Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sohvi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sohvi. Näytä kaikki tekstit

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Me nipottajat



 

Kun tyttärentyttäreni Sohvi oli pieni, hän oli kertonut dagiksen tädeille, kuinka mahdottoman pikkutarkka mofa hänellä on. Mikään ei mofalle kelpaa.    

Nipottajan maine minulle tuli siitä, kun luin hänelle usein iltaisin kirjoja. Lukemisen lopuksi kirja vietiin paikalleen kirjahyllyyn. Välillä Sohvilta meni kirja hyllyyn ylösalaisin ja minä huomautin asiasta. Ei kirjaa saa laittaa hyllyyn niin päin, että joutuu menemään käsinseisontaan voidakseen lukea kirjan selustasta sen nimen.   

Sohvin mielestä kirja löytyi kyllä muutenkin. Hän tiesi tarkasti kaikkien hyvien kirjojen paikan hyllyssäni.  

Maineeni kasvoi entisestään, kun olimme lähdössä johonkin mutta myöhästyimme niin joutavan syyn vuoksi, että olin lähtiessä huomannut, että Sohvin kengät olivat väärässä jalassa. Eikä vaan yksi kenkä vaan molemmat. Siihen tuhlaantui aikaa. Kyllä olivat dagiksen tädit ihmetelleet, kun kuulivat.  

*   *   *    

Olin eilen kyläreissulla Keravalla. Isännän kanssa innostuimme pelaamaan šakkia yömyöhään ja nautimme siinä sivussa hieman dopingia tuloskunnon parantamiseksi. Talon emäntä ei tainnut viihtyä seurassamme vaan meni aikaisin nukkumaan.  

Jossain vaiheessa yötä meille tuli hiukopalan tarve. Keittiöstä löytyi leipää. Juustopala ja meetvurstiviipaleet löytyivät jääkaapin hyllyllä olevista Aino-jäätelöaskeista. Nautimme kunnon yöaterian.  

Aamiaisella emäntä oli hapan: taisi pojilla mennä yöllä tolkku pois.   

Tätä epäilyä yritimme torjua. Mielestämme kaikki sujui hyvinkin maltillisesti. Mutta ei auttanut. Jääkaapista löytyi  kiistämätön todistusaineisto.  

Juustoa ja meetvurstia sisältäneiden jäätelöaskien kannet olivat menneet sekaisin. Suklaajäätelöaskin kansi oli hillajäätelöaskin päällä ja päinvastoin. (Kuvassa ne on palautettu takaisin oikeaan järjestykseen).  

*   *   *    

Jostakin muistin sopukoista palautuivat mieleen ne Sohvin kirjat ja kengät ja dagiksen tädit.

 

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Lahjoista parhain



Pieni tyttärentyttäreni Sofia (Sohvi) ei ole enää niin pieni kuin haluaisin. Hän täyttää kohtapuoliin 11. Pitäisi keksiä syntymäpäivälahja.   

Se ei ole enää niin helppoa kuin ennen. Ennen sain aina hyvissä ajoin vihjeen. Välillä leluja, välillä satukirjoja. Nyt ei enää tarvita leluja eivätkä kirjatkaan ole enää satuja.  

Nyt toivomus on saada rahaa.   

Se tuntuu vähän arkiselta. Toisaalta ymmärrän, niin kai se itse kullakin on mennyt. Tulee halu päättää itse, mutta se halu ei voi toteutua ilman henkilökohtaisessa päätösvallassa olevia käyttövaroja. Siispä lähetän rahaa. 

*   *   *    

Aikuiselle lahjan keksiminen on vielä vaikeampaa, sillä rahaa ei ole soveliasta antaa - korkeintaan voi antaa lahjakortin. Äijille voi tietysti aina antaa pullon laadukasta juomaa - paitsi niille äijille, joilla näyttää juomaa kuluvan turhan paljon muutenkin. Sellaisiakin on muutama tuttavapiirissäni.  

Minä sain aikaisemmin syntymäpäivinä yleensä kirjoja, en pullolahjoja, sillä kaikki tuttavani tietävät, että väkevistä en piittaa eikä kaljakori tai sixpäkki oikein sovellu käärittäväksi lahjapaperiin. Vähitellen kirjalahjat ovat kuitenkin vähentyneet. Yksi sanoi syyksi sen, että minullahan näyttävät olevan jo suunnilleen kaikki maailman kirjat hyllyissäni.  Vaikeaksi on siis mennyt keksiä minulle lahjaa.

Muutama vuosi sitten sain kuvassa näkyvän esineen syntymäpäivälahjaksi konttorin naisilta. Sen päälle pitäisi mennä makaamaan selälleen ilman paitaa. En ihan tarkkaan muista, miksi niin pitäisi tehdä - kyllä se minulle selitettiin. Jotenkin se liittyi terveyteen ja hyvinvointiin. Muutaman kerran niin teinkin, mutta se teki kipeää. Homma jäi ja piikkimatto unohtui kaapin päälle.  

Nyt kun muistin, otin sen esiin ja aion päättäiväisesti kokeilla uudestaan.


keskiviikko 31. elokuuta 2011

Ei vettä, rantaa rakkaampaa


Runebergistä on melskattu. Dessu, jolla tunnetusti on kieroon kasvanut luonne, tuntee sielussaan outoja mielihyvän värähdyksiä aina, kun joku keksii uuden näkökulman johonkin itsestäänselvyyteen, kuten nyt tämä dosentti Maamme-lauluun. Sellaisesta virkistyy kummasti. Näyttää moni muukin virkistyneen.

Dessu kuuluu sukupolveen, joka joutui keskikoulussa lukemaan Vänrikki Stoolin tarinat alusta loppuun. Niitä lausuttiin ääneen, muutamakin runo piti opetella ulkoa. Touhusta jäi vastenmielisyys kirjaa ja Runebergia kohtaan.

Myöhemmin kirjallisuuden opiskelijana luin kirjan uudestaan, tällä kerralla alkukielellä. Lukuelämys oli yllättävästi toisenlainen, parempi, jotenkin kepeämpi, vähemmän pateettinen. En moiti Otto Mannisen (tai Paavo Cajanderin) suomennosta, mutta jotain luontevampaa ruotsin kieli tarjosi.

Kaipa niiltä ajoilta Dessun sieluun jäi pieni ripaus kansallisromantiikkaa, kaiken muun romantiikan täydennykseksi. Ei paljon mutta jotain kuitenkin. Siinä on varmaankin selitys sille, että Dessu vei kesäkuumalla tyttärentyttärensä Sofian ajelulle Runebergin jälkiä katsomaan. Matkalla kävi yllättäen mutta kiistämättömästi toteen, että kyllä Runebergillä on haitallinen vaikutus nykylapsiin, jos toki aikuisiinkin. Ainakin yhdestä näkökulmasta, joka ei kuitenkaan ole sama kuin tällä dosentilla.

Sofia eli Sohvi on 9-vuotias ja asuu Brysselissä. Kesäksi hän tuli Suomeen ja asui vuorotellen molempien isovanhempiensa luona ensin Kallaveden ja sitten Längelmäveden rannoilla. Minä vein hänet Ruovedelle. Sekin on pohjoista Pirkanmaata, samoin kuin kesäkotini Längelmävesi. Matka ei siis ollut kovin pitkä.

Ruovedellä Ritoniemen kantanossa Runeberg vietti kotiopettajana vuoden 1825. Sieltä hän löysi esikuvan vanhalle vänrikille. Ruovedellä on kirkon eteen pystytetty Runebergin muistomerkki, siellä on laatta Ritoniemen kartanon seinässä ja ennen kaikkea siellä on Runebergin lähde, jonka reunalla hänen kerrotaan usein istuneen haaveilemassa nuoren miehen haaveitaan.

Sen lähteen tiedetään inspiroineen runoilijaa kirjoittamaan yhden tunnetuimmista runoistaan, joka alkaa sanoilla ”Sua lähde kaunis katselen” (”Jag sitter, källa, vid din strand”)

Dessu on poikennut lähteellä ennenkin, Sohville kerta oli ensimmäinen. Tarkoitus oli mennä ottamaan lähteestä pulloon kylmän raikasta ja terveelliseksi kehuttua juomavettä helpottamaan janoa. Autoilu kuumana kesäpäivänä vaatii virkistystä, eikä kaupan limsa ollut kiinnostavaa, kun luvassa oli tällaista kulttuurihistoriallisesti kiinnostavaa nestettä. Runebergin kirjoittamaa laulua kuuntelimme autossa levyltä, sillä sen sävel oli aivan liian vaikea Dessun itsensä laulettavaksi. (Kehtaan laulaa ääneen tyttärentyttäreni kuullen ainoastaan ”Isoisän olkihatun” ja ”Kulkurin valssin”, en muita.)

Niinpä tulimme lähteelle pullojemme kanssa. Lähde sijaitsee rehevän kasvillisuuden ympäröimänä, varjoisassa paikassa, vähän kuin viidakossa. Otimme valokuvia (ne saa klikkaamalla suuremmiksi). Mutta sitten huomasimme kyltin.

Pitikin mennä läheiseen ravintola Lieraan juomaan. Siellä oli tarjolla mustaa amerikkalaista nestettä, jota ei voi terveelliseksi kutsua.

* * *
Lähteellä

Sua, lähde kaunis, katselen
likellä vettäsi,
kuin pilven varjot vaeltavat
kuvastimessasi.

Kas, tuol on pilvi loistava,
ihana, kaunoinen;
jo lähti pois pakenemaan -
hyvästi, varjoinen.

Mä näitä nähden aattelen
mun omaa sieluain.
Niin moni pilvi kultainen
noin senkin jätti vain.
(suom. Elias Lönnrot säkeet 1-2, P.J. Hannikainen säe 3)

Vid en källa

Jag sitter, källa, vid din rand
och ser på molnens tåg,
hur, ledda af en osedd hand,
de växla i din våg.

Der kom en sky, den log så röd
som rosen knoppen ler;
farväl, hur snart farväl den bjöd
för att ej komma mer.

Jag tänker, när jag ser dig så,
uppå min egen själ:
hur mången gyllne sky också
har bjudit den farväl.





maanantai 30. toukokuuta 2011

Joutilaisuuden ylistys

Dessu on vastoin tapojaan ollut liikkeellä koko viikonlopun. Yleensä hän mieluummin makoilee sohvalla joutopäivät.

Aktiivisuuden syy on ollut Kaisaniemen puistossa pidetty Maailma kylässä -festivaali, jonka tarjontaan olen monipuolisesti tutustunut. Olen kuunnellut musiikkia monista maista ja nähnyt monenlaisia muita esityksiä, olen syönyt kongolaista ruokaa, olen tutustunut taiteisiin maailman ääriltä. Hieno tunnelma ja yleisöä valtavasti, kymmenin tuhansin molempina päivinä. Tämä on Helsingin alkukesän hienoimpia perinteitä.

Sunnuntai-illaksi ehdin vielä poiketa Finlandia-taloon kuuntelemaan amatöörejä johtamassa sinfoniaorkesteria. Ylen Maestro-ohjelmasarja oli finaalivaiheessa. Vaikka asiantuntemukseni musiikkiasioissa on kelvotonta tasoa, uskallan silti arvioida, että parempiakin kapellimestareita olen elämäni varrella osunut kuulemaan.

* * * 
Tämä olikin viimeinen Helsingin-viikonloppuni tällä kertaa. Olen kesäkuun alusta siirtymässä maaseudun asukkaaksi. Tavoitteena on taas kerran viettää pääosa kesästä vanhassa torpassani Längelmäveden rannalla pohjoisella Pirkanmaalla.

Ihan täyttä kolmea vapaata kuukautta en ole ylitöilläni, projekteillani ja muilla keplotteluillani onnistunut saavuttamaan, mutta ei se kauaksi jää. Alkukesän kirjoittelen etätyönä joitakin tilauksessa olevia tekstejä ja pistäydyn muutaman päivän työmatkalla Berliinissä. Elokuun loppupuolella on myös joitakin osa-aikaisia työtehtäviä, mutta siinä ne sitten ovatkin. Muun ajan olen joutilas.

Vieraita Längelmävedellä kulkee kaiken kesää, melkein kaikkina viikonloppuina ja välillä arkipäivinäkin. Minulla on hyvät majoitustilat käytössäni. Torpan vanhassa hirsisessä aittarakennuksessa on viisi vierekkäistä ”huonetta” ja kussakin useita sänkyjä, joten isompikin porukka saa kelvollisen yöpymispaikan. Siksi olenkin voinut kutsua Vuoronvarausvirastosta koko oman osastoni väen elokuussa rapujuhlille.

Pääkaupungin lentokentälle ja satamiin minulla tulee taas monta ajoa, sillä vieraita tulee pitkin Eurooppaa, työn kautta tutuksi tulleita. Aivan äskettäin sain vahvistuksen, että Barcelonasta tulee jo kolmantena kesänä vierailulle kaksi herraa, jotka ovat poikkeuksellisen innostuneita suomalaisen kesäyön tunnelmasta. Innostuksen ydinkohta on suomalainen tanssilava ja tango. Viime kesän  tanssimenestys oli heille ikimuistoinen. Toiveena on, että kokemus toistuisi taas. Joten tässä tulee vihje pirkanmaalaisille tanssitaitoisille neidoille: paikka on mitä todennäköisimmin Rönnin lava ja aika juhannuksen jälkeinen viikko. Sillä varauksella, että siellä on silloin toiveiden mukainen esiintyjä. Muussa tapauksessa joku muu lähiseudun lava.

Käymään tulee tietysti myös teinivuosieni ihastus Sandra  Ruotsista, kuten melkein joka kesä vuosikaudet. Ensikertalaisia kävijöitä tulee kolme vierasta Birminghamista. Vaikea ennustaa, miten britit pärjäävät suomalaisessa kesäyössä.

Vieraiden listassa kunniapaikalla on tietysti tyttärentyttäreni Sofia , joka tulee Brysselistä pitkälle lomalle. Hänen kanssaan soudamme varmasti taas saareen uutta aarretta etsimään.

* * * 

Vapaa-aikanaan Dessu lukee ja hoitaa yrttimaataan. Lisäksi hän kiertää taiteen perässä pitkin ja poikin maata. Tavoite on päästä Sodankylän filmifestivaaleille, mutta onnistuminen on vielä epävarmaa. Lähiseudun taidenäyttelyt ja -tapahtumat onnistuvat varmasti.

Laidunkauden aloituskirjaksi olen jo pakannut muuttokuormaan Tom Hodgkinsonin Joutilaisuuden ylistyksen. Sen idea vastaa hyvin nykyistä asennettani. Kirjassa on kutkuttavan hyvältä tuntuvia otsikoita, sellaisia kuin ”Myöhään nukkumaan”, ”Velttoile huviksi ja hyödyksi”, ”Nokoset”, ”Herääminen on työlästä” jne. Tiedä sitten, tarjoaako teos mitään uutta oivallusta. Tuollaiset tuntuvat tutuilta ilman kirjaakin.

Dessun blogi siirtyy nyt kesätauolle, joka kestää syksypuolelle. Läppäri tulee kyllä mukaan mutta en usko sitä käyttäväni, ellei kohdalle osu aivan poikkeuksellisia olosuhteita, kuten sadetta. Normaalioloissa istun mieluummin laiturilla kuuntelemassa kesäyön ääniä. Jos kesän seikkailuista hengissä selviän, palaan tänne taas.

Toivotan lukijoilleni hyvää kesää ja erityisesti kiitän niitä, jotka ovat viitsineet kirjoituksiani kommentoida. Kommentit ovat olleet suuri ilonaihe.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Epämiehekästä

Kesänaapurini Tarmo Y.  Längelmävedeltä kävi messureissulla Helsingissä ja poikkesi ohimennen Töölöntorin nurkalla. Toi tuliaisiksi kimpaleen hirvenlihaa. Itse väitti kaataneensa syksyn jahdeissa.

Joskus vuosia sitten Tarmo kyseli, eikö Dessu haluaisi liittyä hirviseurueeseen. En halunnut. Syykin tuli sanotuksi: minulla ei ole pyssyä eikä edes lupaa. Tarmo sanoi, että ei hän pyssyhommiin minua kysykään vaan kulkemaan mukana metsässä, katselemaan, auttamaan vaikkapa kahvinuotion hoitamisessa, nauttimaan syksyisen luonnon tunnelmasta.

En innostunut, mutta syytä en Tarmolle kehdannut sanoa. Kaikkein perimmäisin ja noloin syy on, että minusta ei olisi edes katselemaan hirvien tappamista. Minusta ne ovat niin söpöjä.

Tiedän, tiedän. Hirviä on paljon ja niitä pitää vähentää. Ei siinä mitään, hyväksyn sen ja olen allekirjoittanut Tarmon metsästysseurueelle lupalapun, että saavat metsästää minunkin maillani, jos hirvi sinne juoksee. Ja juokseehan se, olen usein nähnyt hirven kesäkotini pellon reunalla.

Mutta minä, sentimentaalinen hölmö, en pysty olemaan mukana metsästyspaikalla. Varmaankin yrittäisin jollakin konstilla varoitella hirviä vaarasta. ”Unohtaisin” vaikkapa kännykän pirisemään, että ymmärtäisivät juosta pois.

En tällaiselle helläsieluisuudelle osaa oikein järkiperusteita esittää. Pystyn laittamaan madon koukkuun ja onkiman kalan - olen jopa opettanut tämän taidon tyttärentyttärelleni Sofialle. Pystyn käyttämään häikäilemättä jopa niin järeää asetta kuin kärpäslätkää.

Ei se ole kiinni edes herttaisesta ulkonäöstä, mikä yleensä tarkoittaa eläimen karvaisuutta. Pystyn virittämään hiirenloukun kesäkotini kellariin. Olen pikkupoikana jopa surmannut ritsalla räkättirastaista naapurin mansikkamaalta - vieläpä ansaintatarkoituksessa, sillä hän maksoi markan jokaisesta vainajasta.

Mutta suunnilleen siihen se sitten loppuukin. Muutama kesä sitten Tarmon kissa teki pennut minun torppani tallin vintille. Tarmo lupasi hoitaa niiden lopetuksen kunhan ehtii. Minulla heräsi epäily, että osaakohan Tarmo tehdä sen laupiaalla tavalla - puhui jostakin seinään heittämisestä. Minä keräsin pennut koriin ja vein heidät paikkakunnan eläinlääkärin piikitettäviksi. Ei ollut edes halpaa.

Tarmo ihmetteli, mihin pennut ovat kadonneet. En kehdannut tunnustaa.

En kuitenkaan osaa tuntea noloutta, vaikka minulta tällainen maskuliininen tappajanvaisto puuttuukin. Ja kyllä siitä hirvenlihasta tulee herkullinen keitto. Ei sen syömisessä mitään ongelmaa ole.

torstai 2. joulukuuta 2010

" ne talot ovat tyhjentyneet..."

Pakkasella tulee kaipuu kesään. Muistoihin nousee tapauksia niiltä päiviltä, jotka olivat täysin toisenlaisia kuin pimeä ja hyytävä nykyhetki.

¤ ¤ ¤ 

Viime kesänä Dessu ajoi Kuopiosta Jyväskylän kautta Längelmävedelle. Kesän kuumimmat päivät olivat juuri silloin laskeutuneet yllemme. Kyydissä oli Dessun kahdeksanvuotias tyttärentytär Sohvi, joka oli saapunut Brysselin-kodistaan isoisiensä luo kesänviettoon. Tästä ajomatkasta kirjoitin äskettäin.
(ks. 16. syyskuuta julkaisemani kirjoitus ”Aarretta etsimässä”).

Olennainen yksityiskohta matkanteossa oli sopimus, että pysähdymme uimaan jokaisessa tien varrella näkyvässä järvessä. Niitä riittikin.

Vähän Jyväskylän jälkeen poikkesimme reitiltä syrjään. Se oli minun ideani, sillä halusin näyttää Sohville erään vanhan syrjäisen talon, jossa vietin monta kesäistä viikkoa pikkupoikana. Vanha sukulaistalo on nyt ollut jo neljännesvuosisadan asumattomana ja asukkaat kymmenkunta vuotta haudassa. Talo on vielä jotenkuten pystyssä mutta se on surullinen näky. Pihamaa ja pellot ovat pöheköityneet, paikat repsottavat, ihmiselämän merkit ovat poissa. 

Pihakivellä istuen Dessu kertoi Sohville muistojaan.

Talossa asui Esko, viisikymppinen vanhapoika, äitini sukulainen. Hänellä oli muutama lehmä, hevonen, lampaita, kanoja, koira ja kissa. Hänellä oli myös piika, Hilja. Kotona muistan puhutun, että Hilja on jotenkin ”elää synnissä”.. En oikein ymmärtänyt vaikka sanan merkitys olikin alakoulun uskonnontunneilla tullut hämärästi selvitetyksi.

Muistan hetken, kun minut tuotiin kesänviettoon. Oli ilta, Hilja teki voileipiä. Hän halkaisi ruisleivän ja levitti paksulti voita palasten päälle. Maidon hän haki ulkokellarista, ”kuopasta”. Sitten Hilja sanoi hiljaisella äänellään: ”Siunaa Jeesus ruokamme”, vaikkei itse syönytkään. Hilja katseli vierestä kun minä ja Esko söimme leipiä. Hilja oli nimensä mukaan lähes puhumaton ihminen - luulin nimen tulleen siitä. Leipä ja maito maistuivat niin että muistan maun vieläkin. Kaupungin kauppamaito ei vetänyt vertoja.

Tuvassa oli hirsiseinät, ja sitä kiersi leveä hirsipenkki. Yhdellä seinustalla oli leivinuuni. Seinällä riippuivat vierekkäin enkelitaulu ja mandoliini ja iso kehystetty taulu, jossa oli vanha partainen mies, vähän kuin joulupukki. Piirongin päällä oli pienempiä kuvia, yhdessä minä vanhempieni kanssa.

Esko-setää ei paljon näkynyt. Hiljainen hänkin oli ja touhusi enimmäkseen ulkotöissä. Hilja hoiti sisätyöt ja eläimet. Hilja opetti minut lypsämään. Ei siihen sanoja juurikaan tarvittu. Sain sanattoman mallin ja kärsivällisen opastuksen. Opin sen taidon ihan oikeasti, uskoisin osaavani vieläkin, vaikka en ole vuosikymmeniin päässyt kokeilemaan. Tuvassa oli myös veivattava vekotin nimeltä separaattori. Hilja näytti, mitä sillä tehdään. Oli myös kirnu. Sillä tehtiin se leivän päälle levitetty herkullinen voi.

Eskon kanssa pääsin kalastamaan. Lähellä oli järvi ja saunarannassa oli hyvältä tuoksuva soutuvene - siinä oli sama tuoksu kuin Jyväskylän rautatieasemalla. Vuorotellen soudimme, vuorotellen vedimme pitkääsiimaa tai nostimme katiskat. Rannalla oli pöytä, jolla Esko perkasi kalat, ja kissa istui vieressä odottamassa syötävää. Perkaamistaitokin olisi ollut hyvä oppia, mutta niin ei käynyt. Eskosta ei ollut opastajaksi - hän teki itse.

Kissan nimi oli Nallikka ja se oli jotenkin äkäistä sorttia. Syliin sitä ei saanut, se tappeli vastaan ja pakeni aitan alle. Kerran se raapaisi minua pahasti kädensyrjään. Siinä näkyy vieläkin arpi yli puolen vuosisadan takaa.
Totuin elämään ja kulkemaan talossa, sain vapaasti mennä mihin tahdoin. Navetta ja talli olivat mieluisia, aitat ja riihi olivat jännittäviä tutkimuskohteita. Vain yksi paikka oli suljettu, sinne oli ovi kiinni. Se oli tuvan viereinen huone. Ovenraosta näin, että siellä oli vaaleat tapetit ja leveä sänky, sinne Esko ja Hilja menivät nukkumaan. Minä asuin vinttikamarissa. Sinne mentiin eteisestä jyrkkiä portaita. Ne olivat niin jyrkät, että Hiljan oli niitä paha nousta. Ylhäällä oli vaikka mitä vanhaa tavaraa. Siellä minä makoilin pienen ikkunan ääressä ja luin Pekka Lipposia.

Ruoaksi Hilja laittoi yleensä perunaa ja soosia. Se maistui. Iltapäivällä pidettiin kahvipaussi, mutta minulle ei kahvi maittanut, Hiljan leipoma pulla kyllä maittoi. Kahvin tilalle minulle kaadettiin isosta lihavasta pullosta vaarinkaljaa. Se vaahtosi ja maku jäi mieleen. Esko tarjosi välillä askista vanhanpojanpastilleja - tai ”-pastillereita” niin kuin hän itse sanoi. Hän kun oli sellainen vanhapoika. Ne olivat valkoisia soikeita, eivät kovin hyviä, mutta kyllä niitä söi. Hilja tarjoili joskus herkuksi sokeripalan.

Ainoa kerta, kun Esko innostui puhumaan, oli silloin kun kysyin, kuka se joulupukin näköinen setä siinä taulussa on. Hilja meni pois mutta Esko alkoi kertoa, että ei se ollut sukulainen vaan ulkomaalainen mies, joka on köyhien ihmisten puolella kaikkia ilkeitä herroja vastaan. Hyvä mies, joka on kirjoittanut paljon viisaita kirjoja. Se mies lupaa antaa valtaa työmiehille. Ja myös naisille, sitä muistan Eskon erityisesti painottaneen.

¤ ¤ ¤
Muistelin Sohville oloani tässä talossa, kun istuskelimme siinä pihakivellä. Sisälle emme päässeet, sillä ovi ja ikkunat oli laudoitettu kiinni, mutta osoitin kellarikuopan, josta Hilja haki maitoa, osoitin aitanalusen, johon Nallikka meni karkuun, näytin haavan arven kädenreunassani. Näytin vintin ikkunan, jonka ääressä luin Lipposia. Näytin, missä ennen oli riihi ja aitta. Sitten menimme rantaan. Saunaa ja venettä ei enää ollut mutta järvi on. Kävimme uimassa ja sitten jatkoimme matkaa kohti nykyaikaa.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Mannapuuroa ja mansikkaa

Pirkanmaa on perinteisesti rauhallista seutua, mutta jopa siellä saattaa kesäisin esiintyä ukkosmyrskyjä. Tuli elokuun alun pimeä yö, kun salamointi valaisi etelänpuolisen taivaanrannan. Ukkonen nousi jostakin Roineen suunnalta. Sieltä se aina nousee, siitä minulla on vuosikymmenien kokemus.

Dessu oli saunonut ja istunut iltaa vanhan kaverinsa Hermusen kanssa. Hermunen on peto heittämään löylyä mutta silti ihan mukava mies, vaikka onkin insinööri. 

Kylässä oli myös Sohvi, Brysselistä vaarilaan lomalle tullut kahdeksanvuotias tyttärentytär. Hän kuitenkin meni aikaisin nukkumaan eikä tiennyt mitään ukkosesta.

Hermunen ymmärsi heti salamoinnin huomattuaan, että nyt pitää hakea taskulamppu tai kynttilöitä esille. Insinöörin epäluottamus tekniikkaan taitaa olla suurempi kuin meidän tavallisten tallaajien. Oli syytä varautua sähkökatkoon. Umpipimeässä olisi vaikea löytää sisälle tupaan saati sitten oikeaa huonetta ja omaa sänkyään.

Dessu haki taskulampun mutta patterit olivat lopussa. Kynttilä löytyi mutta vain yksi. Lisäksi hain tulitikkuaskin ja kynttilänjalan. Se on kolmihaarainen, itse koulun veistotunnilla noin kymmenvuotiaana valmistamani. Pistin ne porstuan ovensuun hyllylle, sen löytää käsikopelolla, tulipa kuinka pimeää tahansa. 

 Ja pimeys tuli.

Ukkonen riehui aikansa ja meni sitten matkoihinsa. Jossain idempänä se aiheutti pahaa tuhoa, mutta meillä päin ei tullut suurempaa vahinkoa. Mutta siitä emme vielä yön pimeydessä tienneet.

Tuli aika mennä nukkumaan. Sähkö oli edelleen poikki. Vattenfallin miehet olivat varmaan metsissä etsimässä linjoille kaatuneita puita. Työ on varmasti vaikeaa pimeässä kaatosateessa.

Aamuyöstä muutaman tunnin nukkumisen jälkeen tuli äkkiherätys. Iso ääni. Ensimmäinen unensekaisen säikähdyksen isku oli, että nyt salama osui mökkiin. Mutta heti perään tajunta löysi vaihtoehdon. Ei ukkonen tuota tällaista ääntä. Jotain muuta on tapahtunut.

Sähkö oli palannut. Vattenfallin asentajat olivat löytäneet vikapaikan. Radio tuvan nurkassa oli pamahtanut päälle. Volyymi oli suurella, Sohvi oli sitä illalla kuunnellut ja sähkön katketessa se oli jäänyt päälle.

Joku lauloi radiossa ”Mannapuuroa ja mansikkaa, juuri oikeenlaista kemiaa…”

torstai 16. syyskuuta 2010

Aarretta etsimässä

Längelmäveden hellekesän vieraiden virrassa yksi oli erityisen odotettu. Hän tuli Brysselistä. Hänen nimensä on Sofia (”Sohvi”) ja ikää hänellä on kahdeksan vuotta.

Sohvi oli ensimmäistä kertaa yksin matkustanut vanhempiensa kotimaahan. Ennen Längelmävedelle saapumistaan Sohvi oli kaksi viikkoa toisen isoisänsä luona Kallaveden rannalla. Sieltä Roope-vaari haki tyttärentyttärensä juuri niinä päivinä, jolloin helleaalto laskeutui yllemme täydellä tehollaan.

Ilman hellettäkin Sohvilla oli julki lausuttu tavoite: hän haluaa uida Suomen jokaisessa järvessä. Kolmenkymmenen asteen paahde antoi idealle perusteita, vaikka Roope-vaarin Toyotassa onkin kelpo tuuletus.

Roope-vaari, joka on kaikkea kiirettä inhoava mies, hyväksyi toiveen. Matkareitti Kuopiosta Längelmäelle suunniteltiin niin, että ajetaan pikkuteitä ja pysähdytään jokaisella uimarannalla, joita reittimme varrella näkyviin tulee. Monta niitä tulikin, kun Kuopiosta köröteltiin kohti Jyväskylää. Uimapuvut eivät ehtineet kuivua ennen kuin kastuivat taas. Roope-vaari itsekin - vanha uimamaisteri - ui jokaisella pysähdysspaikalla.

Kuopion torilta oli molemmille ostettu hellehattu. Se johdatti matkalaiset kaksiääniseen yhteislauluun uimarantojen välitaipaleilla. ”Isoisän olkihattu” on niitä lauluja, jotka Roope-vaari osaa ulkoa ja Sohvi oli nopea oppimaan.

Jyväskylässä syötiin ja käytiin taas uimassa. Tuomiojärvi on Roope-vaarin kotijärvi, jossa hän ui jo pikkupoikana. Kerroin Sohville juttuja niiltä ajoilta. Sitten matka jatkui. Poikkesimme uimarantojen lisäksi kahteen vanhaan puukirkkoon - Petäjävesi ja Keuruu - katsomaan, olisiko ovella vaivaisukko. 

Perille saavuttiin iltahämärissä. Vaikka monessa järvessä olimmekin uineet, totesimme, että muutama Suomen järvi jäi vielä uimatta. Ensi kesänä sitten.

Längelmäveden kaksiviikkoisen merkittävin tapahtuma oli yöretki saareen. Roope-vaari toimi soutuveneen kapteenina virka-aseman mukainen virkalakki päässä. Matkasimme veden yli pienelle saarelle teltta ja ylenpalttiset eväät mukanamme. Lisäksi mukanamme oli salaperäinen aarrekartta, joka antoi aiheen olettaa, että saarella on muinaisten merirosvojen piilottama aarre.

 Teltta pystytettiin, nuotio sytytettiin, herkullisia eväitä syötiin ja sitten alettiin tutkia karttaa. Se oli vaikeaselkoinen, mutta vähitellen pääsimme oivallukseen, mistä kannattaa etsiä. Vaivalloisten etsintöjen tuloksena aarre todella löytyi saaren rannan kivenkolosta. Ja sattui niin onnellisesti, että siellä oli juuri sellainen kaulakoru, jollaista Sohvi oli aina toivonut.

Sen kunniaksi syötiin lisää herkullisia eväitä. Sitten mentiin telttaan nukkumaan.

¤ ¤ ¤ 

Kun loman lopussa ajoin Sohvin Vantaan lentokentälle, lauloimme taas ”Isoisän olkihattua” mutta uimassa emme poikenneet. Päätimme soutaa saareen taas ensi kesänä. Siellähän saattaa olla enemmänkin aarteita.

perjantai 5. helmikuuta 2010

Hieno homma Rööperissä

Dessutom käveli tänään Punavuoressa ja katseli näyteikkunoita, sikäli kun lumipenkkojen seasta ikkunoiden lähelle onnistui menemään. Päämääränä oli poiketa tuttuun divariin Uudenmaankadun ja Fredan kulmassa.

Melkoinen joukko ihmisiä keltaisissa huomioliiveissä oli lumitöissä. Siis lapiohommissa, ei mitään rakennusviraston lumiauramiehiä. Ylen kameramiehetkin näyttivät olevan paikalla.

Jotain erikoista siinä oli. Dessu pysähtyi katselemaan syrjästä - varoen ettei joudu itse lapion varteen eikä kameran eteen. Vähitellen selvisi: siinä oli perisuomalaiset talkoot.

Lapioista oli pula, ei talkooväestä.

Pääosa talkooväestä oli viereisessä vastaanottokeskuksessa asuvia turvapaikanhakijoita, loput Rööperin kantaväestöä. Talkooväki kaivoi lumikasojen alla seisovia autoja esiin. Niitä myös autettiin käynnistämisessä ja liikkeelle pääsyssä. Kapea katu oli täynnä ihmisiä ja juttu luisti. Oli pientä kansanjuhlan tuntua.

Illalla Ylen uutisissa tapahtuma sai huomiota: ”Olen ollut täällä kolme viikkoa. Me vain istumme sisällä ja syömme ja nukumme”, toteaa gambialainen turvapaikanhakija Mustapha Jobe. ”Haluaisn tehdä jotain töitä ja auttaa suomalaisia, koska he ovat niin vieraanvaraisia meitä kohtaan.”

¤
Tapahtuman taustalla on turvapaikanhakijoiden ja punavuorelaisten yhteistyötä edistävä verkosto, joka perustettiin viime syksynä, kun kaupunki avasi vastaanottokeskuksen entiseen Martta-hotelliin. Verkoston Facebook-ryhmä kerää punavuorelaisia toivottamaan tulokkaat tervetulleeksi alueelle.

Hieno homma, tervehtii Dessutom rööperiläisiä. Juuri näin pitäisi kaikkialla menetellä, mutta kun se on niin saamarin vaikeaa perinteiselle junttisuomalaiselle luonteelle. Paljon helpompi on perustaa näitä nimby-ryhmiä (not in my back yard), joiden tarkoitus on karkottaa turvapaikan hakijat ja muut erityisryhmät kauas kaupunkien laidoille.

Suomalainen sielu on joissakin asioissa kummallinen. Mielikuva muinaissuomalaisesta, joka erämaan yksinäisyydessä lähtee kirves kädessä tapporeissulle ylävirtaan heti kun huomaa virrassa ajelehtivan tuoreen lastun, pitää pienin muunnoksin paikkansa tänäkin päivänä.

Nuorempi polvi alkaa olla toisenlaista - heissä on toisenlaista mutkattomuutta kuin vanhemmassa. Vaikka me suurten ikäluokkien 60-luvun nuoret olimme jo maailmalla liikkuvaa joukkoa, jokin jäi kesken.

Ei Dessutomkaan aina voi kehua itseään hoksaavaisuudesta. Muistin kätköistä nousee kuvaava tapaus muutaman vuoden takaa. Dessu oli Topeliuspuiston leikkikentällä nelivuotiaan lapsenlapsensa Sohvin kanssa. Muita ei ollut, oli varhainen aamu. Sitten paikalle tulee muslimipukuinen äiti pienen tyttärensä kanssa. Sohvi ottaa tähän heti kontaktia.

Minulla oli pussillinen karamelleja taskussa. Sohvi tulee pyytämään. - Saako antaa kaverillekin? hän kysyy. - Kyllä saa.

Sitten Sohvi huomaa, että minä itsekin otin. Hän tulee topakkana ja osoittaa viereisellä penkillä istuvaa äitiä.
- Äidille kans!

Itse en olisi hoksannut. Nelivuotiaalla ei ollut kulttuurisia kontaktivaikeuksia.

Tuttaviksi tultiin, kiitos nelivuotiaan.

¤

Totta kai netti laulaa nyt heti täysillä, kuinka muutamasta lumityöhön hetkeksi ryhtyneestä laiskasta muukalaisesta revitään isoja otsikoita, vaikka omassa maassa jne jne.

Ne haluavat siirtolaisen eristäytyviä slummeja, sellaisia joissa ongelmat ja häiriöt kasaantuvat. Sellaisessa kaupungissa junttisuomalaisuuden poliittinen viesti menestyisi. Rööperin malli on heille kauhistus.