perjantai 25. helmikuuta 2011

Nuoruus kuin runo

Dessulla meni tänään työpäivä koululaisten kanssa. Olivat tutustumassa työelämään.

Mukavia nuoria, asiallisesti käyttäytyviä, kohtuullisen kiinnostuneitakin. Suunnilleen 15-vuotiaita. Kaikesta huolimatta ei voinut välttyä vaikutelmalta, että väärä ikä, väärä touhu.

Tuli mieleen, että olenpa onnellinen kun ei tarvitse enää koskaan olla sen ikäinen. Ikäkauden kipu pysyy muistissa ja oli vaistottavissa vieraissanikin. Nuoruuskipu on ikuinen.

Tuli mieleen runo:


LUE MINULLE NUORUUS


Lue minulle nuoruus, lue haava ja suola
                      ja muuriseinien
                                      tuskainen spray
kun kaikelle sanotaan ei
                      lue silloin se ei
lue etteivät hennoimmat sulat
hiertyisi betoniin,
                       ja että uhmatessaan untuvatakit
kantais syksystä pakkasiin.
Ja taas keväästä lue,
                       lue arvaamaton, iän läike, se lue
ja ajan sumea temperatuuri
kun niin tuskaisen pieni ja suuri
olen minäkin,
                        yhtä aikaa
iltasatu ja postilla
                        yhtä aikaa ne lue,
lue unta ja kuolemaa
                        Nalle Puhia, Poe´ta
ja sattuman suurta showta,
Lucky Lukea lue
                         ja lakia
ja lue miksi, minkä takia
vain suuri määrä on suurta
ja vain voima voimassa on
ja miksi maailman lapsissa
se pulssi, uneton.


Ilpo Tiihonen: Largo (2004)
* * *
Uhkasin viikko sitten lähteä hiihtolomalle pitämään ylitöistä kertyneitä vapaapäiviä. Epäröin kuitenkin yritystä, sillä television Terhi ennusti koko viikoksi hirmupakkasia. Niinpä onnistuin peruuttamaan.
Nyt on harkittavana uusi yritys, tosin ilman suksia. Terhinkin ennustus on kohtuullisempi. Saa nähdä, toteutuuko aie nyt.

(Kuva: Aulikki Oksanen: Piispa Henrikin sormi - 2004 ; klikkaamalla suuremmaksi)

torstai 24. helmikuuta 2011

Kivimummu

Kivimummun mökin pihassa oli valtava siirtolohkare. Sen vuoksi kai rupesin häntä kivimummuksi nimittämään. Joskus minut nostettiin sen päälle istumaan ja otettiin valokuva. Kivimummulla oli siellä kukkiapurkkeja. Lohkareen vieressä kasvoi tuomi, valokuvassa se kukki. Siitä opin tunnistamaan tuomen muista puista.

Nämä muistikuvat ovat ajalta, jolloin olin noin viisivuotias, siis 1950-luvun puolivälistä. Paljon muuta en kivimummusta muistakaan, paitsi sen, että mummun mies oli Taneli, hänellä oli viikset ja kävelykeppi, jossa oli kiiltävä koukku. Koukulla hän pyydysti minut kiinni, kiskoi sisälle mökkiin ja antoi Vanhanpojanpastillin. Molempia nauratti. Minusta Taneli oli saman näköinen kuin sarjakuvan Matti Mainio.

Muistan myös sen mökin. Se oli oikeastaan sauna ja saunakamari, hyvin pieni ja täynnä tavaraa. Huonekaluja oli kasattu korkeisiin pinoihin, jotka ulottuivat lähelle kattoa. Pinojen seassa oli kukkia, pelakuita. Tyhjää tilaa oli keskellä lattiaa sen verran, että ohittamaan mahtui. Mummun ja Tanelin sänky vei suurimman osan mökin tilasta. Sängystä tuli istuin, kun siihen nosti kannen päälle.

Mökissä oli kuumaa. Sen teki hella. Hellalla oli aina kahvipannu kiehumassa. Äitini kehui, että kivimummun kahvi on erityisen hyvää, sillä sitä keitettiin aina parhaista pavuista, vaikka muuten elämä oli köyhää ja alkeellista. Minulle ei kahvi maistunut mutta minulle laitettiin pullasuttua. Siinä on liraus kahvia ja seassa pullanpaloja ja sokeria päälle.

Suunnilleen tähän muistikuvani loppuvat. Loppuosan tästä tarinasta kertoi iäkäs tätini, jota kävin äskettäin tervehtimässä vanhainkodissa. Hänen tarinoitaan olen ennenkin kirjoittanut muistiin ja julkaissut täällä. Kertomus alkoi katsellessa valokuva-albumia, josta löytyi kivimummun kuva.

Kivimummu oli syntynyt joskus 1800-luvun loppupuolella. Neitoiässä hän löysi naapuripitäjästä komean pojan ja tuli raskaaksi. Nuori sulhasmies säikähti ja karkasi Amerikkaan. Vauva syntyi mutta kuoli tautiin.

Kohta roihahti uusi rakkaus: Taneli tuli paikkakunnalle uittotöihin ja Tanelilta sujui tanssi paremmin kuin keneltäkään. Naimisiinkin oli halu, muuta se ei käynyt päinsä, sillä Taneli ei ollut käynyt rippikoulua. Yhdessä rakennettiin talo. Elettiin susiparina, synnissä. Pappi hätisteli Tanelia rippikouluun mutta tämä ei suostunut vaan ajoi papin pois höpöttämästä.

Taneli hankki perheelleen elannon tekemällä veneitä ja nostamalla järvestä uppotukkeja ja kuivaamalla ja myymällä niitä. Häntä sanottiin taitavaksi veneiden tekijäksi. Viina kuitenkin maittoi ja hän pyysi veneiden ostajilta förskottia töihinsä. Veneen valmistuessa ei rahaa enää tullutkaan.

Taneli rakensi pontikkatehtaan kauas metsään. Kivimummu tympääntyi ainaiseen ryyppyporukkaan ja kertoi poliisille, missä tehdas sijaitsee. Taneli yllätettiin. Tuli linnareissu. Kivimummu ei tunnustanut osuuttaan, se jäi ikuiseksi salaisuudeksi.

Minun isäni osti kerran Tanelilta veneen, jonka tämä oli kunnostanut vanhasta. Hinta oli halpa, tuttavankauppaa. Kun isäni sitten aikoi viedä kylään tulleen pariskunnan soutelemaan, venettä ei rannasta löytynytkään. Varkaitako? Ei, isäni löysi ulko-oven alta kirjelapun, jossa Taneli kirjoitti, että ei halua petkuttaa kaveriaan huonolla kaupalla. Hän oli myynyt paremmalla hinnalla veneen toisaalle, vieraammalle ostajalle. Oven alla oli myös kirjekuori, jossa oli rahaa sama summa kuin isäni oli veneestä maksanut ja lisäksi yksi markka ylimääräistä - vahingonkorvausta.

Tanelin rakentama talo paloi. Jäljelle jäi vain kivijalka ja muuri ja piippu ison siirtolohkareen ja tuomen viereen. Pelastetuksi saatiin vain läjä huonekaluja ja Mannerheimin kuva. Niiden kanssa muutettiin saunakamariin. Siellä sitten asuttiin kolme vuosikymmentä - kuolemaan asti. Uutta ei tullut rakennetuksi, ja ne palaneet talon rauniotkin jäivät raivaamatta.

Tuli kesä, jolloin minua kiellettiin menemästä kivimummun ja Tanelin mökille. Taneli oli sairastunut keuhkotautiin ja syljeskeli. Siinä oli tartunnan vaara. Taneli kuoli, kivimummu muutti vanhainkotiin ja eli vielä monta vuotta, mutta siitä ajasta minä en tiedä mitään. Olin jo iso poika eivätkä mummot kiinnostaneet.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Pyhän rienausta?

Dessu kävi kysymässä lippuja Kansallisteatterin uuteen Pohjantähteen. Ei löytynyt minulle sopivaan iltaan. Taitaa jäädä syksyyn.

Odotan aika paljon tältä esitykseltä. Olen seurannut näiden kahden ohjaajan tuotantoa ja pidän heitä arvossa. Suomalaisessa näyttämötaiteessa on nousukausi ja sen tekijöinä on joukko nuoria ohjaajia. Nämä kaksi ohjaajaa ovat olennainen osa nousua. Ensimmäiset päivälehtikritiikitkin ovat olleet myönteisiä.

Edellinen Kansallisteatterin suursatsaus oli sekin Väinö Linnaa. Näin Smedsin Tuntemattoman sotilaan ja pidin kovasti. Esitys sai kovin ristiriitaisen vastaanoton. Erityisen kielteisiä olivat muutamat poliitikot, erityisesti sellaiset, jotka eivät olleet nähneet esitystä. Heille kyse oli ilmiselvästi periaatteellisesta kannanotosta. Tuntematon sotilas on heille sillä tavalla ”pyhä” teos, että siihen ei saa koskea, ei ainakaan tulkintaa uudistavalla tavalla. Jos se välttämättä halutaan ottaa ohjelmistoon, se pitää esittää samalla tavalla kuin aina ennenkin, siis Edvin Laineen viitoittamaa perinnettä noudattaen. Mieluiten vielä samoin näyttelijöin.

Koska kuitenkin Kosti Klemelä, Jussi Jurkka, Reino Tolvanen, Åke Lindman, Veikko Sinisalo ja kumppanit ovat poissa eikä Pentti Siimeksestä ja Matti Raninista taida enää olla vanhaan rooliinsa, uusista tulkinnoista olisi ilmeisesti parasta luopua ja tyytyä itsenäisyyspäivänä televisiossa näytettävään filmiin. Ne kasvot ovat ainoat oikeat.

Jokin yleisinhimillinen ilmiö tässä on. Ensimmäinen kokemus antaa katsojalle pysyvän muistijäljen, eikä uusilla yrittäjillä ole mitään mahdollisuutta. Ajatelkaapa Rauni Mollbergin Tuntematonta sotilasta, ajatelkaapa Sean Conneryn James Bondia, ajatelkaapa Rolf Lassgårdin Kurt Wallanderia, ja monia muita. Ensimmäinen on ainoa oikea, myöhemmät eivät kelpaa.


Sama asenne monella taitaa olla Pohjantähteen, vaikka siitä tehdyt elokuvat eivät mitään mestariteoksia olekaan. Se on kuitenkin sillä tavalla kansan sielussa kanonisoitu teksti, ettei sitä saa lähteä uudistamaan. Niin kuitenkin on Myllyahon & Lavasteen esityksessä tehty. Dessu jää kiinnostuneena odottamaan, mistä puolueesta tulevat ensimmäiset poliitikot, jotka tuomitsevat uuden teoksen rienauksena. Siinähän annetaan ymmärtää, että yhteiskunnalliset ongelmat ja epäoikeudenmukaisuudet eivät loppuneetkaan torppareiden vapautukseen vaan niitä on nyky-Suomessakin.

Tällaisen paljastuksen uuden Pohjantähden perusideasta on Dessulle kertonut luotettava ja arvostelukykyinen henkilö, joka on jo nähnyt esityksen. Tuntuu siis lupaavalta.

Myönnän, että klassikoiden uustulkinnat menevät joskus - aika useinkin - metsään. Voi tulla tunnelma, että vanhan aiheen päälle on puoliväkisin liimattu moderni kerros, joka ei kuitenkaan anna mitään oivallusta, pikemminkin vain pilaa vanhan ja arvokkaan.
Tuskin kuitenkaan tässä. (Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi).

maanantai 21. helmikuuta 2011

Naisten valta

Nuori iltavahtimestarimme kertoi tupakkatauolla:

Olivat poikien kanssa istuneet lauantai-iltapäivää Sport Pubissa. Isolta screeniltä katsottiin Canal Sportin tärkeää NHL-lätkämatsia. Nuoria jannuja, kalja vaahtosi, fiilis korkealla. Sitä reilujen jätkien perusnautintoa.

Astuipa tupaan kolme kaunista naista. Äijien meuhkaaminen vaimeni. Luotiin katseita.


Naiset istuivat pöytäänsä ja tilasivat jotain hienoa drinkkiä. Kohta yksi meni muina naisina screenin luokse ja sanoi: ”Gilmoren tytöt” alkaa. Näppäili toisen kanavan.


Sitten katsottiin joukolla Gilmoren tyttöjä. Luotiin edelleen katseita.


Mutta ohjelman loputtua naiset lähtivätkin pois





.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Paluu yliopistolle

Dessu on pitkin syksyä ja talvea poikennut moneen kertaan yliopistolla, siellä päärakennuksessa Fabianinkadun puolella. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole ollut opiskella mitään eikä suorittaa tenttejä. Ihan työasioissa olen ollut liikkeellä, käymässä neuvotteluja yhteistyötahon kanssa eräästä projektista. 

Paikka on minulle tuttu, vähän liiankin tuttu. Juuri tässä talossa, näissä huoneissa, suuri osa opiskelustani sijaitsi. Vanhan tunnelman palautumista mieleen ei voi estää. Ihmiset ovat vaihtuneet mutta aula, aulan tuolit, portaikot, huoneet, kuppila, vessa ja muut ovat samat. Myös ilmoitustaulu on sama.

Muistot, joita tutuilla paikoilla nousee mieleen, eivät ole jokaiselta kohdalta miellyttäviä. Jonkinlainen perusahdistus on siinä mukana.

Ahdistavissa muistikuvissa eivät päällimmäisiksi nouse tavalliset luennot - ne olivat rutiinia. Päällimmäisiksi nousevat tentit ja niihin välillä liittyvä suoranainen pelko. Koskaan, en yhtä ainutta kertaa, en muista menneeni tenttiin rentona, vailla jännitystä. Tenttien vaatimukset olivat aina sen verran mittavia, että niihin oli mahdotonta valmistautua täydellisen hyvin. Epäonnistumisen mahdollisuus oli aina olemassa. Valmistautumisessa oli jotain vaillinaista, ja piti vain toivoa, ettei juuri sitä heikkoa kohtaa kysyttäisi.

Pysähdyin hetkeksi Castrenianumin seminaarihuoneen ovelle. Siellä olen istunut proseminaarin, laudaturseminaarin ja monta muuta. Seinällä on muinaisen professorin muotokuva. Seminaarit olivat tiukka paikka. Hyvä että olivat, niissä oppi ihan oikeasti asioita, joista on ollut hyötyä. Mutta kyllä siinä ovella seisoessa palautui mieleen tunnelma, jossa päällimmäisenä oli pelko huonosta valmistautumisesta.

Ja aivan erityisesti se ilmoitustaulu. Palasivat mieleen ne vatsanväänteetkin, kun piti mennä ilmoitustaululta katsomaan, onko tentti mennyt läpi. Yleensä oli, en muista koko ajalta kuin yhdet pakit. Yleensä vielä oikein hyvin arvosanoin. Oliko pelko ja ahdistus liioittelua?

Kuppila ei ole entisensä. Tarjoilutiskit ovat eri suuntaan ja pöydät on ryhmitelty toisin. Ennen kuppilan perällä oli pieni huone, jossa käytiin tupakalla luentotauoilla. Se oli viihtyisä paikka, siellä tutustui ihmisiin, siellä luotiin kontakteja. Nyt sekin on pois. Vessassa en ole tullut käyneeksi. Silloin ennen koppien seinät olivat täynnä alaan liittyviä piirroksia ja tekstejä. Aggressioiden kohteina olivat homot, kommarit, kepulaiset, hurrit, maahanmuuttajat, feministit. Tuskinpa enää, eiköhän maailma ole niistä ajoista muuttunut?

* * *
Dessu on nyt lähdössä hiihtolomalle. On jäänyt ylitöistä tulleita vapaapäiviä. Television Terhi tosin lupaa sääennustuksessaan sellaisia kelejä, että sukset on viisainta jättää kotiin.

Olen tullut vähän katumapäälle talvilomani ajankohdasta. En tiedä, onko sitä mahdollista siirtää myöhemmäksi, mutta huomenna kokeilen. Luultavasti ei onnistu. Siinä tapauksessa blogiin tulee nyt tauko.

(Kuvat yliopiston päärakennuksen Fabianinkadun puoleisesta aulasta. Klikkaa suuremmiksi).

torstai 17. helmikuuta 2011

Päivän patsas

Dessu kävi iltapäivällä työasioissa Espoon puolella. Siellä on tämä kuvassa näkyvä hieno patsas. Mietin, että onkohan patsaan nimi ”Kasvonsa menettänyt”. (klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi).

Illalla Dessu katsoi puoli yhdeksän uutiset. Ykkösuutisessa kerrottiin perustuslakivaliokunnasta ja edellisestä pääministeristä.

Jostakin nuhjuisen sielunsa syvyyksistä Dessulle nousi ajatus, liittyvätkö nämä kaksi - patsas ja ministeri - yhteen. 

No, Dessulla on tunnetusti vähän turhan vikkelä mielikuvitus, joskus, ei aina.

tiistai 15. helmikuuta 2011

Puberteetti Here I Come Again

Muistikuva menneisyydestä


Dessu käveli tänään töistä kotiin Suomalaisen kirjakaupan läpi. Purevassa pakkasessa helpottaa hetkeksi päästä sisään. Kaivopihan puolelta sisään, Kolmen sepän puolelta ulos - reitti tarjoaa hetkeksi lämpöä.

En tiennyt, että kirjakaupan sohvalla on haastateltava vieras. Pysähdyin hetkeksi katsomaan ja kuulemaan.

Tulivat vanhat ajat mieleen. Tätä vierasta olen ennenkin katsellut, tosin vain kuvissa. Jyväskyläläisen elokuvateatterin mainosjuliste keräsi melkoista huomiota meiltä 13 - 14-vuotiailta koulupojilta joskus 1960-luvun alkupuolella. Sisään elokuviin emme päässeet - ikä ei riittänyt. Piti tyytyä mainoskuviin. 

Sama viettelevä huulen kaarre, sama hymy - vieläkin. Vuodet ovat kohdelleet häntä suopeasti.

* * * 
Täytyy sanoa, etten kaipaa murrosikää, se on nuorille miehille vaikeaa aikaa. Fantasia ja todellisuus olivat perinpohjaisesti sekaisin, mutta sitä ei siinä iässä tiedetty eikä ymmärretty. Vietit veivät. Ne elokuvateatterin mainosjulisteet olivat keskeinen osa viettien fantasioita. Oltiin muka aikuisia.

Elokuvat olivat yksi, kirjastot toinen, Rautatiekioski kolmas. Kirjaston täti ei suostunut lainaamaan meille Henry Millerin kirjoja vaan nappasi ne talteen pöytänsä alle. Piti tyytyä Decameroneen - sen hän lainasi, vaikka ilmeessä taisi siinäkin kohdassa olla epäröintiä. Joku pojista oli sitten onnistunut jostain hankkimaan Millerin The Rosy Crucifixion -kirjat englanniksi. Ilmankos meillä pojilla alkoi englannin kielen arvosana nousta koulutodistuksessa, minullakin oli yhdeksikkö. Rautatiekioskista jonkun isoveli osti Jallut ja Playboyt ja ne sitten kiersivät luokassa kädestä käteen. Vähän myöhemmin tulivat Pukki paratiisissa -elokuvat. Silloin jo ikä riitti.

* * * 
Kuka siis istui kirjakaupan vierassohvan haastattelussa? Arvaatte kyllä: Liana Kaarina. Hän on kirjoittanut kirjan.

Siellä Jyväskylän elokuvateatterin mainoskaapin edessä taisimme myös kohdata ensimmäistä kertaa sensuurin. Elokuvan alkuperäinen nimi oli ”Ota minut nuorena”, mutta sen käyttö kiellettiin liian vihjailevana. Uudeksi nimeksi laitettiin neutraali ”Jengi”. 

Mutta kuinka ollakaan, elokuvan julisteessa näkyi se kiellettykin nimi, sille oli vain pistetty paksu rasti päälle mutta ei kovin peittävästi. Osattiin sitä silloinkin kaupalliset temput - ne samat joita nykyisin näkee harva se päivä lehtien lööpeissä. Julisteen kuva oli kuitenkin se tyrmäävin - sellaista ei ollut ennen nähty.

Kirjakaupan sohvalla Liana Kaarina antoi itsestään fiksun ja herkän vaikutelman. On varmasti epäoikeudenmukaista mieltää hänet edelleen vuosikymmenien takaisten filmiroolien vampiksi. Varsinkin kun ne muinaiset kuvat olivat nykyhetken näkökulmasta varsin kesyjä.

Mutta mitenpä mies voisi unohtaa nuoruutensa merkkikokemuksia? Ei mitenkään.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Maamme Suomi

Välillä tuntuu - oikeastaan aika useinkin - että vuosikymmeniä sitten ilmestyneiden lehtien ja kirjojen selailu on antoisampaa kuin tämän aamun sanomalehtien lukeminen. Niin kävi tänäänkin.

Selailin kirjahyllyjeni vaikeimmin lähestyttäviä nurkkia, sellaisia jotka helposti jäävät vaille huomiota. Tavoitteena oli etsiä jotain siteerattavaksi kelpaavaa ajatusta esitykseen, jonka kohtapuoliin pidän eräässä tilaisuudessa. Heti ensimmäisestä käteen osuneesta kirjassesta löytyi Oiva Paloheimon kirjoitus Taiteen maailmassa 1945.

Maamme Suomi


Miksi ei sanota suoraan, että meillä
on kulttuuriavuttomuus, kulttuuritylsyys.
Siis jokin sellainen
tila kuin hyvän kodin hölmön pojan
koulunkäynti. - - 
Taantumuksellisuus, siis siirtyminen
taantumuksesta seuraavaan vuorossa
olevaan taantumukseen, kuuluu
laupiaan sovinnaisuuden ja
sentimentaalisuuden rinnalla suomalaiseen
mentaliteettiin. Tästä johtuu,
että me pakostakin vaellamme 
alituisessa kulttuurikurjuudessa. Ja tämä
panee myös surkeana kysymään, että

tuleeko meistä kulttuurikansaa koskaan.
Pisti miettimään, millaisista aineksista Paloheimo oli tällaista miettinyt juuri sodan päättyessä. Hän ei ollut mikään poliittinen julistaja, vaikka eräistä kohdista niin voisi päätellä - eettisten ongelmien pohdiskelija kylläkin. Ei tuo teksti voi tarkoittaa pelkkiä sodan aiheuttamia tuntoja. Ei hän ole voinut pelkästään sota-ajan poikkeustilan vuoksi unohtaa kaikkea ennen sotaa tapahtunutta. Olihan siellä monenlaista raikasta uudistuspyrkimystä - onnistunuttakin.

Päteekö Paloheimon vaikerrus edelleen? Voinko yhtyä Paloheimon ajatuksenjuoksuun? Pohdittavaksi pitää ottaa nykytaiteen eri ilmenemismuodot.

Aivan nappiin löytö osui tulevan esitykseni aiheen kannalta - siitä pääsen jatkamaan. Jäi hyllyn nurkka enemmälti selaamatta. Blogille tarpeellinen kuvakin löytyi omasta varastosta. Se on siluettitaiteilija Eero Mannisen tekemä.

perjantai 11. helmikuuta 2011

Kynä suussa

Monilla työpaikoilla voidaan huonosti. On uupumusta, burn outia, masennusta, ennenaikaista eläköitymistä. Syitä ongelmiin on paljon. Omalla työpaikallani Vuoronvarausvirastossa tehtiin syksyllä selvitys sisäisestä ilmapiiristä. Tulokset olivat konsulttifirman analyytikon mukaan kohtalaisen hyvät, mutta silti päätettiin käynnistää saman firman tuottama positiivisen ajattelun kurssi. Siitä on nyt ensimmäinen osa valmis.

Dessu itse ei voi väittää olevansa mikään positiivisuuden mallitapaus. Osuvampi luonnehdinta on yrmeä äijä. Kurssille kuitenkin osallistuin.

Yrmeän äijän näkökulmasta nami-nami-positiivisuus ei maistu. Konstit saattavat sopia sellaiseen mielenmaisemaan kuin Yhdysvallat, jossa hammastahnahymy on herkässä ja small talk ja tuttavallinen selkään läimäyttely kaikenaikaista. Olen kokenut, olen asunut Yhdysvalloissa.

Kurssilla otettiin kontaktia, maattiin lattialla, pidettiin vieressä olevaa käsistä ja kerrottiin tunteista. Ja monta muuta ”harjoitusta”.

Tuli tunnelma, että onpa niksejä. Jälkeenpäin tupakkahuoneessa syvällä kellarin vanhassa pannuhuoneessa juteltiin, että tupakkahuoneen porukalla homma toimii luontevammin. Leppoisa, yhtenhitsautunut tunnelma, jossa voidaan puhua hyvinkin henkilökohtaisia. Eikä tunnu niksihommalta. Siellä tupakkahuoneessa Dessukin usein tauoilla istuu vaikka ei ole enää kymmeneen vuoteen tupakoinut.
Äskettäin katsoin televisiosta (Yle-FST5) norjalaisen elokuvan ”Negatiivisen ajattelun taito” (Kunsten på tenke negativt - 2006). Mainiossa elokuvassa terapeutti yritti opettaa onnettomuuksissa vammautuneita ihmisiä puhaltamaan huonot tunnelmansa paperipussiin ja löytämään sitten ilon aiheita. Ei ihan onnistunut. Tätä niksiä meidän firmamme konsultti ei käyttänyt. Ehkä ensi kerralla, sillä homma jatkuu.

Katsoin televisiosta myös Ajankohtaisen kakkosen Työpahoinvointi-illan viime tiistaina. Tämä on huipputärkeä aihe, ja minulla on työpaikassani aika paljon vastuuta siitä, että henkilöstön hyvinvointi hoidetaan viisaasti.

Kakkosen keskustelu jätti pahan maun. Suomen terveydenhoito on tukehtumassa valtavaan työpahoinvoinnin tsunamiin, syytkin ovat ilmeiset, mutta parannusta ei ole luvassa, mikäli Tohlopin studioon löydettyjen työnantajapuolen edustajien asenne pätee.

Kaikkein vähiten on toivoa kauppojen henkilökunnalla, sillä teidän työnantajapomollaan ei ollut mitään ymmärrystä ongelmiin. Paremmalta ei tuntunut elinkeinoelämän ison pomonkaan ymmärrys. Kolkkoja puhuivat myös vähäisemmät päälliköt, yksi henkilökuntapäällikkö ja yksi tutkija. Myös yksi tavallinen toimittaja julmisteli, hän tuli Kauppalehdestä, mistäpä muualtakaan. Uupumus on oma vika eikä työ voi olla päivähoitopaikka.

Parempaa ongelman ytimen oivallusta yrittivät ammattiyhdistyspomot. Jääkiekkovalmentajalla oli itse koettu burn out antamassa ymmärrystä. Nuori maahanmuuttajapoika oli joukon positiivisin, hän olisi varmaankin tyytyväinen vaikka ei saisi palkkaa ollenkaan, kunhan asiakkailta tulisi edelleen kehuja.

Kaksi vaihtoehtoihmistä antoivat aivan perusteltavissa olevaa virikettä. Jotain sen suuntaista rakennemuutosta työelämään pitää saada. Idealismista lähtee uudistus ja kehitys.

EVAn iso päällikkö yritti väittää, että työpahoinvoinnin syy on viina. Raadissa oli kuitenkin terapeutti, jolla oli tiedot ja tilastot, että uupumisesta kärsivien ylivoimaisesti suurin joukko on pitkälle koulutettuja naisia, työssään äärimmäisen tunnollisia, useimmiten julkisella sektorilla työskenteleviä. Eivät he ole viinaporukkaa. Meni EVA-Apunen kerrankin sanattomaksi.

Keskustelun loppukevennys kuitenkin notkahti niksien puolelle. Fiksun vaikutelman keskustelussa antanut terapeutti pantiin terapoimaan. Hyvä tunnelma piti luoda. Konstina oli panna lyijykynä suuhun poikittain ja rentouttaa poskilihakset hymyyn. Kaikki muut pistivät, vain EVA-Apunen ei. Hän mökötti.

Dessu luulee, että hän olisi tässä asiassa ollut Apusen linjoilla, jos olisi paikalla ollut. Missään muussa Dessu ei ollut Apusen linjoilla.
Ah tätä terapian kekseliäisyyttä.

torstai 10. helmikuuta 2011

Maassa maan tavalla

Ruokatauolla fiksu ja puhelias sihteerini kertoi tuoreen tapauksen:

Hänen viisikymppinen ystävättärensä löysi viime kesänä Turkin-lomallaan ihanan miehen. Romanssi ei loppunutkaan loman päättyessä, vaan pitkin syksyä matkusteltiin vuoroin Turkkiin, vuoroin Suomeen, ihastuttiin, rakastuttiin. Yksi ongelma kuitenkin häiritsi, ei niinkään rakastuneita itseään vaan naisen suomalaisia ystäviä. Mies oli nimittäin parikymmentä vuotta nuorempi.

Mutta mitäpä pienistä - nainen oli eronnut ja villi ja vapaa. Onhan niitä puuma-naisia, kuuluisiakinkin. Se on nykyajan trendi. Nuoresta miehestä on varttuneelle naiselle enemmän iloa kuin ukkoutumisen partaalla rimpuilevasta.

Loppusyksystä mentiin naimisiin, kahdessa eri kirkossa. Tuore rouva halusi näyttää uuden miehensä vanhemmilleen. Niinpä vävyä odotettiin innokkaasti jouluksi keskisuomalaisen kirkonkylän omakotitaloon.

Säätila yllätti tulijan, vaikka varoiteltu oli. Ei ollut päähinettä, ei ollut talvivaatteita. Hankittiin välihousut ja toppahousut, kaapista löytyi pipo, villapaita, lapaset, villasukat, kaulaliina. Pääsi niissä ulos etelän vävy.

Joulun ostoslistaan pistettiin ensimmäistä kertaa kalkkuna. Kohtelias pitää tietysti vieraalle olla ja ottaa huomioon vieraan tavat. Omalle väelle oli tietysti kinkku, niin kuin ennenkin. 

Joulupöydässä vävy kuitenkin ilmaisi hämmästyksensä vaimolleen, että aikooko tämä todellakin syödä sianlihaa. Vaimo puolustautui, että ei hän suinkaan aio ruokavaliotaan muuttaa, vaikka onkin islaminuskoisen kanssa avioitunut. Eikä hän odota, että mieskään muuttaisi, vaikka on kristinuskoa tunnustavan vaimon ottanut. Juuri sen vuoksi kalkkuna oli pöytään hankittu.

Illalla lähdettiin viemään kynttilöitä hautausmaalle. Vävy kahlasi pipo päässä hautausmaan hangessa muiden mukana, ja kaikki sujui hienosti. Vähäisiäkään ongelmia uskonnollisesta eriseuraisuudesta ei syntynyt.
Sitten mentiin tervehtimään mummoa vanhainkotiin.

Jopas alkoi ihmettely. Laitoksessa oli kyllä kynttilöitä pöydällä ja tähti jokaisessa ikkunassa ja piparkakkuja jaettu kaikille, mutta vävy ei silti ymmärtänyt asiaa alkuunkaan. Otetaan mummo mukaan kotiin, hän ehdotti, suorastaan vaati. Vävyn oli mahdoton hyväksyä, että vanhat ihmiset jätetään juhlapäivänä keskenään laitokseen. Heidänhän pitäisi olla oman perheensä mukana viettämässä uskonnollista juhlaa.

Ei mummoa kuitenkaan mukaan otettu, vaan joulun viettoa jatkettiin maan tavan mukaan.


(Kuvassa jotain niitä kamelikuskeja)

tiistai 8. helmikuuta 2011

Epämiehekästä

Kesänaapurini Tarmo Y.  Längelmävedeltä kävi messureissulla Helsingissä ja poikkesi ohimennen Töölöntorin nurkalla. Toi tuliaisiksi kimpaleen hirvenlihaa. Itse väitti kaataneensa syksyn jahdeissa.

Joskus vuosia sitten Tarmo kyseli, eikö Dessu haluaisi liittyä hirviseurueeseen. En halunnut. Syykin tuli sanotuksi: minulla ei ole pyssyä eikä edes lupaa. Tarmo sanoi, että ei hän pyssyhommiin minua kysykään vaan kulkemaan mukana metsässä, katselemaan, auttamaan vaikkapa kahvinuotion hoitamisessa, nauttimaan syksyisen luonnon tunnelmasta.

En innostunut, mutta syytä en Tarmolle kehdannut sanoa. Kaikkein perimmäisin ja noloin syy on, että minusta ei olisi edes katselemaan hirvien tappamista. Minusta ne ovat niin söpöjä.

Tiedän, tiedän. Hirviä on paljon ja niitä pitää vähentää. Ei siinä mitään, hyväksyn sen ja olen allekirjoittanut Tarmon metsästysseurueelle lupalapun, että saavat metsästää minunkin maillani, jos hirvi sinne juoksee. Ja juokseehan se, olen usein nähnyt hirven kesäkotini pellon reunalla.

Mutta minä, sentimentaalinen hölmö, en pysty olemaan mukana metsästyspaikalla. Varmaankin yrittäisin jollakin konstilla varoitella hirviä vaarasta. ”Unohtaisin” vaikkapa kännykän pirisemään, että ymmärtäisivät juosta pois.

En tällaiselle helläsieluisuudelle osaa oikein järkiperusteita esittää. Pystyn laittamaan madon koukkuun ja onkiman kalan - olen jopa opettanut tämän taidon tyttärentyttärelleni Sofialle. Pystyn käyttämään häikäilemättä jopa niin järeää asetta kuin kärpäslätkää.

Ei se ole kiinni edes herttaisesta ulkonäöstä, mikä yleensä tarkoittaa eläimen karvaisuutta. Pystyn virittämään hiirenloukun kesäkotini kellariin. Olen pikkupoikana jopa surmannut ritsalla räkättirastaista naapurin mansikkamaalta - vieläpä ansaintatarkoituksessa, sillä hän maksoi markan jokaisesta vainajasta.

Mutta suunnilleen siihen se sitten loppuukin. Muutama kesä sitten Tarmon kissa teki pennut minun torppani tallin vintille. Tarmo lupasi hoitaa niiden lopetuksen kunhan ehtii. Minulla heräsi epäily, että osaakohan Tarmo tehdä sen laupiaalla tavalla - puhui jostakin seinään heittämisestä. Minä keräsin pennut koriin ja vein heidät paikkakunnan eläinlääkärin piikitettäviksi. Ei ollut edes halpaa.

Tarmo ihmetteli, mihin pennut ovat kadonneet. En kehdannut tunnustaa.

En kuitenkaan osaa tuntea noloutta, vaikka minulta tällainen maskuliininen tappajanvaisto puuttuukin. Ja kyllä siitä hirvenlihasta tulee herkullinen keitto. Ei sen syömisessä mitään ongelmaa ole.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Potkut

Otsikko on tahallisesti harhaan johtava. Ei, en ole saanut / saamassa potkuja virastani. Aihetta saattaisi kyllä olla, monestakin syystä, mutta niitä en kerro. Ties vaikka joku minuakin suurempi päällikkö sattuisi lukemaan.

Olen siis kotiutunut Kööpenhaminan kongressista. Lustia oli. Päivisin piti kyllä kuunnella melko yhdentekeviä jorinoita ja osallistua työryhmiin ja keskusteluihin. Iltaisin piti osallistua puku päällä ja kravatti kaulassa vastaanotoille ja juhlaillallisiin. Mutta niiden jälkeen oli vapaata. Minulle on vuosien varrella kertynyt paljon tuttuja monista maista. Heitä oli hausta tavata. 

Nyt jälkeenpäin pitäisi sitten laatia kongressiraportteja, matkaselvityksiä ja päiväraha-anomuksia. Se on pakollista mutta rasittavaa. Reissun rasitukset haittaavat vielä oloa. Nuorempana tokeni nopeammin kuin näin varttuneessa iässä. Vaivan diagnoosiksi arvelen, että Jet Lag pääsi potkaisemaan.

* * * 
Sunnuntain iltapäiväkävelyllä osuin Auroran sairaalan viereiselle kentälle ja hämmästyin. Valkoinen lumi oli värjäytynyt monin paikoin verenpunaiseksi. Sitä oli niin paljon, että jos Runeberg olisi elossa ja sattunut paikalle, hän olisi saanut Vänrikki Stooliin uutta ainesta ”vainolaisen hurmehella” peittyvästä maasta.

Iltauutisista selvisi, keitä Auroran kentän vainolaiset olivat. Olympiastadionilla oli lauantai-iltana jääkiekko-ottelu HIFK - Jokerit. Kansaa oli katsomon lumisilla penkeillä kymmenintuhansin. Kahden helsinkiläisseuran paikallisottelu kuumensi tunteita niin, että joukkueiden faneja kokoontui tappelemaan. Vertahan siitä hangelle valuu kun lyödään ja potkitan.

Epäilyjen torjumiseksi vakuutan, että en itse ollut stadionilla, vaikka huomasinkin, että jotain siellä on tekeillä. Töölöntorilta kun ei ole sinne matkaa kuin muutamia satoja metrejä. Ja lehdetkin hehkuttivat etukäteen tapahtumaa. Joillekin lukijoille voi myös herätä uteliaisuus, kumpaa näistä kahdesta helsinkiläisjoukkueesta Dessu itse kannattaa. Vastaan, että en kumpaakaan. 

Dessu toivoi salaa, että molemmat häviäisivät.

* * * 
Päivän Hesarissa oli juttu potkukelkoista. Niiden menekki on lisääntynyt, mutta vain Kehä kolmosen ulkopuolella. Seinäjoella sijaitseva firma myy kelkkoja tänä talvena 20000. Se on paljon.

Juolahti mieleen, että minulla on Längelmäveden kesäkotini aitassa kaksikin potkukelkkaa, tosi vanhoja, varmaan jostakin sotaa edeltävältä ajalta. Vankkarakenteisia, ehjiä. En vaan ole koskaan käyttänyt niitä, sillä en oleskele kesäkodissani talvisin.

Tuli mieleen, että miksi minä hölmö en tuonut toista kelkkaa Helsinkiin. Sillä ajaisin nyt työmatkat Töölöntorilta Kruununhakaan, Marilaukku istuimella. Sepä olisi komiaa! 

Reitti kyllä pitäisi harkita uusiksi. Pitäisi etsiä pikkukatuja, joita ei ole hiekoitettu. Jyrkkiä alamäkiä pitäisi välttää. Simonkadun alamäki puistokäytävän puolella olisi vaarallinen. Se päättyy Mannerheimintien liikennevaloihin, eikä kelkassa ole jarruja. Voisi vauhdissa törmätä kadun yli Sokoksen seinään siinä kohdassa, mistä heiluriovi avautuu Metroon johtavaan tunneliin.

(Minulla ei ole edes valokuvaa Längelmäveden kelkoista. Korvaava kuva: Ann Sundholm Vils Schnee. Kaunis sekin).


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...