Vaikeasta kepeään

Luin Rosa Liksomin uuden kirjan nimeltä "Väylä". Vaikuttava teos kerta kaikkiaan, kyllä kannattikin valita palkintoehdokkaaksi Finlandia-kisaan. Tai mistä minä tiedän uusien kotimaisten kirjojen tason. En ole niitä klassikoiltani ehtinyt lukea. Liksomin lisäksi vain Pirkko Saisio, Anneli Kanto, Sirpa Kähkönen ja Jari Tervo kuuluvat itsestään selvinä alkavan talven lukulistalle. Muita tarkkailen, luen luotettavaksi tuntemieni kirjoittajien arviointeja blogeista ja lehdistä.

Liksom oli paitsi nautinnollinen myös keskimääräistä vaativampi luku-urakka. Tarina oli rankka ja kieli  keskittymistä vaativaa murretta, Tornionjoen kahta puolta puhuttavaa meänkieltä. Minulla ei ole koskaan ollut siihen mitään henkilökohtaista kosketusta.

Paitsi että on ollut kosketus opiskelun kautta, kuten kaikkiin muihinkin murteisiin. Aikamoinen kosketus olikin.

Suomen kielen opintovaatimuksiin yliopistossa kuuluu perehtyminen murteisiin, niiden rakennepiirteisiin, historialliseen kehitykseen ja levinneisyyteen. Oli alkeiskurssia, jatkokurssia ja jatkokurssin jatkoa, loputtomalta tuntuva määrä luentoja, ääninauhojen kuunteluja, levinneisyyskartastoja ja kenttätyönä tehtäviä sanastuskeräilyjä. Muistan tämän opintojeni tuskastuttavimpana osa-alueena.

Luulen kuitenkin, että tämä tausta helpotti Liksomin kirjan lukemista. Ehkä myös hieman hidasti, sillä huomasin monessa kohdassa pysähtyneeni miettimään  ja muistelemaan, miten tuon ja tämän tekstissä havaitsemani yksityiskohdan rakenne menikään. Tällaista ei tavallinen lukija tule miettineeksi. Paljon oli unohtunut, onhan opiskelusta jo yli 40 vuotta. En kuitenkaan aio ruveta kertailemaan, vaikka hyllyssäni näyttää olevan tallella alan kirjallisuutta. Tämä on niitä aiheita, joista tunnen saaneeni lopullisesti kyllikseni.

Harvalla ihmisellä on puhekieli täysin vailla murrepiirteitä. Sellainen jännittävä taito murteiden opiskelusta tuli, että väitän edelleen pystyväni henkilön vapaamuotoista puhetta hetken kuunneltuani havaitsemaan siinä pieniä yksityiskohtia, joiden perusteella osaan arvata hänen kotiseutunsa. Koulutus ja asuinpaikkojen vaihtuminen hioo niitä pois, mutta usein joitakin pieniä tunnistusmerkkejä jää. Vaikeimpia ovat suuressa kaupungissa asuneet pitkälle koulutetut ja muodolliseen puhetyyliin tottuneet. Heidän puheestaan yleensä puuttuu tämä juurevuus, joka tavallisesta kansanihmisestä tekee aidon persoonan. Murteiden puhumista pidetään suorastaan junttimaisena, sillä se paljastaa koulutuseron.

Arvatkaapa, mihin Liksomin kirja minut johdatti? Impulsseille ja vapaalle assosiaatiolle altis asenteeni nosti esiin ajatuksen, että onhan murteissa hauskakin puoli - lystikäs, vitsikäs, leikkimielinen. Niinpä kaivoin hyllyjeni kätköstä tällaista aineistoa. Halusin katsoa, onko sellaista myös meänkielellä. Ei ollut, vaikka monilla muilla murteilla oli. Niinpä Rosa Liksomin johdattamana luin saman tien kuvassa näkyvät murreteokset. Epäpyhä yhdistelmä, myönnän.

 

Matkamies maan

Olen ankarasti miettinyt, minkä kirjan valitsisin matkalukemiseksi.

Ensin harkitsin Mika Waltarin Lähdin Istanbuliin -teosta (1948), mutta en kuitenkaan päätynyt siihen. Se on kyllä hieno kuvaus junamatkasta, jollaiselle minäkin olen lähdössä. Mutta en ole lähdössä Istanbuliin, en sinne päinkään.

Sitten ajattelin Rosa Liksomin Hytti nro 6 -teosta (2011), joka on myös upea kuvaus pitkästä junamatkasta. Mutta en valinnut sitäkään, sillä matkani ei suuntaudu Venäjälle. Luulen, että lukunautinto jäisi vajaaksi, jos kirjasta välittyvä maisema ei ollenkaan vastaa sitä, mikä näkyy junan ikkunasta.

Sitten keksin. Valitsin Antti Hyryn kirjan Junakatkan kuvaus (1958). Se on tosin novellikokoelma, ja vain yksi novelleista kuvaa junamatkaa, mutta se on sitäkin vaikuttavampi.

Siinä vieras mies matkustaa jonnekin. Ei tapahdu mitään mainitsemisen arvoista. On vain miehen mietteitä. Pitkästymistä on havaittavissa.

Sellaista matkanteko on. Istun paikallani, väkeä kulkee käytävällä ohi. Joskus käy niin, että joku istuu viereen. Joskus harvoin vieressä istuja saattaa sanoa jotain. Se ei kuitenkaan ole tavallista. Jos olen keskittyneessä mielentilassa, lukeminen etenee. Jos en ole, katselen ikkunasta maisemaa, jossa ei näy mitään huomion arvoista. Matkanteko kestää ja kestää, ja mieleen tulee tyhjyyden tunnetta tai sitten eksistentiaalisia ajatuksia. Sellaisia tuttuja tunteita Hyryn kirjan miehelläkin päässä virtaa, kun matka alkaa uuvuttaa: 

"Hänestä tuntui, että aika kului hitaasti. Minä olen nyt tällä kohdalla, en vähän etempänä, enkä millään muulla kohdalla. Mistähän se johtuu, ettei voi olla kuin yhdellä kohdalla kerrallaan. Matka kuluu niin nopeasti kuin juna kulkee. Mitenkähän se ihminen voi aina jotenkin olla, nyt, eilen, huomenna joka hetki se on vain jotenkin."

 Luulen, että tämä novelli vastaa kokemustani paremmin kuin Waltari tai Liksom, kun huomenna lähden matkaan.

Niin, pitää tietysti vielä lopuksi paljastaa, mihin matkani suuntautuu, kun ei kerran Istanbuliin eikä Venäjälle. Alkumatka kulkee läpi Uudenmaan vauraiden seutujen, sitten mennään läpi hymyilevän Hämeenmaan, hetkeksi poiketaan pohjoiseen Satakuntaan ja loppu häämöttää, kun ikkunasta avautuvat Etelä-Pohjanmaan lakeudet. Junasta nousen, kun ollaan Vaasan asemalla.

Kaksi yötä perillä hotellissa, sitten sama matka päinvastaiseen suuntaan. Hotellihuoneen ikkunasta näkyy jääkäripatsas.

Matkamies maan

 

Eilen luvattiin isoa lumisadetta eteläänkin. Kävin kiireesti viemässä auton talvisäilöön.  

Näin olen tehnyt jo monena talvena. Minulla on hyvä säilöpaikka kaverin tallissa naapuripitäjässä. En edes vaihda talvirenkaita vaan pistän auton kerta kaikkiaan pois liikenteestä lumiseksi ajaksi. Vakuutuksetkin pistän katkolle, kun sen voi tehdä netissä.  

Ei kuitenkaan tullut lunta vaan loskaa, joka näyttää sulavan pois. Jospa talvi ei tulekaan. Odotan vielä vakuutuksen kanssa.  

Olen tympääntynyt siihen, että kaupungissa ei ole parkkitilaa talvisin senkään vertaa kuin kesällä. Kadunvarrella seisova auto jää aina lumikasojen alle - kuten kuvassa. Esiin kaivaminen aurauspäiväksi on rasittavaa ja sitä paitsi turhaa. En tarvitse autoa mihinkään talviaikana, kun en käy kesäasunnollani.  

Kaupungissa kävelen aina kun mahdollista. Pidemmät matkat ajan raitiovaunulla, bussilla tai metrolla. Helsingissä julkinen liikenne toimii hyvin, ainakin kantakaupungissa. Ihmettelen niitä, jotka viitsivät ajaa omalla autolla vaikkapa Töölöntorilta keskustaan. Matka ei ole pitkä, mutta se on huomattavan vaivalloista. Pitää ajaa parkkiluolaan ja maksaa siitä. Kuskilla pitää olla jonkinlainen asenneongelma, sillä raitiovaunu veisi ovelta ovelle.  

Maaseudulla ja esikaupungeissa asiantila on kokonaan toinen. En yritä ehdottaa autottomuutta muualle kuin toimivan joukkoliikenteen alueille. Polkupyöräilijät ovat kyllä minun silmissäni erityisen kunnioitettava ihmislaji, mutta se ei sovellu kaikille.  

Jos kauemmaksi Helsingistä talvella lähden, menen junalla. Se on mieluisin matkantekovälineeni. Olen interreilannut nuorempana pitkin Eurooppaa ja yöpynyt milloin missäkin, kuten asemahalleissa. Olen junaillut myös Venäjällä. Oli herkkua lukea Rosa Liksomin junamatkakirja Hytti nro 6 aiheesta, josta minullakin on kokemusta, tosin vain Euroopan puoleiselta Venäjältä. Lentokone on minulle vastenmielinen matkustustapa, mutta siitä olen työni vuoksi pääsemättömissä. Lentokone on matkustamiselle sama kuin hampurilaisbaari kulinarismille.  

Oikein odotan, että saan taas matkustaa junassa. Niissä näkee kiinnostavia ihmisiä. Ravintolavaunut ovat hyvä havaintopaikka, samoin käytävillä kuljeksijat. Joskus osuu jännittävä kohtaaminen viereiselle tuolillekin.  

Aika usein junamatkalla osuu kohdalle se lapsuudesta asti tuttu näköharha. Minun juna pysähtyy asemalle. Viereen pysähtyy vastakkaiseen suuntaan menevä juna. Ikkunasta näen vain viereisen junan seinän. Siinä seisomme vierekkäin. Sitten minun junani lähtee liikkeelle. Viereisen junan seinästä näen, kuinka hitaasti vauhtini kiihtyy.  

Sitten yhtäkkiä tulee hämmentävä silmänräpäys, kun viereisen junan seinä loppuu ja avautuu avarampi näkymä. Minun junanihan seisoo paikallaan. Se oli naapurijuna, joka liikkui.  

Hieno hämmennyksen elämys. Ihan kuin jossakin M. C. Escherin näköharhakuvassa.