Loma loppuu

Otsikkoon on haudattu niin sanottu koira. Teeskentelen siinä hyötykansalaista vaikka olen joutomies.

Ei minulla lomaa ole. Tai toisesta näkökulmasta:  olen pysyvästi lomalla.

Mutta siitä en vieläkään ole päässyt irti, että tähän aikaan vuodesta iskee loman loppumisen ahdistus. Niin vahvasti se tunnelma tarttui muistiin. Ei varmaankaan edes dementia pelasta sellaiselta tuntemukselta.

Sunnuntaiahdistus kuului kuvioon. Jo iltapäivällä oli pakko kaivaa laukusta pino papereita ja ruveta lukemaan. Edellisen viikon tuotokset piti saada valmiiksi palautettavaksi ja alkavan viikon aineisto kerätyksi laukkuun. Sunnuntai oli melkein aina täysi kotityöpäivä.

Solidaarisuutta tunnen nykykollegoja kohtaan. Eivät nämä ahdistukset ole voineet vähentyä. Katkotonta stressiputkea se työ on toukokuun lopuille asti.

Aina on kaikki kesken ja sekaisin. Parhaiten pärjäävät ne, joilla on kyky sietää epäjärjestystä. Sellaisista käytetään nimitystä luova ihminen.

On se tavallaan niinkin, että kyllä kannatti ikääntyä ja päästä eläkkeelle. (Tähän keksin kyllä monta pätevää vastaväitettäkin.)

 

Imartelun ihmeitä tekevä voima

Kolmen naisen lähetystö kävi kimppuuni entisen työpaikkani eläkeläisten jouluillallisella. Kehuivat niin perskuleesti, että meinasin jo luikerrella vaatimatonta teeskennellen karkuun muutaman askeleen päähän. 

Ei se yllätyksenä tullut. Arvasin syyn. Siinä oli naisellista viekkautta yhdistyneenä kehittyneeseen strategiseen ajatteluun. Piti saada minut suopealle mielelle, jotta hyväksyisin lopussa tehtävän ehdotuksen. Tiesivät, että pahalla päällä minut on vaikea ylipuhua.  

Mutta imartelun ihmeitä tekevä voima tiedetään. Se ikivanha ja aina uus, kuten laulussa luvataan.  Naiset sen ovat tietääkseni aina osanneet, mutta kyllä miehissäkin on ollut lahjakkaita yksilöitä. 

(Matti Kassila:  Niskavuori - 1984)

Siispä annoin kehujen tulla - nyökyttelin vain. Ulkomuotoani he eivät jostain syystä maininneet - odottelin turhaan sellaisia sanoja kuin komea tai salskea tai nuorekas.

Muistiin nousi Miss Moneypennyn taktisesti viisas repliikki James Bondille elokuvassa Doctor No: "Imartelusi ei johda mihinkään, mutta älä lopeta sitä."  

Aikansa kehua kesti, ja sitten tuli se ehdotus. Sana ehdotus on kylläkin kaunisteleva kiertoilmaus eli eufemismi, rehellisempi olisi määräys ellei suorastaan komento. Että aloitapa heti vuoden vaihduttua taas arkistojen penkominen, jotta historiikin kolmannen osan toimitustyö lähtisi käyntiin. 

Ykkös- ja kakkososa ovat valmiit. Niiden toimitustyöstä he siinä minua ansaitusti (joiltakin osin ansaitsemattomasti!) kehuivat. Oli siinä hommassa heikot hetkensä, kuten tarkkamuistiset blogin lukijat ehkä muistavat. 

Muodissa olevaa vaihtoehtoisen totuuden menetelmää noudattaen annoin imartelijoiden ymmärtää, että ehdotus / määräys / komento tuli täytenä yllätyksenä. Ei tullut, olin siihen jo kerännytkin aineistoa valmiiksi. Minulla on siis valmiina puoli kenkälaatikollista talteen kerättyjä papereita. Mutta sitä en tietenkään imartelijoille maininnut. Jahkailin ja pähkäilin  aika tovin, mutta sitten lopuksi armollisesti suostuin.

Viime tingassa

Eläkeläinen ei tietenkään tarvitse kelloa. Eikä kalenteria. Mitä sellaisilla tekisi, kun ei ole aikatauluja eikä kiire minnekään?

Valitettavasti minun on kuitenkin tunnustettava, että tässä asiassa en ole vieläkään oppinut elämään niin kuin huolettoman eläkeläisen kuuluisi. Minulla on kello puhelimessa ja toinen keittiön seinällä ja kolmas tietokoneen alapalkissa. Minulla on kalenteri työhuoneen kirjoituspöydällä, tässä tietokoneen vieressä. Minkäpä sille voin, että Akava lähettää minulle aina vaan joka vuosi uuden kalenterin, sillä kuulun seniorijärjestöön. Jäsenet saavat vakuutusmaksuista alennuksen, siinä ainoa syy jäsenyydelle.

Kelloa en juurikaan tarvitse, sillä menen ja tulen, nukun ja herään niin kuin hyvältä tuntuu, en aikataulun mukaan. Kalenteriin merkitsen enemmänkin menneet kuin tulevat asiat. Kirjoitan muistiin luetut kirjat, nähdyt elokuvat, katsotut näyttelyt ja muut merkittävät tapaukset.

Mutta on siellä jotain merkintöjä tulevistakin tapahtumista. On teattereihin ja konsertteihin tehdyt lippuostokset, on hammaslääkäriajat, on kavereiden merkkipäivät.

Jotkut tärkeätkin jutut jäävät aina viime tinkaan. Sellaisissa kalenteri on hyödyllinen, ettei juttu pääse menemään kokonaan ohi.

Sellainen oli eilen. Kalenterissa oli punakynällä kirjoitettu hälytys, että Ateneumin František Kupka -näyttely on loppumassa. Sinne piti siis suunnistaa ja lykätä myöhemmäksi muutama muu vähemmän kiireellinen puuha.

Toinen punakynähälytys on vielä toteuttamatta. Se on jäähyväiskäynti Corona-baarissa. Tämä Kaurismäen ja kumppaneiden kulttuurilaitos Eerikinkadulla suljetaan lopullisesti. Uutta tilaa kyllä etsitään, mutta se ei ole sama asia.

Ken on kerran tullut tuntemaan Corona-baarin, Kino Andorran, Dubrovnik lounge & lobbyn ja Cafe Mockban muodostaman "pysähtyneisyyden ajan viimeisen valuuttabaarin" tarkoituksellisen töykeän palvelun, ei konsaan sitä unhoittaa voi. Siellä on käytävä heittämässä haikeat jäähyväiset Matti Pellonpään muotokuvan alla jukeboxin soidessa Georg Otsia, vielä viimeisen kerran.

Kalenterissa on myös kolmas lähestyvä hälytys. Alkavalle viikolle on kalenteriin merkitty tiukka komento:

Muista muuttaa Längelmävedelle!

Rohkenen arvella, että kyllä minä tämän vuosikymmeniä jatkuneen toimenpiteen olisin muistanut, vaikka sitä ei kalenterissa olisi lukenut. Mutta parempi tietysti varmistaa asia tälläkin tavalla. Viime tinka tässäkin, sillä kohta kesä on ohi.

Talvisäilössä ollut auto on jo toimitettu huollettuna pihaan, se sama Yaris edelleen, joka on palvellut jo 15 vuotta. Aina vähän jännittää, osaanko enää ajaa autoa, sillä edellisestä kerrasta on 8 kuukautta.

Blogin pito on kuluneen talven aikana jäänyt entistäkin vähemmälle. Lukijamääriin se ei yllättäen ole vaikuttanut mitenkään, pikemminkin lisäävästi kuin vähentävästi. Se johtaa miettimään, että kasvaisivatkohan lukijamäärät suorastaan valtaviin mittoihin, jos lopettaisin kirjoittamisen kokonaan.

Kirjoitusteni määrä ylitti äskettäin maagisen luvun 1000. En huomannut juhlia saavutusta ollenkaan. Yllättävän paljon se on, en olisi aloittaessani uskonut, että tällaisiin määriin yllän. Toinen, suppeiden kirjoitusten blogini "Kenkä väärässä jalassa" on sekin saavuttanut lukijoita, vaikka se on kevään kuluessa jäänyt lähes kokonaan hoitamatta.

En usko, että blogin pito kokonaan loppuu kesälläkään, harvenee toki. Toivotan silti tässä ja nyt lukijoille hyvää kesää. Uskon, että vielä palaan tähän Töölöntorin kirjoituspöytäni ääreen näihin samoihin puuhiin.

Kuva on Ingmar Bergmanin elokuvasta Kesäyön hymyilyä. Tuollaista kun kesä maalla olisi, haaveilla sopii. Mutta voi olla niinkin, että kohta on hiki ja hyttyset.

Luomisen tuskaa

Kun kirjoittaa runoa, alussa kangertelee pahasti mutta vähitellen notkistuu, toivottavasti. Nyt olen vasta ideaa etsimässä. Ei tämä ihan vapaaehtoista luomisen intoa ole. Tämä on tilaustyö.

Entisen työpaikkani pitkäaikainen vahtimestari jää eläkkeelle, ja hänelle järjestetään läksiäisjuhla. Yhtenä ohjelmanumerona olisi laulu, jonka sanat käsittelevät hänen persoonaansa ja työnsä sattumuksia leikkimielisessä sävyssä. Sävelmän pitäisi olla kaikille tuttu, jotta kuoroesitys onnistuisi vähäisellä harjoittelulla.

Olenhan minä näitä ennenkin tehnyt. Aina ne kääntyvät minun tehtäväkseni, milloin mitenkin onnistuen. Hankalinta on päättää, mikä olisi sopiva tuttu laulu, jolle alan vääntää uusia sanoja, travestiaa. Helposti ajautuu kaikkein tutuimpaan ja turvallisimpaan, kuten Rosvo-Roopeen tai Siniseen ja valkoiseen tai Kalliolle kukkulaan. Kun minä itse jäin eläkkeelle, sävelmä oli Rentun ruusu.

50-lukulaisen modernismin suurena ihailijana valitsisin tietysti mieluummin vapaan mitan, mutta nyt tarvitaan  sidottu mitta ja loppusoinnut, joissa vanha laulu ohjaa tiukasti menoa. Professori Unto Kupiaisen Runousopista aikanaan omaksumani näkemyksen mukaan hyväksi loppusoinnuksi ei kelpaa mikä tahansa helskyttely. Kunnon loppusointupari pitäisi muodostaa eri sanaluokista / sijamuodoista / moduksista / tempuksista.

Luomisen tuskan virikkeeksi löysin arkistostani todellisen taitajan ohjeen. Pakinoitsija Olli (Väinö Nuorteva) ohjaa loppusoinnuttelua tekstissään Sekaheittoloppusoinnuttelua. Sanomalehti, jossa tämä julkaistiin, on epäilemättä hänen vakiofooruminsa Uusi Suomi, mutta julkaisuajankohdasta en löydä tietoa. Jotain suuntaa antavaa viitettä voi kyllä saada tekstin sisällön muutamasta yksityiskohdasta. (Nykylukijalle jää kyllä myös epäselviä kohtia: Mossadek?)

Runon tekniselle osalle olisi siis onnistumisen edellytyksiä, kunhan nyt ensin löytyisivät lähtökohdat: mikä laulu? mitkä hupaisat sattumukset vuosien varrelta?). Onneksi on vielä puolitoista kuukautta luomiskautta käytettävissä.

Samannäköiset

Serkkuni sanoi, että olen vanhemmiten tullut isäni sisaren näköiseksi.

Se ei ollut kauniisti sanottu, mutta sitä en tietenkään ääneen lausunut. Muistan kyseisen tätini kaukaa lapsuudesta, ja hän jäi mieleen jonkinlaisena noita-akan prototyyppinä, jota oli syytä kaihtaa. Aina komentamassa, aina pahalla päällä.

On vaikea arvioida, pitääkö serkun esittämä yhdennäköisyys paikkansa. Yritin katsoa peilin edessä sillä silmällä, mutta en löytänyt yhteyttä. Ehkä pussit silmien alla, ehkä perunanenä (siikli). Parta peittää muut mahdolliset samankaltaisuudet.

Peilin eteen ei ole syytä mennä silmälasit nenällä, ettei näe liian tarkasti sellaista, mitä ei välittäisi nähdä. Kylpyhuoneessa on hyvä käydä ensin suihkussa ja katsoa peiliin vasta sitten. Huuru peilissä on armollinen.

Parikymppisenä jotkut sanoivat, että olen Leninin näköinen. Viikset ja parta olivat vähän samankaltaiset. Ja lippalakki, joka peitti pitkän tukan. M.A. Numminenkin on joskus mainittu samannäköiseksi. Viikset ja parta siinäkin.

Kesäkotini naapurikaupungissa olen vuosien mittaan tottunut, että vastaan tulee ihmisiä, jotka ensin moikkaavat kuin tuttua ja sitten alkavat epäröidä ja pyytävät anteeksi, että erehtyivät henkilöstä. Viime kesänäkin yksi ihmetteli kaupan parkkipaikalla, olenko vaihtanut autoa. Ja toinen vähän myöhemmin kysyi varmistaakseen, että olen tulossa viikonlopuksi saareen äijäporukassa.

Sain jossain vaiheessa selvitetyksi, keneksi he minua luulevat. Kyllä, paikalliseksi hammaslääkäriksi. Hankkiuduin sittemmin näköetäisyydelle katsoakseni, onko kyseinen herra oikeasti näköiseni. Kyllä jotain yhteistä muotoa oli, joskin hän oli minua joka suuntaan isompi mies. Mutta ymmärrän erehdykset.

Kerran Urjalan kirjallisuuspäivillä miesten vessan rännillä Arvo Salo luuli minua Simo Hämäläiseksi. Salo oli kyllä siinä vaiheessa iltaa jo vähän maistissa, mutta oli sekin erehdys ymmärrettävä. Kyllä Kätkäläisen kirjoittajassa hivenen verran samaa näköä siihen aikaan oli. Toinen kirjailija, johon minut on sekoitettu aika usein, on Paul-Erik Haataja.

Kuvassa sukulaisten yhdennäköisyytta elokuvasta Boheemielämää (Aki Kaurismäki 1992)

Vaikeita valintoja

Ruuhka aiheuttaa stressiä. Eläkeläisen elämän pitäisi kuulemma olla rentoa ja stressitöntä. Mitä nyt enimmäkseen makoilee ja välillä  vähän tassuttelee pysyäkseen virkeänä.

Minulla alkaa olla paineita kirjojen kanssa. Niitä on nyt kaikkien aikojen ruuhkaksi asti. En oikein ehtisi tassuttelemaan. Äskettäin kirjoitin tässä, kuinka työhuoneeni nurkkaan in kannettu laatikkokaupalla kirjoja. Niiden lisäksi nyt taloon tunkee koko ajan uusia kirjoja. Mihin minä joudun näiden kanssa. Kaikki pitäisi lukea, ne ovat sen arvoisia. Huolellisesti valittuja, tarkkaan tietoon perustuvia valintoja. Eivät mitään sattumalta käteen osuneita.

Lisäksi olisi muutakin menoa. Pääsylippu on ostettu kolmeen teatteriesitykseen ja kahteen konserttiin. Taidenäyttelyitä ja elokuvia on tarjolla. Televisiostakin tulee välillä kiinnostavaa. Tällaisessa tilanteessa tulee onnitelleeksi itseään entistäkin enemmän sitä, että olen ymmärtänyt pysyä etäällä kaikesta penkkiurheiluhullutuksista.

Tänään tuli taas uutta huippuluokan luettavaa. Arundhati Roy oli vierailulla Helsingissä ja minä totta kai kameran kanssa paikalla kirjakaupassa järjestetyssä haastattelussa. Rohkenen käyttää tuollaista kehuvaa sanaa, sillä kirjailijan edellinen teos Joutavuuksien jumala jäi mieleen mestariteoksena.

Nyt on käytännöllinen valintapulma edessä. Miten priorisoin uudet ja vanhat kirjani? Kjell Westön uusi kirja Den svavelgula himlen  (suom. Rikinkeltainen taivas) on loppusuoralla. Täytyy myöntää, mestariteos taas, vuoden suurin lukuelämys. Mutta mikä kirja seuraavaksi? Onko luvassa toinen suuri (suurempi?) elämys? Tämäkö?

Tekniikka hallinnassa

Lauantaina Kansalaistorilla naisten mielenosoituksessa katselin taas kerran kateellisuutta tuntien nuorten sorminäppäryyttä. Varsinkin nuoret naiset ovat täysin ylivoimaisia. Sen olen havainnut jo aikapäiviä sitten.

Tarkoitan nopeutta ja näppäryyttä, jolla he käsittelevät älypuhelimiaan. Kirjoittaminen sujuu huimaavaa vauhtia. Kirjoitustekniikka vaihtelee: toiset kirjoittavat kaksipeukalotekniikalla, toiset yksipeukalo-.

Olen yrittänyt itsekin harjoitella, mutta menestys ei ole ollut kummoinen. Yhdellä kädellä en ole oppinut Lumiaani pitelemään niin, että peukalolla näpyttely sujuisi. Kahdella kädellä se jotenkuten onnistuu, mutta luontevinta on pitää puhelin vasemmassa kourassa ja näpytellä oikean käden etusormella. Se on kylläkin hidasta, vähän kuin kirjoituskoneella.

On rumaa kurkistella olkapään yli, tiedän. Entisen sihteerini neiti B:n olkapään yli en tietenkään kurkistellut, mutta muiden kyllä. Mielenosoituksessa edessäni seisovat nuoret naiset noudattivat juontajan ohjetta lähettää Helsingin tilaisuudesta kuvia ja kommentteja osoitteeseen, jossa tehdään ohjelma samana päivänä kaikkialla maailmassa pidetyistä mielenosoituksista. Minäkin lähetin yhden kuvan, aika huonon.

 Nuorten, jopa pikkulasten tietotekniikkaosaaminen on hämmentävää. Se näyttää jotenkin luontevalta ja pakottomalta, itsestään selvältä.

Minä olen ikäisekseni pitkän linjan tietokoneen käyttäjä. Ensimmäinen kosketukseni tapahtui 1987. Ensimmäinen tekstinkäsittelyohjelmani oli nimeltään Teko. Ei se hääppöinen ollut, näin jälkikäteen ajateltuna, mutta silloin se tuntui mahtavalta. Käyttöjärjestelmä ei ollut Windows vaan MS DOS. Internet tuli vasta paljon myöhemmin.

En ole oppinut pitämään älypuhelimella kirjoittamisesta. Näytön näppäimet ovat pienet ja virheiden korjaaminen hankalaa. Tarvitsen nenälle lukulasit. Pari kesää sitten eräskin sähköpostini vastaanottaja epäili minun olleen juopuneessa tilassa, kun kesäyössä mökin laiturilta kirjoittamassani viestissä oli paljon virheitä. En ollut.

Nuorilla on omat kotkotuksensa. Jotkut niistä tuntuvat sisäpiirin vitseiltä eikä niitä aikuinen ymmärrä. Lyhenteet ovat sellaisia. Tiedän, mitä "evvk" tarkoittaa, mutta siihen se suunnilleen jää.

Arvelen, että blogini lukijat ovat keskimäärin varttuneempaa väkeä. Ainakin ne viisi lukijaa, jotka henkilökohtaisesti tiedän tai tunnen, ovat jo murrosiän reilusti ohittaneita. Teille kysymys: tiedättekö, mitä tarkoittavat esim. seuraavat lyhenteet: YOLO, OMG, ERNU, KVG?

Minä en tiedä. Ja uusia tällaisia syntyy koko ajan. Meille tällaisille senioreille on nyt julkaistu ensimmäinen lyhytmuotoinen kätevä lyhenneopas modernin kommunikaation hallitsemiseksi, oma ikäkautemme ja kokemusmaailmamme ystävällisesti huomioon ottaen. Tässä se. (lähde: Kasper Diem)

Kerro kerro kuvastin

Muistelen, että lapsena varoiteltiin liiallisesta peiliin katsomisesta. Se oli jotenkin syntistä. Itsensä ihailu kuvastimesta oli jotenkin paha juttu.

Liiallisesta peiliin tuijottamisesta ei minun kohdallani enää ole pelkoa. Pikkuisen saatan aamulla kylpyhuoneessa vilkaista, ja silloinkin ehdottomasti ilman silmälaseja. Ettei ränsistyminen niin näkyisi.

Hotellihuoneet ovat vaikeita paikkoja. Niissä on aina seinän levyinen peili kirjoituspöydän edessä. Ei mitenkään voi välttää katsomista ja kaiken huomaamista.

Nyt olen katsonut moneen kertaan itseäni netistä, facebookista. Se tuntuu vähän samalta kuin peiliin katsoisi.

Olin äskettäin tilaisuudessa, jossa pidin pitkän puheen. Siitä tuli kymmenen minuutin pätkä facebookiin (suljetun ryhmän sivulle, ette siis pääse katsomaan!). En tiennyt kuvaamisesta mutta annoin luvan julkaisulle. Olen tarkastellut esiintymiseni onnistumista, lähinnä elekieltä. Kuva on otettu yleisön joukosta, noin kymmenen metrin päästä.

Alussa elekieltä ei paljon ole. Kädet pysyvät melkein paikallaan edessä olevan pöydän laitaa vasten. Jalkaa vaihdan kaksi kertaa.  Katseen suunta sen sijaan vaihtuu kaiken aikaa. Takanani on screeni, jonka valokuvia vaihdan pöydällä olevasta tietokoneesta.

Puolivälissä alkaa tapahtua. Ensin piirrän etusormellani ilmaan ison ympyrän. Heti perään osoitan ensin oikealla kädellä oikealle ja vasemmalla kädellä vasemmalle. Sitten osoitan yhtä aikaa ristiin, oikealla kädellä vasemmalle ja vasemmalla kädellä oikealle.  Lopuksi  napautan etusormella muutaman kerran pöytään ja pudistan päätäni.

Siitä eteenpäin kädet liikkuvat enemmänkin. Kerran vedän kaariosoituksen yleisön yli laidasta laitaan. Kerran nostan pikkusormen pystyyn ja heiluttelen sitä yleisön suuntaan ikään kuin se olisi muunnelma rumasta kansainvälisestä käsimerkistä. Kerran osoitan kohti taivasta ja kieputan sormea.

Olen yllättäen suhteellisen tyytyväinen näkemääni, se oli parempi kuin luulin. Tukka oli sopivasti pörröinen, parta oli trimmattu. Puvun leikkaus piilotti siedettävän onnistuneesti erään epämiellyttävän keskivartalon piirteen.

Elekieleni runsautta oikeastaan ihmettelin. Suomalainen ei tunnetusti heiluttele käsiään muulloin kuin jäihin pudotessaan. Minä elehdin  aika vilkkaasti, kuin mikäkin ulkomaalainen.  Kaksi turhaakin käden liikettä oli, korvallisen rapsutuksia.

Osaanhan minä tämmöisen, kokemusta on. Mutta kun työelämästä irtaantumisen myötä esiintymiseen on tullut taukoa, epäily taidon hiipumisesta on lisääntynyt.

Taisi siis tulla ripaus itseihailua? Sitä syntistä.

Matkoilla jossakin Suomessa

Takavuosina Suomen Yleisradiossa luettiin uutisten yhteydessä monta kertaa viikossa dramaattisen tuntuisia vetoomuksia nimeltä mainitulle henkilölle. Vetoomukset päättyivät sanoihin " - - matkoilla jossakin Suomessa, ottakaa välittömästi yhteys - - " Loma-aikoihin niitä ymmärrettävistä syistä kuultiin erityisen usein.

Ennen kännykkäaikaa ihmiset vaan katosivat lomalla omille reissuilleen. Yhteyttä ei saatu. Postikortti ehkä saapui kotiin jostakin lomakohteesta, monta päivää myöhässä tietenkin. Jos kotona tapahtui jotain yllättävää, vaikkapa sairaustapaus, silloin tarvittiin Yleisradion apua.

Minäkin katosin taas, kuten joka kesä olen pitänyt tapana. Olin 102 päivää matkoilla jossakin Suomessa. Jotkut tiesivät, missä menin, toiset eivät. Yhteyksiä en juuri pitänyt. En tiedä, onko joku perään kysellyt. Radiossa ei tietääkseni ole kuuluteltu.

Asiaa tuntemattomille voin nyt paljastaa, että olin kesäkodissani pohjoisella Pirkanmaalla, Längelmäveden rannalla, sen josta tunnetussa laulussa Topeliuksen sanoin lauletaan, että " - - vöin hopeisin hohtelee".

Ajelin kyllä monenlaisissa tapahtumissa pitkin maakuntaa ja kauempanakin. Reissujen ääripisteet olivat Tampere, Vaasa, Jyväskylä, Savonlinna ja Hämeenlinna. Kaksi kertaa ajoin Vantaan lentokentällekin, kävin hakemassa ja palauttamassa vieraan. Töölöntorilla en kiusallanikaan käynyt.

Lehdet luin, paperiversiona. Sähköisten välineiden kanssa olin pidättyväinen. Ei sosiaalista mediaa eikä varsinkaan epäsosiaalista. Se on terapeuttinen kokemus, tunnen puhdistuneeni ja voimaantuneeni.  Televisiosta katsoin Rio de Janeirossa elokuun puolivälissä järjestetyt keihäänheittokilpailut.

Sää suosi, olin paljon ulkona lukemassa. Yrtit ja kukat kasvoivat hyvin. Sauna oli taas runsaassa käytössä iltaisin ja öisin. Kylän äijiä oli monta kertaa saunavieraina. Jäähdyttelytauolla työnnettiin kuulaa, maisteltiin dopingia ja puhuttiin miehekkäitä.

Postikortteja en tullut lähettäneeksi, joten korjaan laiminlyönnin tässä. Tämän kortin osoitan kaikille vanhoille blogituttavilleni, jotka toivottavasti ovat tallella. Takasivun teksti kuuluu näin: "Terveisiä täältä! Loma on tähän asti sujunut hyvin.  Toivottavasti siellä myös! Terveisin Dessu."

Isoa etsimässä

Ei pitäisi päästää itseään liian helpolla. Ei varsinkaan eläkkeellä. Voi kuulemma veltostua.

Huomaan, että minulla kohtalaisen uutena täyseläkeläisenä on taipumus päästää itseni liian helpolla. Ei niin, että kokonaan joutilas olisin. Eikä niin, että olisin sohvanpohjalle juuttumassa. Eikä edes niin, että aktiviteettien kokonaismäärä olisi kovin merkittävästi pienempi kuin ennen.

Tarkoitan sitä, että minulla ei ole mitään isoa projektia käynnissä. On vain pieniä: tänään yhtä, huomenna toista, ylihuomenna jotain muuta.

Virkavuosina oli aina jokin iso pitkän tähtäimen projekti käynnissä. Oli kirjoitustöitä, joille oli varattu aikaa vähintään puoli vuotta. Siitä sitten syntyi satasivuisia asiakirjoja.

Nyt ei ole tekeillä mitään satasivuista. Voisin tietysti alkaa kirjoittaa romaania, mutta mietin vielä. Aihe on ollut mielessä jo 40 vuotta. Ajankohtainen teema on kylläkin ehtinyt hieman vanhentua. Genre olisi nyt historiallinen romaani.

Voisin tietysti ruveta vääntämään väitöskirjaa. Siihenkin olisi aihe valmiina, ainakin melkein. Mutta mistä löytäisin motivaatio? Eikä taitaisi olla enää mahdollistakaan, kun hallituksemme opetusministeri on keksinyt hyvän keinon tehostaa yliopistojen toimintaa, varsinkin Helsingin yliopiston.

Ei siis ole ihan helppoa päästä aloittamaan uutta isoa kirjoitusaihetta.

Entä sitten lukeminen? Onhan isoja lukemisprojektejakin. Viime aikoina olen lukenut vain "pieniä", sellaisia joiden viimeinen sivu tulee vastaan päivässä tai parissa, viimeistään viikossa.

Tässä "pieni" ei tarkoita huonoa. Moni pieni on hieno lukuelämys. Tarkoitan vaativaa, pitkäkestoista urakkaa. Ei välttämättä yhteen putkeen luettavaa vaan vähitellen etenevää.

Kirjahyllyjeni suurin kirjasarja on Carl Grimbergin Kansojen historia, 24 osaa. Siihen en ryhdy, siihen uppoaisi. Toiseksi suurin on Kansojen kirjallisuus, 12 osaa. Sen olen varmaankin tullut vähitellen lukeneeksi läpi, hakuteoksena.

Koottuja teoksia on monelta kirjailijalta, Aho, Haanpää, Ibsen, Pekkanen... En usko, että niihinkään tartun. Vaativa luku-urakka olisi tietysti Volter Kilven Alastalon salissa. Sen luin aikoinaan tenttiin, pakollisena. Ei nyt uudestaan.

Katse huomaa hyllystä sinikantisen kolmiosaisen teossarjan.

Tuota olen monesti ennenkin katsellut sillä silmällä. Kolme osaa pysyy kohtuullisuuden rajoissa, vaikka osat ovatkin paksuja. Kirjasarja on tuttu, olen sitä selaillut, lueskellut, käyttänyt hakuteoksena. Tunnen tyylin, tiedän kirjoittajan originellin asenteen. Mutta jos oikein muistan, en ole sitä koskaan lukenut kerralla alusta loppuun, kokonaisena. Tämä voisi olla kevään luku-urakkani. Uskoakseni pääsisin loppuun kesään mennessä, tai viimeistään syksyyn, hitaammallakin tahdilla. Sivuja on noin 1300. Tyyli ei ole raskasta.

Kirjasarja on Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria I - III.

Selailen ykkösosaa. Sen motto on terävä, tätä en muistanutkaan.

"Sen seikkaperäinen kuvaaminen, mitä ei koskaan ole tapahtunut, ei ole ainoastaan historiankirjoittajan tehtävä, vaan myös jokaisen todellisen kulttuuri-ihmisen luovuttamaton oikeus."  (Oscar Wilde).

Taidanpa tarttua tähän isoon.

Virikkeitä vapaa-aikaan

"Ihminen on onneton, jos luovuus puuttuu".

Näin kirjoitti suuri neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja Andrej Tarkovski. Tämä lause tuli mieleeni, kun seisoin tuoreimpana eläkeläisenä entisen työpaikkani muiden eläkeläisen kanssa rivissä, jossa meille kaikille ojennettiin lahja.

Tilaisuus oli luonteeltaan leikkimielinen ellei peräti vitsikäs. Eläkeläisjoukkiolle annettavan lahjan tarkoitus oli vähentää vaaraa, että meille raukoille tulisi vapaa-ajanvietto-ongelmia. Niinhän voi helposti käydä, kun emme enää ole mukana aktiivisessa työelämässä emmekä saa virikkeitä, joita dynaaminen työyhteisö tarjoaa.

Lahja oli värityskirja ja värikynälaatikko.

Olen ymmärtänyt, että värityskirjat ovat nykyisin suosiossa. Äskettäin luin lehdestä aiheeseen liittyvän artikkelin, jossa asiantuntija - olisikohan ollut peräti psykologi - piti värittämistä hyödyllisenä aivojen hyvinvoinnille. Uskon sen. Aion kokeilla heti kun kiireiltäni ehdin. Psykedeelisiä värejä kukkakuvioihin.

Värittämisen aivoille antamia impulsseja verrattiin ristisanatehtäviin. Minä en ole koskaan erityisemmin innostunut ristisanoista, en myöskään kryptoista tai sudokuista. Kokeillut toki olen, mutta takkuiselta on tuntunut. Kärsivällisyys ei tahdo riittää. Sen sijaan maalaamista olen kesäkodissani vuosien mittaan harrastanut myönteisemmissä tunnelmissa, sekä akvarelleja että öljyvärejä. Joka kesä on valmistunut muutama maalaus.

Yksi vastustamaton kuvallisen luovuuden intohimo minulla on ollut lapsesta saakka. En voi ohittaa kuva-arvoitusta, jossa pitää yhdistää numerolla merkittyjä pisteitä. Tekemällä tehtävän saa selville, mitä sekamelskaiselta näyttävä pisteiden ja numeroiden kuvio esittää. Näitä tehtäviä ei enää kohtaa kovin usein. Toivottavasti niistä kuitenkin tulee seuraava trendimuoti.

Pätemisen tarve

Poikkesin entisellä työpaikallani. Nyt voi sanoa entistä painokkaammin tuon ´entisellä´, sillä olen kokonaan eläkkeellä. Toisaalta teen kyllä sinne joitakin erikseen sovittavia projekteja. Yksi sellainen on jo sovittu.

Huomaan tätä kirjoittaessani, että blogin lukijat saavat vanhentunutta tietoa, jos sattuvat lukemaan tuossa sivun oikeassa laidassa olevan profiilikuvauksen. Pitääpä korjata, kunhan ehdin ja viitsin. Kiirettä pukkaa tällaiselle eläkeläiselle. Ja silloin kun ei pukkaa, silloin usein laiskottaa.

Työpaikan (siis entisen) kuppilassa minulle kerrottiin uusimmat kuulumiset ja juorut. Ne ovat aina olleet työpaikan piristysruiskeita. Minä itsekin olisin kova juoruilemaan, jos vai tietäisin juoruja. Harvoin tiedän, mutta silloin heti kuiskuttelen. Jostain syystä muut tietävät aina enemmän.

Nyt minulle kerrottiin tosi pullea juoru korkea-arvoisesta esinaisestani (siis entisestä). Se oli mukavaa kuultavaa, mutta siinä oli yksi harmillinen asia. Minä nimittäin tiesin juorun ydinkohdan jo entuudestaan, sillä olin itse viime talvena paikalla näkemässä nyt kerrotun juorun syntytilanteen. (väärinkäsitysten välttämiseksi korostan:  olin siis vain näkemässä - en itse osallisena). Enempää en tässä kerro, vaikka mieli tekisi.

Mutta kuunnellessani juorua tajusin, että minullahan on ollut hallussani pullean juorun ainekset, mutta en ole käyttänyt niitä hyväkseni. En ole kertonut näkemääni kenellekään.

Olen hölmöyttäni hukannut tilaisuuden loistaa kuppilan juorupiirin keskipisteenä.

Armas aika

Olen viikonlopun aikana poistumassa Helsingistä. Aikomukseni on pysytellä poissa koko kesän ajan. Syklinen vuodenkulku on taas siinä pisteessä. Kaikki toistuu. Vuoden kiertokulku tuo eteen samat asiat kuin kaikkien edellistenkin vuosien kiertokulku.

Konservatiivinen elämänmalli, arvosteli minua entinen sihteerini. Hänen mielestään lineaarinen elämänmalli on parempi. Siinä mikään ei toistu samanlaisena. Kesälläkin kuuluisi tehdä jotain aivan muuta kuin edellisenä kesänä. Esimerkiksi matkustaa joka kesä eri paikkaan ja kokea uutta. Hän on nyt lähdössä jäätikkövaellukselle johonkin minulle tuntemattomaan paikkaan, ehkä Grönlantiin tai Huippuvuorille. Toisaalta kyllä hän taas tulee moottoripyörällään kyläilemään kesäkotiini Längelmävedelle, niin kuin on tullut joka ikinen kesä. Että se niistä lineaarisista ja syklisistä elämänmalleista ja niiden yhdistelmistä.

Nyt on käynnissä tärkeä valintaprosessi.

Kesään matkalaukkuun kirjoja ja dvd-elokuvia, jos tulee kylmiä sadepäiviä enkä voi käyskennellä ahon laitaa ilman paitaa heinänkorsi suussa ja kukka hiuksissa. Mieluummin kuitenkin vietän päivät ulkosalla suuren terijoensalavan alla lukemassa. Kesäyön suurin nautinto on saunominen, uinti ja laiturilla istuskelu. Kesäyötä en hukkaa turhuuksiin, on se niin tyrmäävä kokemus. Yö pitää viettää ulkona luontoa aistien.

Tämä tarkoittaa, että blogi jää nyt tauolle noin kolmeksi kuukaudeksi. Olen perinteisesti vältellyt kesäkuukausina kaikkea tietokoneisiin ja muuhun elektroniikkaan liittyvää toimintaa. Tauko tekee hyvää.  Viime kesänä tosin annoin hieman periksi käyttämällä sähköpostia - oli poikkeuksellisen innostava aihe. Lumian näppäily kesäyön hämärässä saunan jäähdyttelytauolla laiturilla jäi muistiin vahvana elämyksenä.

Ensimmäistä kertaa kesäni on virkatöistä vapaa. Olen kokonaan eläkkeellä enkä ole edes lähdössä Saksaan kesäseminaariin niin kuin aina ennen. Luulen, että en poistu mökkimaisemistani mihinkään. Tukholmassa saatan poiketa. Lähiseutujen taidenäyttelyt, museot ja tapahtumat saavat minut kyllä liikkeelle. Vieraita tulee entiseen malliin, ja heitä kuskaan myös paikallisiin taidekohteisiin.

Toivotan lukijoille hyvää kesää. Kiitän blogini saamasta huomiosta ja kommenteista ja yksityisistä viesteistä. Jos kesän kirmailuista hengissä selviän, palaan tänne joskus elo- syyskuun vaihteessa.

Kuvassa vanha kansakoulun opetustaulu mökkimaisemistani.

"Se ei koskaan ole liian myöhäistä"

Otsikko on sitaatti Bertolt Brechtin runosta Oppimisen ylistys.  Välillä tulee hetkiä, jolloin tuntuu, että Brecht yrittää vihjailla minulle, epäuskoiselle. Varmemmaksi vakuudeksi runossa on vielä käskevä kohta "Opi, kuusikymmenvuotias". Minä olen, ylikin.

Luulen, että Brecht on minun kohdallani väärässä, ainakin joissakin asioissa. Tässä kaksi sellaista. Molempiin mahdottomilta tuntuviin oppimistekoihin minua taas kerran yllyttää ikuinen optimisti, entinen sihteerini neiti B.

1) Moottoripyöräily. Minun pitäisi hänen mielestään hankkia moottoripyörä ja lähteä reissulle Eurooppaan. Oppisinko ajamaan turvallisesti? Kokemus on niukka. Kyydissä olen kyllä istunut, myös neiti B:n kyydissä. Hänellä on iso Harrikka. Lujaa mentiin, arviolta kahtasataa. Pelkäsin.

Neidin mielestä minä olisin aivan sopiva prätkäjätkäksi. Sopisin habitukseltani täydellisesti vaikka liivijengin jäseneksi. Hän ilmeisesti viittaa naaman karvaisuuden lisäksi vartalon muotoon. Hän tunnetusti osaa imarrella vihjailevasti.

Kuva ei esitä minua ja neiti B:tä. Tuosta Harrikkamallista voisin kyllä innostua, se vaikuttaa turvalliselta. Vieläköhän noita saa? 

2) Itsepuolustus. Neiti on itse mestari itämaisissa kamppailulajeissa ja yllyttää minua osallistumaan syksyllä alkavalle kurssilleen. Olen puntaroinut asiaa ja tullut aika skeptiseksi ajatukselle. Luultavasti siinä revähtäisi joku paikka ja tulisi mustelmia ja kulkisin sitten ontuen monta kuukautta.

Onko minulla syytä olettaa, että tarvitsisin itsepuolustustaitoja? Olen kyllä kerran ns. saanut turpiini. Se tapahtui 1970-luvulla Turussa, ravintola Pinellan nurkalla keskiyön aikoihin. Erehdyin jututtamaan nättiä tyttöä, mutta kohta nurkan takaa ilmestyi iso ruma mies ja ilman isompia neuvotteluja nyrkki osui nenääni.

Olen kyllä nyt hekumoinut ajatuksella, että kurssilla oppisin nakkaamaan ryövärin nurin jalkakoukulla ja lonkkaheitolla ja laskisin lopuksi jalan hänen päälleen ja ulvoisin käsi pystyssä Tarzanin voittohuudon. Olisipa se miehekästä. Toisaalta vaaran välttelyyn on olemassa hyviä keinoja. En ole puhutellut nuoria neitoja öiseen aikaan kadulla ja olen vältellyt matkustamasta Turkuun. Vahingosta viisastuu.

Brecht erehtyi. Kuusikymmen+vuotias ei oikein enää tässä iässä innostu oppimaan näitä. Jotain muuta opittavaa pitää keksiä.

Tsemppiä!

Oli hämmentävää nähdä niinkin leppoisa mies kuin osastopäällikkö Huttunen hermostuneena. Hän ei ehtinyt edes tulla tupakalle ruokatauon lopuksi. Sellaista en muista koskaan ennen sattuneen. Sanoi vielä ruman sanankin - hienotunteisuussyistä jätän kertomatta, minkä.

Kun hän sitten palasi, ihmettelimme, mikä hätä hänellä nyt oli. Ei hänellä itsellään mitään hätää ollut, hätä oli palvelutalossa. Sieltä oli soitettu, että Huttusen isältä on vessapaperi loppunut.

Huttunen siis joutui luopumaan lounastupakastaan ehtiäkseen kauppaan ostamaan säkillisen vessapaperia. Säkin hän veisi palvelutaloon työpäivän päätyttyä.

Huttusen isä makaa kaupungin palvelutalossa vaipoissa kolmiraajahalvaantuneena eikä ole vuosiin päässyt liikkeelle ilman pyörätuolia. Palvelutalon kuukausimaksu on pitkälle yli tuhat euroa. Siihen eivät kuitenkaan sisälly sellaiset tarvikkeet kuin saippua, hammastahna, sampoo, talouspaperi ja roskapussit. Nyt myös vessapaperi. Talous tiukoilla, ja Huttunen osaltaan helpottaa ongelmaa tuomalla tullessaan näitä välttämättömyystarpeita.

Ihmettelimme konttorilla, mitä tapahtuu niille asukkaille, joilla ei ole lähisukulaista hälytettävissä tuomaan puuttuvaa tavaraa. Jääkö pylly pyyhkimättä? Hampaat harjaamatta?

-   -   -  

Uutisissa kerrottiin äsken ajankohtaisista linjanvedoista verotus- ja sote-asioissa. Uusi kokoomuslainen sosiaali- ja terveysministeri näyttää henkilökohtaisesti mallia, miten puolueen vaaliohjelmassa luvattu verotaakan keventäminen on helposti järjestettävissä. Puolueen linjanvedoissa terveyspalvelujen yksityistäminen, turhien menojen karsiminen ja harmaan talouden unohtaminen on perinteisesti esitetty tienä menestykseen. Ministeri on nyt pistänyt töpinäksi tavoitteiden toteuttamiseksi vielä tällä vaalikaudella.

Kyllä kokoomusministerin idealla varmasti palvelutalojen ongelmat ratkeavat. Vanhusten tulevaisuus on valoisa. Dynaaminen pääministerimmekin kuuluu olevan innostunut: "Tsemppiä", hän twiittaa innovatiiviselle ministerille.

Kuva esittää, miten innovatiivisella ja verotaakkaa alentavalla tavalla sosiaalialan rahoitusongelmat voidaan ratkaista. Sopii malliksi sinne Huttusen isän palvelutaloonkin. (Mämmilä /HS-kuukausiliite 6/1995 / Tarmo Koivisto)

Kyllä maalla on mukavaa 4

 

[jatkuu]  

Olen hiukan hämmentynyt polttopuiden määrästä kesäkodissani. Valmiiksi pilkottuja klapeja on liikaa. Iso liiteri on tupaten täynnä, pinoja olen joutunut pystyttämään myös liiterin ja saunan ulkopuoliselle seinustalle. Keskimääräinen kulutus on kaksi täysmittaista pinoa kesässä, toinen saunassa, toinen huvimajan takassa. Lisäksi poltettavaksi tulee kaikki mahdollinen romupuu juhannuskokossa.  

Jos keskimääräinen polttamisvauhti säilyy samana, minulla on valmiina pilkottuja polttopuita arviolta yhdeksitoista vuodeksi. Se tarkoittaa, että voisin lopettaa liiterityöt kokonaan ja palata asiaan vasta vuonna 2024.  

En voi lopettaa. Tontti on iso ja aina tulee kaadettavia puita. Nytkin yksi iso koivu näyttää olevan kuolemassa pystyyn ja se täytyy kaataa. Siitä tulee taas ainakin parin kuukauden saunapuut. Viime kesän jäljiltä läjässä pressun alla on vanhan puretun ladon laudat ja hirret (kuva). Niitä pilkoin äskeisellä käynnilläni. Siis taas pinomäärä lisääntyi.  

Uusimpana yllätyksenä metsän reunasta löytyi viitisen metriä pitkä katkennut kuusen latva. Melkoinen on ollut myrskyn voima, joka on saanut paksun kuusen katkeamaan. Katkoskohta näkyy taivasta vasten kuvan keskellä. En minä pudonnutta latvaa voi maahan jättää, sillä juuri siitä kohdasta menee polku metsään. Polttopuuksi sekin tulee, ja sitten minulla taitaa

olla varastoa jo kahdeksitoista vuodeksi.   

Lisäksi tulevat kaikki lepät, haavat ja pajut, jotka kaadan vuosittain ojien laidoilta. Polttopuiksi päätyvät kaikki suunnilleen ranteen paksuiset osat.   

Luonto tuottaa enemmän kuin ehdin kuluttaa. Pitäisiköhän rakentaa toinen liiteri? Tai ryhtyä tuhopolttajaksi, joka polttaa pinoja vanhimmasta päästä aloittaen ihan muuten vaan, ilman hyötytarkoitusta?  

 

*   *   *

Tässä oli neljä tuokiokuvaa ensikosketuksesta maalaiselämään pitkän kaupunkilaistalven jälkeen. Totaalisia elämänpiirin muutoksia väitetään terapeuttisiksi.   

[ei jatku enää].

 

Pärinäpoikia ja surinasussuja

 

 

Sähäkkyydestään tunnettu sihteerini neiti B. keksii aina kaikenlaisia kummallisuuksia, joita hän sitten yrittää tartuttaa muihin, varsinkin minuun. Olen oppinut olemaan varuillani.  

Virastossamme on ollut tiedossa, että neiti osti muutama vuosi sitten moottoripyörän, sellaisen ison ja nopean. Nimeä en tiedä, kun en ole sitä nähnyt, mutta neiti on kertonut, että sillä pääsee yli kahtasataa.  

Nyt neiti sitten yrittää vietellä meitä muitakin moottoripyöräilijöiksi. Hän kertoo, että erityisesti varttuneessa iässä olevat johtajatason herrat ovat innostuneet moottoripyöräilystä. Siis juuri sellaiset kuin minä ja muutama muu, joille hän on ideansa esittänyt. Lähtisimme sitten kesällä porukalla vaellukselle pitkin Eurooppaa tai vaihtoehtoisesti Lappiin.  

Järkytyin pelkästä ajatuksestakin mutta yritin olla näyttämättä sitä. Minä en ole koskaan ajanut moottoripyörällä. Mopoa vähän kokeilin nuorena, mutta se tuntui epämukavalta. Vaihdoin rättisitikkaan heti kun tulin ajokortti-ikään. Oppisinko edes ajamaan moottoripyörää? Se on ymmärtääkseni onnettomuuksille altista puuhaa.  

Olen makustellut ehdotusta mielikuvituksessani. Entäpä jos sittenkin... Olisihan se komeaa. Olenhan minä sitä porukkaa maanteillä nähnyt. Partaisia äijiä, vatsakkaita. Istuvat takakenossa buutsinkärjet pystyssä, ohjaustanko korkealla, mustat nahkakamppeet, liivinselkämyksessä outoja kuvioita. Ajavat lujaa ohi, kun minä ajan Toyota Yariksellani sataakahtakymppiä kolmostiellä.  

Neiti sanoi, ettei meidän tarvitsisi kahtasataa ajaa, vaikka pyörällä pääsisikin. Eihän tässä rosvojengiin olla liittymässä. Ei tarvita sinkoa mukaan tarakalle.  

Tämä täytyy nyt panna hiljaiseen harkintaan talven ajaksi. Moni on sanonut, että nyt puolieläkeläisenä pitäisi suuntautua aivan uudenlaisiin harrastuksiin. Muutoin voi juuttua paikalleen, eikä se ole hyväksi. Alla olevaa kuvaa tutkimalla yritän tutusta alan perusteisiin.

No joo

 

Olen ollut melkein kahdeksan kuukautta puolieläkkeellä. Hyvin olen pärjännyt. Ei ole ilmennyt ylitsepääsemättömiä vapaa-ajanvietto-ongelmia.  

Sopimuksesta on jäljellä vähän yli kaksi kuukautta. Toimin äitiyslomalla ja hoitovapaalla olevan vakituisen ulkomaanosaston osastopäällikön sijaisena vuoden loppuun. Se oli ennen minun vakituinen virkani, mutta halusin muutama vuosi sitten luopua siitä alituisten ulkomaanmatkojen vuoksi. Sijaiseksi kuitenkin suostuin, kun matkustamisen määrä näytti kohtuulliselta.  

Jo jonkin aikaa on ollut silmin havaittavissa, että uusi äitiysloma uhkaa lopullista eläköitymistäni. Niinpä olen saanut mietittäväkseni, suostunko jatkamaan sijaisuuttani.  

Suuri päällikköni muisti, että viimeksi venkoilin liian pitkään ennen kuin tein päätöksen. Kun hän silloin pyysi lopullista päätöstä, sanoin, että "Vastaukseni on EHKÄ, ja se on lopullinen".   

Nyt piti vastata yhdellä sanalla Kyllä tai Ei.  

Tarkasteltiin tulevan vuoden tehtävien sisältöä ja aikatauluja.  Työtehtäviini sisältyisi kymmenkunta projektia, suunnilleen yksi kuukaudessa. Suuri osa kirjoitus- ja valmistelutöistä olisi hoidettavissa etätyönä. Kaikki tarvitsemani sihteeripalvelut saisin edelleen neiti B:ltä. Ei pakkoa osallistua Vuoronvarausviraston viikkokokouksiin, ei kokousten puheenjohtajan tehtäviä, ei esimiestehtäviä - riittää kunhan raportoin tarvittaessa työvaliokunnalle, muutoin suoraan viraston päällikölle. Ulkomaanmatkoja tulisi neljä tai viisi. Kesäkuukausina vain yksi.   

Yhden illan mietin. Tarjous tuntui pikku puuhastelulta entisiin aikoihin verrattuna. Minulla on tarpeelliset kontaktit jo vanhastaan ja asiaosaaminen kunnossa.  

Silti pikkuisen venkoilin vastauksessani. En vastannut yhdellä sanalla Kyllä tai Ei. Vastasin kahdella sanalla, kuten otsikossa lukee, sillä en ollut ihan varma, onko tämä viisasta.

 

 

Kävelykierros Helsingissä 3

 

Kohde 3: Baana  

Kun on melkein kolme kuukautta poissa Helsingistä, paljon ehtii tapahtua. Esimerkiksi ehditään avata Baana.  

Muutama vuosi sitä on rakennettu. Olen päivittäin kävellyt työmatkallani sen ylitse siltaa pitkin joko Runeberginkadulla, Fredrikinkadulla, Arkadiankadulla tai Eduskuntatalon nurkalla Mannerheimintiellä. Olen kulkiessani vilkaissut alas kuiluun ja hieman epäillyt hankkeen viisautta. Kuilu on ylhäältä katsoen näyttänyt ahtaalta, rappeutuneelta ja roskaiselta. Se on vanha ratakuilu, jota pitkin tavarajunat ovat kulkeneet ratapihan ja sataman väliä. Nyt siitä oli tarkoitus rakentaa kaupungin läpi kulkeva reitti kävelijöille ja pyöräilijöille.  

Nyt olen suorittanut neitsytkävelyni kuilua pitkin, ja epäilyt kaikkosivat. Idea ja toteutus on poikkeuksellisen hieno.  Kilpailuehdotuksista reitin nimeksi valittiin Baana. Valintakin on onnistunut, sillä nimi tuntuu tarttuneen yleiseen käyttöön. Baana tiedetään jo nyt, vain pari kuukautta avajaisten jälkeen.  

Koko Baanan mittaa (1,6 km) en vielä kävellyt. Lähdin Kiasman nurkalta ja nousin ylös Runeberginkadun portaita. Hyvältä tuntui ja paljon oli kävelijöitä ja pyöräilijöitä liikkeellä. Oikein jäi harmittamaan, ettei Baana valmistunut aikaisemmin, sillä se olisi ollut hyödyllinen työmatkoillani. Olisin kävellyt Töölöntorilta Runeberginkatua pitkin niin kuin aina, mutta olisin Hotelli Helkan nurkalla laskeutunut alas Baanalle ja kävellyt sitä pitkin Kiasmalle ja siitä rautatieaseman editse taas katuja pitkin Kruununhakaan. Nyt puolieläkeläisenä tästä ei ole enää kovin suurta hyötyä, sillä käyn työpaikallani harvakseltaan.  

Vielä suurempi harmitus tulee siitä, etten ole pariinkymmeneen vuoteen pystynyt ajamaan polkupyörällä. Pyöräilijöille Baana on vielä hyödyllisempi kuin kävelijöille. Nuorempana minä olin himopyöräilijä, olen esim. monena kesänä ajanut molempiin suuntiin Helsingin ja Jyväskylän välin. Mutta sitten yhtäkkiä tapahtui jotakin kummallista: en enää pystynyt istumaan pyörän satulalla, se teki kipeää arkoihin kohtiin. Kokeilin eri satulamallejakin, mutta ei auttanut. Pyöräily loppui siihen. Nyt olisi mukava huristella läpi keskikaupungin Baanaa pitkin pysähtymättä kertaakaan.  

Kuva 1 on Mannerheimintien alittavasta tunnelista. Kuva 2 on Eduskuntatalon kohdalta, etulalalla vasemmassa yläkulmassa näkyvä kaareva lasinen rakennus on eduskunnan uusi lisärakennus. Tunnelikäytävä sen ja toisella puolella sijaitsevan vanhan Eduskuntatalon välillä kulkee Baanan alitse. Kuva 3 on Runeberginkadun sillalta hotelli Helkan edestä. Kaukana takana nostokurkien alla näkyvä kaareva katto on nykytaiteen museo Kiasma. Kuten ennenkin, kuvat saa suuremmiksi klikkamalla niitä hiirellä.

 

 

Rukkaset naulasta

Lähestyvä kesä sekoittaa ajatuksia. Eilen kirjoittelin uutta tarinaa blogiin. Aiheena oli äskeinen käyntini Tukholmassa. Olin hääjuhlassa, kävin museoissa, vaeltelin kaupungilla. Kirjoituksesta tuli kuitenkin sen verran sekava sepustus, että en kehdannut sitä lähettää. Ajatukset karkailivat, en osannut keskittyä.  

Lähestyvä kesä tarjoaa mahdollisuuden muuttaa elämäntyyliä. Olen vuosikymmenet viettänyt suuren osan kesästä kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Muutos kaupunkielämään on valtava. On hiljaisuutta, on rauhaa. Toisaalta on myös paljon vieraita - sekä kotimaasta että ulkomailta, tänä kesänä ainakin Ruotsista, Belgiasta, Saksasta, Italiasta ja Espanjasta.   

Suurin muutos on kuitenkin tavallisen arkipäivän sisällössä. Töölöntorilla minulla ei ole mahdollisuutta fyysiseen työhön. Längelmävedellä on. Minulla on puutarha, kasvimaa, kukkapenkkejä, yrttipenkki,  rantapajukkoa, metsääkin. Niissä on käyttöä lapiolle, rautakangelle, sahalle, moottorisahalle, raivaussahalle, trimmerille, silppurille, kirveelle, ruohonleikkurille, puhumattakaan rakentamisessa tarvittavista työkaluista. Minullahan on suunnitteilla uusi käymälä, kuten aiemmin kerroin.   

Viihde-elektroniikkaa välttelen, vaikka on sitäkin mukana. Tietokoneeseen minulla syntyy talven mittaan jonkinasteinen addiktio. Siitä yritän rimpuilla kesällä irti. Läppäri on kyllä mukana, sillä joudun tekemään alkukesästä erään työhön liittyvän tekstin, etätyönä. Mutta nettiin en helposti pääse, yhteys on huono. Pitää ajaa lähemmäksi lähikaupunkia, jos aikoo saada yhteyden sujuvaksi. Siihen en ihan joka päivä viitsi ryhtyä. 

Kesäperinteisiini kuuluu kierrellä lähialueen tapahtumissa. Tampereen näyttelyt ja museot, Vanhan kirjallisuuden päivät, lähipitäjien kesäteatterit ja konsertit, Mäntän taidenäyttelyt, Oriveden opiston yleisötilaisuudet ja monet muut, kaikki tällaiset kuuluvat kesäohjelmaani. 

Suurin ilo on kuitenkin lukeminen. Se jakautuu kahteen osaan. Toisaalta ovat kirjat, joita luen nojatuolissa suuren ulkona puun varjossa. Minulla on jo hankittuna pino kirjoja ja lisäksi pitkä vihjelista. Paikallinen kirjasto pääsee taas keskeiseen asemaan, kuten joka kesä. Toisaalta minulla on mökin ullakolla ja aitassa melkoinen määrä vanhoja lehtiä menneiltä vuosikymmeniltä, aina 1920-luvulta saakka. Ne ovat uskomattoman kiinnostavaa luettavaa. Olen aikeissa ottaa skannerin mukaan voisakseni ottaa talteen kiinnostavia juttuja. Sellaisista on kertynyt jonkin verran näytteitä tämän blogin menneissä postauksissa. Sivun vasemmasta reunasta löytyy tunnistetyyppi "Vanhoista lehdistä löytynyttä".  

Päättyneen talvikauden illat ja pitkälle yöhön olen yleensä istunut sormet tietokoneen näppäimistöllä. Nyt on aika katkaista tämä riippuvuus ja vetää rukkaset käteen. (Harmikseni en löytänyt kuvavarastostani kuvaa kunnon rukkasista. Pitää tyytyä näppylähanskoihin.)  

Katko tekee hyvää, suosittelen. Kirjoittamisen sijaan vietän myöhäisillat kuljeskelemalla pitkin rantoja, istuskelemalla laiturilla, soutelemalla, saunomalla, kuuntelemalla kesäyön ääniä. Puolieläkeläisenä olen ensimmäistä kertaa puolijoutilas alkukesän ajan. Ainoastaan yksi virkamatka on tiedossa: Berliini kesäkuun puolivälissä. Loppukesästä ei ole mitään. Helsingissä tuskin käyn muutoin kuin vieraita hakemassa / viemässä satamissa ja lentokentällä.  

Kiitän lukijoitani ja toivotan hyvää kesää. Erityisesti kiitän Teitä, jotka olette vilkkaasti kommentoineet juttujani. Kiitos myös Teille, jotka olette kommentoineet sähköpostitse. Lähipäivinä katoan maisemista. Jos kesästä hengissä selviän, palaan tänne syksyllä hyvissä ajoin ennen joulumarkkinoiden avautumista.