittavaa, sillä tuttuja on paljon - lähinnä entisestä ammatista syntyneitä. Näiltä ja sukulaisiltani olen pitänyt blogin olemassaolon visusti piilossa. Tietääkseni pseudonyymi "Dessun" oikea henkilöllisyys on vain kolmen lukijan tiedossa (elleivät he ole vieneet tietoa eteenpäin, mitä en usko).

Senkin huomaan mielikseni, että koko ajan näyttää löytyvän (uusia?) lukijoita, jotka alkavat lukea vanhoja kirjoituksiani alusta alkaen systemaattisesti yksi kerrallaan. Siinä riittääkin lukemista parin kolmenkin kirjan verran, sillä lukuja on kertynyt kohta 1100.

Väärä kenkä -blogi sen sijaan ei ole menestynyt erityisemmin. Ehkä sen perustaminen oli huono ajatus. En myöskään ole tullut tehneeksi sitä näkyvämmäksi. Suunnittelenkin sen lopettamista ja idean ottamista osaksi tätä Töölöntorin blogia.

Perimmältään on kuitenkin kyse kirjoittamisen taidosta ja noista alussa mainituista virikkeistä, ideoista. Uskon, että kyllä lukijoita riittää, jos tekstit ovat riittävän kiinnostavia. Menetelmiä on  kaksi: itse löydetyistä virikkeistä kehitetyt ideat tai muilta varastetuista ideoista kehitetyt omat ideat.

Kuvassa laadukkaan kirjoittamisen apuvälineitä. Kaikenlaista on hyllyyn kertynyt vuosien varrella. Lukematta nämä ovat tainneet pääosin jäädä, ehkä vähän olen selaillut. Täytynee lukea, jos virikkeet vielä pitkäksi ajaksi jäävät puuttumaan.

 


maanantai 1. helmikuuta 2021

Melkein kesä

Kun tammikuusta on päästy, mieliala muuttuu. Talvi alkaa olla vähissä.

Outoa on, että Helsingissäkin on nyt lunta, pitkään aikaan ei ole ollut. Mutta varmaan se äkkiä sulaa. Hiihtämään en aio ryhtyä, vaikka kellarikomerossa on sukset, porkat, pipo ja anorakki. Eikä latukaan ole kaukana, Auroran sairaalan vierestä alkavalle Keskuspuiston ladulle ei ole täyttä kilometriäkään.

Outoa on sekin, kuinka kaukaiselta menneisyydeltä aktiivinen hiihtomenneisyys nykyisin tuntuu. Lapsena ja nuorena ei ollut ollenkaan harvinaista lähteä tuosta vaan ohimennen 10 kilometrin kierrokselle Jyväskylän Laajavuoren maastoon hirmupakkasella. Varttuneen iän vähäiset yritykset Auroran sairaalalta Maunulan majalle sen sijaan ovat tuntuneet kovan luokan ponnistuksilta, ja paluumatka on ollut viisasta suorittaa bussilla.

Kävely on minulle luonteva laji, nimenomaan kaupunkikävely, jossa voi pysähdellä ja poiketa milloin mihinkin ilman ennakkosuunnitelmaa. Liukkaalla kelillä korona-aikaan sekin on lamassa. Mutta kun nyt kevät on lähellä ja rokotus mitä ilmeisimmin kohta saatu, niin eiköhän paluu keskustan kaduille ole kohta taas vuorossa.

Sitä odotellessa pitäisi varmaankin kaivaa puutarhakirjat esille ja tutkia, millaisia ideoita löytyisi kesän yrtti- ja kukkaviljelyyn. Joko olisi aika pistää jotakin itämään ikkunalaudalle? Muutto maalle toteutuu heti kun kesärenkailla uskaltaa lähteä matkaan. Ja sitten on erikseen mietittävä, olisiko aika vuosikymmenien harkinnan jälkeen opetella kalastamaan. Sopiva vesistö ja vene olisi käytettävissä, vain tieto ja taito puuttuvat.

Vaikka nyt on lunta, talvituntuma ja -mieliala puuttuu, varsinkin minulta täällä Helsingissä. Ennen oli toisin. Siksi liitän tähän talviymmärrystä ja nostalgiaa menneiltä ajoilta. Mikael Agricola antaa hieman vaikeaselkoisella ortografiallaan toiveikkaita näkymiä terveystilanteeseen.   Kuva:  Elsa Beskow, Olles skidfärd - 1907   (Ollin hiihtoretki, suom. Eila Kivikk´aho)