torstai 2. huhtikuuta 2020

Pelkkää harmia


Kahvi kylmää, pulla kuivaa. On elämä mennyt surkeaksi.

En ymmärrä, mikä kahvinkeittimelle on tullut. Se ei lämmitä kahvia tarpeeksi. Kädenlämpöinen on moneen paikkaan hyvä ja suositeltava, mutta ei kahviin.

Mutta toisaalta - on siinäkin puolensa, kun tarkemmin ajattelee. Kuumaa kahvia pitää aluksi aika hetki jäähdytellä, puhallella ja lusikalla sekoitella, ettei suu pala. Varsinkin ylähuulen keskiosa on vaarassa. Eikö sittenkin ole yksi ja sama, kumpi toteutuu. Kahvi, joka ei alun pitäenkään ole ollut kuuma vai kuumasta viileämmäksi jäähdytetty kahvi.

Kuivaan pullaan on kai pakko tottua. Juniorisarja ehtii käydä kaupassa korkeintaan kaksi kertaa viikossa, ja siinä ajassa kaikki pullat kuivuvat. Ihan sama vaikka söisi Marie-keksejä. Ne ovat minulle jotain käsittämätöntä. Miksi joku ostaa umpikuivia jauhotiivistelmiä? Eivät maistu millekään, mauttomia. Ei niistä tule kuin pahalle päälle.

Suomalaiseen julkisen tarjoilun ikiaikaiseen perinteeseen kuuluu kyllä kuiva pulla. Kuvassa yksi kokemus viime kesältä erään museon kahvilasta pohjoisella Pirkanmaalta. Jätän paikan nimen hienotunteisuussyistä mainitsematta, sillä se ei ollut muinaisia leivonnaisia esittelevä museo vaan siellä oli aivan muuta kiinnostavaa katsottavaa. Ettei menisi mitättömän pullan takia museon maine.



Eilinen aamupuuro oli kyllä mikrossa lämmitettynä tavanomaisen kuumaa ja pakastemustikat kylmiä. Mutta ei hyvin mennyt sekään. Ensin luulin, että mustikoiden seassa oli hiekanjyvä. Mutta kohta alkoi selvitä, että hampaasta oli irronnut pieni siru vanhaa paikkaa.

Sellainen harmittaa vaikka vaurio onkin vähäinen. Ei oikeastaan haittaa yhtään. Nyt jäin miettimään, pitäisikö lähettää hammaslääkärille viesti ja kysyä, voiko vaurion korjaamisen jättää myöhemmäksi, viruskriisin jälkeiseen aikaan, ettei nyt tarvitsisi moisen takia lähteä Kannelmäkeen.

Sähkövehkeiden kauppaan en nyt lähde ostamaan uutta kahvinkeitintä. Tyydyn toistaiseksi siihen kädenlämpöiseen kahviin. Pullaa en enempää juniorin kauppalistaan kirjoita. Keksejä en ala syömään, sillä niistä minua on varoiteltu:  älä syö transrasvaa. Kuva näyttää, mihin tänään siirryin. Kelpaa kahvi näinkin.


tiistai 31. maaliskuuta 2020

Kuuluuko hyvää?


- Mitä kuuluu? kyseli vieras, kun astui sisään Hiisien päivän juhlaan. Niin tietysti kuuluukin kysyä.

Amerikassa tällaiseen small talk -keskustelun avaukseen kuuluu vastata tavanomaisin vastausfraasein. Suomessa on pikkuisen isommat odotukset. On oletusta siihen suuntaan, että kertoisi oikeasti kuulumisiaan. Ainakin pääkodat.


                                                 (Kamala luonto HS 12112019)
Ehkä noin tarkkoihin analyyseihin kuulumisistaan ei välttämättä tarvitse mennä, mutta jotain kuitenkin. Tällaisina poikkeusaikoina kysymykseen vastaaminen herätti vieraan kanssa suorastaan periaatteellisen keskustelun. Mitä tässä nyt ihan oikeasti kuuluu?

Ei nyt erityisen hyviä kuulumisia, yleisellä tasolla. Ei tässä mitään hätää ole, yksityisellä tasolla. Kumpaa olisi syytä korostaa enemmän?

Valtakunta ja maailma on sekaisin, mikään ei toimi. Tällaista ei ole elinaikanamme ennen ollut. On mahdoton nähdä, mitä tästä tulee. Täysi romahdus, josta emme jäljellä olevana elinaikanamme toivu? Vai lyhytkestoinen häiriötila, joka loppuu kesään mennessä? Ainakin tämä on hyvä harjoitus tulevaa ilmastokatastrofia varten.

Tällaisia pohdintoja kävimme läpi, yleisellä tasolla.

Yksityisellä tasolla oli lohdullisempia tunnelmia. Virus ei ole iskenyt. Terveys on kohdallaan, mutta uudenlaisella tavalla sitä on ruvennut tarkkailemaan. Huolestuminen nousi huippulukemiin, kun toissapäivänä aivastin kaksi kertaa peräkkäin.

Sisällä olemme tiukasti pysyneet. Vieras tuli kävellen muutaman korttelin päästä kaulaliina kasvojen edessä, takin huppu pään yli ja hansikkaat käsissä. Tietysti oli pieni riski siinä, että istumme iltaa kolmistaan, mutta oireettomuus tarkistettiin hetkeä ennen puhelimitse. Ei kätelty, ei halailtu. Eikä aivasteltu!

Junioriosastot olivat jo monta päivää sitten määränneet kaikille kolmelle totaalisen ulkonaliikkumiskiellon, vaikka kaikki olemme alaikäisiä valtakunnalliseen karanteeni-ikään verrattuna. Juniorit käyvät hoitamassa kauppa-asiat ja tuovat lastin oven taakse.

Uudenmaan rajan olisin kyllä mielelläni lähiaikoina ylittänyt, mutta se nyt jää. Längelmäen kesäkodistani (siis entisestä, myydystä) olisi vielä muuttokuorma haettava ja vietävä se uuteen kesäkotiin. Molemmat ovat kielletyn rajan toisella puolella (Hämeen, Kymen). Kesälaitumelle muuttamisen aloitus taitaa olla vaarassa viivästyä.

Sairastumisen kannalta sijaitsemme kai Suomen parhaalla paikalla. Meilahden sairaala-alue sijaitsee Töölöntorilta alkavan Topeliuksenkadun toisessa päässä, kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Siellä kuulemma lääkäreitä riittää. (Kuva: Erwitt Elliott)


Että sellaista kuuluu, henkilökohtaisella tasolla, melko hyvää plus. Eipä sitten juuri muuta kuulukaan. Aika yksipuolisia nämä kuulumiset nykyään.

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Hiisi vieköön


Tiedättekö, arvoisat blogin lukijat, mikä merkkipäivä on tänään lauantaina 28. maaliskuuta?

Kysymykselläni en tarkoita kansainvälistä Earth Houria, jota tänään myös vietetään, sillä se ei ole merkkipäivä, vaan pelkkä tunti tänä iltana klo 20.30 - 21.30.

Oikea vastaus:  tänään on hiisien päivä. Tiesitkö? Sitä täällä meillä tänään illalla juhlitaan.

Tunnetusta syystä kaikki yleiset tilaisuudet on peruttu. Erityisen surulliseksi minut tekee se, että jopa Pikkuvappu on jouduttu poistamaan listalta.

Pikkuvappu on perinnejuhla siinä missä pikkujoulu. Juhlamenojen managerina on iät ajat toiminut entinen sihteerini neiti B., mutta nyt hän vastuuntuntoisena kansalaisen ilmoitti, että ei onnistu. - Voihan virus, hän noitui hienolle naiselle soveliaan kielenkäytön rajoja hipoen.

Jotain piti hädässä keksiä tilalle, jotta kohokohtaa tähän synkkään aikaan saataisiin. Idea oli minun. Päätimme kolmeen pekkaan juhlistaa valtakunnallista Hiisien päivää.

"Kolmeen pekkaan" on kyllä huonosti tilaisuutta kuvaava idiomi, sillä minua lukuun ottamatta molemmat osallistujat ovat naisia. Mikähän voisi olla sukupuolineutraali ilmaisu tällaiselle? Pitäisi keksiä.

Pikkuvappu on ollut riehakas tapahtuma - parhaimmillaan jopa villi. Päihdyttäviä juomia on nautittu ja  herkkupaloja naposteltu. Naisia niissäkin on aina ollut enemmistö, meitä ukkoja yleensä vain kaksi, minä ja Heiskanen. Naiset ovat jossain vaiheessa iltaa vetäytyneet suljettujen ovien taakse erinäisten outojen välineiden tuote-esittelyyn, vähän kuin Tupperware-tilaisuuteen. Siinä kohdassa me ukot olemme kahteen pekkaan ilman kontrollia päässeet herkkupöydän ääreen.

Nyt tuote-esittelyä ei ole. Tarjoilu on kuitenkin samansuuntaista. Hiisien päivän taustasta ja sisällöstä liitän tähän linkin . Suosittelen, mielenkiintoista!

Kuvassa itse Hiisi Hugo Simbergin esittämänä (1899)




maanantai 23. maaliskuuta 2020

Hyödyllisiä ohjeita

Karanteeni kangistaa.

Olen asettanut huushollini pikkuista vaille täyteen karanteeniin. Tuo pikkuista vaille tulee siitä, että olen hieman alaikäinen ollakseni velvollinen täyteen karanteeniin. Kaupassa olen käynyt - kävelymatka sinne vie vajaan minuutin.

Koko päivää ei jaksa lukea tai katsoa elokuvia. Ikkunasta ulos katselu ei innosta niin kuin tavallisesti, sillä ulkona ei enää tapahdu mitään. Takseja seisoo tolpalla, joskus harvoin kulkee raitiovaunu tai bussi. Jalankulkijoita harvakseltaan.

Vaihtelua tarvitaan. Uskon että tilanne on samansuuntainen myös monilla blogin lukijalla. Jotta mielentila pysyisi toiveikkaana, tarjoan tällä kerralla lukijoiden virkistämiseksi hyödyllisiä mutta halpoja ohjeita karanteenipuuhailuksi. Suosittelen lämpimästi, näillä notkistumme!




                                              (Mieleni minun tekevi / toim. Yrjö Karilas)

perjantai 20. maaliskuuta 2020

Tottelemattomuus


Poikkesin naapurissa. Niin ei nyt olisi viisasta tehdä, sillä naapurini on jo yli 90-vuotias. Parempi olisi ollut soittaa.

Poikkesin silti kysymässä, tarvitseeko hän kaupasta mitään. Minä voisin hoitaa hänenkin kauppa- ja apteekkiasiansa samalla kun itse käyn. Hän ei nyt saisi mennä kaupoille, sillä hän on liian vanha. Minä saan, sillä olen liian nuori.

Kävi, ilmi, että hän oli jo käynyt kaupoilla, kahteenkin kertaan. Oli ostanut säilykepurkkeja, pakastemarjoja, näkkileipää, kahvia, keksejä. Toisella reissulla Alkosta konjakkipullon. Sitä hän ottaa lusikallisen nukkumaan mennessä. Suurina juhlapäivinä, kuten syntymä- ja nimipäivinä kaksi lusikallista. Muita lääkkeitä hän ei käytä, paitsi silmätippoja.

Kahville hän pyysi, niin kuin aina. Oli itse leivottua pullaakin. En jäänyt. Tiedän että ne kahvittelut kestävät, sillä vanharouva on kova puhumaan. Lopuksi kaivetaan aina albumit esiin ja katsellaan valokuvia lapsuuden Terijoelta.

Ei tätä rouvaa - ja hänen kaltaisiaan - voi estää kulkemasta asioillaan, oli millainen virus tahansa liikkeellä.  Tottelematon ihminen. Rollaattori on hyvä kulkemiseen, siinä on kori tavaroiden kuljettamiseen. Kyllä hän pärjää ihan itse.

Minä menin kauppakierrokselle ihan omia ostoksiani hoitamaan. Näyttää uhkaavasti siltä, että on ruvettava syömään lounaat kotona. Sellaiseen ei huushollissa ole totuttu. Ei se kiinni ole taitojen puutteesta vaan alituisista kulkemisista milloin missäkin.

Ostin pakkasruokia ja keittoja. Niillä pärjää ainakin viikon. Alkosta en ostanut konjakkia vaan katkeroa. Se auttaa vatsavaivoihin. Alko oli täynnä asiakkaita. Siellä nostin takin hupun pään yli suojaksi, sillä hyllyjen välissä ihmisiä tuli uhkaavan lähelle. Kassalla välähti syyllisyys niin kuin kuorena alaikäisenä Alkossa asioidessa. Kysyyköhän myyjä henkkarit kun ei näe minua kunnolla hupun suojasta. Ei kysynyt.

En taida koskaan unohtaa alaikäisyyttäni ruotsalaisessa Systembolagetissa vuonna 1968. Kielikurssilla kaverit pitivät minua vanhimman näköisenä onnistumaan ostoksissa. Näytelmäpukuvarastosta minulle löydettiin musta pikkutakki, tytöt kampasivat pitkän tukkani aerosolien kanssa litteäksi taaksepäin korvien taakse. Ja homma toimi, minulle (17 v) myytiin viinilasti iltamme iloksi.

Apteekista ostin askillisen kuumekipulääkettä, sitä mitä lehdessä suositeltiin. Kyllä näillä nyt pärjään, kun sulkeudun sisälle virusta varomaan.



maanantai 16. maaliskuuta 2020

Kaikenlaista harmia


Oli tarkoitus pitää neljän hengen neuvonpito Kosmoksessa, mutta se jäi vajaaksi. Yksi osanottaja oli jäänyt jumiin Tanskaan ja toinen sai nuhaoireita ja jättäytyi oma-aloitteiseen karanteeniin. Se on se virus, joka nyt sotkee kaiken.

En sentään yksin jäänyt kapakkaan, sillä minun lisäkseni toinenkin herrashenkilö pääsi paikalle. Palaveeraaminen kuitenkin kärsi osanottajapulasta. Jäimme odottamaan päivää parempaa, ja sitä odotellessa nautimme pöydän antimista ja muistelimme menneitä kunnian ja kukoistuksen päiviä.

Myöhään meni, valomerkkiin asti. Yö oli kummallisen kylmä, varmaankin miinusasteita. Sellainen arktisuus aiheuttaa täällä Helsingissä hysteriaa, ja nälkäkin iski uudestaan. Lähdimme hakemaan hiukopalaa nakkikioskilta.


Paleli vallan perhanasti, vaikka pukeutuminen oli asiallista. Kuuma koira kahdella nakilla ja sinapilla ja sipulilla auttoi häviävän hetken. Unohtui kysyä valkosipulia ja chiliä.

Kaveri lähti kävellen Merimiehenkadun suuntaan, minä ajattelin ajaa Töölöntorille raitiovaunulla. Juuri kun olin menossa pysäkin suuntaan, näin vaunun lähestyvän. Kevytmielisyyden puuskassa innostuin lähtemään juoksunpyrähdykseen, vaikka yleensä noudatan periaatetta, että herrasmies ei koskaan juokse julkisesti.

Pyrähdys ei kuitenkaan riittänyt. Ehdin vaunun ovelle juuri kun se lähti liikkeelle. Ei se jäänyt minua odottamaan. Ovet pysyivät kiinni.



Siihen aikaan yöstä vaunut kulkevat harvakseltaan. Ehkä se oli peräti viimeinen vaunu - en jäänyt tutkimaan pysäkin pienellä präntättyä aikataulukkoa. Vastoinkäymisen villitsemänä päätin kävellä kotiin. Se sentään onnistui ilman harmeja.

perjantai 13. maaliskuuta 2020

Karanteeni


Päivän iso uutinen on koronaviruksen leviäminen. Koko päivän kestänyt uutisseuranta vie ajatukset, että tuolta taitaa olla vaikea välttyä. Käyköhän niin, että tässä vielä joutuu karanteeniin. Olisiko viisasta asettaa itsensä vapaaehtoiseen karanteeniin?

Kirjallisuuden ensimmäinen tiedossani oleva karanteeni oli aika hilpeää menoa. Giovanni Boccaccio siitä kirjoitti 1300-luvun puolivälissä. Teoksen nimi on Decamerone.



Hyllyssäni oleva ränsistynyt painos on vuodelta 1909. Suomentajaa ei mainita, mutta hakuteoksesta voisi päätellä, että tekijät ovat Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen, mutta ilmeisesti myös Joel Lehtonen puuhasteli samassa asiassa.

Onnistuisikohan karanteeni vielä Decameronen malliin? Siinä kolme nuorta miestä ja seitsemän neitoa pakenevat Firenzestä maustaa surmaa ja asettavat itsensä kymmenen päivän karanteeniin. Ajankulukseen he alkavat kertoa toisilleen lystillisiä tarinoita. Kymmenen kertojaa, kymmenen päivää, siitä kertyy sata tarinaa. Novelleiksikin näitä voi kutsua.

Tarinat ovat pääosin aika uskaliaita - aikakauden ilmapiiri huomioon ottaen. Aiheena ovat usein katoliset hurskaat papit, munkit ja nunnat. Hämärän hetkinä nämä kuitenkin jättävät muutamaksi tunniksi hurskaat ajatukset vähemmälle huomiolle ja alkavat temmeltää ihan maallisin miettein.

Minun ei pitäisi ollenkaan lukea tai kuunnella taudin oireiden kuvauksia. Heti alkaa tuntua säikähdyttäviä tuntemuksia kurkussa tai keuhkossa ja kohta joka paikassa. Seuraavaksi mietteet vievät karanteeniin. Kuinka siinä kävisi? Pitäisikö hamstrata, mikä loppuisi. Riittävätkö puurohiutaleet? Näkkileipä? Kahvi? Onko säilyke- ja pakasteruokia?

Tarkistan, kaikkea on. Kellarissa katson, että kokonainen vessapaperisäkki on jäljellä viime kesänä Serlachiuksen henkilökuntakaupasta ostetusta lastista. Samoin talouspaperia. Viisi pakkaa paperinenäliinoja. Alkossa pitäisi ehkä käydä.

Loppukeväälle on muutamia pääsylippuja teatteriin ja konsertteihin. Ne ehkä peruutetaan - ei hirveästi haittaa. Suurempi häiriö olisi, jos vuoden kiertokulkuun kuuluva perinnejuhla eli pikkuvappu jäisi pois. Ex-sihteeri neiti B järjestää sen, mutta voiko käydä niin onnettomasti, että karanteeni osuu juuri sille kohdalle? Siihen ei ole kuin kolme viikkoa.

Mitä sanoisivat terveysviranomaiset, jos keräisimme sopivan porukan karanteeniin Decameronen tyyliin? Vaikkapa uuteen kesäkotiini Stortryglanin suunnalla.

                                              (Waterhouse:  Decameron)

keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Impulsiivista toimintaa

Vanhoja lehtiä kannattaa lukea. Niistä saa impulsseja.

Vanha professori Rafael Koskimies kehui erästä kirjaa Uudessa Suomessa keväällä 1961: "Korkea-asteinen naisen sielunkuvaus, joka merkitsee kaivattua askelta suomalaisen nykyaikaiskirjallisuuden kehitystiellä." 

Modernistien koulukuntaa edustanut kulttuuritoimittaja Eino S. Repo kehui samaa kirjaa Parnassossa 2 / 1961: "Nähdäkseni tällä teoksella on kaikki edellytykset tulla luetuksi vielä silloinkin, kun enimpiä viime aikojen kirjoja on kauan sitten lakattu lukemasta."

Olin luullut, että nämä kaksi eriseuraista kirjallisuusmiestä eivät voineet olla yksimielisiä mistään asiasta. Erehdyin.

Mikä siis on tämä omituinen kirja?  Vastaus:  Marja-Liisa Vartion Kaikki naiset näkevät unia (1960).

Siitäpä tuli se impulssi. Kirja esiin hyllystä ja lukemaan, vaikka ihan muuta olin suunnitellut. Ja saman tien kaikki muutkin hyllystä löytyvät Vartiot. Sopii hyvin tukemaan Yle-Teeman naisohjaajien maaliskuun kokonaisuutta.

Ja vielä teokseen liittyvä väitöskirja ("Helena Ruuska: Arkeen pudonnut sibylla : Modernin naisen identiteetin rakentuminen Marja-Liisa Vartion romaanissa Kaikki naiset näkevät unia".  - löytyy netistä). Ja vielä Paavo Haavikon vaimonsa varhaiseen kuolemaan liittyviä runoja.  Käyköhän vielä joskus niin, että Paavo Haavikko muistetaan Marja-Liisa Vartion aviomiehenä?


maanantai 9. maaliskuuta 2020

Voisi kokeilla


Tuliaisiksi ostettiin jaloja juomia mutta ei muuta epäterveellistä, sillä Mäkelä on nykyisin tarkka sellaisista. Hän ei syö ollenkaan punaista lihaa eikä varsinkaan makkaraa. Oli siis sovittu, että Mäkelä itse hoitaa ruokatarjoilut terveellisen kaavan mukaan.

Kreikkalainen ajoi ja minä pelkäsin pelkääjän paikalla. Ei se mitään hurjaa menoa ollut, minä vaan pelkään kaikkien kyydissä paitsi omassani. Pikkuisen omassanikin. Matka vei moottoritietä Lahteen ja ohikin Mäkelän mökille Vesijärven rannalla.

Saunottiin, nautittiin virvokkeita, uitiin. Tarkkaan ilmaisten kreikkalainen ui, Mäkelä ja minä virutettiin varpaita. Hulluja ne kreikkalaiset. Muurikkapannulla käristettiin broilerinakkeja, sipulia, paprikaa, tomaatteja ja muuta. Oikein hyvää, oikein terveellistä. Kreikkalainen kehui, että tarjoilu oli melkein välimerellisen dieetin mukaista, vain ne nakit olivat vieraita. Hän luetteli pitkän listan muita aineksia, joita kreikkalaiselle muurikkapannulle lisäksi laitettaisiin.

Mäkelä joi olutta, minä siideriä ja kreikkalainen omaa viiniään, pihkalla maustettua. Aivan erityisen terveellistä, niin hän väitti. Kohteliaasti mekin maistoimme, mutta ei sellaiseen suomalainen suu ole sopeutunut. Aika miedot juomat kaikilla, Mäkeläkin on luopunut väkevistä. Terveellisyysajattelu ulottuu hänelläkin juomiin: oluessa on B-vitamiinia.

Aika ränsistyneen näköisiksi me huomasimme muuttuneemme. Sen kertoi saunakamarin seinän iso peili. Ennen emme olleet. Minun mielestäni kreikkalainen ei ole ränsistynyt. Mutta sitä en tietenkään sanonut ääneen.

Mäkelä on kyllä ränsistynyt. Hänellä ei ole enää tukkaa. Lukioikäisenä oli pitkä. Viikset ovat pysyneet tuuheina. Mäkelä on muka tyytyväinen nykytilanteeseen. Käy halvaksi, kun sampoota säästyy eikä kampa kulu. Minulla on päinvastoin. Tukka on tallella ja pysynyt alkuperäisen vaaleana, aika pitkä ja helposti takkuuntuva. Sampoon lisäksi hoitoainetta kuluu solmujen selvittämiseen. Mutta parta on harmaa.

Kreikkalainenkin on omasta mielestään ränsistyneen näköinen, sillä musta kihara tukka on harmaantunut. Minun mielestäni se vaan komistaa häntä, mutta sitäkään  en sanonut ääneen. Hänelle ei ole edes vatsaa kasvanut, niin kuin Mäkelälle ja minulle.

Pahinta on nenä. Kreikkalaisella on oikea yläluokkaisen aatelinen kyömy nenä, täydellisen välimerellinen konkkonokka. Minun mielestäni kadehdittavan komea ja ylväs. Mäkelällä on aito suomalainen perunanenä, mallia puikula. Minulla on junttisuomalainen perunanenä, pieni mutta röpelöinen mallia Bintje.

Niillä nenillä sitä kuitenkin on pärjättävä. Vatsan litteyttämiseen sen sijaan voisi kokeilla sitä kreikkalaisten terveellistä pihkaviiniä. Ehkä siihen tottuisi.

(Kuvassa ylärivissä keskellä Bintje, alarivissä oikealla Puikula // Loukie Werle - Jill Cox:  Ruoka-aineet - suuri kuvitettu elintarvikekirja / Ingredients / 2000)



maanantai 2. maaliskuuta 2020

Kielletty katse


Olin jo oppikoulussa, ikää varmaankin 11 tai 12. Antero ja Tuomo olivat vuoden tai kaksi nuorempia. Naapurin Leena oli pari luokkaa ylemmällä, ehkä jo 14.

Illan pimeydessä hiivimme Anteron ja Tuomon kanssa Leenan ikkunan taakse kurkistelemaan. Kyllä sinne  hyvin näkikin. Tämä toistui monena iltana, sillä näkymä Leenan huoneen verhojen raosta ennen lampun sammuttamista oli ennen kokematon ja kovasti innostava.

Vuosia myöhemmin, aikuisena, tunnustin nolostellen teon Leenalle. Olin varautunut kiukkuiseen reaktioon, mutta Leena olikin lähinnä huvittunut. Anteeksipyyntöä ei tarvittu. Olisikohan peräti ollut pikkuisen imarreltu kuultuaan olleensa naapurin keskenkasvuisten koltiaisten mielenkiinnon kohteena?



Jokin outo assosiaatio palautti tämän vuosikymmeniä vanhan kielletyn katseen mieleen, kun äskettäin katselin ns. napatanssiesitystä. Vietimme porukalla tuttavan merkkipäivää turkkilaisessa ravintolassa Erikinkadulla. Tuttu paikka, hyvä ruoka ja asialliset hinnat. Ja napatanssiesityksiä.

On sille tanssille muitakin nimityksiä, kuten itämainen tanssi ja vatsatanssi. Mitenkään rivoa se ei ole, vaikka paljasta pintaa onkin näkyvissä. Taidokasta ja tyylikästä liikettä on ilo katsoa.

Mutta tällaiselle varttuneessa iässä olevalle herrahenkilölle tuli esityksiä katsellessa mietteitä mieleen.

Onko korrektia suunnata katse niihin nuoren naisen vartalon osiin, jota esityksessä ovat kiivaimmassa kieputuksessa, ikään kuin esityksen ydinkohtana ja katseenvangitsijana. Katseen suunnalla oli merkitystä, kun esiintyjä sijaitsi aivan edessäni, metrin päässä, niin että voisin paikaltani kättä ojentamalla koskettaa häneen. Pöytäseurueeni istumispaikat sijaitsivat niin, että he näkivät sivusta, katsonko tanssijatarta silmiin, kenkiin vai johonkin siinä välillä. Ja tanssijatar katsoi vähän väliä minua silmiin, kun siinä lähimpänä istuin. Jos esiintyjä olisi sijainnut etäämmällä, ongelmaa ei olisi. Silloin yhdellä katseella näkisi esiintyjän päästä varpaisiin.

Huomasin, että pöytäseurueeni toinen mies katseli enemmänkin ruokalistaa kuin esityksiä. Olisiko minunkin viisasta tehdä niin, ettei seurueen naisille juolahtaisi mieleen mitään dirty old man -tyyppistä epäilyä.

torstai 27. helmikuuta 2020

Huolimaton Dessu


Nyt alkaa huolestuttaa. Ikinä ennen ei ole tällaisia tullut.

1) Kävelyreissulla keskikaupungilla tuli sade.
Ei hätää - minullahan on aina olkalaukun pohjalla sateenvarjo, sellainen lyhyeksi kutistuva teleskooppivartinen. Mutta nyt? Vaikka kuinka kaivoin laukkua, sitä ei löytynyt. Muistin, että hiljattain siivosin laukun. Ei olisi kannattanut.

2) Olin menossa Vallilaan. Sinne pääsee raitiovaunulla.
Astun vaunuun, minulla on kuukausilippu. Heilautan lippua kojeen edessä, mutta se väläyttääkin punaisen valon ja päästää ruman äänen. Lippuni ei ole voimassa. Olisi pitänyt käydä Ärrälla lataamassa siihen lisäaikaa.

3) Tulen kaupasta. Ulko-ovella kaivan avainta taskusta. Sitä ei ole.
Olenko voinut lähteä ulos ottamatta avainta? Minulla on eteisessä ulko-oven vieressä avaintaulu, ja siitä otan aina lähtiessäni avaimen taskuun ja siihen aina palautan avaimen sisään astuessani.
Pitäisikö soittaa huoltoyhtiön mies avaamaan?  Jään kuitenkin kadulle odottamaan, että joku tulisi ovesta. Kerrosnaapuri tulee, ja minä livahdan samalla avauksella sisään. Kotiovella on salainen pelastus. Kun työnnän sormen postiluukusta, se löytää luukun reunassa kulkevan langan. Kun vedän langasta, sen päässä on avain. Ovelaa?

Onko minusta tullut huolimaton? Olenko kuin tuon viereisen Aale Tynnin järkyttävän tarinan Kalle tai Antero tai Jussi, jotka eivät olleet niin kuin Heikki? Vai onko tämä alkavaa dementiaa?


maanantai 24. helmikuuta 2020

Vierasta vaikutusta


Työhuoneeni kirjahyllyn hankalimmassa kolkassa, nurkassa nojatuolin takana alahyllyllä lattianrajassa, on kolme värikästä kirjaa vierekkäin, musta, punainen ja keltainen. Kaunis yhdistelmä mutta harvoin käytetty. Niin hankalasta loukosta ei kirjoja usein tule käteen otetuksi.



Musta kirja alkaa sanoilla "Alussa loi Jumala taivaan ja maan." Punakantisen kirjan alussa lukee "Asiaamme eteenpäin johtavan voiman ydin on Kiinan kommunistinen puolue". Keltakantisen kirjan ensimmäisellä sivulla ei lue mitään. Ei myöskään myöhemmillä sivuilla. Kirjan sivut ovat aivan valkoiset.

Mistä ovat peräisin noin eriseuraiset kirjat vierekkäin hyllyssäni?

Musta kirja tuli haltuuni rippikoulusta. Sen touhun muisto on mielessäni kovin surkea. Pappi vastasi pilakuvan kypäräpäistä isovatsaista kokoomuslaista typerystä, joka ei ymmärtänyt ihmisten ongelmia vaan julisti jotakin liturgiaa. Hän tuputti synnintuntoa. Varsinkin tanssin kerrottiin viettelevän syntiin, siinä kun nuoren miehen vartalon eräissä osissa voi tapahtua refleksejä ja mieleen juolahtaa kaikenlaista. Lunttaamaankin rippikoulussa opittiin, kun pitkiä jakeita piti opetella ulkoa.

Mustan kirjan olen kyllä lukenut alusta loppuun - ehkä pitkät sukuselvitykset yli hyppien. Lukemisen perustelu ei kuitenkaan ollut se mikä kuuluisi eli teologinen innostus. Kirja kuului yliopistossa yleisen kirjallisuustieteen opiskelun perusteoksiin. Sen arkkityyppiset kertomukset ovat vaikuttaneet mittavasti myöhempään kirjallisuuteen. Siksi niiden tuntemisesta on hyötyä. Siitä näkökulmasta annan tälle mustakantiselle kirjalle suuren arvon kulttuurivaikutteiden alkulähteenä ja välittäjänä.

Punainen kirja tuli haltuuni 70-luvun alussa eräältä tytöltä, joka kävi samaa kasvatustieteen approbatur-kurssia. Hän vei minut maolaisten bileisiin SatOn juhlasaliin. Siellä tanssittiinkin, mutta en niistä muinaisista rippikoulun varoituksista niin väliä pitänyt.

Kirjaa olen merkinnöistä päätellen lukenut kaksi sivua. Molemmilla on muutama huuto- ja kysymysmerkki sivun laidassa. En ole havainnut erityisempää haittaa koituneen, vaikka en teokseen ole isommin perehtynyt. Tyttö oli kyllä oikein mukava.

Keltaisen kirjan selustassa ja nimiösivulla lukee "Keltainen muistikirja". Muuta ei kirjassa luekaan. Kirja on Tammen kustantama ja se on ulkomuodoltaan täysin Keltainen kirjasto -sarjan mukainen. Kirjaa jaettiin jonkin juhlapäivän kunniaksi vakioasiakkaille.

Minun pitäisi siis itse kirjoittaa tämä teos. Vielä en ole aloittanut, sivut ovat tyhjät, mutta ehkäpä joskus, kunhan saan aiheen  mietityksi. Mitään erityisempiä aatteita en ole aikeissa julistaa, mitä nyt pikkuisen tapojeni mukaisesti saatan joillekin ilmiöille irvistellä.

maanantai 17. helmikuuta 2020

Pätevä syy


Tänä talvena minulla on kerrankin pätevä syy sille, miksi en ole lähtenyt hiihtämään. Monena aikaisempana talvena olen joutunut keksimään asialle tekosyyn, kuten että minulla poloisella on liian kiire / puutteelliset välineet / oirehtiva flunssa. Muuten kyllä olisin lähtenyt...

Nyt ei ole lunta. Katsokaa vaikka tuoretta kuvaa Töölöntorista. Hiihdäpä siinä! Tätä epäluuloisinkaan minut tunteva ilkimys ei voi kiistää. Sää pelastaa minut paljastumasta laiskuriksi.


Edellä kuvattu tosikertomus kuvastaa minussa harvoin ilmenevää Pollyanna-periaatetta, jossa pyritään löytämään ikävästäkin asiasta positiivisia puolia. Se ikävä puoli on nimeltään ilmastonmuutos.

En ollenkaan ihmettele nuorisossa kasvavaa ilmastoahdistusta. Kun siihen liittyy monenlaista pelottavaa muutosta, kuten hyönteisten ja pörriäisten katoaminen, myrskyt ja tulvat ja metsäpalot ja muut, ahdistukselle on aihetta. Kun tähän vielä liittyy kasvavan poliittisen äärioikeiston julmistelu asioiden korjaamista vastaan, peli tuntuu menetetyltä, paitsi että nuorisossa näyttää taas nousevan tervettä aktivismia.

Tänä yönä myrskyää. Tämänkertainen rajuilma on nimeltään Dennis-myrsky. Edellisestä ei ole viikkoakaan. On helmikuun puoliväli. Ulos ei voi mennä. Onneksi kävin eilen kaupassa, vaikka eilenkin satoi. Kastuin vain kohtuullisesti, sillä ruokakauppa on aivan kulman takana ja juomakauppa melkein vieressä. Autoa en tarvitse, eikä sitä minulla olisikaan, sillä se on ollut jo pitkään talviteloilla Vantaalla kaverin tallissa.

Kun ulos ei ole voinut mennä edes kävelemään, olen pysynyt visusti sisällä. Päivän lukunautinto on ollut sykähdyttävän feministinen sarjakuva-albumi nimeltä Einsteinin vaimo (Liv Strömquist / Sammakko 2018). Erityisen sykähdyttävä siinä on sarja nimeltä Maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät. Siinä saavat uudenlaista näkökulmaa sellaisen merkkimiehet kuin Albert Einstein, Pablo Picasso, Karl Marx, Edvard Munch, Percy Bysshe Shelley ja muutama muu.

Näytteenä oleva sivu on tästä viimeksi mainitusta järkyttävästä poikaystävästä, Shelleystä, kuuluisasta englantilaisesta runoilijasta. Ennakoivaa Pollyanna-asennetta toivoen odotan huomiseksikin sadepäivää, jotta minulla olisi pätevä syy pysyä sisällä ja lukea saman tekijän sarjakuva-albumi nimeltä Prinssi Charlesin tunne.

maanantai 10. helmikuuta 2020

Valheen viemää


Kiinnostava ristiriita:

Kun poliitikko valehtelee suorassa lähetyksessä, se ei aiheuta erityisempää ihmettelyä. Kuuluu asiaan.

Kun toinen poliitikko käyttää valheesta alatyylistä nimitystä, siitä nousee meteli.



Minun ajatukseni menevät toisin. Valehtelu tässä on ongelma, ei sitä totuudellisesti luonnehtiva sana. Vai keksisikö joku vielä osuvamman sanan?  Ei se asia vaan sille annettava nimi!



Oscar Wilde kirjoitti aiheesta oikeita havaintoja:

  

"Minun kokemukseni elämästä on se, että kun joku valehtelee, hänen sanansa vahvistetaan joka puolella todeksi. Kun joku puhuu totta, hän jää kovin yksinäiseen ja piinalliseen asemaan, eikä kukaan usko sanaakaan siitä mitä hän sanoo." (The Importance of Being Earnest 1895, suom. Sulhaseni Ernest / suom. Kersti Juva,  tunnetaan myös suom. nimellä Tärkeintä on olla aito)




Wilde irvistelee poliittiselle "rehellisyydelle" monessakin yhteydessä. Ilmeisesti siis asia on ollut tuttu ennen nykypäivääkin, tokkopa kuitenkaan yhtä vaikutusvaltaisesti. Dialogissa Valehtelun rappio (The Decay of Lying - 1898) / suom. Martti Anhava) vanha kunnon ilkimys osaa asettaa sanansa niin kohdalleen, että se pätee täydellisesti nykypäivän mediassa.



" - -  Kuinka toinen puhti on tosi valehtelijassa, hänen huiman oikopäisissä väitteissään, hänen ylväässä edesvastuuttomuudessaan, hänen terveen luontaisessa halveksunnassaan kaikkea mahdollista todistelua kohtaan."



HS julkaisi lauantaiesseessään (08.02.20) kirjallisuustoimittajan aika väsähtäneen makuisen esittelyn hienosta kirjasta. Sen innoittamana ei moni taida kirjaan tarttua, vaikka kannattaisi. Se johdattaa lukijan ymmärtämään terävällä tavalla vanhoja tuttuja kirjoja. Wilden Ernest-näytelmänkin se nostaa suorastaan parhaaksi brittiläiseksi komediaksi Shakespearen Loppiaisaaton jälkeen.



Tällainen jos mikä innostaa lukijan elvyttämään tuttavuutensa näihin vuosikymmenien takaisiin lukukokemuksiinsa. Ja moniin muihin, kuten kansikuvan nimilistasta näkyy.



maanantai 3. helmikuuta 2020

Tammikuun sammal


1. Kierrettiin ja katseltiin kaverin kanssa uutta kesäkotiani. Oli tammikuun lopun suloinen usva, maa paljas. Räystäiltä putoili hiljakseen pisaroita. Rannassa vesi liplatteli. Harmitti, että vene oli ylösalaisin pressun alla.



Kaveri huomasi, että rantamökin huopakatto pitäisi puhdistaa. Sammalta kasvaa. Minä vähän pistin hanttiin.  - Lieneekö haitallista? Niin kauniskin, sääli sellaista ruveta raapimaan. Kaveri vähän hymähteli. - Katsotaan sitten kesällä.



2. Kierrettiin remonttifirman miehen kanssa uuden kesäkotini takapihalla, metsän puolella. Katsottiin paikkaa montulle, johon kaivetaan jäteveden puhdistuspönttö. Uusi laki sellaista vaatii.



Siinä takapihalla on sammaloituneita kiviä ja kantoja, kauniita kuin mitkä. Huolestuin.         - Voidaanko kaivaa monttu niiden viereen niin ettei sammal mene rikki? Lupasi.










Tuli kesäisen idyllin kaipuu. Lähellä se on. Siihen sammalmättäiden ääreen ehkä kesällä kannan lukutuolini. 



3.  Helsingissä toinen kaveri ihmetteli, että viitsin vielä ottaa vaivakseni entisen työpaikkani historiikin toimitustyön. Hän itse on jo pitkään ollut joutomies. Suositteli minullekin. - No, sinä kai ajattelet, että vierivä kivi ei sammaloidu?



Meinasin potkaista. - Mitä vikaa sammaleessa? Kaunistaisi varmaan minuakin.



4. Ostin divarista kirjan. Se ei ole runokirja, mutta perehdyn siihen silti.

maanantai 27. tammikuuta 2020

Lukumies


Olen syksyn mittaan pyrkinyt laajentamaan kirjallisuusreviiriäni äänikirjojen suuntaan. Kyllä se on sujunut, välillä hyvin, välillä vielä paremmin.

Ei se kuitenkaan ongelmatonta ole ollut. Sellainen vaikutelma on vahvistunut, että ääneen luettu kirja sopii kyllä  suoraviivaisesti juonivetoisiin teoksiin mutta huonommin monikerroksellisia mietteitä tarjoileviin teksteihin. Minun lukutekniikkani pyrkii aina tarvittaessa olemaan hidas.

Usein se on hyvinkin hidas. Palaan muutaman rivin taaksepäin ja luen sieltä uudestaan. Ehkä pitää palata edelliselle sivulle. Maistelen, mietin, kirjoitan muistiin, opettelen ulkoa, pysäytän lukeminen siihen. Ei sellainen onnistu äänikirjassa tai podcastissa. En minä ainakaan osaa. Hitaat kirjat pitää lukea paperilta.

Ja kyllä jotakin olennaisen tärkeää puuttuu, jos ei lopussa ole mitään kirjahyllyyn pistettävää. Lukemisesta pitää jäädä konkreettinen jälki. Minulla se on lyijykynällä kirjan viimeiselle sivulle kirjoitettu päivämäärä. Usein myös kirjan väliin jätetty paperi, johon olen kirjoittanut vaikutelmia, heränneitä ajatuksia, sivunumeroita joista löytyy erityisen huomion ansaitsevia rivejä. - Ei onnistu äänikirjassa.

(Kuvassa varhaisin hyllystä löytyvä äänikirjani, tosin lauletussa muodossa. Toisessa kuvassa lista saman kustantajan varhaisista äänikirjoista. Talletusmuotona oli silloin vinyyli-LP-äänilevy.. Ei ollenkaan hullumpi keksintö, ja listakin on varsin ansiokas.)




Olen myös sortunut lueskelemaan omia tekstejäni - tämän blogin vanhoja kirjoituksiani. Tällaista nolouden ja tyytyväisyyden rajanvetoa tunnusteleva puuha sai alkunsa, kun huomasin lukijatilastoista, että niin tekevät muutamat lukijatkin. Kaikesta päätellen blogilla on joitakin lukijoita, jotka käyvät systemaattisesti läpi vanhoja kirjoituksiani. On siinä puuhaa, sillä näitä on kertynyt jo toista tuhatta. Sellainen havainto aiheutti kirjoittajalle kohtalaista navakamman kauhistumisen ja tarpeen tarkastaa, pitäisikö sensuroida pois typerimmät aikaansaannokset.

Toinen blogihavainto on sellainen, että tällä blogilla näyttäisi olevat pääosin eri lukijakunta kuin toisella blogillani, tuolla lyhyempiä ja kiukkuisempia välähdyksiä sisältävällä Kenkä väärässä jalassa -sarjalla. En ole keksinyt syytä ilmiölle. Kuvittelin väärin, että sama joukko lukisi molempia.

Kolmas blogihuomio on kummallisin. Pitkin syksyä ja talvea olen havainnut, että yhdellä blogikirjoituksellani on riittänyt päivästä toiseen tasaista lukijavirtaa paljon enemmän kuin millään toisella. Lukijoita tulee kaikkialta, eniten Venäjältä. En käsitä, mikä  tästä kirjoituksesta on tehnyt niin erityisen kiinnostavan. Onkohan siihen linkki jossakin?


keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Uusi aloitus


Minusta on taas tullut kulkumies. Olen syksyn ja talven mittaan reissannut enemmän kuin aikoihin. Normaalitilassahan en Helsingistä poistu kuin kesäisin.

Kulkureittini on kuitenkin ollut koko ajan sama. Ääripisteet ovat pitkäaikainen kesäkotini Längelmäveden rannalla ja uusi kesäkotini Ruotsinpyhtään suunnalla. Käynnissä on muutto.

Muuttohommissa olen pelkkä apumies. Kuskina ja kantajana on nuori assistenttini farmari-Volvollaan. Siihen mahtuu ällistyttävän paljon muuttolaatikoita. Oma Yarikseni olisi tässä puuhassa poikkeuksellisen huono. Keväämmällä pitää vielä tehdä yksi muuttomatka isommalla autolla, johon mahtuu huonekaluja, kuten sohva, astiakaappi, pöytä, tuoleja ja pihakalusteet.

Minä toki valitsen, mitä otetaan kyytiin. Valinta on vaikeaa. Minä kun en tahtoisi luopua mistään, mutta pakko on. Vanhassa oli tilaa vaikka kuinka, uudessa paljon vähemmän. Kaikki ei mahdu.

Assistentti hieman virnistelee valinnanvaikeuksilleni. Viimeksi hän ehdotti, että kiivetäänkö ottamaan linnunpöntöt puista kyytiin.

Niitä on aika paljon, jos kaikki pitkin metsiä ja rantoja laittamani pöntöt lasketaan. Minulla on ollut verstas liiterin päädyssä. Sen isolla vananaikaisella höyläpenkillä olen pönttöjä rakennellut. Verstaalle olen katsonut paikan myös uuden kesäkodin piharakennuksessa, mutta vanha höyläpenkki ei sinne mahdu. Jotain korvaavaa keinoa on keksittävä, sillä työkaluja olen jo muuttanut. Nekin ovat vuosikymmenien ikäisiä, vasara, hohtimet, höylä, pora, talttoja, sahoja, kirveitä ja muuta puusepälle tarpeellista. 


Aion siis rakentaa uusia linnunpönttöjä uuden kesäkodin puihin ja rannalle Pitäisiköhän muuttokuormaan ottaa sellaisiakin tavaroita kuin leveitä laudanpätkiä ja kirvespölkky. Sahapukkia ei oikein kehtaa, se vie mahdottomasti tilaa. Liiterin täysi pino klapeja pitää myös jättää. Sydän itkee, sillä ne ovat itse kaatamiani puita, itse paikalle kiskomiani, sahaamiani, pilkkomiani ja pinoamiani. Vuosikausiksi niitä olisi riittänyt saunan lämmitykseen.

Nyt kaikki on aloitettava alusta.