Meitsie menestyy

Pikakäynti Tampereella. Vanha kaveri täytti 65.

Ei siitä kuitenkaan tullut ihan niin pikainen käynti kuin oli tarkoitus.  Tarkoitus oli ajaa vielä iltaa myöten takaisin Helsinkiin, mutta se ei onnistunut. Tuli nautituksi herkullista boolia. Niinpä jouduin jäämään yöksi.

Väkeä oli paljon, enimmäkseen aivan vieraita. Merkittävin tapaus oli, että muuan nuori neiti halusi ottaa itsestään ja minusta kaverikuvan, sellaisen "selfien" (eli "meitsien". Ennen en ole sellaisessa kuvassa ollut, en vaikka olen huomannut, että omalla kamerallanikin sellaisen voi ottaa. Olen pitänyt sitä teinityttöjen puuhana.

Nyt sitten olen kokenut senkin. Mikäpä siinä. En tiedä, mihin se kuva tuli lähetetyksi, johonkin se kuitenkin heti lähti. Sain sen itsellenikin. Ensimmäiseen kuvaan nuori neiti ei ollut tyytyväinen. Hän pyysi minua hymyilemään, mutta enhän minä nyt ihan mihin tahansa voi suostua.

Yöllä viimeisten vieraiden kesken järjestettiin uudenlainen tietokilpailu. Aikaa oli 10 minuuttia, ja siinä ajassa piti kirjoittaa lapulle mahdollisimman monta suomenkielisten laulujen sanoitusten sellaista kohtaa, jotka ovat kehittyneempiä versioita siitä tutuimmasta "Lal-lal-laasta".

Minä keksin 12:  "Tip-tap-tippetippe-tip-tap /  rati-riti ralla /  hoi laari-laari-laa / sumffaraa-sumffaraa- / rullaati-rullaati / hilipati-pippan / dirlan-dirlan-daa / hiiala-hiiala-hoi / bumtsi-bum-bum  / sula-hopsula-hopsula-hopsassaa / ruma-rilluma-rei / kakkula-rapsis ja hilipata-hoi.

Se oli paras pistemäärä mutta tasatulos erään toisen kilpailijan kanssa. Järjestettiin jatkoerä. Voittaja olisi se, joka ensimmäisenä keksisi yhden lisää.

Paineiden alla olen perinteisesti pärjännyt. Jostakin alitajunnan syövereistä löytyi vielä yksi: "Daiga-daiga-duu-daiga-duu".

Se oli vieras kaikille muille paitsi päivänsankarille. Hän vahvisti, etten keksinyt sitä omasta päästäni. Voitin kilpailun. 

Päätin, että näitä pitää ruveta keräämään lisää. Ties vaikka joskus tulisi uusi kisa. Onko blogin lukijoilla vihjeitä?

Kotona piti ruveta selvittämään, mistä tuo viimeinen on peräisin. Sen muisti, että se on jostakin vanhasta elokuvasta. Löytyihän se kotiarkistosta. Matti Kassilan esikoiselokuva "Isäntä soittaa haitaria (1949). Kuvassa Elsa Turakainen ja Leo Lähteenmäki esittävät tivolin "neekereinä" tämän villin laulunrenkutuksen.

Kun ei suju

Mitä tehdä kun ei keksi mitään kirjoitettavaa?

Kaikki eivät ole sellaisia kuin Kemppinen, jolta tulee uusi blogiteksti joka jumalan päivä, kesät talvet, vuodesta vuoteen. Ja taso säilyy.

Minä pidän hyvänä saavutuksena, jos onnistun kirjoittamaan kymmenkunta kirjoitusta kuukaudessa. Olen onnistunutkin.

Tänäänkin kirjoitin pitkän tekstin. Itse asiassa kirjoitin kaksi tekstiä. Kummastakaan ei tullut kelvollinen. Ei sellaisia kehtaa pistää muiden luettavaksi. Menee maine.

Katsoin äsken Jaakko Pakkasvirran ohjaaman elokuvan Vihreä leski (1968). Se herätti aikoinaan kohua rohkealla aiheellaan. Nyt oli vaikea ymmärtää kohua. Ei siinä ollut edes paljasta pintaa, vaikka seksillä sitä aikoinaan markkinoitiin. Henrik Otto Donnerin musiikki jäi nyt elokuvan parhaaksi osuudeksi. Muu oli aikansa elänyttä.

Kohuelokuvista yritin kirjoittaa, mutta ei lähtenyt lentoon.

Sitten laajensin aihetta. Katsoin eilen Aleksei Fedortsenkon ohjaaman elokuvan Niittymarien taivaalliset vaimot. Siinäkin oli kohun aineksia, mutta kohua en ole havainnut. Onko syynä se, että monikaan ei venäläisiä elokuvia katso?

Ei lähtenyt kirjoitukseni lentoon siitäkään näkökulmasta. Pistin yrityksen poikki.

Kyllä kai kaikilla kirjoittajilla on näitä hämärän hetkiä, jolloin homma ei suju. Ainoa keino on kai vetäytyä tauolle. Muuten käy niin kuin Ressun toivottomalle yritykselle kirjoitta romaani.

"Kello lyö. Kaikki."

"Kello lyö. Kaikki."

Näin väitti kuuluisa puolalainen aforistikko Stanislaw Jerzy Lec. Saattoipa osua oikeaan.

Asia kävi minulla ajankohtaiseksi kahteenkin kertaan. Ensiksi siinä, että en ole vielä(kään) onnistunut siirtymään kesäaikaan. Toiseksi siinä, että kävin katsomassa näytelmän "Luolasto" Kansallisteatterissa. Oikeastaan tähän voisi liittää kolmannenkin kohdan: menin käymään aprillipäivän kemuissa, joita vieteltiin perinteellisin menoin. Kekkerimme tunnetaan myös nimellä Pikkuvappu. Mutta en jaksanut pitkään vaan lähdin pois. Kello löi. Siksi olen jo nyt kotona kirjoittamassa blogia.

Kesäaikaan siirtyminen on minulle vaikeaa, ilmeisesti monelle muullekin. On tämä "biologinen kello", joka ei meinaa siirtyä. Mutta en minä sitä tarkoita vaan ihan mekaanista kelloa. Minun huushollini ainoa kello on sellainen, josta on vuosia sitten kadonnut se ruuvi, josta kellon viisareita käännetään eteen- tai taaksepäin.

Ainoa keino siirtää viisareita tunnin eteenpäin on pysäyttää kello ja odottaa. Pysäytin kellon sunnuntai-iltana näyttämään lukemaa 20.30 (pysäytyshetkellä kello oli oikeasti jo tunnin enemmän, kesäaikaa). Aikomus oli, että käynnistän kellon maanantai-iltana iltauutisten alkaessa. Helppo hetki muistaa asia. Aamuisin klo 8.30 en kuitenkaan olisi hereillä, se on realistinen oletus.

Mutta ei onnistunut maanantai-iltana. En ollut kotona.

Tiistai-ilta. Ei onnistunut, sillä olin teatterissa.

Näyttää siltä, että ei onnistu huomennakaan, keskiviikkona. Kelloni seisoo. Kesäaika virtaa täysillä ohi, mutta minä en pääse siitä osalliseksi. Näin käy aina, joka ikinen vuosi. Talviaikaan siirtyminen sen sijaan sujuu vaikkei niin olisi väliksi. Pysäytän kellon vain yhdeksi tunniksi ja sitten käynnistän uudelleen.

_   _   _ 

Luolasto (kirjoittanut ja ohjannut Laura Ruohonen) kertoi syvästä luolasta, johon aiotaan haudata ydinvoimalan jätteitä. Siellä niiden pitäisi säilyä turvassa satatuhatta vuotta. Ei saa tulla kelloihin tai muihin systeemeihin vikoja. Insinöörit hoitavat, että homma pelaa. Turistioppaita, arkeologeja, vartijoita ja asiantuntijoita touhuaa seassa.

Vanha väite on, että miesten ja naisten ajatusrakenteet poikkeavat toisistaan yhteen sovittamattomasti. Tämä näytelmä esittää toisen, vielä sovittamattomamman ajatusrakenteen poikkeaman. Se on insinöörin ja humanistin välinen ero, sukupuolista riippumatta. Ero kärjistyy, kun arkeologi löytää luolasta ikivanhoja arvokkaita kalliomaalauksia, mutta insinöörin mielestä ne ovat sotkuja, jotka haittaavat rakenteiden mittausmerkkien tekemistä.

Näytelmä oli poikkeuksellisen ansiokas onnistuessaan yhdistämään vakavan ja koomisen. Missään vaiheessa ei kuitenkaan unohdu, että tässä ollaan todellisuuden jäljillä - juuri tätä on meillä Suomessa juuri nyt suunnitteilla ja tekeillä, ihan oikeasti.

Enpä muista toista taideteosta, jonka aikajänne ulottuisi esihistoriasta huimaavan kaukaiseen tulevaisuuteen. Esityksen kieli ottaa tämän ulottuvuuden hienosti huomioon.

Päällimmäiseksi jää tämä teknologiausko. Kaikki muka toimii, nyt, aina ja iankaikkisesti. Missään vaiheessa ei käy niin kuin minun kellolleni. Ei katoa nuppi, jota tarvittaisiin vääntämään kesäaika päälle.

Miesten tarve saada olla rauhassa

Äskettäin luin Hesarista kolumnin jonka nimi oli "Antakaa miesten olla rauhassa". Kirjoittaja oli Anna-Stiina Nykänen. Otin sen talteen, sillä en heti kertalukemisella osannut päättää, pitäisikö siitä provosoitua vai olisiko syytä antaa applodit.

Teksti tuntui koskettavan minua, sillä olen mies ja vieläpä suunnilleen sopivassa iässä. Muilta osin se ei oikein tuntunut koskettavan minua, paitsi ihan pikkuisen - sieltä täältä - ehkä. Tai sitten ehkä ei.

Kolumnissa kirjoittaja ihmettelee, miten on mahdollista, että valtava määrä miehiä menee istumaan onki kädessä  avannon ääreen keskelle jäätä, koska siellä he tuntevat saavansa olla rauhassa. Eikö mies saa olla muualla rauhassa kuin keskellä jäätä? Mikä heitä häiritsee?

Naiset kuulemma onnistuvat tuntemaan olevansa rauhassa vaikkapa hulluillapäivillä. Teinit tuntevat olevansa rauhassa, kun on luurit korvilla.

Kirjoittaja esittää kyseleviä arvauksia: kerrostalo, pieni asunto, ei pihaa, ei puuhaa, ei edes autotallia, johon paeta. Ja lisäkysymys: Miten pärjäävät nuo rauhaa kaipaavat miehet, kun jää ei kanna?

Mikä tässä minua ärsytti? Mikä melkein provosoi?

Se, että minä en ole ikinä ollut pilkkimässä, en yhtä ainutta kertaa. Ei ole edes juolahtanut mieleen. Kuitenkin asun kerrostalossa, jossa ei ole pihaa, ei puuhaa, ei autotallia. Sekö auttaa, että asuntoni ei ole pieni?

Silti en voi kiistää, etteikö välillä iske tarve olla rauhassa. Miten korvaan silloin pilkkimisen?

Olenkohan jäänyt teini-ikään, sillä minäkin pistän luurit korville ja suljen maailman häiriöt ulkopuolelle. Musiikki soimaan, kohtuullisen lujaa. Vanha tuttu musiikki, enimmäkseen sieltä 1960 - 70-luvuilta. Tänään se oli Yardbirds.

Kyllä minä tunsin olevani rauhassa keskellä suurta yleisöäkin perjantaina Yardbirdsin konsertissa. Ei joukkue tietenkään ollut sama kuin 60-luvulla. Vain yksi alkuperäinen jäsen on tallella, mutta taso oli kyllä hyvä. Uskalsin tilata liput, sillä minulla oli kohtalaisen tuore kokemus bändin tasosta. Kolme vuotta sitten olin paikalla Keitele-jazzissa Äänekoskella, ja pidin kuulemastani.

Aiheeseen perehtymättömille: Yardbirds oli yksi brittipopin suuria nimiä 60-luvulla, aivan Beatlesien ja Rolling Stonesien kannoilla. Erityisen tunnetuksi bändi tuli huippukitaristeistaan: Eric Clapton, Jeff Beck, Jimmy Page, joista kaikista tuli alansa suurmestareita. Liitteenä linkki yhteen alkuperäiseen merkkiteokseen, joka kuultiin perjantainakin. (Heartfull of Soul esitettiin suomeksi nimellä "Sydän lämpöä täys")

Tällä tavoin minä yleensä onnistun hoitamaan sisäisen tarpeeni olla rauhassa. Menen konserttiin (tai muuhun taidetilaisuuteen), en pilkkimään. Pidän keinoa toimivana. Suosittelen.

Uskottavaa ja uskomatonta

Kova kiistely on käynnissä koulun juhlien lauluista. Oikeusasiamiehen virasto on lausunut vanhat loitsut Suvivirrestä ja muista. Jopa työpaikkani tupakkahuoneessa asia otettiin esille, vaikka ei siellä yleensä näin maallisiin aiheisiin huomiota kiinnitetä.

Me vähän varttuneemman sukupolven edustajat muistelimme oman kouluaikamme käytäntöjä. Silloin 1960-luvulla kouluissa pidettiin aamuhartaus joka jumalan aamu. Koko koulu marssitettiin jonossa juhlasaliin, jossa asetuttiin suoriin riveihin kuin sotaväen osastot ja kuunneltiin saarna, jonka opettajat pitivät vuorojärjestyksessä. Lopuksi laulaa möläytettiin virsi, jonka säesti musiikinopettaja urkuharmonilla (onko nimi oikea tuolle kuvassa näkyvälle soittimelle?). Virsikirja piti kaikilla olla kädessä, luokanvalvoja piti aina ovella tarkastuksen.

Jotkut opettajat puhuivat saarnoissaan hieman maallisempia kuin toiset. Puheen lopussa piti kuitenkin aina olla rukous. Siinä kohdassa kuului panna kädet ristiin ja pää eteenpäin kenoon. Latinanopettaja kiihottui aina hurmioon puheessaan, eikä siitä meinannut tulla loppua. Melkein joka aamu joku pyörtyi, mutta latinanopettajan pitämissä rukouksissa pyörtyjiä oli aina monta. Heidät raahattiin salista ulos, muut jatkoivat. Jotkut kyllä fuulasivat pyörtymisen kanssa. Ilmeisesti kaikki kuitenkin toipuivat ja pääsivät aloittamaan oppitunnin normaalisti.

Hartaushetki koski kaikkia, uskovaisista pakanoihin, ilman poikkeusta. Uskonnottomia tai vierasuskoisia ei ollut, tai ainakaan heitä ei noteerattu. Olen kuitenkin ollut ymmärtävänäni, että valtakunnassa oli silloinkin voimassa laki uskonnonvapaudesta.

Olisin valmis väittämään, että 60-luvun koululaisten kokemukset aamurukouksista olivat omiaan vieroittamaan heidät uskonnollisesta intoilusta. Minulle ainakin jäi siitä touhusta yksiselitteisen vastenmielinen muistikuva. Rippikoulun kävin mutta täysi-ikäiseksi tultuani erosin kirkosta. Samoin teki aika suuri osa sukupolvestani. Asennetta ovat vahvistaneet kaikki myöhemmät Salama-sodat ja homo-sorrot.

Nykykoulussa ei enää ole tuollaisia. Edistystä siis tapahtuu, vaikka aina emme sitä huomaa.

Kulttuuriperinteet on kokonaan toinen asia. Kulttuurimme on niin kristinuskon läpäisemää, että yleissivistykseen kuuluu tuntea uskonnon suuret kertomukset, tavat ja merkitykset. Tästä näkökulmasta pidän liioitteluna yritystä poistaa Suvivirsi ja muut perinteiset menot koulun juhlista. Kauniita perinteitä ne ovat.

Monelta taholta väitetään, että kielto olisi nöyristelyä maahanmuuttajien suuntaan, ennen kaikkea islamin suuntaan. Olen eri mieltä. Tunnen jonkin verran maahanmuuttajia, olen keskustellut monen kanssa, enkä ole koskaan havainnut oirettakaan siitä, että he "loukkaantuisivat" kantaväestön tavoista ja perinteistä. Sellainen väite on populististen maahanmuuttokriitikoiden propagandaa ja tarkoituksellista syyllistämistä. Kireäasenteisia olisi etsittävä jostakin vapaa-ajattelijoiden suunnalta.

En taida mennä

Kaihtimien raosta näki vähän sisälle saliin. Pysähdyin kurkistamaan.

On ollut vähän puhetta, että minun pitäisi ruveta käymään kuntosalilla. En ole koskaan sellaisessa käynyt. En kiistä, etteikö kuntoilu tekisi hyvää, mutta jokin siinä pistää vastaan. Ei minulla ole sopivia varusteitakaan - olen päässyt käsitykseen, että salilla on syytä olla muodikkaan sporttisesti pukeutunut.

Pysähdyin siis kurkistamaan kaihtimien raosta kuntosaliin. Ei siitä paljon nähnyt mutta jotain sentään. Lähimpänä hyppi naisia tiukoissa asusteissa. Meno oli kuin moukarihäkissä.

En minä semmoiseen. Mieluummin kuntoilen kävelemällä pitkin Töölön rantoja. Lähdin pois kurkistelemasta, ettei kukaan luule, että siinä on dirty old man. Kameraakaan minulla ei ollut eikä olisi ollut soveliasta siitä kaihtimen raosta yrittää kuvata, joten liitän tähän vanhemman kuvan. Aihe on kyllä samantapainen, joskin elegantimpi.

-  -  - 

Pankkineuvoja kutsui keskustelemaan uusista sijoitusvaihtoehdoista. Eivätkö ne olekaan merkinneet muistiin, että olen ylen hankala asiakas, jota ei kannata kutsua. Viimeksi kun olin neuvonnassa, kuuntelin kyllä kaikki niksit ja konstit, miten voisin vähentää veroja tekemällä niin tai noin. Kun sitten tuli aika tehdä päätös, en valinnutkaan mitään tarjotuista vaihtoehdoista vaan ilmoitin siirtäväni rahani toiseen pankkiin. Minulle kun on kunnia-asia maksaa veroni yhteiskunnan hyväksi, ei pankin.

Siirtämättä kuitenkin jäi. Ja nyt ilmeisesti yrittävät uudestaan. En taida mennä. Tulisi vaan tölvittyä, ja työtäänhän se neuvoja vaan tekee.

Mihin menisin?

Kesä puskee silmille niin että hirvittää. Talven vegetatiivinen uneliaisuus kaikkoaa ja stressi iskee. Häivyn kesäksi taas perinteiseen tapaan pois Töölöntorilta kesäkotiini pohjoiselle Pirkanmaalle. Nyt alkavat olla käsillä viimeiset hetket käyttää hyväksi Helsingin runsasta kulttuuritarjontaa. Pitää olla tarkka, että ehtii käydä katsomassa ne esitykset, näyttelyt ja tapahtumat, joita ei enää kesän jälkeen ole tarjolla.

Tätä tarkoitusta varten selasin tarkasti tänään ilmestyneen Helsingin Sanomien Nyt-liitteen. Kädessäni oli punakynä. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut merkitä virheitä niin kuin opettaja, vaan merkitä huomiovärillä kiinnostavat kohteet.

Nyt-liite on aika kattava. Sen toimitus näyttää aikuistuneen, artikkelit eivät enää ole yhtä puberteettisia kuin ennen. Ainoastaan televisioelokuville tähtiä antavaa toimittajaa vastaan esitän kritiikkiä. Toivoisin vähän aikuisempaa makua, niin että elokuvan historian suuret klassikotkin pääsisivät kunnon tähtimäärille, eivät ainoastaan vampyyri- ja ufojutut.

Nyt pitäisi ruveta tilaamaan lippuja teattereihin. Tarjolla olisi ainakin Kaspar Hauser (Q-teatteri), Europaeus (Kansallisteatteri, Luolasto (Kansallisteatteri), Vadelmavenepakolainen (Kom-teatteri) ja ennen kaikkea Sormet hunajapurkissa (Ryhmäteatteri - sillä tämä on hyvästijättö Pengerkadun näyttämölle, joka on kolme vuosikymmentä ollut kaupungin ehkä tärkein teatterifoorumi).

Musiikin tarjonnasta en voi ohittaa juuri alkavaa Kirkko soikoon -sarjaa. Nyt-liite esittelee kaupungin kirkkoja akustiikan näkökulmasta. En vielä osaa päättää, mihin kirkkoon menisin, sillä tarjontaa on paljon.

Pienimuotoisempaa ja kertaluonteista musiikkitarjontaa on myös. Birgitta Ulfsson kunnioittaa Tove Jansson 100 vuotta -vuotta lauluillallaan nimeltä Den avslöjande tröstaren. Bisse on jo 85-vuotias. Hienon taiteilijan konserttiin on pakko päästä. Nuorempaa sukupolvea edustaa Arja Saijonmaa. Hänen konserttinsa nimi on Den hemliga stranden. Molemmat Espoossa.

Taidemuseoiden tarjonnasta merkitsin etusijalle Ateneumin Tove Jansson -näyttelyn ja Tennispalatsin Chaplin-näyttelyn. Molemmat kyllä jatkuvat vielä syksylläkin, joten paniikkikiirettä ei ole.

Minulla on harmillinen taipumus sivuuttaa esitelmät ja tieteelliset seminaarit. Niin ei pitäisi tehdä, sillä paljon kiinnostavaa tapahtuu. Viimeksi osallistuin pari viikkoa sitten kielitieteilijä E. N. Setälän syntymän 150-vuotisseminaariin. Minulla on erityisintressi aiheeseen. Hyvin mielenkiintoinen ja antoisa seminaari. Kuva (Saša Tkalčan) on peräisin Kotimaisten kielten keskuksen nettisivuilta. Huomaan itsekin päässeeni mukaan kuvaan, mutta kiusallakaan en kerro, missä.

Epätarkkaa

Yli-Työsteistölän Tarmo, mainio naapurini alakerrasta, joutui vuosi sitten hankalan tilanteeseen. Hänestä tuli neljännesvuosisadan tauon jälkeen taas sinkku.

Paluu poikamieheksi otti koville. Erityisen hankala asia oli henkilökohtainen ruokahuolto, sillä Tarmolla oli päässyt syntymään ns. osaamisvaje keittiötaidoissa. Elämä meinasi mennä makkaranpaistolinjalle. Matkoihinsa lähtenyt vaimo oli aavistanut ongelman ja ostanut Tarmolle erolahjaksi Yksineläjän keittokirjan.

Keittokirjasta ei kuitenkaan ollut merkittävää hyötyä. Ohjeet olivat Tarmon mielestä vaikeita ja epätarkkoja. Erityisesti hän valitti kirjan mittayksiköistä. Siellä oli asiallisten mittojen seassa sellaisia sanoja kuin nokare, tilkka, hyppysellinen, kourallinen, kukkurallinen, loraus, muutama, vajaa, ripaus... Mitä nyt tuollaiset ohjeet ovat insinöörimiehelle? Erityisen ärsyttävä oli "kahvikupillinen". Tarmolle jäi erossa kaappiin monenlaisia kahvikuppeja, kaikki eri kokoisia.

Minä yritin ohjeistaa vanhaa kaveria ottamaan ohjeet humanistin tai taiteilijan suurpiirteisyydellä, mutta minkäpä insinööri luonteelleen ja tarkkuusvaa´alleen voi.

Niinpä kun divarikierroksellani satuin löytämään vanhan leipomisohjekirjan, jossa ohjeet näyttivät olevan poikkeuksellisen tarkat, ostin sen heti ja vein Tarmolle lahjaksi. Liitän tähän näytteen kirjasta. Katsokaapa kuinka gramman tarkkuudella reseptit annetaan. Vähän kuin kemian laboratoriotöiden ohjeistuksia. Jos grammankin menee vikaan, heti on kaakku pilalla. Sellaista insinööri varmaankin arvostaa. Nyt on Tarmon vaa`alle käyttöä, ainakin jos hän leipomaan ryhtyy.

 Kirjan nimi on "100 ohjetta leipomiseen Kahvikekkereitä varten / Otto Andersinin kirjapaino 1929 Pori / Suomennos, Kirjoittanut E. L.) Kirjan ainoa epätarkka kohta on tuo kirjoittajan nimi, kaikki muu on jämptiä.

Minä itse olen vahvoilla ruoanlaittoasioissa. Olen saanut koulutustakin, pärjään vaikka missä. Eikä minulla ole tarkkuusvaakaa. Rajansa kuitenkin kaikella. Oli tulossa vieraita ja piti suunnitella tarjottavaa. Ajattelin karjalanpiirakoita, mutta luovuin leipomisesta, sillä en luultavasti osaa rypyttää. Joskus olen kyllä kokeillut, mutta ei sujunut kovin hyvin. Menin kauppaan ja ostin pakastettuja sulhasenpiirakoita. Munavoin päätin valmistaa itse. Ohjeet munien ja voin sekoitussuhteesta etsin netistä. Ensimmäiseksi löytynyt ohje määräsi 45 munaa. Se epäilytti, sillä vieraita oli tulossa kolme. Hetken hakemisella löytyi onnistuneempi ohje. Hyvää tuli, ja riittävästi. Jälkiruoaksi leivoin ja kuorrutin porkkanakakun, se on bravuurini. Minulla on resepti kynällä kirjoitettuna mapissa. Siinä on epätarkkoja mittayksiköitä, mutta ei haittaa.

Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 5

Kävelen melkein joka päivä Mannerheimintietä Töölöstä kohti keskustaa. Yleensä ylitän kadun Kansallismuseon ja Hakasalmen huvilan kohdalla liikennevaloissa. Olen siinä kohdassa jo usean kuukauden ajan tehnyt saman päätöksen: huomenna tai viimeistään ylihuomenna menen Hakasalmen huvilaan (tunnetaan myös nimellä Aurora Karamzinin huvila) katsomaan uuden näyttelyn, jonka nimi on "Rasvaletti".

Vasta nyt käynti toteutui. Kannatti mennä, ja luulen että menen vielä toisenkin kerran. Siellä oli katsottavaa yllättävän paljon. Kaikkea ei oikein kerralla ehtinyt.

Talo itsessään on hieno. Sen sijainti on aika vaikea, sillä se on jäänyt puristuksiin Finlandia-talon ja Musiikkitalon väliin, ja sen pientä puutarhaa on louhittu entistäkin pienemmäksi. Talo on rakennettu 1840-luvulla.

Rasvaletti-näyttely sen sijaan kertoo valokuvin Helsingin 1950-luvusta. Nimi viittaa nuorison tukkamuotiin, joka saatiin aikaan Brylcreem-rasvalla. Kuvissa kerrotaan sen ajan muoti-ilmiöistä - nahkatakeista, rock-musiikista, viihteestä, Armi Kuuselasta, olympialaisista, autoista. Ja ennen kaikkea kerrotaan Helsingin kaduista, rakennuksista, kaupoista, huvipaikoista, näköaloista. Todella hienoja kuvia.

Minä en ollut 1950-luvulla helsinkiläinen vaan jyväskyläläinen. Muutin Helsinkiin vasta 1970-luvun alussa. En myöskään ollut rasvaletti, sillä olin siihen aikaan vielä aivan lapsi enkä ymmärtänyt mitään muoti-ilmiöistä. Minun puberteettikapinani alkoi vasta Beatlesien myötä 1964, eikä siinä kapinassa todellakaan pantu rasvaa tukkaan.

On hämmentävää katsoa vanhoista valokuvista, kuinka paljon Helsinki on muuttunut. Liitän tähän yhden kuvan näyttelyn nettisivuilta  (Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Constantin Grünberg 1957)

Vanhat helsinkiläiset varmasti tunnistavat maiseman, mutta minun kaltaiseni 70-luvulla Helsinkiin muuttanut joutuu hetken hakemaan kiintopisteitä, ennen kuin tunnistaa paikan, vaikka se sijaitsee aivan ydinkeskustassa. Nuoremmille vieraspaikkakuntalaisille yritys ei ehkä onnistu ollenkaan. Tällä paikalla ei oikein mikään ole ennallaan. Siksi annan vähän vinkkiä:

Oikeassa laidassa matala vaalea rakennus on vanha linja-auto-asema. Sen takana on Hankkijan talo. Keskellä kaukana savupiippujen välissä näkyy viipale Eduskuntatalon ylintä kerrosta. Vasemmassa laidassa on Eläinmuseo ja sen viereinen kortteli oikealle on Sibelius-Akatemia.

Mikään muu ei enää ole ennallaan. Kuva on otettu Simonkadulta, suunnilleen Koiton talon kohdalta. Edessä olevalla parkkipaikalla sijaitsee nykyisin hotelli. Linja-autojen parkkipaikalla sijaitsee nykyisin Narinkka-aukio ja sen vasemmassa reunassa valtava matka- ja ostoshelvetti nimeltä Kampin keskus.

Matkan vanhaan Helsinkiin voi tehdä valokuvistakin. Suosittelen näyttelyä. Se jatkuu marraskuun loppuun. Museon sivurakennuksessa on viehättävä kahvila, jossa kahvin ja pulla maksaa 6 markkaa. Jos markkoja ei satu olemaan matkassa, eurotkin kelpaavat.

(Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi)

Pienestä kiinni

Siivosin kirjoituspöydän laatikoita. Ne olivat täynnä. Kaikenlaista on kertynyt, kun olen tällainen hamsteri, joka ei heitä mitään pois. Nyt heitin.

Jostakin laatikon perältä löytyi pelikorttipaketti, tällaista kuvassa näkyvää kirjallis-elokuvallista mallia. Olin unohtanut, että tällaisenkin olen joskus ostanut. Avaamaton pakkaus.

Pitihän niitä kortteja kokeilla. Pelasin erän pasianssia. Ei mennyt läpi. Pelasin toisen, kolmannen ja enemmänkin. Varmaankin kymmenen erää. Ei mennyt läpi. Sellaisesta ei tule kuin pahalle päälle.

Vielä kerran, viimeinen yritys.

Se alkoi lupaavasti, mutta lopussa alkoi kangerrella. Fuskasin vähän, aivan pikkiriikkisen verran, aivan loppuvaiheessa. Heti onnistui. Heti tuli parempi mieli. Lopetin siihen.

Meitä on monenlaista kortinpelaajaa, kaupustelijaa, rahanvaihtajaa ja muuta tuomiopäivän keinottelijaa, joilla taitaa olla häntä sydämen paikalla. Pääasia, että tulee hyvä mieli.

Hitaasti hyvä

Olin lähdössä ulos ja pukemassa kenkiä, kun mieleen muistui tarina runoilijasta talonsa rappusilla Tjörnin saarella. Siinä hän kaikessa rauhassa istuskeli miettimässä, vetäisikö vielä toisenkin saappaan jalkaan.

Noinhan elämänasenteen pitäisi olla. Oikeastaan minäkin olen aika lailla samanlaiseen taipuvainen. Pysähtyneisyyden tila. Hitaus. Mihin tässä muka kiire on?

Paitsi että ulkopuolelta tulee vaatimuksia päinvastaiseen. Kävin äskettäin jo neljännen kerran noin vuoden sisällä syömässä pikaruokaa. Tällä kerralla siinä hampurilaispaikassa, joka sijaitsee Stockmannia vastapäätä Mannerheimintiellä ja jonka minä olen oppinut tuntemaan nimillä Primulankulma / Baker´s.

En minä tietenkään itse sinne olisi mennyt, mutta kun sihteerini vaatii aina hampurilaista silloin kun pidämme työlounaan kaupungilla. Minusta se on sotkuista syömistä. Majoneesia tarttuu viiksiin ja partaan ja roskia kertyy iso kasa. Jos itse saan päättää, valitsen mieluummin slow foodia. Mutta siinä menee puoli päivää, niin kuin runoilijalla saappaansa kanssa. Ei sihteeri sellaiseen ehdi. Hänellä on aina kiire - töitä muka!

Hitaus on elämänasenne, johon kannattaa pyrkiä vaikka ei onnistuisikaan. Minä noudatan nopeusrajoituksia. Koskaan en ole saanut ylinopeussakkoa. Minä pidän hitaista elokuvista, sellaisista kuin Aki Kaurismäen, joissa ei tapahdu mitään mutta rivien välissä tapahtuu sitäkin enemmän. Niissä on hiljaisia ja vaatimattomia henkilöitä, jotka köyhyydessäänkin elävät arvokkaasti. Siitä huolimatta ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että Bruce Willis ja Sylvester Stallone yhtäkkiä ilmestyisivät paikalle pistämään omituisen porukan järjestykseen ja varmistamaan turvallisuuden.

Haaveet on haaveita. Tosielämässä syön hampurilaisia ja pistän nopeasti kengät jalkaan - molemmat. 

Paljasta pintaa

Kävin autokorjaamolla keväthuollossa. Öljyt ja joitakin suodattimia on kuulemma hyvä vaihtaa kun auto on seisonut kuukausikaupalla.

Se on minulle tuttu paja, kaksi ukkoa työssä. Siniset haalarit, öljylammikoita, työkalut levällään, pihassa kasa renkaita, tynnyreitä, autonraatoja. Kaikki niin tyypillistä kuin olla voi.

Ja tietysti tissityttökalenteri konttorikopin seinällä.

Ei sellaista asiakkaan sovi jäädä tarkastelemaan, etteivät luule mitään. Sivusilmällä sen noteeraa, sitten äkkiä kääntää katseensa kirjoituspöydällä olevaan paperipinoon, jossa on tekeillä lasku. Sen verran sivusilmällä huomasi, että silikonilla saattoi olla osuutta asiaan, mikäli minun puutteelliseen asiantuntemukseeni on luottamista.

Tuollaisia kalentereita on aina ollut autokorjaamoissa ja muissa verstaissa. Virastoissa ja laitoksissa sellaisia ei ole, sillä niissä kytee tasa-arvo-ongelma. Sen sijaan virastoissa ja laitoksissa on usein kahvihuoneen seinällä ilmoitustaulu, johon kiinnitetään nastalla henkilökunnan etelän rantalomiltaan lähettämiä postikortteja. Sellainen on meillä Vuoronvarausvirastossakin.

Korttien kuvissa on aika usein näkymiä hiekkarannoilta tai hotellien uima-altailta. Kuvissa on vähäpukeisia naisia tai miehiä, riippuen lähettäjän sukupuolesta. Niinpä tasa-arvo-ongelmaa ei ole. VVV on naisvaltainen työpaikka, joten monissa korteissa on poseeraamassa nuoria hoikkia karvarintaisia miehiä. Takasivulle on kirjoitettu rempseitä terveisiä.

Viime syksynä lomalta palattuani ilmoitustaululla oli yllätys. Päällimmäisessä kuvassa oli kolme vähäpukeista (tarkemmin sanottuna kokonaan pukeutumatonta) miestä. Minä ja kaksi ruotsalaista kollegaani kesäasuntoni saunalaiturilla.

Tiesin kuvan. Olin saanut sen sähköpostiini, mutta en tiennyt, että se oli myös ilmoitustaululla. Liikkeissään vikkelä sihteerini neiti B. poikkesi moottoripyörällään Längelmäveden kesäkotiini tapaamaan tuttavia. Iltahämärissä saunoimme miesporukalla ja kävimme jäähdyttelyuinnilla. Neiti B. oli hoksannut tilaisuutensa ja jostakin puskan takaa napannuti kuvan, kun nousimme uimasta laiturille.

Kortin etusivulla luki: "Hot life in Lake Langelma", ja takana oli jotain rempseitä juttuja.  Nappasin kortin pois.

Tähän blogikirjoitukseen ei poikkeuksellisesti tule kuvaa. Ei ollut komea.

Puhalluksia

Kävin hakemassa autoni talvivarastosta. Siellä se oli seissyt käyttämättömänä monta kuukautta. Jätin sen talveksi pois käytöstä, kuten aina. Luulin talven jatkuvan ja auton pysyvän varastossa lähelle vappua, mutta nyt oli toisenlainen talvi.

Kuinka ollakaan, heti kotiin ajaessani jouduin ratsiaan. Hiukan ehdin säikähtää, kun näin mutkan takana odottavan partion. Ei siksi, että olisin ryypännyt, vaan siksi, että olen ottanut yskänlääkettä. Siinä taitaa olla alkoholia. Olen ollut viime päivät kunnon flunssassa ja elänyt sen mukaisesti rokulielämää. En ole tehnyt mitään paitsi katsellut elokuvia ja kuunnellut vanhoja levyjä.

Poliisin puhallustesti näytti kuitenkin nollaa. Ainoa ongelma oli siinä, että itse puhallus aiheutti huomattavan kovan yskänpuuskan. Kysyin konstaapelilta, että kai he desinfioivat tai vaihtavat puhalluspillin, etteivät bakteerini tartu seuraavaan puhaltajaan. En päässyt käsitykseen, miten he asian hoitavat.

Ilman flunssaakin olen huomannut, että puhallus ei ole entisensä. Kävelen usein huonon hissin vuoksi portaita pitkin kotiini viidenteen kerrokseen. Suureksi harmikseni täytyy tunnustaa, että siinä hengästyy. Äskettäistä lääkärintarkastuksen yhteydessä tehtiin testejä, mm. kuntopyöräajo. Läähätykseksi meinasi mennä sekin. Ilmapallon puhalluskaan ei tunnu hyvältä. Tämän totesin syksyllä kun piti juhlan koristukseksi puhaltaa muutama iso pallo. Tuli huimausta. 

Nuorena muistan puhaltaneeni telttaretkellä tuosta vaan ilmapatjan kovaksi - tai saman tien kaksikin ilmapatjaa, eikä tuntunut missään. Huimausta taisi kyllä tulla, mutta se tuntui vähän kuin hyvältä humalalta. Ja siihen aikaan olin sentään vielä tupakka- / piippumiehiä.

Mietin, että onkohan tämä muutos jonkinlainen ikäjuttu. Vai kuntojuttu? Vai luulotautijuttu? Että tässäkin asiassa muistan vain parhain päin vanhat hyvät ajat, jolloin jopa ilmapatjojen puhaltelulle oli riittävän hyvä motiivi.

Menneen talven lumet

Jo ennen joulua kävin siirtämässä kellarikomerossa sukset peräseinältä lähelle ovea. Samoin sauvat. Monot löytyivät vaatekomeron takaosan lattialta muiden jalkineiden takaa. Pipo löytyi muiden villavaatteiden seasta, samoin kaulaliina. Kaikki oli valmista, ei muuta kuin ryntään ladulle  Latu löytyisi Keskuspuistosta, kunhan kävelisin sukset kainalossa Töölöntorilta alas Stadionin reunalle ja siitä vanhan jäähallin ohi Auroran sairaalan laidalle. Siitä ratsastuskentän kohdalta alkaa latu, jota pitkin voisin hiihtää kuinka kauas tahansa (perinteisellä tyylillä eli "pertsalla", ei vapaalla tyylillä!).

Romanttinen haave. Ei toteutunut.

Kuvassa näkyvät menneen talven lumet (siinä kuvan keskipaikkeilla). Kuvan päivämäärä on 27. helmikuuta 2014. Minulla on siis kohtalaisen pätevä perustelu sille, miksi en tänä talvena lähtenyt hiihtämään. Viime talvena oli jokin muu perustelu, en enää muista, mikä.

Kun reaalimaailma pettää, jäljelle jää fantasiamaailma. Sellainen löytyi - kuten monessa muussakin asiassa - runoilija Aaro Hellaakoskelta. Siteeraan tähän toteutumatta jääneen haavekuvan.

SUKSILAULU (kokoelmasta Jääpeili - 1928)

Suksien sihinä hangen

rytmissä riemukkaassa

puoliksi ilmassa

puoliksi maassa

käärmeenä lentäin

lintuna matain

tuolle puolen

tuttujen ratain

hankien veistos

marmorimattona mailla

valon ja varjon

herkkyys vertoja vailla.

suksi sen tuntee:

hangen pintojen sulon

hangen neitseys tuntee

suksimiehen tulon:

liukuva käsi

iholla valkealla

ystäväsi

hengityksen alla.

-   -   -

Millaisen elämyksen olenkaan menettänyt. Ilmastonmuutos vaikuttaa jo tähänkin? Kävin siirtämässä sukset pois kellarikomeron ovenpielestä ja monot pois vaatekomeron etuosasta. Pipo saa pysyä siinä missä tähänkin asti.

Hamsterin vikaa

Katse nappasi antikvariaatin hyllystä siniselkäisen kirjan. Tuttu kirjasarja lapsuudesta, tuntomerkkinä juuri se sininen selkä. WSOY:n Nuorten toivekirjasto. Pitihän se kirja ottaa käteen ja katsoa tarkemmin.

Se oli Aaro Hongan "Viakkaat vaeltajat". Tuttu kirja jostakin sieltä kymmenen ikävuoden paikkeilta. Muistikuvan mukaan se oli hauska kirja, koulupoikahuumoria, viisastelua, kujeita, jekkuja, seikkailua. Saman tekijän "Juanikkaat virtaheposet" nousi heti mieleen, mutta sitä ei hyllyssä näkynyt. Ne olivat ihmeteltävän rentoja kertomuksia, kun otti huomioon, että kirjoittaja oli ammatiltaan rehtori. Sellaistenhan kuuluisi olla pelottavia, ei mitään veitikoita.

Pitihän kirja ostaa, ei ollut kalliskaan.

Kotona sitten selailin ja yritin vähän lukea, mutta päätin siirtää myöhemmäksi. Ei oikein lähtenyt imemään. Ehkä sitten kesällä Längelmäveden rantaniityllä kukkien seassa.

Tuli kyllä epäilyjäkin mieleen. Olikohan tämä nyt tarpeellinen ostos? Minulla on kesäkodissani isot pinot Nuorten toivekirjastoakin, enkä ole koskaan aikuisiällä niitä lukenut. Päin vastoin olen miettinyt, mihin saisin kirjapinot annetuksi. Haluaisiko joku niitä? Antikvariaatteihin ne eivät kelpaa mutta roskiinkaan ei sielu siedä kirjoja heittää. Aittani ullakolla on kyllä tilaa ja siellä on kaikenlaisia muitakin pinoja. Mutta ei minun silti kannata yrittää olla Kansalliskirjaston kilpailija.

Keräilyarvoa sarjoilla saattaisi olla, jos sarjat olisivat täydelliset ja hyväkuntoiset. Kumpikaan ehto ei täyty. Nuorten toivekirjastoa näyttää listan mukaan ilmestyneen yhteensä 265 kpl. Tummemman sininen selkämys on sitä "oikeaa" sarjaa, vaaleampi joko uusintapainoksia tai vähän jälkijättöisiä osia. Minun ikäpolvelleni sarja oli hyvin tuttu ja runsaasti luettu, mutta nykylapset eivät sellaisista piittaa. Liian vanhanaikaista ja sen myötä liian tervehenkistä. Ei actionia, ei huumeita, ei seksiä.

Minussa on hamsterin vikaa. Kaikenlaista kertyy enkä kykene poistamaan. Minulla on kirja- ja lehtisarjoja vaikka kuinka paljon. Filmihullu-lehteä on ullakolla noin 30 vuotta ja lisää tulee. Parnasson sentään sain katkaistuksi. Kielikello-lehteä on parikymmentä vuotta. Tammen Keltainen kirjasto karttuu kaiken aikaa. Ja monta muuta.

Kuva näyttää, millaiset pinot Nuorten toivekirjastoa minulla on kesäkotini aitan ullakolla. Nyt ostin pinoon yhden lisää.

Mainioita naapureita

Ovikello soi. Siellä oli naapurini. Vanharouva oli hätääntyneen oloinen ja pyysi tulemaan auttamaan, sillä "se siellä katossa oli ruvennut soimaan".

Olinkin jo hetken ollut kuulevinani sireenin ääntä, mutta olin ajatellut, että varmaankin se on ambulanssi. Töölöntorilla kuulee usein hälytysajoneuvoja. Nyt ei voinut erehtyä. Vanhanrouvan asunnossa piippaa palohälytin.

Huoneessa oli käryä. Selvisi, että rouva oli ollut paistamassa silakoita. Vähän oli tainnut palaa pohjaan. Sen suurempaa hätää en huoneistosta löytänyt. Rouva oli yrittänyt sohia hälytintä mopin varrella hiljaiseksi, mutta ei ollut onnistunut. Sen verran hän on huono jaloistaan, että ei ollut päässyt nousemaan tuolille. Minultakin kesti hetken ennen kuin onnistuin kurkottamaan laitteen katosta ja irrottamaan patterin. Siihen ehti tulla jo muitakin naapureita katsomaan, mikä on hätänä.

*  *  * 

Usein väitetään, että me helsinkiläiset olemme niin epäsosiaalisia, että kerrostaloissa ihmiset eivät edes tunne naapureitaan. Meidän talossamme tämä väite ei kovin hyvin pidä paikkaansa. Minä ainakin tunnen useimmat oman taloyhtiöni asukkaat. En silti voi väittää itseäni kovin sosiaaliseksi.

Ei ole kovin kauan siitä, kun sama vanharouva jäi jumiin hissiin kerrosten väliin. Sen jälkeen hän ei ole uskaltanut mennä yksin hissiin. Niinpä meitä on useampi naapuri, jotka olemme luvanneet tulla kaveriksi hissiin aina kun hän tarvitsee. Usein hän tarvitseekin. Minäkin olen kyllä myös alkanut vähän arastella hissiä, sillä se on aika epäluotettava. Olen ruvennut kävelemään portaita, mutta vain ylöspäin. Portaat viisi kerrosta alaspäin aiheuttavat kipua polvessa.

*   *   * 

Ei ole kovin kauan siitäkään, kun naapurini olivat tehdä suuren typeryyden, mutta onnistuin estämään sen. Yhtiökokouksessa eräs nimittäin keksi ehdottaa minua taloyhtiön hallitukseen, ja ehdotusta vieläpä kannatettiin. Perusteluksi mainittiin, että minä olen suunnilleen ainoa pitkään talossa asunut, joka ei ole koskaan ollut hallituksessa. Tasapuolisuuden vuoksi minunkin kuuluisi.

Minä en ole tasapuolisuuden kannattaja, en ainakaan tällaisessa asiassa. Olen asiantuntevuuden kannattaja. Minua osaamattomampaa ei helposti löydä. Taloyhtiön hallituksessa pitää olla ihmisiä, jotka ymmärtävät rakentamisesta, tekniikasta, taloudenpidosta, juridiikasta. Minä olen tavallinen humanistiretku, jolle kaikki tuollainen on vierasta. Ja tulossa olisi ainakin ilmastointitekniikan uusiminen, katon korjaaminen. Ja hissiremontti! Kauhistuttaa ajatuskin, että minä olisin sellaisista päättämässä. Linnunpönttö on vaativin rakennusprojetini, ja siitäkin tuli vino.

Käytin pontevan puheenvuoron valintaani vastaan. Siteerasin soveltaen Marxia (ei Karl vaan Groucho): "En halua asua sellaisessa talossa, joka hyväksyy hallitukseensa minun kaltaiseni jäsenen."

Urheiluhullu?

Aina välillä joku kysyy minulta, mitä yritän ilmaista sillä, että en muka ole innostunut urheilusta. Onko se diivailua? Ylimielisyyttä? Teeskentelyä?

En oikein ole osannut vastata. Pikkupoikana olin hyvinkin innokas. Osasin (ja osaan vieläkin) ulkoa yleisurheilun ennätykset ja voittajat 60-lubulta. Seurasin myös hiihtoa ja mäkihyppyä. Kuuntelin kaikki urheilulähetykset, Pekka Tiilikaisen (kuva) ja Paavo Noposen selostukset. Kävin katsomassa Jyväskylän seudulla pidettyjä kisoja ja keräsin urheilijoiden nimikirjoituksia. Aikuisenakin olen seurannut urheilua, mutta vain kaikkein suurimmat kisat.

Eilen luultavasti tein aikuisikäni ennätyksen. Katsoin televisiosta olympiakisoja yhteen putkeen kuutisen tuntia. Olin saanut asiantuntevan vihjeen, että nyt jos koskaan.

Vihje osoittautui päteväksi. Hiihdosta tuli kultaa ja hopeaa jääkiekossa kaatui Venäjä.

Minäkö muka urheilun vastustaja?

Täytyy myöntää, että tällaiseen menee väistämättä tunteella mukaan, kun tilanne on päällä. Ei varmaankaan mihinkään muuhun pääse samalla tunteen intensiteetillä. Mitä muuta hyvältä viihteeltä voi vaatia?

Pystyin kuitenkin hetkittäin tunnekuohun seassa tarkkailemaan itseäni. Mietin, pysyisinkö sulkemaan television viisi minuuttia ennen jääkiekko-ottelun viimeisen erän loppumista ja ryhtymään muihin puuhiin. Entä pysyisinkö tunnetasolla siirtymään irti nationalistisesta asenteesta ja kannustamaan vastustajan joukkuetta? Vaikeata olisi.

Otin laatikosta esiin verenpainemittarin ja katsoin, miltä paine näyttää. Minulla kun verenpainemittaukset eivät ole näyttäneet hyviä lukemia. Ei näyttänyt nytkään, entistä huonompaan suuntaan on mennyt. Jääkiekko-ottelu Suomi - Venäjä on siis vähintään yhtä epäsuositeltavaa kuin suolan käytön lisääminen.

Sitten on vielä se addiktio. Minä olen välillä ollut havaitsevani, että kaikkeen, mihin tunteella menen mukaan, siihen syntyy addiktio. Tätä pitää aivan erityisen tarkkaan varoa. Toisaalta yleissivistykseen kuuluu tuntea elämänpiirinsä tapahtumia, ainakin pääpiirteittäin. Olympialaiset lasken yleissivistykseen kuuluvaksi elämäpiiriksi. Addiktio vai yleissivistys?

Testi on edessä tänään, perjantaina. Asiantunteva vihje kertoi, että luvassa on entistäkin innostavampaa jääkiekkoa. Klo 13.45 näen, mihin asteeseen addiktoitumiseni on edennyt. Avaanko television vai ryhdynkö vaikkapa lukemaan Trimalkion pitoja? Vai lähdenkö toteuttamaan lääkärin verenpainesuositusta ja menen kuntokävelylle?

Vapauden kaiho

En ole enää aivan vasta-alkaja osa-aikaeläkkeellä olemisessa. Sitä on jatkunut jo kohta kolme vuotta. Olen vähitellen oppinut olemaan piittaamatta siitä, mitä työpaikalla puuhataan. En enää johda mitään, en ole esimies kenellekään. Riittää kun vain hoidan omat erikseen sovittavat projektini.

Ero entiseen on kuitenkin pienempi kuin kuvittelin. Vapaa-aikani on kyllä lisääntynyt mutta ajatukseni eivät ole samalla tavalla vapaalla kuin fyysinen osa minua.

Suurimmillaan ero on niinä hetkinä, kun voin livistää kaikkein ikävimmistä tilanteista. Sellainen oli taas tänään. Tunsin suorastaan ilkimysmäistä hilpeyttä, kun poistun paikalta ja toivotin lähtiessäni hyvää päivänjatkoa.

Oli nimittäin alkamassa koulutustilaisuus.

Niistä minä en pidä. Sillä tavalla olen hankala ihminen, että en erityisemmin usko konsulttifirmojen järjestämiin koulutuksiin, joiden tavoitteena on organisaation kehittäminen.

Tiedän kyllä, ettei niihin usko juuri kukaan muukaan. Silti niitä järjestetään kaiken aikaa. Niihin on budjetoitu määrärahaa, siksi niitä välttämättä kuuluu järjestää. Miltä kuulostaisi organisaatio / työyhteisö, jonka vuosikertomuksessa ei mainittaisi dynaamista koututtautumista?

Listasta luin, että menossa oli kolmas vaihe projektissa, jonka tavoitteena on pitkäjänteinen ja systemaattinen kehittyminen, muutosvastarinnan esteiden tunnistaminen ja voittaminen. Vuorovaikutuistaitoja on tarkoitus parantaa, jotta yhteishenki kääntyisi nousuun ja yhteinen tahtotila löytyisi. Prosessikonsultoinnin kerrotaan auttavan organisaation uudistumisessa  ja työinnovaatioiden löytymisessä ja työtä ohjaavien  ja tukevien puitteiden tarkoituksenmukaistamisessa.

Tehdään siellä jotakin omitustakin. Listassa on yllättäviä sanoja, kuten coaching. Olen luullut, että sitä tehdään vain jääkiekossa. Implementaatio, Fail - fast-periaate. Mitähän ne ovat?

Minä en siis jäänyt koututtautumaan vaan lähdin pois. Tein niin kuin viisaassa mietelauseessa suositellaan. Puolieläkeläiseläisellä ei ole velvollisuutta osallistua tällaiseen. Harmikseni en onnistunut pelastamaan entistä sihteeriäni neiti B:tä karkuun tilaisuudesta, sillä hänelle oli määrätty jokin työtehtävä siellä. Sen sijaan menin Akateemisen kirjakaupan Aalto-kahvilaan ja tilasin herkkuja. 

Menen sitten viimeistään perjantaina työpaikalle katsomaan, onko kehitystä tapahtunut ja visio selkiytynyt.

Poikkesin kotimatkalla vielä divariin. Löysin Trimalkion pidot -kirjan (Petronius Arbiter suom. Edwin Linkomies). Se on antiikin Roomasta ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta, keisari Neron ajalta.

Kotona huomasin, että suunnilleen puolet kirjasta on vielä auki leikkaamatta. Vanhojen kirjojen tapaan painoarkit pitää paperiveitsellä leikata reunoista auki ennen kuin sivut saa auki yksi kerrallaan. En vielä ryhtynyt leikkaamaan, se tuntuu vähän julkealta, suorastaan rivolta. Jos kirja on vuosikymmenet ollut neitseellisessä tilassa, mikä minä olen sitä avaamaan. Harkitsen vielä. Kansikuva on kyllä kiinnostusta herättävä. Siitä on aistittavissa ikiaikainen vapauden kaiho, jota minäkin kai poden.

Kaikki muuttuu

Valtakunnassa on käyty kinastelua kieliasioista. Kantaa on otettu jyrkästi, jopa netin keskustelupalstoilla. Se on yllättävää, sillä jos seuraa netin keskustelupalstoja, tulee väistämättä vaikutelma, että hyvin harvalla keskustelijalla on taipumusta käyttää korrektia kieltä.

Riemastuksen sai aikaan Kotimaisten kielten keskus (Kotus), joka päätti luopua mahdottomasta yrityksestä. Alkaa-verbin rektioksi hyväksytään nyt sekä ensimmäinen että kolmas infinitiivi (alkaa tehdä ja alkaa tekemään). Aiemmin jälkimmäinen luokiteltiin pahaksi virheeksi.

Minä en tästä päätöksestä ota näppylöitä puoleen enkä toiseen. Jonkin verran alaa tuntevana hyväksyn uudistuksen ja ymmärrän sen syyt. Tiukalle linjalle on ollut vaikea keksiä pitäviä kielitieteellisiä perusteluja. Joskus E. N. Setälän aikaan tai jopa ennen oli vain tullut tehdyksi tällainen päätös, jota on sitten lakina noudatettu. Yhtä hyvin olisi voinut tulla tehdyksi päinvastainen päätös, jota olisi sitten lakina noudatettu. Kyse oli siitä, kumpi maistui päättäjälle  paremmalta, länsimurteinen vai itämurteinen malli.

Vaikka hyväksyn päätöksen, en itse aio ruveta noudattamaan sitä. Sitoudun vanhaan sääntöön. Kotuksen päätös ei vaadi minua muuttamaan käytöstäni, se vain poistaa äidinkielen lehtoreilta pakon käyttää punakynää yksityiskohdassa, joka ei vuosikymmenien yrityksestä huolimatta ole edennyt.

Päätöksen moittijoille tämä näyttää olevan jonkinlainen vastakohta-asetelma sivistyneistö - moukat. Kyllä siinä kieltämällä sitä on minunkin mielestäni ollut. Mutta nyt on asenne yritettävä häivyttää mielestä.

On toinenkin mielenkiintoinen uudistuspyrkimys, tosin ei kieleen vaan numeroon liittyvä. Aloite on Opetushallituksen. Numeroon seitsemän (7) ehdotetaan palautettavaksi se pieni väkänen varteen.

Tätä kannatan. Minun sukupolvelleni seitsemäinen opetettiin niin, että siinä pitää olla väkänen. Tämän olen säilyttänyt, vaikka uudemmissa malleissa väkänen on poistettu. Perusteista en ole selvillä. Olisiko digitaalisella kuviolla jotain osuutta? Virheitä taitaa tulla. Ykkönen ja seiska ovat menneet sekaisin, jopa vaalien ääntenlaskijat ovat olleet vaikeuksissa tämän vuoksi.

Viereisissä kuvissa on nähtävillä asiaan liittyvää holtittomuutta. Mitä kaikkea onkaan keksitty numeron varteen koristeeksi. Kunnon väkänen siinä pitää olla, ei mitään pyssyjä tai tähtiä.

On näissä opettajille urakkaa. Yhtenä vuonna ei saa tehdä niin eikä näin, seuraavana vuonna pitää tehdä juuri niin kuin edellisenä kiellettiin. Opetushallituskin (ent. Kouluhallitus) siinä joutuu ohjeistamisensa kanssa mahdottoman urakan eteen, kuten kuvasta näkyy. Mahdoton tehtävä?

Totuuden hujakoilla

Olen helpottunut. Selvisin vähin vaurioin lääkärintarkastuksesta.

Mielen salaisimmissa sopukoissa jäi kuitenkin kytemään ajatus, että selvisinkö tarkastuksesta kepulikonstein. Minä kun tunnetusti olen vähän filunkimiehiä. Niin sanoi kerran vuosia sitten jo nuori sihteerini neiti B, kun ehdotin, että hän lisäisi Tampereen-matkalaskuunsa myös kynsilakan ja tekokynnet. Hän teki niin, ja minä esimiehenä hyväksyin laskun (tästä tapauksesta kerron tarkemmin joskus toiste).

Tämänkertainen filunki oli sellainen, että vietin poikkeuksellisen tervettä elämää yli kaksi viikkoa ennen laboratoriokäyntiä. Söin kalaa ja ruisleipää ja kasviksia ja hedelmiä. Jätin pois juustot ja makkarat, munkkipossut ja jäätelöt. En käynyt kertaakaan kaljalla.

Niinpä sain tänään lääkäriltä laboratoriotulokset, joiden mukaan kolesteroli on hyvä, sokeriarvot kunnossa ja maksa kunnossa. Verenpaine ei ole kunnossa, mutta ei se ole ennenkään ollut. Lääkitystä muutetaan.

Sainko siis hyvät arvot sen vuoksi, että pingotin ennen testin ottamista? Olisivatko tulokset olleet huonot ilman pingotusta?

Toisaalta kyllä minun normaalikin ruokavalioni on aika terveellinen. Suosin kasvisruokia, en juurikaan koske pizzaan, punaiseen lihaan tai valmiisiin eineksiin. Limsat ja chipsit ja sen sellaiset eivät kelpaa ollenkaan. Ehkä kolmen viikon tehokuuri ei sittenkään niin kovin suuria merkinnyt.

Lääkäri kyseli erityisesti liikunnasta ja alkoholista. Vastauksissani pysyin aivan totuuden hujakoilla. Sitten sain lääkäriltä pitkän ja pontevan puhuttelun sokerista ja suolasta. Sokerille olen vähän perso siinä, että kahvin kanssa olen tottunut ottamaan makeaa. Sitä olisi nyt tarpeen vähentää.

Suola on suurin ongelma. Sitä on välttämättä vähennettävä.

Se on vaikeaa. Minä en itse lisää suolaa mihinkään ruokaan, mutta sitä tulee kaiken seassa, ruisleivässäkin. Erityisen ongelmallinen on kala. Olen kalaruoan ystävä. Mutta siinä on paljon suolaa. Kaupan savukalassa sen erityisesti maistaa.

Jäin miettimään, kumpi on parempi, kumpi huonompi. Kalasta saan paljon hyödyllisiä rasvoja ja paljon haitallista suolaa. Miten tähän ristiriitaan pitää suhtautua?

Sukupolveni ylenpalttiseen suolan käyttöön tiedän syyllisen. Lapsena katselimme televisiosta Sirkus Papukaijaa. Siellä Fakiiri Kronblom opasti suomenruotsalaisella aksentillaan kaiken aikaa meitä lapsia väärille tavoille: "Sualaa sualaa, enämpi sualaa..."

Säikähtää sitä vähemmästäkin

Kun tänään yöhämärissä tulin kotiin ja avasin tietokoneen, iski säikähdys: ovatko lukijat hylänneet blogini?

On ollut aika vakiintunutta, että päivässä blogiani käy lukemassa satakunta lukijaa, välillä kaksikin sataa. Vain pitäessäni pitkiä taukoja, kuten kesäisin, päivittäinen kävijämäärä laskee johonkin 30 - 50 paikkeille.

Tänään maanantaina 10. helmikuuta blogiani oli käynyt katsomassa yhdeksän (9) lukijaa, vaikka viime yönä kirjoitin. Eikä yhtään kommenttia. Säikähtää sitä vähemmästäkin. Se on pienin luku koskaan sen jälkeen kun pääsin kunnolla vauhtiin.

Melankoliselle luonteelle tyypillisesti ensiajatus oli, että nyt lukijat ovat saaneet tarpeekseen ja menettäneet kiinnostuksensa. Blogini aika on ohi.

Tämä saa nyt jäädä tähän. Keksin jotakin muuta yöpuuhaa, kuten vaikkapa villasukkien kutomista.

Murheellisena päätin kuitenkin katsoa vielä ne blogit, joita olen pitkään seurannut. Siinä kohdassa alkoi tulla epäilys, kun huomasin, että "Saunaihon" tekstin laidassa olevassa pikanäppäimessa luki, että Töölöntorin reunalta oli viimeksi tullut "Missä miehet?" -niminen postaus kolme päivää sitten. Miten niin kolme päivää? Minähän kirjoitin eilen tekstin "Tyyliä ja tyylin puutetta". Katsoin Rydmanin, kolme päivää sitten sielläkin. Katsoin "j.y.n.t.k:in". Samoin kolme päivää. Katsoin vielä muutaman, sama kaikissa.

Mitä tämä nyt on? Eikö Blogger ole huomannut, että kirjoitin eilen uutta? Vai olenko itse jotenkin sotkenut? Olenko jättänyt painamatta nappulaa "lähetä"?

Ei niin ole voinut käydä, se selviää tilastosta, jonka mukaan "Tyyliä ja tyylin puutetta" on kuitenkin muutama lukenut. On siitä johonkin tieto mennyt mutta ei kaikille, ei ainakaan vakituisille lukijoilleni.

Tein kokeilun. Avasin tekstilistasta "Tyyliä ja tyylin puutetta" ja tein siihen pienen muutoksen ja lähetin sen. Menin katsomaan, onko Saunaihon, Rydmanin, j.y.n.t.kn ja muiden blogien laidassa vieläkin tieto, että Töölöntorilta on tullut kirjoitus kolme päivää sitten.

Ei ollut. Töölöntorilta oli tullut postia yksi päivä sitten. Postin nimikin oli oikea.

Nyt jään odottamaan, huomaako Blogger lähettää blogiystävilleni tiedon, että Töölöntorilta on tänäänkin tullut postia.

Tyyliä ja tyylin puutetta

Flunssan alkuoireita tarkkaillessani jouduin valinnan eteen: katselenko talviurheilua vai elokuvia? Valinta oli tuskallinen. Valitsin elokuvat.

Päivän yllätys tuli kaupalliselta kanavalta, Neloselta. En ollut ennen nähnyt Martin Scorsesen elokuvaa "Hugo". Olin kyllä tietoinen, että se oli voittanut merkittäviä palkintoja, mutta jotenkin olin epäilevä, sillä se ei ollut alkuunkaan Scorseselle tyypillistä lajityyppiä.

Vaikutuin kovasti. Hugo oli yhdellä tasolla kuin romanttinen ja surumielinen satu,  Dickensin ja Victor Hugon hengessä. Köyhä orpopoika asustelee Pariisin Montparnassen rautatieaseman kellotornissa mekaanisten kellonrattaiden ja muiden vehkeiden seassa ja tutkii niiden toimintaa. Hän kohtaa monenlaista vainoa.

Toisella tasolla elokuva on tyylitajuinen melodraama, kolmannella tasolla sentimentaalinen rakkaudentunnustus elokuvahistorian alkuvaiheiden mestariteoksille, vanhanaikaisesta filmiprojektorista alkaen. Neljännellä tasolla se on jännittävä mysteeriseikkailu, jossa arkipäiväinen elämänmeno saa vanhanaikaisia fantasiamaisia elementtejä.

Tämä elokuva on tehty suurella sydämellä, tyylitajuisesti, lämminhenkisesti, tunteikkaasti. Onneksi ymmärsin käynnistää alusta asti tallennuksen. Tämä täytyy katsoa uudestaan.

Vähän aikaisemmin Teema-kanavalta tuli Stanley Donenin "Peukalokyydilla vihille". Romanttinen komedia on hyvin tyylitajuinen sekin, erityisesti päätähden 60-lukulaisesti muodikkaan pukeutumisen vuoksi. Nuoripari autoilee Euroopassa ja kokee kaikenlaista kummallista. Jostain olen lukenut, että Amerikassa tätä elokuvaa käytetään parisuhdeterapiassa virikkeenä pariskunnille, joiden suhde on ajautunut kriisiin. Tässä sellaista kriisiä hoidetaan aika sympaattisin keinoin. Aikansa eläneeltä tämä elokuva kuitenkin minusta maistui, vaikkakin Audrey Hepburnia kyllä katsoo ilokseen.

Lauantain Teema-illassa tuli dokumentti ja elokuva, josta tyylitaju oli poikkeuksellisen kaukana, aivan tarkoituksella. Beatnikkien sukupolvea käsittelevää ohjelmakokonaisuutta katsoin kiinnostuneena, sillä aihepiiri hipaisi minuakin joskus näppyläisimmässä nuoruudessa. Ohjelmien jälkeen kaivoin vielä kirjahyllystäni Allen Ginsbergin teoksen "Kuolema van goghin korvalle" ja selailin sitä katsoakseni, onko tästä enää mihinkään.

Nuori sukupolvikin - ainakin nuoret miehet -  taitaa vielä tuntea  Jack Kerouacin kirjan "Matkalla" tai siitä tehdyn elokuvan. Sillä on aikamoinen kulttiasema. Olen itsekin sitä tarkkaan lukenut joskus alle kaksikymppisenä ja haaveillut vapaudesta.

Siitä vapaudesta ei mitään tullut. Sen keskeisiä aineksia olivat loputon liikkeellä olo, erilaiset päihteet ja huumeet, villi seksi ja kaikin puolin epäsovinnainen elämäntapa. Kai se on luonnonlaki, että nuori mies sellaisesta kiinnostuu. Nuoret miehet lukevat näitä nykyisinkin, ainakin mikäli on luottamista kollegaani, jolla on juuri siinä iässä oleva jälkeläinen.

Beat-sukupolven kirjat ovat tämän elämänmuodon eläytyvää kuvausta. Kuolemattoman maineen ne saivat viimeistään siitä, että Yhdysvalloissa - samoin Suomessa - käynnistettiin käräjöintiä moista siveettömyyttä vastaan. Suomessa erityisen melun nosti Ginsbergin "Huuto". Siinä nähtiin "rienaamista" ja eduskunnassa aloitettiin prosessi Yleisradiota vastaan ohjelman esittämisestä.

Jopa pienessä kotikaupungissani Jyväskylässä noteerattiin maailmalta kuuluva rienaus ja siihen liittyvä boheemi elämänmeno. Minäkin luin mitä käsiini sain ja huomasin ympäristössäni ilmiöitä. Jyväskylässäkin oli boheemeja runoilijoita.

Aiheeseen väljästi liittyvän jyväskyläläisen runokirjan tiesin olevan tallessa hyllyssäni. Ei mikään mestariteos, mutta tarkkaan se tuli aikoinaan luetuksi. Viime yönä en lukenut enää tarkkaan, mutta selailin.  Liitän sen kuvan tähän.