Missä olin kun - - (osa 2)

 [jatkuu]

- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia - muistin virkistäjinä vanhat kalenterit ja päiväkirjat

1.  tammikuuta 1975 klo 00.00   (24 vuotta) 

Paikka:  Laivan yökerho matkalla Tukholmasta Helsinkiin.  Oli tullut vahva halu palata Tukholmaan joululomaksi, vaikka olin jo viisi kuukautta asunut Helsingissä. Tukholmassa olivat kaverit. Helsingissä oli kyllä työpaikka ja opiskelu, mutta kavereista oli vielä pula.

Täsmälleen vuoden vaihtumishetkellä minuun iski ahdistunut tunnelma, sillä heti seuraavana arkipäivänä oli edessä paha paikka, kuulustelu sotilaspiirin esikunnassa siviilipalvelukseen hakemisen vuoksi. ”Vakaumus” piti todistaa tutkintolautakunnan edessä. Olin saanut Sadankomitealta valmennusta. Kuulustelulla oli paha maine.

Kuulustelussa tuli odotettu omantunnon kysymys. Lähtisinkö karkuun vai puolustaisinko, jos väkivaltainen mies uhkaisi tyttöystävääni / vaimoani kadulla.

Minulla oli siihen valmiina vastaus.  Ilmoitin ihmetteleväni asenteellista ja outoa kysymystä. Minulla oli väkivallasta tuore kokemus, jonka kerroin.  Minä itse olin hiljattain joutunut Turussa kadulla väkivallan kohteeksi,  ja minut oli siitä pelastanut nuori nainen, jolla ei tietenkään ollut armeijakoulutusta eikä pyssyä. Miksi nyt tällaista kysellään, kun asialla ei ole yhteyttä armeijan käymiseen eikä ampuma-aseisiin. Aivan hyvin voin sivarissakin opiskella tarpeelliset taidot?

Kertomukseni tiivistettynä:  Talvella 1972 matkustin Tukholmasta Turkuun viikonlopuksi. Seuralaiseni oli ruotsalainen Konstfackissa taidetta opiskeleva Marit, joka treenasi myös kiinalaista itsepuolustusta. Hän luki innokkaasti myös Kiinan puhemies Maon oppeja, ja hänen kommuunikämppänsä eteisen seinällä oli iso Mao-juliste. Turussa istuimme iltaa Foijassa ja yömyöhään kävelimme kämpille Ikituurin opiskelijakylään.  Matkalla Pinellan kohdalla eteen ilmestyi iso ruma mies, joka mitään puhumatta pamautti minua nyrkillä nenään ja aikoi selvästi pahoinpidellä lisää. Mutta hentoinen Marit osasi toimia. Hän kiepsautti ison ukon käden selän taakse pystyyn. Siitä ukko putosi polvilleen ja mahalleen maahan. Kun Marit hellitti otetta, ukko lähti lujaa menemään.  Kävi kerrasta selväksi, että tämä tyttö osaa.

Mutta siihen osaamiseen tyttö ei tarvinnut pyssyä eikä armeijaa. Tämän sanoin sotaherrojen raadille korostetun painokkaasti. Raati ei keksinyt tähän mitään kommentoitavaa. Syntyi pitkä kiusallinen hiljaisuus.

Yksi sotaherroista sentään sai vaihdetuksi puheenaiheen. Hän löysi mapistaan paperin.

- Mutta hyvänen aika, täällähän sanotaan, että teidän isänne on aivan kunnon mies, ollut sodassa ja haavoittunutkin kaksi kertaa. Mitenkäs pojasta on päässyt tuommoinen ilveilijä tulemaan?

Tämä kysymys oli minulle kuin vakioveikkausvoitto. Sanoin, että nyt olen kysyjän kanssa samaa mieltä, isäni todellakin on oikein kunnon mies. Terveisiä vaan häneltä, tämä kunnon mies on kovasti kannustanut minua kieltäytymään aseista.

¤

Kysyin Maritilta, onko puhemies Maon kirjassa opastusta niihin taitoihin, joilla hän pelasti minut ryövärin kynsistä. Ei kuulemma ollut. Marit muutti seuraavana kesänä Saksaan taidetta opiskelemaan. Hän  antoi minulle läksiäislahjaksi Maon Pienen Punaisen kirjan. Se on tallella hyllyssäni. Alleviivauksista päätellen olen lukenut sitä kolme sivua. Myöhemmin olen tullut tietämään, että Marit kuoli Saksassa pari vuotta myöhemmin tapaturmaisesti.

¤

Sivarianomukseni hyväksyttiin. Syksyllä 1976 astuin palvelukseen opettajaksi valtion koulukotiin Mikkelissä, oppiaineina äidinkieli, ruotsi, englanti, historia, yhteiskuntaoppi, kansalaistaito ja kuvaamataito. Se oli erittäin hyödyllinen ja antoisa kokemus. Oli iso ilo olla hyödyksi isänmaalle.

[jatkuu]

Kestääkö kantti?

 

Tuli kutsu. Kysymys kuului, lähtisimmekö pienellä porukalla vanhaa kaveria katsomaan.

Kaveri oli joskus kauan sitten ihan oikeasti kaveri, mutta sitten alkoi mennä vinoon. Viina vei miestä liikaa. Nyt on maksa sökö ja muutama kuukausi jäljellä. - Fiksu kaveri nuorena, opinnoissaan terävä mutta kännissä pahapäinen.

Elämä olisi voinut mennä toisinkin, mutta sivusta katsoen näytti, että hänellä tuli kroonisesti käännyttyä väärään suuntaan joka risteyksessä.

Kaveriporukka alkoi hylkiä. Joskus mietittiin, voisiko jotain apua tarjota. Tarjoamatta jäi. Jotenkin vaan näytti, että apu on tekemätön paikka. Lähtökohtakin tiedettiin huonoksi, sillä perhetaustassa oli sama ongelma. Perintönä elämäntaakka.

Toisilla vaan menee huonosti – aika monilla. Ei osu siihen mihin haluaisi tähdätä.

Nyt sitten me jälkeenjäävät mietimme eniten itseämme. Kestääkö kantti mennä jättämään jäähyväisiä, kun on näin kompleksinen tausta? Miten sellaisessa tilanteessa toimitaan? Viedäänkö kukkia, muistellaanko mukavia, toivotellaanko jotakin? Hurskaiden puhujiksi meistä ei ole. Miten sieltä lopuksi lähdetään? Mitä sanotaan viimeiseksi? Vilkutetaanko lähtiäisiksi, luvataanko pitää yhteyksiä?

¤   ¤   ¤

Sitten loppukevennys. Olen tullut lopultakin ymmärtämään menestyksen mekanismin. Pahaa mieltä ei pidä jättää päällimmäiseksi vaan pitää osoittaa kollektiivista yhteisyyttä ja myötätuntoa. Näin neuvoi joku henkistynyt, olikohan se P. Coelho. Niinpä kokosin todisteita siitä, että eihän meillä muillakaan hyvin mene, kun emme mitään osaa.

 

Maailman vaikein

Olen hämmästellen seurannut, kuinka vaikea asia translaki on eduskunnalle ollut. Tähän sopii vanha ja kulunut itkeä vai nauraa –fraasi. Kyllä, molemmat.

Olen vuosien ajan nähnyt läheltä, kuinka kipeä asia yhteiskunnan suvaitsemattomuus on.Tunnen kaksi henkilöä, joita juuri tämä laki koskee, toinen entisessä työyhteisössäni, toinen lähisuvussani.

On vaikea ymmärtää, että vielä nykyaikanakin konservatiivinen ja uskonnollinen elämänkatsomus lukitsee ajattelun heti kun mennään ihmisen herkimmälle alueelle, seksuaalisuuteen. Tuomitsemisvietti pääsee heti hallitsemattomasti valloilleen.

Olen huomannut, että sukupuolen korjaaminen muutetaan näillä tuomitsevilla tahoilla usein jonkinlaiseksi vitsiksi, muiden alapäävitsien joukkoon, halventavassa tarkoituksessa. Mies naisena, nainen miehenä on vanha takuuvarma komedia-aines.

Mutta niille, joita tämä henkilökohtaisesti koskee, tämä ei ole mitään komediaa. Se on totista totta, epätasa-arvon ja sorron väline. Siinä ei ole kyse armeijan välttelystä ja naisten pukuhuoneeseen livahtavista tirkistelijöistä, niin kuin eräät puolueet epäilevät.

Nyt on eduskunnassa taas kerran nähty outo näytelmä. Jotkut keräävät ääniä tuleviin vaaleihin, keinona kaikenkarvainen vehkeily, taktikointi, huomion herättäminen ja idioottimaiset tekosyyt. Sellaiset tiedetään tehokkaiksi – gallupit näyttävät, että sellaisiin turvautuvat puolueet menestyvät.

Aihe on ikivanha. Silmiin osui juuri lehtileike vuodelta 1966. Samasta aihekokonaisuudesta siinäkin on kyse.

Hufvudstadsbladet julkaisi nimilistan, vetoomuksen. Nimilista on kiinnostava, melkein kaikki tuttuja nimiä ikäiselleni. Kirjailijoita, taiteilijoita. tieteentekijöitä, siltä taholta yleensä uutta luovaa ajattelua voi odottaa. Tässä listassa joukossa on yllättäen yksi kirkonmieskin, tuleva arkkipiispa.

Eräs yksityiskohta vielä näyttää ilmeiseltä. Taitaa olla pitkälti samaa tuomitsijoiden joukkoa, jolta ei riitä ymmärrystä #metoo-liikkeen esiin nostamalle ongelmalle. – Enää ei uskalla edes flirttailla naisille  -asenne on osa isoa pakettia, ikiaikaista maailman vaikeinta asiaa.

KUVAT:                       

1.   Billy Wilder:  Piukat paikat -1959 / Jack Lemmon & Tony Curtis

2  Sergio Leone Huuliharppukostaja -1968 / Claudia Cardinale & Jason Robards
 

Jumi

Kesällä en kirjoittanut mitään. Niin aina kaiket kesät. Se tekee hyvää.

Syksyn tullen huomaa, että ei se niin hyvää tehnytkään. On tullut jumi. Tyhjän paperin syndrooma / oireyhtymä / paniikki / kouristus /  writer´s block.  Inhotulla lapsellakin on monta nimeä. Toisaalta joskus sitä on sanottu nautinnoksikin.

Ohjeita taudin voittamiseksi kyllä on. Pitää kirjoittaa väkisin.

Niinpä tavallistakin kärttyisämpänä istuin ja annoin palaa. Tekstiä tuli. Paljon. Nopeasti. Knausgård ja Päätalokin olisivat siinä kisassa jääneet puolitoista kierrosta.

Mutta väkisin kirjoitettua ei pitäisi päästä lukemaan. Se herättää häpeän tuntoja.

Tyhjää jaaritusta. Vanhojen ideoiden toistoa. Varastettuja ideoita. Liikasanaisuutta. Itsesäälin seassa yritystä lumota itseni omaperäisillä kielikuvillani.  Henkilökohtaista myrkynheittelyä kuin milläkin iltapäivälehden kolumnistilla. Ylitse vyöryvää sentimentaalisuutta.

Kohdittain heräsi epäily, onko kirjoittajalla puberteettikaan ohitse. Kyllä Knausgårdilla ja Päätalolla olisi hilpeä olo.

-     -     -

Minun ainainen kirjoittajanluonteeni on ollut rönsyilevyys. Blogitekstitkin ovat usein turhan pitkiä ja jaarittelevia. Tiivistäminen vaatisi moninkertaista editointia, mutta se on lajityypille haitallisen hidasta.

Yleensä päätän kuitata tällaisen huonompitasoisen tekstini Martti Lutherin opeilla. "Minkä kirjoitin, sen kirjoitin." Jos päätän viivyttää julkaisemista ja ryhtyä editoimaan, se johtaa jokseenkin varmasti tekstin deletointiin lopullisesti pois päiviltä häiritsemästä itsetyytyväistä eloni rauhaa.

Osaan kyllä pykäläproosan - pöytäkirjat, muistiot, anomukset, asiakirjat. Sellaiset olivat osa ammattiani. Vapaamuotoisen tiiviin ilmaisun oivallinen harjoittelufoorumi on nykyisin Twitter. 280 merkkiin pitää tiivistää kaikki sanottava. Sitä olen vähän kokeillut.

Syyskuu meni jo, nyt on lokakuu. Kevät lähenee hurjaa vauhtia mutta en ole  päässyt vielä alkua pidemmälle. Harmittaakin toisaalta.

 

Stailaus

Aikoja sitten opin, että sandaalien kanssa ei pidä käyttää sukkia, ei varsinkaan valkoisia tennissukkia. Olikohan se Cruella de Vil vai joku muu tummatukkainen pukeutumisguru, joka tämän määräyksen antoi - en ihan tarkkaan muista. Säännön rikkojia pilkattiin suomalaisjunteiksi. Sama päti tuulipuvussa kulkemiseen kaupungilla.

Paljon myöhemmin tulin ymmärtämään, että miesten ulkoiluliivi kuuluu samaan halveksuttavaan tyylikategoriaan. Kalastajanliivi, metsästäjänliivi - pilkkanimiä on monta. Taskuja siinä on paljon ja väri usein vihreään tai ruskeaan vivahtava. Sama pilkkamielisyys kohdistuu myös reisitaskuhousuihin.

Tässä kohdassa säikähdin, sillä minä olen käyttänyt näitä molempia kesäasusteena aivan julkisestikin, kuten kauppareissuilla. Enkä ole edes ymmärtänyt vaihtaa asustetta valokuvia varten. Monessa Facebook-päivityksessäkin olen näyttäytynyt näissä häpeällisissä tamineissa.

Miksi kukaan fb-kaverini ei ole hienovaraisesti vihjannut, että eihän tämmöinen sovi? Ei kai tyylitietoista esittävä kaupunkilaisherra niin maalaisjuntiksi muutamassa kuukaudessa voi muuttua! Varmaankin moni kaveri on vahingoniloisesti naureskellut mokalleni.

Enää en käytä. Pistin liivin ja housut vaatekomeron takimmaiseen nurkkaan, josta ne eivät ihan heti osu käteen. Muutenkin ryhdyin tyylitietoisemmaksi.

Reissussa rähjääntyy, kesällä maalla varsinkin. Tukkaa ei kammata eikä housuja prässätä. Parran trimmauskin tahtoo jäädä.

Tuli kuitenkin tilanne, että täytyi. Tiesin, että joudun valokuviin. Tajusin, että parta olisi syytä siivota. Minulle sopii kahdeksanmillinen, ei kolmisenttinen.

Onneksi oli hirmuhelle, joten vältin suihkun lattiakaivon tukkimisen partakarvoilla. Pikkupeili vaan tallin ulkoseinän naulaan kiikkumaan ja vaatteet pois ja kone surisemaan. Samalla saksittelin vähän hiusten latvoja. Lopuksi hyppäsin laiturilta veteen huuhtelemaan hikiselle iholle tarttuneen sänkisilpun.

Siistiä tuli. Sama toimitus toistui kesän viimeisenä hellepäivänä lähestyvän kaupunkiin muuton kunniaksi. Niinpä olen nyt saapunut kaupunkiin eleganttina ja urbaania elämänmuotoa säteilevänä. Nolostellen katson vanhaa blogikirjoitustani ja varsinkin sen valokuvaa, jossa maalaisjunttimainen olemukseni on vielä vahvasti  valloillaan  (katso tästä:  click )

(Kuvassa näytän laiturilla seisovalle kuvaajalle, miten uidaan "koiraa".)

 

Hillitöntä menoa

  (Jalmari Finne, Kiljusten vallankumous 1921 / kuva Rudolf Koivu / "Pojat heittelivät koiranpommeja opettajien tielle)

Tunnistatko tämän sitaatin? Tiedätkö, kuka sen on kirjoittanut?

"Mitä on tapahtumassa meidän nuorisollemme? He eivät kunnioita vanhempia ihmisiä, he rikkovat vanhempiensa käskyjä. He eivät piittaa laeista. He mellakoivat kaduilla, kiihottuneina villeistä päähänpistoista. Heidän moraalinsa on rapistunut."

Entä minä itse? Olen itsekin ollut nuori, vaikka sitä ei ehkä ole helppo uskoa. Olinko minäkin tuollainen? Mikä on "villein päähänpisto", jossa olen ollut mukana?

Aika helppo vastata nyt, kun rikos on aikoja sitten vanhentunut. Se oli viuhahdus julkisella paikalla joskus 1970-luvun alussa. Tapahtumapaikka oli eräs suurehko pirkanmaalainen kaupunki ja sen keskellä oleva kuuluisien patsaiden reunustama silta. Pienellä porukalla (kolme poikaa ja yksi tyttö) päätimme suorittaa tuon aikakauden uroteko-villityksen eräänä elokuisena yönä. Tukijoukkona oli kaksi polkupyöräilevää tyttöä, jotka huolehtivat vaatteiden kuljetuksesta ja valokuvauksesta.

Olikohan tuo nyt niin kauhean kamalaa? Kyllä viuhahdusvillitystä paheksuttiin ja kai siitä sakkoja olisi tullut, jos poliisi olisi paikalle sattunut. Mutta olen muistavinani, että harvalukuiset vastaantulijat antoivat iloisia kannustushuutoja ja aplodeja. Ihan kuin muutama olisi halunnut liittyä joukkoon, jos olisimme malttaneet pysähtyä odottamaan.

Tuon pahempaa "laeista piittaamattomuutta" ei nyt mieleeni muistu. Kai voin luokitella itseni melko kunnolliseksi kansalaiseksi.

Ja kenen onkaan tuo alun sitaatti? Vastaus: Platon 427–347 eaa.

Nykyaika on toisenlaista, koulu varsinkin. En ole enää asiantuntija, sillä kosketuksestani koulumaalimaan on jo aikaa, mutta vaikutelma on, että jokin on perinpohjin muuttunut. On vaikea arvioida, kuinka hyvin minun ja ikäpolveni koululaisten tiedot ja osaaminen olisivat riittäneet, jos olisimme eri luokka-asteilla joutuneet arvioitavaksi nykykoulun kriteerein.

Kielitaidossa olisimme epäilemättä huonoja, ainakin suullisessa ilmaisussa, sillä sitä ei harjoiteltu lainkaan. Mutta entä yleistieto?

Varsin uskottavalta taholta luin äskettäin, kun perheenisä kertoi tapauksesta kotonaan. Ruokapöydässä perheen 16-vuotias järkyttyi pois tolaltaan, kun tuli ymmärtämään, että ruokapöydän liha on peräisin eläimestä.

Toinen tapaus.  Uimahallin pukuhuoneessa pojat pohtivat, paljonko kello mahtaa olla. Seinällä oli viisarikello. Ihmettelivät, miksei ole selkokelloa, että saisi selvän.

Onko todella niin, ettei missään vaiheessa enää opita viisarikelloa? Onko teoria unohtanut tosielämän niin, ettei ruokapöydän antimien tausta tule ymmärretyksi? Vai onko kyse vain yksilötason lipsahduksista?

Pisa-tutkimukset näyttävät vakuuttavasti, että äidinkielen käyttötaidot ovat heikentyneet. Tämä ainakin on laajasti ilmenevä ongelma. Kouluun kohdistuneet säästöt ja resurssien leikkaukset näkyvät kyllä murrosikäisten kielenkäyttötaidoissa laajemminkin.

 

Hienotunteisuus

Olen kai liian hienotunteinen. Jotkut kyllä taitavat välillä väittää päinvastaistakin.

Molemmat saattavat olla jossain määrin oikeassa - tilanne vaihtelee sen mukaan, keneen hienotunteisuus tai sen puute kohdistuu. Yksiin yhtä, toisiin toista, näin epädemokraattisesti se menee.

Nyt kyseessä on kirja, jonka lainasin muutama vuosi sitten tuttavalle. Olisi jo aika palauttaa se, mutta en saa asiasta huomautetuksi. Se on sitä liiallista hienotunteisuutta. Voisi nolostua huolimattomuudestaan, tarkka ja jämpti ihminen.

Minä itse sen kirjan hänelle lainaksi tarjosin. Hän on entinen rehtori, joka ryhtyi eläkkeelle päästyään tekemään väitöskirjaa. Minä tarkistin hänen työnsä kieliasua ja keksin, että hyllyssäni on yksi esseekirja, joka voisi sopia väitöksen lähdemateriaaliksi.

Uusi tohtori promovoitiin muutama vuosi sitten. Kyseinen kirja mainitaan lähdeluettelossa, joten ei ideani huono ollut. Olisi jo aika palauttaa kirja, mutta uusi kelpo rouva tohtori ei ole sanallakaan maininnut asiasta, vaikka olemme monta kertaa tavanneet tai puhuneet puhelimessa. Viimeksi aivan äsken. Enkä minä taaskaan onnistunut edes pientä vihjausta puuttuvasta palautuksesta antamaan.

En luule, että hän aikoo tahallaan kähveltää kirjani. Luulen, että hän on ihan oikeasti unohtanut koko asian työnnettyään kirjan hyllyynsä johonkin huomaamattomaan paikkaan muiden kirjojen sekaan. Eikä kirja aiheensa takia ole minulle tärkeä vaan siksi, että esseekokoelman toimittaja oli minulle tuttu ja siinä on henkilökohtainen omistuskirjoitus.

Mutta sitten asian toinen puoli. Aina välillä iskee synnintunto. Minulla itsellänikin on hyllyssäni palauttamaton lainakirja. Vielä paljon vanhempi, jostakin 1960-luvun loppuvuosilta.. En rupea sitä tässä tarkemmin selostamaan, sillä olen synnintunnossa kiemurrellen kirjoittanut siitä aiemmin. Sen pääsee lukemaa  tästä . Siinä kuvatussa asiassa ei ole tapahtunut mitään muutoksia kirjoituksen jälkeenkään.

Kuvassa ohjeita asianmukaiseen kirjojen lainaamiseen. Tämä lappu on tuttu  ikäpolveni kirjaston käyttäjille vuosikymmeniä sitten. Vain yhtä kohtaa näistä on nyt rikottu, muilta osin uskon kaiken olevan kunnossa, jopa kulkutaudin osalta.

Kielletty katse

Olin jo oppikoulussa, ikää varmaankin 11 tai 12. Antero ja Tuomo olivat vuoden tai kaksi nuorempia. Naapurin Leena oli pari luokkaa ylemmällä, ehkä jo 14.

Illan pimeydessä hiivimme Anteron ja Tuomon kanssa Leenan ikkunan taakse kurkistelemaan. Kyllä sinne  hyvin näkikin. Tämä toistui monena iltana, sillä näkymä Leenan huoneen verhojen raosta ennen lampun sammuttamista oli ennen kokematon ja kovasti innostava.

Vuosia myöhemmin, aikuisena, tunnustin nolostellen teon Leenalle. Olin varautunut kiukkuiseen reaktioon, mutta Leena olikin lähinnä huvittunut. Anteeksipyyntöä ei tarvittu. Olisikohan peräti ollut pikkuisen imarreltu kuultuaan olleensa naapurin keskenkasvuisten koltiaisten mielenkiinnon kohteena?

Jokin outo assosiaatio palautti tämän vuosikymmeniä vanhan kielletyn katseen mieleen, kun äskettäin katselin ns. napatanssiesitystä. Vietimme porukalla tuttavan merkkipäivää turkkilaisessa ravintolassa Erikinkadulla. Tuttu paikka, hyvä ruoka ja asialliset hinnat. Ja napatanssiesityksiä.

On sille tanssille muitakin nimityksiä, kuten itämainen tanssi ja vatsatanssi. Mitenkään rivoa se ei ole, vaikka paljasta pintaa onkin näkyvissä. Taidokasta ja tyylikästä liikettä on ilo katsoa.

Mutta tällaiselle varttuneessa iässä olevalle herrahenkilölle tuli esityksiä katsellessa mietteitä mieleen.

Onko korrektia suunnata katse niihin nuoren naisen vartalon osiin, jota esityksessä ovat kiivaimmassa kieputuksessa, ikään kuin esityksen ydinkohtana ja katseenvangitsijana. Katseen suunnalla oli merkitystä, kun esiintyjä sijaitsi aivan edessäni, metrin päässä, niin että voisin paikaltani kättä ojentamalla koskettaa häneen. Pöytäseurueeni istumispaikat sijaitsivat niin, että he näkivät sivusta, katsonko tanssijatarta silmiin, kenkiin vai johonkin siinä välillä. Ja tanssijatar katsoi vähän väliä minua silmiin, kun siinä lähimpänä istuin. Jos esiintyjä olisi sijainnut etäämmällä, ongelmaa ei olisi. Silloin yhdellä katseella näkisi esiintyjän päästä varpaisiin.

Huomasin, että pöytäseurueeni toinen mies katseli enemmänkin ruokalistaa kuin esityksiä. Olisiko minunkin viisasta tehdä niin, ettei seurueen naisille juolahtaisi mieleen mitään dirty old man -tyyppistä epäilyä.

Epäviihtyisiä paikkoja

Asemalla tuli tuttava vastaan. En ollut sen pidemmälle matkalle lähdössä kuin Pasilaan, ja eikös tuo epäluuloinen tuttu heti keksinyt, että ahaa, Dessu on siis menossa Triplaan. Moisesta ajatuksesta voi närkästyä. Jotain rajaa sentään pitää olla epäluuloillakin! Kirjastoonhan minä, arkistokokoelmaa selaamaan.

Lehdestä olin kyllä katsonut tuon vasta avatun ostoshelvetin kaavakuvan. Kun moiseen paikkaan juna vie, voi tulla vaikeuksia löytää sieltä ulos. Ettei joudu juna-asemalta kauppakerroksiin vaan osaa suunnistaa suorinta tietä kirjaston suuntaan.

Siinä lehden kaavakuvassa oli jotain tutun tuntuista. Ei kestänyt kauan tajuta, että suppilomainen monikerroksinen rakenne on tuttu klassisesta kirjallisuudesta. Tähän Pasilan uuteen Mall of Tripla -rakennukseen on otettu vaikutteita itseltään Dantelta!

Dante Alighieri (1261 - 1321) ei varsinaisesti suunnitellut aikansa kauppakeskuksia, ei ainakaan käyttänyt sitä nimitystä. Hän suunnitteli helvetin. Näiden kahden ero ei ehkä ole kovin merkittävä. Ainakin yhtä epäviihtyisiä molemmat.

Danten helvetin maanalaisen kuilun kerrokset oli varattu erilaisille synnintekijöille. Vaikuttaa, että ei elämänmeno ole Danten päivistä isommin muuttunut. Samankaltaista väkeä on tietääkseni Triplassakin, koronkiskureita, pettureita, irstailijoita, ahmatteja, tuhlaajia, tekopyhiä ja muita. Sitä en tiedä, avautuuko Triplasta pohjakerroksesta pääsy johonkin laadukkaampaan, niin kuin Jumalaisessa näytelmässä Vergilius opasti Danten pois Helvetistä Kiirastulen läpi Paratiisiin, jossa odotti ihana Beatrice.

Minä onneksi löysin nopeasti reitin ulos kohti kirjastoa. Aseman oven edessä parveili onnettoman näköistä väkeä, jolla ei ollut pääsyä sisään. Ihan niin kuin Dantellakin oli väkeä, joka ei kelvannut edes Helvettiin. Kauempana käännyin vielä katsomaan tuota isokokoista rakennusta. Ei se ulkoakaan kaunis ollut.

Jotain hyvääkin luulin uudessa rakennuksessa olevan: musiikkimuseo. Mutta ei, mikäli voin luottaa muusikkotuttavaani, joka oli mennyt tutustumaan paikkaan heti avajaispäivänä. Tämän oopperan ja klassisen musiikin asiantuntijan arvio museosta oli hyvin myrkyllinen.

Vuodesta toiseen

Jos joskus innostun kirjoittamaan muistelmat, niin ainakin lähdeaineisto on kunnossa ja helposti saatavilla. Ainoastaan ikävuodet alle 18 puuttuvat.

Minulla on tallessa kalenterit vuodesta 1969 alkaen, ja niissä on huolellisesti kirjoitetut merkinnät päiväohjelmistani jokaiselta päivältä. On töiden aikataulut, tekeillä olevat projektit, kokoukset, käynnit, tapaamiset. On luetut kirjat, nähdyt elokuvat ja teatterit, konsertit, näyttelyt, kapakkakäynnit ja seuralaiset. On matkat, tavatut ihmiset, hotellit ja nähtävyydet. Olen merkinnyt muistiin kaiken minkä muistiin voi merkitä. Vanhat kalenterit sijaitsevat hyvässä järjestyksessä omassa laatikossaan kellarikomerossa.

Sellainen haitta tiivismuotoisesta merkinnästä kuitenkin on, että kaikkea ei saa palautetuksi mieleen, vaikka muistikirjaan on merkintä tehty. On ihan pimeitäkin kohtia. Kuka hemmetti oli se tyttöpuolinen etunimeltä mainittu henkilö, jonka tapasin koko talven 1976 joka keskiviikkoilta Urkin pubissa? Kalenterista näen, että istuin iltapäivän Liisankadulla Kotimaisen kirjallisuustieteen laitoksella Kai Laitisen ja Vesa Karosen luennoilla, ja niiden jälkeen menin Urkkiin. Luulisi sellaisesta jäävän muistiin jotakin, mutta ei. - Ja tällaisia pimeitä merkintöjä on muutamia muitakin. Ihmettelen suuresti.

Tuli taas aika vaihtaa kalenteria. Mikähän siinä on, että tuntuu kuin joka vuosi kalenteri loppuu nopeammin kuin aikaisempina vuosina. Pitäisiköhän tarkistaa, etteivät kalenterin tekijät fuskaa päivien lukumäärässä? Niinhän bisneksessä on tapana tehdä. Joulun konvehtirasiassakin on vähemmän konvehteja, vaikka aski on yhtä suuri kuin ennenkin ja hinta suurempi.

Akava ystävällisesti lähettää minulle uuden kalenterin joka vuosi, varmaankin siksi, että kuulun seniorijärjestöön. Epäkunnioittavasti revin heti kalenterista pois kymmeniä sivuja - en niitä sivuja joihin itse merkitsen tapahtumia, vaan niitä, joissa on lueteltu loputon määrä järjestön toimintaan liittyviä alajärjestöjä, henkilöitä ja kontaktitietoja. Näin saan kalenterin ohuemmaksi.

Iso urakka on siirtää uuteen kalenteriin kaikki tuttavien syntymäpäivät ja muut merkkitapahtumat. Lisäksi kirjoitan muistikirjaan kaikki mahdolliset käyttäjätunnukset, salasanat ja koodit.

Puolityhjältä kalenteri nykyisin näyttää, pienempikin riittäisi. Ennen ei juuri jäänyt tyhjiä rivejä, kun ne täyttyivät työaikatauluilla. Eläkkeellä olon hillitty joutilaisuus konkretisoituu kalenteria silmäilemällä.

Mukavat ja epämukavat

Juhlissa eräs naispuolinen vieras katseli minua ja sanoi että olen laihtunut. Se tuntui mukavalta.

Vielä mukavammalta se olisi tuntunut, jos havainto olisi pitänyt paikkansa. Ei se pitänyt. Ainakaan kylpyhuoneen vaaka ei ole sellaista havainnut. En tietenkään sanonut tätä ääneen. Viaton ilme naamalla valehtelin venytellen: - Noo...ehkä pikkuisen.

Kesällä Jyväskylässä katselin vanhoja valokuvia lukioaikaisen ystävättären kanssa. Yhdessä valokuvassa olimme uima-asuissa rannalla. - Olet sinä tuossa hoikka poika, hän sanoi.

Se ei tuntunut mukavalta. Implisiittisesti se sisälsi ajatuksen, että enää en ole hoikka poika. En tietenkään sanonut siihen mitään. Paha siihen oli ruveta vastaan vänkäämään.

Naisten ulkonäön kommentointi on perinteisesti kuulunut jokamiehen oikeuksiin, ja silloin siinä on seksualisointi mukana. Miehet ovat päässeet vähemmällä. Näissä edellä kuvatuissa tapauksissakaan ei ollut seksualisoinnista häivääkään. Ne olivat ikään kuin julkisesti näkyvissä olevan faktan ääneen toteamista, sellaisena aivan korrekteja. Eivät epäystävällisiä tai häiriköiviä.

Olen nähnyt häirintääkin. Aikanaan jouduin nolona myöntämään, että en oma-aloitteisesti esimiehenä osannut hoitaa työpaikallani ilmennyttä seksuaalista häirikköä järjestykseen. Hän meni jotenkin vitsin varjolla alituisiin härskeihin kommentteihin ja kontaktiyrityksiin. Vasta kun naisten lähetystö tuli pyytämään, ymmärsin komentaa touhulle stopin. Uskon ja toivon, että #metoo havahduttaa nykyajan hoksaamattomat.

Erityisen vaikea oli takavuosina eräs iäkäs sukulaissetä, vanhapoika, joka ilmestyi kaikkiin suvun juhliin ja alkoi veitikkamaisesti likistellä, kouria ja arvioida nuoria naisia mukamas kosioaikeissa. Keskenkasvuiset tytötkin kelpasivat. Minäkin jouduin etukäteen varoittelemaan omaa viisitoistavuotiastani, mutta siitä huolimatta ukko pääsi arvioimaan nuoren neidon vartaloa.

Näitä setiä riittää, niin Hollywoodissa kuin kotimaan  kamarallakin. 

Voisinko mitenkään unohtaa?

Toimittaja X kutsui päivälliselle. Lupasi tarjota.

Kosmokseen mentiin, mihinkäpä muuallekaan. Siellä aina ennenkin istuttiin, ellei sitten Bulevardiassa, Centussa, Sikalassa, Vanhan kellarissa, Kaivopihassa tai Elitessä. Joskus myös Messeniuksessa tai Risu-Hokissa. Niistä ajoista on kauan.

Kosmoksessa kuuluisi syödä paistetut silakat, mutta siitä olen joutunut luopumaan, kun on kihti varpaassa. Hyvä korvike on toinen klassikko, Sylvesterinleipä. Se on pysynyt suosiossa vuosikymmenet. Kalle Holmbergkin muistelmissaan mainitsee, että se valittiin aina. Sylve

sterinleivässä on kyllä mätiä, joka muistaakseni on kihdille altistavaa sekin, mutta sen voi siirtää syrjään.

Olin ihan öönä, kun seuralaiseni illan loppupuolella kysyi nöyrän oloisena, voisinko unohtaa sen yhden jutun.

Minkä jutun? kysyin ihmetellen. Mieleeni ei noussut, että välillämme olisi mitään erityisempiä skismoja, jotka pitäisi unohtaa pois häiritsemästä.

- No sen, sen, siellä -- siellä - - .

Mieleen alkoi nousta asioita jostain kaukaa, vuodelta yksi tai kaksi. Nyt kun puheeksi tuli, aloin muistaa jotakin unohtunutta. Oli eräs tapahtumasarja Tampereella Tillikassa ja sen illan jatkoilla. Vierestä näin, minulla ei ollut osuutta asiaan. Nolo kokemus varmaan, mutta sattuuhan sitä lipsahduksia nuorille naisillekin, ei pelkästään miehille. Ei sen kummempaa.

Mutta en ole aavistanut, että tällainen muinainen asia on vaivannut seuralaistani vuosikymmenet. Vielä nyt, eläkeiässä, on pelko, että minä - ainoa jäljellä oleva silminnäkijä -  paljastaisin tietoni huonolla hetkellä väärässä seurassa.

Luottamus ns. armeliaasen unohtamiseen ei tainnut olla vahva.  Vakuutin, että en olisi muistanut koko tapausta, ellei hän olisi sitä ottanut puheeksi. Se taisi kyllä olla huono vakuuttelu.

Vanhojen asioiden muistaminen ei ole ongelmatonta. Äskettäin Jyväskylässä vanhan luokkani luokkakokouksessa ovella istui pyörätuolissa vanha luokanvalvojani, lähes satavuotias. Kätellessä hän heti sanoi nimeni. Sanoin, että lehtorilla on hyvä muisti, kun heti tunsi.

- Voisinko mitenkään unohtaa, hän vastasi.

Jäin miettimään hänen sanojensa tulkinnan mahdollisuuksia. Niitä on kaksi, hyvä ja huono.

(Anselm Hollo: Vaikein / Sateiden välillä 1956)

Hienotunteisesti hiljaa

Rouva M. katsoi minua suoraan silmiin ja kysyi:

- Taisit sinäkin tietää?

Mitäpä muuta olisin voinut kuin nolostellen vastata:

- Juu, tiesin minä.

- Et sitten kuitenkaan pitänyt tarpeellisena sanoa mitään?

¤     ¤     ¤ 

Tämä keskustelu ei ole aivan tuore. Se käytiin pari vuotta sitten. Se muistui taas kerran mieleen, kun tänään luin Hufvudstadbladetista toimittaja-kirjailija Philip Teirin kolumnin "Gud förbjude att moralisera över en kompis beteende".

Kolumnissa Teir sanoo niin kuin asia on. Kynnys sanoa vaikea asia kaverille on korkea, vaikka tajuaa kyllä, että sanoa pitäisi. Että käyttäydyt sopimattomasti. Että juot liikaa. Että sinähän olet naimisissa. Että puhut siivottomia.

Hienotunteisesti hiljaa oleminen näyttää jonkinlaiselta hyvä veli -verkoston salaliitolta, seksismiltä, valta-asetelmalta tai välinpitämättömyydeltä. Teirin mukaan se on enemmänkin maskuliinista tunnevammaisuutta, "emotionellt handikapp". Niin kuin Ruotsin akatemian #metoo-skandaalissa siipeensä saanut kirjailija Horace Engdahl sen kiertelemättä ilmaisi: "Vi grabbar talar inte om sånt", kun kysyttiin, miksi kukaan ei puuttunut asiaan, kun porukassa huseerasi varsinainen "kulturprofilen".

¤    ¤    ¤

Rouva M:n kysymys viittasi vuosituhannen alun tapahtumiin. Niin, minä tiesin ja monet muutkin työpaikalla näkivät, että herra M:n seuralaiseksi seminaarimatkoilla ja koulutuspäivillä ilmestyi aina sama nuori vaalea naishenkilö. Kyllä me kaikki tunsimme myös oikean rouva M:n, minäkin olin oikein perhetuttu.

Mutta koskaan en sanonut mitään.

Jossain vaiheessa asia paljastui. Seurasi se mikä sellaisesta aina seuraa. Kamalia asioita suomalaiseen tapaan.

Herra M:n salasuhteelle ei vuosien kuluessa käynyt hyvin, ei todellakaan. Rouvalle sen sijaan taisi käydä oikein hyvin. Sellaisen vaikutelman sain, kun hänet sattumalta tapasin puolitoista vuosikymmentä sekasortoisten tapahtumien jälkeen ja jouduin tunnustamaan, että silloin kauan sitten yritin vain olla hienotunteisesti hiljaa. 

Kuva elokuvasta "Avioero italialaiseen tapaan" (ohj. Pietro Germi 1961)