torstai 30. huhtikuuta 2020

Pienistä asioista


Näin ei ole koskaan ennen ollut. Maailmassa on virhe.

On tulossa vappu, mutta mitään ei ole tekeillä eikä suunnitteilla. Mihinkään en ole lähdössä, ketään ei ole tulossa käymään.

Voisiko mitään vielä keksiä? Tilaisinko tippaleipiä? Perunasalaattia ja nakkeja? Pullo samppanjaa ja naisten kenkä?

Ylioppilaslakki? Jossain kellarikomeron kätköissä sellainenkin ilmeisesti on. Koskaan en ole sitä sieltä esiin kaivanut, Luulisi että on puhtaana pysynyt, kun ei ole käytetty.


Vuodenvaihteen paikkeilla, vähän ennen kuin maailma meni rikki, tuli viesti, jossa kerrottiin, että vanhan kouluni perinne osuu nyt minuun ja luokkatovereihini. On kulunut puoli vuosisataa ylioppilaaksi tulostamme. Sen kunniaksi vanha koulumme kutsuu koko porukan kunniavieraaksi uusien ylioppilaiden lakkiaisjuhlaan.

Virallisen osan lisäksi olisi ollut iltajuhla. Ylioppilaslakki käskettiin kaivaa esiin. Ilman muuta olisin mennyt, mutta kaikki peruutettiin. Ei ole tietoa, korvataanko vahinko jotenkin. Esimerkiksi viettämällä 51-vuotisjuhla.

Vähän nuutunut olo tässä tulee, ei voi mitään. Olisin jo valmis muuttamaan maalle, mutta säätilan pitäisi parantua. Kävin siellä äskettäin päiväreissulla ja suunnittelin.

Heti alkajaisiksi tulee kaksi urakkaa. Siellä ei ole vaatimusten mukaista jätevesisysteemiä, joten olen tilannut urakoitsijan tekemään sen. Pikkujuttu, koska siellä ei ole vesivessaa. monttu saunaveden puhdistuspöntölle kuitenkin pitää kaivaa.

Samalla kaivurilla tilasin kaivettavaksi ojan myös rantamökille. Siitä aion tehdä vierasmajan, mutta sinne ei ole sähköä. Nyt kaivetaan likavesimontun lisäksi oja sähköjohtoa varten. Kaksi kärpästä kahdella iskulla.

On myös tiedossa päivämäärä lopulliselle muuttokuormalle Längelmäeltä. Nuoret reippaat apurini ajavat sinne muuttoautolla, kantavat valitsemani huonekalut ja suuren määrän kirjoja autoon ja ajavat ne uuteen kesäkotiini. Sen jälkeen en usko enää koskaan palaavani Längelmäveden rantakotiini. Uudella omistajalla on suuret suunnitelmat uudistaa kaikki. Tulisi vain paha mieli katsella sellaista. Vielä pahempi mieli kuin mitä nyt muutoinkin on.

Nyt pitäisi osata iloita pienistä asioista. Kaverini E. soitti aamulla ja sanoi, että taitaa olla tulossa hyvä päivä. Meni USB-piuha ekalla oikein päin.

lauantai 25. huhtikuuta 2020

Notkeus


Huoli näyttää olevan suuri. Olen itse hieman jäävi arvioimaan, onko se aiheeton.

Nuorisosarja on selvästi ottanut asiakseen tarkkailla touhujani. Epäilyn ydin näyttää olevan siinä, makailenko päivät pitkät sohvalla lukemassa tai lojun laiskanlinnassa katsomassa elokuvia. Sitä uhkakuvaa kohtaan on nyt ryhdytty tarmokkaisiin vastatoimiin.

Minulle tuotiin kuvassa näkyvät urheiluvälineet.



Ajatus on varmasti kulkenut sitä rataa, että näinä ikimuistoisina korona-aikoina en saa mitään liikuntaa, kun en uskalla lähteä ulos kämpästä. En enää edes luuhaa kaupungilla niin kuin tavallisina aikoina. En edes käy kaupassa, sillä ruokakassi tuodaan oven taakse.

Nyt siis reuhdon tällaisten outojen vehkeiden kanssa ja lisäksi vääntelen kroppaani epämukaviin asentoihin netissä mellastavan notkean näköisen naishenkilön komentojen tahdissa. Siinä touhussa kasvaa aito pelko, ettei tule mitään revähdyksiä, kramppeja tai nyrjähdyksiä.

Pelko ei ole aiheeton. Revähdyksiä voi tulla hyvin yllättävissä tilanteissa - minulla on omaa kokemusta. Nuorena opiskelijana kävin puhetekniikan ja äänenmuodostuksen kurssia. Siinä oli hyvin laajaliikkeisiä ja suurieleisiä harjoituksia, ja eikös vaan minulta keskellä klassikkorepliikkiä revähti alaselkä ja lonkka. Suuret eleet loppuivat siihen. Pari kuukautta klenkkasin hyvin kivuliain askelin. Muistan vieläkin ne mietteliääksi pysähtyneet ilmeet ja katseet, kun kaverit kysyivät, missä ihmeen touhussa minä olen noin pahasti vammautunut. Vastasin, että kävin puhetekniikan kurssin. Siinä ei tullut sitä oivaltavaa nyökkäysilmettä, että ai jaa, no ilmankos...

Tämä pelko on nyt palannut, mutta yritän pitää sen hallinnassa. Ehkä ruumiillinen kunto ja notkeus lisääntyy ihan terveellisellä tavalla. Unohtaa ei kuitenkaan sovi henkistä notkeutta. Ruumiin ja sielun on hyvä pysyä tasapainossa.

Mikäpä olisi ruumiilliselle rasitukselle parempi kaveri kuin runous. Siihen tarkoitukseen etsin aiheeseen liittyvää aineistoa. Sitä löytyi.

Näyterunoa siis lausun ruumiillisen rasituksen rinnalla. Runon jonkinasteinen ylevämielisyys ja pateettisuus on varmaankin kelvollinen osoitus henkisen notkeuden korkeasta tasosta?


tiistai 21. huhtikuuta 2020

Eivät sammaloidu


Katselin One World - Together at Home -virtuaalikonserttia, jonka suuri määrä maailmantähtiä Lady Gagan johdolla toteutti maailman viruskatastrofin auttamiseksi. Minut veti katsojaksi tieto, että esiintyjien joukossa on muutama vanha mestari, mm. Paul McCartney ja Rolling Stones.

Näiden rokkivaarien esiintymisistä on tullut tavaksi käyttää kulunutta fraasia, että vielä jaksavat sedät heilua. Mutta nyt eivät paljon heiluneet.  Rollareista Mick sentään vähän heilui, mutta Keith istui. Charlie rummutti tyhjää ilmaa. Eivät olleet edes samassa tilassa vaan kukin ties missä oman kameransa edessä. Mutta esitys oli hyvä, tuttu kappale You can´t always get what you want.

Viime kesänä Rollarit ja heidän ensimmäinen Suomessa käyntinsä tuli puheeksi erään mökkivieraan kanssa. Tällä vasta eläköityneellä arvovaltaisella naishenkilöllä Rolling Stonesiin liittyi nuoruusvuosien katkerin pettymys, sellainen joka jäytää sielua läpi vuosikymmenten.

Näin se meni. Rolling Stones oli uransa huikeassa nousukiidossa 1965, ja he olivat tulossa Suomeen, Yyteriin, juhannusaattona. Sinne piti päästä!

Mutta pääsemättä jäi. Nuori jyväskyläläisneiti oli suunnitellut liftaavansa Poriin. Mutta idea tyssäsi vanhempien vastustukseen. Mikään ei auttanut. Riita ja tappelu siitä tuli. Vanhemmat eivät päästäneet, vaikka nuorella neidillä oli ikää jo 15 vuotta.

Sen sijaan ajettiin mökille koko perhe juhannusta viettämään. Käristettiin makkaraa, poltettiin rannassa kokko. Arvatkaa miltä tuntui istua nuotiolla Leppälahdessa, kun tiesi, että samaan aikaan Yyterissä esiintyy ihana Mick.

Eivätkä riidat siihen loppuneet. Kohta alkoivat uudet tuulet puhaltaa pukeutumismuodissa. Nuori neiti hommasi minihameen.

Mutta ei kelvannut sekään kalkkiksille. Hieno hame sai jyrkän tuomion. Sellaisia eivät käytä muut kuin Herransa hyljänneet naiset. Meidän tytär ei käytä. - Asia oli kerralla loppuun käsitelty.


Minäkin muistan tuon juhannuksen, mutta en ollut lähdössä Yyteriin. Minä olin enemmän Beatles-miehiä. Mutta kyllä Stonesitkin iso juttu olivat. Katsokaa vaikka Suosikki-lehden myyntitilastoa juuri tuolta juhannuskuukaudelta. Siellä se on kolmantena. Ja katsokaa saman lehden lakanan kokoista julistetta samoilta ajoilta. Minulla on näitä 60-luvun Suosikkeja lakanoineen tallella kesäasunnon aitanvintillä iso pino. Valokuvasin julisteet talteen, jos vaikka sattuisi hiiri ne siellä rikki nakertamaan.


Ajatella, että siitä juhannuksesta tulee 55 vuotta. Aika paljon, täytyy myöntää. Mutta yhä Mickillä & kumppaneilla svengaa. Kyllä tämä porukka vielä maailmankiertueelle lähtee, näin uskon ja toivon. Helsingissäkin uusittu Olympiastadion taas täyteen!

Pääsin minäkin sitten muutama vuosi myöhemmin Stonesien konserttiin Råsundan jalkapallostadionilla Tukholmassa. Siellä minihameiset tytöt kirkuivat niin ettei soittoa juuri kuullut.



keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

Uhkarohkeaa


Kuten hyvin tiedetään, kaikki helpot ongelmat on jo ratkaistu.

Minulla oli jäljellä kaksi henkilökohtaisesti vaikeaa. Toisen niistä ratkaisin jo uhkarohkeutta osoittavalla tavalla. Toisen ratkaisee hallitus huomenna - ennakkotietojen mukaan myös uhkarohkeutta osoittavalla tavalla.

Minulle tuli asiaa markettiin, sellaista asiaa, jolle en voi lähettää junioriasianaisiani. Asian teki hankalaksi pelkuriluonteeni, joka ei tunne vaaran viehätystä. Uskallanko nousta bussiin ja ajaa Kannelmäen isoon markettiin?

Niinpä seisoin Ununu-talon viereisellä bussipysäkillä ja olin syvästi kahden vaiheilla. Päätin ratkaista asian sillä perusteella, kuinka paljon bussissa 41 on matkustajia. Jos vähän, nousen kyytiin, jos paljon, en nouse.
  
Parikymmentä oli. Pääsin penkille, jonka ympärillä oli tyhjää. Pidin toppatakin hupun päällä ja naaman silmiä myöten kauluksen alla.


                                                 (Kuva: Herbert Badham 1933)
Busseissa perinteisesti käytössä ollut vaitiolovelvollisuus on viime vuosina löystynyt, kun maahanmuuttajakuskien määrä on lisääntynyt. Nytkin Ruskeasuon varikon pysäkillä kuski vaihtui. Sisään astunut tumma nuori mies huikkasi iloisen tervehdyksen, ja me matkustajat ihan oikeasti vastasimme siihen.

Ilmiö on ollut jo pidempään havaittavissa. Voi sanoa, että menossa on tieteenfilosofiasta tuttu paradigman muutos siirrettynä suomalaiseen arkikäyttäytymiseen. Muutoksen vaikutuksesta monet kantasuomalaiset kuskitkin ovat ruvenneet rennoiksi ja nyökkäilevät ja sanovat -tos. Jopa minä huppuni suojassa havaitsin ynähtäväni. - Vieraiden kulttuureiden salakavalaa ujuttautumista, sanoisivat ne poliittiset tahot, jotka joutuvat kohtaamaan pelkonsa kaikkea vierasta kohtaan.

Matka sujui rattoisasti ja kohta oltiin Kannelmäessä. Ensin poikkesin Alkossa ostamassa olkalaukkuun kaksi pulloa Championia. Kassa ei kysynyt henkkaria, Olisi pitänyt kysyä, ei kai hän mitenkään voinut tunnistaa, olenko keskenkasvuinen teinipoika, sillä edelleen oli huppu päässä ja kaulukset pystyssä.

Sitten hoidin varsinaisen asiani kodinkoneosastolla. Paketti oli niin suuri, ettei sen kanssa voinut bussiin mennä, piti ottaa pihasta pirssi. Taas oli tummaihoinen kuski. Puhelias, suorastaan lörpöttelevä, ja erittäin auttavainen. Kantoi perillä pakettini sisälle aulaan hissin ovelle asti.

Nyt sitten jännitän kaksi viikkoa, tarttuiko virus. En usko, kukaan ei tullut lähelle, kukaan ei aivastanut, mihinkään en koskenut paljain käsin. Menin kokovartalosuihkuun heti kun kotiin pääsin.

Entä se toinen uhkarohkea päätös, se hallituksen?

Avaavatko he uhkarohkeasti Uudenmaan piiritystilan? Jos avaavat, pääsen ajamaan uuteen kesäkotiini, joka sijaitsee juuri ja juuri Uudenmaan rajan väärällä puolella, Kymenlaakson puolella. Jos eivät avaa, täällä istun ja mietin mielessäni Uuno Kailaan runoa "Raja railona aukeaa".

lauantai 11. huhtikuuta 2020

Aina samat jutut


Sen tiesi jo etukäteen. Samat tarinat kerrottaisiin taas.

Niin käy aina kun käyn tapaamassa iäkkäitä serkkujani. Siellä on seinällä muotokuva vuosia sitten pois nukkuneesta Vaasan-mummosta. Sen muotokuvan alla aina ruvetaan muistelemaan hassuja tapauksia, joita mummolle sattui.

Ja sattuihan mummolle. Hän oli Pohjanmaan ruotsinkielisiä ja siksi hänellä oli hieman hoono soomi, mutta kovasti hän yritti suomea puhua. Aina eivät sanat kuitenkaan osuneet aivan kohdalleen.

Mummo oli ruokakaupassa kysynyt sellaisia luumuja, joissa ei ole kiveksiä. Apteekista hän oli mennyt ostamaan pimppikiveä (ruots. pimpsten, suom. hohkakivi). Jossakin hän oli valitellut vuotavaa nenäänsä, kun ilmassa on niin paljon siitinpölyä.

Hyväntahtoisesti me päätä pudistellen nauroimme mummon kömmähdyksille. Voi sitä mummoa. Että pitikin sattua aina tällaisia noloja.

Ei siinä mitään, hauskoja tapauksiahan nämä. Ainoa vika niissä on, että samat jutut kerrotaan aina kun siellä käyn. Usein en ole käynyt, välissä on ollut vuosienkin taukoja. Viimeksi viime kesänä. Ensimmäisen kerran varmaan jo lapsena 1960-luvulla. Silloin mummo oli itse paikalla niitä sattumuksiaan kertomassa.

Kuvassa lisää kielellisiä epätarkkuuksia. Toistoa tämäkin, ei kuitenkaan mummoon liittyvää.



Kai me kaikki toistelemme samoja tarinoita. Naapurissani asuva vanharouva alkaa aina kahvikupin ääressä valokuva-albumien kera kertoa tarinoita lapsuutensa Terijoelta. Ex-sihteerini neiti B. kertoo hurjimmat moottoripyöräseikkailunsa pitkin Eurooppaa.

Minä ja lukiokaverini P. olemme tässä oikein hyviä myös. Kerran kesässä tavatessamme me kesäyön hämärässä saunan jälkeen virvokkeiden kera avaamme tietokoneelta vanhat kouluaikaiset valokuvamme ja muistelemme menneitä. Vanhat opettajamme, luokkakaverimme, parhaat kolttosemme, tyttöseikkailumme, kaikki ne samat aina, yhtäkään unohtamatta. Aina välillä jonkun uuden vanhan tapauksenkin muistaen, sillä kaikenlaista tapauksia niihin vuosiin mahtui paljon.

Toistoa, toistoa. Tässä blogissakin olen huomannut monta toistoa, kun olen talven mittaan omia vanhoja kirjoituksiani lukenut. Tähän on antanut aiheen se, että olen lukijatilastoista huomannut muutamankin lukijan käyvän läpi systemaattisesti vanhoja kirjoituksiani. Aina kun joku on avannut luettavakseen vanhan kirjoituksen, näen listasta sen otsikon. Jos jään ihmettelemään, että mitähän minä tuon nimisessä jutussa olen kirjoittanut, avaan sen ja katson. Kaikenlaista yllättävääkin on löytynyt, myös toistoa.

Onkohan se niin, että elämässä sattuu kaiken kaikkiaan niin vähän muistelemisen arvoisia tapauksia, ettei niistä riitä uutta muisteltavaa pitkäksi aikaa? Vai onko muisti niin armelias, että se jättää suurimman osan unohduksiin?

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Salaa tyytyväinen


Tuntuu se vähän oudolta, mutta ehkä siihen tottuu. Hesarikin siitä tänään kirjoitti.

On siinä yksilötasoinen myönteinen puolensa, niin kuin Annamari Sipilä häpeillen tunnusti. Vaikka on kollektiivinen huoli tulevasta, me introvertit osaamme salaa olla tyytyväisiä yhdestä asiasta.

Eristäytymisestä.

Ei tarvitse lähteä mihinkään, ei tarvitse ryhtyä mihinkään, ei ole sosiaalisia tapaamisia, ei kokouksia, ei kapakkareissuja, ei pakkoa mennä mihinkään. Ei edes lounaalle, kun ruoka tarjotaan kotona nenän eteen. Pelkona tietysti on, että tällaisesta asenteesta tulee vielä rangaistus, hyvin paha rangaistus.

Mitä introvertti sitten puuhaa kotonaan?

Hän katsoo elokuvia. Hän on ruvennut urakoimaan sarjoja. Kaikki uutuudet on vilkaistava. Tänään Karppi ja Tsunami.

Hän lukee kirjoja sohvalla selällään villasukat jalassa. Kirjoja on hyllyt täynnä, eivät kesken lopu. Hän lukee lehdet. Hesari ensin, takasivusta aloittaen, sitten Hbl. Oletuksena on, että näistä selviää aika nopeasti ja pääsee siirtymään vanhoihin lehtiin. Hyllyssä odottaa nippu 1960-luvun Suosikkeja ja nippu Suomen kuvalehtiä vuodelta 1939. Hieman epäpyhä yhdistelmä, mutta ei se mitään. Ei ole hyvä lukkiutua vain yhteen tyylilajiin.

Hesari kuitenkin yllätti sekä eilen että tänään, kuten viime aikoina silloin tällöin ennenkin. Niistä ei selvinnytkään selailemalla, sillä molemmista löytyi aivan kunnollisia laajoja artikkeleita. Tällä en tarkoita Hesarin kummallista maneeria puffata eräitä omituisia poliitikkoja.

Lauantaina HS antoi reilusti tilaa merkittävälle ruotsalaiselle kirjallisuusaiheelle, Alex Schulmanin uudelle kirjalle Bränn alla mina brev (Polta nämä kirjeet). Siinä kuvataan repivää mustasukkaisuusdraamaa, jonka osapuolia olivat kirjoittajan isovanhemmat Sven ja Karin Stolpe sekä Olof Lagercrantz, kaikki tunnettuja ja arvostettuja nimiä Ruotsin kirjallisuuden huipulta.

Aihe on kiinnostava, sillä tunnen hyvin kaikkien kolmen tuotantoa. Lagercrantzin olen jopa tavannut pari kertaa ja päässyt keskustelemaan hänen kanssaan, sillä hän vietti kesänsä Suomessa, Inkoon saaristossa sijaitsevassa kesäkodissaan. Sain jopa omistuskirjoitukset kirjoihini.


Mutta tällainen kolmiodraama oli uutta tietoa, joka avaa uutta näköalaa teoksiin. Tähän kirjaan on syytä perehtyä tarkemmin. Nyt saavat Suosikit ja Kuvalehdet hetkeksi väistyä.

Onneksi ei tarvitse lähteä mihinkään. On aikaa.



torstai 2. huhtikuuta 2020

Pelkkää harmia


Kahvi kylmää, pulla kuivaa. On elämä mennyt surkeaksi.

En ymmärrä, mikä kahvinkeittimelle on tullut. Se ei lämmitä kahvia tarpeeksi. Kädenlämpöinen on moneen paikkaan hyvä ja suositeltava, mutta ei kahviin.

Mutta toisaalta - on siinäkin puolensa, kun tarkemmin ajattelee. Kuumaa kahvia pitää aluksi aika hetki jäähdytellä, puhallella ja lusikalla sekoitella, ettei suu pala. Varsinkin ylähuulen keskiosa on vaarassa. Eikö sittenkin ole yksi ja sama, kumpi toteutuu. Kahvi, joka ei alun pitäenkään ole ollut kuuma vai kuumasta viileämmäksi jäähdytetty kahvi.

Kuivaan pullaan on kai pakko tottua. Juniorisarja ehtii käydä kaupassa korkeintaan kaksi kertaa viikossa, ja siinä ajassa kaikki pullat kuivuvat. Ihan sama vaikka söisi Marie-keksejä. Ne ovat minulle jotain käsittämätöntä. Miksi joku ostaa umpikuivia jauhotiivistelmiä? Eivät maistu millekään, mauttomia. Ei niistä tule kuin pahalle päälle.

Suomalaiseen julkisen tarjoilun ikiaikaiseen perinteeseen kuuluu kyllä kuiva pulla. Kuvassa yksi kokemus viime kesältä erään museon kahvilasta pohjoisella Pirkanmaalta. Jätän paikan nimen hienotunteisuussyistä mainitsematta, sillä se ei ollut muinaisia leivonnaisia esittelevä museo vaan siellä oli aivan muuta kiinnostavaa katsottavaa. Ettei menisi mitättömän pullan takia museon maine.



Eilinen aamupuuro oli kyllä mikrossa lämmitettynä tavanomaisen kuumaa ja pakastemustikat kylmiä. Mutta ei hyvin mennyt sekään. Ensin luulin, että mustikoiden seassa oli hiekanjyvä. Mutta kohta alkoi selvitä, että hampaasta oli irronnut pieni siru vanhaa paikkaa.

Sellainen harmittaa vaikka vaurio onkin vähäinen. Ei oikeastaan haittaa yhtään. Nyt jäin miettimään, pitäisikö lähettää hammaslääkärille viesti ja kysyä, voiko vaurion korjaamisen jättää myöhemmäksi, viruskriisin jälkeiseen aikaan, ettei nyt tarvitsisi moisen takia lähteä Kannelmäkeen.

Sähkövehkeiden kauppaan en nyt lähde ostamaan uutta kahvinkeitintä. Tyydyn toistaiseksi siihen kädenlämpöiseen kahviin. Pullaa en enempää juniorin kauppalistaan kirjoita. Keksejä en ala syömään, sillä niistä minua on varoiteltu:  älä syö transrasvaa. Kuva näyttää, mihin tänään siirryin. Kelpaa kahvi näinkin.