Vanhoillinen laatukonservatiivi

Kevät on hämmentävän pitkällä. Lumi on poissa. Kaupungissa siivotaan jo kaduilta hiekkaa pois. Voin aloittaa perinteiset kävelyretkeni.

Mutta pöly haittaa. Silmiä kirveltää, yskittää, ääni on käheä. Hakeudun sittenkin vielä sisätiloihin. Päätän vilkaista olisiko elokuvateatterissa mitään sopivaa tarjolla. Saleja on paljon, varmaankin jotain sopivaa löytyy.

Teatterin iso aula on yllättävän täynnä väkeä, vaikka on alkuiltapäivä. Suorastaan tungos, pitkät jonot kassalle. Mikä merkillinen aiheuttaa tämän?

Selvisi. Jonotuksen aiheuttaja on suomalaisen elokuvan uusin mestariteos nimeltä Luokkakokous.

Olen lukenut esittelyt ja kritiikit monesta paikasta. Olen saanut käsityksen, että elokuvan keskeistä antia on ryyppäys, rellestys, paneskelu, pieru  ja muut eritteet sekä miehinen herjanheitto. Se on siis ilmiselvästi hauska elokuva.

Sellaisista aineksista syntyy yleisöryntäys. Kaupalliseen menestykseen pyrkivä tuotantoyhtiö tajuaa heti, että tätä kansa tahtoo. Tätä lisää. Eikä tarvitse elämystä etsivän kansalaisen pelätä, että eteen tulisi mitään tekotaiteellista postmodernismia.

Kaltaiseni vanhoillinen laatukonservatiivi ei kuitenkaan innostu vaan kääntyy ulos. Olisin halunnut jotain toisenlaista, vaikkapa Bergmania, Tarkovskia, Truffaut´ta, Taviania, Loseyta. Tai hauskojen elokuvien puolelta olisivat kelvanneet vaikkapa Chaplin, Wilder, Tati tai Allen. Mutta sellaisia ei ole tarjolla. Eikä tule. Siksipä joudun jäämään ilman.

Millä korvaisin pettymyksen?

Siiten keksin. Siitä melkein vierestä menee Arkadiankatu. Lähden kulkemaan sitä pitkin Kauppakorkeakoulujen ohi ja kohta saavun hautausmaalle. Kierros siellä on hyvä korvike. Katupölykään ei leijaile sinne asti.

Hietaniemen hautausmaa on erinomainen vaelluskohde. Se on suuri alue, sieltä löytää joka kerta uutta.

Heti portilla on Kekkonen. Se pysähdyttää aina. Lähellä on myös Paasikivi ja monta muuta valtiomiestä, kuten Ryti, Tanner, Linkomies ja Sorsa. Mannerheim näkyy kauempana suoran käytävän päässä. Tällä kerralla etenen kuitenkin taiteilijakukkulalle.

Taiteilijakukkulalla ovat saaneet viimeisen leposijansa sellaiset suuret nimet kuin Akseli Gallén-Kallela, Alvar Aalto ja Mika Waltari. Lisäksi siellä on minulle henkilökohtaisesti eri yhteyksistä tutuksi ja arvostettaviksi tulleita taiteilijoita kuten Paavo Rintala, Åke Lindman, George de Godzinsky, Reko Lundan, Tapio Wirkkala,  Solveig von Schoultz, Yrjö Jyrinkoski, Marjatta ja Martti Pokela ja Leif Wager.

Ja nukkuu siellä ikiunta yksi elokuvakomedian erikoismieskin, nimittäin Spede Pasanen. Lapsuusvuosienen suursuosikki radiosta ja televisiosta. Myöhemmin ei niin suuri suosikki. Huippulahjakas kuitenkin. Mitä hän olisikaan saanut aikaan jos olisi suhtautunut elokuvan tekoon vakavasti ja kunnianhimoisesti?

Parempi kuitenkin käynti Speden haudalla kuin "Luokkakokouksessa". Näin luulen, elokuvaa näkemättä. Ennakkoluuloiseksi minua toki voi epäillä.

(Kamera ei ollut mukana, siksi kuva parin vuoden takaa. Vielä ei ollut kukkia.)

Muistikuva vuosien takaa

Väitetään, että ihminen tulee iän karttuessa huumorintajuisemmaksi. Nuorena hän on jotenkin kireämpi.

Lieneekö totta? Olisiko päinvastoin? Vähän tuntuu, että ainakin minun kohdallani olisi päinvastoin. Lapsena ja nuorena nauratti moni sellainen asia, joka nyt varttuneessa iässä ei enää erityisemmin.

Lapsena hupia tuottivat lehdessä julkaistut vitsit ja radion Kankkulan kaivo. Riemu suorastaan repesi, kun radiossa alkoi joskus 50-luvun lopulla Ruljanssiriihi. Sitä piti Spede. Ohjelman huipentuma oli Papukaija G. Pula-aho. Myöhemmin Spede siirtyi televisioon ja elokuvaan, ja aluksi nekin tuntuivat hauskoilta.

Joskus 60-luvun lopussa kuitenkin ryhdyin tosikoksi.

Spede tuli muistoista esiin, kun Helsingin Sanomat julkaisi pitkänäperjantaina kuvia autonäyttelystä. Siinä oli kuvia Speden Mustangista, tulipunaisesta avoautosta (kuva HS 19.4.14 Sami Kilpiö). Muistin kätköistä nousi esiin, että tuon auton minäkin olen kohdannut.

Oli kesä -65 tai -66. Olin viettämässä kesää maalla läntisessä Keski-Suomessa. Paikallislehdestä luin, että Spede on tulossa esiintymään naapuripitäjään johonkin kesäjuhlaan. Sinne piti päästä.

Jostakin - ehkä Suosikissa - oli ollut kirjoitus, että Spedellä on uusi punainen avomallinen urheiluauto, jolla pääsee ties kuinka lujaa. Silloin sellainen aiheutti suurta ihailua. Lähdin kaverin kanssa naapuripitäjään linja-autolla. Halusimme nähdä sekä miehen että auton. Lisäksi tavoitteena oli saada nimikirjoitus. Siksi mukaan tarvittiin vihko ja kynä.

Odottelimme juhlapaikan - urheilukentän - laidalla. Pitkän odotuksen jälkeen tunnelma sähköistyi, sillä tien päässä näkyi sellainen auto, jollaisia maalaispitäjässä ei voi kenelläkään olla. Spede saapui.

Nimikirjoitusvihko esiin. Spede nousi autosta ja sytytti tupakan. Hänellä oli pitkälippainen lakki sillä tavalla erikoisesti, että se oli edessä melkein nenällä ja vastaavasti takaa melkein päälaella. Jotenkin muodikasta - tuo pitää muistaa!

Kun ryntäsimme vihkoinemme Speden kimppuun, tuntui että hän ärsyyntyi. Oli siinä ja siinä että hän suostui kirjoittamaan. Spedellä oli tupakka suussa ja laukku kädessä, joten kirjoittamiselle ei oikein riittänyt käsiä. No, laukun hän laski kädestään, tupakan piti hampaissaan, otti vihon ja kynän ja alkoi kirjoittaa juuri tuon Mustangin kuskinpuoleista etupeltiä vasten. Ja sitten vielä kynä petti. Se oli punainen kuulakärkikynä, mutta siitä ei tullut kunnolla jälkeä. Hän joutui hinkkaamaan kynän kärkeä. Tuli vain himmeä jälki, ja hän korjaili huonosti näkyviä kohtia. Huomasin, että käsi hieman vapisi. Kuvassa lopputulos.

Ei vaikuttanut Spede ollenkaan niin hauskalta mieheltä kuin televisiossa. Jäi jotenkin vaisu tunnelma, jota ei edes nimikirjoituksen lopussa oleva huutomerkki kohentanut.