Mieslukija

Tuli puheeksi Daphne du Maurierin romaani Rebekka (1938) ja Alfred Hitchcockin siitä tekemä elokuva (1940). Oli pantu merkille, että YLE esittää elokuvan lauantain klassikkosarjassaan.

Keskustelun miespuolinen osallistuja totesi, että Hitchcock ei ole ihan omimmalla alueellaan tässä elokuvassa. Kauhuromantiikka goottilaisin tehostein tuntui vieraalta. Murhan syyllinenkin selviää vähän kuin oikotietä.

Keskustelun naispuolinen osallistuja ihmetteli näkemystä. - Eihän mies tietenkään kaikkea lukemaansa voi ymmärtää. Kirjan juonenkäänteethän painottuvat vahvasti muualle kuin  murhan selvittelyyn. Tarinahan kertoo heikosta naisesta vahvan miehen vallan alla.

Kirja kaivettiin esiin miespuolisen keskustelijan hyllystä, jossa se oli seisonut koskemattomana 70-luvuta asti. Mies joutui myöntämään, ettei ollut lukenut kirjaa loppuun, ei puoliväliinkään. Tämä näkyi paksun pokkarikirjan sivujen selkämyksen taittumisista. Elokuvan hän kyllä oli nähnyt, se oli jopa hänen dvd-hyllynsä Hitchcock-kokoelmassa.

Naispuolinen keskustelija kertoo, mistä kirjassa on kyse:

Tarina kertoo suuren kartanon mahtimiehen uudesta nuoresta rouvasta, joka edustaa aikansa patriarkaatin ihannoimaa naiskuvaa: hän on kokematon, alistuva, hiljainen ja epävarma. Hän yrittää epätoivoisesti sopeutua kartanon tiukkoihin sosiaalisiin kuvioihin siitä, miten kunniallisen naisen kuuluu käyttäytyä.

Häntä vertaillaan jatkuvasti edelliseen rouvaan, onnettomuudessa kuolleeseen Rebekkaan, joka oli täydellinen vastakohta, tummat hiukset, maalatut punaiset huulet,  itsenäinen, seksuaalisesti vapaa, manipuloiva ja miehensä kontrolliin alistumaton. Siis vanhakantaisessa tulkinnassa kelvoton hienoksi vaimoksi mutta uudenlaisessa tulkinnassa moderni nainen, joka ei alistunut käyttäytymisnormien painostukselle vaan oppi käyttämään miesten hallitsemaa järjestelmää hyväkseen

Kun mies sitten paljastaa murhanneensa Rebekan, asetelma muuttuu. Nuoren rouvan alemmuudentunne katoaa ja hän kokee itsensä voittajaksi Rebekkaan nähden. Loppuhuipennuksessa koko kartano tuhoutuu tulipalossa. Tuntuu kuin Rebekka voittaa haudan takaa ja mies menettää kaiken, minkä vuoksi hän on murhan tehnyt. Avoimeksi kysymykseksi jää, suostuuko nuori rouva uudessa tilanteessa suojelemaan rikollista aviomiestään.

¤

Miespuolinen keskustelija alkoi tietysti samana iltana lukea Rebekkaa uudella raikkaalla otteella, mutta ei se lähtenyt vieläkään vetämään. Syyksi hän totesi pokkaripainoksen erittäin pienikokoisen präntin ja himmentyneet lukulasit. Joskus toiste sitten uusi yritys, hän lupaa.

Elokuvan hän katsoi ja kommentoi mielessään, että kyllä Hitchcockilla vielä tätäkin parempia ohjauksia on. Mutta hän aikoo katsoa sen varmemmaksi vakuudeksi vielä toisenkin kerran, sillä siinä oli kyllä sellaisia hienoviritteisiä sävyjä, joita kaikkia ei ehkä heti kertakatsomalla huomaa.  Areenassa se pysyy jouluun asti.

 

Selville saivat

Kalela, Akseli Gallen-Kallelan erämaa-ateljee Näsijärven rannalla Ruovedellä, tuli minulle jokakesäiseksi käyntikohteeksi kolmeksi  vuosikymmeneksi 1980-luvulta alkaen. Kesäkotini Längelmävedellä sijaitsi kohtalaisen lähellä, ja kesävieraat halusivat aina nähdä tuon kuuluisan talon. Vaikuttava paikka se olikin.

Gallen-Kallelan itse suunnitteleman kelohonkatalon rakentaminen alkoi 1894. Taiteilija perheineen asui siellä vaihtelevia aikoja vuoteen 1921 asti. Gallen-Kallela maalasi Kalelassa tärkeimmät Kalevala-aiheiset maalauksensa ja suunnitteli tekstiilit, huonekalut ja freskot vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljonkiin

¤

Ruovesi tuli minulle muutenkin tutuksi. Runebergin lähde, Vänrikko Stoolin talo, Vanhan kirkon konsertit, Vinhan kirjakauppa, Noitakäräjät, Pyynikkilän kesäteatterit, Helvetinkolu - ja lounas aina ravintola Lierassa, jonka näköalaikkunoista oli upea näköala kauas järven vastarannalle asti.

Jossain vaiheessa Kalela suljettiin yleisöltä, ilmeisesti lopullisesti. Syyksi on väitetty jonkinlaista sukuriitaa. Tämä on suuri vahinko Suomen kulttuurille ja tietysti Ruoveden matkailulle.

Ja nyt sitten yhtäkkiä huomaan, että on ilmestynyt Vinhan kirjakaupan kustantama dekkari, jonka tapahtumapaikka on juuri rakennusvaiheessa 1895 ollut Kalela ja päähenkilö taiteilija Axel Gallén itse yhdessä toisen taiteilijan, Hugo Simbergin kanssa. Dekkarin on kirjoittanut JP Koskinen, minulle entuudestaan tuntematon tekijä. Kirjan nimi on Ruoveden paholainen, ja se on aloitus moniosaiselle Ruovesi noir -sarjalle.

Pitäähän tuollainen kirja lukea, vaikka asetelma hieman epäilyttää. Lukeminen lähtee kuitenkin liukkaasti vauhtiin. Kalelaa rakennetaan, ja sitten muurari löytyy metsästä murhattuna. Axel ja Hugo ryhtyvät tutkimaan. Mukaan tulee paikallista väkeä, topakka piikatyttö, nimismies, kirkkoherra, suntio, kirjansitoja, juopottelevia kortinpelaajia ja metsässä asuva erakko. Kohta murhia ja katoamisia tapahtuu lisää ja välillä mennään mystiikan, ennustusten ja esoteriankin puolelle. Axel ja Hugo kiitävät pitkin pitäjää kuin Holmes & Watson.

Välillä epäilyt kohdistuvat taiteilijoihin itseensäkin. Vanha Ruovesi näyttäytyy ahtaan kristillisenä, perinteisenä maalaispitäjänä, josta löytyy vain muutama avarasti ajatteleva ihminen. Taiteilijat näyttävät kansan silmissä omituisilta: rakentavat metsään jumalatonta pirunlinnaa, toinen maalaa taulunsa täyteen pikkupiruja, eivätkä edes kirkossa käy. Noitavoimia he luultavasti ovat mukanaan tuoneet rauhalliseen pitäjään.

Lopussa murhat tietysti ratkeavat. Kyllä kirja ihan lukukelpoinen oli. Juoni imaisi kyytiinsä ja vauhdikkaita käänteitä riitti. Historiallisten paikkojen ja tunnettujen henkilöiden yhdistäminen fiktiiviseen murhamysteeriin  on kyllä aika outo kirjallisuuden laji. Uskottavuus ei ollut ihan vahvimmillaan, kun nämä kaksi kansallista merkkimiestä mennä huitelevat yötä myöten pitkin pitäjää milloin minkäkinlaisella kyydillä kyselemässä ja kuulustelemassa. Mutta pääasia kai on, että syyllisen selville saivat.

 

Yljä

”Mitäpä yljälle kuuluu?” kysäisin tutulta nuorelta naishenkilöltä, kun hänet pitkästä aikaa tapasin. Edellisellä Brysselin-lomallaan hän oli tuonut näytille tuoreen poikaystävänsä. Oikein mukavansorttinen nuorimies olikin.

                                                                 René Magritte

Heti huomasin, että kysymykseni aiheutti jonkinlaisen säpsähdyksen. Mieleeni välähti, että on tainnut tulla ryppyjä rakkauteen ja siksi kysymykseni on kiusallinen.

Mutta ei, sain kuulla, että suhde on kunnossa. Sen sijaan sain ihmettelyn mitä tarkoitan oudolla kysymykselläni. Vihjailenko jotain käyttämällä tuollaista sanaa?

Siis sana ”yljälle” – se maistui epäilyttävältä. Kotiseudullaan Pohjanmaalla nuori nainen oli saanut kuulla epäluuloisia kommentteja sulhasensa ihonväristä ja kulttuuritaustasta. Sellaista törinää on nyt liikkeellä kuin kulkutautia, varsinkin politiikassa. Mutta että minäkinkö, kun tällaista yljää kysyin?

Nyt ymmärsin säpsähdyksen. Selitin, että sana ei ole yljä vaan ylkä, eikä se ole hitusen vertaa pilkallinen tai vihjaileva. Päinvastoin, se on nykykäytössä ylätyylinen, juhlavalta maistuva ikivanha omaperäinen suomalais-ugrilainen sana. Vanhassa Raamatun suomennoksessa se on runsaassa käytössä. Uudemmassa käytössä se korvataan sanalla sulhanen.

Astevaihtelun heikko aste taitaa sekoittaa sanan tunnistamista: ylkä : yljän, yljässä, yljälle jne.  Tutummissa sanoissa sama astevaihtelu ei tunnu yhtä oudolta, esim.  kylki : kyljen / polkea : poljen.

Vapauduin siis porsastelija-epäilystä.  Päivittelimme yhdessä vanhan kielen katoamista. Olen aiemminkin suhtautunut nurjasti Raamatun kieliasun nykyaikaistamiseen. Minusta vanha kirkkoraamattu oli kieleltään ja lauserytmiltään suurenmoinen taideteos. Ei sellaista olisi saanut arkipäiväistää. ”Ja tapahtui niinä päivinä” tuntuu minusta jylhemmältä kuin ”Siihen aikaan”  ja ”Ja he peljästyivät suuresti” aiheuttaa eri tunnelman kuin ”Heidät valtasi pelko”.

Ei tästä ole kauan kun rahvaanomaisin rillumarei-kulttuurikin osasi operoida Ylkä-astevaihtelulla. Näytteenä Reino Helismaan nokkela riimittely laulusta Meksikon pikajuna.

 

Hilda

Mummoni Hilda opetti minulle 1950-luvulla, että hillo- ja marja-astioiden pinnalle kasvaneesta homeesta on hyötyäkin. Jos sitä syö, se parantaa lauluääntä.

Radion lauantain toivotuissa levyissä niihin aikoihin soi usein Miliza Korjusin laulama Warum (klik). Se oli minun korvissani hurjinta laulutaitoa, mitä kuvitella voi: hyvin korkealta ja kovaa. Kyllä on Milizan täytynyt syödä paljon homehtunutta marjahilloa.

Minä en tainnut syödä riittävästi. En pärjännyt ollenkaan koulun laulukokeessa. Todistukseen laulun arvosanan kohdalle merkittiin viiva. Se annettiin oppilaille, joille nelonen olisi ollut liian hyvä arvosana. Viiva ei siitä koskaan muuksi muuttunut. En myöskään päässyt alakoulun kuoroon, vaikka kovasti halusin. Halun motivaatio oli kyllä aika kyseenalainen. Halusin kuoroon, koska siellä oli muuan Leena, ja minä halusin olla siellä missä Leenakin. Laulamisesta ei ollut niin väliä. 

Hilda-mummo opetti minua alle kouluikäisenä rukoilemaan nukkumaan mennessä. Tärkeää oli panna sormet ristiin. Jos sitä ei tehnyt, rukoileminen oli turhaa, ei Jumala kuullut.

Jos muistaa rukoilla sormet ristissä joka ilta, pääsee taivaaseen, muuten ei pääse. Kaikki rukoilijat pääsevät, ei pidä uskoa naapurin Mailista, joka sanoo, että vain 144000 parasta ihmistä pääsee ja kaikki huonommat jäävät pois. Mailis on vaan sellainen vierasuskoinen.

Yhdestä asiasta minulle jäi paha mieli. Tiesin yhden mukavan miehen, joka ei voi päästä taivaaseen. Hän oli Eino, luokkatoverini Sirpan isä. Hän oli sodassa menettänyt toisen kätensä, siitä oli jäljellä vain tynkä. Kun ei ole sormia, ei voi pistää sormia ristiin.

¤

Hildalla on tänään syntymäpäivä. Hän täyttäisi 125 vuotta. Neljän sukupolven kuvassa Hilda seisoo oman äitinsä Emilian vieressä ja pitää minua kädestä.

 

Kädet pois taskuista

Muistikuva nuoren miehen varhaisvuosilta.

Olin vanhempien mukana kyläilemässä isän työkaverin perheen mökillä Pihlajavedellä. Oli kesä1964, minä 14v.

Mökillä oli myös perheen samanikäinen tytär. Huiskuksi häntä kutsuttiin, se oli väännös hänen sukunimestään. Olin tuntenut Huiskun pikkulapsesta saakka.

Istuimme Huiskun huoneessa ullakolla kuuntelemassa musiikkia. Huiskulla oli magnetofoni, johon hän oli äänittänyt mikrofonilla radiosta uutta rautalankamusiikkia. Radiossa oli kaksikin ohjelmaa, jotka soittivat uutta poppia: Kahdeksan kärjessä keskiviikkoiltaisin ja Kaleidoskooppi perjantai-iltaisin.

Mankka lauloi ”Close your eyes and I'll kiss you / Tomorrow I'll miss you / Remember I'll always be true - - ”. Siinä kohdassa Huisku onnistui häkellyttämään minut pahasti. Hän kysyi, olenko koskaan suudellut tytön kanssa.

Jotain kai ähkin ja änkytin. Eihän sitä voi tunnustaa, että yksinäiseksi haaveiluksi ja mielikuvaharjoitteluksi se on jäänyt.

Sitten Huisku suorastaan tyrmistytti ujon nuoren miehen. Hän kysyi, haluanko että hän opettaa.

Huisku oli toimen tyttö. Hän ei hengen haukkomistani jäänyt katsomaan vaan pisti toimeksi. Mutta touhu ei päässyt alkua pidemmälle, kun tuli katko. – Höh, ei suudellessa pidetä käsiä taskussa! Ärtyneeltä kuulostava komennus, ja sitten hän näytti, miten kädet pidetään.  - Ja silmät kiinni kun huulet koskettavat! 

Ei siinä kauan mennyt, kun edettiin fritsun tekoon ja sitten kielisuudelmaan. Sain heti kuulla, että kielenkärkien lipsuttaminen vastakkain aiheuttaa pojissa ”yhden jutun”, ja kädellä Huisku kokeili, aiheuttiko.

Koko oppimäärä tuli valmiiksi suunnilleen kymmenessä minuutissa. Huisku varmaan totesi minut täysin oppineeksi. Sitten kuunneltiin lisää musiikkia.

Jatkokurssi jäi yritykseksi. Se tapahtui seuraavana kesänä samassa paikassa, mutta se meni nolosti mönkään.

Olen vuosien varrella tavannut Huiskun muutaman kerran käydessäni kotiseudulla Jyväskylässä. Olen muistanut kiittää häntä nuorena saamastani pätevästä alkeisopetuksesta.

Saa puhua rumia

Muistikuva kansakoulusta.

Niemen Mauri sanoi opettajan kuullen ruman v-sanan. Opettaja tarttui Mauria kauluksesta, talutti pesualtaalle ja tunki suun täyteen saippuaa.

Taisimme koko luokka kerrasta oppia, mitä passaa suustaan päästää.  Ainakin pitää katsoa ympärilleen, ettei ole vääriä henkilöitä kuuloetäisyydellä.

Muistelen, että minä en tuota oppia erityisemmin tarvinnut. Olen melko varma, että suuni oli jo silloin puhdas ilman saippuoinnin uhkaakin.

Vuosia sitten täällä blogissa mietin, miten voimasanastoa kevennettäisiin. Pitkä ehdotuslista löytyikin  (klik 1).

Myöhemmin käytin kerran v-sanaa itsekin (klik 2) ja jouduin heti puolustelemaan lukijoita järkyttänyttä tekoani  (klik 3).  

Nykyisin v-puhe on arkipäiväistynyt.  Sitä kuulee kaikkialla. Kohta varmaan juhlapuheissa ja kirkonmenoissa. Teinipojat olivat pitkään alan erityisosaajia. Siitä se on vähitellen levinnyt. Nuorison esikuvaksi nostetut jalon kansan parhaat pojat eli sankariurheilijat toivat sen television urheiluruutuun. Viimeksi ”rehellisiksi ja taitaviksi Suomen kansalaisiksi tunnettujen” ministereiden kelpo edustaja laajensi käyttöfoorumiksi Ylen pääuutislähetyksen. – Kyllä sitä taas on syytä vaatia Ylen lakkauttamista. Siivottomia ohjelmia lähettävät.

Jostain muistien kätköistä yllättärn luiskahti mieleen se opettaja ja saippua.

Uusi villi länsi

 

Ajoin taksilla rautatieasemalta kotiin. Ilman sitä olisin kastunut. Kuski oli oikein höveli nuori mies Turkista. Puhui suomea yritteliäästi ja osasi reitin ilma navigaattoria. Auttoi oma-aloitteisesti turvavyön kiinnittämisessä. Nousi perillä kaatosateessa avaamaan auton oven ja piteli sateenvarjoa niin että pääsin kuivana sisään. Itse hän kyllä siinä kastui.

                                                                             Takemasa Ryo

Kotimaisilta kuskeilta harvoin saa tällaista palvelua – ei ainakaan vanhemmilta mieskuskeilta. Minulla on kokemusta. Persukset eivät penkistä nouse ellei ole aivan pakko. Äskettäin jouduin kuuntelemaan vanhemman kantasuomalaisen mieskuskin persupuhetta maahanmuuttajakuskien kelvottomuudesta, kunnes sanoin mieluummin kuuntelevani radiota. Sieltä tulikin sopivasti suomi-iskelmää:  ”- - tänä yönä / onni suosii rohkeaa - -”

Käytän aina samaa taksifirmaa, jos vain mahdollista valita. Aina ei ole. Aseman taksitolpasta tuli varsinainen villi länsi, kun Juha Sipilän hallitus (kepu & ps & kok) ministeri B:n johdolla romutti hyvin toimineen taksijärjestelmän vapaan kilpailun siunauksellisuuden vuoksi. Nyt samalla perusteella on käynnissä julkisen terveydenhuollon romuttaminen. Minäkin jouduin vastoin tapojani käyttämään yksityistä lääkäriasemaa ajokortin uusimisessa, kun julkisella puolella ei enää riitä resursseja tällaiseen. Uutisista olen havainnut, että erilaisista vanhusten hoitofirmoista on nyt kasvamassa uusi villi länsi.

 

Pahan päivän varalle

Kun vanhan kirjoituspöytäni keskilaatikon avaa, edessä on tulostuspaperinippu, kyniä ja muita kirjoitustarvikkeita, muistitikkurasia, muistilappuja ja postimerkkejä. Jos isokokoisen laatikon avaa niin, että pääsee perälle asti – kuten kuvassa – sieltä löytyy rasioita  täynnä jännittävän näköistä pikkutavaraa.

Harvoin laatikko tulee vedetyksi auki niin, että perällä olevat tavarat tulisivat näkyviin. Tänään tuli. Jäin tutkimaan, mitä aarteita  löytyykään. Tavarat ovat pysyneet samalla paikalla vuosikymmeniä. Ei sitä tiedä, tavaroita voi joskus vielä tarvita.

Ensimmäiseksi sieltä löytyi puusta tehty mustekynän varsi – siis vain varsi, ei terää. Varteen on kaiverrettu sanat ”Yli pauhun kenttien / hurmeisten näin / lippumme liehuu hulmuten.”  Kynän yläpäässä on ihmisen nyrkki, joka pitelee jotakin.

 En tunnistanut sanojen alkuperää, mutta kun kirjoitin tuon sitaatin hakukoneelle, se kyllä tiesi. Runon nimi on Jääkärimarssi, ja sen on kirjoittanut Heikki Nurmio. Tulee tunne, että pitäisihän tämän olla tuttu, sillä juuri tämän sävyisiä lauluja musiikinopettaja Toivo  Korhonen meillä laulatti oppikoulun alaluokilla laulatti. ”Syvä iskumme on, viha voittamaton - -”  Uljaaksi piti nuoriso kasvattaa.

Etsin koko laulun sanat. Huomasin taas tekoälyn hutiloineen. Kynän kaiverruksen neljä ensimmäistä sanaa ovat kyllä Jääkärimarssista, mutta siitä eteenpäin sanat kuuluvat näin: ”- - päin nousevan Suomen rantaa”. Kynän varren kaivertaja on siteerannut väärin.

Tästä kynästä puuttuu terä. Saakohan niitä enää mistään? Tarvittaisiin myös mustepullo ja imupaperi. Kansakoulussa ja oppikoulun alaluokilla oli kaunokirjoitustunteja. Siinä olin taitava. Opin kastamaan kynän kärjen mustepulloon, kirjoittamaan tahraamatta vihkoon mallin mukaisia kirjaimia ja lopuksi kuivaamaan märän musteen imupaperilla. (Kynän varressa ei kuitenkaan ollut kaiverruksia.) 

Minulla ei ole tietoa tämän kynänvarren taustoista. Sen tiedän, että se oli jo lapsuudenkodissani. Mutta mistä se sinne oli tullut? Jääkäriaate ei ollut perheessä eikä suvussa erityisen vahvoilla. Mutta minä säilytän se kyllä laatikkoni perällä pahan päivän varalle.

¤ 

P.S. Aloin ihmetellä, ovatko kaikki blogituttavani lopettaneet kirjoittamisen. Päiväkausiin ”blogilistaan” ei tullut yhtään uutta kirjoitusta. Avasin sitten niitä vanhoja kirjoituksia, jotka olin jo lukenut.  Ja sieltähän löytyi jokaiselta uusia kirjoituksia, niistä ei vaan ollut tullut merkintää listaan.

Onkohan tämä nyt Bloggerin häiriö? Vai onko vika minun asetuksissani? Onko muilla tällaista?

 

Ei ikinä enää

Vanha kaveri oli löytänyt uuden emännän. Oikein olikin eläväinen tapaus..

Vuosiin emme olleet tavanneet, ennen koronaa viimeksi. Moni muukin asia oli ehtinyt muuttua. Samoin kuin minä, kaverikin oli luopunut kesämökkeilystä. Ennen kaveri vietti kaikki kesänsä Päijänteen rannoilla, nyt tilalle olivat tulleet Välimeren rannat.

Syy noin isoon muutokseen oli uusi emäntä. Hän ei mökkeilystä pitänyt. Hän oli nuorena saanut kyllikseen kesämökkielämän epämukavuuksista: oli hyttysiä, paarmoja, puiden pilkkomista, rikkaruohojen nyppimistä, kylmällä vedellä peseytymistä, ulkokäymälä, heinänuhaa, metsässä rämpimistä marjojen perässä ja mitä kaikkea. Hän oli päättänyt, että ei ikinä enää.

Minä vähän toppuuttelin, sillä minullakin on kokemusta mökkielämän vaivoista on melkein puoli vuosisataa. Ei se niin epämukavaa minun mielestäni ollut. Hyttysiä oli, ulkokäymälä oli, mutta niihin tottui. Puiden pilkkomista pidin mukavana puuhana niin kauan kuin selkä kesti – se oli vastapainoa talven loputtomille paperitöille. Mutta rikkaruohoja ja marjojen keräämistä minulla ei ollut ollenkaan. Niistä minä sain kyllikseni lapsena ja päätin, että ei ikinä enää.

Minun lapsuudenperheeni sai joka kesä marjojenkeräyskuumeen. Isä siinä tuli aivan vimmaiseksi. Kaikki vapaa-ajat menivät Petäjäveden, Multian ja Keuruun metsissä ja soilla. Auton perä täyteen ämpäreitä, äiti teki eväät ja sitten menoksi. Mustikoita, vadelmia, lakkoja, puolukoita. Isä teki keräämisestä kilpailun, siitä oli ilo kaukana.

Kotona sitten marjojen siivoamista, purkittamista ja mehumaijalla sotkemista. Ja muutaman päivän kuluttua sama alusta uudestaan. Ja välissä vielä takapihan viisi mustaviinimarjapensasta, jotka jäivät yksin minun vaivakseni.

Kyllä niitä marjoja ja mehuja talven mittaan käytettiinkin, mutta ei tarpeeksi. Joka vuosi kellarista kannettiin tunkiolle parin vuoden takaisia homehtuneita mehuja ja hilloja, kun tarvittiin uusille tyhjiä astioita.

Kaverin uusi emäntä ei oikein ottanut uskoakseen, että kesämökkielämästä voi selvitä ilman marjametsässä (ja sienimetsässä) rämpimistä. - Mistä sitten on peräisin tarjolla oleva marjaherkku?

Kyllä, tarjolla oli herkku, jossa oli mustikoita ja mansikoita. Lisäksi päälle oli ripoteltu kaurakeksin murusia ja kaadettu vaniljakastikettä. Tätä minä nautin kesät talvet iltapäiväkahvin kera. Talvella mansikka jää pois, sillä se ei ole pakasteena yhtä hyvää kuin tuoreena.

Mutta marjat eivät ole metsässä itse rämpimällä hankittuja. Mustikat ovat Alepan pakastehyllyltä ja mansikat torilta.

Kuin varas yöllä

Roskapussia viedessä huomasin katoksen nurkassa lattialla puoliksi piilossa roska-astian takana isokokoisen taulun. Sen kuvapuoli oli seinään päin, joten en nähnyt, millainen taulu se oli.

Asia jäi vaivaamaan, joten myöhään seuraavana iltana tein asiaa katokseen nähdäkseni, onko taulu tallella. Oli se.

Kiskoin roska-astian pois paikaltaan päästäkseni kääntämään taulun. Tunsin jotenkin olevani luvattomissa puuhissa. Olin sen verran myöhään liikkeellä, että ei ollut kovin suurta vaaraa joutua yllätetyksi.

Taulu oli Marc Chagall –juliste.

Löytö sytytti. Olen aina pitänyt tämän venäläis-juutalais-ranskalaisen taiteilijan töistä. Olen nähnyt teoksia näyttelyissä, olen lukenut hänestä kertovia kirjoja. Nyt joku kotikorttelini asukas on hylännyt hienon julisteen. Olisikohan luvallista ottaa se?

Menin vielä kotiin miettimään. Päätös oli kuitenkin tehtävä pian. Jo aamulla roska-auto saattaa napata taulun kyytiinsä ja pistää sen jätemyllyllä pirstaleiksi.

Menin aamuyöstä hakemaan taulun. Siinä oli luvattoman puuhan makua – vähän kuin lapsena poikaporukassa omenavarkaissa naapurin puutarhassa. Jostain syystä tuntui nololta, jos joku näkisi minut kantamassa taulua pihan poikki sisään ja hissillä ylös.

Onnistuin. Vastaantulijoita ei ollut. Ympäröivien talojen ikkunat olivat pimeinä.

Tuossa eteisen lattialla taulu nyt odottaa ripustamista. Seinillä ei ole paljon tyhjää tilaa kirjahyllyjen seassa, mutta eteisen seinälle vaatenaulakon viereen se mahtuu, jos siirrän siitä kaksi pienempää taulua vessan oven viereen.

Taulu ei ole ihan kevyt. Sitä nyt puntaroin, tilaisinko juniorin iskuporansa kanssa tekemään reiän seinään vai riittäisikö, jos itse vasaroin kolmipiikkisen taulukoukun seinään.

  

Eikä meiltä mitään puuttunut

En sentään koko kesää kaupungissa viettänyt. Pääsin melkein viikoksi maalle Vesijärven rannalle kaverin mökille kolmen äijän porukassa. Pääsin saunaan, uimaan ja soutelemaan. Sellainen on harvinaista herkkua nykyisin.

Maalla on kaunista, kauniimpaa kuin muistinkaan. Olo oli kuin vanhoissa Suomi-filmeissä. Vain se perinteikäs heinälatokohtaus jäi puuttumaan.

Viimeksi olimme samalla porukalla samassa paikassa silloin, kun pandemia oli pääsemässä vauhtiin. Mutta silloin ei ollut kesä. Silloin puhuimme paljon ränsistyvästä ulkomuodosta  (klik)   Nyt välttelimme niin ikäviä aiheita.

Uiminen pimeässä yössä kauas järvenselälle on vanha bravuurilajini. Jokin kosminen kaipaus vetää minua kellumaan keskellä järveä pimeässä yössä. Vain lyhty laiturilla saa osoittaa pimeyden keskellä suunnan, johon palata. Längelmäveden yöuinneilla ei muuta valoa missään näkynytkään, nyt vastarannalla tuikki muitakin valoja. Kelluminen saa kestää kauan, siinä saattaa jopa torkahtaa. Pitkästä aikaa pääsin senkin kokemaan

Kalastamassa kävimme soutuveneellä. Tosin minä en kalastanut. Minä lojuin perätuhdolla toinen käsi vedessä viistäen ja yritin ajatella, että elämä saisi aina olla tällaista kuin perhosella kesäpäivä.

Kalasopan ainekset siinä järvestä nousivat. Sopan sipulit ja mausteet löytyivät kasvimaalta. Muut murkinat olivat kaupasta. Nuoruusvuosiin verrattuna oli se ero, että makkara jätettiin kokonaan pois. Terveystietoisuus, nähkääs…

Siinä soudellessa kirjallisuusmieheen iski ajatus, että tästä meidän veneretkestämmehän on kirjoitettu kirja, jossa on juuri meihin sopivia ajatuksia. Eikä meiltä juuri mitään puuttunut.

 

Herättääkö pahennusta?

Miten voi yksinkertaisen lauseen kirjoittaminen olla näin vaikeaa! Mikä neuvoksi, että kirjoittaminen alkaisi kesätauon jälkeen taas vetää.

En ole juhannuksen jälkeen näppäimistöön tai someen koskenut. Tauko tekee kuulemma hyvää. Nyt olen muutaman päivän verrytellyt kankeita lauseitani, mutta eivät ne tunnut notkistuvan. Ei ole sanottavaa, ei ole ideoita. On vain näppäilyvirheitä. Tuntuu, että kirjoittaminen on epämääräistä, mihinkään johtamatonta puuhastelua.

Kirjoitanko väkisin vai annanko olla?

Olen koko ikäni kirjoittanut. Työvuosieni tyylilaji oli pykäläproosa. Siinä maistui byrokratia. Kirjoitin muistioita, pöytäkirjoja, lausuntoja, anomuksia, suunnitelmia, kannanottoja, alustuksia, taustaselvityksiä ja muuta sellaista. Mapit täyttyivät ja homma sujui.

Opiskeluvuosien kirjoitusten tyylilaji oli stiiknafuulia. Kirjallisuustieteen harjoitusesseisiin piti saada mukaan kaikki Wellekissä & Warrenissa ja sen sellaisissa  pyörineet sisäistekijät, objektiiviset korrelaatit, strukturalismit, metafiktiot, dekonstruktiot ja toiseudet. Siinä olin taitava, ja hyvästä osaamisestani jäi pysyvä todiste opintokirjaan. 

Viime talvena lueskelin vanhoja blogejani. Löytyi yllättävän hyviäkin, varsinkin kymmenen vuoden takaa. Uudemmat maistuivat pääosin väsähtäneiltä. Jäi vaikutelma, että parasta ennen -päivämäärä on jo aikaa sitten ohitettu. Harmikseni en osaa enää edes herättää pahennusta.

Mutta Töölöntorin asiat näyttävät kiinnostavan lukijoita pitkin ja poikin maailmaa. Liitän alle kolmen kesäkuukauden kävijätilaston – siis ajalta jolloin en ole kirjoittanut uutta. Yhdysvalloista 39 tuhatta lukukertaa, Saksasta 12 tuhatta, Ranskasta ja Singaporesta 8 tuhatta. Suomestakin 2 tuhatta. Ja viimeisenä listalla ties mistä tuntemattomista maista 18 tuhatta.

Miksi helvetissä tämmöinen kansainvaellus kohdistuu Töölöntorin väsähtäneeseen blogiin? Kuka selittäisi minulle? Ovatkohan nämä jotain nettirosvoja? Onko tämä vaarallista?

Mietin, että voisin ottaa tekoälyn palvelukseeni kirjoittamaan blogia. Sehän tyrkkii ihmisiä syrjemmälle joka paikassa muutenkin. Komentaisin sen kirjoittamaan sellaisia tekstejä, että aina joku närkästyisi.

Tai sitten voisin pistää pillit pussiin ja pensselit santaan ennen kuin dementia ottaa vallan ja tekstit käyvät kelvottomiksi.  Pitäisi ymmärtää ajoissa tehdä niin kuin Martti Anhavan viisas kirja neuvoo. Mutta se ajatus ei viehätä. Itsellenihän minä blogia kirjoitan enemmän kuin lukijoille. Kirjoittaminen kuulemma kaiken muun hyvän ohella ehkäisee dementiaa.

Ainutkertaiseksi

Eeva Kilpi (1928 - 2026)

Kirjailija, jonka runoja uskalsi tyrkyttää luettavaksi niillekin, jotka runokirjoihin - varsinkaan naisten kirjoittamiin - eivät vapaaehtoisesti koske.

"Minkä nyt mä nään - - "

 

                                                                     Tove Jansson 

                                                                 Martta Wendelin 

                                                                       Tove Jansson 

Kun ei viitsi...

 

Tähän aikaan vuodesta se aina iskee. Aina yhtä yllättäen.

Yhtäkkiä tietokoneen ääressä koko talven kaiket yöt istunut Dessu kuulee kutsun, että ulkona olisi mukavampaa. Hittojako minä tässä näppäimistöä ja kuvaruutua katselen, kun ulkonakin on valoisaa.

Pitkäaikaiset lukijat muistavat, että ikimuistoisista ajoista asti Töölöntorin blogille on kesäksi aina käynyt näin. Kirjoittaja pistää pelit kiinni. Tai ei kokonaan kiinni, niin kuin alkuvuosina, vaan vähentää. Kirjoittaa kun viitsii. Kun ei viitsi, ei kirjoita.

Vuoden mittaan Dessu huomaa aina käyneensä turhan riippuvaiseksi somesta. Pahaa tapaa vastaan on terveellistä käydä katkolle.

On alkamassa jo neljäs kesä kun en muuta maalle. Ensimmäinen niistä meni sairastaessa, mutta seuraavat ovat olleet hyväkuntoisia. Pieni kaipuu maalle elää yhä, mutta kyllä kaupunkikesälläkin on puolensa. 

Jos tulee kova hellekesä, maalla elämä olisi kyllä helpompaa. Voisi istua lepotuolissa ulkona suuren puun varjossa lukemassa. (Kuva on kyllä hämäystä. Ei ollut hellettä vaan poikkeuksellisen kylmä alkukesän päivä. Kuvaa varten piti tarjetakseen pukea pitkät housut ja huppari. Mutta suuren omenapuun varjossa sentään hetken istuin, niin kuin hirmuhelteellä, ja kesähattu päässä niin kuin profiilikuvassa.).

Kesäyöt olivat maalla parempia kuin kaupungissa. Yökävelyt rantatiellä, tuoksuvat kukat niityllä, puissa karjuvat linnut, taivaalla suhaavat lepakot; kaikki tämä minulta nyt puuttuu. Puistot ja merenranta eivät korvaa menetystä.

Mutta kaupungissa tapahtuu kaiken aikaa monenlaista. Jos vaan viitsii lähteä katsomaan.

Toivotan lukijoille hyvää kesää. Jotain pientä Töölöntorilta varmaankin kesän mittaan kuuluu. Ja jos käy niin kuin ennenkin, Dessu ehkä virkistyy sen verran, että joskus kesän jälkeen viitsii taas enemmänkin.

Armo?

HS kirjoitti pitkän jutun koulujen armovitosista (24.5.26, toim. Reetta Räty). Nykykoulu antaa usein oppilaalle arvosanaksi viitosen, vaikka osaaminen olisi kelvotonta. Tätä käytäntöä kritisoidaan varsinkin eräissä poliittisissa piireissä.

Minullakin on kokemusta asiasta. Minun kouluaikanani ei ollut armoviitosia. Oli armottomia nelosia.

Minä jäin lukion ensimmäiselle luokalle, sillä todistuksessa oli kolme nelosta (algebra, geometria, fysiikka). Luokalle jäi myös kuusi muuta poikaa samalta luokalta.

                                                                  Pawel Kuczynski

Jälkeenpäin olen miettinyt, että huonosti sujuneelle opiskelulle oli kolme ilmiselvää syytä: Eeva, Kiksa ja Beatles. Ilman näiden viekoittelevaa seuraa minulla olisi luultavasti riittänyt aikaa läksyille.  Elettiin jonkinlaista teinihippielämää. (Olen tästä vaiheesta kertonut tarkemmin täällä  KLIK). 

Onnekseni siihen maailmanaikaan ei ollut armovitosia. Jos olisi ollut, opiskeluni olisi jokseenkin varmasti ajautunut umpikujaan. Osaaminen oli hieman hataraa muutamassa muussakin aineessa. Luokan kertaaminen korjasi tilanteen.

Luokalle jääminen oli yleisesti käytössä ollut keino tasoittaa kehitysvaiheen eroja. Pojat jäivät jossakin vaiheessa luokalle, tytöt harvemmin. Lähes kaikki miespuoliset kaverini ovat jääneet luokalle. ”Lukupään” heikkoudesta se ei kerro mitään. Perhepiirini on naimakaupalla tullut kaksikin miespuolista professoria, jotka ovat mielellään esitelleet nelosia viliseviä koulutodistuksiaan. 

                                                            HS 24.05.26 / Reetta Räty

 

Mielikuvitus

                                                           Laurits Andersen Ring 

Sitä vaan tässä ulos katsellessani mietin, että…

Maailma on täynnä drooneja, ohjuksia, pommeja sekä omituisia vallanpitäjiä, jotka ylittävät kaikki mielikuvituksen rajat. En ikinä olisi osannut kuvitella tällaista aikaa.

Taiteilijat puhuvat mielikuvituksesta. Mihin tässä enää mielikuvitus mahtuisi? Katoaako maailmasta taide, kun todellisuus ylittää vilkkaimmankin mielikuvituksen rajat? Jos eräskin suuren maan päämies olisi romaanihenkilö, sellainen romaani olisi täysin epäuskottava.

Kyllä viisaan mielikuvituksen johonkin pitäisi taas mahtua. Järjen voimalla tämä ei ole korjattavissa.

Kirjailijat miettivät samaa:

 

                                                                            Ikuisia ajatuksia  (toim. Martti Haavio)

                                            Joel Haahtela Sielunpiirtäjän ilta

                                                      

                                                                          

Sopivatko yhteen?

Luin peräkkäin neljä Joel Haahtelan kirjaa (Sielunpiirtäjän ilta, Yö Whistlerin maalauksessa, Adèlen kysymys, Marijan rakkaus).

Haahtelan kirjoissa on poikkeuksellista lumovoimaa. Tajusin jo vuosia sitten, että tämän kirjailijan teoksia pitää lukea hiljaisesti keskittyen, pysähdellen, hitaasti. Nämä näyttävät vanhan eurooppalaisuuden sivistyksen sellaisena kuin sen olisi toivonut säilyvän.

Kertomuksissa on omalaatuinen yhdistelmä ajattomuutta, taiteita, henkisyyttä, viisautta, vanhenemista, luopumista, kaipuuta, rakkautta.

Jäin miettimään, löytyykö Haahtelan luomalle kertomuslaadulle rinnakkaisteoksia kirjallisuudesta. Kotimaasta en keksi, vanhasta itämaisesta saattaisi löytyä. Eurooppalaisessa kirjallisuudessa Stefan Zweig, Hermann Hesse ja Thomas Mann ovat ehkä joiltakin osin sukulaissieluja.

Jostakin sielun syvyyksistä pulpahti idea, että Krzysztof Kieślowskin elokuvasarja Dekalog saattaisi sopia kumppaniksi Haahtelan kirjoille. Niinpä katsoin ne kaikki. Ja tietysti heti perään saman ohjaajan Kolme väriä – sininen, valkoinen, punainen.

– Ei ihan huono idea tämäkään ollut. Tuntui, että jollakin syvämietteisellä tasolla maistuvat samalta.

Huonoja vaihtoehtoja

Hammaslääkäri kysyi, muistanko varmasti vaihtaa sähköharjani harjaspään kolmen kuukauden välein. Ilmeisesti hammaspeikko oli jättänyt merkkinsä suuhuni, ja siitä lääkäri sai aiheen epäillä.

Oikeassa lääkäri varmaankin oli. Edellisestä vaihdosta oli saattanut kulua enemmän. Kukapa tuollaisia muistiin merkitsee.

Siitä sitten kauppaan ostamaan harjaa. Kalliita mokomat ovat. Kuuden pakkaus melkein kuusikymppiä.

Kotona sitten tuli ikävä yllätys. Uusi harja ei sopinut vanhaan koneeseen. Hammasharjafirma oli vaihtanut harjan muotoilua niin, että sitä ei saa työnnetyksi kiinni koneen tappiin. – Tätä se paljon kehuttu markkinatalous teettää.

Nyt tuli mietittäväksi, kumpi kahdesta vaihtoehdosta olisi fiksumpi. a) menenkö kauppaan ja etsin vanhaan koneeseen sopivat vanhanmallisen harjan, vai b) ostanko uuden koneen, sellaisen, johon ostamani uudenmalliset harjat sopivat.

Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut erityisen fiksulta. a) Kuudenkympin turha ostos jäisi harmittamaan. b) uuden koneen ostaminen ei olisi järkevää, kun vanha kone on kunnossa.

Jotain oli kuitenkin tehtävä. Päädyin vaihtoehtoon a).

Löysin paketin vanhanmallisia harjoja. Ne tuntuivat halvoilta: kymmenen harjan paketti vähän yli kaksikymppiä. Ja kotona harja meni ongelmitta paikalleen koneeseeni.

Mutta yöllä tuli ikävä yllätys. Ensipesu uudella harjalla tuntui kuin olisi laittanut sirkkelin suuhun. Harjakset olivat kovia, tuntui kuin ikenet repeytyisivät. Harjasten muotoilu tuntui erilaiselta kuin entisessä.

Tutkin pakettia. Kävi ilmi, että tämä ei ole merkkituote vaan Kiinassa valmistettu halpa jäljitelmä, joka sopii kaikkien hammasharjamallien kiinnitykseen. Kun oikein tarkasti pakettia luin, valmistusmaa löytyi alanurkasta hyvin pienin kirjaimin.

Nyt minulla on siis kaksi pakettia kelvottomia harjoja. Vaihtoehdot a) ja b) ovat taas esillä.

Tutkin netistä, löytyisikö jostakin vanhanmallisen koneen harjoja,  merkkituotteita, ei jäljitelmiä. Tutkin myös. millaisia uusia koneita olisi tarjolla, siis sellaisia, joihin ensin ostamani harjat sopisivat.

Huomasin, että uudenmalliseen koneeseen ei sovi myöskään vanhanmallinen laturi. Siinäkin on erilainen tappi. Tutkin siis netistä, millaisia uuden mallin latureita on tarjolla.

Minulla on kymmenen vuotta ollut näppärä paikka laturille. Se on kiinnitetty kaksipuolisella tarralla kylpyhuoneen peilikaapin laitaan. Sen sähköjohto kiemurtelee saranapuolen raosta peilikaapin sisällä olevaan pistorasiaan.

Tämmöinen näppärä konsti ei uudessa mallissa käy. Laturia ei voi kiinnittää tarralla seinään, sillä laturit ovat pyöreitä. Laturin pitää seistä pöydällä.

Tämäpä harmi. Enää en voisi ladata hammasharjaa kylpyhuoneessa, sillä laturin sähköjohto on liian lyhyt ulottuakseen peilikaapista viereiselle pöytätasolle. Latauspiste pitäisi siirtää keittiöön mikron ja leivänpaahtimen ja kahvinkeittimen sekaan. Tai olohuoneeseen television viereen.

Menee monimutkaiseksi. Pitäisi ehkä ottaa harkittavaksi vaihtoehto c): en vaihda harjaa kolmen kuukauden välein.

 

Vaikea valinta

Kirjahyllyjä on taas pakko harventaa, sillä ne ovat täynnä. Luulisi, että jostakin löytyisi rako uudelle kirjalle, sillä hyllyjä on kolmessa huoneessa. Vain makuuhuone, keittiö ja kylpyhuone ovat hyllyttömiä.

Mutta yhtään rakoa ei löydy. Kirjapinoja on jopa lattialla.

Kaiken lisäksi nyt tarvittaisiin rako noin sadalle kirjalle. Sain  valita haluamani kirjat tuttavan kirjahyllystä ennen asunnon tyhjentämistä. Muistisairas tuttava ei hoitokodissa enää kirjojaan tarvitse.

Mietin, millä perusteella valitsen ne kirjat, jotka joutuvat nyt omasta hyllystäni väistymään.

Luokittelen mielessäni kirjat viiteen kategoriaan.

1) Tärkeät. Näitä rakastan, näitä luen luultavasti uudestaan. Näitä katselen ylpeänä ja haluan, että vieraatkin huomaavat. Identiteettiä rakentavat.

2) Hyödylliset. Näitä selailen, kun etsin tärkeää kohtaa tai tarpeellista tietoa

3) Lukemista odottavat. Ehkä joskus

4) Nostalgiset. Taakse jäänyttä elämää – ei paluuta.

5) Yhdentekevät ja hylätyt. Näitä ei hyllyssäni taida olla.

Päätän keskittyä ryhmän 4. Aloitan kirjoituspöytäni viereisestä hyllystä. Sen keskellä – ikään kuin kunniapaikalla – on vuosikymmenet ollut opiskeluaikojen tenttikirjoja.

Otan käteen kaksi kirjallisuustieteen perusteosta, Wellek & Warrenin ja Fjord Jensenin. Jokainen 70-luvun opiskelija on taatusti  joutunut tekemisiin näiden kanssa. 

Muistikuva on jotenkin epämiellyttävä. Kirjat ovat täynnä alleviivauksia, ja oppineisuutensa piti osoittaa tenteissä ja harjoitusesseissä. Viisaan tuntuisia teorioita, mutta muistijälki on sellainen, että tulkintateoria nousi pääasiaksi ja itse kirjallisuus jäi sivuseikaksi. Tarkasteltava teos piti välillä runtata väkisin tulkintateoriaan sopivaksi.

Näihin kirjoihin en taatusti enää koskaan palaa. Joutaisivat pois hyllystäni.

Mutta entä se nostalgia? Voiko sen noin vain heittää roskiin? Olenhan sentään nämäkin kirjat kultaisessa nuoruudessa päähäni päntännyt ja tentistä selviytynyt. Henkilöhistoriani ydinkokemuksia!