Kädet pois taskuista

Muistikuva nuoren miehen varhaisvuosilta.

Olin vanhempien mukana kyläilemässä isän työkaverin perheen mökillä Pihlajavedellä. Oli kesä1964, minä 14v.

Mökillä oli myös perheen samanikäinen tytär. Huiskuksi häntä kutsuttiin, se oli väännös hänen sukunimestään. Olin tuntenut Huiskun pikkulapsesta saakka.

Istuimme Huiskun huoneessa ullakolla kuuntelemassa musiikkia. Huiskulla oli magnetofoni, johon hän oli äänittänyt mikrofonilla radiosta uutta rautalankamusiikkia. Radiossa oli kaksikin ohjelmaa, jotka soittivat uutta poppia: Kahdeksan kärjessä keskiviikkoiltaisin ja Kaleidoskooppi perjantai-iltaisin.

Mankka lauloi ”Close your eyes and I'll kiss you / Tomorrow I'll miss you / Remember I'll always be true - - ”. Siinä kohdassa Huisku onnistui häkellyttämään minut pahasti. Hän kysyi, olenko koskaan suudellut tytön kanssa.

Jotain kai ähkin ja änkytin. Eihän sitä voi tunnustaa, että yksinäiseksi haaveiluksi ja mielikuvaharjoitteluksi se on jäänyt.

Sitten Huisku suorastaan tyrmistytti ujon nuoren miehen. Hän kysyi, haluanko että hän opettaa.

Huisku oli toimen tyttö. Hän ei hengen haukkomistani jäänyt katsomaan vaan pisti toimeksi. Mutta touhu ei päässyt alkua pidemmälle, kun tuli katko. – Höh, ei suudellessa pidetä käsiä taskussa! Ärtyneeltä kuulostava komennus, ja sitten hän näytti, miten kädet pidetään.  - Ja silmät kiinni kun huulet koskettavat! 

Ei siinä kauan mennyt, kun edettiin fritsun tekoon ja sitten kielisuudelmaan. Sain heti kuulla, että kielenkärkien lipsuttaminen vastakkain aiheuttaa pojissa ”yhden jutun”, ja kädellä Huisku kokeili, aiheuttiko.

Koko oppimäärä tuli valmiiksi suunnilleen kymmenessä minuutissa. Huisku varmaan totesi minut täysin oppineeksi. Sitten kuunneltiin lisää musiikkia.

Jatkokurssi jäi yritykseksi. Se tapahtui seuraavana kesänä samassa paikassa, mutta se meni nolosti mönkään.

Olen vuosien varrella tavannut Huiskun muutaman kerran käydessäni kotiseudulla Jyväskylässä. Olen muistanut kiittää häntä nuorena saamastani pätevästä alkeisopetuksesta.

Saa puhua rumia

Muistikuva kansakoulusta.

Niemen Mauri sanoi opettajan kuullen ruman v-sanan. Opettaja tarttui Mauria kauluksesta, talutti pesualtaalle ja tunki suun täyteen saippuaa.

Taisimme koko luokka kerrasta oppia, mitä passaa suustaan päästää.  Ainakin pitää katsoa ympärilleen, ettei ole vääriä henkilöitä kuuloetäisyydellä.

Muistelen, että minä en tuota oppia erityisemmin tarvinnut. Olen melko varma, että suuni oli jo silloin puhdas ilman saippuoinnin uhkaakin.

Vuosia sitten täällä blogissa mietin, miten voimasanastoa kevennettäisiin. Pitkä ehdotuslista löytyikin  (klik 1).

Myöhemmin käytin kerran v-sanaa itsekin (klik 2) ja jouduin heti puolustelemaan lukijoita järkyttänyttä tekoani  (klik 3).  

Nykyisin v-puhe on arkipäiväistynyt.  Sitä kuulee kaikkialla. Kohta varmaan juhlapuheissa ja kirkonmenoissa. Teinipojat olivat pitkään alan erityisosaajia. Siitä se on vähitellen levinnyt. Nuorison esikuvaksi nostetut jalon kansan parhaat pojat eli sankariurheilijat toivat sen television urheiluruutuun. Viimeksi ”rehellisiksi ja taitaviksi Suomen kansalaisiksi tunnettujen” ministereiden kelpo edustaja laajensi käyttöfoorumiksi Ylen pääuutislähetyksen. – Kyllä sitä taas on syytä vaatia Ylen lakkauttamista. Siivottomia ohjelmia lähettävät.

Jostain muistien kätköistä yllättärn luiskahti mieleen se opettaja ja saippua.

Uusi villi länsi

 

Ajoin taksilla rautatieasemalta kotiin. Ilman sitä olisin kastunut. Kuski oli oikein höveli nuori mies Turkista. Puhui suomea yritteliäästi ja osasi reitin ilma navigaattoria. Auttoi oma-aloitteisesti turvavyön kiinnittämisessä. Nousi perillä kaatosateessa avaamaan auton oven ja piteli sateenvarjoa niin että pääsin kuivana sisään. Itse hän kyllä siinä kastui.

                                                                             Takemasa Ryo

Kotimaisilta kuskeilta harvoin saa tällaista palvelua – ei ainakaan vanhemmilta mieskuskeilta. Minulla on kokemusta. Persukset eivät penkistä nouse ellei ole aivan pakko. Äskettäin jouduin kuuntelemaan vanhemman kantasuomalaisen mieskuskin persupuhetta maahanmuuttajakuskien kelvottomuudesta, kunnes sanoin mieluummin kuuntelevani radiota. Sieltä tulikin sopivasti suomi-iskelmää:  ”- - tänä yönä / onni suosii rohkeaa - -”

Käytän aina samaa taksifirmaa, jos vain mahdollista valita. Aina ei ole. Aseman taksitolpasta tuli varsinainen villi länsi, kun Juha Sipilän hallitus (kepu & ps & kok) ministeri B:n johdolla romutti hyvin toimineen taksijärjestelmän vapaan kilpailun siunauksellisuuden vuoksi. Nyt samalla perusteella on käynnissä julkisen terveydenhuollon romuttaminen. Minäkin jouduin vastoin tapojani käyttämään yksityistä lääkäriasemaa ajokortin uusimisessa, kun julkisella puolella ei enää riitä resursseja tällaiseen. Uutisista olen havainnut, että erilaisista vanhusten hoitofirmoista on nyt kasvamassa uusi villi länsi.

 

Pahan päivän varalle

Kun vanhan kirjoituspöytäni keskilaatikon avaa, edessä on tulostuspaperinippu, kyniä ja muita kirjoitustarvikkeita, muistitikkurasia, muistilappuja ja postimerkkejä. Jos isokokoisen laatikon avaa niin, että pääsee perälle asti – kuten kuvassa – sieltä löytyy rasioita  täynnä jännittävän näköistä pikkutavaraa.

Harvoin laatikko tulee vedetyksi auki niin, että perällä olevat tavarat tulisivat näkyviin. Tänään tuli. Jäin tutkimaan, mitä aarteita  löytyykään. Tavarat ovat pysyneet samalla paikalla vuosikymmeniä. Ei sitä tiedä, tavaroita voi joskus vielä tarvita.

Ensimmäiseksi sieltä löytyi puusta tehty mustekynän varsi – siis vain varsi, ei terää. Varteen on kaiverrettu sanat ”Yli pauhun kenttien / hurmeisten näin / lippumme liehuu hulmuten.”  Kynän yläpäässä on ihmisen nyrkki, joka pitelee jotakin.

 En tunnistanut sanojen alkuperää, mutta kun kirjoitin tuon sitaatin hakukoneelle, se kyllä tiesi. Runon nimi on Jääkärimarssi, ja sen on kirjoittanut Heikki Nurmio. Tulee tunne, että pitäisihän tämän olla tuttu, sillä juuri tämän sävyisiä lauluja musiikinopettaja Toivo  Korhonen meillä laulatti oppikoulun alaluokilla laulatti. ”Syvä iskumme on, viha voittamaton - -”  Uljaaksi piti nuoriso kasvattaa.

Etsin koko laulun sanat. Huomasin taas tekoälyn hutiloineen. Kynän kaiverruksen neljä ensimmäistä sanaa ovat kyllä Jääkärimarssista, mutta siitä eteenpäin sanat kuuluvat näin: ”- - päin nousevan Suomen rantaa”. Kynän varren kaivertaja on siteerannut väärin.

Tästä kynästä puuttuu terä. Saakohan niitä enää mistään? Tarvittaisiin myös mustepullo ja imupaperi. Kansakoulussa ja oppikoulun alaluokilla oli kaunokirjoitustunteja. Siinä olin taitava. Opin kastamaan kynän kärjen mustepulloon, kirjoittamaan tahraamatta vihkoon mallin mukaisia kirjaimia ja lopuksi kuivaamaan märän musteen imupaperilla. (Kynän varressa ei kuitenkaan ollut kaiverruksia.) 

Minulla ei ole tietoa tämän kynänvarren taustoista. Sen tiedän, että se oli jo lapsuudenkodissani. Mutta mistä se sinne oli tullut? Jääkäriaate ei ollut perheessä eikä suvussa erityisen vahvoilla. Mutta minä säilytän se kyllä laatikkoni perällä pahan päivän varalle.

¤ 

P.S. Aloin ihmetellä, ovatko kaikki blogituttavani lopettaneet kirjoittamisen. Päiväkausiin ”blogilistaan” ei tullut yhtään uutta kirjoitusta. Avasin sitten niitä vanhoja kirjoituksia, jotka olin jo lukenut.  Ja sieltähän löytyi jokaiselta uusia kirjoituksia, niistä ei vaan ollut tullut merkintää listaan.

Onkohan tämä nyt Bloggerin häiriö? Vai onko vika minun asetuksissani? Onko muilla tällaista?

 

Ei ikinä enää

Vanha kaveri oli löytänyt uuden emännän. Oikein olikin eläväinen tapaus..

Vuosiin emme olleet tavanneet, ennen koronaa viimeksi. Moni muukin asia oli ehtinyt muuttua. Samoin kuin minä, kaverikin oli luopunut kesämökkeilystä. Ennen kaveri vietti kaikki kesänsä Päijänteen rannoilla, nyt tilalle olivat tulleet Välimeren rannat.

Syy noin isoon muutokseen oli uusi emäntä. Hän ei mökkeilystä pitänyt. Hän oli nuorena saanut kyllikseen kesämökkielämän epämukavuuksista: oli hyttysiä, paarmoja, puiden pilkkomista, rikkaruohojen nyppimistä, kylmällä vedellä peseytymistä, ulkokäymälä, heinänuhaa, metsässä rämpimistä marjojen perässä ja mitä kaikkea. Hän oli päättänyt, että ei ikinä enää.

Minä vähän toppuuttelin, sillä minullakin on kokemusta mökkielämän vaivoista on melkein puoli vuosisataa. Ei se niin epämukavaa minun mielestäni ollut. Hyttysiä oli, ulkokäymälä oli, mutta niihin tottui. Puiden pilkkomista pidin mukavana puuhana niin kauan kuin selkä kesti – se oli vastapainoa talven loputtomille paperitöille. Mutta rikkaruohoja ja marjojen keräämistä minulla ei ollut ollenkaan. Niistä minä sain kyllikseni lapsena ja päätin, että ei ikinä enää.

Minun lapsuudenperheeni sai joka kesä marjojenkeräyskuumeen. Isä siinä tuli aivan vimmaiseksi. Kaikki vapaa-ajat menivät Petäjäveden, Multian ja Keuruun metsissä ja soilla. Auton perä täyteen ämpäreitä, äiti teki eväät ja sitten menoksi. Mustikoita, vadelmia, lakkoja, puolukoita. Isä teki keräämisestä kilpailun, siitä oli ilo kaukana.

Kotona sitten marjojen siivoamista, purkittamista ja mehumaijalla sotkemista. Ja muutaman päivän kuluttua sama alusta uudestaan. Ja välissä vielä takapihan viisi mustaviinimarjapensasta, jotka jäivät yksin minun vaivakseni.

Kyllä niitä marjoja ja mehuja talven mittaan käytettiinkin, mutta ei tarpeeksi. Joka vuosi kellarista kannettiin tunkiolle parin vuoden takaisia homehtuneita mehuja ja hilloja, kun tarvittiin uusille tyhjiä astioita.

Kaverin uusi emäntä ei oikein ottanut uskoakseen, että kesämökkielämästä voi selvitä ilman marjametsässä (ja sienimetsässä) rämpimistä. - Mistä sitten on peräisin tarjolla oleva marjaherkku?

Kyllä, tarjolla oli herkku, jossa oli mustikoita ja mansikoita. Lisäksi päälle oli ripoteltu kaurakeksin murusia ja kaadettu vaniljakastikettä. Tätä minä nautin kesät talvet iltapäiväkahvin kera. Talvella mansikka jää pois, sillä se ei ole pakasteena yhtä hyvää kuin tuoreena.

Mutta marjat eivät ole metsässä itse rämpimällä hankittuja. Mustikat ovat Alepan pakastehyllyltä ja mansikat torilta.

Kuin varas yöllä

Roskapussia viedessä huomasin katoksen nurkassa lattialla puoliksi piilossa roska-astian takana isokokoisen taulun. Sen kuvapuoli oli seinään päin, joten en nähnyt, millainen taulu se oli.

Asia jäi vaivaamaan, joten myöhään seuraavana iltana tein asiaa katokseen nähdäkseni, onko taulu tallella. Oli se.

Kiskoin roska-astian pois paikaltaan päästäkseni kääntämään taulun. Tunsin jotenkin olevani luvattomissa puuhissa. Olin sen verran myöhään liikkeellä, että ei ollut kovin suurta vaaraa joutua yllätetyksi.

Taulu oli Marc Chagall –juliste.

Löytö sytytti. Olen aina pitänyt tämän venäläis-juutalais-ranskalaisen taiteilijan töistä. Olen nähnyt teoksia näyttelyissä, olen lukenut hänestä kertovia kirjoja. Nyt joku kotikorttelini asukas on hylännyt hienon julisteen. Olisikohan luvallista ottaa se?

Menin vielä kotiin miettimään. Päätös oli kuitenkin tehtävä pian. Jo aamulla roska-auto saattaa napata taulun kyytiinsä ja pistää sen jätemyllyllä pirstaleiksi.

Menin aamuyöstä hakemaan taulun. Siinä oli luvattoman puuhan makua – vähän kuin lapsena poikaporukassa omenavarkaissa naapurin puutarhassa. Jostain syystä tuntui nololta, jos joku näkisi minut kantamassa taulua pihan poikki sisään ja hissillä ylös.

Onnistuin. Vastaantulijoita ei ollut. Ympäröivien talojen ikkunat olivat pimeinä.

Tuossa eteisen lattialla taulu nyt odottaa ripustamista. Seinillä ei ole paljon tyhjää tilaa kirjahyllyjen seassa, mutta eteisen seinälle vaatenaulakon viereen se mahtuu, jos siirrän siitä kaksi pienempää taulua vessan oven viereen.

Taulu ei ole ihan kevyt. Sitä nyt puntaroin, tilaisinko juniorin iskuporansa kanssa tekemään reiän seinään vai riittäisikö, jos itse vasaroin kolmipiikkisen taulukoukun seinään.

  

Eikä meiltä mitään puuttunut

En sentään koko kesää kaupungissa viettänyt. Pääsin melkein viikoksi maalle Vesijärven rannalle kaverin mökille kolmen äijän porukassa. Pääsin saunaan, uimaan ja soutelemaan. Sellainen on harvinaista herkkua nykyisin.

Maalla on kaunista, kauniimpaa kuin muistinkaan. Olo oli kuin vanhoissa Suomi-filmeissä. Vain se perinteikäs heinälatokohtaus jäi puuttumaan.

Viimeksi olimme samalla porukalla samassa paikassa silloin, kun pandemia oli pääsemässä vauhtiin. Mutta silloin ei ollut kesä. Silloin puhuimme paljon ränsistyvästä ulkomuodosta  (klik)   Nyt välttelimme niin ikäviä aiheita.

Uiminen pimeässä yössä kauas järvenselälle on vanha bravuurilajini. Jokin kosminen kaipaus vetää minua kellumaan keskellä järveä pimeässä yössä. Vain lyhty laiturilla saa osoittaa pimeyden keskellä suunnan, johon palata. Längelmäveden yöuinneilla ei muuta valoa missään näkynytkään, nyt vastarannalla tuikki muitakin valoja. Kelluminen saa kestää kauan, siinä saattaa jopa torkahtaa. Pitkästä aikaa pääsin senkin kokemaan

Kalastamassa kävimme soutuveneellä. Tosin minä en kalastanut. Minä lojuin perätuhdolla toinen käsi vedessä viistäen ja yritin ajatella, että elämä saisi aina olla tällaista kuin perhosella kesäpäivä.

Kalasopan ainekset siinä järvestä nousivat. Sopan sipulit ja mausteet löytyivät kasvimaalta. Muut murkinat olivat kaupasta. Nuoruusvuosiin verrattuna oli se ero, että makkara jätettiin kokonaan pois. Terveystietoisuus, nähkääs…

Siinä soudellessa kirjallisuusmieheen iski ajatus, että tästä meidän veneretkestämmehän on kirjoitettu kirja, jossa on juuri meihin sopivia ajatuksia. Eikä meiltä juuri mitään puuttunut.

 

Herättääkö pahennusta?

Miten voi yksinkertaisen lauseen kirjoittaminen olla näin vaikeaa! Mikä neuvoksi, että kirjoittaminen alkaisi kesätauon jälkeen taas vetää.

En ole juhannuksen jälkeen näppäimistöön tai someen koskenut. Tauko tekee kuulemma hyvää. Nyt olen muutaman päivän verrytellyt kankeita lauseitani, mutta eivät ne tunnut notkistuvan. Ei ole sanottavaa, ei ole ideoita. On vain näppäilyvirheitä. Tuntuu, että kirjoittaminen on epämääräistä, mihinkään johtamatonta puuhastelua.

Kirjoitanko väkisin vai annanko olla?

Olen koko ikäni kirjoittanut. Työvuosieni tyylilaji oli pykäläproosa. Siinä maistui byrokratia. Kirjoitin muistioita, pöytäkirjoja, lausuntoja, anomuksia, suunnitelmia, kannanottoja, alustuksia, taustaselvityksiä ja muuta sellaista. Mapit täyttyivät ja homma sujui.

Opiskeluvuosien kirjoitusten tyylilaji oli stiiknafuulia. Kirjallisuustieteen harjoitusesseisiin piti saada mukaan kaikki Wellekissä & Warrenissa ja sen sellaisissa  pyörineet sisäistekijät, objektiiviset korrelaatit, strukturalismit, metafiktiot, dekonstruktiot ja toiseudet. Siinä olin taitava, ja hyvästä osaamisestani jäi pysyvä todiste opintokirjaan. 

Viime talvena lueskelin vanhoja blogejani. Löytyi yllättävän hyviäkin, varsinkin kymmenen vuoden takaa. Uudemmat maistuivat pääosin väsähtäneiltä. Jäi vaikutelma, että parasta ennen -päivämäärä on jo aikaa sitten ohitettu. Harmikseni en osaa enää edes herättää pahennusta.

Mutta Töölöntorin asiat näyttävät kiinnostavan lukijoita pitkin ja poikin maailmaa. Liitän alle kolmen kesäkuukauden kävijätilaston – siis ajalta jolloin en ole kirjoittanut uutta. Yhdysvalloista 39 tuhatta lukukertaa, Saksasta 12 tuhatta, Ranskasta ja Singaporesta 8 tuhatta. Suomestakin 2 tuhatta. Ja viimeisenä listalla ties mistä tuntemattomista maista 18 tuhatta.

Miksi helvetissä tämmöinen kansainvaellus kohdistuu Töölöntorin väsähtäneeseen blogiin? Kuka selittäisi minulle? Ovatkohan nämä jotain nettirosvoja? Onko tämä vaarallista?

Mietin, että voisin ottaa tekoälyn palvelukseeni kirjoittamaan blogia. Sehän tyrkkii ihmisiä syrjemmälle joka paikassa muutenkin. Komentaisin sen kirjoittamaan sellaisia tekstejä, että aina joku närkästyisi.

Tai sitten voisin pistää pillit pussiin ja pensselit santaan ennen kuin dementia ottaa vallan ja tekstit käyvät kelvottomiksi.  Pitäisi ymmärtää ajoissa tehdä niin kuin Martti Anhavan viisas kirja neuvoo. Mutta se ajatus ei viehätä. Itsellenihän minä blogia kirjoitan enemmän kuin lukijoille. Kirjoittaminen kuulemma kaiken muun hyvän ohella ehkäisee dementiaa.

Ainutkertaiseksi

Eeva Kilpi (1928 - 2026)

Kirjailija, jonka runoja uskalsi tyrkyttää luettavaksi niillekin, jotka runokirjoihin - varsinkaan naisten kirjoittamiin - eivät vapaaehtoisesti koske.

"Minkä nyt mä nään - - "

 

                                                                     Tove Jansson 

                                                                 Martta Wendelin 

                                                                       Tove Jansson 

Kun ei viitsi...

 

Tähän aikaan vuodesta se aina iskee. Aina yhtä yllättäen.

Yhtäkkiä tietokoneen ääressä koko talven kaiket yöt istunut Dessu kuulee kutsun, että ulkona olisi mukavampaa. Hittojako minä tässä näppäimistöä ja kuvaruutua katselen, kun ulkonakin on valoisaa.

Pitkäaikaiset lukijat muistavat, että ikimuistoisista ajoista asti Töölöntorin blogille on kesäksi aina käynyt näin. Kirjoittaja pistää pelit kiinni. Tai ei kokonaan kiinni, niin kuin alkuvuosina, vaan vähentää. Kirjoittaa kun viitsii. Kun ei viitsi, ei kirjoita.

Vuoden mittaan Dessu huomaa aina käyneensä turhan riippuvaiseksi somesta. Pahaa tapaa vastaan on terveellistä käydä katkolle.

On alkamassa jo neljäs kesä kun en muuta maalle. Ensimmäinen niistä meni sairastaessa, mutta seuraavat ovat olleet hyväkuntoisia. Pieni kaipuu maalle elää yhä, mutta kyllä kaupunkikesälläkin on puolensa. 

Jos tulee kova hellekesä, maalla elämä olisi kyllä helpompaa. Voisi istua lepotuolissa ulkona suuren puun varjossa lukemassa. (Kuva on kyllä hämäystä. Ei ollut hellettä vaan poikkeuksellisen kylmä alkukesän päivä. Kuvaa varten piti tarjetakseen pukea pitkät housut ja huppari. Mutta suuren omenapuun varjossa sentään hetken istuin, niin kuin hirmuhelteellä, ja kesähattu päässä niin kuin profiilikuvassa.).

Kesäyöt olivat maalla parempia kuin kaupungissa. Yökävelyt rantatiellä, tuoksuvat kukat niityllä, puissa karjuvat linnut, taivaalla suhaavat lepakot; kaikki tämä minulta nyt puuttuu. Puistot ja merenranta eivät korvaa menetystä.

Mutta kaupungissa tapahtuu kaiken aikaa monenlaista. Jos vaan viitsii lähteä katsomaan.

Toivotan lukijoille hyvää kesää. Jotain pientä Töölöntorilta varmaankin kesän mittaan kuuluu. Ja jos käy niin kuin ennenkin, Dessu ehkä virkistyy sen verran, että joskus kesän jälkeen viitsii taas enemmänkin.

Armo?

HS kirjoitti pitkän jutun koulujen armovitosista (24.5.26, toim. Reetta Räty). Nykykoulu antaa usein oppilaalle arvosanaksi viitosen, vaikka osaaminen olisi kelvotonta. Tätä käytäntöä kritisoidaan varsinkin eräissä poliittisissa piireissä.

Minullakin on kokemusta asiasta. Minun kouluaikanani ei ollut armoviitosia. Oli armottomia nelosia.

Minä jäin lukion ensimmäiselle luokalle, sillä todistuksessa oli kolme nelosta (algebra, geometria, fysiikka). Luokalle jäi myös kuusi muuta poikaa samalta luokalta.

                                                                  Pawel Kuczynski

Jälkeenpäin olen miettinyt, että huonosti sujuneelle opiskelulle oli kolme ilmiselvää syytä: Eeva, Kiksa ja Beatles. Ilman näiden viekoittelevaa seuraa minulla olisi luultavasti riittänyt aikaa läksyille.  Elettiin jonkinlaista teinihippielämää. (Olen tästä vaiheesta kertonut tarkemmin täällä  KLIK). 

Onnekseni siihen maailmanaikaan ei ollut armovitosia. Jos olisi ollut, opiskeluni olisi jokseenkin varmasti ajautunut umpikujaan. Osaaminen oli hieman hataraa muutamassa muussakin aineessa. Luokan kertaaminen korjasi tilanteen.

Luokalle jääminen oli yleisesti käytössä ollut keino tasoittaa kehitysvaiheen eroja. Pojat jäivät jossakin vaiheessa luokalle, tytöt harvemmin. Lähes kaikki miespuoliset kaverini ovat jääneet luokalle. ”Lukupään” heikkoudesta se ei kerro mitään. Perhepiirini on naimakaupalla tullut kaksikin miespuolista professoria, jotka ovat mielellään esitelleet nelosia viliseviä koulutodistuksiaan. 

                                                            HS 24.05.26 / Reetta Räty

 

Mielikuvitus

                                                           Laurits Andersen Ring 

Sitä vaan tässä ulos katsellessani mietin, että…

Maailma on täynnä drooneja, ohjuksia, pommeja sekä omituisia vallanpitäjiä, jotka ylittävät kaikki mielikuvituksen rajat. En ikinä olisi osannut kuvitella tällaista aikaa.

Taiteilijat puhuvat mielikuvituksesta. Mihin tässä enää mielikuvitus mahtuisi? Katoaako maailmasta taide, kun todellisuus ylittää vilkkaimmankin mielikuvituksen rajat? Jos eräskin suuren maan päämies olisi romaanihenkilö, sellainen romaani olisi täysin epäuskottava.

Kyllä viisaan mielikuvituksen johonkin pitäisi taas mahtua. Järjen voimalla tämä ei ole korjattavissa.

Kirjailijat miettivät samaa:

 

                                                                            Ikuisia ajatuksia  (toim. Martti Haavio)

                                            Joel Haahtela Sielunpiirtäjän ilta

                                                      

                                                                          

Sopivatko yhteen?

Luin peräkkäin neljä Joel Haahtelan kirjaa (Sielunpiirtäjän ilta, Yö Whistlerin maalauksessa, Adèlen kysymys, Marijan rakkaus).

Haahtelan kirjoissa on poikkeuksellista lumovoimaa. Tajusin jo vuosia sitten, että tämän kirjailijan teoksia pitää lukea hiljaisesti keskittyen, pysähdellen, hitaasti. Nämä näyttävät vanhan eurooppalaisuuden sivistyksen sellaisena kuin sen olisi toivonut säilyvän.

Kertomuksissa on omalaatuinen yhdistelmä ajattomuutta, taiteita, henkisyyttä, viisautta, vanhenemista, luopumista, kaipuuta, rakkautta.

Jäin miettimään, löytyykö Haahtelan luomalle kertomuslaadulle rinnakkaisteoksia kirjallisuudesta. Kotimaasta en keksi, vanhasta itämaisesta saattaisi löytyä. Eurooppalaisessa kirjallisuudessa Stefan Zweig, Hermann Hesse ja Thomas Mann ovat ehkä joiltakin osin sukulaissieluja.

Jostakin sielun syvyyksistä pulpahti idea, että Krzysztof Kieślowskin elokuvasarja Dekalog saattaisi sopia kumppaniksi Haahtelan kirjoille. Niinpä katsoin ne kaikki. Ja tietysti heti perään saman ohjaajan Kolme väriä – sininen, valkoinen, punainen.

– Ei ihan huono idea tämäkään ollut. Tuntui, että jollakin syvämietteisellä tasolla maistuvat samalta.

Huonoja vaihtoehtoja

Hammaslääkäri kysyi, muistanko varmasti vaihtaa sähköharjani harjaspään kolmen kuukauden välein. Ilmeisesti hammaspeikko oli jättänyt merkkinsä suuhuni, ja siitä lääkäri sai aiheen epäillä.

Oikeassa lääkäri varmaankin oli. Edellisestä vaihdosta oli saattanut kulua enemmän. Kukapa tuollaisia muistiin merkitsee.

Siitä sitten kauppaan ostamaan harjaa. Kalliita mokomat ovat. Kuuden pakkaus melkein kuusikymppiä.

Kotona sitten tuli ikävä yllätys. Uusi harja ei sopinut vanhaan koneeseen. Hammasharjafirma oli vaihtanut harjan muotoilua niin, että sitä ei saa työnnetyksi kiinni koneen tappiin. – Tätä se paljon kehuttu markkinatalous teettää.

Nyt tuli mietittäväksi, kumpi kahdesta vaihtoehdosta olisi fiksumpi. a) menenkö kauppaan ja etsin vanhaan koneeseen sopivat vanhanmallisen harjan, vai b) ostanko uuden koneen, sellaisen, johon ostamani uudenmalliset harjat sopivat.

Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut erityisen fiksulta. a) Kuudenkympin turha ostos jäisi harmittamaan. b) uuden koneen ostaminen ei olisi järkevää, kun vanha kone on kunnossa.

Jotain oli kuitenkin tehtävä. Päädyin vaihtoehtoon a).

Löysin paketin vanhanmallisia harjoja. Ne tuntuivat halvoilta: kymmenen harjan paketti vähän yli kaksikymppiä. Ja kotona harja meni ongelmitta paikalleen koneeseeni.

Mutta yöllä tuli ikävä yllätys. Ensipesu uudella harjalla tuntui kuin olisi laittanut sirkkelin suuhun. Harjakset olivat kovia, tuntui kuin ikenet repeytyisivät. Harjasten muotoilu tuntui erilaiselta kuin entisessä.

Tutkin pakettia. Kävi ilmi, että tämä ei ole merkkituote vaan Kiinassa valmistettu halpa jäljitelmä, joka sopii kaikkien hammasharjamallien kiinnitykseen. Kun oikein tarkasti pakettia luin, valmistusmaa löytyi alanurkasta hyvin pienin kirjaimin.

Nyt minulla on siis kaksi pakettia kelvottomia harjoja. Vaihtoehdot a) ja b) ovat taas esillä.

Tutkin netistä, löytyisikö jostakin vanhanmallisen koneen harjoja,  merkkituotteita, ei jäljitelmiä. Tutkin myös. millaisia uusia koneita olisi tarjolla, siis sellaisia, joihin ensin ostamani harjat sopisivat.

Huomasin, että uudenmalliseen koneeseen ei sovi myöskään vanhanmallinen laturi. Siinäkin on erilainen tappi. Tutkin siis netistä, millaisia uuden mallin latureita on tarjolla.

Minulla on kymmenen vuotta ollut näppärä paikka laturille. Se on kiinnitetty kaksipuolisella tarralla kylpyhuoneen peilikaapin laitaan. Sen sähköjohto kiemurtelee saranapuolen raosta peilikaapin sisällä olevaan pistorasiaan.

Tämmöinen näppärä konsti ei uudessa mallissa käy. Laturia ei voi kiinnittää tarralla seinään, sillä laturit ovat pyöreitä. Laturin pitää seistä pöydällä.

Tämäpä harmi. Enää en voisi ladata hammasharjaa kylpyhuoneessa, sillä laturin sähköjohto on liian lyhyt ulottuakseen peilikaapista viereiselle pöytätasolle. Latauspiste pitäisi siirtää keittiöön mikron ja leivänpaahtimen ja kahvinkeittimen sekaan. Tai olohuoneeseen television viereen.

Menee monimutkaiseksi. Pitäisi ehkä ottaa harkittavaksi vaihtoehto c): en vaihda harjaa kolmen kuukauden välein.

 

Vaikea valinta

Kirjahyllyjä on taas pakko harventaa, sillä ne ovat täynnä. Luulisi, että jostakin löytyisi rako uudelle kirjalle, sillä hyllyjä on kolmessa huoneessa. Vain makuuhuone, keittiö ja kylpyhuone ovat hyllyttömiä.

Mutta yhtään rakoa ei löydy. Kirjapinoja on jopa lattialla.

Kaiken lisäksi nyt tarvittaisiin rako noin sadalle kirjalle. Sain  valita haluamani kirjat tuttavan kirjahyllystä ennen asunnon tyhjentämistä. Muistisairas tuttava ei hoitokodissa enää kirjojaan tarvitse.

Mietin, millä perusteella valitsen ne kirjat, jotka joutuvat nyt omasta hyllystäni väistymään.

Luokittelen mielessäni kirjat viiteen kategoriaan.

1) Tärkeät. Näitä rakastan, näitä luen luultavasti uudestaan. Näitä katselen ylpeänä ja haluan, että vieraatkin huomaavat. Identiteettiä rakentavat.

2) Hyödylliset. Näitä selailen, kun etsin tärkeää kohtaa tai tarpeellista tietoa

3) Lukemista odottavat. Ehkä joskus

4) Nostalgiset. Taakse jäänyttä elämää – ei paluuta.

5) Yhdentekevät ja hylätyt. Näitä ei hyllyssäni taida olla.

Päätän keskittyä ryhmän 4. Aloitan kirjoituspöytäni viereisestä hyllystä. Sen keskellä – ikään kuin kunniapaikalla – on vuosikymmenet ollut opiskeluaikojen tenttikirjoja.

Otan käteen kaksi kirjallisuustieteen perusteosta, Wellek & Warrenin ja Fjord Jensenin. Jokainen 70-luvun opiskelija on taatusti  joutunut tekemisiin näiden kanssa. 

Muistikuva on jotenkin epämiellyttävä. Kirjat ovat täynnä alleviivauksia, ja oppineisuutensa piti osoittaa tenteissä ja harjoitusesseissä. Viisaan tuntuisia teorioita, mutta muistijälki on sellainen, että tulkintateoria nousi pääasiaksi ja itse kirjallisuus jäi sivuseikaksi. Tarkasteltava teos piti välillä runtata väkisin tulkintateoriaan sopivaksi.

Näihin kirjoihin en taatusti enää koskaan palaa. Joutaisivat pois hyllystäni.

Mutta entä se nostalgia? Voiko sen noin vain heittää roskiin? Olenhan sentään nämäkin kirjat kultaisessa nuoruudessa päähäni päntännyt ja tentistä selviytynyt. Henkilöhistoriani ydinkokemuksia!

 

Suhteellisen totisena

Kaverin kanssa annettiin mielikuvituksen lentää. Mitähän tapahtuisi, jos hän olisi pistänyt tahallaan rastin väärään ruutuun?

Hän oli käynyt perustamassa 15-vuotiaalla jälkeläiselleen pankkitilin. Pankki oli pistänyt täytettäväksi lomakkeen, jossa piti allekirjoituksella vakuuttaa annetut tiedot oikeiksi.

Lomakkeessa pyydettiin vakuuttamaan, ettei uuden tilin nimihenkilö ole valtionpäämies, pääministeri tai muu ministeri, keskuspankin johtokunnan jäsen, suurlähettiläs eikä kuulu kenraalikuntaan – ja paljon muuta vastaavaa.

Siis mitä jos hän olisi pistänyt rastin ruutuun, että kyllä, kenraalihan tuo nuorimies on. Olisiko 15-vuotiaalta jäänyt pankkitili haaveeksi?

¤ 

Minä sain uuden pankkikortin, vaikka entinen oli voimassa. Sain kuulla, että korttini tiedot ovat saattaneet joutua vääriin käsiin.  Siksi kortti suljettiin. 

Erityisesti kehuttiin, että pankki on nyt ryhtynyt ympäristötietoiseksi. Uusi kortti on valmistettu 84-prosenttisesti kasviperäisestä materiaalista.

Minä kysyin, voinko nyt pistää kortin biojätteeseen tai kompostiin, kun sen hävittämisen aika tulee. Pankkiherra kävi epävarmaksi ja sanoi, että niin ei pidä tehdä. Minä toruin, että pankin ympäristötietoisuudessa on vielä parantamisen varaa. Arvelin, että tällä teolla pankin on turha odottaa ympäristösertifikaattia. Pankkiherra ei selvästikään ilahtunut antamastani kehitysideasta. Minä poistuin paikalta suhteellisen totisena. 

¤

Olen pankkien kanssa aina ollut vähän sotajalalla. Tiedän, että niin on moni muukin. Vuosi sitten kirjoitin täällä tilanteesta, jossa sisäinen riitapukarius melkein pääsi valloilleen (klik).

Se ongelma on nyt onneksi ratkennut ja ongelman aiheena ollut osakekirja lähtenyt rekisteröitäväks Vaasaan. Hankalaa lähettäminenkin oli. Ennen oli postikonttoreita joka nurkalla, enää ei. Arvopaperikirje piti tietysti vakuuttaa. Jos posti hukkaa kirjeen, korvaus on maksimissaan 5000€. Se on aika vähän kirjeestä, jonka sisällä on kalliin asunnon osakekirja.  – Nyt tietysti heräsi epäily, onko kirje päässyt perille. Mitään ei ole kuulunut, vaikka lähettämisestä on jo kohta kuukausi.

Kuninkaallista ja maallista

Tarkoitus oli matkustaa vapuksi Tukholmaan, mutta tuli este. Harmi, olisin mielelläni ollut taas mukana isossa kuninkaallisessa kansanjuhlassa. Siellä nimittäin eräs Carl Gustaf Folke Hubertus, sukuaan Bernadotte, täytti sopivasti pyöreitä vuosia.

Miten niin taas?

Minäpä selitän. Asuin 1970-luvun alkuvuodet Tukholmassa. Olin paikalla valtavan kansanpaljouden seassa syyskuussa 1973, kun tämä Kaarle XVI Kustaa kruunattiin kuninkaaksi. Minähän osaan aina olla paikalla siellä missä tapahtuu.

Uusi kuningas kävi vilkuttamassa alamaisille linnan parvekkeella. Harmikseni minulla ei ollut kameraa mukana. En muista siinä eläköötä itse huutaneeni, mutta juhlallista se maalaispojalle oli.

Olin kohdannut nuoren kruununprinssin ennenkin. Olin menossa yliopiston luennolle (Frescatin alueen uusi yliopisto), kun huomasin A-talon edessä poikkeuksellisen hienon auton, jossa virkapukuinen kuljettaja odotti. Ympärillä odotteli muutama moottoripyöräpoliisi. Jäin katselemaan, että mikäs täällä on menossa.

Kohta suuren luentosalin pariovet avattiin, ja ensimmäisenä ulos astui itse kruununprinssi. Enää en muista, mikä luento siinä salissa oli ollut.

Läheltä piti, etten osunut kohtaamaan kuningasta kolmannenkin kerran. Tällä kerralla Suomessa, Mäntässä joskus parikymmentä vuotta sitten. Myöhästyin muutaman minuutin.

Olin käymässä Mäntän nykytaiteen näyttelyssä Pekilossa. Näyttelyn jälkeen oli tarkoitus mennä syömään viereiselle Mäntän klubille. Juuri ennen tuloamme klubin pihasta oli lähtenyt metsästysseurue. Seuraavan päivän iltapäivälehdessä oli jonkun sattumalta paikalle osuneen paikkakuntalaisen näppäämä kuva, jossa Ruotsin kuningas oli tunnistettavissa. Hän oli yksityisellä (julkisuudelta salatulla) metsästysretkellä Mäntässä Serlachius-suvun mailla. Hän ilmeisesti asui Mäntän klubin hotellissa.

¤ 

Nyt varmaankin blogin lukijat epäilevät minua kiivaaksi rojalistiksi. Epäilyn torjumiseksi kerron, että en minä Tukholmaan ollut menossa kuninkaan juhlapäivän vuoksi.  Aivan yksityisille asioille minä olin menossa.

Jotain korviketta piti vapunviettoon keksiä. Onneksi sain järjestymään vähän perinteellisempää vapputoimintaa. Ison kansanjuhlan tunnelma oli täälläkin.

 

 

Viisaammaksi

HS:n uusi kirjallisuusosasto ilmestyi ensimmäisen kerran lauantaina (25.4.). Uudistukseen kohdistuu odotuksia, sillä taidekritiikkiä on lehdessä luvattu kehittää paremmin lukijoita palvelevaksi ja taiteen tekijöitä kuuntelevaksi.

Ensivaikutelma ei ollut mitenkään mullistava, paitsi yhdessä asiassa, Uutuuskirjojen esittelyjen seassa oli yksi vanhan kirjan esittely.

Siitä pidin. Toivottavasti käytäntö jatkuu.

Kunnian oli saanut suomalaisen proosan merkittävä uudistaja Veijo Meri ja hänen pieni romaaninsa Tukikohta (1964) (klik 1).

Tukikohta ei ole millään tavalla ajankohtainen kirja. Silti sen valinta lehtikirjoituksen aiheeksi juuri nyt on oivaltava. Tällaisena sotaisana aikana se näyttää matalasta perspektiivistä, kuinka sota alkaa. Alkutohinan keskellä eräs upseeri ei meinaa ollenkaan ehtiä mukaan sotaan, kun ei löydä housujaan. Toinen mies ehtii samassa tohinassa jopa rakastua.

Mutta ei kirja mitään halpaa tilannekomiikkaa ole. Se kertoo satunnaisista ihmisistä äkillisessä tilanteessa, jossa arkielämä mullistuu. Koko ajan tapahtuu kummallisia asioita. Kirjallisuuden modernistit eivät kertoneet, he näyttivät.

Teatterissa ja musiikissa katsotaan ja kuunnellaan uudestaan vanhoja klassikkoja, taidemuseoitta katsomme vanhoja tuttuja maalauksia. Sen sijaan kirjallisuudessa kuulee sanottavan, että ’tuon teoksen olen jo lukenut’, mikä yleensä tarkoittaa, että samaa kirjaa ei ole tarkoitus koskaan enää lukea uudestaan.

Tätä asennetta hieman ihmettelen. Kaikki kunnia uutuuskirjoille; niiden esittely lehdissä on tärkeää. Vanhempiin kirjoihin ei liity samanlaisia kaupallisia intressejä, mutta vanha tuttu kirja voi tarjota lukijalle aivan uudenlaisen elämyksen kuin edellisellä kerralla. Siinä huomaa itse muuttuneensa viisaammaksi, ja sen huomaaminen tuntuu hyvältä.

Samana päivänä HS:n lukuvinkin kanssa sain toisenkin vinkin, joka johti kirjahyllyn selailuun. Pitkäaikainen blogikaverini kommentoi kirjoitustani (klik 2).  Poikkeuksellisen sytyttävän kommentin jälkeen en mitenkään voinut jättää avaamatta Eeva-Liisa Mannerin runokirjaa Tämä matka (1956). Aikakautensa modernismia sekin. Edellisestä lukukerrasta on jo ainakin 40 vuotta. Tämä täytyy lukea hitaasti.

Ja vielä. Lauantai-iltana Yle lähetti klassikkosarjassaan uuden aallon merkkiteoksen Tarkoin vartioidut junat, ohj. Jiří Menzel 1966. Nyhverön nuorenmiehen seksuaalisen ekakerran kipuilu tsekkoslovakialaisessa elokuvassa näyttäytyi minulle nyt selvempänä poliittisena allegoriana kuin joskus kauan sitten. Areenasta löytyy, jos kiinnostaa.

 

Ranttaliks

                                                          Jean-Louis-Ernest Meissonier        

Katselin syrjästä kolmen nuoren pojan reuhaamista keskiyön raitiovaunussa ja pysäkillä. Ei ollut näillä olo raitis rehti reipas, vaikka lehdestä olen lukenut, että nykyajan nuorisolla raitis elämä on muodissa. Tiedä sitten, uskoisinko...

Näitähän riittää, sukupolvesta toiseen. Muistui taas mieleen koulutoverini V. ja R. Jyväskylästä. Samanlaista se heilläkin oli. Viikonloppuisin vauhtia kaaliin, puistonpenkit nurin, roskapöntöt lyttyyn ja vastaantulijat karkuun. Ja kova ääni ja miehekkäät jutut.

Oivaltavimman analyysin ilmiöstä riimittelee kansallisrunoilijamme Juice Leskinen:

-  - Kukkii finnejä naama, I can get no kicks,

     en muuten panna voi kuin ranttaliks  -  -  

           

 

Kärsivällisyys

Ihmisillä on kummallisia intohimoja.

Eräs ystäväni (nainen, insinööri, viisissäkymmenissä) pistää facebookiin kuvan aina kun on saanut valmiiksi ison palapelin. Sitten hän panee pelin kiertämään. Aina joku kavereista innostuu yrittämään.

Kerran minäkin otin häneltä 1000-palaisen pelin, kun oikein tyrkytettiin. Tunnin verran, ehkä kaksikin, yritin päästä alkuun. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että tämä ei ole minun luonteelleni soveliasta puuhaa.  Minulla ei ole sen sortin kärsivällisyyttä. Vauhtiin pitää päästä siedettävän nopeasti.

Sama ongelma tuli esiin jo opiskeluaikana. Kirjallisuustieteessä tuli vastaan tekstejä, joista ei kohtuullisella yrittämisellä saanut mitään otetta. Ja sitten sellaisesta tekstistä piti kirjoittaa pitkä essee.

Eeva-Liisa Mannerin tuotannosta olisin saanut aikaan hyvinkin innostuneita tutkielmia, jos aiheena olisi ollut Poltettu oranssi, Tämä matka, Orfiset laulut, Varokaa voittajat tai Uuden vuoden yö. Mutta miksi tutkielman aiheeksi pitikin määrätä pitkä runoelma nimeltä Kromaattiset tasot – juuri se teksti, josta ei yhdellä eikä kahdellakaan lukemisella saanut mitään tolkkua!

Voi tuskaa. Kärsivällisyys oli koetuksella. Muistan sen kirjoittamisen tunnelman vieläkin. Siinä taisi olla jotakin samaa kuin 1000-palaisen pelin yrittämisessä. Kai siitäkin esseestä kelvollinen tuli, kun pakko oli. Palapelin sain sentään heitetyksi huushemmettiin.

(Kuvassa Eeva-Liisa Mannerin Ikäviä kirjailijoita. Se on valikoima Mannerin laajasta kirjallisuusesseistin ja -arvostelijan työstä. Kirjan nimessä on aavistettavissa ironiaa.)