torstai 31. joulukuuta 2020

Pirua seinille?

Pitkän vuoden päättyessä peiliin katsoessa miettii, että ei kai se minun kuvani sieltä kurki. En säteile.  Hymykuopat ovat pysyneet piilossa ja huolirypyt lisääntyneet. 

Olisihan tässä paljon positiivistakin näkyvissä. Rokotukset ovat alkaneet. Hömppäleiri nimeltä Valkoinen talo Amerikassa taitaa sittenkin olla hajaantumassa. Kesäkin on tulossa. Riehaannuin tässä jo kuvittelemaan, että vappu olisi jo vapaa rajoituksista. Entä pikkuvappu - tuo entisen sihteerini neiti B:n riehakas perinnejuhla huhtikuun alussa? Liian optimistista?

On ollut hieman pitkästyttävää, kun päivän paras virike on ollut katsella ulos ikkunasta. Ketään ei ole käynyt. Minä en ole käynyt missään. Vuodenvaihdettakin vietän ihan kotioloissa. Varmaankin ensimmäinen kerta ikinä.

Entä sitten kun tämä piina on ohi? Kumpi on vahvempi, muistamisen halu vai unohtamisen halu? Palaako kaikki entinen hulluus ikään kuin mitään ei olisi ollutkaan?

Olen tietävinäni vastauksen mutta en ole varma.

Toivotan blogin lukijoille entistä parempaa uutta vuotta.

 

perjantai 25. joulukuuta 2020

Muuttunut asenne

 [jatkoa Väinö Linna -aiheeseen]

Väinö Linnan suurin kyky on henkilökuvaus. Se perustuu mehevään dialogiin. Henkilöt puhuvat itsensä muistettaviksi persoonallisuuksiksi. Melkoinen määrä osuvia repliikkejä on saanut kansan suussa melkeinpä sananlaskun aseman.

Tuntematon sotilas on tullut minulle liian tutuksi. Sitä ei enää jaksaisi. Hyväkään teos ei kestä uutta katselua joka vuosi itsenäisyyspäivänä. Ja päälle vielä muut elokuvaversiot, vaikkakin alkuperäistä paremmat.

Asennoitumien Tuntemattomaan sotilaaseen on kokenut vaikeasti selitettävän täyskäännöksen. Alun perin kirja sai täystyrmäyksen upseeriston, kirkonmiesten ja konservatiivien taholta, ns. korkeaisänmaalliselta suunnalta. Sen mukaan kirja pilkkasi ja veti lokaan uljasta armeijaa ja runebergiläiseksi nimettyjä ihanteita. Toisaalta sodan rivimiehet kyllä innostuivat lukiessaan todenmakuista kuvausta kokemuksistaan.

 Nyt Tuntematon sotilas on jotenkin kummallisesti päätynyt arvokkaaksi osaksi itsenäisyyspäivän isänmaallista kaanonia lipunnostojen, seppeleenlaskujen ja presidentin kättelyjonojen muodostamassa kokonaisuudessa. Konservatiiviselta taholta yllättävä täyskäännös - enää se ei pilkkaa.

Nyt on jo havaittavissa huolestuttavia merkkejä Tuntemattoman sotilaan kelpaamisesta aivan erityisen isänmaallisiksi itsensä nimittäneen poliittisen pyrkimyksen maskotiksi soihtumarssien, leijonariipusten ja kiitospaitojen seuraan.

Siinä seurassa sana isänmaallisuus on saanut uuden ikävän maun. Sana on ikään kuin likaantumassa niin, ettei sitä hevin halua käyttää määrittelemään itseään. Tällaisia likaantuneita sanoja on muitakin - alun perin puhtaita ja neutraaleja suomenkielisiä sanoja, jotka ovat myöhemmin ilman omaa syytään likaantuneet niin, että nykyisin käytettynä ne ennen kaikkea likaavat puhujansa maineen.

Kyllä Tuntematon sotilas ihan oikeasti pilkkasi ns. hurraa-isänmaallisuutta, siinä arvovaltaiset kriitikot olivat oikeassa. Rivimiesten näkökulmasta moinen propaganda ansaitsikin tulla pilkatuksi. Iskulauseet ja virallinen fraseologia jauhautui rikki irvileukojen käsittelyssä. Erityisesti puolihulluksi heittäytynyt Honkajoki on mestari puhumaan kieltä, joka mukailee virallisen sotapuheen fraaseja. Rintamatilanteen keskellä se maistuu aivan päättömältä. - Voiko hyvältä satiirilta parempaa odottaa?

(Kuvat: 1)   Kari Suomalainen HS 30.1.1955  /  2 - 3)  Näytteitä Tuntematon sotilas -elokuvan (Edvin Laine) pelikorteista  Alfamer / Suomen elokuva-arkisto



 

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Pentinkulma

Väinö Linnan syntymän 100-vuotisjuhla näyttää saavan ansaitsemaansa huomiota. Sopiipa siis minunkin jotain sanoa.

Kukaan yksittäinen kirjailija ei ole enempää vaikuttanut minun koulutus- ja uravalintaani kuin Linna ja nimenomaan Pohjantähti-trilogia. Luin sen alusta loppuun 12-vuotiaana heti kolmannen osan ilmestyttyä äitini suosituksesta. Sarja oli ostettu kotiini. Kirjahyllyssä se sijoitettiin samalle hyllylle Perheraamatun, Kalevalan, Vänrikki Stoolin, Tuntemattoman sotilaan, Puuseppämestarin oppikirjan, Vuoden uutistapahtumat kuvina -kirjasarjan, Pienen tietosanakirjan ja Valittujen Palojen vuosikerran kanssa.

Pohjantähteen liittyi sellainen kummastuttava ilmiö, että isäni luki sen. Hän ei yleensä kirjoja lukenut, sanomalehteä vain. Kaksi osaa hän oli lukenut aikaisemmin, tämän kolmannen osan muistan, kuinka intensiivisesti hän sen luki. Hän tuli neljältä töistä, söi ja lepäsi hetken ja istui sitten nojatuoliin lukemaan. Kaikkien piti olla hiljaa, ettei lukeminen häiriintyisi, edes televisiota ei saanut avata ennen iltauutisia.

Jotain erityistä siinä kirjassa siis täytyi olla, että näin tapahtui. Isä ei lähtenyt nojatuolista mihinkään ennen kuin uutisille ja nukkumaan. Seuraavina päivinä sama toistui. Kun viimeinen sivu oli vihdoin saavutettu, isä nousi tuolista, sanoi painokkaasti  "jooo-o" ja lähti ulos. Sen enempää kirjasta ei keskusteltu.

Minä olin siihen asti lukenut lähinnä poikien seikkailukirjallisuutta. Pohjantähti muutti asenteen täysin. Tajusin, että jos kerran aikuisten kirjat ovat tällaisia, niitä on syytä lukea enemmänkin.

Siitä alkoi lukijanurani, ja se jatkuu yhä. On se antoisaa ollut. Harvalla kai on esittää näin yksiselitteinen alkupiste elämänsä keskeiselle sisällölle.

Myöhemmin minulla on ollut ilo ja kunnia tavata ja jopa päästä muutaman kerran keskustelemaan Väinö Linnan kanssa. Tämä on onnistunut erään lähipiiriini kuuluneen henkilön avulla, joka kuului myös kirjailijan lähipiiriin. Tapaamisia on ollut sekä Tampereella että Pentinkulman päivillä Urjalassa.


Olen myös kiertänyt muutamaan kertaan kirjailijan itsensä opastamana reitin Pohjantähden "tapahtumapaikoille" Urjalassa. Oheinen kartta esittää, miten torpat, talot, kartanot, pappilat ja muut sijaitsivat kirjailijan mielikuvissa hänen synnyinkotinsa seutuvilla. Näille kaikille on vastineensa tallella nykyaikanakin, ja ne kierrettiin kirjailijan itsensä opastamana. Kartan tutkiskelun alkupisteeksi kannattaa ottaa Koskelan torppa, joka sijaitsee vasemmassa yläkulmassa. 

[jatkuu]


 

 

 

torstai 17. joulukuuta 2020

Ikuinen optimisti?

Toiveita paremmasta on näkyvissä.

Korona-pandemiaan on keksitty rokote. Rokotusten arvioidaan alkavan parin viikon kuluttua.

Suurvallassa tekeillä ollut vallankaappaus ei taida sittenkään onnistua. Helpotus on luvassa hieman yli kuukauden kuluttua.

Epävarmuustekijöitäkin on. Entä jos kansalaiset eivät laajoin joukoin suostu ottamaan rokotetta. Entä jos kulkutauti ehtii riehaantua pahaksi ennen kuin rokotukset alkavat tepsiä. Entä jos rokotusaine ei olekaan niin hyvä kuin nyt luullaan.

Entä jos syrjään joutuva wannabe-kaappari pistää hulinaksi. Entä jos suurvalta ajautuu sisällissotaan.

Toiveikkuus kuitenkin on vallalla. Kesäkin häämöttää jo.

Uuden ja paremman aikakauden hento aavistus kytee vasta syvällä sielussa. Kirjallisuutta siitä ei taida vielä olla. Sitä odotellessa kuva 60-luvulta, jolloin viimeksi uskottiin paremman tulevaisuuden olevan lähellä.


 

 

perjantai 11. joulukuuta 2020

Nillitystä, jallitusta

Luen Juha Hurmeen Suomi-nimisestä uudesta kirjasta määritelmän, joka pistää miettimään sanojen sävyä.

"Taide on huoletonta. Tiede on huolellista.

Tiede on nillitystä. Taide on jallitusta.

Tiede on kielen täsmällisyyttä ja läpinäkyvyyttä.

Taiteeseen taas kuuluu aina irrationaalinen

elementti, levottomuutta herättävä epätasapaino,

jonkinasteinen läpinäkymättömyys,

kaaoksen henkäys."

    (Juha Hurme: Suomi  - 2020)

 

Kyllä, sävy on myönteinen, arvostava, ei väheksyvä, vaikka sanavalintojen katupoikamainen sävy antaa jostakin toisesta näkökulmasta mahdollisuuden tulkita toisinkin.

Tulkintaa helpottaa, kun tuntee tyypin, joka sanat on valinnut. Hän jos joku on nykytaiteen voimanpesä, varsinainen tulivuori, jolla näyttää olevan loputon voima ilmaista ajatuksiaan uusilla sanoilla.

Eikä pelkästään taiteen vaan siinä sivussa myös tieteen. Varsinkin kulttuurihistoria näyttää olevan hämmentävän hyvin hallinnassa, kansanrunoudesta pop-loreen, klassisesta rillumareihin.

Lisäksi on kyky nähdä vanhat asiat ja ilmiöt tuoreella tavalla, ilmaista ne yllättävin rinnastuksin, provosoidenkin.

Kyllä löysi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto oikean osoitteen 2017 saman kirjailijan teoksesta Niemi. Yksiselitteisesti se ei kuitenkaan palkinnon nimestä huolimatta kuulu kategoriaan nimeltä kaunokirjallisuus. Yhtä hyvin se voisi kuulua kategoriaan nimeltä tietokirjallisuus.  Sillä varauksella, että historian oppikirjaksi sisältää yllättäviä näkökulmia ja rehvakkaita, jopa alatyylisiä sanoja.

Kuvassa puheena oleva uusi teos sekä muuta kirjahyllystäni löytyvää aiheeseen liittyvää nillitystä ja jallitusta.


 

 

perjantai 4. joulukuuta 2020

Kaikki pois?

Kaikki on jäänyt pois. Sitä se riskiryhmäläisen vapaaehtoinen karanteeni teettää.

Ei se mitenkään pahalta silti tunnu, tällaisella kotihiirellä. Aamulla herätessä sitä aivan erityisesti arvostaa, kun muistaa, että tänään(kään) ei tarvitse lähteä mihinkään. Lähtemisistä sai aivan kyllikseen virkavuosina.

Kävelyllä sentään käyn kerran päivässä, mutta suunta on vaihtunut. Keskustan sijaan on tullut keskuspuisto. Siellä ei ole kapakoita, museoita tai teattereita. Sellaisessa en ole käynyt maaliskuun jälkeen. Joukkoliikennettä en ole käyttänyt, tavarataloissa tai marketeissa en ole käynyt. Kaupassa sentään joudun käymään pari kertaa viikossa hakemassa tuoretavarat - tietysti maski naamalla. Kaiken muun ruokatavaran saan nettikaupasta ovelle kuljetettuna. Nuori apulaiseni hakee pyydettäessä kaiken muun tarpeellisen, eikä sitä ole paljon.

Harmillisin kohta tässä uudessa normaalissa tuli esiin kesällä maalla. Uuden kesäkotini lähiseudulla olisi ollut paljon nähtäviä kulttuurikohteita, mutta niitäkin välttelin. Muutama sentään tuli käydyksi, lähialueen Ruotsinpyhtään ruukki ja Kotkassa Langinkoski. Jälkimmäinen oli kyllä tuttu vuosikymmenten takaa, kuten Kotka muutoinkin. Kuljin siellä 70-luvun alkuvuosina ahkerasti riiustelupuuhissa.

Kahdet hautajaiset jäivät väliin, kun en ollut riittävän läheinen saadakseni kutsun. Yksissä häissä sentään olin paikalla ja pidin puheenkin. Riskirajoilla tunsin olevani, kun maskin riisuin puheen ja valokuvauksen ajaksi. Kukaan ei onneksi sairastunut.

Riskirajoilla tunsin olevani myös parturissa. Kesällä tukka ja parta aina kasvavat suunnilleen samoihin mittoihin kuin Väinämöisellä ( - - parta on eessä polven päällä). Helsinkiin palattua piti mennä parturiin, kun oma trimmeri on kyvytön niin mittavaan tehtävään. Parturineiti määräsi heti maskin pois. Sanoi, ettei parran ajo onnistu muutoin. Uskoin ja tottelin mutta kiivaasti torjuin, kun hän ehdotti, että kaikki pois.

Kaikkea EI oteta pois. Se on täysin sopimaton ajatus. Olen perehtynyt tutkimukseen, jonka mukaan parta lisää luotettavuuden vaikutelmaa, parantaa arvovaltaa ja on jopa puoleensa vetävä naisten katsannossa (lähde: Journal of Evolutionary Biology 2016:  The Masculinity paradox: Facial Masculinity and beardedness interact to determine women´s ratings of men´s facial attractiveness). Tutkimuksen mukaan sänkiparta voittaa kokoparran. Ajeltu leuka ei pärjännyt ollenkaan vertailussa.

Tämän mukaan määräsin parturineidin toimimaan.

 

                                                      (Herbert Brennan: Kiss of Cinderella - 1925)

sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Outoja askareita 4

Isokokoinen perhonen lepatteli ympärillämme puutarhassa ikään kuin tutustuen meihin yksi kerrallaan. Vihdoin se valitsi seurueen ainoan naisen ja laskeutui hänen kaulalleen korun viereen. Perhonen itsekin oli muodoltaan ja väritykseltään kuin kallisarvoinen koru.

Kukaan meistä ei ollut perhosten tuntija, joten kipaisin sisältä hakemaan paksun kuvakirjan tunnistamisen avuksi. Kerrankin löytyi nopeasti. Tuntomerkit olivat niin selvät, ettei epävarmuudelle jäänyt sijaa. Haapaperhonen.


Yllättävän arkinen nimi kaunottarelle. Olisimme toivoneet jotain hienostuneempaa, sillä monilla tavallisen näköisilläkin perhosilla on nimessä eleganssia: ritari-, monarkki-, amiraali-.

Perhonen istui paikallaan eikä näyttänyt olevan aikeissa poistua paikalta. Silmäilin kirjan tietoja haapaperhosesta. Sieltä tuli vastaan kummallista informaatiota, sellaista, minkä jätin ääneen mainitsematta. Aioin lähteä viemään kirjan pois, jotta kiusallinen tieto ei nousisi esiin, mutta daami pyysi kirjaa selailtavakseen. Yritin viivyttää ja kääntää huomion toisaalle, mutta ei auttanut.

Perhonen istui liikkumatta paikallaan kaulalla ja kaulan omistaja lueskeli ääneti kirjasta tietoja kauniista kulkijasta. Seurasin hänen ilmettään. Ilme kävi mietteliääksi. Pitkän miettimisen jälkeen hän lausui hiljaisella äänellä: 

- Taitaa olla aika vaihtaa parfyymimerkkiä.

Sitten hän pisti kirjan syrjään. Muille ei varmaankaan auennut, mikä oli sellaisen irrallisen repliikin tausta. Minä ymmärsin. Merkitsevä katse vaihdettiin. Sen enempää asiasta ei puhuttu.

Mitä siellä kirjassa sanottiin?

Siellä kerrottiin, että haapaperhosta vetävät puoleensa pilaantuneet hedelmät, mätänevät raadot, uloste, ihmisen hiki, kuralammikoiden vesi.

Tällaisessa kontekstissa ei ole kovin imartelevaa, että tämä meidän haapaperhosemme viihtyy niin hyvin hienostuneen daamin kaulalla. Ihan totta: parfyymin vaihtamisen paikka?

Näin se ötökän sympaattinen ulkonäkö pettää. Pistän tähän perään kuvia muistakin puutarhan sympaattisen oloisista ötököistä, vastapainoksi edellisen kirjoitukseni epämiellyttäville. Tiedä sitten näistäkään, millaisia oikeasti ovat.

*   *   *

Päätän tähän kirjoitussarjan kesän harharetkistäni vierailla tieteenaloilla. Paksut opaskirjat jätin tarkoituksella maalle talveksi, joten niihin en pääse koskemaan. Ensi kesänä sitten syventävien opintojen kimppuun. Kaupungissa olen palannut tutumpiin ja turvallisempiin kirjallisiin aiheisiin. Niissä ei hullu käki kuku, punkki pure eikä perhonen nolaa. Korkeintaan ajatukset vinksahtavat, mutta se on pientä.




keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Outoja askareita 3

Sana ötökkä ei näytä olevan kelvollinen viralliseksi lajitypin luokittelutermiksi. Pidän sanaa kuitenkin havainnollisena ja suomen kielen ilmaisuvoimaa osoittavana, joten käytän sitä tässä ikään kuin virallisena terminä kaikista suunnilleen hiirtä pienemmistä eläinmaailman oudoista olioista. Minähän olen alalla täysi amatööri, joten voin käyttää termejä niin kuin tahdon.

Minulla oli siis muutama paksu ötökkäkirja, joihin yritin perehtyä kasvi- ja puutarhakirjojen ja lintukirjojen (ks. kaksi edellistä blogikirjoitusta)  ohella. Urakka osoittautui ylimitoitetuksi, sillä ötököiden osuus jäi  vähäisimmäksi. Jotain sentään opin.

Kesäkuun alussa tuli ensimmäinen tutustuminen paikallisiin ötököihin, ja se olikin tyrmistyttävä kokemus. Jo yöllä nukkuessani tunsin kutina-aistimuksia milloin niskassa, milloin korvassa, milloin vieläkin intiimimmässä paikassa, mutta en niihin sen enempää havahtunut. Mutta aamulla säikähdys oli suuri, kun huomasin lakanalla juoksemassa melkoisen joukon muurahaisia.

 Aamukahvilla havainto laajeni. Olohuoneen lattialla vilisti kymmeniä jos ei peräti sata muurahaista. Jalkalistan alta niitä tuli lisää.

Kirjat ja netti auttoivat määrittelemään lajin ja torjuntaohjeet. Ensi hätään talossa ei ollut mitään myrkkyjä, mutta kanelia neuvottiin sirottelemaan kulkureitille. Se auttoi sillä tavalla, että muurahaiset kiersivät kanelin kaukaa. Pumpulia yritin tunkea jalkalistan rakoihin tukkimaan reitin. Muurahaiset löysivät uusia rakoja. Ulkona kukkapenkin takana sokkelissa oli vilkasta muurahaisliikennettä.

Kaupasta löytyi kolmen sortin muurahaistorjunta-ainetta. Kaikki käyttöön heti! Tehokkaita olivat, varsinkin raid-spreijaus sokkeliin tuotti saman tien tippuvia vainajia. Sisälläkin tilanne rauhoittui, kunnes seuraavana aamuna kaikki oli ennallaan. Ja sitä seuraavana ja kaikkina seuraavina. Parissa viikossa alkoi näkyä pientä vähentymistä, ja neljän viikon kuluttua ongelma loppui kokonaan. Jokapäiväinen raidaus tepsi, mutta hitaasti. Saa nähdä, miten ensi kesänä.

 *   *   *

Toinen harmillinen ötökkäkohtaaminen jäi aluksi huomaamatta. Ehkä viikon verran se ehti muhia reidessä vähän polvitaipeen yläpuolella, kunnes saunassa tuli huomatuksi. Heräsi epäily. Kirjasta ja netistä etsittiin kuvaa ja vertailtiin.

Ei se oikein normityyppinen punkki ollut, liian valkoinen. Mutta lääkäri sen punkiksi tunnisti ja nyppäsi pihdeillä irti ja määräsi kahden viikon antibioottikuurin.

Kuvat ovat epämiellyttäviä, en suosittele herkkämielisille katsottaviksi. Ensimmäisessä kuvassa on niitä muurahaisvainajia raid-kuurin jäljiltä. Toisessa kuvassa se liian valkoinen punkki reidessä ennen lääkärin toimenpidettä. Hyi molemmille!

[jatkuu]



 

sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Outoja askareita 2

Olin kauan sitten vaelluksella Lapissa jossain Ylläksen seudulla kahden kaverin kanssa. Toinen heistä oli biologi. Jossain huilaustauolla lintuparvi lähestyi meitä. Kuukkeleita, kertoi biologi. Hän nousi seisomaan, ojensi kätensä ylös, ja eikös kohta yksi kuukkeli pyrähti istumaan sormelle.

Minäkin kokeilin samaa, mutta minun sormelleni ei pyrähtänyt kukaan. Samoin kävi toiselle kaverille. Biologi nosti uudestaan kätensä, ja heti kuukkeli tuli.  - Ne on eri miehet jotka osaa, ja toiset miehet jotka ihmettelee, loihe tämä mestarismies lausumaan, ja sävyssä oli aavistettavissa ylenkatsetta meitä kahta kelvotonta kohtaan.

Tämä muinainen tapaus oli mielessä, kun kesän alussa uudessa kesäkodissani aloin lueskella paksuja lintukirjoja. Ääneen lausumattomana salattuna ajatuksena oli, että parantaisin sijaintiani sillä lintutieteen janalla, jonka ääripäät ovat osaajat  -  ihmettelijät.

Myönnän sijainneeni aika lähellä janan huonompaa ääripäätä. Tunnistamiseni rajoittui sellaisiin selviin tapauksiin kuin varis, harakka, sorsa, joutsen, joita kaikkia näkee Helsingissä. Ja tietysti myös valkoposkihanhi. Maalla ovat lisäksi tutuksi tulleet mm. talitintti, västäräkki, punatulkku ja räkättirastas. Kaikkia näitä voi katsella läheltä ja ne liikkuvat hitaasti.  Ei tarvitse tähyillä puiden latvoja tai nopeita ohilentoja.

Nyt kesän mittaisen sinnikkään opiskelun jälkeen olen ehkä liikahtanut hivenen kohti janan parempaa päätä. Mutta vaikeaa se on. Suurin vaikeus on siinä, että jos netistä oppii tunnistamaan linnun lauluäänen, niin näköhavaintoa ei saa millään.

Kesän erityistapaus oli rantametsikön hullu käki. Se lauloi hieman yksitoikkoiselta kuulostavaa veisuaan lähes lakkaamatta koko alkukesän. Oli Längelmäveden rannoillakin käkiä, mutta ei tämmöisiä.

Helteisenä juhannusyönä se äityi vallan hurjaksi. Kahdensadan säkeen jälkeen pieni tauko ja sitten sama alusta uudestaan. Mieleen nousi kotimaisen kirjallisuuden legendaarisin käki, Arvo "Stadin Arska" Turtiaisen runossa, josta siteeraan sen kohdan tähän kaikkien slangitaitoisten iloksi.

 

- -  Ja sitte oli skutsissa joku fogeli

se sano kukkuu kukkuu koko yön

se kukku niin pirusti ett ne luuli et silta repee reva

ne luuli et kun menee sen puun alle missä se kukkuu

niin elää vaikka sata vuotta tai saa uuden sussun

tai pääsee goisaan sen kundin kanssa kun tahtoo

eiks ne ollut dorkia häh? Sit ne meni souteleen järvelle ajattele

kun niillei ollut peräprutkuja eikä muita härveleitä

niiden piti soutaa, mälvää

mut laulaa ne orkkas aina vaan,

ne laulo et "Tuol on mun kultani ain yhä tuolla"

tai "Sorsa se souteli Saimaan aalloilla"

toopeja lauluja ei siihen aikaan nääs mitään Elviksiä ollu

ei ne olis saanu kasaan edes yhtä himobändiä

jos joku olis tahtonu niinku järkätä oikein

hinku juhannushipat

ei voinu förata sutturoita skutsiin tanssilavan taa

kun ei edes ollut tanssilavoja nääs.

Ne vaan poltti kokkoo ja rundas piirissä tasajalkaa

hoilas ja ruddas järvellä - -             

  (Arvo Turtiainen:  Arska stadista / Minä paljasjalkainen 1962)           

Meillä ei juhannusyönä ollut näistä Arskan perinne-elementeistä muuta kuin käki. Ei ollut kokkoa, ei piiritanssia, ei peräprutkuja. Pienimuotoiset hipat ulkona puutarkassa oli, mutta ei sieltä taidettu förata sutturoita skutsiin. Mutta se käki oli, ja se varasti kyllä koko show´n. Repesikö siltä reva? Tuskinpa. Ainakin kukkuminen jatkui vielä heinäkuun puolelle asti.

Kesän mittaan oli tavoitteena tunnistamisen lisäksi myös valokuvata lintuja, mutta se ei mainittavasti edennyt. Ei niitä puun latvasta tai lennosta kännykkäkameralla tavoita. Tässä onnistunein näyte. Siihen tarvittiin lähikaupungin kahvilan terassi ja pöydällä olevat leivonnaiset, joista nämä varpusoletetut olivat kovin kiinnostuneita.

 



 

torstai 19. marraskuuta 2020

Outoja askareita 1

Syksyn edetessä olen pikkuhiljaa pätkittäin palannut entiseen olotilaani. Kesä menikin aika oudossa formaatissa. Yllättävän helposti paluu on sujunut. Johtuu varmaankin kovasta rutiinista.

Tarkoitan lukemista. Kesällä en juurikaan lukenut. Nyt taas luen.

Lukemisen selibaatillani tarkoitan, että pidättäydyin fiktiosta, kaunokirjallisuudesta. Tietokirjallisuutta kyllä luin, mutta sellaisilta aloilta, jotka olivat entuudestaan aika koskemattomia.

Tietokirjat käsittelivät kasveja, lintuja ja ötököitä. Olin hyvissä ajoin viime talvena asennoitunut niin, että nyt jos koskaan uuden kesäkodin premiäärissä minun on syytä perehtyä paikan luontoon. Asennetta edisti kerrottu tieto, että edelliset omistajat olivat innokkaita puutarhaihmisiä, joiden jäljiltä piha-alueella kasvaa jos vaikka mitä kukkaa ja pensasta. Kukaan ei vaan ollut tarkemmin selvillä asiasta, eivätkä edelliset omistajat olleet enää keskuudessamme tietoja antamassa.

Oli siis jännittävää keväästä alkaen seurata, mitä maasta alkaa kasvaa esiin. Olin paksujen kasvi- ja puutarhakirjojen kanssa valmiina selvittämään, minkä nimisiä ihanuuksia esiin ilmestyy, jotta tietäisin, miten niitä tulee kohdella. Syötäviä vai ei? Millaista hoitoa kaipaavat?

Tehtävä osoittautui vaikeaksi. Kirjan / netin kuvasta jäi epävarma olo. Tuntomerkkeihin sopivia vaihtoehtoja oli liikaa. Pistin kuvia myös tähän blogiin ja sain ilokseni lukijan kommenteissa asiantuntijan opastusta. Niitä voi katsoa  täältä 1  ja  täältä 2

Paljon jäi epäselväksikin, sillä loppukesällä kukkaan puhjenneita kasveja en saanut lähetetyksi tunnistettavaksi. Ensi kesänä sitten uusi yritys.

Viljelin myös itse muutamia yrttejä ja keittiökasveja hyvällä menestyksellä, sillä käytössä olivat näppärät viljelylaatikot. Salaatistakin tuli yllättävän komea, kuten kuvasta näkyy. Tosin maku ei ollut aivan priimaa, mutta väliäkö sillä. Estetiikka ennen kaikkea! Sitä edustaa viimeisen kuvan malva.

 




 

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Poikittain

Uuden kesäkotini saunakamari on pieni ja sisustukseltaan tyylikkään vanhanaikainen. Valloitin sen heti työhuoneekseni. Pieni läppärille sopiva kirjoituspöytä siellä oli valmiiksi, ja sen viereen hankin kirjahyllyn. Muuta ei tarvittu, sillä kaksi tuolia ja sänky siellä oli valmiiksi.

Mutta yksi esine oli kuin väärässä seurassa. Nurkassa möllötti isokokoinen laiskanlinna, sellainen oikein amerikkalaismallinen musta hirvitys. Pyörivä ja keinuva ja pirullisen painava.

Oli vaikea ymmärtää, miksi edellinen omistaja oli sijoittanut sellaisen kummajaisen häiritsemään muilta osin tyylikkään harkittua kokonaisuutta.

Siihen paikalleen tuoli kuitenkin jäi. Ei sille päärakennuksessakaan olisi parempaa sijaa löytynyt.

Tietysti testasin, onko siinä mukava istua. Kokeilin sitä lukutuolina. Kyllä siinä hetken verran mukavasti istui ja luki. Mutta jokin sen rakenteessa aiheutti väistämättä asennon valumisen puolimakuulle, ryhdittömään lojumiseen. Asento toi mieleen 1960-luvun televisio-ohjelmista tutun Jörn Donnerin tyypillisessä asennossaan valumassa studion sohvilla tai nojatuoleissa. Vain tupakka sormien välistä minulta puuttui.

Ei sellainen pitkän päälle mukava asento ole. Paremmaksi osoittautui istua poikittain jalat polvitaipeesta käsinojan yli. Selkänojan puoleinen käsi siinä joutuu vähän hankalaan asentoon, mutta siihen auttaa, kun välillä kääntää jalat toisen puolen käsinojalle. Samalla piti kääntää lukulamppu toiselle puolelle tuolia.

Kyllä lukeminen niinkin sujui, mutta ei se mikään ihannetuoli ole. Parempiakin lukutuoleja tiedän. Kuten vaikkapa puutarhatuoli, joka oli käytössäni ulkona päiväsaikaan. Valitettavasti jouduin jättämään vanhan terijoensalavan vanhaan kesäkotiini. Uuden kesäkodin iso vanha omenapuu ei aivan kyennyt samaan hellevarjostajana.

Saunakamariin se iso ruma amerikantuoli jäi talveksi. Ensi kesänä täytyy miettiä uudestaan, haluanko vielä istua poikittain lukemassa.


tiistai 10. marraskuuta 2020

Ässät ja ärrät

Mikään ei ole vaikeampaa kuin kirjoista luopuminen.

Tämän vanhan totuuden kohtasin taas kerran, kun aloin tutkia, löytäisinkö hyllyistäni tilaa parillekymmenelle uudelle kirjalle, jotka ovat pitkään sijainneet työhuoneeni pöydällä ja lattialla. Hyllytilaa ei ole ainoallekaan. Jotain pitäisi ensin heittää pois.

Päättäväisellä katseella hain hyllyistä sen näköistä kohtaa, jonka kimppuun armoa antamatta hyökkäisin. Kaunokirjallisuus sai tällä kerralla vapautuksen, sillä sitä olen viimeksi harventanut. Syyniin joutui nyt hylly, jonka laidassa lukee Kielitiede. Se on saanut kauan pysyä koskemattomana.

Ja mikäpä kirja osui ensimmäisenä käteeni!

Fonetiikan oppikirja melkein puolen vuosisadan takaa. Muistot alkoivat vyöryä. Tämän oppikirjan ja siihen liittyneen harjoituskurssin suoritin 1972 Tukholman yliopistossa, ja se oli yksi elämäni hankalimmista kursseista.


Teoriapuoli kyllä sujui mutta käytännön harjoitukset eivät. Kielistudiossa yritettiin oppia itse tuottamaan mallin mukaan monenlaisia vieraita äänteitä. Erityisen hankalia olivat ruotsalaiset murreäänteet sj ja r. Aivan toivottomaksi meni tuottaa omassa kurkussaan äänne "sydsvensk skorrande r.

Ranskalainen r sujui paremmin. Riikinruotsalaisille kurssikavereille muistan opettaneeni tauolla aitosuomalaisen Ruotsissakin kuuluisan r-pitoisen kirosanan oikeaa ääntämistä. Jostain sitten tuli idea kokeilla, miltä maistuisi yhdistää hienostunut ranskalainen r tähän alkuvoimaiseen suomalaiseen kirosanaan.

Kaikkihan toki tietävät Edit Piaf -tyylisen "Pigalle-r-konsonantin", sen, joka alkaa hiljaisena hyrinänä jossain syvällä sappikivien seudulla ja vauhtiin päästyään nousee ylös kurkkuun ja saavuttaa kaihoisan huipennuksen lauetessaan, l´amourrrrr. Mutta kuinka moni on kokeillut tätä samaa suomalaisessa sanassa perrrkele? Minäpä olen, ja oikein riikinruotsalaisia opiskelijoita harjoitusaineistona käyttäen.

En tietenkään voi heittää pois kirjaa, johon liittyy näin värikkäitä muistoja. Jatkan kirjojen harvennusta joskus toiste. Ensin kuitenkin luen tämän kirjan läpi kerratakseni vanhoja taitoja. Kuvassa teoriaa juuri ässään ja ärrään liittyvistä kohdista.


 

 

keskiviikko 4. marraskuuta 2020

Synkkää aikaa 2

On yö, kello on yli kaksi. Ulkona on pimeää. Tori on tyhjä, mitään ei ole tekeillä. Synkäksi ajaksi tätä voi sanoa, Brechtiäkin muistaen. Korona ja kaikki, vaikka siitä Brecht ei tiennyt.

Tänä yönä synkkä aika joko hieman hälvenee tai sitten synkistyy entisestäänkin. Tai sitten sekä hälvenee että synkistyy. Tieto suunnasta alkaa virrata televisiosta pienen hetken kuluttua. Aion katsoa.

Tämä kirjoitus on jatkokertomuksen kakkososa. Ykkösosa löytyy kohdasta 14. marraskuuta 2016. Sen kirjoitin neljän vuoden takaisesta yöstä, jonka vietin sairaalassa. Siellä koettiin potilaiden ja henkilökunnan yhteinen tyrmistys.

Siitä yöstä on suora yhteys tähän yöhön. Sama asia esillä taas.

Nämä välissä eletyt neljä vuotta ovat olleet täynnä tyrmistystä. Ei ole voinut muuta kuin silmät selällään toljottaa Amerikan meininkiä. Siellä on mennyt kaikki sekaisin.

On vaikea ymmärtää, miten siellä on tällaiseen tilanteeseen tultu. Miten niinkin suuri osa kansasta on innostunut tällaisesta menosta.

Presidentti on löytänyt vahvimmaksi tukiryhmäkseen valkoisen konservatiivikristillisen oikeiston. On vaikea ymmärtää ajatuksen kulkua, jolla juuri konservatiivikristityt ovat löytäneet tämän presidentin ihanteekseen, jos ei nyt ihan uudeksi messiaaksi niin vähän siihen suuntaan, jonka lumoamina uskomattomat riekkujaiset ovat lähteneet vauhtiin. Pyssyt kädessä liput liehuen kaikki salaliittoteoriat, litteän maapallot, rasismit, valehtelut ja kaikki.

Minun on mahdoton nähdä tässä rymistelyssä kristillisyyden häivääkään. Minulle, uskonnoista vieraantuneelle, kristillisyys kuitenkin näyttäytyy  eurooppalaisen sivistysvirtauksen ja kulttuurin perustana, kaikista kummallisista  outouksistaan huolimatta.

Tämä yönä sitten selviää, jatkuvatko riekkujaiset. Vai jääkö ratkaisu auki, entä voittajaksi julistautuminen, häviön tunnustaminen, entä ääntenlaskun meno sekasotkuksi. Pahimmillaan alkaa ties minkälainen katusota. Maailma pidättelee jännittyneenä hengitystään.

(Selvennykseksi, jos joku lukee tämän kirjoituksen vuosia myöhemmin eikä ymmärrä, mistä puhun. Yhdysvalloissa on tänään presidentinvaalit, ehdokkaina Donald Trump ja Joe Biden. Tilannetta kuvataan kiihtyneeksi. TV-lähetys ääntenlaskennasta alkaa klo 02.30, nyt kellon on muutamaa minuuttia vaille.)


lauantai 31. lokakuuta 2020

Hyvä hämäämään

"Mitäpä turhaan selittämään sanomisiaan! Toisille ei tarvitse, toisille ei kannata."

Tämän viisaalta mutta hieman ylimieliseltä kuulostavan ohjeen olen kirjoittanut täällä ennenkin. Se on pätenyt  likimain kaikkeen sanomiseen, mielipiteistä vitseihin.

Nyt olen huomannut erehtyneeni. Joskus kannattaa selittää. Jos ei muille, niin minulle kuitenkin. Tuli nimittäin tilanne, jossa minä en ymmärtänyt vitsiä mutta kaikki muut näyttivät ymmärtävän.

Paikalla oli muutama korkeasti sivistynyt musiikin ammattilainen, niitä tuttavia kun minulla riittää. Minä olin ainoa moukka, jonka taidot riittävät vain Ukko Nooan soittamiseen pianolla yksisormisesti. Ja tällaisessa seurueessa kuunneltiin klassisen musiikin vitsiohjelmaa (tässä linkki).

Kaikkia nauratti niin, minulla korkeintaan hymynväre toisessa suupielessä. Siinä piti nopeasti ratkaista, teeskentelenkö tajuavani. Minähän olen tunnetusti hyvä hämäämään.

En teeskennellyt, sillä se ei olisi ollut uskottavaa. Sen verran hyvin siinä porukassa minut tunnetaan.

Sitten jälkeenpäin sain yksityisopastusta ohjelman ideoihin ja viittauksiin. Kyllä minulle kannatti selittää.


 

 

maanantai 26. lokakuuta 2020

Salassa pidettävää

  

Olen huolestuneena seurannut muutama päivä sitten julkisuuteen tullutta tapausta, jossa psykoterapiafirmalta on varastettu potilastietoja ja ruvettu kiristämään niillä sekä firmaa että potilaita. Tätä kirjoitettaessa poliisi ei ole edennyt rikoksen tutkimuksissa.

 Minua henkilökohtaisesti tapaus ei kosketa, mutta tuttavapiirissäni on ainakin yksi, jota koskee. Tiedän kyseisen henkilön taustat ja ymmärrän, että niiden julkisuuteen pääseminen olisi ahdistusta aiheuttava asia. Kyseessä on sukupuolen korjaamiseen liittyvä hoito. Tähän asti suvaitsemattomuus on tullut eräiltä kristillismielisiksi itsensä ilmoittaneilta tahoilta. Siinä on ihan kylliksi kestettävää, eikä se kaiketi ole loppumassa, sillä Sana on ikuinen. Lisää suvaitsemattomuutta ei kaivattaisi.

 Kiristys taitaa olla jossakin mitassa useimmille itse koettua. Minä muistan kouluvuosina joutuneeni muutaman kerran luopumaan viikkorahastani isompien poikien vaatiessa tupakkarahaa. Tappeluun kykenemättömänä nahjuksena en muuta voinut. Oli meitä muitakin, samantapaisin kriteerein valittu joukko.

 Eräs kaverini kertoi taannoin joutuneensa ns. hunaja-ansaan. Viehkeä neito oli saanut hänet mukaansa, ja kohtaamisen huipennuksesta oli sitten paljastunut ikävää kuva-aineistoa. Rahalla siitäkin selvittiin.

Minulla on hyvin tuore tapaus, tosin täysi hämäys. Forumina oli vanha kunnon internet. Tapauksen voi lukea liitteenä olevasta kuvasta.

 


En reagoinut mitenkään tähän kirjeeseen enkä siinä esitettyyn vaatimukseen. Mitään ei ole sen koommin kuulunut. Asia on tainnut lähettäjältä unohtua, sillä siitä tulee kohta kolme kuukautta.

Reagoimattomuus oli helppo toteuttaa, sillä kirjeessä kuvattua toimeliaisuutta ei ole tapahtunut. Niinpä siitä ei voi olla kuviakaan.

 Asia jäi kuitenkin vaivaamaan. Ajatus eteni miettimään, voisiko osaavalla kuvankäsittelyllä tehdä sellaisen kuvamanipulaation, joka näyttäisi uskottavalta. Enpä välittäisi joutua sellaisen uhriksi.

 En käyttäisi sanaa ´ahdistus´, mutta jotain lievempää sen suuntaista tästä hetkeksi tuli. Mistä lähettäjä oli saanut privaattisähköpostini osoitteen? Onko odotettavissa lisää?  Olisiko pitänyt ilmoittaa poliisille?

Hiukan epäröin tämän julkistamista lisäharmien välttämiseksi. Siksi piilotin kuvasta kaikki tunnistamistiedot (nimi, osoite, päivämäärä), sillä arvelen, että samaa kirjettä on lähetetty muillekin kuin minulle.