keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Ravistaa vai sekoittaa?



 

Olen koko syksyn aikana ehtinyt käydä elokuvissa vain kolme kertaa. Aika huonosti filmihullulta.  

Ne kolme ovat Woody Allenin To Rome with love, Mika Kaurismäen Tie pohjoiseen ja Rax Rinnekankaan Veden peili. Allenilta olen vuosikymmenet katsonut kaikki mitä on ilmestynyt. Kaurismäki kuuluu myös pakollisiin. Rinnekangas on valitettavan vähän tunnettu, hän ansaitsisi suuren huomion.  Hieno teos taas.

Syy vähäiseen aktiivisuuteen on toisaalta se, ettei nykyisin tule kovin paljon laatuelokuvia, toisaalta se, että olen kulkenut näytelmäteattereissa. Lisäksi minulla on varsin suuri kokoelma klassikkoelokuvia dvd-levyillä, ja ne ovat koko ajan aktiivikäytössä. Televisiostakin - lähinnä Ylen Teema-kanavalta  - on tullut paljon kiinnostavaa.  

Televisio on esittänyt sarjan saksalaista laatudraamaa: Fassbinderiä, Schlöndorffia ja von Trottaa. Nämä tulivat minulle tutuiksi jo 1980-luvulta alkaen. Hiukan epäilin, ovatko ne kestäneet aikaa, mutta pelko oli aiheeton. Katharina Blumin menetetty maine, Lola, Rosa Luxemburg, Sisarukset ja Matkaaja ovat edelleen yhtä nautittavia.  

Tv:stä on tullut myös harvinaista kotimaista. Anssi Mänttäri -sarja loppui jo. Olisi mielestäni saanut jatkuakin, sillä niitä on vaikka kuinka paljon. Pienimuotoista, hyvin persoonallista ajankuvaa.  Ne kaikki katsoin myös heti tuoreeltaan, eivätkä nekään ole vuosien saatossa menettäneet viehätystään. Kulttuuriteko oli myös esittää Risto Jarvan Ruusujen aika. Se on Jarvan aiheeksi omituinen mutta kuriositeettina kiinnostava.  

Lisäksi on tullut sellaisia intohimon kohteita kuin Bunuelin Päiväperho, Hustonin Leppymättömät, Premingerin Joki jolta ei ole paluuta, Lumet´n Kasvot kuvaruudussa, Zinnemannin Maankiertäjät, Hathawayn Niagara ja Beatlesien Magical mystery tour. On riittänyt kiinnostavaa katsottavaa ilman pop cornilta haisevia elokuvateattereitakin. Ja kaiken huipuksi Teema on esittänyt poikkeuksellisen ansiokasta Elokuvan historia -sarjaa. Se jatkuu edelleen. Suosittelen.

Yksi mietityttää: on ilmestynyt uusi James Bond. Suostuisinko palaamaan nuoruuteni ihanteen pariin? Edellisetä kerrasta on kulunut aikaa.  

Nyt vietetään agenttisankarin 50-vuotista juhlaelokuvaa. Meille, jotka näppyläisimmässä nuoruudessamme 60-luvulla innostuimme uudesta sankarista, tämä voisi olla nostalginen kokemus. Kritiikeissä on sanottu, että nyt palataan alkuperäiseen tyylilajiin. Uskoisiko?  

Välillä charmi kadotettiin. Vain Sean Connery tuntui oikealta. Roger Moore jotenkuten vielä kelpasi, mutta sen jälkeen idea katosi. Tuli kaikenlaista kummallista: liian kikkailevia vempeleitä, liian pelleksi meneviä roistoja, liian uskomattomia temppuja.   

Sean Conneryn aikaisissa seikkailuissa oli eleganssia, joka alkoi heti alkutekstien taustalla näkyvistä eroottisista silhuettitanssijoista. Oli hehkeitä tyttöjä, oli huumoria, oli älykkäitä temppuja ja täpäriä pelastumisia. Oli hienoja musiikkiteemoja, kuten Goldfiner, You only live twice ja From Russia with love, jonka nimi jännittävästi muistuttaa edellä mainittua Woody Allenin uutta filmiä. Connery pääsi Suosikki-lehden lakanan kokoiseen kuvaankin. Löysin sellaisen äskettäin kesäkotini ullakolta.  

Nyt olisi uusi tarjolla. Televisiosta katselin kerran, kelpaako Daniel Graig. En erityisemmin innostunut. Nyt arvostelut ovat kohtalaisen myönteiset, mutta en ole varma, tarkoittaako se myönteisyyttä samalla skaalalla, jolla me alkuperäisen Bondin kokeneet aihetta muistelemme.   

Ne blogin lukijat, jotka tuntevat Bondin, ymmärtävät tämä kirjoituksen kummallisen otsikon. Sen merkitys selviää, jos katselet ja varsinkin kuuntelet  tästä linkistä avautuvan   pienen You Tube -pätkän.
 
 
 
 

 

maanantai 29. lokakuuta 2012

Kiusanhenki kimpussani



 

Minulla on kavereitteni joukossa yksi ilkimys - varsinainen pahanilmanlintu, jolta en saa rauhaa. Ammatiltaan hän on hieroja ja kuntosaliyrittäjä. Hän asuukin melkein naapurissani, joten saatan törmätä häneen harva se päivä pahaa aavistamatta.  

Hän jaksaa natkutta kielteisessä sävyssä. Olen hänen mielestään aivan kelvoton ihminen. Hän kehtaa väittää, että olen treenauksen tarpeessa. Olen yrittänyt selittää, että minähän kävelen päivittäin pitkiä työmatkoja ja muita kierroksia pitkin kaupunkia. Hänen mielestään se ei riitä. Pitäisi treenata käsiä, hartioita ja selkää.  

Tähän olen yrittänyt selittää, että minähän voimistan käsi- ja selkälihaksia kaiket kesät. Puiden pilkkominen, ruohonleikkurin lykkääminen ja vesiämpäreiden kantaminen ovat juuri sitä. Ja aivan erityisesti korostin, että työnnämme naapurin äijien kanssa kuulaa saunailtojen jäähdyttelytauoilla. Hänen mielestään tällaiset eivät riitä. Pitäisi treenata myös syksyisin, talvisin ja keväisin. Töölöntorin kerrostalossa en voi tehdä kirvestöitä enkä lykätä leikkuria enkä työntää kuulaa, joten minun pitäisi ostaa kotiini treenausvehkeitä. Tai käydä salilla treenaamassa. Tai ruveta nyrkkeilemään niin kuin Kalle Holmberg rupesi.  

Kerran olin varomaton ja päästin hänet kimppuuni fyysisesti. Siis hieromaan. Heti hän alkoi valittaa, että niskani on kireä ja hartiat jumissa ja ties mitä. Pitäisi mennä kuntosalille ja hierottavaksi kerran viikossa. Akupunktiokin olisi aiheellista.  

En helvetti uskalla mennä. Enhän minä osaa käyttää niitä kuntosalin vehkeitä. Ne ovat nuorille ja notkeille - olen nähnyt kuvia. Hieronta sattuu. Piikkejä pelkään. Nyrkkeilemään en ainakaan rupea, sellainen ei sovi vanhalle sivarille.  


Ehkä hankin kotiin niitä venyttelyvälineitä ja treenaan omin päin. Kuvassa on yksi kiinnostavan näköinen vaihtoehto. Sillä saisi tuloksia aikaan kahdessa viikossa. Kuten tekstistä voi lukea, vakuuttavia tuloksia on saavutettu. 
 


 

perjantai 26. lokakuuta 2012

No joo



 

Olen ollut melkein kahdeksan kuukautta puolieläkkeellä. Hyvin olen pärjännyt. Ei ole ilmennyt ylitsepääsemättömiä vapaa-ajanvietto-ongelmia.  

Sopimuksesta on jäljellä vähän yli kaksi kuukautta. Toimin äitiyslomalla ja hoitovapaalla olevan vakituisen ulkomaanosaston osastopäällikön sijaisena vuoden loppuun. Se oli ennen minun vakituinen virkani, mutta halusin muutama vuosi sitten luopua siitä alituisten ulkomaanmatkojen vuoksi. Sijaiseksi kuitenkin suostuin, kun matkustamisen määrä näytti kohtuulliselta.  

Jo jonkin aikaa on ollut silmin havaittavissa, että uusi äitiysloma uhkaa lopullista eläköitymistäni. Niinpä olen saanut mietittäväkseni, suostunko jatkamaan sijaisuuttani.  

Suuri päällikköni muisti, että viimeksi venkoilin liian pitkään ennen kuin tein päätöksen. Kun hän silloin pyysi lopullista päätöstä, sanoin, että "Vastaukseni on EHKÄ, ja se on lopullinen".   

Nyt piti vastata yhdellä sanalla Kyllä tai Ei.  

Tarkasteltiin tulevan vuoden tehtävien sisältöä ja aikatauluja.  Työtehtäviini sisältyisi kymmenkunta projektia, suunnilleen yksi kuukaudessa. Suuri osa kirjoitus- ja valmistelutöistä olisi hoidettavissa etätyönä. Kaikki tarvitsemani sihteeripalvelut saisin edelleen neiti B:ltä. Ei pakkoa osallistua Vuoronvarausviraston viikkokokouksiin, ei kokousten puheenjohtajan tehtäviä, ei esimiestehtäviä - riittää kunhan raportoin tarvittaessa työvaliokunnalle, muutoin suoraan viraston päällikölle. Ulkomaanmatkoja tulisi neljä tai viisi. Kesäkuukausina vain yksi.   

Yhden illan mietin. Tarjous tuntui pikku puuhastelulta entisiin aikoihin verrattuna. Minulla on tarpeelliset kontaktit jo vanhastaan ja asiaosaaminen kunnossa.  

Silti pikkuisen venkoilin vastauksessani. En vastannut yhdellä sanalla Kyllä tai Ei. Vastasin kahdella sanalla, kuten otsikossa lukee, sillä en ollut ihan varma, onko tämä viisasta.
 


 

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Viisitoista vuotta



 

Löydän yömyöhällä nettiin ilmestyneen iltapäivälehden lööpin, jossa kerrotaan, että Kapteeninkadun poliisimurhasta on tänään kulunut viisitoista vuotta.  Tanskalainen vankikarkuri Steen Christensen ampui öisellä kadulla kuoliaaksi kaksi poliisia. Tuli muistoja mieleen.  

Satuin kulkemaan murhaa seuranneena aamuna aivan siitä läheltä tietämättä tapahtuneesta mitään. Oli tapaaminen Pietarinkadulla sijaitsevassa firmassa. Heti tapaamisen aluksi menimme tuttavani kanssa tupakalle talon ullakolle, kun firman tiloissa tupakointi oli kiellettyä. Istuimme kaikessa rauhassa sauhuttelemassa, kun yhtäkkiä ovi repäistiin auki ja sisään ryntäsi poliiseja aseet esillä. Voisi kai sanoa, että raskaasti aseistettuina.  

Harvoin, tuskin koskaan, olen säikähtänyt niin pahasti. Meininki ja komennot olivat kuin amerikkalaisesta sarjafilmistä. Poliisit etsivät murhaajaa. Olimme poliisien näkökulmasta ikään kuin piileskelemässä talon ullakolla.   

Tilanne rauhoittui, kun henkilöllisyys tuli todetuksi. Meitä ei ammuttu, lyöty eikä pistetty käsirautoihin, vaikka siltä säikähdyksen hetkellä tuntui. Poliisit tutkivat ullakon pimeätkin nurkat ja sitten poistuivat. Me poltimme vapisevin käsin toiset tupakat, ehkä kolmannetkin ennen kuin olimme riittävästi rauhoittuneet palataksemme alas ja ryhtyäksemme työhön. Radiosta kuulimme, mistä oli kysymys.  

Vasta myöhemmin minulle selvisi, että toinen uhreista oli tuttava.   

Äkkiä menee 15 vuotta.  Kuvassa on rikoksen tapahtumapaikka, Kapteeninkadun ja Tehtaankadun kulma Helsingin Ullanlinnassa.

 

tiistai 23. lokakuuta 2012

Mummonmarkat





 

Kun viimeksi vierailin yhdeksänkymppisen sukulaismummun luona, hän näytti minulle senkinlaatikossaan sijaitsevan aarteen. Sieltä löytyi purkillinen huolellisesti rullalle käärittyjä seteleitä, niitä vanhoja markkoja. Ei ihan vähäinen summa, arviolta tuhannen markan verran. Lisäksi oli toinen purkki, joka oli täynnä saman aikakauden kolikoita.  

Olen huomannut, että mummo kääntää kaikki vähänkin isommat summat mielessään markoiksi.  Euro, pari sujuu euroissa, mutta sitä suuremmat summat hän kysyy, mitä se tarkoittaa markoiksi muutettuna.   

Itsessäni olen huomannut saman piirteen siinä tapauksessa, että kyseessä on hyvin iso rahasumma. Kun äskettäin huomasin lehdessä ilmoituksen, jossa  omassa taloyhtiössä oli myynnissä samanlainen huoneisto kuin itselläni, en hahmottanut hintaa euroissa vaan se piti ajatuksissa muuntaa markoiksi. Taitaa olla sukupolvi-ilmiö, että silloin kun numerot menevät satoihin tuhansiin, se muuttuu euroissa mitäänsanomattomaksi. Markkoina sadattuhannet ja miljoonat tuntuvat havainnollisemmilta. Tavallaan kyllä nolottaa tällainen kyvyttömyys.  

Vanhainkodin mummeli on selvästi varautunut markan paluuseen. Minä en usko siihen. Pidän harhaisena käsitystä, että euro on eurokriisin syy. Olisin valmis väittämään, että kyllä pankit ja finanssiveijarit olisivat onnistuneet kriisin järjestämään, olipa valuutan nimi mikä tahansa. Kyllä kriisi on niille aina äärimmäisen tuottoisa ja toivottava asia.  

Kävelyretkilläni Helsingin syksyisillä kaduilla olen ilokseni törmännyt Aurora Karamzinin museon nykyajan kotkotuksista piittaamattomaan valuuttalinjaan. Tässä keitaassa, joka sijaitsee ahtaassa puistossa Finlandia-talon ja Musiikkitalon välissä, on kahvila, joka mainostaa katukyltissä tuotteitaan juuri niin kuin itsetuntoisen museon kuuluukin (suurenna kuva klikkaamalla ja lue, miten siinä hinnat ilmoitetaan).

 

 

maanantai 22. lokakuuta 2012

Aika haipakkaa





 

Kun alkuvuodesta jäin puolieläkkeelle, joku kokeneempi varoitteli, että nyt ne kiireet sitten vasta alkavatkin. Taisi olla oikeassa.   

Olen mennyt aika haipakkaa ympäri kaupunkia viime aikoina, kohokohtina kolme teatterikäyntiä. Alan ymmärtää, että ei sen näin pitäisi mennä, tässä on urakoinnin ja suorittamisen makua. Maltti pitäisi eläkeläisenäkin säilyttää.  

Vaikeaa se kuitenkin on, sillä tarjolla on niin paljon. Laatuakaan en voi moittia, sillä kaikki kolme esitystä ansaitsevat kehut. Kaksi raikasta yhteiskunnallista satiiria Ryhmäteatterissa (Ylihuomenna hän tulee, ohj. Linda Wallgren ja Eduskunta II, ohj. Susanna Kuparinen). Osaava ajankohtaissatiiri on pitkään ollut kadoksissa. Viimeksi se kukoisti Lilla Teaternin kultakaudella, silloin kabareen muodossa. Nyt se on palannut, entistäkin ilkeämpänä ja osuvampana.  

Kolmas teatterikokemukseni oli paras kaikista - ja paras teatterielämys pitkään aikaan. Svenska Teaternin musikaali Kristina från Duvemåla. Tätä tasoa Suomessa ei usein kohtaa. Abba-miehet Benny Andersson ja Björn Ulvaeus ovat tehneet huippuluokan musikaalin ja suomenruotsalainen esitys on poikkeuksellisen vaikuttava. Tuli sellainen tunnelma, että tämä pitäisi nähdä vielä toisenkin kerran. Kevätkauden liput ovat juuri tulleet myyntiin.  

Kun viime keväänä ostin liput Kristinaan, päätin lukea uudestaan Vilhelm Mobergin teossarjan Maastamuuttajat, johon esitys pohjautuu. Olen ne joskus nuorena lukenut mutta elämyksen uusinta olisi ollut hyödyllinen. Lukematta jäi. Kesällä kirjat olivat kyllä mukana mökillä, mutta koko ajan oli olevinaan muuta kiirettä.  

Eivätkä teatterielämykset tähän lopu. Alkavalla viikolla minulla on lipun tiistaina ja keskiviikkona kahteen kotimaiseen uutuusnäytelmään. KOM-teatteri esittää Markus Nummen kirjoittaman ja Pekka Milonoffin ohjaaman näytelmän Karkkipäivä. Melkeinpä naapurissani sijaitseva Q-teatteri esittää Antti Hietalan kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Tulipunainen hevonen.
 
Ensi viikolla kiireet helpottavat, sillä alkaa työprojekti. 
 
 

 

perjantai 19. lokakuuta 2012

Yövieras



 

Tuli yövieras.   

Oikein viehättävä. Vanhastaan pikkuisen tuttu. Tuntuu viihtyvän. Makaa tätä kirjoittaessani selällään viereisellä sohvalla. Ei käy kalliiksi, sillä hän toi kaikenlaista tullessaan.  

Nimi on Justiina. Aika tumma. Ei ihan nuori mutta silti notkea. Tykkää kun silittelen ja rapsuttelen.  Katsoimme tässä juuri Risto Jarvan futuristisen elokuvan Ruusujen aika.

*   *   *     

Justiina on sihteerini neiti B:n kissa. Neiti lähti risteilylle. Justiinan mukaan laitettiin laukun täydeltä Shebaa, kissanhiekkaa ja potta. Kyllä näillä pärjätään.  

Tunnelman täydentäjäksi kissalyriikkaa (Kirsi Kunnas)  
 

KISSAMAINEN METKU  

Kissa venyy ovesta
kuin pölynimurin letku
ja mielessä sillä on kissamainen metku:  

se vilusta vitisee ja kylmästä kitisee
ja tahtoo kuulla voi-voi-voivotukset
ja tervetuloa-taas-kotiin-toivotukset  

ja olla hetken sylityksin
ennen kuin on se taas omillaan yksin.  

- - - - - -    

HYRINÄÄ   

Vanha laiska kissaraiska
oikoisenaan
loikoillen
miettii unirunoa,
alkaa sitä punoa
sen jalkoja oikoillen
ja hyrisee niin pitkään
että ennätysten kirjaan
pääsee ennen pitkää -   

Ellei ole ahkerana
eikä löydy unisana
se voi jäädä laiskalle.
- Se sopii kissaraiskalle.

 

torstai 18. lokakuuta 2012

Älyttömästä älylliseen




 

Kännykkäni on ruvennut röpöttämään. Se taitaa olla aikeissa yksipuolisesti irtisanoa bilateraalisen ystävyys-  ja yhteistyösopimuksen kanssani, sillä se ei suostu toimittamaan perille tekstiviestejä. Ne jäävät seisomaan Lähtevät-kansioon.  

Tai sitten se lukee viestit ja huomaa, että ne eivät ole ollenkaan tärkeitä, ja päättää, ettei sellaisia kannata mihinkään toimittaa. Siinä se saattaa olla aivan oikeassa.   

Heikkoja nämä nykyvehkeet. Ennen elektroniikka kesti ainakin kymmenen vuotta. Tämä on palvellut paljon vähemmän. Reklamointi ei taida kannattaa. Kuluttaja-asiamiehelle ei varmaankaan kannata valittaa. Pitäisi kai marssia kauppaan ja hankkia uusi.  

Olen kännyköiden kanssa aika ristiriitainen. Myönnän hyödyt mutta on niistä haittaakin. Työni vuoksi minun on antauduttava olemaan tavoitettavissa yksityisellä ajallanikin, mutta aina se kiukuttaa kun kutsu käy.    

Valistunut lukija huomannee kuvasta, että en ole aivan ajan tasalla kännykkämuodissa. Sihteerini on valistanut minua asiassa ja esitellyt nykyvirtauksia. En ole toistaiseksi tarttunut vihjeisiin, sillä olen hyvin pärjännyt vanhalla vehkeellä.  

Helsingin Sanomissa esiteltiin tänään sivun verran kaikenlaisia sovelluksia, joita toimittajat ovat älypuhelimissaan havainneet hyödyllisiksi. Luin jutun tarkasti ja mietin, olisivatko ne hyödyllisiä minullekin. Älypuhelimeen tässä on joka tapauksessa siirryttävä. Älyttömiä puhelimia ei taida enää olla tarjolla.  

Saattaisi siinä muutamia hyödyllisiä olla. Dokumenttiskanneri, mobiilitelevisio, camera+, sanelukone, pilvipalvelu, flipboard, filterstorm... Kyllä tuollaisiin tuntee syttyvänsä. Sen sijaan jatkuvaa uutisvirtaa en kaipaa. Minulle riittää Ylen iltauutiset.   

Kaupunkikarttojakaan en kaipaa. Suomen kaupungeissa löydän kyllä tarvitsemani. Ulkomaiden kaupungeissa eksyminen on hyödyllistä - usein suorastaan nautittavaa.   

Valpas sihteerini suositteli minulle Samsungia. Kollegani suositteli Applea. Saatan olla kansallisromantikko, mutta minussa kytee aatos, että odottelen muutaman viikon, kunnes uusi Nokia saapuu, ja siirryn vasta sitten kännykänkin osalta nykyaikaan

 

tiistai 16. lokakuuta 2012

Hakaniemen rantaan



 

Vaikka on syksy, kuljin silti Hakaniemen rantaan. Sana "kuljin" on nyt hieman harhaanjohtava, sillä sen mielikuva viittaa kävelyyn. En tällä kerralla kävellyt vaan ajoin raitiovaunulla. En edes ajanut lyhintä reittiä vaan Kaivopuiston kautta. Kolmonen kun kiertää kahdeksikon muotoista reittiä.  

Lähtiessäni ajattelin mennä Eteläsataman kauppatorille, mutta sen kohdalle päästyäni tulin toisiin ajatuksiin. Kauppatori ei ole entisensä. Siitä on tullut turistirihkaman myyntipaikka. Kauppahallikaan ei ole parhaassa mallissaan.   

Niinpä päätin olla nousematta pois raitiovaunusta. Sama vaunu vie minut paremman torin ja hallin luokse ja samalla saan katsella ikkunasta kaupunkia. Ajetaan läpi Töölön ja Kallion.  

Onneksi on Hakaniemen tori ja halli. Ne ovat entisellään - sellaisia kuin torien ja hallien kuuluu olla. Niissä ei mennä bisnes edellä. Lisäksi vieressä Hämeentiellä on etnisten herkkukauppojen keskittymä.  

Ostin savukalaa, maalaislimpun, kahta sorttia juustoa ja etiopialaista kahvia, joka jauhettiin presso-pannuun sopivaksi. Yläkerrasta ostin postikortteja ja istuin kahvilassa. Torilta ostin vihanneksia.  

*   *   *     

Keväällä muistan lukeneeni, että Hakaniemen rantaan rakennetaan sauna, josta pääsee mereen uimaan. Piti oikein kiertää rannan kautta katsomaan, onko rakennettu. Ei ollut.  

Ranta on ikävä paikka, siinä ei ole mitään toimintaa. Hyvä sijainti on jätetty hyödyntämättä. Opetushallituksen talo valittiin takavuosina Helsingin rumimmaksi rakennukseksi. Sitten sille tehtiin remontti, jossa julkisivua yritettiin kaunistaa. Onnistuiko - en kovasti kehuisi (kuva). Rannassa sijaitseva neuvostoliittolainen patsaskaan ei ole mikään kaunistus (kuva). Kuvat suurentuvat klikkaamalla.  

Paras Hakaniemen rantaan liittyvistä asioista taitaa olla Tavaramarkkinat-yhtyeen laulu. Mutta sekään ei nyt ole ollenkaan kohdallaan, sillä siinä on kevät ja salmiakkia. Minulla ei ole kuin Sisu-aski takintaskussa, enkä tarjoa siitä kenellekään.
 

 

maanantai 15. lokakuuta 2012

Kaaosteoria




 

Kaaosteorian huomionarvoisin osa oli niin sanottu perhosefekti. Sen mukaan niinkin vähäpätöinen tapahtuma kuin yhden pienen perhosen siivenisku jossakin kaukana, vaikkapa Amazonilla, voi aiheuttaa valtavan ketjureaktion, vaikkapa hirmumyrskyn, jossakin maapallon toisella puolella.   

Teoria sisältää toki paljon muutakin kuin perhosefektin, mutta se on korkeampaa fysiikkaa, jota kaltaiseni humanistiretkun ei tarvitse ymmärtää.   

Perhosefekti palautui muistiini kesällä, kun tapasin kaverini "Laurin" (nimi muutettu, sillä hän ei ymmärrettävästä syystä välittäisi tulla tunnistetuksi). Hän kertoi tapauksen, joka vahvistaa perhosefektin paikkansapitävyyden.  

*   *   *   

Lauri oli 1970-luvun taitteessa ahkera ja kunnianhimoinen lukiolainen. Hän tähtäsi journalistin ammattiin. Hän näki siinä mahdollisuuden parantaa maailmaa, joka oli täynnä epäkohtia: riistoa, epäsolidaarisuutta, rotusortoa, keinottelua, korruptiota, epätasa-arvoa ja monenlaista muuta vääryyttä. Pahimpana kaikista Vietnamin sota.  Journalistin ammatissa Lauri uskoi pääsevänsä tutkimaan likaisia totuuksia ja julkisuuden avulla parantamaan maailmaa.  

Lauri halusi päästä opiskelemaan lehdistö- ja tiedotusoppia Tampereen yliopistoon. Hyvä lukion keskiarvo ratkaisi sisäänpääsyn. Erityisen tärkeä oli äidinkielen arvosana. Siihen Lauri satsasi.  

Niinpä hän oli valinnut kirjaesitelmänsä aiheeksi Bertolt Brechtin. Hän oli perehtynyt aiheeseen huolellisesti.  

Tuli esitelmäpäivä. Alkoi äidinkielen tunti. Lauri astui luokan eteen pitämään esitelmäänsä. Hän aloitti Brechtin lapsuudesta. Siitähän kaikki esitelmät alkavat.  

Mutta juuri siinä kohdassa ilkeä kaaosteoria puuttui pahaa aavistamattoman Laurin elämään ja sitä kautta maailman tulevaisuuteen.  

Kaaosteorian airueena ei toiminut perhonen vaan vaalea kaunotar nimeltä Kiksa.  

Kiksa istui etupulpetissa aivan Laurin edessä. Kiksalla oli minihame ja punaiset huulet ja kajalia silmissä ja kireä jumpperi. Lauri oli kovasti ihastunut Kiksaan ja oli hiljattain kotibileissä onnistunut yrityksessään tutustua läheisemmin Kiksaan, jopa sen kireän jumpperin peittämiin alueisiin.  

Ja nyt tämä ihanuus istuu etupulpetissa, tuijottaa Lauria ja räpyttää suuria silmiään ja lipsuttaa merkitsevästi kielellään ylähuulta.  

Lauri olisi tullut sellaisesta viestistä onnelliseksi missä tahansa muussa tilanteessa mutta ei seisoessaan siinä koko luokan edessä. Hän nimittäin tunsi kauhukseen, että hänellä alkaa jöpöttää.   

"Jöpöttää". Juuri tätä sanaa Lauri käytti kertoessaan muinaisesta kauhukokemuksestaan. Tätä deskriptiiviverbiä ei tunne Nykysuomen sanakirja eikä Suomen kielen perussanakirja. Netin  urbaani sanakirja tuntee. Sieltä voi katsoa, jos sana on outo. Täytyy joskus paremmalla ajalla katsoa, miten Google kääntää sen muille kielille.  

Jokainen, joka on joskus ollut nuori mies, tietää omakohtaisesti, kuinka kiusallinen ilmiö voi olla. Ne, jotka eivät ole koskaan olleet nuoria miehiä, saattavat muutoin olla tietoisia asiasta. Luokan edessä seisova Lauri tuli ongelmasta erittäin tietoiseksi. Hän joutui paniikkiin.  

Luokan edestä piti päästä äkkiä pois, ennen kuin kukaan huomaisi. Niinpä vanha kunnon Brecht oli hädin tuskin varttunut aikuiseksi kun hän jo kuoli, ja siihen esitelmä loppui ja Lauri pääsi livahtamaan istumaan pulpettinsa taakse piiloon katseilta.  

Opettaja ei peitellyt ärtymystään. Huonosti valmisteltu esitelmä. Olisi pitänyt puhua myös Brechtin kirjoista. Vähintään yksi teos olisi pitänyt esitellä tarkasti, vaikkapa Setsuanin hyvä ihminen.  

*   *   *   

Laurin äidinkielen arvosana putosi kahdeksikkoon. Lehdistö- ja tiedotusopin opiskelupaikka jäi yhden pisteen päähän. Ei tullut Laurista lehtimiestä. Suomi ja maailma jäi pistämättä kuntoon. Sen me kaikki nykyihmiset olemme harmiksemme huomanneet. Ei ole maailma kunnossa. Kaikki on entistäkin pahemmin levällään.  

Laurista tuli liikennesuunnittelija pieneen kaupunkiin. Tärkeää on toki sekin, viisaasti suunnitellut kiertoliittymät ja bussipysäkit parantavat elämämme laatua. Mutta kertoessaan tarinaansa Lauri myönsi, että vieläkin, vuosikymmeniä myöhemmin, häntä kismittää perhonen nimeltä Kiksa, jonka kielen lipsutus punaisilla huulilla aiheutti niin valtavan harmin, josta saa kärsiä koko ihmiskunta.  

(Laurin kuvaa en saa tähän liittää, Kiksan kuvaa minulla ei ole, joten ainoa mahdollisuus on liittää tähän tapahtumasarjan kolmannen syyllisen, Bertolt Brechtin kuva. Kummallisesti nuo patsaan kädet... Patsas sijaitsee Berliinissä Brechtin oman teatterin, Berliner Ensemblen edessä.)



 

torstai 11. lokakuuta 2012

Ei nuorisolle





Melkeinpä viime tingassa pääsin käymään Ateneumissa Helene Schjerfbeck -näyttelyssä. Se sulkeutuu tämän viikon sunnuntaina. En olisi antanut itselleni anteeksi, jos tämä näyttely olisi jäänyt näkemättä. Iän karttuessa olen alkanut yhä enenevässä määrin arvostaa tätä taiteilijaa. Nuorena en häntä noteerannut.  

Kuten arvata saattaa, viimeisellä Schjerfbeck-viikolla Ateneum oli tupaten täynnä. Se aiheuttaa epäviihtyisän olon. Jokaisen taulun eteen pitää melkeinpä tunkeutua, eikä siihen päästyään kehtaa viipyä, sillä takana on jonoa. Näyttelyssä pitäisi saada katsella viipyillen, ilman paineita.  

Taitaa olla yleispätevä ilmiö, että Schjerfbeck puhuttelee varttuneempaa väkeä. Nuorisoa ei juuri näkynyt. Erityisen runsaasti oli invalideja, pyörätuoliväkeä. Heille ruuhka on tietysti erityisen haitallinen.  

Schjerfbeckistä kerrotaan, että hän inhosi Ateneumin pitkiä portaita. Hänellä oli vaikea jalkavamma, joka haittasi erityisesti portaita noustessa. Tämä tuli mieleeni, kun laskeuduin alaspäin niitä samoja portaita. Minulle kiipeäminen ylöspäin on ongelmatonta, mutta portaita alaspäin laskeutuminen jostakin omituisesta syystä aiheuttaa kipua toisessa polvessa.  

Hätkähdin aika lailla jonottaessani katsomaan läheltä taulua, joka löytyi ommeltuna piiloon toisen maalauksen alle (kuva). Edessäni jonotti kaksi naista, jotka tarkastelivat maalausta hyvin läheltä ja pitkään. Kun he lopulta kääntyivät, tuli tajunnan välähdys, että toinen heistä on jotenkin tuttu, hyvin tuttu. Mutta kuka?


Hämmennys ei kestänyt kuin sekunnin tai kaksi. Tuttu kyllä mutta ei henkilökohtaisesti tuttu. Minä tunnen hänet mutta hän ei tunne minua.

Tämän "tutun" konserttia olin ollut seuraamassa edellisenä iltana Finlandia-talossa. Hänen hienoa uraansa olen seurannut 80-luvulta asti. Ja siinä tämä ruotsalainen supertähti oli nyt seisonut kumppaninsa kanssa edessäni toppatakki lantiolle hihoista solmittuna, enkä minä ollut tunnistanut häntä ennen kuin hän kääntyi.  

Eva Dahlgrenin konsertti ei sekään erityisemmin vetänyt nuorisoa. Yleisö oli aika naisvaltaista, aivan kuten Schjerfbeckin yleisökin. Parhaimmalta anniltaan konsertti oli nostalgiamatka. Uudemmat kappaleet eivät vielä sytyttäneet yleisöä, vanhemmat sitäkin paremmin.  

Paras anti on syytä jättää loppuun. Näin tapahtui. "Kom och håll om mig " ja "Jag klär av mig naken" sytyttävät yleisön. "Ängeln i rummet" menee jo hurmion puolelle. Varttunut yleisö tuntee taiteilijansa ja antaa jyrisevät kiitokset.

 

 

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Rumia miehiä





 

Päivän kohu-uutisesta muistui mieleen kohtaus muutama vuosi sitten vanhainkodin pihassa. Olin menossa tapaamaan iäkästä sukulaistani, mutta hän oli hieronnassa ja jouduin odottelemaan. Istuin pihapenkille lukemaan lehteä.  

Kohta siihen tassutteli tohveleissaan rollaattoriin nojaten pienikokoinen mummeli, selkä köyryssä, askeleet viisisenttisiä, villasukat sykkyrässä. Hän puhui itsekseen, katkeamatta. Olin havaitsevani puheessa kantahämäläistä murretta. Hän ei huomannut minua, vaikka ajoi rollaattorillaan aivan edestäni.  

Sitten hän ilmeisesti huomasi jalkani, jotka jouduin vetämään pois rollaattorin pyörän edestä. Hän pysähtyi, katsoi minua pitkään pää kallellaan. Puhe katkesi.  

Pitkään hän tarkasteli minua. Sitten hän jatkoi menoaan ja lausui arvionsa:  

- Kyä siin o ruma mies.

*   *   *   

Myöhemmin olen kuullut lohdullisemmankin arvion (tämän olen tainnut aiemminkin blogissani mainita, mutta tulkoon toistetuksi). Mainio sihteerini neiti B. arvioi kerran, että olen "kohtalaisen komea mies".   

Suomalaisen antama kehu ei koskaan ole varauksetonta, ei edes neiti B:n, vaikka hänessä on myös tanskalaista verenperintöä. Hän nimittäin jatkoi: "... ainakin nenästä ylöspäin".  

*    *    *   

Kahdesta arvioitsijasta on syytä luottaa enemmän jälkimmäiseen. Neiti B. on pätevä ja osaava miltei missä tahansa, miksei siis tässäkin.  Valokuvastani  sen voi todeta kuka tahansa, tosin siinä on kesäloman jäljiltä hieman enemmän hippimäisyyttä kuin normaalissa töölöläisessä kaupunkihabituksessani.   

Kai minun täytyy myöntää, että olen kerrankin samaa mieltä erään puoluejohtajan kanssa, jonka kanssa yleensä en ole samaa mieltä mistään. Hän sanoi, että Suomi on täynnä rumankomeita miehiä, jotka yleensä ovat luotettavia.  

Minkään puolueen vaaliehdokkaaksi en silti suostunut tälläkään kertaa, joten en päässyt mihinkään sosiaalisessa mediassa leviävään ryhmäkuvaan. Luulen, että oheisessa, löytämässäni kuvassa on niitä jotka suostuivat (piirtänyt Kimmo Taskinen HS-Teema 4-2009). Varma en ole, ja puoluetta en tietenkään tiedä.
 

 


 

tiistai 9. lokakuuta 2012

Rienausta?



 

Flunssapotilaan paraneminen on hieman edistynyt. Tärkeimpänä terapiana on ollut musiikki. Eikä mikään cd-levyiltä kuunneltu vaan aidoilta vanhoilta LP-levyiltä kuunneltu Beatles, Cream, Moody Blues, Jethro Tull ja Procol Harum.
Aivan erityisen tarkasti olen kuunnellut Beatlesin Valkoisen tuplan kappaletta Revolution 9. Syy kiinnostukseen on Helsingin Sanomissa lauantaina (6.10.) julkaistu Vesa Sirenin essee Pitkä tie Bésame muchosta Sibeliukseen.  Siinä kerrotaan, että John Lennon "lainasi" kappaleeseen Sibeliusta: " pa­ri tah­din­puo­li­kas­ta, jois­sa or­kes­te­ri su­kel­taa c-sä­ve­leen ja viu­lut ryh­ty­vät soit­ta­maan kor­keal­ta h-sä­vel­tä. Len­non tois­taa tä­män suu­ren sep­ti­min luu­pis­sa yhä uu­del­leen juu­ri en­nen sin­fo­nian vii­meis­tä tah­din­puo­li­kas­ta, jos­sa Si­be­lius päät­tää mes­ta­ri­teok­sen­sa C-duu­ri­kol­mi­soin­tuun."
Minun on tunnustettava, että musiikin teoria ei kuulu sivistykseeni eikä minulla näin ollen ole hajuakaan näistä suurista septimeistä ja muista. Mutta esseen kirjoittaja on ottanut huomioon meidät musiikki-idiootit ja johdattaa meidät käsi sekuntikellosta kiinni pitäen oikeaan paikkaan. Sibeliukset löytyvät 2 minuuttia 20 sekuntia ja 5 minuuttia 50 sekuntia kappaleen alusta. Sitten minun täytyi tietysti vielä kuunnella Sibeliuksen Seitsemäs sinfonia ja yrittää löytää lainan antaja sieltä. Vaikeaa oli.  

Tuli vaan mieleen, miten tällaiseen lainakäyttöön on suhtauduttu klassisen musiikin piirissä. Sibelius joutuu ikään kuin väärään ympäristöön. Rienaustako?  

Musiikkia kuunnellessani tarkastelen kirjahyllyjäni. Taas olen sen tosiasian edessä, että hyllyni ovat täynnä ja pitäisi raivata tilaa uusille kirjoille. Löytyisikö jotain divariin vietävää? Aloitan A:sta.  

Yhdestäkään en halua luopua. Sama koskee seuraavia aakkosia. F:n kohdalla pysähdyn. Otan esille Jalmari Finnen Kiljusen perhe -sarjan.  Niihin en ole vuosikymmeniin koskenut. Ei, en niistäkään voi luopua, ne ovat vanhoja ja arvokkaita.  

Selailen Kiljusia. Esiin tulee sivu, jossa on piirretty kuva Mannerheimista.  

Mannerheim on tunnetusti aina ajankohtainen. Olen lievän huvittuneena seurannut, millaisen pöhinän musta Mannerheim sai aikaan. Iltapäivälehtien lööpeistä olen tullut tietämään, että "kansa raivostui".  

Pikkuisen minulla oli hajua, mistä oikeasti oli kysymys. Tahallisesta provokaatiosta, tuomitsemisvietin herättelystä. Siinä onnistuttiin. Olisi kyllä ollut eduksi, että kelpo ideaan olisi saatu riittävä rahoitus, jotta olisi saatu tehdyksi laadukasta työtä.  

Onkohan Kiljusten Mannerheim aikoinaan aiheuttanut tuomitsemista? En tiedä, en löydä tietoa. Ainekset kyllä olisivat valmiina. Ei taida olla Mannerheimin arvovallalle eduksi, että hän myöntää vapaudenristin Kiljusen Plätälle ja ripustaa kunnianauhan Pulla-koiran kaulaan.  

Tekiköhän Lennon Sibeliukselle vähän saman kuin Finne Mannerheimille: sijoitti sankarit epätyypilliseen kontekstiin.
 
Tekisikö joku Kiljusista elokuvan? Saisivat iltapäivälehdet myynninlisäystä.  

Lähdeteos: Jalmari Finne: Kiljusen herrasväki partiolaisina - 1919. Kuvissa Mannerheimiin liittyvä teksti ja R. Rindellin piirtämä kuva. Ne saa klikkaamalla suuremmiksi.

 

torstai 4. lokakuuta 2012

Paha elämä



 

Flunssa iski. Tuli paha elämä: räkää, yskää, pientä kuumetta. Taisi käydä niin, että basilli lensi nenään kulttuurikävelyllä Tuusulan rantatiellä muutama päivä sitten. Sen siitä saa, kun on olevinaan kulturelli.
 
Ei tunnu auttavan edes kuuma rommi viinimarjamehulla maustettuna. Tai kyllä vähän auttaa, mutta vasta kun useamman kupillisen nautin. Varmaan se viinimarja.  

Kaivoin kirjahyllystäni ainoan siellä olevan lääkitystä koskevan painotuotteen. Se on kyllä aika vanha, vuodelta 1933, joten lääketiede on saattanut jonkin verran kehittyä niistä ajoista. Mutta toisaalta tämä Rovasti Heumannin kirjoittama esite on näköjään saavuttanut valtavan suosion, kuten kansikuvasta näkyy.  

Löysin tämän oppaan kesäasuntoni aitan ullakon valtavasta lehtikasasta. Siinä on 18 sivua täynnä opastusta kaikkien kuviteltavissa olevien tautien hoitoon. Pistän tähän pari näytettä. Kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi.  

Perehdyn nyt rovastin oppaaseen. Enköhän tästä tokene. Vieläköhän näitä tabletteja, tippoja ja pulvereita apteekista saa?

 

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Tiitiäisen lista




Tiitiäisen lista  

Lista, josta on paljon puhuttu ja meuhkattu. Tässä se tulee julkisuuteen. Dessu on avoimuuden kannattaja. Siinä ne ovat nähtävillä kaikki 17 nimeä, myös ne neljä, jotka on yritetty "unohtaa". Tätä listaa ei enää SUPOlta tarvitse kysyä.  

Lista löytyi kirjahyllystäni. Siinä se on ollut piilossa vuodesta 1995 (?) asti, jolloin sain sen listan laatijalta itseltään Urjalassa Pentinkulman päivillä.  
 
 

Lähde: Tiitiäisen pippurimylly / Rouva Rosmariinin yrttikeitto.  Laatinut Kirsi Kunnas 1991. 

Huomenna menen maustekauppaan, niitä on Hakaniemessä. Ostan jokaista, varsinkin salviaa, sillä se auttaa flunssaan, joka on päässyt yllättämään.

Kokeilkaapa, hyvää tulee.



 

tiistai 2. lokakuuta 2012

Hyvinvointia etsimässä



 

Osallistuin työpaikkakoulutukseen, vaikka ei olisi ollut pakko - meille puolieläkeläisille. Ajattelin, että menen vielä kerran, ihan piruuttani.  

Tavoitteita oli kaksi: 1) työyhteisön luovuuden ja yhteistyökyvyn kehittäminen sekä 2) käytössä olevan organisaatiomallin selkeyttäminen. Ensimmäistä osiota oli vetämässä tunnettu työyhteisökouluttaja. Jätän nimen hienotunteisuussyistä mainitsematta. Jälkimmäinen osio hoidettiin Vuoronvarausviraston omin voimin. Molempien osioiden yhteistavoitteena oli edistää henkilökunnan hyvinvointia ja jaksamista.  

Ulkopuolinen kouluttaja osoittautui hauskaksi henkilöksi. Hän kertoi vitsejä sekä hupaisia kokemuksiaan muista pitämistään koulutuksista. Hän innosti tunteiden näyttämiseen, kannustavuuteen ja kontaktinottoon. Hän pisti meidät istumaan eri järjestykseen kuin olimme itse asettuneet. Sitten piti eri keinoin ottaa kontaktia vieressä istuvaan, kertoa hänelle kädestä kiinni pitäen iloisia kokemuksia ja kannustaa häntä kertomaan iloisia kokemuksiaan. Se tuntui minusta vähän kuin laajennetulta versiolta vanhasta joululaulusta, siitä jossa otetaan sormella osoitellen kontaktia vieressä istuvaan: "Sii-inää ja mii-inää, sii-inää ja mii-inää". Sitten kertomusten ydinsanat kirjoitettiin lapulle. Lapuilta ne koottiin fläppitaululle.  

Huomion arvoista oli, että fläppitaululle. Työpaikassani on kannustettu välttämään Power Pointia. Sitä on saatu yliannos. 

Jälkimmäisen osion alussa fläppitaululle piirrettiin nelikulmioita ja kirjoitettiin sanoja niiden sisään. Nelikulmioiden väleihin piirrettiin nuolia. 

Siinä vaiheessa livahdin huomaamatta pois ja lähdin kotiin. En jaksanut enempää, jostain syystä en virkistynyt. Kotona kuuntelin Mozartia ja heti virkistyin. 

Kuvassa fläppitaulu. Jos joku välttämättä haluaa lukea nelikulmioihin kirjoitettuja sanoja ja nähdä nuolet ruutujen välissä, kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi. En kuitenkaan suosittele klikkaamista kenellekään. Kuunnelkaa mieluummin vaikka Mozartia.

 

maanantai 1. lokakuuta 2012

Kulttuurikävelyllä




 

Impulsiivisuus ei taida olla vahvimpia ominaisuuksiani. Kaiken pitäisi olla suunniteltua. Pidän tällaista luonteenpiirrettä harmillisena ominaisuutena, josta pitäisi oppia pois - viimeistään nyt puolieläkeläisenä, kun millään ei oikeastaan ole enää mitään väliä.  

Aloitin poisoppimisen tänään. Ajoin asioilla Järvenpäässä, ja paluumatkalla keksin, että nytpä poikkean Tuusulan rantatiellä.   

Minulla ei ollut hajuakaan, onko siellä mikään taloista auki vai ei. Mitä väliä! Kävelen rantatietä ja katselen. Tiedän kyllä Rantatien varrella sijaitsevien talojen historiaa.  

Pysäköin auton Aleksis Kiven kuolinmökin lähelle. Yritin mielikuvituksen siivin eläytyä vaivaisen mökin tapahtumiin 140 vuotta sitten. Toisella puolella tietä runoilija ja lehtimies Erkon suvun alkuhistorian tyyssija. Siitä ei kaukanakaan lepokoti, jossa Eino Leinoa yritettiin vielä kerran saada kuntoon. Vähän matkan päässä Pekka Halosen taiteen kotipaikka. Lopulta tien toisessa päässä vastakkaisilla puolilla suurten henkilödraamojen tyyssijat: Juhani Ahon, Vennyn ja Vennyn sisaren kolmiodraama. Ja Sibeliuksen Ainola. Taisi olla ajoittain vilkasta kulkemista näiden kahden talon välilläkin, eikä aina pelkästään päiväsaikaan.  

Impulssin toteuttaminen tuntui hyvältä. Pari tuntia siihen meni. Tuntui harmilliselta, ettei aikaa ollut mahdollista venyttää. Siinä olisi ollut aineksia viipyä vaikka kokonainen päivä. Olen kyllä ennenkin tätä tietä kulkenut, mutta täytyy tulla uudestaan paremmalla ajalla. Tämä tie on yksi suomalaisen kulttuurin suurista museoista.  

Klikkaamalla kerran tai kahdesti kuvan saa suuremmaksi.
 
 

 


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...