keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Tavallisesta poikkeavaa



 

Sairauslomalla yritin lukea kirjaa, mutta siitä ei tullut mitään. Pettymys ei johtunut kirjasta vaan kipeästä kädestä. 

Kjell Westön uusi kirja "Hägring 38" (suom. Kangastus 38) aiheutti odotuksia nautinnollisesta lukukokemuksesta, sillä mielestäni Westö on viime vuosien kotimaisen nykykirjallisuuden kärkinimi. "Isän nimeen", "Missä kuljimme kerran" ja "Älä käy yöhön yksin" on vahva kokonaisuus, kirjallisuutta minun mieleeni. Nyt oli luvassa lisää. 

Mutta ei onnistunut. En saanut pidetyksi kirjaa käsissäni, sillä oikea käsi oli poissa pelistä. Minulla on vanha mukava laiskanlinna, jossa luen. Siinä on korkeahkot kädensijat, joilla kirjaa pitelevät kädet lepäävät mukavasti. Mutta nyt oikea käsi ei kivutta suostunut nousemaan kädensijalle. Yritin pidellä kirjaa pelkästään vasemmalla kädellä, mutta siitä ei tullut mitään. Varsinkin sivun kääntäminen osoittautui yhdellä kädellä mahdottomaksi. 

Pistin kirjan pois viiden luetun sivun jälkeen. Avasin sen sijaan television, joka sijaitsee laiskanlinnan edessä. Sen katseluun ei tarvita käsiä eikä kädensijoja. Kaukosäädin toimii yhdellä kädellä. 

Päivät katselin klassikkoelokuvia dvd:ltä. Iltaisin katselin televisiosta tulevia elokuvia.  

Televisiosta tuli yllättävän hyviä elokuvia, sellaisia kuten Anthony Minghellan "Murto ja varkaus", Sam Mendesin "Revolutionary Road", Pedro Almodovarin "Särkyneet syleilyt" ja Micael Haneken "Valkoinen nauha". 

Se ei tietenkään ole yllätys, että Yle-Teema lähettää laatuelokuvia, mutta hämmästyin suuresti, että Minghella ja Mendes tulivat kaupallisilta kanavilta (Fox, Ava). Eikö siellä tiedetty, että nämä ovat tasokkaita ohjaajia, joiden elokuvissa ei ole takaa-ajoja eikä supersankareita?  

Riittävän hyvä elokuva näköjään kestää nippa nappa varttitunnin välein toistuvat kaupalliset tiedotteet pesujauheista ja ryppyrasvoista, mutta kesken tunteellisen kohtauksen kuvan päälle ilmestyvät puffit kanavan seuraavasta ohjelmasta ovat rikollisia. Aivan sama kuin Ateneumissa pistettäisiin Ruokolahden eukkojen otsaan tarralappu Jokereiden seuraavasta ottelusta.  

Nyt oikea käsi on jo sen verran kunnossa, että pysyisin Westön lukemaan laiskanlinnassani, mutta nyt en ehdi. Lukunautinto siirtyy myöhemmäksi. 

*   *   *  
Kuvassa on vielä lisää vasen-oikea-ongelmaan liittyvää aineistoa. Postikortti kuvaa Tornion - Haaparannan rajan järjestelyä joskus ennen syyskuuta 1967. Paikka tuli minulle tutuksi, kun muutamana kesänä istuin auton takapenkillä perheen kesälomamatkalla. Pelotti suorastaan, muistaako isä olla joka hetki riittävän valppaana, ettei vahingossa aja Ruotsissa niin kuin on Suomessa tottunut.
 
 
 
 

 

maanantai 28. lokakuuta 2013

Väärä puoli





 
Varttuneessa iässä olevat lukijat ehkä muistavat ajan, jolloin rakkaassa naapurimaassamme oli vielä vasemmanpuoleinen liikenne.  
Muutosta valmisteltiin pitkään, mutta moni myös vastusti sitä. Asiasta tuli suorastaan valtiollisten vaalien ykkösasia.  Muutosta kannattava puoli voitti. Muutos toteutettiin 1967. 
Varttuneessa iässä oleva lukija ehkä muistaa myös asiaan liittyvän tarinan: 
Ruotsissa päätettiin siirtyä oikeanpuoleiseen liikenteeseen mutta pelättiin muutoksen seurauksia. Asiantuntijat arvioivat kolarimäärän ja niiden myötä kuolonuhrien määrän moninkertaistuvan, kun autoilijat vanhasta muistista ajavatkin väärää puolta. Liian iso muutos!
Onnettomuuksien välttämiseksi pohdittiin keinoja. Esillä oli mm. ehdotus oikeanpuoleiseen liikenteeseen siirtymisen porrastamisesta. Ensimmäisenä vuonna siirtyisivät kokeneet ammattikuskit, kuten bussit, rekat ja kuorma-autot. Toisena vuonna siirtyisivät taksit, paketti- ja farmariautot. Lopuksi kolmantena vuonna siirtyisivät henkilöautot, moottoripyörät, mopot ja polkupyörät. 

*   *   *    
Tarina muistui mieleen, kun reilu viikko sitten siirryin oikeakätisyydestä vasenkätisyyteen (syyt ovat luettavissa edellisestä blogikirjoituksestani).  
Ei ollut helppoa, hitto vieköön! (banne mig!). Maailma on suunniteltu oikeakätisille. 
Pahinta oli tietysti kipu olkapäässä, mikä esti nukkumisen. Ei auttanut edes Burana. En saanut nostetuksi hiirikättä pöydänreunan yli. En saanut otetuksi kahvikuppia ja -pannua kaapista. En saanut puetuksi paitaa ja takkia. En saanut harjatuksi hampaita vasemmasta laidasta.  
Kaikki on suunniteltu oikealla kädellä käytettäviksi: sakset, ovenkahvat ja avaimet, auton startit ja vaihteet, tietokoneen hiiret. Vaihdoin kyllä hiiren suunnan, mutta osuminen kävi hankalaksi. Ei sellaista viitsi. 
Nyt on elämä alkanut voittaa. Hiirikin on palannut vanhalle paikalleen.
 

maanantai 21. lokakuuta 2013

Error



 

Viikko sitten eräänä aamuna herätessä olkapää oli kummallisen arka. Käden saaminen paidanhihaan aiheutti kipua. Ajattelin, että olen nukkunut jotenkin pahasti käden päällä ja siitä vaiva on aiheutunut. 

Sen jälkeen kipu olkapäässä ja olkavarressa on päivä päivältä lisääntynyt. Lääkitsin sitä kylmägeelillä. 

Eilen piti siirtyä jo Buranaan. Autolla en uskaltanut lähteä ajamaan, sillä käden nostaminen reideltä vaihdekepin nuppiin oli kivuliasta. Tätä tekstiä kirjoitan vasemman käden yksisormisysteemillä. Hiiren olen siirtänyt väärälle puolelle, kuten kuvasta näkyy. Oikea käsi lepää reidellä. Takkuiselta tuntuu tämmöinen.
 
Blogi jää nyt tauolle odottamaan parempaa aikaa.
 
 

 

lauantai 19. lokakuuta 2013

Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 2



 

Osallistuin reilu viikko sitten tapahtumaan, joka on jatkunut sisällöltään samanlaisena jo 270 vuotta. Se jos mikä on tärkeä osa Helsingin historiaa.  

Tilaisuuden nimi on Silakkamarkkinat.  

 
Tapahtuma järjestetään aina lokakuun alkupuolella Kauppatorin laidalla Eteläsatamassa, siinä Kolera-altaan ja Lyypekinlaiturin reunoilla. Paikalle saapuu tuotteitansa myymään suuri joukko kalastajia läheltä ja kaukaa, aina Ahvenanmaalta ja Ruotsinkin puolelta asti.  

Ostin taas monta purkillista. Jokavuotinen välttämättömyys minulle on saada valkosipulisilakkaa. Muut ostokseni vaihtelevat impulssien mukaan. Tänä vuonna valitsin marinadeiksi hunajan, pihlajanmarjan, rommin, rosepippurin ja herukan, kutakin purkillisen.  

Lisäksi perinteeseeni kuuluu ostaa aito saaristolaislimppu. Se on merkillinen tuote, musta, painava ja tiivis kuin mikä, ei varsinaisesti mikään herkkupala mutta kiehtovan karhealla tavalla omaperäinen. Aitona keskisuomalaisena maalaispoikana en tiennyt sellaisesta tuotteesta mitään ennen Helsinkiin muuttoani ja silakkamarkkinoilla käyntiäni 1970-luvun alussa. Tuoteseloste on luettavissa oheisesta etiketistä. Arvioisin tuotteen olevan terveellinen.  


Vieressä oleva Wanha kauppahalli on suljettu remontin vuoksi. Kauppiaat ovat siirtyneet Hietalahden halliin. Pelokkain miettein ajattelen hallin remontin lopputulosta. Jos suunnittelutyöhön on päästetty taas joku trendikkyyttä painottava arkkitehtitoimisto, halli menee pilalle. Niin kävi Senaatintorin laidalla olevalle Kiseleffin talolle, joka modernisoitiin äskettäin steriiliksi muotituotegalleriaksi. Tyylikästä tuli, asiakkaat vaan kaikkosivat. 

Kauppahalleissa pitää olla sopivasti rosoa. Jos kaikki maailman hygieniasäännöt ja vastaavat byrokraattien lempilapset toteutetaan viimeisen päälle, hallikaupan aitous katoaa. Jos kerran vähemmälläkin on vuosisatoja selvitty, selvittäisiin varmasti tästä eteenpäinkin. Oikeastaan ihmetyttää, miten ihmeessä silakkamarkkinoiden aitous on niin hyvin selvinnyt byrokratian viidakon läpi. Myynti tapahtuu veneistä, eikä niiden varustetaso voi olla kovin täydellinen. Kumma ettei mikään instanssi ole kieltänyt.  

Silakkaostosten päätteeksi poikkesin lounaalla viereisessä ravintolalaiva Strömarissa. Ravintolakoululaiset olivat suunnitelleen uudenlaisia silakka-annoksia. Herkullista oli.  

Pois lähtiessä kiersin kuvaamassa remontissa olevan Presidentinlinnan. Hupun alla se on surkea näky. Eipä ole siitä kuvia näkynyt, joten tulkoon nyt esille tässä. Ymmärtääkseni minkäänlainen näkyvä modernisointi tai virtaviivaistaminen ei uhkaa sen vanhanaikaista arvokkuutta.
 
 

 

 

torstai 17. lokakuuta 2013

Impulssiostos



 

En yleensä ole altis impulssiostoksille, mutta loppukesästä maalla olin. Ostin kirpputorilta vanhan radion. Ei se kallis ollut, maksoi kympin. Myyjä vakuutteli, että kyllä se toimii, ainakin oli toiminut viime syksynä kuolleen mummon piirongin päällä.  

Innostukseni perustui nostalgiaan, sillä minun lapsuudenkodissani Jyväskylässä oli 60-luvulla samanlainen. Radion nimi on Celeston. Se on tyylikäs lisä vanhan kesäkotini sisustukseen.  


Juuri tuollaisesta radiosta olen 60-luvun alkupuolella kuullut ensimmäiset Beatles-kappaleet, ja ne veivät nuoren miehen mennessään. Radioon liitettiin levysoitin. Siihen tarvittiin banaanikoskettimet. Opin vuolemaan piuhan päästä kuorta irti ja kiinnittämään hyvin pienellä ruuvilla koskettimeen.  

Seuraavaksi tuli avokelamagnetofoni. Markku Veijalaisen, Markku Helismaan ja Pentti Kemppaisen Poppamies-ohjelmista sekä Paavo Einiön Kaleidoskoopista ja Eino Virtasen Kahdeksan kärjessä -ohjelmista otettiin nauhalle talteen kaikki mikä voitiin. Aluksi se piti tehdä mirofonilla, ja äänen taso jäi heikoksi.  

Radio Luxemburgia ja muita maailman kanavia haettiin yömyöhällä. Jotain kuuluikin kohinan ja rätinän seassa. Radion etupanelissa on melkoinen määrä radioasemien nimiä (kuvan saa suuremmaksi ja asemaluettelon lukukelpoiseksi klikkaamalla). Sitä asemaluetteloa olen kai aikoinaan tarkastellut niin paljon, että se tuntui nyt vuosikymmenten jälkeenkin aivan tutulta. Jostain muistin hämärästä kumpusi kuitenkin yksi puuttuva nimi. Rohkenisin väittää, että minun lapsuudenkotini Celestonissa oli kaikkien näiden lisäksi vielä yksi: Motala. Mihin se on tästä kadonnut? Vai muistanko väärin.  


Aika pian Celeston jäi kuitenkin vanhempieni käyttöön, sillä minä sain huoneeseeni oman matkaradion. Vasta siitä kunnon 60-luvun rieha repesi.   

Toin kirpputorilta löytämäni nostalgiaradion kesäasunnolleni ja rupesin kokeilemaan. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä töpseli ei sopinut pistorasiaan. Olen kovin osaamaton sähköteknisissä asioissa, mutta jostakin olen joskus päässyt käsitykseen, että tällaisella ongelmalla on tekemistä maadotuksen kanssa. Pistorasian reunoissa on pienet väkäset ja niille pitäisi pistokkeessa olla vastaavat kolot. Minun Celestonissani ei ole.  

Sinne Längelmäveden rannalla sijaitsevaan torppaan jäi radio talveksi odottamaan, jos jostakin saisin talven mittaan ymmärrystä ongelman ratkaisemiseen.
 
 

 

maanantai 14. lokakuuta 2013

Muutos suunnitelmaan



 

 
Elämä ei aina suju niin kuin oli tarkoitus. Jos sujuisi, istuisin tällä hetkellä lentokoneessa matkalla Egyptiin. Mutta en istu lentokoneessa vaan työhuoneessani Töölöntorin laidalla, vaikka kalenterissani tämän päivän kohdalla yksiselitteisesti lukee "Lähtö Egyptiin". Vedin siihen ruksit päälle. Mistä sen tietää, vaikka joku jälkeenjäävä joskus tutkii kalentereitani ja ihmettelee, että ehtikö se Dessu sielläkin käydä.  

Täytyy myöntää, että olen juuri tällä hetkellä sisimmässäni tyytyväinen, että saan pysyä kotona. En tunne olevani matkustustuulella. Sama tunne on tosin saanut valtaa jokaisen matkalle lähdön alla. Vaikka olen työni vuoksi matkustanut paljon pitkin ja poikin maailmaa, en ole mikään intohimoinen reissumies. Siinä on aina oma stressinsä. Erityinen stressin aiheuttaja on lentäminen. Ei minulla varsinaista lentopelkoa ole, mutta ei se mitään mielipuuhaakaan ole.  

Matkoilta palattua on sitten yleensä asenne muuttunut, sillä lähdön stressi on unohtunut. Melkein aina tuntuu, että hyvä kun lähdin.  

Egyptiin lähdöstä sovittiin pienellä porukalla viime maaliskuussa. Silloin ei tiedetty, mitä Egyptin politiikassa oli tulossa. Lähtö peruuntui syistä, jotka lienevät jokaisen uutisia seuraavan tiedossa. En ole koskaan käynyt siinä maassa - pyramidit ovat näkemättä ja taitavat nyt jäädäkin.   

Kaikenlaista muinaiseen Egyptiin liittyvää kirjallisuutta ehdin jo lukeakin, jopa Sinuhen uudestaan. Grimbergin Kansojen historiaa olin juuri aloittamassa, kun poliittinen mullistus alkoi. Jostakin osui silmiin jopa Uuno Kailaan runo, jonka siteeraan tähän tervehdyksenä faaraoille, joita runoilija puhuttelee. 
 
Kuva on vuodelta 1890, ja siinä seisoo pyramidien äärellä joukko arvovaltaista väkeä, yksi erityisen arvovaltainen, kuten kuvatekstistä käy ilmi. Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.  

          Uuno Kailas:
           Pyramiidilaulu

Te faaraot, uneksijat
pyramidi-unien,
te olkaa tervehdityt
yli vuosien tuhanten.

Ohi kuoleman ahnehtivan,
ajan kaukaisuuksia päin
te unenne sinkositte
pyramiideja pystyttäin.

Te olkaa tervehdityt
yli vuosien tuhanten.
Sinis nousevat pyramiidit,
kunis elää ihminen.

Kukin meistäkin mittansa mukaan
pyramiidin pystyttää.
Ja sen sydämessä unta
pian nukumme sikeää.

kuin faaraot, hiljaisina,
kuin toukat kuoressaan.
Pyramiidi pysyy ja nähdään.
Mutta faarao unohdetaan.

           (Kokoelmasta Paljain jaloin 1928)

 

perjantai 11. lokakuuta 2013

Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 1



 

Viime vuoden elokuussa palatessani kesälaitumelta Helsinkiin kirjoitin tänne viisiosaisen sarjan "Kävelyretkiä Helsingissä". Kuljin siinä kameran kanssa katsomassa kesän aikana kaupunkiin ilmestyneitä uusia kohteita. Kuvattavaa löytyikin paljon: Baana, Hauen laulu -patsas Musiikkitalon vieressä, uusi design-raitiovaunukatos Tennispalatsin nurkalla, villalangasta tehdyt graffitit ruttopuiston puissa, Kampin kappeli.  

Tämän vuoden paluu kaupunkiin ei mahdollistanut samaa. Mielelläni olisin taas kiertänyt kameran kanssa katsomassa, mitä uutta kaupunkiin on kesän mittaan valmistunut. Ei löytynyt mitään kuvaamisen arvoista. Aika on tunnetusti keploteltu huonoksi. 

Kameran kanssa kiertämisestä en silti luopunut. Piti vain tyytyä vanhaan.  

Toissailtaisessa blogissa kävin vanhan bändin konsertissa. Se maistui mainiolta, jopa Helsingin Sanomat noteerasi sen tänään myönteisesti. On arvostettavaa, että joku jaksaa kiertää maailmaa vielä 45 vuotta superhittinsä ilmestymisen jälkeen ja säilyttää tasonsa. 

Muutama päivä sitten kävin katsomassa vielä Procol Harumiakin vanhempaa kohdetta. Sillä on ikää 151 vuotta. Sen nimi on Ritarihuone. Se sijaitsee Aleksanterinkadulla presidentinlinnan takana. 

Ritarihuoneella pidettiin avoimet ovat, joten minäkin pääsin sisään, vaikka en kuulu mainittuun säätyyn. Olen kyllä käynyt rakennuksen juhlasalissa muutaman kerran aikaisemminkin, sillä siellä pidetään julkisia konsertteja. Muistan käynneistä kirkkaimmin Carmina Burana -konsertin, joka oli poikkeuksellisen nautittava, siitäkin huolimatta, että tuolit olivat poikkeuksellisen epämukavia - joskin tyylikkäitä. Ritarisäädyllehän ei varsinaisesti ole ominaista käytännönläheinen ja rento kalustustyyli. 

Nyt siis tarjoutui tilaisuus opastetulle kierrokselle rakennuksen tiloihin, muuallekin kuin juhlasaliin. Kiinnostava kokemus. Liitän tähän kaksi kuvaa, jotka on otettu samasta pisteestä, Mariankadulta päävartion nurkalta. Vanha kuva on rakennuksen valmistumisvuodelta 1862. Uudempi on tältä päivältä.  

Kun uutta ei nyt ole tarjolla, yritän tehdä näistä Helsingin vanhoista kävelykohteistani jonkinlaisen sarjan tässä syksyn ja talven mittaan.

 

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Kävin konsertissa



 

Procol Harum on yksi vanhoista suosikeistani. Tiistai-iltana se esiintyi Helsingin Kulttuuritalolla.  

Yleisöstä päätellen nuoriso ei tunne yhtyettä. Paikalle oli vaivautunut täysi salillinen jokseenkin ikäistäni väkeä, tällaisia + - kuusikymppisiä. Meille yhtye iski tietoisuuteen vuonna 1967 kappaleella A Whiter Shade of Pale. Se jäi pysyvästi mieleen. Ehkä nykynuorisokin vielä sen tunnistaa, jos ei muuta. 

Yhtye on edelleen täydessä vireessä. Laulaja-kosketinsoittaja Gary Brooker on yhtyeen sielu. Ääni on edelleen tunnistettava. Tyylilaji on kai määriteltävissä progressiiviseksi rockiksi. Siinä on kuitenkin muistumia klassisen musiikin suuntaan. Nitrodisko innostui kunnolla kuulemastaan nostalgiamatkasta. 

Tavallaan sekä liikutti että hymyilytti yleisöä katsellessa, että tämä on juuri sitä porukkaa, joka hillui hippivaatteissa ensimmäisessä Ruisrokissa vuonna 1970. Minä yhtenä joukossa.  

Kuva on konsertista. Huomaan, etten vieläkään oikein taida osata kuvata tällaisessa tilanteessa. Pimeä sali, kaukana oleva valaistu näyttämö. Paremmin onnistuneita kuvia olin toivonut mutta eipä vaan.  

Nostalgiaa kaipaaville 60-lukulaisille ehdotan kuunneltavaksi kappaletta Conquistador. Samoin nuorille, jotka eivät tunne tätä yhtyettä.

 

 

maanantai 7. lokakuuta 2013

Setämäinen



 

Tuttu naispuolinen blogin lukija tuli kadulla vastaan ja antoi palautetta. Hänen mielestään blogini on laimentunut. Enää en ole niin terävä ja pisteliäs kuin alkuvuosina. Kirjoittelen turhan pehmoisia. Juttuni ovat muuttuneet "setämäisiksi". 

Harmitti, vaikka en sitä näyttänyt (teeskentelin - tunnustan vasta tässä näin jälkikäteen, terveisiä vaan). Mikä setä minä olen! Jos en nyt ihan nuori kollikaan niin ainakin omasta mielestäni aika vetreä. No, myönnettäköön, etten jokaisesta kohdasta ole enää aivan yhtä kimmoisa kuin joskus, mutta että setämäinen - - . 

Kommentti oli paitsi ärsyttävä myös kiinnostava,joten kysyin, olisiko hänellä aikaa jatkaa keskustelua läheisessä taiteilijaravintolassa viinilasin ääressä. Hyvin oli aikaa.  Sain lisää samansuuntaista palautetta. Oli siinä kyllä kehujakin seassa. 

Blogin ulkoasu sai myös huomiota. Nykyinen vaalea kuosi oli hänen mielestään laimea, aiempi punakuvioinen miellytti enemmän. Samansuuntaista palautetta olen saanut parissa kommentissakin. Pitänee harkita paluuta entiseen. 

Sitten tuli kysymys: mitä olen tekemässä tuossa blogin oikeassa laidassa "Tässä Dessu" -kohdassa olevassa pienessä profiilikuvassa? Siinä marssin on nyrkki pystyssä ja polvi koholla. Tausta on häivytetty. 

Pyysin arvausta. Näkeehän sen, mitä olen siinä kuvassa tekemässä, vaikka tausta onkin manipuloitu näkymättömiin. Tarvitaan vain vähän mielikuvitusta. 

Kolme arvausta tuli: 1) Hätistelet pihaan tullutta sutta tai karhua kauemmaksi siellä Hämeen kesäkodissasi, 2) Marssit mielenosoituskulkueessa lippu kädessä Vietnamin sotaa vastaan joskus kauan sitten 70-luvulla, 3) Juokset vauhtia keihäänheittokisassa. 

Hyviä arvauksia mutta kaikki väärin. Onko parempia arvauksia? Paljastan ehkä totuuden lähiaikoina.

 

perjantai 4. lokakuuta 2013

Voiton huumassa



 

Taas on se aika vuodesta, jolloin posti toi pyytämättä ja yllätyksenä paitsi verotuspäätöksen myös Unicefin arpakirjeen. Molemmat kirjeet osoittautuivat iloisiksi yllätyksiksi. 

Verottajalta sain palautusta vähän yli tuhat kaksisataa euroa. Unicefin kirjeessä tulleita arpoja taas kerran epäröin avata. Saatekirjeessä pyydetään aina palauttamaan arvat, jos ei halua osallistua. Koskaan en ole palauttanut, aina olen arvat avannut. Niin kävi nytkin. Erityisenä houkuttimena oli se, että päävoittona oli juuri se automerkki, johon olen mielistynyt (nyt kun Rättisitikoita ei enää valmisteta - se menisi vielä nykyisen suosikinkin edelle).  

En voittanut autoa mutta jotain voitin, kuten ohessa olevasta arpalipusta lukija voi katsoa. Kuvan saa klikkaamalla niin suureksi, että sen näkee lukea.  

Nämä tilaamatta lähetetyt arpakirjeet tuottavat vastaanottajalle moraalisen pulman, mutta kaipa he siellä lähettäjäpäässä ovat asian tutkineet ja saaneet selville, että näin menetellen useampi maksaa avustuksen Unicefille. Uteliaisuus ja ahneus on ihmisille ylittämätön käyttövoima. Jospa voitan päävoiton? En voi olla avaamatta arpoja. Jos voitan jotain, vaikkapa kuinka vähäpätöistä, se pitää saada. Voiton saa lunastaa vain maksamalla arvat. Aivan ilmeistä on myös, että jokaisessa kirjeessä tulee vähintään yksi voittava arpa.
 
Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka moni palauttaa arvat avaamattomina lähettäjälle. Arvaan, että ei kovin moni. 

Minä olin siis taas onnettaren suosikki. Olen usein ennenkin voittanut, varsinkin lotossa, jota pelaan satunnaisesti pari kolme kertaa vuodessa. Neljä oikein on tullut monta kertaa, viimeksi kesällä. Kautta aikojen merkittävin voittoni oli pesukone jonkin lehden arvonnassa 60-luvulla. Samoihin aikoihin voitin myös lehden arvonnassa naisten puvun. Äitini kävi sen hakemassa, mutta se oli väärää kokoa. 

Takavuosina Valitut Palat järjesti monivaiheisia suurarpajaisia joka talvi Niissä oli aina tieto erittäin tiukasta seulonnasta, ketkä on kelpuutettu mukaan seuraavalle kierrokselle. Viimeisessä vaiheessa mukana oli vain kymmenen henkilöä koko Suomessa. Ystävättäreni mainitsi kerran ihmetellen, että kaikki yhdeksän hänen itsensä lisäksi viimeiselle arvontakierrokselle päässyttä sattuivat istumaan Kotiharjun yleisen saunan lauteilla eräänä lauantai-iltana. Ihmeellinen yhteensattuma. 

Minä mietin vielä, viitsinkö lunastaa palkintoni Unicefin arpajaisista. Avustukseni maksan kyllä ilman palkintoakin. Menee hyvään tarkoitukseen.
 
 

 

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Inspiraation lähde?



 

Vanhasta muistikirjastani löytyi kaksi peräkkäistä selittämätöntä muistiinpanoa:  

"Meksikolaisen Alejandro Gonzales Inarritun elokuvassa on ihminen, jonka sielu painaa 21 grammaa."
"Kirjailija Tuomas Kyrön mukaan suomalaisen sielu painaa 700 grammaa."  

Minä kannan olkalaukussani aina mukana pientä muistikirjaa ja kynää. Aina välillä sattuu niin, että liikkeellä ollessani keksin jonkin hyvältä tuntuvan idean. Elämänkokemus on opettanut, että hyviltä tuntuvia ideoita ei enää varttitunnin kuluttua muista, vaikka kuinka kaivelisi.  

Toisaalta jos hyvältä tuntuvan idean joskus harvoin sattuisi muistamaan varttitunnin kuluttua, se ei enää tunnu hyvältä idealta.  

Joka tapauksessa muistihäiriöitä välttääkseni kannan siis muistikirjaa ja kynää olkalaukussani. Se on Arkkitehti-niminen laukku, jonka on valmistanut se kotimainen firma, jonka kankaiden kuvioiden alkuperästä on viime aikoina ollut paljon porua. Suunnittelijat ovat unohtaneet mainita, mistä lähteistä inspiraatio on haettu. Uskoakseni laukku on tässä suhteessa ongelmaton, sillä siinä ei ole mitään kuviota. Se on kokonaan musta.  

Kotona otan muistikirjan kirjoituspöydälle siinä toivossa, että saan jostakin virikkeen. Näin käykin usein lukiessa tai elokuvaa katsoessa.  

Yleensä olen niin fiksu, että kirjoitan virikkeen saatuani muistiin myös sen, mistä se on saatu. Kirjan nimi, elokuvan nimi, lehtiartikkelin nimi ja päivämäärä.  

Näin ei kuitenkaan ole käynyt näiden kahden alussa siteeraamani lauseen kohdalla. Niissä on kyllä molemmissa henkilön nimi, mutta se ei riitä. Pitäisi olla myös viite, mistä olen virkkeet löytänyt. Se on minulta jäänyt merkitsemättä muistiin. Minulla ei ole hajuakaan, mistä nämä kaksi virkettä ovat peräisin.  

Ne ovat mieltä askarruttavia virkkeitä, joista voisi kirjoittaa pitkänkin pohdinnan. En kuitenkaan kirjoita, ettei vastaan tulisi lähdeviitteen puuttumisen ongelmaa. Sen sijaan jätän tahallani mainitsematta lähdeviitteen tuolle reunassa olevalle valokuvalle, jossa on olkalaukun kuva. En mainitse tässä tekstissä laukun valmistaneen ja kuvanneen firman nimeä. Luulen, että sillä firmalla ei nyt ole varaa nipottaa laiminlyönnistäni. Toinen kuva, tuo muistikirjoja esittävä, on itse äsken ottamani.
 
 

 


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...